Minä näet olin syntynyt ja kasvanut yläsaksalaisen murteen alueella, ja vaikka isäni aina jossakin määrin harrastikin puhdaskielisyyttä ja oli huomauttanut meille lapsille jo varhaisella iällä niistä seikoista, joita voi pitää tuon kieliparren todellisina puutoksina, siten ohjaten meitä parempaan puheenlaatuun, oli minulle kuitenkin jäänyt varsin monia syvemmällä piileviä omituisuuksia, joita minä niiden minua miellyttävän suorasukaisuuden vuoksi kernaasti korostin saaden siten joka kerta toisilta ankarat nuhteet. Seikka näet on se, että yläsaksalainen ja kenties erikoisesti Reinin ja Mainin varrella asuva (suuret virrat, samoinkuin merenrannikko, vaikuttavat näet aina vilkastuttavasti) käyttelee puheessaan paljon vertauksia ja vihjailuja, ja hänen sisäinen, terveeseen järkeen varautuva kuntonsa viljelee sananlaskumaisia puheenparsia. Kummassakin tapauksessa hän on usein karkea, mutta siitä huolimatta aina kohtuullinen, jos pidetään silmällä lauseparren tarkoitusta, mutta toisinaan kieltämättä kiertyy mukaan jotakin sellaista, mikä osoittautuu arkaa kuulijaa loukkaavaksi.
Jokainen maakunta pitää omasta murteestansa, sillä onhan se oikeastaan se elementti, jossa sielu hengittelee, mutta kaikki tietävät, kuinka itsepintaisesti Meissenin murre on osannut vallita, jopa eräänä aikana syöstä syrjäänkin toisia. Me olemme monet vuodet kärsineet tuota pedanttista komentoa, ja ainoastaan taajan vastustuksen nojalla ovat kaikki maakunnat jälleen saavuttaneet vanhat oikeutensa. Mitä nuori, vilkas ihminen sellaisen alinomaisen mestaroimisen vuoksi sai kokea, käsittää helposti, kun ottaa huomioon, että ääntämisestä luopuminen, johon lopulta olisi voinut suostua, samalla edellytti oman ajatustavan, mielikuvituksen, tunteen ja isänmaallisen luonteen uhraamista. Ja tämän sietämättömän vaatimuksen esittäjät olivat miehiä ja naisia, joiden vakaumusta minä en voinut omaksua, koska uskoin havaitsevani heidän olevan väärässä, joskaan en kyennyt tätä tuntoani itselleni selvittämään. Minun oli määrä tyytyä siihen, ettei ollut lupa viittailla raamatullisiin ydinlausumiin eikä käytellä aikakirjojen vilpittömiä puheenparsia. Minun piti unohtaa, että olin lukenut Geiler von Kaisersbergia, ja olla käyttelemättä sananlaskuja, jotka monenkertaisen turhan tavoittelun asemesta kohta osuvat naulan päähän. Kaikesta tuosta, mitä olin nuorekkaan kiihkeästi omaksunut, minun piti luopua; minä tunsin sisimpäni herpautuvan ja tiesin tuskin enää, miten puhua kaikkein jokapäiväisimmistä asioista. Samalla minä kuulin sanottavan, että piti puhua niinkuin kirjoittaa ja kirjoittaa niinkuin puhuu; mutta minusta puhuminen ja kirjoittaminen näyttivät kerta kaikkiansa kahdelta eri asialta, jotka kumpainenkin saattoivat hyvin puolustaa omia oikeuksiansa. Sitäpaitsi oli Meissenin murteessakin paljon sellaista, mikä ei olisi paperilla näyttänyt erikoisen somalta.
Jokainen, joka kuulee tässä kerrottavan, kuinka ratkaisevasti nuoreen ylioppilaaseen vaikuttivat sivistyneet miehet ja naiset, oppineet ja muuten hienoa seuraa harrastavat henkilöt, olisi voinut heti havaita, että olemme Leipzigissä, vaikka tuota ei olisi nimenomaan sanottukaan. Jokainen Saksan yliopisto on omaa lajiansa; koska näet isänmaassamme ei voi päästä valtaan mikään yleinen sivistys, niin jokainen paikkakunta säilyttää omat tapansa kehitellen luonteenomaisia erikoisuuksiansa äärimmilleen. Juuri niin on yliopistoiden laita. Jenassa ja Hallessa oli raakuus kohonnut ylimmilleen, ruumiinvoimat, miekkailutaito, mitä hurjin käsikähmäisyys kuuluivat siellä päiväjärjestykseen, ja sellainen tila voi säilyä ja jatkua ainoastaan mitä halpamaisimmassa humussa ja sumussa elettäessä. Miten monimuotoinen ylioppilaiden suhtautuminen noiden kaupunkien asukkaisiin lieneekin ollut, se pysyi kumminkin aina samana, sikäli ettei hurja muukalainen ollenkaan kunnioittanut kaupunkilaista ja piti itseänsä erikoisena, kaikenlaiseen vapauteen ja julkeuteen etuoikeutettuna olentona. Leipzigissä sitävastoin ylioppilas tuskin voi olla muuta kuin hieno ja kohtelias, mikäli tahtoi olla jonkinlaisessa suhteessa rikkaisiin, sivistyneisiin ja säädyllisyyttä tarkoin noudattaviin kaupungin asukkaisiin.
Kaiken hienon käytöksen, joka ei esiinny suuripiirteisen ja väljän elämäntavan kukkana, täytyy tosin näyttää ahdasmieliseltä, vanhoilliselta, ehkäpä eräissä suhteissa älyttömältäkin, ja niin uskoivat nuo Saalen hurjat metsämiehet olevansa melkoisesti voitolla Pleissen kesyihin lammaspaimeniin verrattuina. Zachariaen »Renommisti» pysyy aina merkittävänä asiakirjana, koska sen ajan elämän- ja mielenlaatu siinä havainnollisesti ilmenee, ja hänen runoelmainsa täytyy yleensäkin olla tervetulleet jokaiselle, joka haluaa saada käsitystä silloisen seurallisen olon ja elämän tosin heikosta, mutta viattomuutensa ja lapsellisuutensa vuoksi rakastettavasta tilasta.
Kaikki ne tavat, jotka johtuvat yhteisön olevista oloista, jäävät pysyväisiksi, ja minun aikanani muistutti vielä moni seikka Zachariaen sankarirunoelmassa mainittuja. Yksi ainoa yliopistollinen kansalaisemme piti itseänsä kyllin rikkaana ja riippumattomana uskaltaakseen olla välittämättä julkisesta mielipiteestä. Hän joi veljenmaljoja kaikkien ajurien kanssa, joiden antoi asettua herroina istumaan vaunuihin istuutuen itse kuskipenkille ajamaan, piti kovin hupaisena asiana, kun sai heidät kerran kaadetuksi, osasi korvata rikkoutuneet rattaat samoinkuin mahdollisesti koituneet kuhmutkin, mutta ei muuten loukannut ketään, näyttihän vain pilkkaavan suurta yleisöä. Kerran hän ja eräs juonikumppani valtasivat kauniina kävelypäivänä Thomas-myllärin aasin ja ratsastivat, hyvin puettuina, solkikengissä ja sukissa, mitä vakavimpina kaupungin ympäri, ihmeeksi kaikille kävelijöille, joita glaiisi oli tulvillansa. Kun muutamat hyvinäjattelevat tuon johdosta häntä moittivat, hän vakuutti ihan vilpittömästi halunneensa vain ottaa selkoa, miltä Herramme Kristus oli sellaisessa tapauksessa mahtanut näyttää. Jäljittelijää hän ei kumminkaan saanut yhtäkään ja vain vähän kumppaneita.
Jossakin määrin varakkaalla ja arvossapidetyllä ylioppilaalla näet oli täysi syy osoittaa kohteliaisuutta kauppiassäädylle ja harrastaa soveliasta ulkonaista käytöstä sitä enemmän, kun kolonia oli ranskalaisten tapojen elävänä esikuvana. Professorit olivat oman varallisuutensa ja palkkatulojensa nojalla oppilaistansa riippumattomat, ja monet ruhtinaankouluissa tai muissa kymnaaseissa sivistyksensä saaneet ja hyvää edistymistä virkauralla toivoelevat nuorukaiset eivät uskaltaneet sanoutua irti perinnäisistä tavoista. Läheinen Dresden, sikäläinen tarkkaavaisuus, oppilaitosten valvojien aito hurskaus ei voinut olla aiheuttamatta siveellistä, jopa uskonnollistakin vaikutusta.
Aluksi tämä elämäntapa ei ollut minulle vastenmielinen. Suosituskirjeeni olivat johtaneet minut hyviin perheisiin, joiden tuttavat piirit nekin ottivat minut suopeasti vastaan. Mutta kun minun piankin täytyi kokea, että yhteiskunta havaitsi minussa paljonkin moitittavaa ja että minun nyt, pukeuduttuani heidän mielensä mukaisesti, piti puhuakin niinkuin he hyväksi näkivät, ja kun samalla voin selvästi havaita, ettei osakseni toisaalta tullut paljoakaan siitä opetuksesta ja sivistyksestä, mitä olin toivonut yliopistokaupungissa oleskelemisesta itselleni koituvan, niin aloin käydä huolimattomaksi ja laiminlyödä seurallisia vierailuvelvollisuuksia ja muita huomaavaisuuksia ja olisin irroittunut kaikista näistä suhteista jo aikaisemmin, ellei minua olisi kiinnittänyt hovineuvos Böhmeen arkuus ja kunnioitus ja hänen puolisoonsa luottamus ja mieltymys. Hovineuvoksella valitettavasti ei ollut onnellista taitoa seurustella nuorten henkilöiden kanssa, hankkia itselleen heidän luottamuksensa ja ohjata heitä niinkuin kulloinkin oli tarpeen. Hänen luonansa käydessäni en milloinkaan mitään hyötynyt; hänen puolisonsa sitävastoin osoitti minulle vilpitöntä harrastusta. Sairaalloisuus pidätti häntä aina kotosalla. Hän kutsui minut usein iltaisin luoksensa ja osasi minua, joka tosin olin sivistynyt, mutta kuitenkin vailla hienoa käytöstä, opastaa ja korjata monissa pienissä ulkonaisissa seikoissa. Hänen luonansa vietti noita iltoja yksi ainoa ystävätär, joka kumminkin oli jo kopeampi ja koulumestarillisempi ja niinmuodoin minulle ylen vastenmielinen, joten hänen uhallansakin lankesin useasti jälleen niihin pahoihin tapoihin, joista toinen jo oli saanut minut luopumaan. He kohtelivat minua kuitenkin yhä vielä kärsivällisesti, opettivat minulle pikettiä, Thombrea ja muita sellaisia pelejä, joiden tuntemista ja käytännöllistä harjoittamista pidetään seurapiireissä välttämättömänä.
