Molemmat mainitut näytelmät olivat kuitenkin, minun olematta siitä tietoinen, korkeampaa näkökantaa noudattaen kirjoitetut. Ne viittaavat varovaiseen suvaitsevaisuuteen moraalisissa tuomioissa ja lausuvat hieman karuin ja karkein piirtein ja ikäänkuin leikkien tuon mitä kristillisimmän sanan: se, joka tuntee itsensä synnittömäksi, heittäköön ensimmäisen kiven.
Tämä vakavuus, joka synkensi ensimmäisiä näytelmiäni, sai minut tekemään sen virheen, että laiminlöin suotuisia aihelmia, jotka aivan varmaan kuuluivat minun luontaiseen olemukseeni. Noiden vakavien, nuorelle henkilölle kaameidenkin kokemusten nojalla minussa näet kehittyi uskalias huumori, joka tuntee vallitsevansa tuokiotilaa, ei pelkää mitään vaaroja, vaan pikemmin niitä vallattomuudessaan aiheuttaa. Syynä oli ylimielisyys, joka erittäin miellyttää voimakasta ikäkautta ja joka lystikkäänä ilmetessään huvittaa kovin sekä nykyhetkenä että muistelossa. Nämä asiat ovat niin tavallisia, että niillä on nuorten ylioppilasystäviemme sanakirjassa oma nimensä [»Suite», kuje], jota läheisen sukulaisuuden vuoksi voi käyttää merkitsemässä samaa kuin pila, ilve [»Posse»].
Sellaiset humoristiset uskaliaisuudet ovat henkevästi ja järkevästi näyttämölle sovitettuina erinomaisen vaikuttavia. Ne eroavat salajuonesta, »intrigistä», sikäli, että ovat hetkellisiä ja ettei niiden tarkoitus, jos niillä sattuu tarkoitus olemaan, saa sijaita etäällä. Beaumarchais on käsittänyt niiden täyden arvon, ja hänen Figaronsa vaikutukset johtuvat ennen kaikkea siitä. Kun sellaisia hyväntahtoisia kujeita ja puolittaisia koiruuksia käytetään henkilökohtaisen vaaran uhalla jaloihin tarkoituksiin, niin siten koituvat tilanteet ovat esteettisessä ja moraalisessa katsannossa teatterille erinomaisen arvokkaat. Niinpä käsitteleekin esim. ooppera »Vedenkantaja» kenties onnistuneinta aihetta, minkä olemme milloinkaan teatterissa nähneet.
Ilahduttaakseni sanomattoman ikävystyttävää jokapäiväistä elämää minä tein lukemattomia sellaisia kepposia, osaksi aivan suotta, osaksi ystäviäni varten, joille mielelläni osoitin hyväntahtoisuutta. Omasta puolestani en tiedä tällöin kertaakaan toimineeni tahallisesti, en myöskään johtunut milloinkaan pitämään sentapaista puuhaa taiteellisen käsittelyn esineeksi kelpaavana; mutta jos olisin käynyt käsiksi näihin läheltä löytyviin aiheisiin ja olisin niitä kehitellyt, niin ensimmäiset teokseni olisivat olleet hilpeämmät ja kelvollisemmat. Eräät tähän kuuluvat seikat tosin ilmenevät myöhemmin tuotannossani, mutta hajallaan ja tarkoituksetta.
Koska sydämemme on aina meitä lähempänä kuin järkemme ja antaa meille tekemistä silloin, kun viimeksimainittu osaa hyvin itseänsä auttaa, olivat sydämen asiat aina ilmenneet minulle tähdellisimpinä. Minä mietin väsymättä kiintymysten häipyväisyyttä, inhimillisen olemuksen muuttuvaisuutta, mielen aistillisuutta ja kaikkea sitä korkeata ja syvää, jonka yhteenliittymää luonnossamme voidaan pitää ihmiselämän arvoituksena. Tällöinkin minä yritin vapautua kiduttavasta asiasta muovaamalla sen lauluksi, epigrammaksi tai jonkinlaiseksi säepariksi, jotka kaikki tuskin voivat herättää kenenkään muun henkilön mielenkiintoa, koska johtuivat omimmista tunteistani ja erikoisimmista olosuhteista.
Ulkonaiset elämänsuhteeni olivat vähän ajan kuluessa varsin suuressa määrin muuttuneet. Madame Böhme oli pitkän ja murheellisen sairauden jälkeen vihdoin kuollut; viime aikoina hän ei ollut enää päästänyt minua luoksensa. Hänen miehensä ei voinut olla minuun erikoisen tyytyväinen: hänen mielestänsä minä en ollut kyllin ahkera ja käyttäydyin liian kevytmielisesti. Erikoisesti hän pani kovin pahakseen, kun hänelle ilmaistiin, etten minä saksalaista valtio-oikeutta kuunnellessani ollut välittänyt kunnollisesti merkitä muistiin, vaan olin sensijaan kuvannut vihkoni reunaan siinä esiintyvät henkilöt, tuomarin, puheenjohtajat ja lisäjäsenet eriskummallisine tekotukkinensa näillä kujeillani häiriten ja naurattaen tarkkaavaisia naapureitani. Hovineuvos eli vaimonsa kuoltua entistä yksinäisemmin, ja minä välttelin häntä lopulta väistääkseni hänen moitteitansa. Mutta varsinkin oli onnettomuudeksi se, ettei Gellert voinut käytellä sitä valtaa, joka hänellä olisi meihin nähden ollut. Hänellä tosin ei ollut aikaa toimia rippi-isänä ja ottaa selkoa kunkin mielenlaadusta ja puutoksista. Senvuoksi hän käsitteli asiaa kovin yleispiirteisesti ja uskoi meidät hillitsevänsä kirkollisten laitosten avulla. Niinpä tapahtuikin, että hän meidät kerran puheilleen päästäessään aina tiedusteli, kävimmekö uutterasti kirkossa, kuka rippi-isämme oli ja nautimmeko pyhää ehtoollista. Jos nyt suoriuduimme huonosti tästä tutkinnosta, niin saimme poistua valitusten kaikuessa; me olimme saaneet pikemmin mieliharmia kuin mielenylennystä, mutta siitä huolimatta meidän täytyi olla sydämestämme mieheen kiintyneet.
Tässä yhteydessä en voi olla mainitsematta vielä erästä varhaisempaan nuoruuteeni kuuluvaa seikkaa havainnollisesti osoittaakseni, kuinka kirkollisen uskonnon suuria asioita on johdonmukaisesti ja järjestelmällisesti käsiteltävä, jos sen tulee osoittautua hedelmälliseksi odotuksia vastaavassa määrässä. Protestanttinen jumalanpalvelus ei ole riittävän täyteläinen ja johdonmukainen voidakseen pitää seurakunnan koossa, ja niinpä tapahtuukin helposti, että siitä irtautuu jäseniä, jotka joko muodostavat pieniä seurakuntia tai elävät toistensa keralla kaikessa rauhassa kansalaiseiämäänsä ilman kirkollista yhteenkuuluvaisuutta. Jo pitkät ajat on valitettu kirkossakävijöiden luvun vuosi vuodelta vähenevän ja samassa suhteessa niiden henkilöiden, jotka pyytävät päästä nauttimaan ehtoollista. Mitä kumpaankin seikkaan, mutta erikoisesti viimeksimainittuun tulee, on syy löydettävissä sangen läheltä; mutta kuka uskaltaa lausua sen julki? Minä aion yrittää sen tehdä.
Siveellisissä ja uskonnollisissa samoinkuin ruumiillisissa ja kansalaiselämää koskevissa asioissa ihminen ei mielellään tee mitään valmistelematta; hän kaipaa johdonmukaisuutta, josta koituu tottumus; sitä, mitä hänen tulee rakastaa ja mielellään suorittaa, hän ei voi ajatella erilliseksi, revinnäiseksi, ja jonkin asian mieluisa toistaminen edellyttää, ettei hän ole siitä vieraantunut. Protestanttisesta jumalanpalveluksesta yleensä puuttuu täyteläisyyttä, ja sen yksityiskohtia tutkiessaan huomaa, että protestantilla on liian vähän sakramentteja, oikeastaan yksi ainoa, jossa hän esiintyy toimien, nimittäin ehtoollinen; kastettavina hän näkee vain toisia, ja se ei hänen mieltänsä paranna. Sakramentit ovat korkeinta, mitä uskontoon sisältyy, ne ovat jumaluuden erinomaisen suosion ja armon aistillinen symboli. Ehtoollisessa tulee maallisten huulten ottaa vastaan ruumiillistunut jumalallinen olemus ja tulla maallisen ravinnon muodossa taivaallisesta osalliseksi. Tämä merkitys on sama kaikissa kristillisissä kirkkokunnissa, nautittiinpa sakramenttia enemmän tai vähemmän salaisuuteen alistuen, enemmän tai vähemmän sopeutuen siihen, mikä on ymmärrettävää; aina se pysyy pyhänä, suurena toimituksena, joka asettuu todellisuuden maailmassa mahdollisen tai mahdottoman sijaan, sen sijaan, mitä ihminen ei voi saavuttaa, mutta ei myöskään jäädä vaille. Mutta sellaisen sakramentin ei pitäisi olla yksinänsä; kukaan kristitty ei voi sitä nauttia todella iloiten, niinkuin se on nautittavaksi tarkoitettu, ellei ole pidetty voimassa hänen symbolista eli sakramentillista vaistoansa. Hänen täytyy olla tottunut pitämään sisäistä sydämen ja ulkonaista kirkon uskontoa täysin yhtenä, sinä suurena yleisenä sakramenttina, joka taas jäsentyy useiksi muiksi luoden näihin osiinsa oman pyhyytensä, rikkomattomuutensa ja ikuisuutensa.
Tässä ojentaa kaksi nuorta toisilleen kätensä, ei tervehdykseksi tai hetkellistä karkeloa varten; pappi antaa siunauksensa, ja side on purkamaton. Ei kestä kauan, kun nämä aviopuolisot tuovat näköisensä alttarin kynnykselle; lapsonen puhdistetaan pyhällä vedellä ja liitetään niin kirkon yhteyteen, että voi tuhota tämän hyväntyön ainoastaan kamalan luopumisen nojalla. Lapsi harjaantuu elämässä omin neuvoin maallisiin asioihin, taivaallisista hänen täytyy saada opetusta. Jos kuulustelussa käy ilmi, että tuo on täysin tapahtunut, niin hänet otetaan todellisena jäsenenä, oikeana ja vapaaehtoisena tunnustajana kirkon yhteyteen, ja toimituksen tärkeys ilmenee ulkonaisissa menoissakin. Nyt vasta hän on nimenomaisesti kristitty, nyt vasta hän tuntee etunsa, mutta myös velvollisuutensa. Sillävälin on hänelle kuitenkin ihmisenä sattunut paljon ihmeellistä, opetusten ja rangaistusten nojalla on hänelle selvinnyt, kuinka arveluttava hänen sisäinen tilansa on, ja yhä vielä tulee olemaan puhetta opetuksista ja rikkomuksista; mutta rangaistusta ei pidä enää oleman. Siinä sanomattomassa hämmennystilassa, johon hän luonnollisten ja uskonnollisten vaatimusten kiistellessä pakostakin joutuu, hänelle tarjoutuu erinomainen pelastuskeino: hän voi uskoa tekonsa ja pahat työnsä, puutoksensa ja epäilyksensä kunnianarvoisalle, erikoisesti siihen toimeen asetetulle miehelle, joka osaa häntä tyynnyttää, varoittaa, vahvistaa, samoin symbolisilla rangaistuksilla kurittaa ja vihdoin hänen syyllisyytensä täydellisellä poispyyhkimisellä onnellistaa ja antaa hänelle takaisin hänen ihmisyytensä taulun puhtaaksi pestynä. Siten, useiden sakramentillisten toimitusten nojalla, jotka lähemmin katsoen jälleen haarautuvat pienemmiksi sakramentillisiksi piirteiksi, valmistuneena ja täysin rauhoittuneena hän polvistuu nauttimaan rippileipää; ja jotta tämän korkean tapahtuman salaperäisyys sitäkin enemmän korostuisi, hän näkee kalkin vain kaukaa: kysymyksessä ei ole mikään tavallinen ruoka ja juoma, joka tyydyttää, vaan taivaallinen ravinto, joka saa janoamaan taivaallista juomaa.
