Toivottava on, että kaikki ne, joilla on kykyä, varoja ja vaikutusvaltaa, asianmukaisesti edistävät sellaisia kirjallis-taiteellisia yrityksiä, jotta esi-isiemme suuret, jättiläismäiset aivoitukset meille selviävät ja me voimme muodostaa itsellemme käsityksen siitä, mitä heillä oli oikeus tahtoa. Tästä johtuva oivallus ei jää hedelmättömäksi, ja arvostelu on vihdoinkin kykenevä käsittelemään noita teoksia oikeamielisesti. Tuleepa tuo mitä perusteellisimminkin suoritetuksi, kun toimelias nuori ystävämme Kölnin tuomiokirkolle omistamansa erikoistutkimuksen lisäksi ottaa yksityiskohtaisesti seuratakseen keskiaikaisen rakennustaiteemme kehityshistoriaa. Jos lisäksi otetaan selville, mitä tämän taiteen käytännöllisestä harjoittamisesta suinkin on tiedettävissä, ja se täysin esitetään pääpiirteissänsä kreikkalais-roomalaiseen sekä itämais-egyptiläiseen verrattuna, niin tällä alalla ei voi jäädä paljoakaan tekemistä. Minä puolestani voin sellaisen isänmaallisen uurastuksen tulosten julkisuuteen tullessa, samoinkuin nyt, ystävällisten yksityisten tiedonantojen niistä kertoessa, todella tyytyväisenä parhaassa mielessä toistaa tuota lausumaa: »Mitä nuorena toivoo, sitä saa vanhana yltäkyllin.»
Mutta jos sellaisiin vuosisadoille kuuluviin vaikutuksiin nähden voi luottaa aikaan ja odottaa tilaisuutta, niin toisaalta on olemassa asioita, jotka on nautittava nuoruudessa tuoreina kuin kypsät hedelmät. Sallittakoon minun tätä äkillistä käännettä käyttäen mainita tanssi, joka Strassburgissa, Elsassissa, joka päivä, joka hetki kaikuu korviin, samoinkuin tuomiokirkko aina on silmin nähtävissä. Varhaisesta nuoruudesta alkaen oli isäni itse jakanut minulle ja sisarelleni tanssiopetusta, jonka olisi pitänyt varsin oudosti soveltua niin vakavalle miehelle; mutta hänpä ei menettänyt siinäkään malttiansa, opetti meille mitä täsmällisimmin asentoja ja askeleita ja saatuaan meidät niin pitkälle, että osasimme tanssia menuettia, hän puhalsi flûte douce’illa meille jonkin helppotajuisen kolmeneljännestahtiin sepitetyn sävelen, ja me liikehdimme sen mukaan niin hyvin kuin osasimme. Ranskalaisesta teatterista minä tunsin samoin nuoruudesta saakka soolotanssit ja pas de deux, joskaan en balettia, ja olin ottanut niistä huomiooni monenlaisia merkillisiä jalkojen liikkeitä ja kaikenlaisia hypähtelyjä. Kun olimme kylliksemme tanssineet menuettia, minä pyysin isääni soittamaan muunlaista musiikkia, jota nuottikirjat tarjosivat runsain määrin, ja minä keksin heti vilkkaisiin säveliin asianomaiset askelet ja muut liikkeet lisäksi, koska tahti sopi jäseniini ja tuntui niissä synnynnäisesti asustavan. Se huvitti isäämme jossakin määrin, ja sallipa hän toisinaan, itseänsä ja meitä huvittaen, tenavain tanssia sillä tavalla. Gretchenin vuoksi sattuneen onnettoman tapauksen jälkeen ja koko sinä aikana, jonka vietin Leipzigissä, minä en enää joutunut areenalle; muistanpa senkin, että kun minut tanssiaisissa pakotettiin menuettiin, tahti ja liike näyttivät jäsenistäni häipyneen, ja minun oli mahdoton muistaa askelia enempää kuin kuvioitakaan, joten olisin joutunut häpeään, ellei suurin osa katselijoita olisi väittänyt minun taitamatonta käyttäytymistäni pelkäksi itsepäisyydeksi, koska tarkoitukseni muka oli saada naiset haluttomiksi kutsumaan minut tanssiin ja vetämään piiriinsä vastoin minun tahtoani.
Frankfurtissa oleskelussani minulla ei ollut minkäänlaista tilaisuutta sellaisiin huveihin, mutta Strassburgissa heräsi pian muun elämänhalun ohella myöskin jäsenteni tahtikyky. Sunnuntaisin ja samoin arkisin näki ohikulkiessaan jokaiselle huvipaikalle karkeloimaan kokoontuneen iloisen joukon, enimmäkseen piirinä pyörimässä. Samaten oli maakartanoissa yksityistanssiaisia, ja puhuttiin jo tulevan talven loistavista tanssihuveista. Niissä minä varmaankaan en olisi ollut paikallani, vaan olisin esiintynyt seurassa ihan hyödyttömänä. Senvuoksi neuvoi eräs ystäväni, joka tanssi erittäin hyvin valssia, että minun oli aluksi harjoiteltava vähäpätöisemmissä seuroissa voidakseni myöhemmin esiintyä edukseni parhaissa. Hän vei minut erään taitavaksi tunnetun tanssimestarin luo, joka lupasi opastaa minua eteenpäin, kunhan olisin jossakin määrin kerrannut ja oppinut ensimmäiset alkeet. Hän oli kuivakiskoinen, taitava ranskalainen ja otti minut suopeasti vastaan. Minä maksoin hänelle kuukauden ennakolta ja sain kaksitoista lippua, joista hän lupasi minulle opetusta määrättyinä tunteina. Hän oli ankara, täsmällinen, mutta ei turhantarkka mies, ja minä, joka olin jo aikaisemmin hieman harjoitellut, osasin piankin tehdä hänen mieliksensä ja saavutin hänen suosionsa.
Eräs seikka helpotti erittäin suuressa määrin tämän opettajan toimintaa: hänellä näet oli kaksi tytärtä, jotka molemmat olivat kauniit ja vasta toisella kymmenellä. Nuoruudesta saakka tähän taiteeseen kasvatettuina he osoittautuivat siinä erittäin taitaviksi ja olisivat tanssikumppalina osanneet aivan pian auttaa taitamattomimmankin oppilaan jonkinlaiselle taidon asteelle. He olivat erittäin somat, puhuivat ainoastaan ranskaa, ja minä puolestani tein parastani ollakseni esiintymättä heidän nähtensä kömpelönä ja naurettavana. Minua ilahdutti kovin, kun hekin minua kiittelivät, olivat aina valmiit tanssimaan isän pienen viulun soidessa menuettia, vieläpä, tosin hankalammin, opettivat minua vähitellen valssaamaankin. Heidän isällänsä ei muuten näyttänyt olevan paljoa oppilaita, ja he viettivät yksinäistä elämää. Senvuoksi he toisinaan kehoittivat minua oppitunnin loputtua jäämään luoksensa ja kuluttamaan hieman aikaa jaaritellen. Minä suostuin asiaan, sitäkin mieluummin, kun nuorempi minua miellytti ja he yleensäkin käyttäytyivät säädyllisesti. Minä luin toisinaan heille jotakin romaania, ja he tekivät samoin. Vanhempi, joka oli yhtä sievä kuin nuorempi, ehkäpä vielä sievempikin, mutta ei minua yhtä suuressa määrin miellyttänyt, oli minulle aina kohteliaampi ja kaikin puolin hyväntahtoisempi. Hän oli oppituntien aikana aina saatavilla ja pitkitti niitä usein niin, että minä katsoin toisinaan olevani velvollinen tarjoamaan isäukolle kaksi lippua, joita hän kumminkaan ei ottanut. Sensijaan nuorempi, joka ei tosin hänkään kohdellut minua epäystävällisesti, pysytteli mieluummin hiljaa itsekseen ja antoi isän kutsua itseänsä vanhemman sijaan.
Asian syy selvisi minulle eräänä iltana. Kun näet olin aikeissa lähteä vanhemman sisaren keralla tanssin päätyttyä asuinhuoneeseen, niin hän pidätti minua virkkaen: jääkää vähäksi aikaa tänne; minä näet tunnustan teille, että sisareni luona on kortinkatsoja, jonka tulee hänelle ilmoittaa, kuinka on laita erään toisella paikkakunnalla oleskelevan ystävän, johon hän on koko sydämestänsä kiintynyt ja joka on hänen ainoana toivonansa. Minun sydämeni on vapaa, jatkoi hän, ja minun täytynee tottua siihen, että näen sitä halveksittavan. Minä lausuin hänelle sen johdosta joitakin kohteliaisuuksia huomauttaen, että hän voisi saada asiasta parhaiten selkoa kysymällä sisarensa tavoin neuvoa viisaalta naiselta. Lisäsin vielä aikovani itsekin siten menetellä, koska olin jo aikoja sitten halunnut saada sellaista tietää, joskin minulta oli toistaiseksi puuttunut uskoa ja luottamusta. Hän moitti minua ja vakuutti, ettei mikään maailmassa ollut varmempaa kuin tämän oraakkelin lausunnot, mutta ettei siltä saanut asioita tiedustella leikin vuoksi ja vallattomuuksissaan, vaan yksinomaan vakavissa tapauksissa. Minä kuitenkin pakotin hänet lähtemään kanssani huoneeseen, kun hän oli vakuuttanut toimituksen jo tapahtuneen. Meidän saapuessamme sisar oli erittäin hilpeä ja minulle tavallista ystävällisempi, leikkisä, melkeinpä henkeväkin; ilmeisesti ollen varma poissaolevasta ystävästänsä hän lienee pitänyt luvallisena olla hieman kohtelias sisarensa läsnäolevalle ystävälle, jona hän minua piti.
Eukkoa nyt imarreltiin ja luvattiin hänelle hyvä palkkio, jos hän suostuisi lausumaan tosia vanhemmalle sisarelle ja minullekin. Tavanomaiset valmistelut ja menot suorittaen hän nyt levitti rihkamansa ennustaakseen ensinnä kaunoiselle. Hän tarkasteli huolellisesti korttien asemaa, mutta näytti hämmästyvän eikä tahtonut mitään sanoa. — »Minä näen jo miten on laita», virkkoi nuorempi, joka oli perehtyneempi sellaisen maagillisen taulun tulkitsemisen, »te epäröitte ettekä tahdo ilmoittaa sisarelleni mitään epämieluista; mutta tuo tuossa on kirottu kortti!» — Vanhempi kalpeni, mutta malttoi mielensä ja virkkoi: »Sanokaa vaan; eihän siinä päätä viedä!» — Syvään huoattuansa eukko nyt osoitti, että hän rakasti, mutta ei saanut vastarakkautta, koska välissä oli eräs kolmas henkilö, ja muuta samanlaista. Saattoi nähdä, kuinka hämillään kelpo tyttö oli. Eukko luuli asiaa hieman korjaavansa antamalla toiveita kirjeiden ja rahojen saapumisesta. — »Kirjeitä minä en odota», lausui kaunis tyttö, »ja rahoista en huoli. Jos on totta, kuten sanotte, että rakastan, niin minä ansaitsen sydämen, joka puolestaan rakastaa minua.» — »Katsotaanpa, eikö asia parane», virkkoi eukko sekoittaen kortit ja asettaen ne uudestaan; mutta kaikkien meidän nähtemme asia vain paheni. Kaunokainen ei ainoastaan ollut yksinäisempi, vaan myöskin monenlaisten ikävyyksien ympäröimä; ystävä oli työntynyt hieman kauemmaksi ja välikuviot lähemmäksi. Eukko aikoi levittää kortit kolmannen kerran toivoen parempia enteitä, mutta kaunis tyttö ei voinut enää itseänsä pidättää: hän alkoi hillittömästi itkeä, hänen armas povensa kohoili väkivaltaisesti, hän käännähti ja riensi pois huoneesta. Minä en tietänyt mitä tehdä. Kiintymys pidätti minua toisen luona, sääli kehoitti lähtemään toisen luo; asemani oli varsin kiusallinen. — »Lohduttakaa Lucindaa», virkkoi nuorempi, »menkää hänen luoksensa!» — Minä epäröin; kuinka voisinkaan häntä lohduttaa vakuuttamatta ainakin jotenkin häneen mieltyneeni, ja voinko sen tehdä tällaisena hetkenä kylmään, hillittyyn tapaan! — »Menkäämme yhdessä», sanoin minä Emilialle. — »En tiedä, vaikuttaako minun läsnäoloni häneen terveellisesti», vastasi hän. — Me lähdimme sentään, mutta havaitsimme oven olevan salvassa. Lucinda ei vastannut, miten koputimmekin, huusimmekin, pyysimmekin. — »Meidän täytyy jättää hänet omaan oloonsa», sanoi Emilia, »hän ei muuhun suostu». — Ja tosiaankin, kun nyt muistelin hänen olemustansa ensimmäisestä kohtaamisestamme saakka, niin huomasin hänessä aina ilmenneen jotakin kiivasta ja epätasaista, ja minuun kohdistuvan kiintymyksensä hän oli osoittanut enimmäkseen siten, ettei ollut saattanut minua kärsimään valitettavista ominaisuuksistansa. Mitä minun olikaan tekeminen! Minä maksoin eukolle runsaasti hänen aiheuttamansa onnettomuuden ja aioin lähteä, kun Emilia virkkoi: »Minäpä vaadin, että katsotaan kortteja nyt teillekin.» Eukko suostui. — Sallikaa minun poistua! huusin minä rientäen portaita alas.