Eniten madame Böhme kuitenkin vaikutti minun makuuni, tosin vain kielteisellä tavalla, yhtyen kuitenkin siinä kohden täydellisesti arvostelijoihin. Gottschedin vedenpaljoudet olivat peittäneet saksalaisen maailman todellisena tuhotulvana, joka uhkasi kohota suurimpiakin vuoria korkeammalle. Sellaisen tulvan laskeutumiseen ja liejun kuivumiseen tarvitaan paljon aikaa, ja koska jokaisena aikana on lukemattomia matkivia runoniekkoja, niin lattean, vetisen matkimisesta koitui törky, josta nykyjään on tuskin aavistustakaan jäljellä. Silloisten arvostelijoiden suurimpana huvina, jopa ylpeytenäkin oli niinmuodoin huonon huonoksi havaitseminen. Jokainen, jolla oli vähänkin tervettä järkeä, joka pintapuolisesti tunsi vanhoja ja hieman lähemmin uusia kirjailijoita, luuli jo omistavansa mittakaavan, jota voi sovittaa joka paikkaan. Madame Böhme oli sivistynyt nainen, ja kaikki mitätön, heikko ja halpa oli hänelle vastenmielistä; sitäpaitsi oli hänellä puolisona mies, joka yleensäkin oli sotakannalla runouteen nähden eikä jättänyt arvoon sitäkään, minkä hänen puolisonsa sentään olisi hyväksynyt. Hovineuvoksetar tosin kuunteli vähän aikaa kärsivällisesti, kun rohkenin hänelle esittää huomattavien, jo hyvässä maineessa olevien runoilijain säkeitä tai suorasanaisia teoksia; muistissani näet säilyi yhä edelleenkin kaikki se, mikä minua edes jossakin määrin miellytti; mutta hänen myöntyväisyytensä ei ollut pitkäaikainen. Ensimmäinen, minkä hän kerrassaan kauhistuttavalla tavalla moitti pataluhaksi, oli Weissen »Muodinmukaiset runoniekat», joka parhaillaan moneen kertaan esitettynä saavutti suurta suosiota ja oli minua ihan erikoisesti huvittanut. Mutta kun nyt asiaa tarkemmin tutkin, en voinut väittää hänen olevan väärässä. Eräitä kertoja olin uskaltanut hänelle lukea muutamia omiakin runoja, joiden ei käynyt paremmin kuin muunkaan seuran. Siten oli Saksan parnasson alueella sijaitsevat koreat, kirjavat heinämaat, joilla mielelläni käyskelin, lyhyessä ajassa armottomasti niitetty, olipa minun vielä pakko olla osaltani kääntelemässä kuivavia heiniä ja pilkkailla kuolleeksi sitä, mikä oli vielä äsken aiheuttanut minulle sulaa iloa.
Näitä hänen katsantokantojansa joutui tietämättänsä tukemaan professori Morus, ylen leppoinen ja ystävällinen mies, jonka tulin tuntemaan hovineuvos Ludwigin luona aterioidessani ja joka erittäin suopeasti suostui pyyntööni saada käydä häntä tapaamassa. Tiedustellessani häneltä vanhan ajan asioita en salannut sitäkään, mikä uudemmissa ilmiöissä mieltäni ilahdutti. Hän puhui minulle näistä seikoista rauhallisemmin, mutta, mikä pahempi, myöskin perusteellisemmin kuin madame Böhme, avaten silmiäni aluksi mitä suurimmaksi harmikseni, mutta myöhemmin sentään kummastuksekseni ja lopulta mieleni ylennykseksi.
Lisäksi tulivat vielä ne jeremiadit, joiden avulla Gellert tapasi käytännöllisissä harjoituksissaan kehoittaa meitä luopumaan runoudesta. Hän halusi vain suorasanaisia kirjoitelmia ja arvostelikin ne aina ensinnä. Säkeitä hän käsitteli pelkkänä murheellisena lisänä, ja, mikä pahinta, minun proosanikaan ei löytänyt suurta armoa hänen silmissään; minulla näet oli aina tapana kuten ennenkin sommitella kirjoitelmani pieneksi romaaniksi, jonka mielelläni kehittelin kirjeiden muodossa. Aiheet olivat intohimoisia, tyyli särki tavallisen proosan puitteet, ja sisällys ei tosiaankaan liene osoittanut tekijän syvää ihmistuntemusta, joten opettajamme suosi minua ylen vähän, joskin hän tarkoin luki minun samoinkuin muidenkin teokset, korjasi ne punaista liuosta käyttäen ja liitti erinäisiin kohtiin siveellisiä huomautuksia. Monet sellaiset lehdet, joita kauan aikaa mielikseni talletin, ovat valitettavasti vihdoin vuosien kuluessa paperieni joukosta hävinneet.
Jos vanhemmat henkilöt tahtoisivat menetellä kasvatuksellisessa suhteessa oikein, ei heidän pitäisi milloinkaan kieltää eikä tärvellä nuorelta mieheltä sellaista, mikä tuottaa hänelle iloa, olipa se millaista tahansa, elleivät samalla osaa tarjota tai salaa toimittaa hänelle jotakin muuta sen sijaan. Kaikki vastustelivat minun harrastelujani ja taipumuksiani, ja se, mitä minulle niiden asemesta ylistettiin, oli osalta minusta niin loitolla, etten voinut päästä tuntemaan sen etuja, tai se oli niin lähellä minua, etten pitänyt sitä moitittua parempana. Se minut kerrassaan hämmensi, ja minä olin ajatellut mitä parhain toivein Ernestin Ciceron Oratorista pitämiä luentoja. Jotakin minä niistä lienen oppinutkin, mutta siitä, mikä minulle oikeastaan oli tärkeätä, minä en saanut selkoa. Minä vaadin arvostelun mittakaavan ja luulin huomaavani, ettei sitä ollut kenelläkään; kukaan näet ei myöntynyt toisen mielipiteeseen, vaikka puolelta ja toiselta esimerkeinkin asiaa valaistiin. Ja mistäpä olisimmekaan löytäneet oikean arvostelun, kun Wielandin miellyttävistä, meidän nuorempien täyden suosion saavuttaneista teoksistakin osattiin poimia paljon moitittavaa.
Olemukseni ja opintojeni näin monella muotoa hajautuessa, jopa paloittuessakin, sattui niin, että minun oli käytävä päivällisaterialla hovineuvos Ludwigin luona. Hän oli lääketieteen harjoittaja, kasvitieteilijä, ja koko pöytäseuran muodostivat Morusta lukuunottamatta yksinomaan lääketieteellisten opintojen aloittelijat tai pian lääkäreiksi valmistuvat henkilöt. Näinä hetkinä minä en kuullut puhuttavan mistään muusta kuin lääkeopista ja luonnonhistoriasta, ja mielikuvitukseni suistui ihan uusille aloille. Nimiä Haller, Linné, Buffon minä kuulin mainittavan erittäin kunnioittavasti, ja jos toisinaan syntyikin kiistaa niiden erehdysten vuoksi, joihin he kuuluivat langenneen, niin lopulta sentään tuli kaikki tasapainoon, heidän tunnustettujen runsaitten ansioittensa kunniaksi. Asiat olivat huvittavia ja merkittäviä ja kiinnittivät tarkkaavaisuuttani. Minä perehdyin vähitellen moniin nimityksiin ja laajaan sanastoon, jonka omaksuin sitäkin mieluummin, kun pelkäsin kirjoittaa yhtäkään säeparia, miten luontevasti se lieneekään minulle tarjoutunut, tai lukea mitään runoa, koska pelkäsin, että se voisi minua nyt miellyttää ja että kenties aivan pian täytyisi sittenkin myöntää se, samoinkuin moni muu, kelvottomaksi.
Tämä makusuuntain ja arvostelmain epävarmuus huolestutti minua päivä päivältä yhä enemmän, niin että lopulta jouduin epätoivoon. Minä olin ottanut mukaani parhaimpina pitämäni nuoruusiän tuotteet, osalta siitä syystä, että sittenkin toivoin voivani niinmuodoin hankkia itselleni jonkinlaista kunniaa, osalta voidakseni sitä varmemmin tutkia edistymistäni; mutta nyt olin siinä pahassa pulassa, johon henkilö joutuu, kun häneltä vaaditaan täydellistä mielenmuutosta, kieltäytymistä kaikesta, mitä on oppinut rakastamaan ja hyvänä pitämään. Muutaman ajan kuluttua ja monien taisteluiden jälkeen minä kumminkin kohdistin aloittamiini ja päättämiini teoksiin sellaisen ylenkatseen, että eräänä päivänä poltin keittiön liedessä kaikki runot ja suorasanaiset kertoelmat, suunnitelmat ja luonnokset saaden koko talon täyttävällä sankalla savulla vanhan kelpo emäntämme melkoisen pelon ja ahdistuksen valtaan.
SEITSEMÄS KIRJA.
Saksalaisen kirjallisuuden tilasta sinä aikana on kirjoitettu niin paljon ja tyydyttävästi, että jokainen näitä asioita jossakin määrin harrastava voi saada siitä perinpohjaisen tiedon, ja sitä koskevat arvostelmatkin lienevät jokseenkin yhtäpitävät. Kun tässä aion kappaleittain ja katkelmittain siitä jotakin sanoa, en tarkoita niinkään sen todellisen laadun kuvailemista, vaan pikemmin selontekoa siitä, miten se minuun suhtautui. Senvuoksi puhun ensinnäkin sellaisista asioista, jotka erikoisesti yleisöä kiihdyttävät, kaiken mukavan elämän ja kaiken hilpeän, itsekylläisen, elävän runoustaiteen kahdesta perivihollisesta: satiirista ja kritiikistä.
Rauhallisina aikoina kukin tahtoo elää tavallansa, kaupungin asukas tahtoo harjoittaa ammattiansa, liikettänsä, ja varsinaisen työn jälkeen huvitella. Samoin haluaa kirjailijakin mielellään jotakin sommitella, saada teoksensa tunnetuiksi ja toivoa niistä ainakin kiitosta, joskaan ei palkkaa, koska uskoo tehneensä jotakin hyvää ja hyödyllistä. Tässä levossa häiritsee porvaria satiirikko, kirjailijaa kriitikko, ja rauhallinen yhteiskunta joutuu siten epämieluisaan liikehtimistilaan.
Se kirjallinen kausi, johon minä synnyin, kehittyi edellisestä sen vastakohtana. Saksa, johon oli pitkät ajat tulvinut vieraita kansoja, jota toiset kansallisuudet olivat läpäisseet, jonka oli opillisissa ja diplomaattisissa toimissa turvauduttava vieraisiin kieliin, ei mitenkään voinut kehitellä omaa kieltänsä. Monien uusien käsitteiden ohella työntyi siihen pakosta ja suottakin lukemattomia vieraita sanoja, ja saatiinpa aihetta käyttää tunnetuistakin asioista puhuttaessa muukalaisia lauseparsia ja sanakäänteitä. Saksalainen, joka oli lähes kahden vuosisadan aikana onnettomissa, melskeisissä oloissa eläen villeytynyt, lähti oppimaan ranskalaisilta hienompaa elämäntapaa ja roomalaisilta taitoa ajatustensa arvokkaaseen ilmaisemiseen. Mutta tämän piti tapahtua myöskin äidinkielellä; tekihän noiden vieraiden kielipartten välitön käyttö ja niiden puolittaiset saksannokset sekä seurustelu- että liikekielen naurettavaksi. Sitäpaitsi omaksuttiin määrättömästi etelän kielten vertauksellisia käänteitä ja käytettiin niitä ylen liioitellusti. Samoin siirrettiin ruhtinasmaisten Rooman kansalaisten ylhäinen käytöstapa saksalaisten pikkukaupunkien oppineitten olosuhteisiin eikä oltu missään kotona, kaikkein vähimmin omassa piirissä.
Tänä aikana syntyi kuitenkin jo nerokkaita teoksia ja saksalainen vapauden ja hilpeyden henki pääsi ilmenemään. Vilpittömään vakavuuteen nojautuen se vaati, että oli kirjoitettava puhtaasti ja luontevasti, vieraita sanoja viljelemättä ja pitäen silmällä yleisesti ymmärrettävää merkitystä. Nämä kiitettävät harrastukset avasivat kuitenkin ovet ja ikkunat leveälle kotimaiselle latteudelle, puhkaisivatpa vielä sen padonkin, jonka yli suurten vedenpaljouksien oli määrä lähinnä tulvia sisään. Jäykkä pedanttisuus piti sentään kauan puoliansa kaikissa neljässä tiedekunnassa, kunnes se vihdoin paljoa myöhemmin pakeni toisesta toiseen.
Terävillä päillä, vapaasti ympärilleen silmäilevillä luonnonlapsilla oli niinmuodoin kaksi esinettä, joita käsitellen he voivat harjoittaa itseänsä, toimia niitä vastaan ja, koska asia ei ollut erikoisen tärkeä, purkaa vallattomuutensa, nimittäin vieraiden sanojen, sanamuotojen ja -käänteiden rumentama kieli ja sellaiset arvottomat teokset, jotka pyrkivät pysyttelemään vapaina tuosta virheestä. Kenenkään mieleen ei johtunut, että toista pahaa vastaan taisteltaessa kutsuttiin avuksi toinen.