Älköön nuorukainen kumminkaan uskoko, että asia on siten lopussa, älköön mieskään sitä uskoko! Maallisissa oloissa me näet tosin vihdoin totumme seisomaan omalla kannallamme, joskaan eivät tiedot, ymmärrys ja luonne tahdo siinäkään aina riittää; taivaallisissa asioissa sitävastoin ei oppimisemme lopu milloinkaan. Meissä asuvaa korkeampaa tunnetta, joka useasti ei edes pääse oikein kotiutumaan, lisäksi ahdistavat niin monet ulkonaiset asiat, että oma kykymme tuskin riittää suomaan kaikkea, mikä olisi tarpeen neuvoksi, lohdutukseksi ja avuksi. Mutta sitä varten onkin olemassa jo mainittu apukeino: aina on odottamassa ymmärtäväinen, hurskas mies, joka opastaa eksyviä ja keventää ahdistuksenalaisten mieltä.
Ja sen, mikä on koko elämän aikana siten koeteltu, tulee vihdoin kuoleman portilla osoittaa kymmenin verroin kaikkien parantavien voimiensa vaikutusta. Jo nuoruudessa aloitetun tutunomaisen tottumuksen nojalla omaksuu riutuva palavin innoin nuo vertauskuvalliset, merkitsevät vakuutukset, ja kaiken maallisen vakuuden kadotessa takaa hänelle taivaallinen autuaan iankaikkisen olemassaolon. Hän tuntee itsensä ehdottoman varmaksi siitä, ettei mikään vihamielinen elementti eikä mikään pahansuopa henki voi häntä estää verhoutumasta kirkastettuun ruumiiseen päästäkseen jumaluuden välittömässä yhteydessä saamaan osansa niistä äärettömistä autuuden lahjoista, jotka jumaluudesta kumpuavat.
Jotta koko ihminen tulisi pyhitetyksi, voidellaan ja siunataan vihdoin hänen jalkansakin. Niiden tulee henkilön mahdollisesti parannuttuakin väin vastahakoisesti suostua koskettamaan kovaa, läpäisemätöntä maan kamaraa. Niiden tulee saada ihmeellinen kimmoisuus, jonka nojalla ne työntävät luotansa sitä turvetta, joka on aikaisemmin vetänyt niitä puoleensa. Niin liittävät nämä loistavaksi ympyräksi kiertyvät pyhät toimitukset, joiden kauneutta olemme voineet vain lyhyesti vihjaillen kuvailla, kehdon ja haudan, olkootpa ne sattumalta miten etäällä hyvänsä toisiansa, katkeamattomaksi kehäksi.
Nämä henkiset ihmeet eivät kumminkaan verso toisten hedelmien tavoin luonnollisesta maaperästä; siihen niitä ei voida kylvää, ei istuttaa eikä siinä kasvattaa. Ne on aneltava toisesta olokehästä, ja tämä ei onnistu kenelle hyvänsä eikä milloin hyvänsä. Tässä nyt kohtaamme vanhan, hurskaan perintätiedon ilmoittaman korkeimman symbolin. Me kuulemme, että korkeat vallat voivat suosia siunata ja pyhittää jotakin henkilöä enemmän kuin toista. Mutta jottei se näyttäisi luonnon suomalta lahjalta, täytyy tämän suuren, vaikeaan velvollisuuteen liittyvän suosion siirtyä oikeutetulta toiselle, ja suurimman hyvän, mitä ihminen voi saavuttaa voimatta kuitenkaan itse sitä omaksensa valloittaa tai ottaa, täytyy säilyä ja ikuistua maan päällä henkisen periytymisen nojalla. Niin, papin vihkimykseen on keräytynyt kaikki, mikä on tarpeen niiden pyhien toimitusten tehokkaaseen suorittamiseen, jotka ovat suotuisat ihmisten suurelle joukolle sen tarvitsematta puolestansa osoittaa mitään muuta kuin uskoa ja ehdotonta luottamusta. Ja niin esiintyy pappi edeltäjiensä ja seuraajiensa sarjassa, voideltujen veljiensä piirissä, korkeinta siunaajaa edustaen, sitäkin verrattomampana, kun me emme palvoen kunnioita häntä, vaan hänen virkaansa, emme hänen viittaustansa, joka saa meidät polvistumaan, vaan hänen jakamaansa siunausta, joka näyttää sitä pyhempänä, välittömämpänä tulevan taivaasta, kun maallinen väline ei voi sitä heikontaa, vielä vähemmin tehdä tyhjäksi synnillisellä, eipä paheellisellakaan olemuksellansa.
Kuinka onkaan tämä todella henkinen yhteys pirstautunut protestanttisuudessa, joka selittää osan mainittuja symboleita apokryfisiksi ja vain muutamia harvoja kanonisiksi! Ja kuinka ajatellaan voitavan toisiin kohdistuvan välinpitämättömyyden avulla valmistaa meitä tajuamaan toisten korkeata arvoa?
Minun annettiin aikoinani nauttia uskonnonopetusta erään hyvänluontoisen, vanhan, raihnaan papin luona, joka oli monet vuodet ollut perheen rippi-isänä. Katekismuksen, sitä selittävän mukaelman ja lunastusopin minä tunsin kuin käteni sormet, ja voimallisesti todistavat raamatunlauseet olivat nekin poikkeuksetta tiedossani; mutta kaikki tuo ei tuottanut minulle mitään hedelmää. Kun näet minulle vakuutettiin, että kelpo vanhus järjesti lopullisen kuulustelunsa vanhan kaavan mukaiseksi, niin minulta katosi kaikki halu ja kiintymys asiaan, minä antauduin viimeisen viikon aikana kaikenlaisiin häiritseviin huvituksiin, sijoitin eräältä vanhemmalta ystävältä lainaamani, papin esitystä noudattavat muistiinpanot hattuuni ja sanelin ilman tunnetta ja ajatusta kaiken sen, minkä olisin voinut hyvinkin esittää tuntein ja vakaumuksin.
Mutta kun minun sitten piti astua rippituolin luo, niin kuiva, hengetön kaavamaisuus lamasi tässä tärkeässä kohdassa tahtoni ja pyrkimykseni vieläkin pahemmin. Minä olin tosin tietoinen monista puutoksista, mutta en mistään suurista virheistä, ja juuri tietoisuuteni vähensi niitä neuvomalla minua turvautumaan omaan moraaliseen voimaani, jonka piti tahallisesti ja uupumattomasti käyteltynä lopulta voittaa vanha Aatami. Meille oli opetettu, että olimme paljoa paremmat kuin katolilaiset juuri siitä syystä, ettei meidän tarvinnut rippituolissa tunnustaa mitään erikoista, vieläpä, ettei se ollut soveliastakaan, vaikkapa tahtoisimmekin niin menetellä. Viimeksimainittu seikka ei minua miellyttänyt, sillä mielessäni oli mitä eriskummallisimpia uskonnollisia epäilyksiä, jotka olisin mielelläni tahtonut saada selvitetyiksi sellaisessa tilaisuudessa. Mutta koska niin ei pitänyt tapahtua, kirjoitin synnintunnustuksen, jonka piti mielentilojani hyvin ilmaisten kertoa ymmärtäväiselle miehelle yleispiirtein se, minkä yksityiskohtainen julkilausuminen oli minulta kielletty. Mutta kun sitten astuin vanhan fransiskaanikirkon kuoriin ja lähestyin niitä omituisia ristikoilla varustettuja kaappeja, joihin hengelliset herrat tapasivat saapua tätä toimitusta suorittamaan, kun suntio avasi minulle oven ja minä havaitsin olevani suljettu ahtaaseen komeroon hengellistä isoisääni vastapäätä ja hän heikolla, honottavalla äänellänsä lausui minut tervetulleeksi, niin henkeni ja sydämeni valo kerrassaan sammui, tarkoin muistiin painettu tunnustus ei ottanut lähteäkseen huuliltani, minä avasin hämilläni kädessäni olevan kirjan ja luin siitä ensimmäisenä silmiini osuneen lyhyen kaavan, joka oli niin ylimalkainen, että kuka tahansa olisi voinut ihan rauhallisesti sen lausua. Minä sain synninpäästön ja poistuin tuntematta mieltäni lämpöiseksi enempää kuin kylmäksikään, menin seuraavana päivänä vanhempieni keralla Herran pöytään ja käyttäydyin muutamia päiviä niinkuin sellaisen pyhän toimituksen jälkeen sopikin.
Myöhemmin ilmaantui minuun kuitenkin se vaiva, jonka monenlaisten dogmien mutkallistama, useita eri selityksiä salliviin raamatunlauseisiin perustuva uskontomme mietteliäissä ihmisissä aiheuttaa johtaen hypokondrisiin tiloihin ja kiihdyttäen ne huippuunsa, päähänpiintymiksi. Olen tuntenut useita ajatus- ja elämäntavoiltansa muuten ihan ymmärtäväisiä henkilöitä, jotka eivät voineet olla ajattelematta syntiä pyhää henkeä vastaan eikä pelkäämättä, että olivat sellaiseen syntiin vikapäät. Sama onnettomuus uhkasi minua ehtoollisasiassa. Se lause, jonka mukaan henkilö väärin sakramenttia nauttiessaan syö ja juo itselleen tuomion, oli näet jo sangen varhain tehnyt minuun suunnattoman vaikutuksen. Kaikki se kammottava, mitä olin keskiaikaisissa tarinoissa lukenut jumalantuomioista, mitä eriskummallisimmista, hehkuvaa rautaa, loimuavaa tulta ja kuohuvaa vettä välineinä käytellen suoritetuista kokeista, vieläpä sekin, mitä raamattu meille kertoo lähteestä, jonka vesi on viattomalle terveellistä, mutta pöhöttää ja saa puhkeamaan syyllisen, kaikki tuo kuvautui mieleeni yhtyen mitä peloittavimmaksi kuvaksi, väärän lupaussanan, teeskentelyn, väärän valan, jumalanpilkan näyttäessä tulevan tuossa kaikkein pyhimmässä toimituksessa arvottoman osanottajan synniksi, mikä oli sitäkin hirmuisempaa, kun ei kenelläkään ollut oikeutta selittää itseänsä ansiolliseksi ja syntien anteeksiantamus, jonka tuli lopulta kaikki tasoittaa, ilmeni kuitenkin niin monen ehdon alaisena, ettei voinut olla varma sen itselleen-omaksumisen tavallisuudesta.
Tämä synkkä pelko kidutti minua siinä määrin, ja selitys, jonka piti riittää mieleni rauhoittamaan, näytti minusta niin tyhjältä ja heikolta, että tuo kauhunkuva kävi sitäkin peloittavammaksi ja minä kohta Leipzigiin tultuani yritin kerrassaan irtautua kirkollisista siteistä. Kovin painostaviksi kävivät minulle niinmuodoin Gellertin kehotukset; minä en halunnut rasittaa sellaisilla omituisilla kysymyksillä miestä, jonka oli muutenkin pakko lakonisella tavallansa torjua luotansa meitä tungettelijoita, sitäkin vähemmän, kun hilpeinä hetkinäni itsekin niitä häpesin ja vihdoin kerrassaan sivuutin tämän eriskummallisen, kirkon ja alttarin aiheuttaman omantunnontuskan.