Seuraavana päivänä minä en rohjennut talossa käydä. Kolmantena Emilia lähetti pojan, joka oli usein ennenkin tuonut minulle sanomia sisaruksilta ja taas kantanut minulta heille kukkia ja hedelmiä, varhain aamulla sanomaan, että minun piti välttämättä tänään saapua. Minä lähdin määrättyyn aikaan ja tapasin neitosten isän, joka vielä korjaili erinäisissä suhteissa käyntiäni ja askeliani, etenemistäni ja lähenemistäni, oloani ja käytöstäni ja näytti muuten olevan minuun tyytyväinen. Nuorempi tytär saapui tunnin lopulla ja tanssi kerallani erittäin siron menuetin, jossa hän liikehti erinomaisen miellyttävästi, ja isä vakuutti, ettei ollut hevin nähnyt somempaa ja taitavampaa paria permannollansa. Tunnin jälkeen minä menin tavallisuuden mukaan asuinhuoneeseen; isäukko jätti meidät, minä kysyin Lucindaa. — »Hän on vuoteessa», vastasi Emilia, »ja minä olen siitä hyvilläni; älkää tekään olko senvuoksi huolissanne. Hänen sielun sairautensa lievenee parhaiten, kun hän pitää itseänsä ruumiillisesti sairaana; hän ei mielellään kuole ja tekee siis mitä tahdomme. Meillä on eräitä kotilääkkeitä, joita hän nauttii levätessään, ja niin tasoittuu vähitellen aaltojen kuohu. Hän on tämän kuvitellun sairautensa aikana erittäin hyvä ja ystävällinen, ja kun hän oikeastaan voi varsin hyvin ja on vain intohimon ahdistama, niin hän kuvittelee kaikenlaisia romaanimaisia kuolemantapoja, joita sitten pelkää yhtä mieluisasti kuin lapset, joille kerrotaan kummituksista. Niinpä hän vielä eilisiltana selitti minulle sangen kiivaasti, että hän tällä kertaa varmaan kuolee ja että se kiittämätön, petollinen ystävä, joka aluksi oli ollut niin olevinansa ja nyt kohteli häntä kovin huonosti, piti tuoda hänen luoksensa vasta sitten, kun hän tosiaankin oli ihan kuoleman kielissä; hän aikoi soimata häntä oikein katkerasti ja heittää sitten kohta henkensä.» — Minä en tiedä olevani syypää siihen, että olisin mitenkään osoittanut häneen kiintyneeni! huudahdin minä. Minä tunnen erään henkilön, joka voi sen parhaiten todistaa. — Emilia hymyili ja virkkoi: »Minä ymmärrän mitä tarkoitatte, ja ellemme menettele viisaasti ja päättävästi, joudumme kaikin ikävään asemaan. Mitä sanottekaan, jos pyydän teitä olemaan jatkamatta opintojanne täällä? Teillä on viime kuukaudelta vielä neljä lippua, ja isäni sanoi jo pitävänsä anteeksiantamattomana ottaa teiltä yhä vielä rahoja, ellette kerrassaan aio vakavammin antautua tanssitaidetta harjoittamaan; sen, mitä nuori suuren maailman mies tarvitsee, hän sanoi teidän nyt osaavan.» — Ja tämän neuvon, jonka mukaan minun on pysyteltävä loitolla talostanne, annatte minulle te, Emilia? virkoin minä. »Epäilemättä», vastasi hän, »mutta asia ei johdu minusta. Kuulkaahan, kuinka on laita. Teidän toissapäivänä kiiruhdettuanne pois minä annoin katsoa korteista teitä varten, ja sama lausuma uudistui kolmeen kertaan, yhä voimakkaampana. Teidän ympärillänne oli kaikenlaista hyvää ja hupaista, oli ystäviä ja suuria herroja eikä rahaakaan puuttunut. Naiset pysyttelivät hieman loitolla. Varsinkin sisar-raukkani oli aina mitä kauimpana; eräs toinen työntyi yhä lähemmäksi teitä, mutta ei päässyt koskaan viereenne, sillä eräs kolmas asettui väliin. Minä tahdon teille tunnustaa, että ajattelin itseni tuoksi toiseksi naiseksi, ja tämän tunnustuksen jälkeen te ymmärtänette parhaiten minun hyväätarkoittavan neuvoni. Minä olen luvannut sydämeni ja käteni eräälle etäiselle ystävälle ja rakastan häntä vielä nyt yli kaiken; mutta voi olla mahdollista, että teidän läsnäolonne kävisi minulle tärkeämmäksi kuin tähän saakka, ja millainen olisikaan teidän asemanne kahden sisaruksen välissä, jotka olisitte tehnyt onnettomaksi, toisen kiintymyksellänne, toisen kylmyydellänne, ja koko tämä tuska olisi suotta ja lyhyttä aikaa varten. Jos näet emme jo tietäisi, kuka te olette ja mitä teillä on toivottavana, niin kortti olisi sen minulle mitä selvimmin ilmaissut. Jääkää hyvästi», virkkoi hän ojentaen minulle kätensä. — Minä epäröin. — »Olkoon menneeksi», sanoi hän ohjaten minua ovelle, »jotta tosiaankin juttelisimme viimeistä kertaa, ottakaa mitä teiltä muuten kieltäisin.» Hän kavahti kaulaani ja suuteli minua mitä hellimmin. Minä suljin hänet syliini ja painoin rintaani vasten.
Samassa kimmahti sivuovi auki ja esiin syöksyi sisar kevyessä, mutta säädyllisessä yöpuvussa ja huudahti: »Sinä et saa yksin häntä hyvästellä!» — Emilia irroittihe syleilystäni, ja Lucinda tarttui minuun, painautui kiinteästi povelleni, tummat kutrit vasten poskeani, ja pysyi hetkisen siinä asennossa. Ja niin olinkin pinteessä kahden sisaruksen välissä, kuten Emilia oli hetkistä aikaisemmin ennustanut. Lucinda päästi minut vapaaksi ja katsoi minua vakavasti silmiin. Minä aioin tarttua hänen käteensä ja sanoa jotakin ystävällistä, mutta hän kääntyi pois, kulki kiivain askelin muutamia kertoja huoneessa edestakaisin ja heittäytyi sitten sohvan nurkkaan. Emilia astui hänen luoksensa, mutta tuli heti torjutuksi, ja nyt syntyi kohtaus, joka on vielä muistelmanakin minulle kiusallinen. Vaikka se itse asiassa ei ollutkaan mitenkään teatterimainen, vaan sopi varsin hyvin vilkkaalle nuorelle ranskattarelle, voisi sen sittenkin arvokkaasti näyttämöllä toistaa ainoastaan hyvä, herkkätuntoinen näyttelijätär.
Lucinda syyti sisartansa vastaan lukemattomia soimauksia. »Tämä ei ole ensimmäinen minuun suostuva sydän, jonka sinä minulta riistät», huudahti hän. »Olihan poissaolevan laita samoin; hän kihlautui vihdoin nähteni sinun kanssasi. Minun täytyi siihen suostua, minä kestin sen, mutta tiedän hyvin, kuinka paljon kyyneliä asia on minulta vaatinut. Nyt sinä olet temmannut minulta tämänkin päästämättä toista vapaaksi, ja kuinka paljon heitä osannetkaan yhtäaikaa hallussasi pitää. Minä olen avomielinen ja hyväsydäminen, ja jokainen luulee minut aivan pian tuntevansa ja voivansa minut laiminlyödä; sinä pysyttelet hiljaa piilossa, ja ihmiset ajattelevat, mitä ihmettä sinuun liekään kätkettynä. Itse asiassa on kysymyksessä ainoastaan kylmä, itsekäs sydän, joka osaa vaatia uhriksensa kaikki; mutta sitä ei kukaan aivan helposti huomaa, koska se piilee syvällä povessasi, enempää kuin minun lämmintä uskollista sydäntäni, jota minä kannan avoimena kuten kasvojani.»
Emilia vaikeni ja oli istuutunut sisarensa viereen, joka puhuessaan yhä enemmän kiihtyi ja pauhasi eräistä erikoisluontoisista seikoista, joiden tietäminen ei minua mitenkään hyödyttänyt. Sensijaan Emilia, joka yritti sisartansa tyynnyttää, viittasi minulle salaa kehoittaen minua poistumaan; mutta koska mustasukkaisuus ja epäluuloisuus katselee tuhansin silmin, näytti Lucindakin tuon havainneen. Hän hypähti seisaalleen ja kävi minua kohti, mutta ei kiivaana. Hän seisoi edessäni ja näytti jotakin miettivän. Sitten hän virkkoi: »Minä tiedän teidät menettäneeni; minä en teitä enää itselleni vaatiele. Mutta sinunkaan ei pidä häntä saada, sisko!» Samassa hän tarttui minua päähän työntäen molemmat kätensä hiuksiini, painoi kasvoni omia kasvojansa vasten ja suuteli kerran toisensa jälkeen huuliani. »Nyt», huudahti hän, »varo minun kiroustani: onnettomuus onnettomuuden jälkeen ja ikuisiksi ajoiksi sille, joka minun jälkeeni ensimmäisenä noita huulia suutelee! Uskallapas ruveta jälleen tekemisiin hänen kanssaan; minä tiedän, että taivas tällä kertaa minua kuulee. Ja te, hyvä herra, rientäkää, rientäkää pois minkä voitte!»
Minä kiiruhdin portaita alas vakavasti päättäen olla milloinkaan enää talossa käymättä.
KYMMENES KIRJA.
Saksalaiset runoilijat, jotka eivät enää ammattikunnan jäseninä seisseet yhtenä miehenä, olivat porvarillisessa maailmassa vailla vähäisimpiäkin etuja. Heillä ei ollut suojaa, ei vakavaa asemaa eikä arvoa, elleivät olosuhteet sattuneet muuten olemaan suopeat, joten riippui pelkästä sattumasta, oliko kyky syntynyt saavuttamaan kunniaa vaiko häpeää. Köyhän ihmislapsen, joka oli henkisistä kyvyistänsä tietoinen, täytyi surkealla tavalla sujuttautua oleviin oloihin ja tuhlata runottarilta saamansa lahjat hetkellisiin tarpeisiin. Tilapäisruno, runolaaduista kaikkein ensimmäinen ja kaikkein puhtain, joutui siinä määrin halveksituksi, ettei kansakunta vielä nytkään voi päästä käsittämään sen korkeata arvoa, ja ellei runoilija kerrassaan lähtenyt käymään Güntherin tietä, niin hän esiintyi maailmassa mitä murheellisimmin alistetussa asemassa, ilveilijänä ja loisena, joten hän sekä teatterissa että elämän näyttämöllä ilmeni henkilönä, jota voitiin kohdella huonosti mielin määrin.