Liscow, nuori uskalias mies, rohkeni enimmäisenä käydä henkilökohtaisesti ahdistamaan erästä latteata, typerää kirjailijaa, jonka taitamaton käyttäytyminen soi hänelle pian tilaisuutta kiivaampiin hyökkäyksiin. Sitten hän avarsi toimintakehäänsä suunnaten pilkkansa aina määrättyihin henkilöihin ja esineisiin, joita hän halveksi ja pyrki tekemään halveksittaviksi, jopa leppymättömän vihaisesti vainosikin. Hänen uransa oli lyhyt; levoton, säännötön mies kuoli aivan pian unohduksiin joutuneena. Jos hän olikin saanut vain vähän aikaan, saattoi hänen työssään ilmenevä kyky ja luonteenlujuus näyttää hänen maanmiehistänsä arvossapidettävältä; ovathan saksalaiset aina osoittaneet erikoisen harrasta kunnioitusta varhain kuolleille, lupaaville kyvyille. Sanalla sanoen: meille kiitettiin ja suositeltiin Liscowta sangen aikaisin etevänä satiirikkona, jonka arveltiin kykenevän viemään voiton yleisen suosion saavuttaneesta Rabeneristakin. Me tosin emme nähneet siitä mitenkään hyötyvämme, koska emme voineet hänen teoksistansa löytää muuta kuin sen, että hän oli havainnut typerän typeräksi, mikä seikka meistä tuntui ihan luonnolliselta.
Rabener, hyvin kasvatettu, hyvää kouluopetusta nauttinut, luonteeltansa hilpeä eikä suinkaan kiihkeä tai vihainen, kävi käsiksi yleiseen satiiriin. Hänen niinsanottuihin paheisiin ja typeryksiin kohdistamansa moite pohjautuu levollisen terveen järjen puhtaisiin katsantokantoihin ja määrättyyn siveelliseen käsitykseen siitä, millainen maailman tulisi olla. Virheiden ja puutosten moittiminen on sävyisää ja hilpeää, ja hänen teostensa vähäistäkin rohkeutta puolustetaan edellyttämällä, ettei typeräin parantaminen naurettavuuden avulla ole mikään hedelmätön yritys.
Rabenerin laista henkilöä ei hevillä jälleen ilmesty. Kunnollisena, tarkkana virkamiehenä hän suorittaa velvollisuutensa voittaen siten kansalaistensa arvonannon ja ylempiensä luottamuksen; sen ohella hän antautuu virkistyksekseen käsittelemään hilpeän huolettomasti koko lähintä ympäristöänsä. Turhantarkkoja oppineita, itserakkaita nuorukaisia, ahdasmielisyyttä ja omahyväisyyttä kaikissa muodoissaan hän kohtelee pikemmin leikkisästi kuin ivallisesti, ja hänen ivansakaan ei ilmaise mitään ylenkatsetta. Samoin hän laskee leikkiä omasta olotilastansa, onnettomuudestaan, elämästään ja kuolemastaan.
Tämän kirjailijan tapa käsitellä aiheitansa ei ole mainittavassa määrin esteettinen. Ulkonaisilta muodoiltansa se tosin on kyllin vaihteleva, mutta käyttelee kauttaaltansa liian taajaan suoraa ironiaa kiittämällä moitittavaa ja moittimalla kiitettävää. Tätä puhetaidoista keinoa pitäisi käytellä erittäin harvoin, koska se ajan pitkään harmistuttaa älykkäitä, harhauttaa heikkoja, tosin samalla miellyttäen suurta keskiluokkaa, joka voi ilman erikoista henkistä ponnistusta luulotella olevansa toisia viisaampi. Mutta se, mitä hän esittää ja miten, todistaa hänen oikeamielisyyttänsä, hilpeyttänsä ja tyyneyttänsä, jotka ominaisuudet meitä aina miellyttävät; hänen aikansa rajaton suosio johtui sellaisista siveellisistä eduista.
Oli luonnollista, että hänen yleisten kuvaustensa esikuvia etsittiin ja löydettiin; siitä seurasi, että yksityiset henkilöt esittivät häneen kohdistuvia valituksia; hänen ylen pitkät puolustelunsa, joissa hän todistaa, ettei hänen satiirinsa ollut henkilökohtaista, osoittavat hänelle aiheutettua mielipahaa. Eräät hänen kirjeensä ovat tämän ihmisen ja kirjailijan kunniaseppele. Se tuttavallinen kirjelmä, jossa hän kuvailee Dresdenin piiritystä, kuinka hän menettää talonsa ja tavaransa, teoksensa ja tekotukkansa, mielentyyneyden silti yhtään järkkymättä, hilpeyden himmentymättä, on erittäin arvokas, joskaan hänen aikalaisensa ja kaupunkilaisensa eivät voineet antaa hänelle anteeksi tätä onnellista mielenlaatua. Kirje, jossa hän puhuu voimiensa riutumisesta, läheisestä kuolemastansa, on mitä kunnioitettavin, ja Rabener ansaitsee kaikkien hilpeiden, älykkäiden, maallisiin tapahtumiin iloiten alistuvien ihmisten joukossa pyhimykselle kuuluvan kunnioituksen.
Vastahakoisesti tempaudun hänestä erilleni huomauttaen vain vielä seuraavaa: hänen satiirinsa kohdistuu aina keskiluokkaan; silloin tällöin hän sallii huomata tuntevansa hyvin ylemmätkin, mutta katsovansa parhaaksi olla niihin kajoamatta. Sopii sanoa, ettei hänellä ole ollut ketään seuraajaa, ettei ole löytynyt ketään, joka olisi voinut pitää itseänsä hänen veroisenansa tai kaltäisenansa.
Nyt siirrymme tarkastelemaan kritiikkiä ja ensinnä siihen kuuluvia teoreettisia kokeita. Emme ala liian etäältä, jos sanomme aatteellisuuden sinä aikana paenneen maailmasta uskonnon piiriin, vieläpä niin, että se tuskin ilmeni siveysopissakaan; taiteen korkeimmasta periaatteesta ei kenelläkään ollut aavistustakaan. Meille annettiin käteen Gottschedin »Kriitillinen runoustaide»; se oli kylläkin käyttökelpoinen ja opettavainen, sillä se antoi historiallista tietoa kaikista runouden lajeista sekä rytmistä ja sen eri liikunnoista; runohenkeä edellytettiin olevan! Muuten tuli runoilijalla olla tietoja, pitipä hänen olla oppinutkin, hänellä edellytettiin olevan makua ja niin edespäin. Lopulta meitä neuvottiin käymään käsiksi Horatiuksen »Runoustaiteeseen»; me silmäilimme kummastuneina ja syvästi kunnioittaen eräitä tämän verrattoman teoksen kultaisia lausumia, mutta emme aavistaneetkaan, mitä tekisimme sillä kokonaisuudessaan tai miten sitä hyödyksemme käyttäisimme.
Sveitsiläiset esiintyivät Gottschedin vastustajina; heidän siis täytyi tahtoa suorittaa jotakin muuta, saada aikaan jotakin parempaa. Niinpä kuulimmekin väitettävän, että he todella olivat etevämmät. Otettiin käsille Breitingerin »Kriitillinen runoustaide». Siinä me jouduimme avaralle vainiolle, mutta oikeastaan vain suurempaan sokkelopuistoon, joka oli sitä väsyttävämpi, kun meitä kuljetti kelpo mies, johon luotimme. Pikainen yleissilmäys puolustakoon tätä väitettä.
Runoustaiteelle sinänsä ei ollut voitu löytää mitään periaatetta: se oli liian henkevä ja ilmaisa. Maalaustaide, joka voidaan käsittää silmien avulla, jota voi ulkoisilla aistimilla seurata askel askelelta, näytti siinä suhteessa suotuisammalta. Englantilaiset ja ranskalaiset olivat jo rakentaneet kuvaamataidetta koskevia teorioja, ja nyt otaksuttiin voitavan niistä käsin vertauksen nojalla perustella runoustaide. Edellinen esitti kuvia silmille, jälkimmäinen mielikuvitukselle; ensinnä otettiin niinmuodoin tarkasteltaviksi runolliset kuvat. Alettiin vertauksista, kuvaukset seurasivat, ja puheeksi tuli kaikki se, mikä suinkin oli ulkoisille aisteille esitettävissä.
Siis kuvia! Mutta mistäpä nämä kuvat olisi otettu muualta kuin luonnosta? Maalaaja jäljitteli ilmeisesti luontoa, miksipä ei runoilijakin? Mutta eihän luontoa, sellaisena kuin se on edessämme, voida jäljitellä. Se sisältää paljon merkityksetöntä, arvotonta, joten on valikoitava. Mikä määrää valinnan? On etsittävä se, mikä on merkittävää. Mutta mikä on merkittävää?
Sveitsiläiset lienevät miettineet kauan, ennenkuin tuohon vastasivat, sillä he johtuvat tosin eriskummalliseen, mutta silti sievään, jopa huvittavaankin tulokseen: he näet sanovat, että merkittävintä on aina se, mikä on uutta, ja kun ovat tuota vähän aikaa harkinneet, he havaitsevat, että se, mikä on ihmeellistä, on aina uudempaa kuin mikään muu.
Nyt heillä oli runolliset vaatielmat suunnilleen koolla; mutta oli vielä otettava huomioon, että se, mikä on ihmeellistä, voi olla tyhjääkin ja irralla ihmisestä. Mutta välttämättä vaaditun suhteen täytyy olla moraalinen, mistä sitten ilmeisesti seuraa ihmisen parantuminen, joten runo saavuttaa äärimmäisen tarkoitusperänsä, kun se muun suorittamansa ohella esiintyy hyödyllisenäkin. Kaikkien näiden vaatielmien nojalla tahdottiin nyt tutkia runouden eri lajeja, ja sen, joka jäljittelee luontoa ollen lisäksi ihmeellinen ja samalla kelvaten täyttämään siveellistä tarkoitusta ja hyödyttämään, piti olla ensimmäinen ja ylin. Monien harkintojen jälkeen tämä korkea etusija myönnettiin mitä ehdottomimmin vakaumuksin Aisopoksen saduille.
Sellainen johtelu voi nyt tuntua meistä eriskummalliselta, mutta varmaa on, että se mitä ratkaisevimmin vaikutti parhaisiin päihin. Mainitun runoudenlajin voittamaa luottamusta todistaa se, että Gellert ja myöhemmin Lichtwer antautuivat sitä viljelemään, että Lessingkin yritti työskennellä sillä alalla ja että monet muut kohdistivat siihen kykynsä. Teoria ja käytäntö vaikuttavat aina toisiinsa; teoksista voi nähdä, mikä on henkilöiden tarkoituksena, ja heidän mielipiteistänsä voi arvata, mitä he tulevat tekemään.
Emme kuitenkaan saa luopua käsittelemästä sveitsiläistemme teoriaa myöntämättä sille asianmukaista oikeutusta. Kaikesta uutteruudestansa huolimatta Bodmer pysyi elinikänsä lapsena sekä teoreettisessa että käytännöllisessä katsannossa. Breitinger oli kunnollinen, oppinut, älykäs mies, joka tarkoin tähytessään havaitsi kaikki runon vaatimukset, voipa näyttää toteen senkin, että hän saattoi hämärästi aavistaa oman menetelmänsä puutteellisuudet. Merkillinen on esim. hänen kysymyksensä, onko Königin kirjoittama, August toisen leiriä käsittelevä runo todellinen runo, ja sen vastaus osoittaa hyvää vaistoa. Mutta hänen täydelliseksi puolustukseksensa kelvannee, että hän, väärästä kohdasta lähdettyään, melkein koko tutkimuskehänsä kuljettuaan sentään osaa pääasiaan ja huomaa kirjansa lopussa olevan pakko suositella ikäänkuin lisiksi tapojen, luonteiden, intohimojen, sanalla sanoen sisäisen ihmisen kuvailemista, joka kuitenkin lienee runouden tärkeimpänä tehtävänä.