Gellert oli omaa hurskasta mielenlaatuansa noudattaen sommitellut moraalin, jonka hän aika ajoin julkisesti esitti siten kunniakkaalla tavalla suoriutuen yleisöön kohdistuvasta velvollisuudestansa. Gellertin teokset olivat jo kauan olleet Saksan siveellisen kulttuurin pohjana, ja jokainen halusi hartaasti näkevänsä tuon teoksen painettuna, ja koska sen piti tapahtua vasta tuon kelpo miehen kuoltua, piti jokainen itseänsä ylen onnellisena, kun sai kuulla hänen itsensä vielä eläessään sitä esittävän. Filosofinen oppisali oli niinä tunteina ahdinkoon asti täynnä, ja jalon miehen kaunis sielu, puhdas tahto ja myötätuntoinen, parasta toivotteleva suhtautuminen meihin, hänen kehotuksensa, varoituksensa ja pyyntönsä, hieman onttoon ja surulliseen sävyyn esitetyt, saattoivat kyllä meihin hetkellisesti vaikuttaa; mutta vaikutus haihtui pian, varsinkin kun sentään oli lukuisia ivailijoita, jotka osasivat tehdä tämän pehmeän ja, kuten heistä tuntui, veltostuttavan laadun epäilyttäväksi. Muistan erään läpimatkalla olevan ranskalaisen, joka tiedusteli niin suunnattoman paljon kuulijoita saaneen henkilön periaatteita ja mielensuuntaa. Saatuaan meiltä tarpeelliset tiedot hän pudisti päätänsä ja virkkoi hymyillen: Laissez le faire, il nous forme des dupes.
Niinpä osasi hyvä seurakin, joka ei mielellään voi sietää läheisyydessään mitään kunnianarvoisaa, tilaisuuden sattuessa heikontaa sitä siveellistä vaikutusta, mikä Gellertillä saattoi meihin nähden olla. Toisinaan häntä moitittiin siitä, että hän muka opetti rikkaita, hänen suosioonsa erikoisesti suljettuja tanskalaisia paremmin kuin muita ylioppilaita pitäen heistä erinomaisen hyvää huolta; toisinaan taas katsottiin omanvoitonpyynniksi ja suvunsuosimiseksi, että hän oli toimittanut juuri mainitut nuorukaiset veljensä päivällisvieraiksi. Viimeksimainitun, kookkaan, karhean, tuittupäisen, hieman kesyttömän miehen kerrottiin toimineen miekkailunopettajana ja veljen liiallista leppoisuutta hyväkseen käyttäen kohtelevan jaloja pöytäkumppaneita toisinaan ankarasti ja karkeasti; senvuoksi katsottiin jälleen välttämättömäksi asettua noiden nuorten miesten puolelle, ja siten raastettiin oivallisen Gellertin hyvää nimeä siinä määrin, että me lopulta, välttääksemme häneen kohdistuvan arviointimme täydellistä hämmentymistä, kävimme hänelle kylmäkiskoisiksi emmekä enää menneet hänen luennoillensa, joskin yhä tervehdimme häntä mitä parhaimmin, kun hän saapui sävyisän kimonsa selässä. Ratsun oli vaaliruhtinas lahjoittanut toimittaakseen hänelle varsin välttämätöntä liikuntoa, — kunnianosoitus, joka ei ollut hänelle hevin anteeksi annettavissa.
Niin lähestyi vähitellen se ajankohta, jolloin kaikkien arvovaltain piti minulta hävitä ja minun oli määrä epäillä, jopa epätoivoisestikin, suurimpia ja parhaitakin yksilöitä, jotka olin tuntenut tai mieleeni kuvaillut.
Fredrik toinen oli ajatuksissani yhä vielä kaikkia vuosisadan eteviä miehiä korkeammalla, ja minusta täytyi senvuoksi tuntua kovin oudolta, etten saanut häntä ylistää Leipzigin asukkaiden kuullen enempää kuin aikaisemmin isoisäni luona. Leipzigiläisiä sota tosin oli kovin koetellut, ja niinmuodoin ei sopinut heitä moittia siitä, etteivät ajatelleet parasta siitä henkilöstä, joka oli sen aloittanut ja sitä pitkittänyt. Niinpä he tahtoivatkin pitää häntä tosin etevänä, mutta ei suinkaan suurena miehenä. Heidän ajatuksensa oli tämä: Ei ole vaikeata saada suurien varojen nojalla jotakin aikaan, ja jos ei säästä maita, rahaa eikä vertakaan, niin voi kyllä vihdoin toteuttaa aikomuksensa. Fredrik ei ole minkään suunnitelmansa eikä minkään varsinaisen hankkeensa nojalla osoittautunut suureksi. Mikäli asia on riippunut hänestä, hän on aina tehnyt virheitä, ja erinomaiset puolet ovat ilmenneet vasta sitten, kun hänen on ollut pakko korjata nämä virheet, ja hän oli saavuttanut suuren maineensa vain sen nojalla, että jokainen ihminen toivoelee itsellensä kykyä taitavasti tasoitella usein tekemänsä virheet. Tarvitsee vain askel askelelta seurata seitsenvuotista sotaa huomatakseen, että kuningas on aivan suotta uhrannut oivallisen armeijansa ja ollut itse syynä siihen, että tuo tuhoisa ottelu oli venynyt niin pitkäksi. Todella suuri mies ja sotapäällikkö olisi suoriutunut vihollisistansa paljoa nopeammin. Näitä mielipiteitä esittäessään leipzigiläiset osasivat tuoda tueksi loppumattoman määrän yksityisseikkoja, joita minä en kyennyt kumoamaan. Niinpä havaitsinkin vähitellen jäähtyvän sen ehdottoman kunnioituksen, jota olin nuoruudesta saakka tuota merkillistä ruhtinasta kohtaan tuntenut.
Leipzigiläisten siten riistettyä minulta mieluisan, suureen mieheen kohdistuvan kunnioituksentunteen, eräs uusi ystävä, jonka näihin aikoihin sain, vähensi kovin silloisiin kansalaisiini kohdistuvaa arvonantoa. Tämä ystävä oli omituisimpia ihmisiä, mitä maailmassa olla saattaa. Hänen nimensä oli Behrisch, ja hän toimi nuoren kreivi Lindenaun hovimestarina. Jo hänen ulkoasunsa oli sangen kummallinen. Hän oli laiha ja hyvärakenteinen, pian neljänkymmenen ikäinen, nenä oli erittäin suuri ja piirteet yleensäkin silmiinpistävät; hiuslaite, jota olisi voinut nimittää peruukiksi, oli hänellä päässä aamusta yöhön saakka; hän esiintyi erittäin siististi puettuna ja muisti ulos lähtiessään aina ottaa miekan kupeellensa ja hatun kainaloonsa. Hän kuului niiden henkilöiden joukkoon, joilla on erikoinen kyky hukata aikaansa tai paremmin: jotka eivät osaa ryhtyä mihinkään sitä kuluttaakseen. Kaiken, mitä hän teki, täytyi tapahtua hitaasti ja arvokkaasti, olisipa voinut sanoa teeskennellystikin, ellei Behrischin käytöksessä olisi luonnostaan ollut jotakin teeskenneltyä. Hän muistutti vanhaa ranskalaista ja todella puhui ja kirjoittikin ranskaa erittäin hyvin ja vaivattomasti. Hänen suurimpana huvinansa oli vakavasti askarrella hullunkurisissa asioissa ja kehitellä jotakin typerää päähänpistoa äärettömiin asti. Niinpä hän aina käytti harmaita vaatteita, ja koska hänen pukunsa eri osat olivat eri kankaista ja siis vivahduksiltaankin erilaiset, niin hän voi päiväkaudet mietiskellä, miten saisi vielä yhden harmaan värin yllensä, ja oli onnellinen jos se onnistui ja hän voi saattaa häpeään meidät, jotka olimme sitä epäillet tai selittäneet sen mahdottomaksi. Sitten hän piti meille pitkiä nuhdesaarnoja moittien meitä kekseliäisyyden puutteesta ja hänen kykyjensä epäilemisestä.
Hän oli muuten suorittanut hyvät opinnot, oli perehtynyt varsinkin uudempiin kieliin ja kirjallisuuksiin, ja hänen käsialansa oli erinomainen. Minulle hän oli erittäin suopea, ja minä, joka olin aina tottunut ja taipunut seurustelemaan vanhempien henkilöiden kanssa, kiinnyin häneen pian. Minun kanssani seurusteleminen oli hänellekin erikoiseksi huviksi, koska hän iloksensa kesytteli minun levottomuuttani ja kärsimättömyyttäni, joiden nojalla minä puolestani annoinkin hänelle riittävästi tekemistä. Hänellä oli sitä, mitä nimitetään kirjalliseksi mauksi: jonkinlainen yleinen käsitys hyvästä ja huonosta, keskinkertaisesta ja mahdollisesta. Hänen arvostelunsa oli kuitenkin enimmäkseen moittivaa, ja hän hävitti minusta viimeisenkin uskon aikalaisiini kirjailijoihin erinäisten henkilöiden teoksiin ja runoihin kohdistuvilla säälimättömillä huomautuksillansa, joita hän osasi esittää leikillisesti ja oikukkaasti. Minun omiin sommitelmiini hän suhtautui suopeasti antaen minun tehdä miten mielin. Ainoana ehtona oli, etten saanut mitään julkaista. Sen sijaan hän lupasi itse kirjoittaa hyvinä pitämänsä kappaleet kauniiseen nidokseen, jonka sanoi lahjoittavansa minulle. Tämä hanke soi tilaisuutta mahdollisimman suureen ajanhukkaamiseen. Kului näet kokonaisia viikkoja mitään tapahtumatta, koska oli ensin löydettävä oikea paperi, päästävä selvyyteen sen koosta, reunan leveydestä ja itse kirjoituksen muodosta, hankittava korpinsulkakynät, vuoltava ne ja hienonnettava tušši. Sellaisin hankkein hän aina ryhtyi kirjoittamaan ja saikin vähitellen sukeutumaan erittäin soman käsikirjoituksen. Runojen nimet oli kirjoitettu fraktuurakirjaimin, itse runot pystyin saksalaisin käsialoin; jokaisen runon lopussa oli vastaava koristekuvio, jonka hän oli jostakin löytänyt tai kenties itsekin keksinyt. Sellaisissa tapauksissa käytettyjen puupiirrosten hienoja viivoja hän osasi erittäin sievästi jäljitellä. Näyttäessään minulle edistyvää työtänsä, ylistellessään koomillis-pateettiseen tapaan osakseni sattunutta onnea, kun näet niin oivallinen käsiala ikuisti teoksiani, vieläpä niin, ettei mikään kirjapaino olisi kyennyt kilpailemaan, hän sai jälleen aihetta viettää mitä kauneimpia hetkiä. Hänen omistamiensa kauniiden tietojen vuoksi hänen seuransa kuitenkin oli aina kaikessa hiljaisuudessa opettavakin ja siveellisessäkin suhteessa minulle varsin terveellinen, koska hän osasi hillitä levotonta, kiivasta olemustani. Sitäpaitsi hän aivan erikoisesti vieroksui kaikkea raakaa, ja hänen leikkipuheensa olivat aina omalaatuisen huvittavia eksymättä milloinkaan karkeuteen tai typeryyteen. Maanmiehiinsä hän rohkeni suhtautua ilveilevän vieroksuvasti ja kuvaili kaikkia heidän edesottamisiansa huvittavin piirtein. Erittäin ehtymättömästi hän kuvaili yksityisten henkilöiden koomillisia puolia, ja jokaisen ulkoasu tarjosikin hänelle moitteen sijaa. Niin hän voi, ikkunassa ollessamme, käyttää tuntikausia ohikulkevien arvostelemiseen, ja heitä riittävästi moitittuaan hän ryhtyi tarkoin ja yksityiskohtaisesti esittämään, kuinka heidän oikeastaan olisi pitänyt pukeutua, kuinka kävellä ja käyttäytyä näyttääkseen kunnon ihmisiltä. Nämä ehdotukset muodostuivat enimmälti kohtuuttomiksi ja järjettömiksi, joten naurun esineenä ei niinkään ollut henkilö sellaisena, miltä hän näytti, kuin hänen asunsa siinä tapauksessa, että hän olisi ollut kyllin mieletön rumentaakseen itseänsä. Kaikissa sellaisissa asioissa hän menetteli ihan armottomasti olematta silti vähimmässäkään määrässä ilkeä. Me puolestamme osasimme häntä kiusata vakuuttamalla, että hänen ulkoasunsa nojalla luuli välttämättä hänen olevan ainakin yliopiston kielimestarin, ellei kerrassaan ranskalaisen tanssimestarin. Tämä huomautus oli sitten tavallisesti aloitusmerkkinä tuntikausia kestäviin keskusteluihin, joiden aikana hän tapasi selittää itsensä ja jonkun vanhan ranskalaisen välillä olevaa ääretöntä eroa. Tällöin hän tavallisesti säilytti meille kaikenlaisia kömpelöitä ehdotuksia, joita me muka olisimme voineet esittää pitäen silmällä hänen puvustonsa muuttamista ja muodostelemista.