Jos taas Runotar liittyi huomattaviin miehiin, niin he saivat siitä kunnianloisteen, joka heijastui antajaan takaisin. Elämäänperehtyneet aatelismiehet kuten Hagedorn, muhkeat porvarit kuten Brockes, nimenomaiset oppineet kuten Haller esiintyivät kansakunnan ensimmäisten joukossa, ylhäisimpien ja arvossapidetyimpien vertaisina. Erikoisesti kunnioitettiin myös sellaisia henkilöitä, jotka tuon miellyttävän taitonsa ohella osoittautuivat vielä uutteriksi, luotettaviksi liikemiehiksi. Senvuoksi nauttivatkin Uz, Rabener ja Weisse aivan erikoista kunnioitusta, koska heissä oli arvostettava yhtyneinä mitä eriluontoisimpia, harvoin toisiinsa liittyviä ominaisuuksia.
Mutta nyt oli tuleva se aika, jolloin runollinen nero tajusi itsensä, loi itselleen omat olosuhteet ja osasi laskea riippumattoman arvonsa pohjan. Kaikki yhtyi Klopstockissa perustamaan sellaista aikakautta. Hän oli sekä aistilliselta että siveelliseltä kannalta katsoen ilmeinen nuorukainen. Vakavasti ja perusteellisesti kasvatettuna hän piti suuressa arvossa itseänsä ja kaikkea, mitä teki, ja suuntautui, elämänsä askelet varovaisesti ennakolta mitaten, koko sisäisen voimansa tunnossa kohti korkeinta ajateltavissa olevaa aihetta. Messiaan, jonka nimi merkitsee äärettömiä ominaisuuksia, piti tulla hänen kauttansa uudelleen ylistetyksi. Vapahtajan piti olla se sankari, jota hän ajatteli saatella maallisen halpamaisuuden ja kärsimyksen halki korkeimpiin taivaallisiin riemuihin. Tässä vedottiin kaikkeen siihen jumalalliseen, enkelimäiseen, inhimilliseen, mitä nuoressa sielussa piili. Runoilija, jota oli kasvatettu Raamatun nojalla ja joka oli sen voimasta saanut ravintoa, eli nyt patriarkkain, profeettain ja edelläkävijäin keralla, ikäänkuin he olisivat olleet hänen aikalaisiansa; mutta kaikki ovat jo vuosisatojen takaa kutsutut vain luomaan valokehää sen yhden ympärille, jonka alennusta he hämmästyen katselevat ja jonka ylentämiseen heidän on määrä kunniakkaasti ottaa osaa. Vihdoin, synkkien ja kaameiden hetkien jälkeen, ikuinen tuomari näet häätää pilvet kasvoiltansa, tunnustaa hänet jälleen pojakseen ja koroittaa kerallansa jumalana hallitsemaan, ja poika puolestansa palauttaa hänen luoksensa hänestä vierautuneet ihmiset, vieläpä erään luopuneen hengenkin. Elävät taivaat riemuitsevat tuhansien enkeleiden äänin valtaistuimen ympärillä, ja rakkaudenhohto valaisee maailmankaikkeutta, joka oli vähän aikaisemmin kiinnittänyt katseensa kamalaan uhripaikkaan. Se taivaallinen rauha, jota Klopstock oli tuntenut tätä runoelmaa sommitellessaan ja sepittäessään, tulee yhä vielä jokaisen osaksi, joka lukee ensimmäiset kymmenen laulua päästämättä kuuluville niitä vaatimuksia, joista etenevä sivistys ei mielellään luovu.
Aiheen arvokkuus koroitti runoilijassa oman persoonallisuuden tuntoa. Että hän itse tulisi kerran pääsemään noihin kuoroihin, että jumalihminen osoittaisi hänelle suosiota, kasvoista kasvoihin lausuisi hänen aherruksestansa kiitokset, jotka jo täällä maan päällä jokainen tuntehikas, hurskas sydän oli monin puhtain kyynelin varsin suloisesti hänelle antanut — kaikki nämä ajatukset ja toivelmat olivat niin viattomia ja lapsenmieltä ilmaisevia, että ainoastaan jalo mieli saattoi pitää ominansa ja vaalia niitä. Siten Klopstock hankki itselleen täyden oikeuden pitää itseänsä pyhitettynä henkilönä, ja niin hän harrastikin teoissansa mitä huolellisinta puhtautta. Vielä vanhalla iällä hän oli tavattomasti huolissaan siitä, että oli kohdistanut ensimmäisen rakkautensa naishenkilöön, joka toisen kanssa naimisiin mennen jätti hänet epätietoiseksi, oliko todellakin häntä rakastanut ja ollut hänen arvoisensa. Se mielensuunta, joka liitti häntä Metaan, harras, rauhallinen kiintymys, lyhyt, pyhä avioliitto, jälkeenjääneen haluttomuus toiseen liittoon, kaikki nuo asiat olivat sellaisia, että niitä voi varsin hyvin muistella autuaitten piirissä.
Tätä omaan henkilöön kohdistuvaa kunnioittavaa käytöstä tuki sekin, että Klopstock eli jonkin aikaa suopeassa Tanskanmaassa, erään suuren ja inhimillisessäkin katsannossa erinomaisen valtiomiehen perheen mieluisana vieraana. Siellä, korkeammassa olokehässä, joka tosin oli sinänsä suljettu, mutta samalla harrasti ulkonaisia tapoja ja suhtautui huomaavasti maailmaan, hänen suuntautumisensa kävi entistä varmemmaksi. Harkittu käytös, täsmällinen puhetapa, lakonisuus, joka ilmeni silloinkin, kun hän puhui avoimesti ja ratkaisevasti, loivat hänen koko elämäänsä jonkinlaista diplomaattista, ministerin leimaa, joka tuntui olevan ristiriidassa hänen herkkien luonnontuntojensa kanssa, vaikka ne todellisuudessa kumpusivatkin samasta lähteestä. Kaiken tämän selvinä ilmauksina ja esikuvina ovat hänen ensimmäiset teoksensa, ja niiden täytyi senvuoksi vaikuttaa arvaamattomasti. Ei ole kumminkaan mainittu hänen huomattavimpiin ominaisuuksiinsa kuuluvana, että hän olisi henkilökohtaisesti avustanut toisia pyrkiviä heidän elämässään ja runoilussaan.
Mutta juuri sellainen nuorten henkilöiden kirjallisten yritysten edistäminen, halu auttaa eteenpäin lupaavia, onnen osattomiksi jättämiä ihmisiä ja tasoittaa heidän tietänsä, on ollut kunniaksi eräälle Saksan miehelle, joka itselleen myöntämäänsä arvoon nähden tosin on mainittava toisena, mutta elävää vaikutusta tarkattaessa ensimmäisenä. Jokainen arvannee, että tarkoitan Gleimiä. Tosin hämärässä, mutta tuottoisassa virassa ollen, hyvinsijaitsevalla, kohtuullisen suurella, sotilaallisen, porvarillisen ja kirjallisen toimeliaisuuden elähdyttämällä paikkakunnalla, josta suuren ja rikkaan laitoksen tulot olivat peräisin, osan niistä jäädessä paikkakunnan hyödyksi, hän tunsi itsessään vilkasta tuottamisviettiä, joka kaikessa voimakkuudessaan ei kumminkaan hänelle täysin riittänyt, joten hän antautui toisen, kenties sitäkin väkevämmän vietin valtaan: koettamaan saada toisia jotakin tuottamaan. Nuo kaksi toimintasarjaa punoutuivat koko hänen pitkän elämänsä aikana lakkaamatta toisiinsa. Hän olisi yhtä hyvin voinut olla hengittämättä kuin runoilematta ja lahjoittamatta, ja puutteenalaisia kykyjä siten kaikenlaisista varhaisemmista ja myöhemmistä hankaluuksista pelastaen ja kirjallisuutta todellakin kunniaan saattaen hän voitti itsellensä niin paljon ystäviä, velallisia ja riippuvaisia, että hänen lavea runoutensa jätettiin mielellään arvoonsa, koska ei osattu hänen runsaita hyviä töitänsä palkita mitenkään muuten kuin hänen runojansa sietämällä.
Tuo omaa arvoa koskeva hyvä käsitys, jonka molemmat miehet hyvällä syyllä muodostivat ja jonka nojalla toisetkin saivat aihetta pitää itseänsä jonakin, on julkisesti ja salaa tuottanut erittäin huomattavia ja kauniita vaikutuksia. Siitä huolimatta tämä tosin kunnioitettava tietoisuus tuotti heille itsellensä ja heidän ajallensa omituisen haitan. Jos voimmekin arvelematta nimittää molempia miehiä henkisten vaikutustensa nojalla suuriksi, niin he jäivät kumminkin maailmaan verraten vain pieniksi, ja vilkkaamman elämän taustaa vasten nähtyinä heidän ulkonaiset olosuhteensa olivat mitättömät. Päivä on pitkä ja lisäksi tulee yö; aina ei käy runoileminen, toimiminen tai hyvää tekeminen; he eivät voineet täyttää aikaansa niinkuin suuren maailman ihmiset, ylhäiset ja rikkaat; senvuoksi he pitivät liian arvokkaina erikoisia ahtaita olotilojansa, jokapäiväisiä askarruksiansa niin tärkeinä, että asiaa koskevan yksimielisyyden täytyi rajoittua heidän omaan piiriinsä; heitä ilahduttivat enemmän kuin kohtuullisesti omat leikkipuheet, jotka eivät myöhemmin suinkaan voineet esiintyä merkittävinä, vaikka tekivätkin miellyttäväksi kulloisenkin tuokion. He saivat ansionsa mukaan toisilta ylistystä ja kunnioitusta ja jakoivat samoja lahjoja takaisin, tosin itseänsä hilliten, mutta sittenkin aina liian runsaasti, ja koska tunsivat kiintymyksensä varsin arvokkaaksi, niin heitä miellytti se yhä uudelleen ilmaista säästelemättä siinä paperia enempää kuin mustettakaan. Niin syntyivät nuo kirjeenvaihdot, joiden sisällyksettömyyttä ihmettelee uudempi aika, jota ei käy moittiminen, jos se tuskin käsittää, kuinka on mahdollista, että etevät miehet ovat voineet löytää huvia tuollaisesta mitättömyydestä, ja jos se lausuu julki sen toivomuksen, että tuollaiset lehdet jäisivät painamatta. Mutta jätettäköön kumminkin nuo muutamat nidokset monien muiden viereen kirjahyllyyn, kun on saatu selville, että etevinkin mies elää vain päivän antimista ja joutuu nauttimaan puutteellista ylläpitoa, jos palautuu liiaksi itseensä eikä käy käsiksi runsaisiin antimiin ulkomaailmassa, joka yksin voi tarjota hänen kasvamisensa edellyttämän ravinnon ja samalla siihen kuuluvan mittakaavan.
Noiden miesten toiminta oli täydellä terällänsä, kun me nuoret henkilötkin aloimme hyöriä omassa piirissämme, ja minä olin joutumassa nuorempien ystävieni, jopa vanhempienkin henkilöiden keralla sellaiseen keskinäiseen sukoiluun, kiittelyyn, kohottamiseen ja kannattamiseen. Minun olopiirissäni voi se, mitä tuotin, aina löytää hyväksyjänsä. Naishenkilöt, ystävät ja suosijat eivät suinkaan moiti sitä, mitä heidän mieliksensä teemme ja runoilemme; sellaisista kohteliaisuuksista koituu vihdoin tyhjän keskinäisen tyytyväisyyden ilmaus, jonka koreihin lauseparsiin luonne helposti eksyy, ellei sitä aika ajoin terästetä korkeampaan kelpoisuuteen.
Niinpä sainkin kiittää onneani, että kaikki minussa mahdollisesti piillyt omahyväisyys, kuvasteluhalu, itserakkaus, ylpeys ja kopeus joutui odottamattoman tuttavuuden nojalla erittäin ankaralle koetukselle, joka oli ainoalaatuinen, ei suinkaan ajanmukainen ja niinmuodoin sitäkin tehokkaampi ja tuntuvampi.