On helppo arvata, millaista hämmennystä aiheuttivat nuorissa mielissä sellaiset väkinäiset periaatteet, vain puolittain ymmärretyt lait ja hajalliset opit. Esimerkkeihin turvautumisesta ei siitäkään ollut apua: vierasmaiset olivat liian etäällä, yhtä etäällä kuin muinaisaikaisetkin, ja parhaista kotimaisista pilkisti aina esiin määrätty yksilöllisyys, jonka etuja ei voinut anastaa omiksensa ja jonka virheisiin lankeamista täytyi pelätä. Sille, joka tunsi itsessään jotakin tuottoisaa, oli tila epätoivoinen.
Jos tutkii tarkoin, mitä saksalaisesta runoudesta puuttui, niin huomaa, ettei siinä ollut arvokasta sisällystä, nimenomaan kansallista; kyvyistä ei ollut koskaan puutetta. Ajattelemme tässä vain Güntheriä, jota sopii nimittää runoilijaksi sanan täydessä merkityksessä. Hän oli ilmeisesti lahjakas, hyvillä aisteilla, mielikuvituksella, muistilla, käsitys- ja ajatuskyvyllä varustettu, mitä suurimmassa määrin hedelmällinen, rytmiltään notkea, henkevä ja leikkisä ja samalla laajatietoinen, sanalla sanoen: hänellä oli kaikki edellytykset voidakseen luoda elämään, nimittäin tavanomaiseen todelliseen elämään, toisen elämän runouden avulla. Me ihastelemme, kuinka helposti hän osaa tilapäisrunoissa tunteen nojalla korostaa kaikkia tiloja ja koristella niitä soveliailla ajatuksilla, kuvilla, historiallisilla ja tarumaisilla perinnäistiedoilla. Hänen teoksissaan ilmenevä karkeus ja viileys johtuu hänen ajastansa, elämäntavastansa ja varsinkin hänen luonteestansa tai, jos niin tahdotaan, luonteettomuudestansa. Hän ei osannut itseänsä kesyttää, ja niin häneltä hupeni elämä samoinkuin runouskin.
Günther oli harkitsemattomalla käyttäytymisellään menettänyt onnen päästä August toisen hoviin, missä kaiken muun komeuden lisäksi etsittiin hovirunoilijaa, joka voisi luoda juhlallisuuksiin lennokkuutta ja siroutta ja ikuistaa ohimenevää loistoa. Von König oli hienompi käytökseltään ja onnellisempi; hän hoiti tuota virkaa arvokkaasti ja suosiota saavuttaen.
Kaikissa itsenäisissä valtioissa johtuu runoustaiteen arvokas sisällys ylhäältä päin, ja Mühlbergin leiri oli kenties ensimmäinen arvokas, joskaan ei kansallinen, niin ainakin maakunnallinen aihe, joka tarjoutui runoilijalle. Kaksi kuningasta tervehtimässä toisiansa suuren sotajoukon nähden, koko hovi- ja sotilaskuntansa ympäröimänä, hyvässä kunnossa olevia joukkoja, leikkisota, kaikenlaisia juhlia: siinä oli riittävästi askarrusta ulkoisille aisteille ja ylen runsaasti ainesta kuvailevalle runoudelle.
Eräs sisäinen puutos tätä aihetta sentään vaivasi: se näet oli pelkkää loistoa ja silmäinlumetta, josta ei voinut johtua mitään tekoa. Lukuunottamatta kaikkein ylhäisimpiä kukaan ei esiintynyt huomattavana, ja jos niin olisikin ollut laita, ei runoilija saanut ketään erikoisesti korostaa, koska toiset olisivat siitä loukkaantuneet. Hänen oli pakko turvautua hovi- ja valtiokalenteriin, ja henkilökuvauksesta sukeutui senvuoksi verrattiin kuivakiskoinen; moittivatpa jo aikalaisetkin häntä siitä, että hän oli kuvaillut hevosia paremmin kuin ihmisiä. Mutta eikö juuri se ollut luettava hänen ansioksensa, että hän osoitti taidettansa kohta, kun sille vain tarjoutui käsiteltävä aihe? Pahin vaikeus näyttää muuten hänelle piankin selvinneen, sillä runoelma ei ole jatkunut ensimmäistä laulua kauemmaksi.
Tällaisissa opinnoissa ja katselmuksissa minut yllätti odottamaton tapaus tehden tyhjäksi kiitettävän aikomukseni oppia tuntemaan uuden kirjallisuutemme sen alkuvaiheista saakka. Vietettyään yliopistovuotensa uutteruuden ja ponnistusten merkeissä oli maanmieheni Johann Georg Schlosser tosin antautunut Frankfurt am Mainissa tavanomaiselle asianajouralle; mutta hänen eteenpäinpyrkivän ja yleistä etsivän henkensä oli monestakin syystä mahdoton sopeutua näihin olosuhteisiin. Hän otti empimättä vastaan yksityissihteerin viran Württembergin herttuan Ludwigin luona, joka oleskeli Treptowssa; tämä ruhtinas näet oli mainittu niiden ylhäisten joukossa, jotka ajattelivat jalolla ja itsenäisellä tavalla valistaa, parantaa ja yhdistää korkeampien tarkoitusperien tavoitteluun itseänsä, omaisiansa ja kaikkia. Tämä ruhtinas Ludwig oli lastenkasvatusta koskeviin asioihin neuvoa kysyen kirjoittanut Rousseaulle, jonka tunnetun vastauksen aloittaa tämä arveluttava lause: Si javais le malheur d'être né prince.
Schlosserin piti nyt, joskaan ei johtaa, niin ainakin neuvoin ja teoin halukkaasti auttaa ruhtinaan asioiden suorittamista, vieläpä hänen lastensa kasvattamistakin. Tämä nuori, jalo, parhaimman tahdon elähdyttämä mies, joka harrasti ehdotonta tapojen puhtautta, olisi eräänlaisella kuivakiskoisella ankaruudella helposti loitontanut ihmiset luotansa, ellei hänen kaunis ja harvinainen kirjallinen sivistyksensä, hänen kielitaitonsa, kykynsä ilmaista ajatuksiaan kirjallisesti, sekä runomittaisesti että suorasanaisesti, olisi vetänyt jokaista puoleensa ja helpottanut elämistä hänen kerallaan. Minulle oli ilmoitettu, että hän tulisi Leipzigin kautta, ja minä odotin häntä ikävöiden. Hän saapui ja asettui pieneen majataloon tai viiniravintolaan, joka sijaitsi Brühlin varrella ja jonka isäntä oli nimeltään Schönkopf. Viimeksimainitun vaimo oli frankfurtilainen, ja vaikka hän muuna vuoden aikana kestitsikin vain harvoja henkilöitä eikä voinut ottaa vieraita pieneen taloonsa, saapui hänen luoksensa kuitenkin messujen aikoina paljon frankfurtilaisia, joilla oli tapana siellä aterioida ja hätätilassa asuakin. Sinne minä kiirehdin Schlosseria tapaamaan, hänen ilmoitettuaan minulle saapumisestansa. Minä tuskin muistin aikaisemmin häntä nähneeni ja löysin nuoren, hyvärakenteisen miehen, jonka kasvot olivat pyöreät, kiinteät, piirteitten silti näyttämättä tylsiltä. Tummien kulmakarvojen ja kiharoiden kehystämä otsa osoitti vakavuutta, ankaruutta ja kenties itsepäisyyttäkin. Hän oli tavallaan minun vastakohtani, ja juuri tämä seikka lienee ollut kestävän ystävyytemme perustana. Minä kunnioitin hänen kykyjänsä mitä suurimmassa määrin, sitäkin enemmän, kun varsin pian huomasin, että hän kieltämättä oli teoissaan ja toiminnassaan minua varmempi. Hänelle osoittamani kunnioitus ja luottamus lujittivat hänen kiintymystänsä ja lisäsivät sitä leppoisuutta, jota vilkas, epävakainen ja aina liikkuva olemukseni hänen itsensä vastakohtana vaati. Hän tutki uutterasti englantilaisia pitäen Popea silmämääränänsä, joskaan ei esikuvanansa, ja oli mainitun kirjailijan teoksen Essay on Man vastineeksi kirjoittanut samaa esitysmuotoa ja runomittaa käyttäen runoelman, jonka piti tuottaa kristinuskolle voitto tuosta deismistä. Mukanansa kuljettamastaan suuresta paperivarastosta hän sitten näytti minulle kaikenlaisilla eri kielillä sepitettyjä runopukuisia ja suorasanaisia kirjoitelmia, jotka jälleen saivat mieleni sanomattoman levottomaksi, koska yllyttivät minua jäljittelemään. Minä osasin kuitenkin toiminnallisuudellani heti itseäni auttaa. Kirjoitin näet hänelle osoitettuja saksan-, englannin- ja italiankielisiä runoja, joihin otin aiheet aina merkittävistä ja opettavista keskusteluistamme.
Schlosser ei tahtonut lähteä Leipzigistä sitä ennen kasvoista kasvoihin näkemättä mainehikkaita miehiä. Minä vein hänet mielelläni tuttavieni luo; ne, joita en ollut vielä käynyt tervehtimässä, tulin nyt tuntemaan kunniakkaalla tavalla, koska hän oppineena, jo selväpiirteisenä miehenä sai kaikkialla osakseen kunnioittavan vastaanoton ja osasi varsin hyvin pitää huolta keskustelusta. Käyntiämme Gottschedin luona en saa sivuuttaa, koska se kuvastaa tämän miehen luonnon- ja elämänlaatua. Hän asui sangen säädyllisesti Kultaisen karhun ensimmäisessä kerroksessa, missä Breitkopf oli luvannut hänelle elinkautisen asumuksen niiden suurten etujen vuoksi, joita Gottschedin teokset, käännökset ja muut avunannot olivat liikkeelle tuottaneet.
Me annoimme ilmoittaa saapumisemme. Palvelija opasti meidät erääseen isoon huoneeseen sanoen herran kohta tulevan. En tiedä, lienemmekö siinä ymmärtäneet väärin hänen eleensä; joka tapauksessa luulimme hänen kehoittaneen meitä etenemään viereiseen huoneeseen. Me astuimme sisään, ja edessämme oli omituinen näky, sillä samana hetkenä astui vastakkaisesta ovesta huoneeseen Gottsched, iso, leveä, jättiläismäinen mies, puettuna viheriästä damastista tehtyyn yönuttuun, jonka vuori oli punaista taftia. Hänen valtava päänsä oli kalju ja päähineetön, mutta se asia korjautui pian: sivuovesta näet syöksähti huoneeseen palvelija, kädessään suuri kähäräperuukki (kiharat ulottuivat aina kyynäspäihin asti), ja ojensi säikähtynein elein päänkaunisteen herrallensa. Ilmaisematta vähintäkään harmistumista Gottsched otti vasemmalla kädellänsä peruukin palvelijan käsivarrelta, heilahdutti sen erittäin taitavasti päähänsä ja antoi samassa oikealla kämmenellänsä miesparalle sellaisen korvapuustin, että hän kuppuroi ovesta ulos, kuten huvinäytelmissä tapaa käydä. Sen jälkeen muhkea ukko sangen juhlallisesti pakotti meidät istuutumaan ja keskusteli kanssamme verraten kauan erittäin säädyllisesti.