Runoiluni, jota nyt harjoitin sitä innokkaammin, mitä kauniimpana ja huolellisempana runojeni jäljennös edistyi, suuntautui nimenomaisesti siihen, mikä on luonnollista ja totta, ja jos aiheet eivät voineetkaan aina olla merkittäviä, yritin kumminkin aina ilmaista niitä puhtaasti ja täsmällisesti, sitäkin enemmän, kun ystäväni useasti minulle huomautti, mitä merkitsee säkeen kirjoittaminen hollantilaiselle paperille korpinsulkaa ja tuššia käyttäen, kuinka paljon se vaatii aikaa, taitoa ja ponnistusta, jota ei saa tuhlata tyhjiin ja joutaviin asioihin. Samalla hän tavallisesti avasi valmiin vihkon selittäen seikkaperäisesti, mitä erinäisiin kohtiin ei saanut olla kirjoitettu, ja ylistäen meitä onnellisiksi, kun ei tosiaankaan ollut mitään sellaista havaittavissa. Sitten hän puhui erittäin halveksivasti kirjainpainamisesta, matki latojaa, ivaili hänen eleitänsä, kiireellistä tempomistansa, ja johti niistä tempuista kirjallisuuden koko onnettomuuden. Vastakohdaksi hän ylistäen kuvaili kirjoittavan henkilön arvokasta käyttäytymistä ja jaloa asentoa ja istuutui kohta sitä meille havainnollisesti osoittamaan samalla kuitenkin meitä torellen siitä, ettemme hänen esimerkkiänsä ja malliansa noudattaen käyttäytyneet samoin kirjoituspöydän ääressä istuessamme. Sitten hän jälleen palasi vastakohtaansa, latojaan, käänsi aloittamansa kirjeen ylösalaisin, osoitti, kuinka säädytöntä oli kirjoittaa esimerkiksi alhaalta ylöspäin tai oikealta vasemmalle, ja jutteli paljon muuta samanlaista, mikä kerrottuna täyttäisi kokonaisia nidoksia.
Sellaisissa vaarattomissa hullutuksissa me tuhlasimme kaunista aikaamme, ja kukaan ei olisi voinut tulla ajatelleeksikaan, että meidän piiristämme sattumalta urkenisi sellaista, mikä herättäisi yleistä huomiota saattamatta meitä kaikkein parhaaseen valoon.
Gellertillä ei liene ollut suurta iloa käytännöllisistä harjoituksistansa, ja jos hän tunsikin halua jonkinlaiseen suorasanaista ja runollista tyyliä koskevaan opastamiseen, teki hän sen privatissime vain muutamille harvoille kuulijoille, joiden joukkoon me emme saaneet lukeutua. Julkiseen opetukseen siten syntynyttä aukkoa mieli täyttää professori Clodius, joka oli kirjallisissa, kriitillisissä ja runollisissa asioissa hankkinut itselleen joltistakin mainetta ja sai nuorena, reippaana, toimeliaana miehenä paljon ystäviä sekä yliopistossa että kaupungissa. Hänen nyt hoitaaksensa ottamalleen luennolle kehoitti meitä Gellert itse, ja me havaitsimme varsin vähän eroa, mitä pääasiaan tulee. Hänkin moitiskeli vain yksityiskohtia, hänkin käytti korjatessaan punaista mustetta, ja niin meidän edessämme ja ympärillämme vilisi pelkkiä virheitä eikä ollut vähintäkään tietoa, mistä oikea oli löydettävissä. Minä olin tuonut hänen nähtäviinsä eräitä vähäisiä teoksiani, joita hän ei käsitellyt pahasti. Mutta juuri siihen aikaan minulle kirjoitettiin kotoa, että minun oli välttämättä toimitettava runo enoni häihin. Minä tunsin olevani ylen etäällä siitä kevyestä ja kevytmielisestä kaudesta, jolloin sellaiset tehtävät olivat minua ilahduttaneet, ja kun en kyennyt tilanteesta mitään hyötymään, ajattelin parhaani mukaan varustaa teostani ulkonaisella korulla. Niinpä keräsin koko Olympon neuvottelemaan frankfurtilaisen lainoppineen naimisiinmenosta, vieläpä sangen vakavastikin, kuten sellaisen kunnianmiehen juhla edellytti. Venus ja Themis olivat joutuneet hänen tähtensä riitoihin, mutta Amorin viimeksimainitulle tekemä kepponen tuotti voiton ensinmainitulle, ja jumalat päättivät, että avioliitto oli solmittava.
Teos ei suinkaan tuntunut minusta epäonnistuneelta. Saatuani kotoa kauniin kiitoskirjelmän valmistin uutterasti uuden jäljennöksen ja toivoin voivani sentään pakottaa opettajanikin ilmaisemaan hieman suosiotansa. Mutta huonosti olin asian arvannut. Hän suhtautui teokseen ankarasti, jätti kerrassaan huomioonottamatta mielijohteeseeni sisältyvän parodioivan sävyn, selitti erittäin moitittavaksi, että sellainen määrä jumalallisia keinoja oli käytetty vähäpätöiseen inhimilliseen tarkoitukseen, moitti sellaisten mytologisten hahmojen käyttöä selittäen sen vääräksi, pedanttisilta ajoilta polveutuvaksi tottumukseksi, piti ilmaisutapaa milloin liian korkealentoisena, milloin taas liian latteana ja vaikka ei ollutkaan yksityiskohtia korjatessaan säästänyt punaista liuosta, vakuutti sittenkin jättäneensä sen liian vähälle.
Kappaleet tosin luettiin ja arvosteltiin tekijän nimeä mainitsematta; mutta kuulijat pitivät varansa, ja niinpä ei jäänytkään salaisuudeksi, että tuo epäonnistunut jumalien kokous oli minun työtäni. Koska hänen kritiikkinsä hänen katsantokannallensa paneutuessani näytti minusta aivan oikealta ja nuo jumal'olennot lähemmin tarkasteltuina tosiaankin olivat pelkkiä onttoja valhehaamuja, niin minä kirosin koko Olympon, heitin pois koko myytillisen Pantheonin, ja siitä pitäen ovat Amor ja Luna ainoat pienissä runoelmissani esiintyvät jumalat.
Niiden henkilöiden joukossa, jotka Behrisch oli valinnut leikinlaskunsa maalitauluiksi, oli juuri Clodius ensimmäisenä; eikä ollutkaan vaikea havaita hänessä koomillisia puolia. Hän oli varreltansa vähäinen, lihavahko, tanakka, kiivasliikkeinen, hieman huoleton lausunnoissaan ja käytökseltänsä epävakainen. Kaiken tämän nojalla hän erosi kansalaisistansa, jotka kuitenkin suhtautuivat häneen varsin suopeasti hänen hyvien omineisuuksiensa ja häneen kiinnitettyjen kauniiden toiveiden vuoksi.
Hänen tehtäväkseen jätettiin tavallisesti juhlallisissa tilaisuuksissa välttämättömien runoelmien sommitteleminen. Hän noudatti niinsanotussa oodissa Ramlerin käyttelemää, mutta myös yksin hänelle soveltuvaa tekotapaa. Clodius oli jäljittelijänä ottanut onkeensa erittäinkin ne vieraat sanat, jotka Ramlerin runoelmissa majesteettisen upeina esiintyen, hänen aiheeseensa ja runolliseen käsittelytapaansa soveltuen vaikuttivat erinomaisen edullisesti korvaan, tunteeseen ja mielikuvitukseen. Clodiuksen käyttäminä nuo sanat ja lauseparret sitävastoin tuntuivat oudoilta, koska hänen runoutensa ei ollut yleensäkään omansa millään tavoin ihmisen henkeä ylentämään.
Sellaisia runoja meidän täytyi useasti nähdä edessämme kauniisti painettuina ja ylenmäärin ylistettyinä, ja me pidimme kovin loukkaavana, että henkilö, joka oli riistänyt meiltä pakanalliset jumalat, nyt aikoi kyhätä kokoon toiset Parnassolle johtavat tikapuut kreikkalaisista ja roomalaisista sanakalikoista. Hänen taajaan käyttelemänsä lauseparret painuivat lujasti mieleemme, ja hupaisena hetkenä, puistoravintolassa mitä oivallisimpia leivoksia nauttiessamme, juolahti yht’äkkiä mieleeni kerätä nuo voima- ja mahtisanat sokerileipuri Händelille omistettavaan runoon. Aie toteutui heti, ja niinpä saakoot tässäkin sijansa säkeet sellaisina kuin ne lyijykynällä kirjoitin talon seinään:
Oi Händel, mainees kulkee Suvesta Pohjaan hamaan;
Nyt sulle paiaanini käyn julki julistamaan!
Sun leipomaasi galli ja britti innoin hakee:
Se luovan neron kakku, originellin makee.
Ja kahvin oseaani, se virtaavainen vesi,
On meille mieluisampi kuin Hymettoksen mesi.
Sun talos, monumentit, tunnustuksemme tietää,
Trofeilla kaunistettu, ja kansat kuulla sietää:
Diadeemillakin häll' oli onni siisti,
Koturnin kolikoita hän itsellensä niisti.
Jos uurnaa loisto kerran juur’ juhlallinen ompi,
Niin patriootin itkun kokee katakombi.
Vaan elä! Toruksesi ja poikueesi sankka
Kuin Olympos on korkee, kuin Parnassoa niin vankka!
Falangit Kreikan, Rooman ballistat turhaan koittaa,
Germania ja Händel on mahdottomat voittaa.
On onnes ylpeytemme, murheesi tuskain ovi,
Ja temppelisi Händel, on muusain poikain povi.