Minulle näet oli erittäin tärkeä, mitä tärkeimpiin seurauksiin johtava tapaus, tutustumiseni ja sen aiheuttama lähempi liittymiseni Herderiin. Hän oli seurannut murheellisia mielentiloja potevaa Holstein-Eutinin prinssiä hänen matkoillansa ja oli saapunut hänen kanssaan Strassburgiin saakka. Siitä tiedon saatuansa meidän seuramme kovin halusi lähestyä häntä, ja se onni tarjoutui ensinnä minulle ihan odottamatta ja sattumalta. Minä näet olin lähtenyt majataloon etsimään erästä huomattavaa vierasta. Heti portaitten alapäässä minä kohtasin miehen, joka oli parhaillaan lähtemässä yläkertaan ja jota saatoin pitää hengelliseen säätyyn kuuluvana. Hänen puuteroidut hiuksensa olivat kerätyt pyöreäksi kiharaksi, musta nuttu oli sekin hänelle luonteenomainen, mutta sitäkin enemmän pitkä musta silkkiviitta, jonka liepeen hän oli koonnut kerälle ja pistänyt taskuunsa. Tämä jossakin määrin silmiinpistävä, mutta kokonaisuudessaan sentään siro ja miellyttävä olemus, josta jo olin kuullut puhuttavan, ilmaisi minulle epäämättömästi, että hän oli kuuluisa tulija, ja minun puhutteluni täytyi heti saada hänet vakuutetuksi siitä, että hänet tunsin. Hän kysyi nimeäni, joka ei voinut hänelle mitään merkitä; mutta minun avomielisyyteni näytti häntä miellyttävän, sillä hän vastasi varsin ystävällisesti ja antautui heti portaita noustessamme vilkkaaseen keskusteluun. Minulta on unohtunut, ketä silloin kävimme tervehtimässä; mutta erottaessa minä pyysin lupaa käydä hänen luonansa, ja hän suostui sangen ystävällisesti pyyntööni. Minä muistin käyttää tätä suopeutta useat kerrat hyväkseni ja kiinnyin häneen yhä enemmän. Hänen käytöksessään oli jotakin pehmeätä, mikä vaikutti erittäin sopivalta ja säädylliseltä olematta oikeastaan siroa. Kasvot pyöreät, otsa melkoinen, nenä hieman tylppä, hieman turpea, mutta mitä suurimmassa määrin luonteenomainen ja miellyttävä, suu viehättävä. Tummien kulmakarvojen alla sysimustat silmät, jotka eivät olleet vaikuttamatta, joskin toinen niistä oli tavallisesti punainen ja tulehtunut. Hän koki monin kysymyksin tutustua minuun ja minun olotilaani, ja hänen vetovoimansa vaikutti minuun yhä kiivaammin. Minä olin yleensäkin luonnostani erittäin tuttavallinen, ja varsinkaan häneltä minä en salannut mitään. Mutta varsin pian alkoi vaikuttaa hänen olemuksensa vieroittava valtimo aiheuttaen minussa melkoista vastenmielisyyttä. Minä kerroin hänelle yhtä ja toista nuoruusaikani harrasteluista, muun muassa eräästä sinettikokoelmasta, jonka olin kerännyt etupäässä kirjeitä ahkerasti vaihtavan kotiystävämme avustamana. Minä olin järjestänyt kokoelmani valtiokalenterin mukaan ja olin siten askarrellessani varsin hyvin tutustunut kaikkiin valtaherroihin, suurempiin ja pienempiin mahteihin ja käskijöihin aina aateliin saakka, ja nämä muistissani säilyvät vaakunamerkit olivat varsin usein ja erittäinkin kruunausjuhlallisuuksien aikana olleet minulle hyödyksi. Minä puhuin näistä asioista verrattain tyytyväisenä, mutta hän oli toista mieltä, tuomitsi koko harrastukseni, osasipa vielä tehdä sen naurettavaksi, melkeinpä vihattavaksikin.
Tuo hänen vastustushenkensä aiheutti minulle myöhemmin varsin paljon kärsittävää; hän näet päätti viipyä Strassburgissa, osaksi sen vuoksi, että aikoi erota prinssistä, osaksi silmätautinsa vuoksi. Kysymyksessä oleva tauti oli mitä kiusallisimpia ja epämieluisimpia ja sitä ikävämpi, kun se on parannettavissa ainoastaan tuskallisen, ylen hankalan ja epävarman leikkauksen avulla. Kyynelpussin alaosa näet on sulkeutunut, joten sen sisältämä neste ei pääse virtaamaan nenään päin, sitä vähemmän, kun läheisestä luustakin puuttuu aukko, jonka kautta tämän erittymisen oikeastaan pitäisi tapahtua. Senvuoksi täytyy pussin perä leikata auki ja luu puhkaista, ja senjälkeen pujotetaan kyynelaukosta avatun pussin ja sen yhteydessä olevan uuden tiehyen kautta hevosenjouhi, jota joka päivä liikutetaan edestakaisin, jotta molempien osien välille syntyisi yhteyttä. Tätä kaikkea ei tietenkään voida suorittaa, ellei mainittua kohtaa ole aluksi ulkoapäin leikattu.
Herder oli nyt eronnut prinssistä, vuokrannut itselleen oman asumuksen ja päättänyt antaa Lobsteinin suorittaa leikkauksen. Tässä olivat minulle hyödyksi ne harjoitukset, joiden avulla olin yrittänyt arkuuttani vähentää: minä voin olla läsnä leikkausta suoritettaessa ja palvella ja avustaa arvoisaa miestä monin tavoin. Siinä minulla oli täysi syy ihailla hänen suurta järkähtämättömyyttänsä ja kärsivällisyyttänsä: hän näet ei ollut vähääkään nyreillänsä monien leikkausten, enempää kuin useasti uudistuneen tuskallisen sitomisenkaan aikana, ja hän tuntui olevan se meistä, joka kärsi vähimmin. Väliajoilla me sitävastoin saimme kyllä useasti sietää hänen mielialansa vaihtumia. Sanon me, sillä minun kerallani oli hänen luonansa useimmiten eräs miellyttävä venäläinen, Pegelov nimeltänsä. Hän oli Herderin aikaisempia riikalaisia tuttavia ja koki, vaikka ei ollutkaan enää nuorukainen, Lobsteinin opastamana täydentää kirurgisia tietojansa ja taitojansa. Herder saattoi olla mitä herttaisimman miellyttävä ja henkevä, mutta käänsi yhtä helposti näkyviin äreänkin puolensa. Tämä veto- ja työntövoima tosin vaikuttaa luonnostaan kaikissa ihmisissä, toisissa enemmän, toisissa vähemmän, toisissa hitaammin, toisissa nopeammin sykähdellen; harvat kykenevät tässä suhteessa omituisuuksiansa todella vallitsemaan, useat näennäisesti. Herderin katkeran, purevan mielialan ylivoimaisuus johtui varmaan hänen taudistansa ja sen aiheuttamista kärsimyksistä. Sellaisia tapauksia ilmenee elämässä useinkin, mutta sairaalloisten tilojen moraalista vaikutusta ei oteta riittävässä määrässä huomioon, joten monia luonteita arvostellaan kovin väärin, koska pidetään kaikkia ihmisiä terveinä ja vaaditaan heitä sen mukaisesti käyttäytymäänkin.
Koko tämän parannuksellaolon aikana minä kävin aamuin illoin Herderiä tervehtimässä, jäinpä kokonaisiksi päiviksikin hänen luoksensa ja totuin lyhyessä ajassa hänen torailemiseensa ja moitteisiinsa, sitäkin helpommin, kun opin päivä päivältä pitämään yhä suuremmassa arvossa hänen kauniita ja eteviä ominaisuuksiansa, laajoja tietojansa ja syvää oivallustansa. Tämän hyvänluontoisen torapukarin vaikutus oli melkoinen. Hän oli viisi vuotta minua vanhempi, mikä nuorella iällä merkitsee jo suurta eroa, ja koska minä tunnustin hänet siksi, mikä hän oli, koska pyrin arvostamaan hänen jo suorittamiansa töitä, niin hän pakostakin esiintyi minua melkoisesti etevämpänä. Miellyttävä ei tilani kumminkaan ollut, sillä vanhemmat henkilöt, joiden kanssa olin toistaiseksi seurustellut, olivat yrittäneet hellävaroen minua kehittää, olivatpa ehkä myöntyväisyydellänsä hemmotelleetkin; Herderiltä sitävastoin ei voinut milloinkaan odottaa hyväksymistä, menettelipä miten tahansa. Kun siis nyt toisaalta häneen kohdistuva suuri kiintymyksen! ja kunnioitukseni, toisaalta hänen minussa herättämänsä harmi alinomaa keskenänsä kiistelivät, niin minuun koitui ristiriita, lajiansa ensimmäinen, jonka olen eläessäni kokenut. Koska hänen keskustelunsa aina oli merkittävää, niin hyvin hänen kysyessään ja vastatessaan kuin muutenkin ajatuksiansa ilmaistessaan, niin hän pakostakin avasi minulle joka päivä, jopa joka hetkikin, uusia näköaloja. Leipzigissä minä olin tottunut pikemmin ahtaaseen ja tarkoin määrättyyn olokantaan, ja oleskeluni Frankfurtissa ei voinut avartaa yleisiä saksalaista kirjallisuutta koskevia tietojani; olivatpa nuo mystillis-uskonnolliset kemian harrastukset johtaneet minut kerrassaan pimeille aloille, joten se, mitä muutamien vuosien aikana oli avarassa kirjallisessa maailmassa tapahtunut, oli enimmälti jäänyt minulle vieraaksi. Nyt tutustutti minut Herder kerrassaan kaikkeen uuteen rientoon ja kaikkiin niihin suuntautumiin, joita siinä näkyi ilmenevän. Hän itse oli jo tehnyt itsensä varsin kuuluisaksi ja asettunut »Katkelmiensa» ja »Kriitillisten metsiensä» nojalla niiden kaikkein etevimpien miesten rinnalle, jotka olivat jo pitkän aikaa kiinnittäneet itseensä isänmaan huomiota. Mahdoton on käsittää enempää kuin kuvallakaan millaisessa liikkeessä oli täytynyt olla hänen henkensä, millaisessa käymistilassa hänen olemuksensa. Mutta voimakas oli varmaan hänen piilevä pyrkimyksensä, kuten helposti myönnettäneen, kun otetaan huomioon, kuinka monta vuotta hän on sittemmin vaikuttanut ja mitä kaikkea aikaansaanut.
Emme olleet kovinkaan kauan siten tuttavallisesti seurustelleet, kun hän uskoi minulle aikovansa kilpailla siitä palkinnosta, joka oli Berliinissä luvattu parhaan kielten syntyä käsittelevän teoksen kirjoittajalle. Hänen tutkielmansa oli jo valmistumassa, ja kun hänen käsialansa oli erittäin selvä, voi hän varsin pian jättää luettavan käsikirjoituksen vihkoina nähtäväkseni. Minä en ollut koskaan mietiskellyt sellaisia asioita; olin näet vielä liian suuressa määrin olioiden keskellä johtuakseni niiden alkua ja loppua ajattelemaan. Sitäpaitsi kysymys tuntui minusta jossakin määrin joutavalta; jos näet Jumala kerran oli ihmisen luonut, niin hänen kielensä oli myötäsyntyinen samoinkuin pysty käyntikin; samoinkuin hänen täytyi heti huomata, että voi kävellä ja käsiänsä käytellä, samoin täytyi hänen havaita sekin, että kykeni kurkullansa laulamaan ja kielensä, kitalakensa ja huultensa avulla noita ääniä vielä eri tavoin muovaamaan. Jos ihminen itse oli alkuperältänsä jumalallinen, niin kielenkin laita oli samoin, jos taas ihminen, luonnon kehässä nähtynä, oli luonnollinen olento, niin kielikin oli luonnollinen ilmiö. Näitä molempia olioita minä en voinut erottaa toisistansa kuten sielua ja ruumista. Süssmilch, joka karkeasta realismistansa huolimatta oli hieman haavemielinen, oli omaksunut jumalallista alkuperää puoltavan katsantokannan, nimittäin siinä muodossa, että Jumala muka oli toiminut ensimmäisten ihmisten koulumestarina. Herderin tutkielman tarkoituksena oli osoittaa, kuinka ihminen ihmisenä omin neuvoin voi ja kuinka hänen täytyykin oppia kieltä käyttämään. Minä luin tutkielman varsin mielelläni ja nimenomaiseksi hyödykseni, mutta en ollut kyllin edistynyt, tiedossa enempää kuin ajattelussakaan, voidakseni lausua sitä koskevaa perusteltua arvostelua. Niinmuodoin minä osoitin tekijälle suosiotani liittäen siihen vain muutamia omasta ajatustavastani johtuvia huomautuksia. Kumpaankin asiaan suhtauduttiin samalla tavalla: kiittipä ehdollisesti tai ehdottomasti, joka tapauksessa joutui soimausten ja moitteiden alaiseksi. Pyylevä kirurgi ei ollut yhtä kärsivällinen kuin minä; hän kieltäytyi leikkisästi tuohon kilpakirjoitukseen tutustumasta vakuuttaen, ettei ollenkaan soveltunut ajattelemaan niin abstraktisia asioita. Hänen intonsa esineenä oli pikemmin l'hombre, jota me tavallisesti pelasimme yhdessä iltaisin.