Niin kauan kuin Schlosser viipyi Leipzigissä, minä aterioin joka päivä hänen kerallansa ja tulin tuntemaan erittäin miellyttävän pöytäseuran. Siihen kuuluvat eräät liiviläiset ja dresdeniläisen ylihovisaarnaajan Hermannin poika, myöhemmin Leipizigin pormestari, sekä heidän hovimestarinsa, hovineuvos Pfeil, »P:n kreivin», Gellertin »Ruotsalaisen kreivittären» vastineen tekijä, Zachariae, runoilijan veli, ja Krebel, maan- ja sukutieteellisten käsikirjojen toimittaja, olivat sivistyneitä, hilpeitä ja ystävällisiä henkilöitä. Zachariae oli hiljaisin, Pfeil hieno, olemukseltansa melkein hieman diplomaattinen mies, mutta koreilematon ja erittäin hyvänluontoinen, Krebel oikea Falstaff, suuri, lihava, vaalea, silmät ulkonevat, hilpeät, heleänsiniset, aina iloinen ja hyväntuulinen. Kaikki nämä henkilöt suhtautuivat minuun mitä kohteliaimmin, osaksi Schlosserin vuoksi, osaksi oman avoimen hyvänluontoisuuteni ja alttiuteni tähden, ja heidän ei tarvinnut kauankaan kehoittaa minua tästä lähtien liittymään pöytäseuraansa. Schlosserin lähdettyä minä tosiaankin jäin heidän joukkoonsa, jätin Ludwigin pöydän ja viihdyin tässä suljetussa piirissä sitä paremmin, kun talon tytär, varsin sievä tyttö, minua hyvin miellytti ja minulle tarjoutui tilaisuutta vaihtaa ystävällisiä silmäyksiä, jota mielihyvää en Gretchen-onnettomuuteni jälkeen ollut etsinyt enkä sattumalta löytänyt. Päivällishetket minä vietin ystävieni seurassa hilpeästi ja hyödyllisesti. Krebel tosiaankin piti minusta ja osasi minua säällisesti kiusoitella ja innostaa; Pfeil sitävastoin osoitti vakavaa kiintymystä koettaen opastaa ja määrätä monenlaisia asioita koskevia arvostelmiani.
Tässä seurassa minä tulin keskustelujen, esimerkkien ja oman harkintani nojalla havaitsemaan, että ensimmäinen askel pelastauduttaessa tästä vetisestä, pitkäpiimäisestä, tyhjänpäiväisestä aikakaudesta voitiin astua ainoastaan päättäväisyyden, täsmällisyyden ja lyhyyden merkeissä. Siihen asti vallinnut tyyli teki mahdottomaksi erottaa kehnoa paremmasta, koska kaikki vedettiin samaan latteuden tasoon. Eräät kirjailijat olivat jo yrittäneet välttää tätä leveätä tuhoa, ja se oli heille onnistunut paremmin tai huonommin. Haller ja Ramler taipuivat luonnostansa suppeuteen; Lessingin ja Wielandin oli siihen opastanut harkinta. Ensinmainitun runot muuttuivat vähitellen kerrassaan epigrammimaisiksi, hänen »Minnansa» oli niukka, »Emilia Galotti» lakoninen; vasta myöhemmin hän palasi hilpeään luontevuuteen, jota hän viljelee onnekkaasti »Nathanissa». Wieland, jonka »Agathon», »Don Sylvio» ja »Koomilliset kertoelmat» olivat paikoitellen vielä olleet pitkäveteiset, esiintyy teoksissaan »Musarion» ja »Idris» ihmeen tiukkana ja tarkkana ja samalla erittäin miellyttävänä. Klopstockin »Messiaan» ensimmäiset laulut eivät ole pitkäveteisyydestä vapaat; oodeissaan ja muissa pienissä runoissaan hän esiintyy suppeana, samoin murhenäytelmissään. Vanhojen kirjailijain, varsinkin Tacituksen kanssa kilpaillessaan hän huomaa välttämättömäksi yhä tiukentaa tyyliänsä, joten hän lopulta muuttuu käsittämättömäksi ja mauttomaksi. Gerstenberg, kaunis, mutta omituinen kyky, tiukkenee hänkin; hänen ansioillensa myönnetään tunnustusta, mutta kaiken kaikkiaan hän tuottaa vain vähän iloa. Gleim, pitkäveteinen, luonnostaan mukavuutta rakastava, ei muutu ytimekkääksi sotalauluissaankaan. Ramler on oikeastaan pikemmin kriitikko kuin runoilija. Hän alkaa koota saksalaisten lyyrillisiä tuotteita. Tällöin hän huomaa, että tuskin ainoakaan runo häntä täysin tyydyttää; hänen täytyy lyhentää, sovitella, muuttaa, jotta asiat tulevat edes jotenkin kohdallensa. Siten hän hankkii itselleen vihollisia melkein yhtä paljon kuin on olemassa runoilijoita ja runouden harrastajia, koska jokainen tuntee itsensä oikeastaan vain virheistänsä ja koska yleisön mieltä kiinnittää pikemmin virheellinen yksilöllisyys kuin se, mikä on sommiteltu tai korjailtu jotakin yleistä makusääntöä noudattaen. Rytmiikka oli silloin vielä kapaloissaan, ja kukaan ei tietänyt keinoa sen lapsuuden lyhentämiseksi. Runollinen proosa pääsi valtaan. Gessner ja Klopstock innostivat useita jäljittelijöiksensä; toiset taas vaativat sentään tavumittaa ja käänsivät tuon proosan käsitettäviksi rytmeiksi. Heidänkään työtänsä ei kukaan kiittänyt, sillä heidän täytyi vähentää ja lisätä, ja suorasanaista alkutekstiä pidettiin aina parempana. Mutta mitä enemmän tällöin tavoitellaan suppeutta, sitä paremmin käy arviointi mahdolliseksi, koska ahtaalle supistettu merkittävä vihdoin tekee mahdolliseksi varman vertailun. Samalla kävi ilmi, että oli syntynyt useita aitorunollisia muotolajeja. Kun näet koettiin jokaisesta jäljiteltävästä aiheesta esittää ainoastaan se, mikä on välttämätöntä, oli pakko kohdella oikeamielisesti kaikkia, ja vaikka kukaan ei tehnytkään sitä tietoisesti, moninaistuivat esitystavat, joiden joukossa tosin oli muodottomiakin, ja moni yritys päättyi onnettomasti.
Wielandin luontainen sävy oli ihan kiistämättä kaunein. Hän oli varhain kehitellyt itseänsä niissä aatteellisissa olokehissä, joissa nuoriso mielellään viipyy; mutta kun se, mitä nimitetään kokemukseksi, seuraelämä ja naiset, olivat tehneet ne hänelle vastenmielisiksi, niin hän heittäytyi todellisuuden puolelle ja piti muun muassa ilonansa esittää molempien maailmojen kiistailua, jolloin hänen kykynsä näyttäytyi kauneimmillaan leikin ja toden välimaalla, keveissä kahakoissa liikkuen. Useat hänen loisteliaat teoksensa ovat yliopistovuosiltani peräisin. »Musarion» vaikutti minuun voimakkaimmin, ja minä muistan vieläkin paikan, missä näin ensimmäisen, Oeserin minulle huomauttaman näytearkin. Siinä minä uskoin näkeväni antiikin jälleen elävänä ja uutena. Wielandin neron plastillisuus ilmeni siinä täydellisimmässä muodossaan, ja koska tuo onnettomaan arkisuuteen tuomittu Phanias-Timon lopulta jälleen suostuu tyttöönsä ja maailmaan, niin käy hänen kerallansa eläminen ihmisvihan täyttämän kaudenkin halki. Muuten myönnettiin erittäin kernaasti, että näihin teoksiin sisältyi hilpeätä vastenmielisyyttä ylevämpiä mielensuuntia kohtaan, jotka hiemankaan virheellisesti elämään sovellettuina useasti joutuvat epäluulonalaisiksi, koska vaikuttavat haaveellisilta. Kirjailijalle annettiin anteeksi, kun hän pilkaten ahdisti sitä, mitä pidettiin totena ja kunnioitettavana, sitäkin mieluummin, kun hän niin menetellen ilmaisi sen alati itseänsä askarruttavan.
»Allgemeine deutsche Bibliothek» julkaisun ensimmäisistä nidoksista voi nähdä, kuinka viheliäisesti kritiikki silloin suhtautui tällaisiin teoksiin. »Koomilliset kertoelmat» mainitaan kunnioittavasti; mutta tässä ei ole jälkeäkään itse runolaadun luonteen oivalluksesta. Arvostelija oli muodostanut makunsa esimerkkien nojalla, kuten kaikkikin siihen aikaan. Jäi huomaamatta, että sellaisia parodioivia teoksia arvioitaessa olisi ennen kaikkea pidettävä silmällä alkuperäistä jaloa ja kaunista aihetta, jotta kävisi selväksi, onko parodian tekijä todellakin keksinyt siinä heikon ja koomillisen puolen, onko hän siitä jotakin lainannut tai sellaisen jäljittelyn varjolla kenties itse suorittanut oivallisen keksinnön. Kaikesta tuosta ei ole aavistustakaan, vaan runoja paikoin kiitetään, paikoin moititaan. Arvostelija on oman tunnustuksensa mukaan merkinnyt muistiin sellaista, mikä on häntä miellyttänyt niin paljon, ettei voi painettuna edes kaikkea mainitakaan. Ja kun vihdoin erittäin ansiokkaasta Shakespeare-käännöksestä puhuttaessa huudahdetaan: »Oikeastaan ei Shakespearen kaltaisen miehen teoksia pitäisi ollenkaan kääntää», niin käsittää ilman muuta, kuinka sanomattomasti takapajulla »Allgemeine deutsche Bibliothek» esteettisissä asioissa oli ja että nuorten, aito tunteen elähdyttämien henkilöiden täytyi etsiä itselleen toisia johtotähtiä.
Ainesta, joka täten, enemmän tai vähemmän määräsi muotoa, saksalaiset etsivät kaikkialta. He olivat käsitelleet kansallisia aiheita vähän tai ei ollenkaan. Schlegelin »Hermann» vain viittasi sinne päin. Idyllinen suunta levittäytyi äärettömiin. Gessnerin idylleissä suuren sulon ja lapsellisen herttaisuuden ohella ilmenevä luonteettomuus sai kaikki uskomaan, että hän kykenisi saamaan aikaan jotakin samanlaista. Samoin pelkän yleisinhimillisyyden piiristä temmattuja olivat ne runot, joiden piti esittää jotakin vierasta kansallista, esim. juutalaiset paimenrunot, patriarkalliset yleensä ja kaikki muu, mikä koski Vanhaa Testamenttia. Bodmerin »Noachide» edusti täydellisenä symbolina saksalaisen Parnasson ympärille paisunutta vesitulvaa, joka vain hiljalleen aleni. Anakreonilainen lieka salli sekin lukemattomien keskinkertaisten kykyjen liehua ylen avaroilla aloilla. Täsmällinen Horatius pakotti, mutta vain hitaasti, saksalaiset kohenemaan hänen tasoonsa. Koomilliset, enimmältä Popen »Kutrinryöstöä» esikuvana käyttäen sommitellut sankarirunoelmat eivät nekään kelvanneet aloittamaan parempia aikoja.
Minun on tässä vielä mainittava eräs aivan vakavassa mielessä tapahtunut harhautuminen, joka lähemmin tarkasteltuna välttämättä vaikuttaa naurettavalta. Saksalaisilla oli nyt riittävät historialliset tiedot kaikista niistä runouden lajeista, joita viljellen eri kansakunnat olivat kunnostautuneet; Gottsched oli »Kriitillisessä runotaiteessaan» jo rakentanut jokseenkin valmiiksi tämän lokeroteoksen, joka oikeastaan tuhoaa runouden sisäisen olemuksen, ja oli samalla osoittanut, että saksalaisetkin runoilijat olivat osanneet täyttää kaikki sarakkeet oivallisilla teoksilla. Ja niin jatkettiin yhä edelleenkin. Joka vuosi paisui kokoelma suuremmaksi, mutta joka vuosi karkoitti myös teos toisen siltä sijalta, missä se oli siihen asti loistanut. Jos meillä ei vielä ollutkaan Homeroksia, niin ainakin Vergiliuksia ja Miltoneita, ellei Pindarosta, niin ainakin Horatius; Theokritoksista ei ollut ollenkaan puutetta, ja niin tuuditeltiin itseänsä suorittamalla ulospäin suuntautuvia vertailuja runoteosten määrän yhä kasvaessa, jotta vihdoin voi tapahtua sisäänpäinkin suuntautuva vertailu.