Tämä runo oli pitkät ajat monien muiden tuon huoneen seiniä rumentavien joukossa joutumatta huomatuksi, ja me, jotka olimme siitä kylliksemme iloinneet, unohdimme sen kerrassaan muiden asioiden vuoksi. Melkoisen ajan kuluttua Clodius julkaisi »Medoninsa», jonka viisaus, jalomielisyys ja hyveellisyys tuntui meistä sanomattoman naurettavalta, miten kappaleelle lieneekin käsiä taputettu sitä ensimmäistä kertaa esitettäessä. Vielä samana iltana, viinitupaamme kokoonnuttuamme, minä sommittelin kalikkasäkein prologin, missä esiintyy ilveilijä mukanaan kaksi säkkiä, jotka hän asettaa näyttämön laidan kumpaankin kulmaan erinäisten valmistelevien leikkipuheiden jälkeen uskoen kuulijoille salaisuutena: hänellä on molemmissa säkeissä moraalis-esteettistä hiekkaa, jota näyttelijät tulevat varsin taajasti heittämään heidän silmiinsä. Toinen näet oli täynnä hyviätekoja, jotka eivät maksaneet mitään, ja toinen oivallisesti ilmaistuja ajatustapoja, joiden pohjalla ei piillyt mitään. Hän poistui vastahakoisesti ja palasi muutamia kertoja, kehoitti vakavasti katselijoita ottamaan huomioon hänen varoituksensa ja painamaan silmänsä umpeen, muistutti heille, kuinka oli aina ollut heidän ystävänsä ja tahtonut heidän parastansa, ja mitä muuta samanlaista lieneekään jutellut. Tämän prologin esitti heti ystävämme Horn, mutta pila jäi tarkoin meidän keskiseksemme, sitä ei edes jäljennetty, ja paperi häipyi pian teille tietymättömille. Mutta Horn, joka oli varsin sievästi esittänyt ilveilijän osaa, sai päähänsä sepittää Händelille omistamaani runoon useita säkeitä lisää ja sovittaa sen lähinnä Medonia koskevaksi. Hän luki sen meille, mutta me emme voineet löytää siitä mitään iloa, koska emme pitäneet lisäyksiä kovinkaan nerokkaina, ja alkuperäinen, aivan toisessa mielessä kirjoitettu runo tuntui meistä vääristellyltä. Ystävämme, jota välinpitämättömyytemme ja varsinkin mietteemme harmitti, lienee näyttänyt sen toisille, jotka pitivät sitä uutena ja hupaisena. Nyt sitä jäljennettiin, ja jäljennökset teki Clodiuksen Medonin maine nopeasti tunnetuiksi. Nyt seurasi yleinen paheksuminen, ja asian alkuunpanijoita (oli pian saatu selville, että se oli meidän joukkokunnastamme kotoisin) moitittiin ankarasti; Cronegkin ja Rostin Gottschedia vastaan suuntaamien hyökkäysten jälkeen näet ei ollut sellaista enää tapahtunut. Me olimme muutenkin vetäytyneet jo aikaisemmin syrjään ja varsinkin nyt olimme kaikkien iskuille alttiina. Dresdenissäkään ei liene katsottu asiaa hyväksi, ja se johti vakaviin, joskaan ei epämieluisiin seurauksiin. Kreivi Lindenau oli jo muutamia aikoja ollut hieman tyytymätön poikansa hovimestariin. Vaikka näet nuorta miestä ei suinkaan laiminlyöty ja vaikka Behrisch pysyttelikin joko nuoren kreivin huoneessa tai sen viereisessä, kun opettajat antoivat päivittäistä opetustansa, vaikka hän erittäin säännöllisesti kävi luennoilla hänen kanssaan, ei lähtenyt päivisin ulos muuten kuin hänen kerallansa ja saatteli häntä kaikilla kävelyretkillä, olimme me toiset kuitenkin aina Apelin talossa tavattavissa ja lähdimme mukaan huvikävelylle. Jo se herätti hieman huomiota. Behrisch tottui meidänkin seuraamme, jätti vihdoin useimmiten holhokkinsa kamaripalvelijan huostaan ja tuli luoksemme viinitupaan, missä hän ei kumminkaan koskaan esiintynyt muuten kuin kautokengissä ja -sukissa, miekka kupeella ja tavallisesti hattu kainalossa. Hänen toimeenpanemansa pilat ja hassutukset olivat vailla kaikkea määrää. Niinpä esim. oli eräällä ystävällämme tapana poistua täsmälleen kello kymmenen aikaan, koska oli suhteissa erääseen sievään neitoon, jonka kanssa voi ainoastaan siihen aikaan seurustella. Me olisimme mielellämme nähneet hänen jäävän, ja eräänä iltana, kun seuramme oli erittäin hupainen, Behrisch päätti kaikessa hiljaisuudessa tällä kertaa estää hänet poistumasta. Kellon kymmentä lyödessä mainittu henkilö nousi ja sanoi lähtevänsä. Behrisch pyysi häntä odottamaan hetkisen, koska muka aikoi kohta lähteä hänen kerallansa. Sitten hän alkoi mitä miellyttävimmällä tavalla etsiä miekkaansa, joka oli ihan hänen nähtävissään, ja käyttäytyi sitä soljella kiinnittäessään niin kömpelösti, ettei päässyt ollenkaan valmiiksi. Aluksi hän tekikin sen niin luontevasti, ettei kukaan aavistanut mitään pahaa asiassa piilevän. Mutta kun hän vihdoin, vaihtelun vuoksi, meni pitemmälle säilän joutuessa milloin oikealle, milloin vasemmalle kupeelle, milloin polvien väliin, helähti yleinen nauru, johon poisrientäjä, hänkin hupainen veikko, yhtyi sallien Behrischin tehdä temppujansa, kunnes lemmenhetki oli liukunut ohi ja yhteinen ilo ja hauska seurustelu jatkui myöhään yöhön.
Onnettomuudeksi vallitsi Behrischiä ja hänen kauttansa meitä eräs toisenlainen taipumus muutamiin tyttöihin, jotka olivat mainettansa paremmat, mutta joiden seura ei suinkaan voinut meidän mainettamme parantaa. Meidät oli toisinaan nähty heidän yrttitarhassansa, ja me lienemme ohjanneet kulkumme sinne silloinkin, kun nuori kreivi oli mukanamme. Tämä kaikki lienee kerätty kokoon ja toimitettu vihdoin kreivi Lindenaun tietoon. Joka tapauksessa hän pyrki sopivalla tavalla pääsemään hovimestarista, jolle asia kuitenkin koitui onneksi. Hänen hyvä ulkoasunsa, hänen tietonsa ja kykynsä, hänen kunnollisuutensa, jota ei kukaan voinut moittien kaventaa, olivat hankkineet hänelle etevien henkilöiden kiintymyksen ja kunnioituksen, ja heidän suosituksensa nojalla Dessaun perintöprinssi kutsui hänet luoksensa kasvattajaksi, joten hän löysi joka suhteessa oivallisen ruhtinaan hovista säilyvän onnen.
Behrischin laisen ystävän menettäminen oli minulle mitä merkittävin tapaus. Hän oli minua kehittäessään kasvattanut minua väärin, ja hänen läsnäolonsa oli tarpeen, jotta kävisi edes jossakin määrin yhteisölle hedelmäätuottavaksi se, mitä hän oli nähnyt hyväksi minulle opettaa. Hän osasi taivuttaa minua kaikenlaiseen säädylliseen ja soveliaaseen, mikä kulloinkin oli paikallansa, ja kehitellä ilmi seurallisia kykyjäni. Mutta kun en ollut saavuttanut näissä asioissa mitään itsenäisyyttä, palauduin jälleen yksin jäätyäni kohta sekavaan, juroon olooni, mikä äityi sikäli kuin kävin yhä tyytymättömämmäksi ympäristööni luulotellen, ettei se ollut minuun tyytyväinen. Mitä mielivaltaisimpia oikkuja noudatellen minä panin pahakseni senkin, minkä olisin voinut lukea hyväkseni, loitontaen siten luotani useita, joiden kanssa olin siihen asti ollut siedettävissä suhteissa, ja sain tehden tai tekemättä jättäen, liioitellen tai liian vähän toimien itselleni ja muille aiheuttamieni ikävyyksien johdosta kuulla hyvää tarkoittavien huomauttavan, että minulta puuttui kokeneisuutta. Samaa saattoi minulle vielä sanoa joku hyvinajattelevainen, joka näki tuotteitani, varsinkin sellaisia, joiden aiheena oli ulkomaailma. Minä tein havaintoja niin hyvin kuin osasin, mutta löysin kovin vähän mieltäylentävää, joten oli yhä vielä lisättävä melkoisen paljon omastani, jotta voin pitää maailmaa siedettävänä. Ystävääni Behrischiäkin minä olin toisinaan ahdistellut kehoittamalla häntä minulle selittämään, mitä merkitsee kokemus. Mutta hän, jonka mieli oli täynnä hassutuksia, piti minua päivän toisensa jälkeen hyvässä toivossa ja ilmoitti minulle vihdoin suurten valmistelujen jälkeen todellisen kokemuksen oikeimmittain olevan siinä, että kokee, kuinka kokeneen täytyy kokien kokemusta kokea. Kun tuon johdosta sitten häntä kovin soimasimme ja vaadimme tilille, niin hän vakuutti sanojensa takana piilevän suuren salaisuuden, jonka tulisimme käsittämään vasta sitten, kun olisimme käsittäneet — ja niin edespäin; hän näet voi muitta mutkitta jatkaa tuohon tapaan neljännestunnin ajan lupaillen, että kokemuksemme tulisi muuttumaan yhä kokeneemmaksi ja lopulta todelliseksi kokemukseksi. Jos olimme joutua epätoivoon noiden ilveiden vuoksi, niin hän pyhästi vakuutti oppineensa tämän ajatustensa selvän ja ponnekkaan ilmaisemistavan uusimmilta ja suurimmilta kirjailijoilta, jotka olivat meille huomauttaneet, kuinka voi levätä levollista lepoa ja kuinka hiljaisuus voi kaikessa hiljaisuudessa käydä yhä hiljaisemmaksi.
Sattumalta kiitettiin hyvässä seurassa erästä luonamme lomalla olevaa upseeria, joka oli ollut mukana seitsenvuotisessa sodassa ja saavuttanut itselleen yleisen luottamuksen, erittäin hyvinajattelevaksi ja kokeneeksi mieheksi. Minun ei ollut vaikea päästä häntä lähenemään, ja me kävelimme usein yksissä. Kokemuksen käsite oli aivoissani saanut melkeinpä täsmällisen muodon, ja minä tunsin palavaa halua päästä sen hänelle selittämään. Avomielisyydessäni minä ilmaisin hänelle mieleni levottomuuden. Hän hymyili ja oli kyllin ystävällinen kertoakseen kysymysteni johdosta jotakin elämästänsä ja lähimmästä olokehästänsä yleensä; mutta lopputulos ei kumminkaan ollut paljoa parempi kuin että kokemus vakuuttaa meille, että parhaat ajatuksemme, toiveemme ja aikomuksemme ovat saavuttamattomissa ja että varsinkin sitä henkilöä, joka sellaisia haaveita vaalii ja vilkkaasti ilmaisee, oli pidettävä kokemattomana ihmisenä.
Koska hän kuitenkin oli oiva, kelpo mies, niin hän vakuutti minulle, ettei ollut itsekään vielä täysin hylännyt noita mielihaaveita ja voi vielä jäljellejääneine uskon, rakkauden ja toivon rippeinänsä siedettävän hyvin. Sitten hänen täytyi kertoa minulle paljon sodasta, elämäntavasta sotatanterella, kahakoista ja taisteluista, varsinkin mikäli hän oli ottanut niihin osaa, joten nuo suunnattomat tapaukset, yhteen ainoaan henkilöön kohdistettuina, näyttivät varsin kummallisilta. Sitten minä yllytin hänet avoimesti kertomaan vielä hiljattain vallinneista hovioloista, jotka näyttivät olleen kerrassaan tarumaiset. Minä kuulin August toisen ruumiinvoimista, hänen lukuisista lapsistansa ja suunnattomasta kulutuksestansa, lisäksi hänen seuraajansa taide- ja kokoiluharrastuksista, kreivi Brühlistä ja hänen rajattomasta ylellisyydenrakkaudestansa, jonka yksityisseikat tuntuivat melkein mauttomilta, monista juhlista ja upeista huveista, jotka kaikki oli keskeyttänyt Fredrikin hyökkäys Saksiin. Nyt olivat kuninkaan linnat hävitettyinä, Brühlin ihanuudet tuhottuina, ja kaikesta oli jäänyt jäljelle ainoastaan kovin vahingoitettu ihana maa.