Kiusallisen ja tuskallisen parannuksellaolon aikana Herderimme vilkkaus ei vähentynyt, mutta kävi yhä vähemmässä määrin hyvää tekeväksi. Hän ei voinut kirjoittaa muutamaa riviä, ei pyytää mitään höystämättä asiaa jonkinlaisella ivalla. Niinpä hän kerran kirjoitti minulle: »Jos sinulla on Ciceron kirjeitten joukossa Brutuksen kirjeet, sinulla, jota koulujen lohduttajat hyvinhöylätyiltä laudoiltansa upea-asuisina lohduttavat, kuitenkin enemmän kansillaan kuin sisällyksellänsä, Goethe, sinä, jonka sukujuurena on ’Gott’ tai ’gootti’ tai ’Kot’, lähetä ne minulle.»
Ei tosin ollut mikään hieno teko, että hän rohkeni siten tehdä pilaa nimestäni, sillä henkilön erikoinen nimi ei suinkaan ole kuin mikäkin viitta, joka vain riippuu hänen yllänsä ja jota vielä voi nykiä ja kiskoa, vaan täysin sopiva puku, vieläpä ikäänkuin hänen oma ihonsa, jota ei käy raappiminen ja hankaaminen häntä itseänsä loukkaamatta.
Ensimmäinen moite sitävastoin oli perustellumpi. Minä näet olin ottanut mukaani Strassburgiin Langerilta vaihdetut teokset ja lisäksi vielä erinäisiä kauniita painoksia isäni kokoelmista ja asettanut ne somaan kirjahyllyyn mitä vakavimmin aikoen niitä käyttää. Mutta kuinka olisikaan riittänyt aika, jonka minä pirstasin satoihin eri toimiin! Herder, joka erittäin tarkkasi kirjoja, joita alinomaa tarvitsi, havaitsi jo ensimmäisen kerran luonani käydessään kauniin kokoelmani, mutta varsin pian myöskin sen, etten minä sitä ollenkaan käytellyt. Senvuoksi hän, kaiken silmänlumeen ja komeilun pahimpana vihollisena, tilaisuuden sattuessa minua sen johdosta ivaili.
Muistuu tässä mieleeni eräs toinenkin ivailu, jonka hän lähetti jälkeeni illalla, kun olin kertoillut hänelle paljon Dresdenin galleriasta. Minä tosin en ollut tunkeutunut italialaisen koulukunnan syvempään ytimeen, mutta Domenico Feti, oivallinen taiteilija, joskin humoristi ja niinmuodoin ei ensimmäiseen arvoluokkaan kuuluva, oli minua kovin miellyttänyt. Oli kuvattava hengellisiä aiheita. Hän valitsi Uuden Testamentin vertaukset ja esitti niitä mielellänsä, varsin omalaatuisesti, aistikkaasti ja hauskasti. Siten hän saattoi ne jokapäiväisen elämän välittömään läheisyyteen, ja hänen sommitelmiensa sekä henkevät että koruttomat yksityiskohdat olivat vapaan tekotavan korostamina jääneet eloisina mieleeni. Tätä lapsellista taideintoani Herder ivaili tähän tapaan: »Sympatiasta minua miellyttää erikoisesti eräs mestari, Dominico Feti on hänen nimensä. Hän vääntää Raamatun vertauksen varsin somasti narrintaruksi, sympatiasta. — Sinä narrimainen vertaus!»
Sellaisia suuremmassa tai vähemmässä määrin hilpeitä tai hämäriä, reippaita tai katkeria piloja voisin mainita vielä useitakin. Ne eivät minua suututtaneet, mutta olivat minusta ikäviä. Koska kuitenkin osasin erittäin hyvin pitää arvossa sitä, mikä edisti kehitystäni, ja koska useinkin olin luopunut aikaisemmista mielipiteistäni ja taipumuksistani, niin mukaannuin siihen piankin ja yritin vain, mikäli silloisella kannallani oli mahdollista, erottaa oikeudenmukaisen moitteen vääristä herjauksista. Niinpä ei kulunutkaan yhtään päivää, joka ei olisi ollut minulle mitä hedelmällisimmän opettavainen.
Minä tutustuin runouteen ihan toiselta puolelta, toiselta näkökannalta kuin ennen, vieläpä sellaiselta, joka minua erinomaisesti miellytti. Heprealainen runous, jota Herder edeltäjänsä Lowthin jälkeen nerokkaasti käsitteli, kansanrunous, jonka jäännöksiä Elsassista etsimään hän meitä yllytti, runouden vanhimmat lähdekirjat — kaikki tuo todisti, että runous ylipäänsä on maailman ja kansojen lahja eikä eräiden hienojen, sivistyneiden miesten yksityinen perintöosa. Minä luin tuon kaiken ahmien, ja mitä kiivaammin minä otin vastaan, sitä anteliaammaksi hän kävi, ja niin me vietimme yhdessä mitä mielenkiintoisimpia hetkiä. Muita aloittamiani luonnonopintoja minä yritin jatkaa, ja koska ihmisellä on aina kyllin aikaa, kunhan tahtoo sen hyvin käyttää, niin minun onnistui toisinaan suorittaa kaksin- jopa kolminkertainenkin määrä. Näiden muutamien harvojen yhdessä viettämiemme viikkojen runsautta ajatellessani voin hyvinkin sanoa, että kaikki se, mitä Herder on myöhemmin vähitellen suorittanut, ilmeni jo silloin idullansa ja että minulla niinmuodoin oli onnekas tilaisuus täydentää, liittää korkeampiin saavutuksiin, avartaa kaikkea siihen saakka ajattelemaani, oppimaani, omaksumaani. Jos Herder olisi noudattanut erinomaista menetelmää, olisin saanut mitä oivallisinta ohjausta myöskin kehitykseni pysyväiselle suuntaamiselle; mutta hän taipui pikemmin tutkimaan ja innostamaan kuin johtamaan ja opastamaan. Muun muassa hän tutustutti minut Hamannin teoksiin, joita piti erittäin suuressa arvossa. Mutta sen sijaan, että olisi opettanut minua niitä ymmärtämään ja tehnyt minulle käsitettäväksi tuon erinomaisen hengen taipumukset ja kehitysvaiheet, hän tavallisesti piti vain huvinansa minun tosin eriskummallisia yrityksiäni ottaa selkoa sellaisista Sibyllan kirjoista. Tunsin sentään varsin hyvin, että Hamannin teoksissa oli jotakin minua miellyttävää, jonka valtaan antauduin tietämättä mistä se tulee ja mihin johtaa.
Parannuksen kestettyä kauemmin kuin kohtuullista oli, Lobsteinin alettua epäröidä ja toistella toimenpiteitänsä, joten asia ei ottanut ollenkaan päättyäkseen, ja Pegelovin minulle jo salaa uskottua, että hyvää tulosta tuskin sopi toivoa, samentui koko suhde: Herder oli kärsimätön ja nyreä, hänelle ei tahtonut mitenkään onnistua toimintansa jatkaminen entiseen tapaan, ja hänen täytyi rajoittua sitäkin enemmän, kun alettiin johtaa kirurgisen yrityksen epäonnistuminen Herderin ylen ankarasta henkisestä ponnistuksesta ja hänen alinomaisesta vilkkaasta, jopa hupaisestakin seurustelustaan meidän kanssamme. Sanalla sanoen: monien tuskien ja kärsimysten jälkeenkään ei keinotekoinen kyyneltiehyt ottanut muodostuakseen eikä suunniteltu elinten yhteys syntyäkseen. Asian pahenemisen estämiseksi oli pakko antaa haavan umpeutua. Jos leikkausta tehtäessä oli täytynyt ihmetellä, kuinka järkähtämättä Herder tuskansa kesti, niin hänen alakuloinen, jopa kiukkuinenkin alistumisensa siihen ajatukseen, että olisi pakko koko elämän ajan kantaa sellaista vikaa, vaikutti kerrassaan ylevältä ja hankki hänelle ainaiseksi niiden henkilöiden kunnioituksen, jotka hänet näkivät ja olivat häneen kiintyneet. Tuon vian, joka rumensi varsin huomattavia kasvoja, täytyi olla hänelle sitäkin kiusallisempi, kun hän oli Darmstadtissa tutustunut erinomaiseen naishenkilöön ja voittanut hänen kiintymyksensä. Hän lieneekin alistunut parannusyritykseen etupäässä siinä toivossa, että voisi palatessaan astua vapaampana, iloisempana, terveempänä puolittain kihlaamansa neidon luo liittyäkseen häneen varmemmin, peruuttamattomammin. Hän kiiruhti kuitenkin mahdollisimman pian poistumaan Strassburgista, ja koska hänen siihenastinen oleskelunsa oli muodostunut sekä kalliiksi että epämiellyttäväksi, niin minä lainasin hänelle rahasumman, jonka hän lupasi suorittaa määrätyn ajan kuluttua. Aika kului, mutta rahoja ei kuulunut. Minun velkojani tosin ei vaatinut minulta saatavaansa, mutta sittenkin minä olin pulassa useita viikkoja. Vihdoin saapui kirje tuoden rahat, ja tälläkin kertaa Herder oli oma itsensä: kiitoksen, anteeksipyynnön asemesta hänen kirjeensä sisälsi pelkkiä kalikkasäkein sommiteltuja ivailuja, jotka olisivat hämmentäneet tai kerrassaan vieroittaneetkin jonkun toisen; mutta minua tuo ei sen enempää liikuttanut, koska olin muodostanut itselleni miehen arvosta niin korkean ja valtavan käsityksen, että se upotti itseensä kaikki ne ikävät seikat, jotka olisivat voineet sitä vahingoittaa.
Omista enempää kuin toistenkaan vioista ei kumminkaan pidä koskaan puhua, kaikkein vähimmin julkisesti, ellei aio siten vaikuttaa jossakin suhteessa hyödyllisesti. Senvuoksi tahdon tähän liittää eräitä pakostakin mieleen johtuvia huomautuksia.