Jos siis makuasiat olivat erittäin häilyvällä pohjalla, niin toisaalta ei käynyt suinkaan kieltäminen, että tuona aikana alkoi Saksan protestanttisissa osissa ja Sveitsissä varsin vilkkaasti kehittyä se, mitä yleensä nimitetään terveeksi järjeksi. Koulufilosofia, jonka ansiona aina on, että se esittää kaikkea sitä, mitä ihminen voi tiedustella, omaksuttujen periaatteiden mukaisesti, mieluisassa järjestyksessä, määrättyjen otsakkeiden alla, oli usein hämärän ja hyödyttömältä näyttävän sisältönsä, sinänsä kunnioitettavan menetelmän sopimattoman käyttämisen ja liian avarain sovellutustensa vuoksi muuttunut suurelle yleisölle vieraaksi, mauttomaksi ja vihdoin tarpeettomaksi. Moni johtui siihen vakaumukseen, että luonto oli suonut hänelle lahjaksi sen verran hyvää älyä ja oivallusta kuin hän osapuilleen tarvitsi muodostaakseen itselleen asioista niin selvän käsityksen, että voi sen nojalla niistä selviytyä ja käytellä niitä omaksi hyväkseen ja toisten hyödyksi, erikoisesti välittämättä vaikeasti tajuttavista kaikkein yleisimmistä asioista ja tutkailematta, millaisessa yhteydessä voivat olla etäisimmät oliot, jotka eivät sanottavasti meihin koske. Tehtiin koe, avattiin silmät, katsottiin suoraan eteensä, oltiin tarkkaavaisia, ahkeroita, toimeliaita ja uskottiin olevan oikeutta lausua sanansa etäisemmistäkin asioista, kunhan arvosteltiin ja toimittiin virheettömästi omassa olopiirissään.
Sellaisen käsityksen mukaan oli jokainen oikeutettu sekä filosofoimaan että vähitellen pitämään itseänsä filosofinakin. Filosofia oli niinmuodoin suuremmassa tai vähemmässä määrin tervettä ja harjoitettua ihmisymmärrystä, joka rohkeni edetä yleisiin asioihin ja arvostella ratkaisevasti sisäisiä ja ulkoisia kokemuksia. Kirkas teräväjärkisyys ja erikoinen kohtuullisuus, kun näet pidettiin ehdottomasti oikeana kultaista keskitietä ja kaikkien katsantotapojen tasapuolista arviointia, hankki sellaisille teoksille ja suullisille lausunnoille kunnioitusta ja luottamusta, ja niin löytyi filosofeja lopulta kaikista tiedekunnista, jopa kaikista säädyistä ja ammateistakin.
Tätä tietä kulkien teologit pakostakin taipuivat niinsanottuun luonnolliseen uskontoon, ja kun tuli puheeksi, missä määrin luonnollinen ymmärryksen valo riitti meitä edistämään Jumalan tuntemisessa ja itsemme parantamisessa ja jalostamisessa, niin uskallettiin yleensä paljoakaan arvelematta ratkaista kysymys tuon luonnollisen valon hyväksi. Mainitun kohtuullisuusperiaatteen nojalla myönnettiin sitten kaikille positiivisille uskonnoille yhtäläiset oikeudet, joten ne muuttuivat toinen toisensa keralla yhdentekeviksi ja epävarmoiksi. Muuten jätettiin sittenkin kaikki voimaansa, ja koska Raamattu erittäin rikassisältöisenä tarjoaa aihetta ajattelemiseen ja tilaisuutta inhimillisten asiain ja olosuhteiden tarkastelemiseen enemmän kuin mikään muu kirja, niin se voitiin kieltämättä yhä edelleenkin asettaa saarnojen ja muiden uskonnollisten toimitusten pohjaksi.
Tätä teosta, samoinkuin kaikkien maallisten kirjoittajien tuotteita, odotti kuitenkin vielä erikoinen kohtalo, jota aikojen kuluessa ei käynyt väistäminen. Tähän saakka näet oli oltu siinä hyvässä uskossa, että tämä kirjojen kirja oli yhdessä hengessä kirjoitettu, vieläpä, että Jumalan henki oli sen tekijäin mieleen johdattanut ja ikäänkuin heille sanellut. Uskovaiset ja epäuskoiset olivat kuitenkin jo aikoja sitten milloin moittineet, milloin puolustaneet sen eri osien epätasaisuuksia. Englantilaiset, ranskalaiset ja saksalaiset olivat käyneet Raamatun kimppuun ilmaisten suurempaa tai vähempää kiivautta, teräväjärkisyyttä, julkeutta ja mielivaltaisuutta, ja toisaalta oli jokaisen kansakunnan keskuudessa esiintynyt vakavamielisiä hyvinajattelevia henkilöitä, jotka sitä puolustivat. Minä kohdastani pidin sitä rakkaana ja kalliina; olin näet melkein yksin sille kiitollisuudenvelassa siveellisestä kasvatuksestani, ja kaikki sen tapahtumat, opit, symbolit, vertaukset olivat painuneet syvästi mieleeni ja vaikuttaneet minuun tavalla tai toisella. Senvuoksi minua eivät miellyttäneet kohtuuttomat, ivalliset ja vääristelevät hyökkäykset. Siihen aikaan oli kuitenkin jo ehditty niin pitkälle, että monien kohtien tärkeimmäksi puolustusperusteeksi hyväksyttiin varsin halukkaasti se ajatus, että Jumala oli noudattanut ihmisten ajatustapaa ja käsityskykyä ja etteivät hengen haltioittamat sentään voineet kieltää luonnettansa, yksilöllisyyttänsä: lehmipaimen Amos ei puhunut niinkuin Jesaja, joka lienee ollut prinssi.
Sellaisista mielensuunnista ja vakaumuksista kehittyi varsinkin kielellisten tietojen yhä lisääntyessä varsin luonnollisesti se tutkimuslaji, jonka tarkoituksena oli ottaa tarkempaa selkoa itämaisista paikallisuuksista, kansallisuuksista, luonnontuotteista ja ilmiöistä ja siten tehdä tuo vanha aika itsellensä havainnolliseksi. Michaelis suuntasi koko kykynsä ja kaikkien tietojensa mahdin näihin asioihin. Matkakuvauksista tuli voimallinen apukeino pyhien kirjojen selittämiseksi, ja uusien, monilla kysymyksillä varustettujen matkailijain oli määrä niihin vastaamalla todistaa profeettain ja apostolien puolesta.
Kun siis toisaalta kaikin puolin pyrittiin saattamaan pyhiä kirjoja luonnollisen havainnon esineiksi ja tekemään niiden varsinaista ajatus- ja esitystapaa yleisemmin käsitettäväksi, jotta tämä historiallis-kriitillinen katsantokanta torjuisi monia vastaväitteitä, poistaisi paljon pahennustaherättävää ja saisi kaiken typerän ivailun tehottomaksi, niin toisaalta taas ilmeni eräissä miehissä ihan vastakkainen mielenlaatu: he näet valitsivat tutkistelujensa esineeksi hämärimmät, salaperäisimmät Raamatun kirjat tahtoen niitä olettamusten, laskelmien ja muiden henkeväin ja eriskummallisten yhdistelmien avulla ainakin varmentaa, joskaan ei kirkastaa, ja, mikäli niihin sisältyi ennustuksia, toteutuman nojalla perustella ja siten oikeuttaa lähinnä odotettavissa olevaan kohdistuvaa uskoa.
Kunnianarvoisa Bengel oli ymmärtäväiseksi, kunnolliseksi, jumalaapelkääväiseksi, moitteettomaksi mieheksi tunnettuna voittanut Johanneksen ilmestystä koskeville tutkimuksilleen nimenomaista huomiota. Syvien mielten on pakko elää menneisyydessä samoinkuin tulevaisuudessakin. Maailman tavanomainen meno ei voi merkitä heille mitään, elleivät he saa palvoa nykyisyyteen ulottuvassa menneisyydessä toteutuneita ja lähimmässä samoinkuin etäisimmässäkin tulevaisuudessa verhottuja ennustuksia. Siten syntyy yhtenäisyyttä, jota puuttuu historiasta, koska se näyttää meille kertovan vain satunnaisesta häilynnästä välttämättömästi suljetussa kehässä. Tohtori Crusius kuului niihin, joita miellytti eniten pyhien kirjojen profeetallinen osa, koska se saa samalla kertaa toimimaan kaksi inhimillisen olemuksen vastakkaisinta ominaisuutta: tunteen ja terävä-älyisyyden. Tätä oppia kannattamaan olivat liittyneet monet nuorukaiset ja muodostivat jo melkoisen joukon, joka oli sitäkin silmiinpistävämpi, kun Ernesti kannattajinensa uhkasi kerrassaan poistaa — ei kirkastaa — sen hämäryyden, jossa toiset hyvin viihtyivät. Siitä koitui riitoja, vihaa, vainoa ja monenlaista ikävyyttä. Minä liityin kirkkaaseen puolueeseen yrittäen omaksua sen periaatteita ja etuja, joskin rohkenin heti aavistaa, että tätä erittäin kiitettävää, älykästä selitystapaa noudatettaessa välttämättä häviäisi noiden kirjojen profeetallisen merkityksen ohella myöskin niiden runollinen arvo.
Saksalaista kirjallisuutta ja kaunotieteitä harrastavia henkilöitä lähempänä olivat uurastuksinensa sellaiset miehet kuin Jerusalem, Zollikofer, Spalding, jotka pyrkivät saarnoissaan ja kirjoitelmissaan hyvää ja puhdasta esitystapaa viljellen voittamaan uskonnolle ja siihen läheisesti liittyvälle siveysopille myöskin jossakin määrin älykkäiden ja sivistyneiden henkilöiden suosiota ja kiintymystä. Miellyttävä kirjoitustapa alkoi käydä ehdottoman tarpeelliseksi, ja koska sen on ennen kaikkea oltava ymmärrettävä, ilmaantui eri tahoilta kirjailijoita, jotka ryhtyivät kirjoittamaan opinnoistansa ja ammatistansa selvästi, tehokkaasti ja niin hyvin tuntijoita kuin suurta yleisöäkin varten.
Erään ulkomaalaisen, Tissot’n, esimerkkiä noudattaen alkoivat nyt lääkäritkin innokkaasti toimia yleisen sivistyksen kohottamiseksi. Erittäin voimakkaasti vaikuttivat Haller, Unzer ja Zimmermann, ja mitä yksityiskohtaista muistutettavaa lieneekin heitä, varsinkin viimeksimainittua, vastaan, joka tapauksessa he toimivat aikanansa erittäin virkeästi. Ja juuri siitä pitäisi historian, mutta varsinkin elämäkerran kertoa; ihminen näet ei jää merkitykselliseksi sen nojalla, mitä hän jättää jälkeensä, vaan mikäli hän vaikuttaa ja nauttii ja innostaa toisiakin vaikuttamaan ja nauttimaan.