Havaitessaan tuon mielettömän onnen-nautinnon minua ihmetyttävän ja seuranneen onnettomuuden saavan minut murheelliseksi hän huomautti kokeneelta mieheltä suorastaan vaadittavan, ettei hän saanut hämmästyä kumpaakaan eikä osoittaa niille vilkasta mielenkiintoa. Minä puolestani tunsin suurta halua pysyä vielä vähän aikaa entisessä kokemattomuudessani; hän kehoitti minua tekemään niin ja pyysi minua erittäin hartaasti toistaiseksi aina pysyttelemään miellyttävissä kokemuksissa ja yrittämään mahdollisuuden mukaan torjua epämieluisat, jos ne tungetellen pyrkisivät luokseni. Mutta erään kerran, kun jälleen oli puheena kokemus yleensä ja minä kerroin hänelle ystäväni Behrischin hassunkuriset lausumat, hän pudisti hymyillen päätänsä ja virkkoi: Siitä näkee, miten käy sanojen, jotka on vain kerran lausuttu! Nuo kaikuvat niin hassunkurisilta, jopa typeriltäkin, että näyttänee melkein mahdottomalta sijoittaa niihin järjellistä merkitystä, ja kuitenkin kenties voisi sitä yrittää.
Minun vaatiessani häneltä lähempää selkoa hän vastasi ymmärtäväiseen ja hilpeään tapaansa:
Jos sallitte minun ystävänne lausuntoa selittäen ja täydentäen jatkaa hänen tavallansa, niin minusta näyttää siltä, kuin hän olisi tahtonut sanoa kokemuksen merkitsevän vain sitä, että kokee mitä ei halua kokevansa, kuten ainakin tässä maailmassa useimmiten käy.
KAHDEKSAS KIRJA.
Eräs toinen mies, joskin joka suhteessa verrattomasti toisenlainen kuin Behrisch, on sentään tavallansa häneen verrattavissa: minä tarkoitan Oeseriä, joka hänkin kuului niihin henkilöihin, jotka kuluttavat elämänsä haaveillen miellyttävässä askartelussa. Hänen ystävänsäkin tunnustivat salaa, ettei hän erittäin kauniista luontaisista lahjoistaan huolimatta ollut käytellyt nuoruusvuosiansa riittävän toimellisesti, joten hän ei myöskään ollut milloinkaan päässyt niin pitkälle, että olisi täysin vallinnut harjoittamansa taiteen teknillistä puolta. Eräänlainen uutteruus näytti kuitenkin olevan hänen iällensä suotu, ja niinä monina vuosina, joiden aikana hänet tunsin, häneltä ei milloinkaan puuttunut kekseliäisyyttä eikä ahkeruutta. Hän oli heti ensi-näkemältä vetänyt minua puoleensa; jo hänen ihmeellinen ja aavistutteleva asumuksensa viehätti minua mitä suurimmassa määrässä. Vanhan Pleissenburgin linnan oikeassa kulmauksessa noustiin korjattuja valoisia kiertoportaita. Hänen johtamansa piirustusakademian salit, iloiset ja tilavat, olivat silloin vasemmalla puolen; mutta hänen itsensä luo päästiin ainoastaan ahdasta, pimeätä käytävää pitkin. Sen perälle ehdittyä oli etsittävä pääsy hänen huoneisiinsa, joiden rivin ja avaran jyväaitan välitse oli vast'ikään kuljettu. Ensimmäistä huonetta koristivat myöhemmän italialaisen koulukunnan maalaukset, mestarien, joiden suloa hän tapasi kovin ylistää. Koska minä olin muutamien aatelismiesten keralla nauttinut hänen luonansa yksityisopetusta, niin meidän oli lupa piirustaa tässä huoneessa, pääsimmepä toisinaan viereiseen sisäsuojaankin, joka oli hänen työhuoneenansa ja sisälsi sitäpaitsi hänen harvalukuiset kirjansa, luonnonopilliset ja taidekokoelmansa ja muut hänen lähimpien harrastustensa esineet. Kaikki oli järjestetty sievästi, yksinkertaisesti ja sillä tavoin, että pieneen huoneeseen sisältyi erittäin paljon. Huonekalut, kaapit, salkut olivat hienot, mutta eivät ylen koristellut eivätkä ylen upeat. Niinpä hän kaikkein ensinnä meille suositteli, myöhemminkin yhä uudelleen samaan asiaan palaten, yksinkertaisuutta kaikessa, mitä taiteen ja ammattitaidon toisiinsa liittyneinä on määrä saada aikaan. Nimenomaisesti vihaten kiemura- ja simpukkakoristeita ja barokkia makua yleensäkin, hän näytti meille vanhoja kuparipiirroksina säilyneitä onnistuneemmin koristein ja yksinkertaisemmin muodoin sommiteltuja huonekaluja ja muita huoneen sisustukseen kuuluvia esineitä, ja koska koko hänen ympäristönsä sointui näihin periaatteisiin, tekivät hänen sanansa ja opetuksensa meihin hyvän ja kestävän vaikutuksen. Hänellä oli muutenkin tilaisuutta osoittaa meille käytännössä ajatus- ja tuntemistapojansa, koska sekä yksityiset että hallitsevat henkilöt pitivät häntä suuressa arvossa ja kysyivät häneltä neuvoa rakentaessaan tai korjauksia suorittaessaan. Yleensä hän näytti olevan taipuvampi valmistamaan jotakin tilapäisesti, jotakin määrättyä tarkoitusta ja käytäntöä varten, kuin ottamaan suorittaakseen itsenäisiä teoksia, jotka vaativat täydellisempää käsittelyä. Senvuoksi hän olikin aina valmis ja saatavissa, kun kirjakauppiaat tarvitsivat suurempia ja pienempiä vaskipiirroksia johonkin teokseen; niinpä ovat Winckelmannin ensimmäisten teosten koristekuvat hänen käsialaansa. Usein hän kuitenkin valmisti vain peräti luonnosmaisia piirroksia, joita Geyser osasi varsin hyvin käytellä. Hänen kuosissaan oli aina jotakin yleistä, tekeepä mieli sanoa: aatteellista. Hänen naisensa olivat miellyttäviä ja suloisia, hänen lapsensa sangen teeskentelemättömiä; sitävastoin eivät ottaneet oikein luonnistuaksensa miehet, joihin hänen tosin henkevä, mutta sittenkin aina himmentävä ja samalla lyhentelevä tekotapansa enimmäkseen loi lazzaronin leiman. Kun hän yleensäkin suunnitteli teoksensa enemmän valoa, varjoja ja massoja kuin muotoja silmällä pitäen, niin ne näyttivät kokonaisuudessaan kauniilta, ja yleensäkin oli kaikessa, mitä hän teki ja toimitti, oma omituinen sulo. Koska hän toisaalta ei voinut eikä tahtonutkaan vapautua merkittävään, vertauskuvalliseen, sivuajatuksia herättävään kohdistuvasta juurtuneesta taipumuksestaan, niin hänen teoksensa aiheuttivat aina mietteitä ja tulivat täydellisiksi käsitteen nojalla, koska taide ja tekotapa eivät voineet sitä tehdä. Tämä suunta, joka on aina vaarallinen, johti hänet toisinaan aina hyvän aistin uloimmille rajoille, ellei niiden ylikin. Hän pyrki usein saavuttamaan tarkoituksia, ja mitä ihmeellisimpien mieleenjohtumien ja oikukkaan leikillisyyden avulla, ja hänen parhaissa teoksissaan onkin aina humoristinen sävy. Ellei yleisö ollut sellaisiin seikkoihin tyytyväinen, niin hän kosti keksimällä uuden, vieläkin ihmeellisemmän pilan. Niinpä hän myöhemmin asetti suuren konserttisalin eteishuoneeseen omaan tyyliinsä sommitellun naiskuvan, joka ojensi nipistimiä kohti kynttilää, ja iloitsi kovin saadessaan syntymään kiistaa siitä, aikoiko tuo eriskummallinen muusa kynttilää niistää vaiko sen sammuttaa, veitikkamaisesti vilahduttaen näkyviin kaikenlaisia syrjäajatuksia.
Suurinta huomiota herätti minun kaupungissa oleskellessani uuden teatterin rakentaminen. Oeserin sitä varten sommittelema esirippu teki varmaan uutena erittäin miellyttävän vaikutuksen. Hän oli siirtänyt runottaret, jotka sellaisissa tapauksissa yleensä leijuvat pilvissä, maan päälle. Kunnian temppelin esipihaa kaunistivat Sophokleen ja Aristophaneen kuvapatsaat, joiden ympärille kerääntyivät kaikki uudemmat näytelmärunoilijat. Lisäksi olivat läsnä myöskin taiteiden jumalattaret, ja kaikki näytti arvokkaalta ja kauniilta. Mutta nytpä tulee se, mikä asiassa oli ihmeellistä! Vapaan keskiosan taustalla nähtiin etäisen temppelin pääovi, ja kevyeen nuttuun puettu mies kulki mainittujen ryhmien välitse niistä välittämättä, suoraan kohti temppeliä; hänestä oli senvuoksi näkyvissä selkäpuoli, hän ei ollut erikoisen tarkasti kuvattu. Hänen piti edustaa Shakespeariä, joka ilman edeltäjiä ja seuraajia, esikuvista välittämättä kulki omin neuvoin kohti kuolemattomuutta. Tämä teos valmistettiin uuden teatterin avaralla ullakolla. Me kokoonnuimme usein sinne hänen luoksensa, ja minä luin hänelle siellä »Musarionin» irtoarkkeja.
Minä puolestani en suinkaan edistynyt taiteen harjoittamisessa. Oeserin jakama oppi vaikutti meidän mieleemme ja kaunoaistiimme, mutta hänen oma piirustustapansa oli niin epämääräinen, ettei se voinut opastaa ankaraan ja nimenomaiseen taiteen harjoittamiseen minua, joka minäkin vain hämärästi käsitin taiteen ja luonnon esineitä. Kasvoista ja itse ruumiin muodoista hän neuvoi meille enemmän näkökohtia kuin muotoja, enemmän eleitä kuin suhteita. Hän antoi meille käsityksiä hahmoista ja vaati meitä herättämään ne eloon mielessämme. Tuo olisikin ollut varsin hyvin ja oikein, kunhan hän ei olisi ollut tekemisissä pelkkäin aloittelijain kanssa. Jos siis ei käynytkään kieltäminen, että häneltä puuttui eteviä opettajanlahjoja, oli toisaalta myönnettävä, että hän oli erittäin järkevä ja kokenut ja että onnekas henkinen notkeus ylevämmässä merkityksessä aivan nimenomaisesti antoi hänelle opettajapätevyyden. Ne virheet, jotka kutakin vaivasivat, hän oivalsi varsin hyvin, mutta ei kumminkaan huolinut niitä suoraan moittia, vaan ilmaisi kiitoksen samoinkuin moitteenkin epäsuorasti ja erittäin lyhyeen. Niinmuodoin oli pakko asiaa miettiä, ja sen oivaltaminen edistyi pian melkoisesti. Minä esim. olin erittäin huolellisesti kuvannut annettujen ohjeiden mukaan mustalla ja valkoisella liidulla siniseen paperiin kukkavihkon yrittäen korostaa pientä kuvaa osaksi pyyhkimällä, osaksi varjostamalla. Minun siinä kauan vaivaa nähtyäni hän astui kerran taakseni ja virkkoi: »Enemmän paperia!» kohta jälleen poistuen. Naapurini ja minä mietimme päämme puhki arvataksemme, mitä hän tarkoitti; minun kukkavihkollani näet oli suuressa puolessa arkissa yllin kyllin tilaa. Kauan aikaa mietittyämme me luulimme vihdoin arvanneemme hänen ajatuksensa, kun huomasimme, että minä olin mustaa ja valkoista toisiinsa sekoittaen kerrassaan peittänyt sinisen pohjan, hävittänyt välivivahteen ja tosiaankin saanut suuren uutteruuden nojalla syntymään epämiellyttävän piirroksen. Muuten hän kyllä muisti meille opettaa perspektiiviä, valoa ja varjoa koskevia seikkoja tosin riittävästi, mutta kuitenkin aina vain siten, että meidän täytyi ponnistella ja kiusautua keksiäksemme perinnäisille johtoaatteille oikean sovellutuksen. Todennäköisesti oli hänen tarkoituksensa kehitellä meissä, joiden ei missään tapauksessa ollut määrä tulla taiteilijoiksi, ainoastaan asian oivallusta ja kaunoaistia ja tutustuttaa meidät taideteokselle asetettaviin vaatimuksiin nimenomaan edellyttämättä, että meidän piti se tuottaa. Koska ahkeruus ei yleensäkään ollut minun ominaisuuksiani (minua näet huvitti ainoastaan se, mikä luonnistui minulle itsestään), niin minä muutuin vähitellen haluttomaksi, ellen suorastaan huolimattomaksi, ja koska tieto on mukavampaa kuin tekeminen, niin minä sallin vastustelematta hänen kuljettaa meitä minne hän omia näkökantojansa noudattaen itse mieli.