Kiitollisuus ja kiittämättömyys kuuluvat niihin moraalisessa maailmassa alinomaa esiintyviin tapauksiin, joista ihmiset eivät pääse milloinkaan keskenänsä sopimaan. Minä tapaan erottaa toisistaan kiitollisuudenpuutteen, kiittämättömyyden ja kiitollisuuteen kohdistuvan vastenmielisyyden. Ensinmainittu on ihmisessä luontainen, synnynnäinen, sillä se johtuu onnellisesta, kevytmielisestä vastenmielisten samoinkuin ilahduttavienkin asioiden unohtamisesta, joka yksin tekee elämän jatkumisen mahdolliseksi. Ihminen tarvitsee siedettävää olemassaoloansa varten niin äärettömän lukuisia ulkonaisia alku- ja myötävaikutuksia, että jos hän aina tahtoisi antaa auringolle ja maalle, Jumalalle ja luonnolle, esi-isille ja vanhemmille, ystäville ja tovereille asianmukaisen kiitoksen, niin hänelle ei jäisi aikaa eikä tunnetta uusien hyvien töiden vastaanottamiseen ja nauttimiseen. Mutta jos luonnollinen ihminen sallii tuon kevytmielisyyden vallita itsessänsä ja itseänsä, niin voittaa yhä enemmän sijaa kalsea väiinpitämättömyys, ja hyväntekijää pidetään lopulta vieraana, jonka vahingoitta naiseksikin voisimme jotakin tehdä, jos se olisi hyödyksemme. Ainoastaan tätä voidaan oikeastaan nimittää kiittämättömyydeksi, ja se johtuu raakuudesta, johon sivistymätön luonto lopulta välttämättä eksyy. Kiittämiseen kohdistuva vastenmielisyys, hyväntyön kostaminen harmistuneella ja äreällä käytöksellä on sitävastoin harvinainen ja esiintyy ainoastaan erinomaisissa ihmisissä: sellaisissa, jotka alhaisessa säädyssä tai avuttomassa asemassa syntyneinä omistavat etevät luonnonlahjat ja ennakolta tuntevat kutsumuksensa, joiden on pakko nuoruudesta saakka tunkeutua askel askelelta eteenpäin ja ottaa joka suunnalta vastaan apua ja tukea, jonka hyväntekijän kömpelyys useinkin tekee katkeraksi ja vastenmieliseksi, koska näet se, mitä he saavat, on maallista ja se, mitä he korvaukseksi suorittavat, korkeampaa laatua, joten varsinaisesta korvauksesta ei voi olla puhettakaan. Lessing, jolla oli onni parhaalla iällänsä hyvin tajuta maallisia asioita, on kerran lausunut tätä seikkaa koskevat ajatuksensa karusti, mutta hilpeästi. Herder sitävastoin katkeroitti alinomaa omia ja toisten henkilöiden kauniimpia hetkiä, koska ei osannut myöhemmin hengenvoimansa avulla hillitä sitä harmia, joka oli hänet nuoruudessa välttämättä vallannut.
Tämän vaatimuksen voi sangen hyvin itsellensä asettaa, sillä ihmisen sivistymiskyvyn avuksi tulee tässäkin varsin ystävällisesti luonnollinen ymmärrys, joka aina toimii hänen olotilojensa kirkastajana. Yleensäkään ei pitäisi monissa siveelliseen kehitykseen kuuluvissa tapauksissa käsittää puutoksia ylen tärkeiksi eikä etsiä kovin vakavia, etäisiä välineitä, koska eräät virheet voidaan poistaa erittäin helposti, jopa leikkien. Niinpä esimerkiksi voimme pelkän tottumuksen nojalla herättää itsessämme kiitollisuutta, pitää sitä eleillä, vieläpä tehdä sen välttämättömäksikin.
Elämäkerrallisessa koelmassa sopii hyvinkin puhua itsestänsä. Minä olen luonnostani niin vähässä määrin kiitollinen kuin ihminen konsanaan, ja kokemani hyväntyön unohduttua voi hetkellisen epäsuhteen kiivas tunne erittäin helposti hairahduttaa minut kiittämättömyyteen.
Tuon torjumiseksi minä aluksi totuttauduin kaikkea omistamaani katsellessani mielelläni muistelemaan, kuinka se oli joutunut haltuuni, keneltä olin sen saanut joko lahjana, vaihdon tai oston nojalla tai jollakin muulla tavalla. Minä olen totuttautunut kokoelmiani näyttäessäni muistamaan niitä henkilöitä, joiden välityksellä olen yksityiset kappaleet saanut, vieläpä oikeudenmukaisesti ajattelemaan sitä tilaisuutta, sattumaa, etäisintä aihetta ja myötävaikutustakin, jonka avulla minulle rakkaat ja kalliit esineet ovat tulleet haltuuni. Ympäristömme saa siten elämää, me näemme sen henkisissä, rakkaissa, geneettisissä suhteissa, ja entisten olotilojen muisteleminen koroittaa ja rikastuttaa kulloistakin olemassaoloamme; mielikuvitus loihtii lahjojen antajat yhä uudelleen näkyviimme, me liitämme miellyttävän muiston heidän kuvaansa, teemme kiittämättömyyden mahdottomaksi ja tilaisuuden sattuessa tapahtuvan vastapalveluksen helpoksi ja halutuksi. Samalla johdumme ajattelemaan sitä, mikä ei ole aistittavaa omaisuutta, ja muistelemme varsin mielellämme, mistä korkeimmat hyvyytemme ovat peräisin.
Ennenkuin tässä käännän katseeni pois tuosta minulle erittäin tärkeästä ja vaikutusrikkaasta Herderiin tutustumisesta, havaitsen vielä yhtä ja toista lisättävää. Oli aivan luonnollista, että minä vähitellen ilmoitin Herderille yhä niukemmin niitä seikkoja, jotka olivat aikaisempaan kehitykseeni vaikuttaneet, ja varsinkin sellaisia asioita, jotka minua vielä silloinkin vakavasti askarruttivat. Hän oli hävittänyt minulta halun moneen entisen harrastukseni esineeseen ja moittinut minua mitä ankarimmin varsinkin siitä ilosta, jonka Ovidiuksen »Muodonvaihdokset» olivat minulle tuottaneet. Vaikka suosikkiani puolustinkin, vaikka esitinkin, ettei nuorekkaalle mielikuvitukselle voinut mikään olla ilahduttavampaa kuin oleskelu noissa hilpeissä ja ihanissa seuduissa jumalien ja puolijumalien keralla heidän toimiensa ja intohimojensa todistajana, vaikka seikkaperäisesti selostin ja omilla kokemuksillani vahvistin erään vakavan miehen lausunnon, josta oli jo aikaisemmin puhe, niin tuo kaikki muka ei merkinnyt mitään, noissa runoelmissa muka ei ollut mitään varsinaista välitöntä totuutta, niistä muka ei löytynyt Kreikkaa enempää kuin Italiaakaan, ei alkukantaista maailmaa eikä sivistynyttä, vaan kaikki oli pikemmin jo olemassaolleen jäljittelyä ja teennäistä kuvausta, jollaista sopi odottaakin ylenmäärin kultivoidulta henkilöltä. Ja jos sitten lopulta tahdoin väittää, että sekin, mitä erinomainen yksilö tuottaa, on luontoa, ja että kaikkien kansojen, varhaisempien ja myöhempien, keskuudessa oli sittenkin vain runoilija aina ollut runoilija, niin tuo ei tullut ollenkaan hyväkseni luetuksi, ja minä sain kärsiä sen vuoksi paljonkin; olipa Ovidiukseni siten muuttua minulle vihapidoksi, sillä mikään kiintymys, mikään tottumus ei ole niin voimakas, että voisi ajan pitkään voitollisesti vastustaa oivallisten, luottamuksemme esineinä olevien henkilöiden parjauksia. Aina jää jokin vaikutus jäljelle, ja ellei saa rakastaa ehdottomasti, on rakkaus jo arveluttavassa tilassa.
Kaikkein huolellisimmin minä salasin häneltä eräisiin mieleeni juurtuneisiin ja vähitellen runollisiksi hahmoiksi pyrkiviin aiheisiin kohdistuvan harrastukseni. Tarkoitan »Götz von Berlichingeniä» ja »Faustia». Ensinmainitun elämäkerta oli minua mitä syvimmin liikuttanut. Karkean, hyväätarkoittavan itsensäauttajan hahmo hurjan, hillittömän ajan puitteissa herätti minussa mitä kiihkeintä osanottoa. Jälkimmäisen huomattava nukketeatteritarina kaikui ja humisi minussa varsin moniäänisenä. Minäkin olin harhaillut kaikilla tiedon aloilla ja minulle oli sangen varhain osoitettu sen turhuutta. Minäkin olin elämässäni koetellut kaikenlaisia eri tapoja ja olin palannut kokeiluretkiltäni yhä tyytymättömämpänä ja kiusatumpana. Nyt minä kuljetin näitä asioita, kuten monia muitakin, kerallani ja iloitsin niistä yksinäisinä hetkinä kumminkaan mitään kirjoittamatta. Kaikkein tyystimmin minä salasin Herderiltä mystillis-kabbalistisen kemiani ja siihen kuuluvat seikat, joskin vielä erittäin mielelläni askartelin saadakseni sen kehitellyksi johdonmukaisemmin kuin se oli minulle opetettu. Runollisista töistäni luulen hänelle esittäneeni »Rikoskumppanit», mutta en muista saaneeni häneltä mitään sitä koskevaa nuhdetta tai kehoitusta. Mutta kaikesta tästä huolimatta hän pysyi sinä, mikä oli; se, mikä oli hänestä lähtöisin, vaikutti huomattavalla, joskaan ei aina ilahduttavalla tavalla, uhosipa hänen käsialastansakin minuun jonkinlainen maagillinen voima. En muista repineeni tai hukanneeni yhtäkään hänen kirjoittamaansa lehteä, enpä edes kirjekuortakaan; mutta siitä huolimatta ovat kaikki noiden ihmeellisten, aavistuttelevien ja onnellisten päivien asiakirjat monissa paikan ja ajan vaiheissa jäljettömiin hävinneet.
Tulisin tuskin maininneeksi, että Herderin vetovoima vaikutti toisiin samoin kuin minuunkin, ellei olisi huomautettava, että se ulottui varsinkin Jungiin (Stillingiin). Tämän miehen uskollisten, uutterain pyrintöjen täytyi suuressa määrin herättää mielenkiintoa jokaisessa, jolla oli vähänkin tunnepohjaa, ja hänen vastaanottavaisuutensa yllyttää avomielisyyteen jokaista, jolla oli tietoja jaettavana. Herder kohtelikin häntä leppoisammin kuin meitä toisia; hänen vastavaikutuksensa näet tuntui aina olevan häneen kohdistuneen vaikutuksen mukainen. Jungin rajoittuneisuuteen liittyi niin paljon hyvää tahtoa, hänen esilletyöntymisensä tapahtui niin sävyisästi ja vakavasti, ettei ymmärtäväinen henkilö varmaankaan voinut suhtautua häneen karusti eikä hyväntahtoinen häntä ivailla eikä pitää pilkkanansa. Jung olikin siinä määrin Herderin lumoissa, että tunsi kaiken toimintansa siitä voimistuvan ja edistyvän. Hänen kiintymyksensä minuun näytti vastaavassa määrässä laimenevan, mutta siitä huolimatta me pysyimme aina hyvinä ystävinä, siedimme toisiamme kuten ennenkin ja teimme toisillemme mitä ystävällisimpiä palveluksia.
Mutta jättäkäämme nyt ystävällinen sairashuone ja yleiset mietelmät, jotka viittaavat pikemmin hengen sairauteen kuin terveyteen; lähtekäämme ulkoilmaan, tuomiokirkon korkealle ja leveälle parvekkeelle, ikäänkuin elettäisiin vielä niitä aikoja, jolloin me nuoret kumppanit usein iltaisin sinne kokoonnuimme tervehtiäksemme painuvaa päivää täytetyin viinimaljoin. Kaikki keskustelut hukkuivat siellä seudun katseluun, sitten tutkittiin silmien näkövoimaa, ja jokainen yritti havaita kaikkein etäisimpiä esineitä, jopa niitä selvästi erottaakin. Hyviä kaukoputkia käytettiin apuna, ja ystävä toisensa jälkeen osoitti paikan, joka oli käynyt hänelle rakkaimmaksi ja kalleimmaksi. Eipä puuttunut enää minultakaan sellaista kolkkaa. Se tosin ei esiintynyt maisemassa huomattavana, mutta veti kuitenkin minua puoleensa suloisin tenhoin enemmän kuin mikään muu. Sellaisissa tilaisuuksissa kiihoittivat kertomukset kuvitteluvoimaa, ja niin päätettiin suorittaa monta pientä retkeä, lähdettiinpä usein matkaan ihan valmistautumattakin. Valitsen tässä useiden joukosta yksityiskohtaisen kertomukseni aiheeksi erään retken, koska se on monessa suhteessa muuttunut minulle seurauksiltansa tärkeäksi.