Oikeusoppineiden, jotka olivat nuoruudesta saakka tottuneet ylen mutkikkaaseen tyyliparteen, mikä eriskummallisimmalla tavalla säilyi vapaan aatelisen kansliassa samoinkuin Regensburgin valtiopäivilläkin, oli vaikea kohota jonkinlaiseen vapauteen, sitä vaikeampi, kun heidän käsiteltävinänsä olevat asiat mitä kiinteimmin liittyivät ulkonaiseen esitysmuotoon ja niin ollen myöskin tyyliin. Nuorempi Moser oli sentään jo osoittautunut vapaaksi ja omalaatuiseksi kirjailijaksi, ja Pütter oli esityksensä selvyyden nojalla tuonut selvyyttä esitettäväänsäkin sekä siihen tyyliin, jota sen käsittelyssä oli käytettävä. Kaikki, mikä oli peräisin hänen koulukunnastansa, oli siinä suhteessa huomattavaa. Ja nyt havaitsivat itse filosofitkin välttämättömäksi kirjoittaa selvästi ja ymmärrettävästi, jos mielivät esiintyä kansantajuisina. Mendelssohn ja Garve ilmaantuivat herättäen yleistä harrastusta ja ihastusta.
Saksan kielen ja saksalaisen tyylin kaikilla aloilla kehittyessä lisääntyi arvostelukykykin, ja senaikaiset uskonnollisia, siveellisiä sekä lääkeopillisia aiheita käsittelevien teosten arvostelut herättävät meissä ihastusta; sitävastoin on huomautettava, että runojen ja muun kaunokirjallisuuteen kuuluvan arviointi oli ainakin sangen heikkoa, ellei suorastaan surkeata. Olisi helppo huomattavien esimerkkien nojalla osoittaa, etteivät tätä tuomiota vältä edes »Literaturbriefe» enempää kuin »Allgemeine deutsche Bibliothek» tai »Bibliothek der schönen Wissenschaften».
Miten kirjavan joukon kaikki nämä pyrinnöt lienevätkin muodostaneet, kenelläkään, joka aikoi tuottaa jotakin omintakeista, joka ei halunnut siepata sanoja ja lauseparsia edeltäjiensä suusta, ei ollut muuta neuvoa kuin varhemmin tai myöhemmin etsiä itselleen aihetta, joka sopisi käsiteltäväksi. Tässäkin suhteessa meitä johdettiin pahoin harhaan. Yleisessä käytännössä oli eräs Kleistin lausuma, joka meidän täytyi varsin usein kuulla. Hän näet oli niille, jotka olivat häntä moittineet taajojen yksinäisten kävelyretkien vuoksi, vastannut leikkisästi, henkevästi ja totuudenmukaisesti, ettei hän ollut noilla retkillänsä joutilaana, vaan metsästeli kuvia. Tämä vertaus soveltui hyvin aatelismiehelle ja sotilaalle, koska hän siten asettui niiden säätynsä miesten rinnalle, jotka aina tilaisuuden tarjoutuessa välttämättä ottivat pyssyn olallensa ja lähtivät jäniksiä tai peltokanoja pyydystämään. Niinpä löysimmekin Kleistin runoista sellaisia yksityisiä, onnekkaasti siepattuja, joskaan ei aina onnekkaasti käsiteltyjä kuvia, jotka ystävällisesti johdattivat mieleemme luontoa. Mutta nyt meitä ihan vakavasti kehoitettiin lähtemään kuvametsään, joka tosin ei lopulta jättänyt meitä ihan saalista vaille, vaikka Apelin puutarha, Reudnitzin puutarhat, Rosen tai, Gohlis, Raschwitz ja Konnewitz lienevätkin olleet eriskummallinen alue runollisen riistan etsimistä varten. Siitä huolimatta yllytti edellämainittu aihe minua usein lähtemään yksin kävelyretkille, ja kun katselijalle tarjoutui varsin vähän kauniita ja yleviä nähtäviä ja todella ihanassa Rosentalissa parhaana vuodenaikana hyttyset estivät herkkiä mietteitä syntymästä, niin väsymättä jatketut yritykseni kiinnittivät huomioni nimenomaisesti luonnon pienoiseloon (tekee mieleni käyttää tuota hiljaiselon mukaan muodostettua sanaa), ja koska ne somat tapahtumat, joita tässä olopiirissä havaitsee, eivät sinänsä paljoakaan merkitse, niin totuin näkemään niissä merkitystä, joka kallistui milloin symboliseen, milloin allegoriseen suuntaan, riippuen siitä, oliko havainto, tunne vai harkinta voiton puolella. Kerron tässä erään tapauksen monien joukosta.
Minä olin, kuten ihmiset yleensä, mielistynyt nimeeni ja kirjoittelin sitä nuorten ja kehittymättömien ihmisten tavoin kaikkialle. Erään kerran olin sen piirtänyt erittäin kauniisti ja tarkasti keski-ikäisen lehmuksen sileään kuoreen. Seuraavana syksynä, kun Annetteen kohdistuva kiintymykseni oli parhaassa kukoistuksessaan, minä vaivauduin piirtämään hänen nimensä sen yläpuolelle. Talven kuluessa minä olin oikullisena rakastajana tekaissut monta tilaisuutta häntä kiusatakseni ja tuotteekseni hänelle harmia. Keväällä minä sattumalta osuin puun luo ja näin, kuinka voimakkaana puissa virtaileva mahla oli pursunut esiin hänen nimensä vielä kuoreutumattomista piirteistä viattomin kasvinkyynelin kostuttaen minun nimeni jo kovettuneita viilteitä. Minä säikähdin kovin nähdessäni täällä itkemässä hänet, jonka kyynelet olivat usein aiheutuneet minun pahanilkisyydestäni. Kun siinä muistelin omaa vääryyttäni ja hänen rakkauttansa, kihosivat silmiini kyynelet, minä kiiruhdin pyytämään kaksin-kolminkerroin kaikkea häneltä anteeksi ja muovasin tämän tapahtuman idylliksi, jota en milloinkaan voinut kiintymyksettä lukea enkä liikutuksetta toisille esittää.
Minun siten Pleissen lammaspaimenena sangen lapsellisesti syventyessäni tuollaisiin hentoisiin aiheisiin ja aina valitessani sellaisia, jotka saatoin nopeasti jälleen kätkeä omaan poveeni, olivat korkeammat ja tärkeämmät mahdit jo aikoja sitten pitäneet huolta saksalaisista runoilijoista.
Ensimmäisen todellisen ja korkeamman varsinaisen elämänsisällön toivat saksalaiseen runouteen Fredrik Suuri ja seitsenvuotisen sodan tapahtumat. Jokaisen kansallisrunoelman täytyy olla laimea tai muuttua laimeaksi, elleivät sen pohjana ole inhimillisessä katsannossa tärkeimmät asiat, kansojen ja niiden paimenten kohtalot molempien seistessä yhtenä miehenä. Kuninkaat on esitettävä sodassa ja vaaroissa, missä he ilmenevät ensimmäisinä juuri sen nojalla, että he määräävät kaikkein viimeisimmänkin kohtalon ja jakavat sen hänen kanssansa tullen siten paljoa mielenkiintoisemmiksi kuin itse jumalat, jotka kohtaloita säädettyänsä pidättyvät millään tavoin niihin osaa ottamasta. Tässä mielessä tulee jokaisella kansalla, joka tahtoo jotakin merkitä, olla oma sankarirunonsa, jonka ei tarvitse välttämättä pukeutua eepillisen runoelman muotoon.
Gleimin virittämät sotalaulut kykenevät puolustamaan korkeata sijaansa saksalaisten runojen joukossa sen vuoksi, että ovat syntyneet toiminnan keralla ja toiminnasta ja lisäksi siitä syystä, että niiden onnistunut muoto, joka saa ajattelemaan, että taisteluun osaaottava henkilö on ne sepittänyt tulisimpina tuokioina, tekee meille mahdolliseksi kokea niiden täydellisintä tehoisuutta.
Ramler laulaa toisella, erinomaisen arvokkaalla tavalla kuninkaansa teoista. Kaikki hänen runonsa ovat sisällykseltänsä arvokkaat, askarruttavat meitä suurilla, mieltäylentävillä aiheilla ja saavuttavat jo siten häviämättömän arvon.
Käsiteltävän aiheen sisäinen arvo näet on taiteen alku ja loppu. Tosin ei käy kieltäminen, että nero, kehitelty taiteellinen lahjakkuus, voi käsittelynsä nojalla tehdä kaikesta kaikkea ja vallita vastahakoisintakin ainesta. Mutta tarkoin katsoen silloin aina syntyy pikemmin taidonnäyte kuin taideteos, jonka tulee perustua arvokkaaseen esineeseen, jotta käsittelyn taitavuus, vaiva ja uutteruus sitäkin onnistuneemmin ja kauniimmin meille osoittaisi aiheen arvokkuutta. Preussilaiset ja heidän kerallansa protestanttinen Saksa voittivat niinmuodoin kirjallisuudellensa aarteen, joka vastapuolueelta puuttui ja jonka puutetta se ei ole myöhemmin kyennyt korvaamaan, miten lieneekin ponnistellut. He kehittelivät itseänsä sen hyvän käsityksen nojalla, joka preussilaisilla kirjailijoilla oikeudenmukaisesti oli kuninkaastansa, ja sitä innokkaammin, kun se henkilö, jonka nimessä he kaikki tekivät, ei tahtonut tietää heistä yhtään mitään. Jo aikaisemmin oli ranskalainen siirtokunta ja myöhemmin tämän kansakunnan sivistykseen ja rahalaitoksiin kohdistuva kuninkaan erikoinen mieltymys tuonut Preussiin koko joukon ranskalaista kulttuuria, joka oli saksalaisille erittäin hyödyllistä, koska se innosti heitä vastaväitteisiin ja vastakkaisiin pyrintöihin; samoin oli Fredrikin vastenmielisyys saksalaisuutta kohtaan onneksi kirjallisen elämän kehittymiselle. Pyrittiin kaikin tavoin kuninkaan havaittaviin, ei suinkaan hänen kunnioitustansa, vaan yksinomaan hänen huomiotansa tavoitellen, mutta tehtiin se saksalaiseen tapaan, sisäisestä vakaumuksesta, tehtiin, mitä pidettiin oikeana, ja toivottiin ja tahdottiin, että kuningas tunnustaisi tämän saksalaisen oikean ja antaisi sille arvoa. Niin ei käynyt eikä voinutkaan käydä, sillä kuinkapa voisikaan vaatia kuninkaalta, joka tahtoo henkisesti elää ja nauttia, että hän menettäisi vuosiansa nähdäkseen sen, mitä pitää barbaarisena, liian myöhään valmiiksi ja nautittavaksi ehtineenä? Mitä käsityö- ja tehdasteoksiin tulee, hän tosin saattoi pakottaa itsensä ja varsinkin kansansa tyytymään kohtalaisiin sijakkeisiin hyvien vieraiden tavarain asemesta, mutta näissä asioissa kaikki kehittyy nopeammin täydellisyyteensä eikä tarvita ihmisikää sellaisten teosten kypsyttämiseen.
Eräs teos, seitsenvuotisen sodan todellisin tuote,’arvokkaalta sisällykseltänsä täysin pohjoissaksalainen, minun on tässä ennen kaikkea kunnioittaen mainittava; se on ensimmäinen merkittävästä elämästä siepattu draamallinen tuote, sisällykseltään nimenomaisesti tilapäinen, ja aiheutti juuri sen vuoksi arvaamattoman vaikutuksen: »Minna von Barnhelm». Lessing, joka Klopstockin ja Gleimin vastakohtana mielellään luopui persoonallisesta arvokkuudestansa, luottaen siihen, että voi joka hetki sen jälleen omaksua, eli mielellään hajallista ravintola- ja suurenmaailmanelämää, koska tarvitsi aina tuimasti työskentelevälle sisimmällensä valtavaa vastapainoa. Niinpä hän oli myös liittynyt kenraali Tauentzienin seurueeseen. On helppo havaita, että mainittu kappale on syntynyt sodan ja rauhan, vihan ja kiintymyksen välimaalla. Tämä tuote se onnekkaasti avasi näköalan korkeampaan, merkittävämpään maailmaan siitä kirjallisesta ja porvarillisesta, jossa runoustaide oli siihen asti liikkunut.