Niihin aikoihin oli d'Argenvillen kirja »Maalaajien elämästä» käännetty saksaksi; minä sain sen ihan tuoreena ja tutkin sitä varsin uutterasti. Se näytti miellyttävän Oeseriä, ja hän hankki meille tilaisuutta nähdä useita Leipzigin suurissa kokoelmissa säilytettyjä salkkuja opastaen meitä siten taiteen historiaan. Mutta nämäkin harjoitukset saivat minussa aikaan toisen vaikutuksen kuin hän lienee suunnitellut. Ne monet aiheet, joita näin taiteilijoiden käsitelleen, herättivät runolliset taipumukseni, ja kuten runoelman johdosta voidaan sommitella vaskipiirros, samoin minä nyt sepitin runoja kuvien ja piirrosten nojalla kuvaillen mieleeni niiden esittämät henkilöt aikaisemmissa ja myöhemmissä olotiloissansa, toisinaan myös muovaten pienen laulun, joka olisi soveltunut heidän laulamaksensa, ja totuin siten näkemään taiteet toistensa yhteydessä. Olivatpa tekemäni virheetkin — kun näet runoni toisinaan muuttuivat kuvaileviksi — myöhemmin, kyetessäni asioita paremmin harkitsemaan, minulle hyödyksi, koska osoittivat minulle taiteiden erilaisuutta. Sellaisia pieniä sepitelmiä oli useampia Behrischin toimittamassa kokoelmassa, mutta niistä ei ole mitään säilynyt.
Se taide- ja makuelementti, jossa Oeser eli ja jonka kannattamaksi ahkera vierailijakin itsensä tunsi, esiintyi arvokkaana ja ilahduttavana senkin vuoksi, että hän mielellään muisteli kuolleita ja kaukaisia henkilöitä, joiden yhteydessä oli ollut tai yhä vieläkin oli; jos näet hän kerran havaitsi henkilön kunnioituksensa arvoiseksi, niin hänen käytöksensä säilyi myöhemmin muuttumattomana ja hän osoitti aina samaa suopeutta.
Ylistettyään meille ranskalaisista erittäinkin Caylusta hän tutustutti meidät myöskin saksalaisiin tällä alalla toimiviin miehiin. Niinpä saimme tietää, että professori Christ oli harrastelijana, kokeilijana, tuntijana ja avustajana suorittanut taiteelle kauniita palveluksia ja käyttänyt oppineisuuttansa sen todelliseksi edistämiseksi. Heinecke sitävastoin ei voinut tulla mainituksi, ja syynä oli osaksi se, että hänen askarrustensa esineenä olivat saksalaisen taiteen liian lapselliset alkuvaiheet, osaksi se, että hän oli kerran kohdellut Winckelmannia sopimattomasti, mitä seikkaa hänelle ei voitu milloinkaan suoda anteeksi. Sensijaan suunnattiin tarkkaavaisuuttamme voimakkaasti Lippertin pyrintöihin; opettajamme näet ylisti ylistämistään hänen ansioitansa. Vaikka näet, sanoi hän, kuvapatsaat ja suuremmat kuvaamataiteen teokset pysyvätkin kaiken taiteentuntemuksen perustuksena ja huippuna, olivat ne kuitenkin sekä alkuperäisinä että jäljennöksinä harvoin nähtävissä; Lippert sitävastoin teki tunnetuksi kokonaisen pienen gemma-maailman, joka teki silmiinpistävämmäksi ja tajuttavammaksi muinaisaikaisten taiteilijain käsitettävämmät ansiot, onnellisen keksintäkyvyn, tarkoituksenmukaisen yhdistelyn ja aistikkaan käsittelyn, ja jonka suuri vaihtelevaisuus teki vertailun pikemmin mahdolliseksi. Meidän nyt askarrellessamme näissä asioissa, mikäli se oli sallittua, viitattiin Winckelmannin Italiassa suorittamiin tärkeihin taiteellisiin töihin, ja me kävimme hartaina käsiksi hänen ensimmäisiin teoksiinsa; Oeser näet osoitti hänelle palavaa kunnioitusta ja osasi varsin helposti saada meidätkin sen omaksumaan. Noista problemaattisista pienistä kirjoitelmista, joita lisäksi hämmentää niissä piilevä ironia ja jotka kohdistuvat aivan erikoisiin mielipiteisiin ja tapahtumiin, me tosin emme kyenneet saamaan selkoa, mutta koska Oeser oli niihin huomattavasti vaikuttanut ja lakkaamatta meillekin suositteli kauneuden, mutta sitäkin enemmän aistikkuuden ja miellyttävyyden evankeliumiansa, niin me yleensä jälleen keksimme ydinajatuksen ja otaksuimme suorittavamme sellaisia tulkintoja sitä varmemmin, kun pidimme melkoisena onnena, että saimme ammentaa samasta lähteestä, joka oli sammuttanut Winckelmannin ensimmäinen janon..
Kaupunkia ei voi kohdata mikään suurempi onni kuin se, että useat, hyvässä ja oikeassa yksimieliset, jo sivistyneet henkilöt asuvat siinä toistensa keralla. Tätä etua nautti Leipzig sitäkin rauhallisemmin, kun ei vielä ollut ilmennyt monia mielipiteiden ristiriitoja. Huberilla, vaskipiirrosten kokoilijalla ja harjaantuneella tuntijalla, oli sen ohessa vielä se kiitollisesti tunnustettu ansio, että hän pyrki tutustuttamaan ranskalaisiakin saksalaisen kirjallisuuden arvoon; Kreuchauff, harjaantunut harrastelija, joka koko taidepiirin ystävänä voi pitää kaikkia kokoelmia ominansa, Winkler, joka mielellään salli toistenkin ottavan osaa hänen aarteittensa herättämään älykkääseen iloon, samoin monet muut heidän seuraansa liittyneet, kaikki elivät ja vaikuttivat yhdessä mielessä, ja miten usein sainkin olla läsnä heidän taideteoksia tarkastellessaan, en muista milloinkaan syntyneen eripuraisuutta: aina otettiin kohtuudenmukaisesti huomioon se koulukunta, jonka piiristä taiteilija oli lähtenyt, aika, jona hän oli elänyt, ne erikoiset kyvyt, jotka luonto oli hänelle suonut, ja hänen esitystaidossa saavuttamansa aste. Siinä ei suosittu erikoisesti hengellisiä tai maallisia, maalaisia tai kaupunkilaisia, elollisia tai elottomia aiheita; kysymys koski aina teoksen taiteellisuutta.
Vaikka nämä harrastelijat ja kokoilijat olotilansa, mielenlaatunsa, varallisuutensa ja tilaisuuden nojalla taipuivat enemmän alankomaalaisen koulukunnan puoleen, suunnattiin kuitenkin aina, luoteisten taiteilijoiden loppumattomia ansioita tarkasteltaessakin, kaihomielinen ja hartaasti kunnioittava katse päin kaakkoista.
Niin täytyi yliopiston, jossa minä laiminlöin vanhempieni tarkoitukset ja omanikin, perehdyttää minua siihen, mikä oli muodostuva elämäni suurimmaksi tyydytykseksi, ja niinpä olenkin aina erikoisen mielelläni ja kunnioittaen muistellut niitä suojia, joissa nuo melkoiset virikkeet olivat tulleet osakseni. Mielessäni on yhä vieläkin eloisana vanha Pleissenburg ja akademian huone, mutta ennen kaikkea Oeserin asunto ja samoin Winklerin ja Richterin kokoelmat.
Mutta nuori mies, joka saa opetusta ainoastaan ohimennen, vanhempien keskustellessa heille jo tutuista asioista, ja jonka omaksi huoleksi jää vaikein tehtävä, tuon kaiken yhteensovittaminen, on pakostakin varsin kiusallisessa asemassa. Senvuoksi minä haeskelinkin toisten keralla hartaasti jotakin uutta mielenvalaistusta. Sen me sitten saimmekin mieheltä, jolle olimme jo paljon velkaa.
Ihmishenkeä käy kovin ilahduttaminen kahdella tavalla: havaitsemisen ja käsittämisen nojalla. Mutta edellinen vaatii arvokasta esinettä, jollaista ei ole aina saatavissa, ja suhteellisen korkeata sivistysmäärää, jota henkilö ei suinkaan ole aina saavuttanut. Käsittäminen sitävastoin vaatii ainoastaan vastaanottavaisuutta, se tuo sisällyksen mukanansa ja on itse sivistyksen väline. Niinpä olikin meille erittäin tervetullut se valonsäde, jonka oivallinen ajattelija suuntasi luoksemme synkän pilviverhon halki. Täytyy olla nuorukainen voidakseen kuvitella, kuinka meihin vaikutti Lessingin »Laokoon», teos, joka vei meidät mukanansa vaivalloisen havaitsemisen alueelta ajatuksen vapaille olosijoille. Ylen kauan väärinymmärretty lausuma ut pictura poesis oli kerrassaan syrjäytetty, kuvaavien ja puheenomaisten taiteiden välillä vallitseva ero oli selvä, niiden huiput ilmenivät nyt erillisinä, miten läheisesti ne pohjaltansa toisiinsa liittyivätkin. Kuvaavan taiteilijan oli pysyteltävä kauneuden rajoissa, puhuvan, joka välttämättä tarvitsee kaikenlaista merkittävää, sallittiin kulkea niiden rajojen ylikin. Edellinen työskentelee ulkonaista aistia varten, jota tyydyttää yksin kauneus, jälkimmäinen mielikuvitusta varten, joka osaa suoriutua vielä rumastakin. Kuin salaman valaisemina kirkastuivat meille kaikki tämän erinomaisen ajatuksen johtopäätelmät, aikaisempi opastava ja arvosteleva kritiikki heitettiin kerrassaan pois kuin kulunut nuttu, me otaksuimme päässeemme kaikesta pahasta ja uskoimme voivamme hieman säälien silmäillä muuten mainiota kuudettatoista vuosisataa, jonka aikana saksalaiset kuvateokset ja runoelmat osasivat esittää elämää ainoastaan tiukuniekan narrin hahmossa, kuolemaa kalisevan luurangon muodossa ja maailman välttämättömiä ja satunnaisia vaivoja muodottoman paholaisen kuvaa käyttäen.
Eniten ilahdutti meitä kauneudellansa se ajatus, että muinaiset taiteilijat olivat tunnustaneet unen kuoleman veljeksi muovaten ne erehdyttävästi yhdenlaisiksi, kuten Menekhmit ikään. Nyt me voimme innoin viettää kauneuden voittojuhlaa ja karkoittaa taiteen valtakunnasta kaikenlaisen rumuuden, joka valitettavasti ei ole maailmasta poistettavissa, naurettavuuden alhaiseen piiriin.
Sellaisten pää- ja peruskäsitteiden erinomaisuus ilmenee ainoastaan mielelle, johon ne rajattomasti vaikuttavat, ainoastaan ajalle, johon ne kaivattuina oikealla hetkellä ilmaantuvat. Ne, joille sellainen ravinto soveltuu, askartelevat mielellään kokonaisina elämänsä kausina niitä noudatellen ja ylen runsaasta kasvusta iloiten, joskaan toisaalta ei puutu henkilöitä, jotka kohta vastustavat sellaista vaikutusta, eikä toisia, jotka tekevät korkean tarkoituksen tinkimisen ja moitiskelun esineeksi.