Kaksi hyvää ystävää ja pöytäkumppania, Engelbach ja Weyland mukanani — he olivat kumpikin Ala-Elsassista kotoisin — minä lähdin ratsain Zaberniin, missä kauniin sään vallitessa pienoinen, soma tienoo varsin suloisesti meille hymyili. Piispan linna herätti meissä ihailua; avara suuri ja upea uusi tallirakennus todisti omistajan yleistä hyvinvointia. Kauniit portaat hämmästyttivät meitä, huoneisiin ja saleihin me astuimme syvän kunnioituksen tuntein; ristiriitaiselta tuntui vain itse kardinaali, pieni kokoonluhistunut mies, jonka näimme aterioimassa. Puutarhan tarjoama näköala on ihana, ja kolmen neljänneksen pituinen kanava, joka suuntautuu kohtisuorasi vasten linnan keskustaa, antaa hyvän käsityksen entisten omistajien aistista ja voimista. Me käyskelimme siellä edestakaisin ja nautimme monista tämän kauniisti sijaitsevan kokonaisuuden yksityiskohdista Elsassin ihanan tasangon rajalla, Vogesien juurella.
Tutustuttuamme mielihyvin tuohon kuninkaallisen vallan hengelliseen etuvartioon ja voituamme hyvin sen alueella me saavuimme varhain seuraavana aamuna erään julkisen rakenteen luo, joka varsin arvokkaasti avaa pääsyn mahtavaan kuningaskuntaan. Nousevan auringon valaisemana kohosi edessämme kuuluisa Zabernin vuoritie, arvaamattoman työn tulos. Kiemurrellen, mitä kamalimpain kallioiden varaan muurattuna johtaa kolmien vaunujen vierekkäin ajettava viertotie ylöspäin niin vienosti kohoten, että sitä tuskin huomaa. Kova ja sileä tie, kummallakin puolella olevat korokkeet jalankävijöitä varten, vuorivettä johtavat kivikourut ja kaikki muu on yhtä siististi kuin taiteellisesti ja kestävästikin rakennettu ja kelpaa niinmuodoin hyvinkin nähtäväksi. Siten saavutaan vähitellen Pfalzburgiin, verrattain uuteen linnoitukseen. Se sijaitsee kohtalaisen kukkulan laella; upeat varustukset on rakennettu tummalle kalliopohjalle samasta kivilajista, valkoisiksi kalkitut liitoskohdat osoittavat tarkoin paasien suuruutta ja todistavat ilmeisesti työn täsmällisyyttä. Itse paikan me havaitsimme säännölliseksi, kuten linnoitukselta sopii odottaakin; kirkko oli aistikas. Käyskennellessämme katuja — tämä tapahtui sunnuntaina yhdeksän aikaan aamulla — me kuulimme musiikkia; ravintolassa jo hartaasti tanssittiin, ja koska asukkaat eivät näyttäneet välittävän ajan kalleudesta ja uhkaavasta nälänhädästäkään, niin meidän nuorekas hilpeytemme ei sekään suinkaan himmentynyt, kun leipuri kieltäytyi antamasta meille leipää matkalle ja neuvoi meidät ravintolaan, jossa saisimme sitä syödä, joskaan ei ottaa mukaamme.
Varsin mielellämme me nyt ratsastimme viertotietä takaisin ihmetellen toisen kerran tätä rakennustaiteen ihmettä ja iloksemme vielä kerran silmäillen virkistävää Elsassin näköalaa. Pian saavuimme Buchsweileriin, missä ystävämme Weyland oli valmistanut meille hyvän vastaanoton. Raikas, nuorekas mieli sopii hyvin pienen kaupungin oloihin: sukulaissuhteet ovat läheisemmät ja havaittavammat, levollisten virka-askarten ja kaupunkilaisammattien, maan- ja puutarhanviljelyksen vaiheilla leppoisana liikkuva talous kutsuu meitä ystävällisesti ottamaan osaa, seurallisuus on välttämätön, ja vieras tuntee rajoitetuissa piireissä olonsa erittäin miellyttäväksi, elleivät häntä satu koskettamaan sellaisilla paikkakunnilla tuntuvammat asukkaiden väliset eripuraisuudet. Tämä pieni kaupunki oli Hanau-Lichtenbergin kreivikunnan pääpaikka, Ranskan yliherruuden alla Darmstadtin maakreiville kuuluva. Sinne sijoitettu hallitus ja edustajahuone tekivät paikan erittäin kauniin ja halutun ruhtinaallisen alueen keskustaksi. Meidän oli helppo unohtaa epätasaiset kadut ja paikkakunnan epäsäännöllinen rakennustapa, kun lähdimme näkemään vanhaa linnaa ja erään kukkulan rinteelle oivallisesti sijoitettuja puutarhoja. Monenlaiset huvimetsiköt, tarha kesyjä ja villejä fasaaneja varten ja muut sellaisten laitosten jäännökset osoittivat, kuinka miellyttävä tämän pienen hallituskaupungin oli täytynyt muinoin olla.
Kaikki nämä huomiot kalvensi kuitenkin läheiseltä Bastbergilta todellakin paratiisilliseen seutuun avautuva näköala. Tuo kokonaisuudessaan erilaisista simpukankuorista kasautunut vuori kiinnitti ensi kerran huomioni sellaisiin entismaailman todistuskappaleisiin. Minä en ollut milloinkaan nähnyt niitä niin suurta määrää yhdessä koossa. Katseluhaluinen silmä kääntyi kuitenkin pian yksinomaan seutua tarkastelemaan. Katselija seisoo äärimmäisen vuoriniemekkeen laella, päin maata; pohjoisessa lepää hedelmällinen tasanko pienine metsikköineen, sen rajana vakaa vuoristo, joka ulottuu lännessä Zaberniin asti, missä piispan palatsi ja puolen tunnin matkassa siitä sijaitseva P. Johanneksen apottiluostari ovat selvästi tunnettavissa. Sieltä lähtien silmä noudattelee Vogesien yhä häipyvää vuorijonoa etelään saakka. Koilliseen kääntyessään näkee kalliolla sijaitsevan Lichtenbergin linnan, ja kaakossa on katseen tutkittavana Elsassin loppumaton lakeus, joka yhä enemmän hälvenevine maisemineen häviää näkyvistä, kunnes vihdoin Svaabin vuoret varjomaisina sulautuvat taivaanrantaan.
Vähäisten vaellusteni aikana minä olin jo huomannut, kuinka tärkeätä on matkoilla tiedustella vesistöjen juoksua, vieläpä kysyä pienimmästäkin purosta, mihin se oikeastaan virtaa. Siten saa käsityksen jokaisesta jokialueesta, jossa sattuu parhaillaan olemaan, korkeuksista ja syvyyksistä, jotka ovat toistensa yhteydessä, ja pääsee varmimmin irralleen geologisesta ja poliittisesta maiden sekasorrosta noudattamalla näitä johtolankoja, jotka tukevat sekä havaintoa että muistia. Näissä mietteissä minä lausuin juhlalliset jäähyväiset rakkaalle Elsassille, koska aioimme seuraavana aamuna suunnata kulkumme Lothringeniin.
Ilta kului tuttavallisissa keskusteluissa, parempaa menneisyyttä muistellen yritettiin ilahduttaa ikävää nykyisyyttä. Ennen kaikkea siunattiin täällä, kuten pienessä maassa yleensäkin, viimeisen Hanaun kreivin Reinhardin nimeä. Hänen etevä älynsä ja kuntonsa oli ilmennyt kaikessa hänen tekemisessään ja tekemättä-jättämisessään, ja hänen ajoiltansa oli vielä jäljellä useita kauniita muistomerkkejä. Sellaisilla miehillä on onni saada olla hyväntekijöitä kaksin verroin: ensinnäkin omalle ajallensa, jota he onnellistuttavat, ja sitäpaitsi tulevaisuudelle, jonka itsetuntoa ja rohkeutta ravitsevat ja ylläpitävät.
Kun sitten käännyimme luodetta kohti vuoristoon, kuljimme Lützelsteinin, erittäin epätasaisessa seudussa sijaitsevan vuorilinnan ohi ja laskeuduimme Saarin ja Moselin alueelle, alkoi taivas sumentua ikäänkuin tahtoen saada meidät sitäkin paremmin havaitsemaan tämän karun lännenseudun laadun. Saarin laaksoa, missä ensin saavuimme pieneen Bockenheimiin ja näimme sitä vastapäätä hyvin rakennetun Neusaarwerdenin ja siihen liittyvän huvilinnan, reunustavat molemmin puolin vuoret, joita voisi sanoa murheellisiksi, ellei niiden juurella leviäisi lukematon sarja niittyjä ja nurmia, jotka Hohnau-nimiseen paikkakuntaan kuuluvina ulottuvat Saaralbeen asti ja kauemmaksi silmänkantamattomiin. Siellä kiintyy katse erään Lothringenin herttuoiden hevossiitoslaitoksen suuriin rakennuksiin, jotka nykyjään ovat arentitiloina, sellaiseen tarkoitukseen tosiaankin hyvin soveltuen. Saargemündin kautta me kuljimme Saarbrückiin, ja tämä pieni hallituskaupunki oli valoisa kohta kallioisessa ja metsäisessä maassa. Pieni ja mäkinen, mutta viimeisen ruhtinaan hyvin kaunistama kaupunki vaikutti heti miellyttävältä, koska kaikki talot ovat vaaleanharmaiksi maalatut ja niiden erikorkuisuus luo vaihtelevia näköaloja. Kauniin, melkoisten rakennusten ympäröimän torin keskellä sijaitsee luterilainen kirkko, vähäisin, mutta kokonaisuutta vastaavin mittakaavoin rakennettu. Linnan etupuoli lepää kaupungin tasossa, takaosa sitävastoin jyrkän kallion rinteellä. Kallio on muokattu porrasmaisesti, jotta pääsy laaksoon kävisi helpommaksi; alhaalla on lisäksi raivattu pitkulainen neliskulmainen puutarha-alue, toisaalta joen uomaa siirtämällä, toisaalta kalliota murtamalla, täytetty se maalla ja istutettu siihen puita ja pensaita. Tämä järjestely oli suoritettu aikana, jolloin puutarhoja suunniteltaessa kysyttiin neuvoa arkkitehdilta, samoinkuin nykyjään otetaan avuksi maisemamaalaajan silmä. Linnan koko järjestys, kallisarvoinen ja miellyttävä, runsas ja sorea, osoitti, että sen entinen omistaja, ruhtinas-vainaja, oli ollut elämänhaluinen henkilö. Nykyinen omistaja oli poissa paikkakunnalta, ja meidät otti vastaan presidentti von Günderode mitä ystävällisimmin kestiten meitä kolme päivää paremmin kuin voimme odottaakaan. Minä käytin hyväkseni lukuisia solmimiamme tuttavuuksia hankkien itselleni monipuolisia tietoja. Edellisen ruhtinaan nautintorikas elämä tarjosi riittävästi keskustelun aihetta, samoin ne monet toimenpiteet, joihin hän oli ryhtynyt käyttääkseen hyväksensä maansa luonnon hänelle tarjoamia etuja. Täällä minä oikeastaan ensiksi perehdyin vuoriseutujen harrastuksiin ja sain halun niihin taloudellisiin ja teknillisiin tutkisteluihin, jotka ovat minua askarruttaneet suuren osan elämääni. Me kuulimme Dudweilerin rikkaista kivihiilikaivoksista, rauta- ja alunatehtaista, jopa palavasta vuorestakin, ja varustauduimme lähempää katselemaan näitä ihmeitä.