Sitä vihamielistä jännitystilaa, joka oli tämän sodan aikana vallinnut Preussin ja Saksin välillä, ei saatu sodan päätyttyäkään laukeamaan. Saksilaista kirvelivät nyt sitäkin kipeämmin ne haavat, joita ylen kopeaksi käynyt preussilainen oli häneen iskenyt. Poliittisen rauhan avulla ei voitu heti palauttaa rauhaa ihmismielten välille. Mutta juuri tämä piti mainitun näytelmän saada aikaan kuvassa. Saksilaisnaisten sulo ja rakastettavuus vie voiton preussilaisten avosta, arvokkuudesta ja jäykkyydestä, ja niin hyvin pää- kuin sivuhenkilöissäkin kuvaillaan taiteellisesti eriskummallisten ja ristiriitaisten aineosien onnellista yhtymää.
Jos nämä kiireelliset ja hajanaiset saksalaista kirjallisuutta koskevat huomautukset ovat lukijaani hieman hämmentäneet, niin minun on onnistunut tehdä hänelle käsitettäväksi se sekasortoinen tila, jossa aivoraukkani olivat, kun kahden kirjalliselle isänmaalle ylen tärkeän kauden kamppaillessa kovin paljon uutta työntyi mieleeni, ennenkuin olin päässyt selviytymään vanhasta, ja moni vanha asia vielä vaati minua tunnustamaan oikeuksiansa, kun jo luulin olevani syystäkin oikeutettu sen hylkäämään. Nyt tahdon mahdollisuuden mukaan yrittää kertoa, mille tielle suuntauduin pelastuakseni tästä hädästä, vaikkapa askel askeleltakin.
Sen pitkäveteisen aikakauden, johon nuoruusikäni sisältyi, minä olin uskollisen uutterasti viettänyt työskennellen monien kunnianarvoisten miesten seurassa. Ne lukuisat nelitaitteiset nidokset, jotka olin jättänyt isälleni, kelpasivat riittäväksi todistukseksi, ja millainen määrä kokeita, luonnoksia, puolittain suoritettuja suunnitelmia olikaan palanut poroksi pikemmin masentuneisuuden kuin vakaumuksen vuoksi! Nyt minä olin keskusteluista yleensä, saamastani opista, monista kiistelevistä mielipiteistä, mutta varsinkin pöytäkumppanini, hovineuvos Pfeilin neuvosta oppinut pitämään yhä enemmän arvossa aiheen merkittävyyttä ja käsittelyn kiinteyttä voimatta kuitenkaan saada itselleni selväksi, mistä edellinen oli etsittävissä ja kuinka jälkimmäinen tavoitettavissa. Rajoitettu olotilani, toverien välinpitämättömyys, opettajien pidättyväisyys, sivistyneiden kaupunkilaisten eristyneisyys ja aivan mitättömät luonnonesineet pakottivat minut etsimään kaikkea omasta itsestäni. Jos siis tahdoin saada runoelmiini oikeata pohjaa, tuntoa tai harkintaa, niin minun oli käytävä omaan poveeni; jos vaadin runollista esitystä varten välitöntä aiheen, tapahtuman, näkemistä, en saanut poistua siitä piiristä, joka oli omansa minua liikuttamaan, herättämään minussa harrastusta. Tässä mielessä minä aluksi kirjoitin eräitä pieniä, laulun muotoon tai vapaampaa tavumittaa käyttäen laadittuja runoja; niiden lähtökohtana on harkinta, ne käsittelevät menneisyyttä ja päättyvät enimmälti epigrammaattäseen käänteeseen.
Niin sai alkunsa se suunta, josta en koko elinikänäni päässyt poikkeamaan, halu muuntaa se, mikä minua ilahdutti tai kiusasi tai muuten askarrutti, kuvaksi, runoksi, ja tehdä siitä itselleni lopullinen tili sekä ulkonaisia asioita koskevien käsitysteni korjaamiseksi että myöskin sisäisen elämäni tyynnyttämiseksi sen jäljeltä. Sellaista lahjaa ei kukaan liene kaivannut kipeämmin kuin minä, jota oma luonto aina heitteli äärimmäisyydestä toiseen. Niinpä ovatkin kaikki tunnetut teokseni vain katkelmia suuresta tunnustuksesta, jonka täydellistämiseksi tämä kirjanen tekee uskalletun yrityksen.
Aikaisemman kiintymykseni Gretcheniin minä olin nyt kohdistanut erääseen Anncheniin, josta en tiedä sanoa muuta kuin että hän oli nuori, sievä, iloinen, hellä ja siinä määrin miellyttävä, että hyvin ansaitsi pikku pyhimyksenä toistaiseksi sijan sydämen kammiossa saadakseen osaksensa kaikkea sitä palvontaa, jonka osoittaminen usein tuottaa enemmän mielihyvää kuin sen vastaanottaminen. Minä näin hänet esteettömästi joka päivä, hän oli avullisena valmistettaessa ruokia, joita minä nautin, hän toi minulle ainakin iltaisin viinin, jonka join, ja suljettu päivällisseurueemme oli jo takeena siitä, että tuo pieni talo, jossa ainoastaan messujen aikana kävi enemmän vieraita, hyvin ansaitsi hyvän maineensa. Siinä oli tilaisuutta ja halua monenlaisiin hupaisiin keskusteluihin. Mutta koska hän ei voinut eikä saanut paljoakaan talosta poistua, jäi ajanviete sentään hieman laihaksi. Me lauloimme Zachariaen lauluja, esitimme Krögerin kirjoittaman näytelmäkappaleen »Herttua Michel», jossa kerälle solmitun nenäliinan täytyi edustaa satakieltä, ja niin kului aika toistaiseksi vielä sangen siedettävästä. Mutta koska sellaiset suhteet tarjoavat ajan pitkään sitä vähemmän vaihtelua, mitä viattomampia ovat, niin minut valtasi se paha himo, joka houkuttelee meitä etsimään huvia rakastetun kiusaamisesta ja vallitsemaan tytön antaumusta mielivaltaisilla ja säälimättömillä päähänpistoilla. Kaiken sen ärtyisyyden, joka aiheutui runollisten yritysteni epäonnistumisesta, asian selviytymisen näennäisestä mahdottomuudesta ja kaikesta, mikä muuten saattoi minua kirveliä, minä luulin olevani oikeutettu purkamaan häneen, koska hän minua todellakin sydämestänsä rakasti ja teki mielikseni mitä suinkin voi. Perusteettomilla ja järjettömillä mustasukkaisuuden puuskilla minä tärvelin itseltäni ja häneltä kauneimmat päivät. Hän sieti tuota jonkin aikaa, osoittaen sanomatonta kärsivällisyyttä, jonka äärimmilleen jännittämiseen minussa oli kyllin säälimättömyyttä. Häveten ja epätoivoisena minun oli kuitenkin vihdoin pakko havaita, että hänen mielensä oli minusta etääntynyt ja että minulla nyt olisi kyllin syytä niihin hullutuksiin, joihin olin syyttä suotta rohjennut ryhtyä. Meidän kesken sattui vielä kamalia kohtauksia, joista minä en mitään hyötynyt, ja vasta nyt minä tunsin, että todellakin häntä rakastin enkä voinut elää ilman häntä. Kiihkeä tunteeni kasvoi ja pukeutui kaikkiin sellaisissa olosuhteissa mahdollisiin muotoihin; omaksuinpa minä lopulta sen osan, jota tyttö oli aikaisemmin esittänyt. Minä koetin kaikin mahdollisin tavoin olla hänelle mieliksi, jopa tuottaa hänelle iloa toistenkin avulla, koska en voinut luopua siitä toivosta, että voittaisin hänet takaisin. Mutta se oli liian myöhäistä! Minä olin hänet tosiaankin menettänyt, ja kun sitten mielettömästi kostin itselleni omaa virhettäni järkyttäen monella järjettömällä tavalla ruumiillista luontoani päästäkseni kipeästi koskettamaan siveellistä olemustani, niin pahensin melkoisesti niitä ruumiillisia vammoja, joiden vuoksi menetin eräitä elämäni parhaita vuosia; olisipa tämä häviö voinut minut kerrassaan tuhotakin, elleivät runolliset lahjani parantavine voiminensa olisi tässä osoittautuneet erittäin avuliaiksi.
Minä olin jo varhemmin monena väliaikana kyllin selvästi havainnut oman pahuuteni. Lapsi parka todellakin minua säälitti, kun huomasin ihan aiheettomasti häntä loukanneeni. Minä kuvailin mieleeni hänen tilaansa, omaa asemaani ja vastakohtana erään toisen tuttavapiiriimme kuuluvan parin tyyntä ja tyytyväistä oloa niin usein ja yksityiskohtaisesti, etten lopulta voinut olla muovaamatta tätä kiduttavan ja opettavan katumuksen tilannetta draamalliseen muotoon. Siitä koitui vanhin säilynyt draamallinen teokseni, pieni näytelmä »Rakastuneen oikku», jonka viattomassa olemuksessa havaitsee myös kiehuvan intohimon polttoa.
Minua oli kuitenkin jo aikaisemmin vetänyt puoleensa syvä, merkitsevä, ahdistava maailma. Gretchenin tarinan ja siitä aiheutuneiden seurausten yhteydessä minä olin jo varhain päässyt silmäilemään niihin omituisiin sokkeloihin, jotka uurtavat porvarillisen yhteiskunnan perustuksia. Uskonto, tapa, laki, sääty, olosuhteet, tottumus, kaikki tuo sääntelee ainoastaan kaupunkilaiselämän pintaa. Upeiden talojen reunustamat kadut pidetään puhtaina, ja jokainen käyttäytyy siinä varsin säädyllisesti; mutta seinien sisäpuolella näyttää usein sitäkin kolkommalta, ja sileä ulkopinta peittää ohuena laastituksena useatakin haurasta muuria, joka arvaamatta sortuu saaden aikaan sitäkin kamalamman vaikutuksen, kun se murtuu keskelle rauhallista olotilaa. Kuinka monen läheisemmän ja etäisemmän perheen olinkaan jo nähnyt vararikkojen, avioerojen, vieteltyjen tytärten, murhien, varkauksien ja myrkytysten vuoksi joko syöksyvän turmioon tai vaivalloisesti pysyttelevän uhkaavan kuilun reunalla, ja miten nuori olinkin, olin kuitenkin sellaisissa tapauksissa usein ojentanut pelastavaa ja auttavaa kättä. Kun näet avomielisyyteni herätti luottamusta, vaiteliaisuuteni oli koeteltu, toimeliaisuuteni ei karttanut mitään uhria ja halusi mieluimmin vaikuttaa kaikkein vaarallisimmissa tapauksissa, niin sain varsin usein tilaisuutta sovinnon rakentamiseen, asiain peittelemiseen, salamain suistamiseen ja kaikkiin muihin sellaisiin tehtäviin, joita suoritteessani välttämättä jouduin kokemaan paljon sekä itseäni että toisia henkilöitä loukkaavaa ja nöyryyttävää. Keventääkseni mieltäni minä suunnittelin useita näytelmiä ja kirjoitin useimpien luonnokset. Mutta kun selkkausten täytyi aina muodostua huolestuttaviksi ja nämä kappaleet melkein kaikki uhkasivat päättyä traagillisesti, niin minä luovuin toisesta toisensa jälkeen. Ainoa valmiiksi ehtinyt on »Rikoskumppanit», jonka hilpeä ja ilkamoiva laatu ilmenee synkkää perhetaustaa vasten katsoen tavallaan peloittavansävyisenä, joten se esitettynä herättää kokonaisuudessaan enemmän huolestumista kuin yksityiskohdissaan huvia. Karusti ilmaistut lainvastaiset teot loukkaavat esteettistä ja moraalista tunnetta, ja senvuoksi kappale ei voinut päästä suosioon saksalaisella näyttämöllä, vaikka sen jäljittelyihin, jotka olivat noita kareja tarkoin välttäneet, oli suhtauduttu suopeasti.