Mutta koska käsite ja havainto vuorotellen edellyttävät toisiansa, niin minä en voinut kauankaan askarrella näissä uusissa ajatuksissa tuntematta sanomatonta halua päästä kerrankin näkemään suurempaa määrää merkittäviä taideteoksia. Senvuoksi minä päätin viipymättä käydä Dresdenissä. Tarvittavia käteisiä rahoja minulta ei puuttunut, mutta oli voitettava toisia vaikeuksia, joita päähänpistojeni vuoksi vielä suotta lisäsin: minä näet salasin aikeeni kaikilta, koska mielin katsella sikäläisiä taideaarteita ihan omalla tavallani ja, kuten arvelin, sallimatta kenenkään johtaa itseäni harhaan. Sitäpaitsi mutkistutti eräs toinenkin eriskummallisuus tätä yksinkertaista asiaa.
Meissä on sekä synnynnäisiä että hankittuja heikkouksia ja sopii kysyä, kumpi laji antaa meille enemmän tekemistä. Minä tosin tutustuin varsin mielelläni kaikenlaisiin olotiloihin ja olisin useasti saanut siihen tilaisuutta, mutta isäni oli herättänyt minussa mitä suurinta kaikkiin majataloihin kohdistuvaa vastenmielisyyttä. Hänen Italiassa, Ranskassa ja Saksassa matkustelussaan tuo mieliala oli häneen lujasti juurtunut. Vaikka hän harvoin käytti kuvallista puhetapaa ottaen sen avukseen ainoastaan erittäin hilpeällä tuulella ollessaan, oli hänellä kuitenkin monesti tapana sanoa, että oli aina näkevinään suuren lukinverkon kiinnitettynä majatalon portille niin taitavasti, että hyönteiset tosin pääsivät lentämään sisään, mutta etuoikeutetuimmatkaan ampiaiset eivät kynimättöminä ulos. Hänestä tuntui kauhistuttavalta, että täytyi vielä maksaa ylen paljon siitä, että luopui tottumuksistansa ja kaikesta, mikä oli elämässä rakasta, noudattaakseen majatalonpitäjän ja viinurin sääntelemiä elämäntapoja. Hän ylisti entisten aikojen vieraanvaraisuutta, ja miten haluton hän muuten olikin sietämään talossa mitään tavatonta, otti hän kuitenkin vastaan vieraita, varsinkin taiteilijoita ja taitureita. Niinpä asusti kuoma Seekatz kaupungissa ollessaan aina meillä, ja Abel, viimeinen ggamba-viulua menestyksellisesti ja miellyttävästi käytellyt taiteilija, sai osakseen hyvän vastaanoton ja kestityksen. Kuinkapa olisinkaan sellaisista nuoruudessa saaduista ja sittemmin mitenkään häipymättömistä vaikutelmista huolimatta voinut päättää astua vieraan kaupungin majataloon. Olisi ollut mitä helpoin asia päästä asumaan hyvien ystävien luo; hovineuvos Krebel, asessori Hermann ja muut olivat jo usein siitä minulle puhuneet, mutta matkan piti pysyä heiltäkin salassa, ja niin johtui mieleeni mitä eriskummallisin ajatus. Asuinkumppanillani, ahkeralla jumaluusopin ylioppilaalla, jonka silmät valitettavasti yhä heikontuivat, oli Dresdenissä sukulainen, suutari, jonka kanssa hän oli kirjeenvaihdossa. Tuo mies oli lausumillansa jo aikoja sitten herättänyt huomiotani, ja me olimme aina juhlineet hänen kirjeensä saapumista. Hän vastasi sokeutta pelkäävän sukulaisensa valituksiin aivan omalla tavallansa; hän näet ei huolinut haeskella lohdutusperusteita, jotka ovat aina vaikeasti löydettävissä, mutta se tapa, jolla hän tarkasteli omaa ahdasta, köyhää, vaivalloista elämäänsä, se leikillisyys, jota hän keksi vaivoissa ja vastuksissakin, se häviämätön vakaumus, että elämä sinänsä on hyvä, tarttui kirjeen lukijaankin saaden hänet ainakin hetkiseksi saman mielialan valtaan. Minä olin intomielisyydessäni jo useasti lähettänyt tälle miehelle kohteliaita terveisiä, olin kiittänyt hänen onnellisia luontaisia lahjojansa ja ilmaissut haluavani häneen tutustua. Kaiken tuon edellyttäen minusta näytti mitä luonnollisimmalta asialta, että etsin hänet, keskustelen hänen kanssansa, vieläpä asun hänen luonansa ja opin hänet oikein tarkoin tuntemaan. Kelpo kandidaattini antoi minulle hieman vastusteltuansa vaivalloisesti sommittelemansa kirjeen, ja minä lähdin, asiakirja taskussani, keltaisissa vaunuissa Dresdeniin kaihoavin mielin.
Minä haeskelin suutariani ja löysin hänet pian esikaupungista. Jakkaralla istuen hän tervehti minua ystävällisesti ja virkkoi hymyillen, kirjeen luettuansa: »Nuori herra, minä näen tästä, että te olette eriskummallinen kristitty.» Kuinka niin, mestari? kysyin minä. »Eriskummallinen ei tarkoita pahaa», jatkoi hän, »siten nimitetään henkilöä, joka ei ole itsensä kaltainen, ja minä nimitän teitä eriskummalliseksi kristityksi, koska tunnustatte itsenne eräässä kohden Kristuksen seuraajaksi, toisessa kohden sitävastoin ette». Minun pyydettyäni selitystä hän virkkoi: »Tarkoituksenne näyttää olevan julistaa köyhille ja alhaisille hyvää sanomaa; se on kaunista, ja tämä Kristuksen jäljitteleminen on kiitettävää. Mutta teidän pitäisi samalla muistaa, että hän istui aterialla mieluummin varakkaiden ja rikkaiden henkilöiden luona, missä elettiin miellyttävästi, ja ettei hän halveksinut kalliita voiteitakaan, joiden tuoksun havainnette minun luonani ihan toiseksi.»
Tämä hupainen alku sai minut heti hyvälle tuulelle, ja niin me kiusoittelimme toisiamme melko kauan. Hänen eukkonsa seisoi mietteliäänä, kun ei oikein tietänyt, mihin sijoittaisi tällaisen vieraan ja miten häntä kestitsisi. Senkin johdosta ukolla oli erittäin somia mieleenjohtumia, jotka eivät viitanneet ainoastaan Raamattuun, vaan myöskin Gottfriedin kronikkaan, ja kun olimme sopineet siitä, että jäisin taloon, niin annoin kukkaroni sellaisenaan emännälle talletettavaksi ja kehoitta häntä käyttelemään sen sisällystä, mikäli tarve vaati. Kun hän aikoi asian torjua hieman veitikkamaisesti huomauttaen, ettei ollut niin rutiköyhä kuin saattoi näyttää, niin minä riisuin häneltä aseet sanomalla: Ellei se tapahtuisikaan muusta syystä kuin veden viiniksi muuttamista varten, niin lienee tuollainen koeteltu kotoinen menettely paikallansa, koska nykyjään ei enää tapahdu ihmeitä. Emäntä näytti yhä paremmin tottuvan minun puheisiini ja käytökseeni, me olimme pian sopeutuneet toistemme seuraan ja vietimme sangen iloisen illan. Ukko pysyi aina kaltaisenansa, koska kaikki virtasi samasta lähteestä. Hänen omaisuutenansa oli kelpo terve ymmärrys, joka lepäsi hilpeän mielenlaadun varassa ja mielellään suostui tasaiseen perinnäiseen toimintaan.
Ensimmäinen ja välttämättömin asia oli hänelle alinomainen työskentely, ja se seikka, että hän piti kaikkea muuta satunnaisena, tuki hänen tyytyväisyyttänsä; niinpä minun täytyikin lukea hänet ennen monia muita kuuluvaksi niiden henkilöiden joukkoon, joita on nimitetty käytännöllisiksi filosofeiksi, itsetiedottomiksi viisaudenharjoittajiksi.
Tuli se kärsimättömästi odottamani hetki, jolloin pääsin taulukokoelmaa näkemään. Minä astuin pyhäkköön, ja ihmetykseni oli suurempi kuin olin voinut arvatakaan. Sali, jonka viimeinen osasto johti takaisin ensimmäiseen, siinä mitä suurimman hiljaisuuden ohella vallitseva upeus ja puhtaus, häikäisevät kehykset, kaikki vielä lähempänä sitä aikaa, jolloin olivat kullatut, vahalla kiilloitettu lattia, huoneet, jotka olivat lähinnä katselijoiden eikä työtä tekevien suojana, herättivät erinomaista juhlallisuuden tuntoa, joka muistutti kirkon aiheuttamaa vaikutelmaa sitäkin enemmän, kun monen temppelien korut, monen palvonnan esineet, nähtiin tänne jälleen asetettuina pyhiä taiteellisia tarkoituksia palvelemaan. Minä suostuin varsin mielelläni kuuntelemaan oppaani yhtäjaksoisia selityksiä, mutta pyysin sentään saada viipyä ulommassa kokoelmahuoneessa. Mielihyväkseni minä tosiaankin tunsin olevani täällä kuin kotona. Olin jo aikaisemmin nähnyt useiden taiteilijoiden teoksia, toisia tunsin vaskipiirroksista, toisia nimeltä; en tuota salannut ja herätin sen nojalla oppaassani hieman luottamusta; näkyipä häntä huvittavankin se ihastukseni, kun näin maalauksia, joissa sivellin vei voiton luonnosta. Mieltäni näet kiinnittivät varsinkin sellaiset teokset, joiden taiteellinen arvo välttämättä yleni, jos niitä vertasi tuntemaansa luontoon.
Astuessani jälleen suutarini huoneeseen nauttiakseni päivällisateriaa voin tuskin uskoa silmiäni. Luulin näet näkeväni Ostarien maalauksen, niin täydellisenä, että se olisi sopinut ripustaa kokoelmiin. Esineiden aseman, valon, varjot, ruskeahkon kokonaissävyn, loihtuisat asenteet, kaiken, mitä mainitun taiteilijan tauluissa ihaillaan, minä näin todellisena edessäni. Ensimmäisen kerran huomasin nyt itsessäni ilmeisenä kyvyn, jota olen myöhemmin tietoisemmin viljellyt, nimittäin kyvyn katsella luontoa sen taiteilijan silmillä, jonka teoksia olen vast'ikään erikoisen tarkkaavasti katsellut. Tämä kyky on suonut minulle paljon nautintoa, mutta myös lisännyt harrasta haluani saada aika ajoin innokkaasti harjoittaa taitolahjaa, jonka luonto näytti minulta evänneen.
Minä kävin kokoelmissa kaikkina sallittuina aikoina ja ilmaisin yhä edelleenkin ylen äänekkäästi ihastustani monenkin oivallisen teoksen johdosta. Siten tein tyhjäksi kiitettävän aikeeni pysyä tuntemattomana ja huomaamattomana, ja kun tätä ennen vain eräs alempi katsastaja oli ollut kanssani tekemisissä, havaitsi minut nyt itse ylivalvoja, neuvosmies Riedel, joka huomautti minulle useista sellaisista seikoista, jotka näyttivät erikoisesti kuuluvan minun aloilleni. Minä näin tämän oivan miehen silloin yhtä toimeliaana ja hyväntahtoisena kuin myöhemminkin monien vuosien kuluessa, ja samanlaisena hän esiintyy vielä nytkin. Hänen kuvansa ja nuo taideaarteet ovat mielessäni siinä määrin toisiinsa kutoutuneet, etten näe niitä milloinkaan erillänsä, ja seurasipa hänen muistonsa minua Italiaankin, jonka maan lukuisissa suurissa ja rikkaissa kokoelmissa hänen seuransa olisi ollut minulle erittäin suotava.