Sitten me kuljimme läpi metsäisten vuoriseutujen, jotka ihanasta, hedelmällisestä maasta tulevalle ilmenevät autioina ja murheellisina ja voivat vetää meitä puoleensa ainoastaan maan povessa piilevän sisällön nojalla. Me tutustuimme vähän ajan kuluessa erääseen yksinkertaiseen ja toiseen monimutkaiseen konelaitteeseen, viikatepajaan ja vanunkipenkkiin. Jos edellinen jo ilahduttaa, kun se näet toimittaa ihmiskäsien tehtäviä, niin toista tuskin voi kyllin ihmetellä, koska se vaikuttaa korkeammassa orgaanisessa mielessä, josta ymmärrys ja tajunta on tuskin erotettavissa. Alunatehtaassa me tarkoin tiedustelimme, miten tätä ylen tärkeätä ainetta saadaan ja puhdistetaan, ja kun huomasimme ison kasan valkoista, rasvaista, möyheätä, multamaista ainetta ja kysyimme, mihin se kelpasi, niin työmiehet vastasivat hymyillen, että se oli alunaa kiehutettaessa pinnalle kohoavaa vaahtoa, jonka herra Staudt antoi kerätä, koska toivoi voivansa käyttää senkin hyödyllisellä tavalla. — »Elääkö herra Staudt vielä?» huudahti seuralaiseni ihmeissään. Kysymykseen vastattiin myöntävästi ja vakuutettiin, että me matkasuunnitelmaamme noudattaen piankin kulkisimme hänen yksinäisen asuntonsa ohi.
Tiemme kulki nyt niiden kourujen vieritse, joita pitkin alunavesi johdetaan alas, ja ohi huomattavimman, »maankaivokseksi» nimitetyn laskukujan, jota pitkin nousee ilmoille Duttweilerin kuuluisa kivihiili. Se on kuivana sinistä kuin tummunut teräs, ja jokainen liikahdus häivähdyttää sen pintaan mitä kauneimmat sateenkaaren värit. Kaivosten synkät aukot vetivät meitä kuitenkin sitä vähemmän puoleensa, kun niiden sisällystä lepäsi kaikkialla runsain määrin nähtävissämme. Sitten me saavuimme avoimien kaivosten luo, missä alunaliusketta liotetaan lipeässä, ja kohta sen jälkeen yllätti meidät, joskaan ei ennakolta arvaamatta, omituinen ilmiö. Me astuimme erääseen rotkoon ja havaitsimme olevamme palavan vuoren alueella. Meitä ympäröi voimakas rikinhaju; onkalon toinen laita oli melkein hehkuva, punaisen, valkoiseksipalaneen kiven peittämä; halkeamista kohosi sakea höyry, ja maaperän kuumuus tuntui paksujenkin anturain läpi. Sellainen satunnainen tapaus — ei näet tiedetä, kuinka tämä alue on syttynyt — suo alunateollisuudelle suurta etua sikäli, että liuske, joka muodostaa vuoren pintakerroksen, on sinänsä paahtunut ja kaipaa ainoastaan lipeässä liottamista. Koko rotko oli syntynyt siten, että kalsinoitua liusketta oli korjattu yhä enemmän pois ja käytetty. Me kiipesimme ylös tästä syvänteestä ja olimme vuoren laella. Miellyttävä pyökkimetsä ympäröi paikkaa, joka oli rotkon toisessa päässä, ja levisi sen molemmin puolin. Useat puut seisoivat jo kuivuneina, toiset kuihtuivat lähellä naapurejansa, jotka vielä ihan tuoreina eivät aavistaneet hehkua, joka uhkaavasti lähestyi niiden juuria.
Paikassa höyrysi erinäisiä aukkoja, toiset olivat palaneet loppuun, ja niin tuo tuli oli kytenyt jo vuosikymmenen vanhoissa luhistuneissa kaivoskujissa ja -kuiluissa, joiden uurtama vuori on. Halkeamissa se edennee tuoreisiin kivihiilikerrostumiin; muutamia satoja metrejä kauempana metsässä näet oli aiottu ottaa selkoa eräistä runsaan kivihiilen merkeistä, mutta ei ollut ehditty pitkälle, kun voimakas höyry tunkeutui työmiehiä vastaan ja ajoi heidät pois. Aukko oli täytetty, mutta me havaitsimme kohdan vielä höyryävän, kun kuljimme siitä ohi erakkokemistimme asunnolle. Se sijaitsee vuorten ja metsien keskellä; laaksot paneutuvat siellä monenlaisiin ja miellyttäviin mutkiin, maaperä on kaikkialla musta ja hiilimäinen, kerrostumat pistävät usein esiin. Hiilifilosofi — philosophus per ignem, kuten ennen vanhaan sanottiin — ei olisi voinut valita itselleen sopivampaa asuinpaikkaa.
Me astuimme pienen, asumukseksi varsin hyvin soveltuvan rakennuksen luo ja löysimme herra Staudtin, joka heti tunsi ystäväni ja alkoi hänelle esittää uuteen hallitukseen kohdistuvia valituksia. Hänen puheistansa tosin voi muun muassa huomata, että alunatehdas, samoinkuin monet muut hyväätarkoittavat laitokset, oli ulkonaisten ja kenties myöskin sisäisten seikkojen vuoksi kannattamaton yritys. Sen johtaja kuului niihin aikansa kemisteihin, jotka kyllä hyvin vaistoavat, mitä kaikkea luonnontuotteiden avulla on suoritettavissa, mutta mielellään syventyvät ilman järjestystä tutkimaan pikkuseikkoja ja sivuasioita eivätkä riittämättömien tietojensa vuoksi kykene kyllin hyvin suorittamaan sitä, mistä varsinainen taloudellinen ja kaupallinen etu on saavutettavissa. Niinpä oli hänen mainitusta vaahdosta toivomansa voitto monien mutkien takana, ja palavan vuoren tuotteista hänellä oli näytettävänä ainoastaan kappale salmiakkia.
Auliina ja iloisena siitä, että sai kuuluttaa valituksensa ihmisten korviin, tuo heiveröinen, ikäloppu pieni ukko kävellä laahusti kerallamme, toisessa jalassa kenkä, toisessa tohveli, alinomaa turhaan nykien alasvalahtavia sukkiansa, vuorelle, missä sijaitsee hartsitehdas, jonka hän on itse rakentanut ja jonka hän nyt ikäväkseen näkee rappeutuvan. Siellä oli yhtenäinen rivi uuneja, joissa kivihiilestä poistettiin rikki, joten sen piti tulla kelvolliseksi rautatehtaissa käytettäväksi; mutta samalla oli aikomus käyttää hyödyksi myöskin öljyä ja hartsia, vieläpä koettaa saada noestakin jotakin, ja niin oli kaikki yhteisesti monien eri tarkoitusten alaisena. Edellisen ruhtinaan aikana liikettä oli harjoitettu harrastelun vuoksi, jotakin siitä toivoellen; nyt kysyttiin välitöntä hyötyä, jota ei käynyt osoittaminen.
Jätettyämme salaisuuksien tietäjän yksinäisyyteensä me kiiruhdimme — oli näet jo ehtinyt tulla myöhä — Friedrichsthalin lasitehtaalle, missä opimme ohimennen tuntemaan erään kaikkein tärkeimpiä ja ihmeellisimpiä inhimillisen taidon toimintamuotoja.
Melkein vielä enemmän kuin nämä merkittävät kokemukset herättivät meissä nuorissa miehissä mielenkiintoa eräät hupaiset seikkailut ja pimeän tullen Neukirchin lähistöllä näkemämme yllättävä ilotulitus. Samoinkuin muutamana aikaisempana yönä Saarin rantamilla hohtoiset kiiltomatopilvet kallion ja pensaiden välillä leijuivat vaiheillamme, samoin kohosi nyt kipinöivistä uuninpiipuista näkyviimme hupainen ilotulitus. Myöhään yöllä me astuimme laakson pohjukassa sijaitseviin sulattoihin ja silmäilimme mielihyvin näiden lautaluolien omituista puolihämärää, joka sai ainoan, viheliäisen valaistuksensa hehkuvan uunin vähäisestä aukosta. Veden ja sen käyttämien palkeiden aiheuttama melu, kamalasti suhiseva ja viheltävä tuulivirta, joka sulaan malmiin syöksyen huumaa korvat ja hämmentää aistit, ajoi meidät vihdoin poikkeamaan Neukirchiin, joka on rakennettu vuoren rinteelle.
Päivän monenlaisista kokemuksista ja levottomuudesta huolimatta minä en voinut vielä saada lepoa. Jätin ystäväni onnellisen unen helmaan ja lähdin korkeammalla sijaitsevaan metsästyslinnaan. Se silmäilee kauas yli vuorten ja metsien; joiden ääriviivat ovat ainoastaan kirkasta yötaivasta vasten havaittavissa, mutta joiden laajuudesta ja syvyydestä katseeni ei saanut selkoa. Yhtä tyhjänä kuin yksinäisenäkin seisoi hyvin säilynyt rakennus; ei löytynyt linnanvartijaa enempää kuin yhtään metsästäjääkään. Minä istuin suurten lasiovien edessä portailla, jotka kiertävät koko pengermää. Siellä, keskellä vuorimaata, metsäisen, himmeän maan yläpuolella, joka kesäyön heleätä taivaanrantaa vasten näytti sitäkin himmeämmältä, hohteleva tähtikumo pääni päällä, minä istuin hylätyssä tienoossa kauan omassa seurassani, mielessä yksinäisyydentunto, jonka vertaista en luullut milloinkaan kokeneeni. Kovin miellyttävänä yllätyksenä kajahti niinollen etäältä parin metsätorven ääni, joka balsamintuoksun tavoin yht’äkkiä loi elämää rauhalliseen ilmakehään. Silloin elpyi minussa eloon armaan olennon kuva, jonka näiden matkapäivien monet hahmot olivat työntäneet taka-alalle. Se kirkastui kirkastumistaan ja ajoi minut takaisin majataloon, missä ryhdyin toimenpiteisiin lähteäkseni matkaan — mahdollisimman varhain seuraavana aamuna.
Paluuretkeä me emme käyttäneet hyväksemme siinä määrin kuin tulomatkaa. Niinpä me kiiruhdimme Zweibrückenin läpi, joka kauniina ja huomattavana hallituskaupunkina olisi sekin hyvin ansainnut huomiotamme. Me silmäsimme ohimennen suurta, korutonta linnaa, laajoja, säännöllisin lehmusistutuksin koristettuja, ratsujen totuttamista varten hyvin järjestettyjä puistikoita, suuria tallirakennuksia ja porvaritaloja, jotka ruhtinas oli rakennuttanut antaakseen ne arpoa pois. Kaikki tämä, samoinkuin asukkaiden, varsinkin rouvien ja tyttöjen puku ja käytös, ilmaisi etäisiä suhteita ja toi havainnollisesti ilmi Pariisin aikaansaaman vaikutuksen, joka pakostakin tuntui jo pitkät ajat kaikkialla Reinin toisella puolen. Me kävimme myös kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa herttuallisessa kellarissa, joka on avara, suurilla ja taidokkaasti valmistetuilla tynnyreillä varustettu. Me jatkoimme matkaa ja havaitsimme maan lopulta samanlaiseksi kuin Saarbrücken seuduilla: jylhien, kolkkojen vuorten välissä harvoja kyliä; täällä katse oppi olemaan viljaa etsimättä. Hornbachin sivuitse me nousimme Bitschiin, joka sijaitsee siinä huomattavassa paikassa, missä vedet jakaantuvat: osa suuntautuu kohti Saaria, toinen kohti Reiniä. Jälkimmäisiä me lähdimme pian noudattelemaan. Emme kumminkaan voineet olla tarkastelematta erittäin kauniisti vuoren ympärille kiertyvää pientä Bitschin kaupunkia ja ylempänä sijaitsevaa linnoitusta, joka on osaksi kalliolle rakennettu, osaksi kallioon hakattu. Maanalaiset suojat ovat erikoisen merkilliset: siellä on riittävästi olosijaa suurelle joukolle ihmisiä ja eläimiä, kohtaapa siellä vielä suuren, sotaväen harjoituksiin soveltuvan holvin, myllyn, kappelin ja kaikkea muuta, mitä maan alla voitaisiin kaivata, jos pinnalla oleskeleminen kävisi epävarmaksi.