YHDEKSÄS LUKU
Ihminen ihmistä vastaan
Näin eleli Tarzan apinain kesken aarniometsissä monta vuotta ilman mainittavia muutoksia, paitsi että hän tuli yhä vahvemmaksi ja viisaammaksi ja oppi kirjoistaan yhä enemmän siitä oudosta maailmasta, joka oli jossakin ulkopuolella.
Hänestä ei elämä milloinkaan ollut yksitoikkoista tai ikävää. Olihan siellä aina Pisah, kala, jota saattoi pyydystää monista virroista ja pienistä järvistä, ja Sabor pelättävine serkkuineen pakottamassa olemaan alati varuillaan ja antamassa jännitystä ja viehätystä joka hetkelle, jonka hän vietti maan pinnalla.
Usein he vainosivat häntä, ja vielä useammin hän niitä, ja vaikka ne eivät koskaan saaneetkaan häntä julmiin teräviin kynsiinsä, niin sattui toisinaan, että tuskin olisi voinut panna paksua lehteä niiden käpälien ja hänen pehmeän nahkansa väliin.
Nopea oli Sabor naarasleijona, ja nopeita olivat Numa ja Shita, mutta
Tarzan oli kuin salama.
Tantorin, elefantin, kanssa hän pääsi ystäväksi. Kuinka? Älkää kysykö minulta. Mutta viidakon asujamet tietävät, että monina kuutamoisina öinä Tarzan ja Tantor käyskentelivät yhdessä, ja milloin tie oli selvä, sai Tarzan ratsastaa korkealla Tantorin selässä.
Koko muu viidakko oli hänen vihollisiaan, lukuunottamatta hänen omia heimolaisiaan, joista useat olivat hänen ystäviään.
Monta näiden vuosien päivistä hän vietti isänsä majassa, jossa vielä olivat koskemattomina hänen vanhempiensa ja Kaalan pienokaisen luut. Kahdeksantoista vanhana hän luki sujuvasti ja ymmärsi miltei kaikki, mitä kerrottiin lukuisissa hyllyillä olevissa teoksissa.
Hän osasi myös kirjoittaa painokirjaimilla nopeasti ja selvästi, mutta kirjoituskirjaimia hän ei osannut käyttää, sillä vaikka hänen aarteittensa joukossa oli monia kirjoitusvihkoja, oli majassa niin vähän kirjoitettua englantia, että hänen mielestään ei kannattanut ryhtyä tämän toisen kirjoitustavan opiskeluun. Lukea hän sitä sentään osasi, vaikkakin työläästi.
Näin hän siis kahdeksantoista vanhana oli nuori englantilainen loordi, joka ei osannut puhua englantia, mutta joka kuitenkin luki ja kirjoitti äidinkieltänsä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt muuta inhimillistä olentoa kuin itsensä, sillä sitä pientä aluetta, jossa hänen heimonsa oleili, ei kostuttanut mikään iso joki, jota myöten sisämaan villit heimot olisivat kulkeneet. Kolmelta puolen sen sulkivat sisäänsä korkeat kukkulat, ja neljännellä oli meri. Se kuhisi leijonia, leopardeja ja myrkyllisiä käärmeitä. Sen koskematon, vaikeakulkuinen viidakko ei ollut vielä houkutellut luokseen ketään sen rajojen ulkopuolella asuvaa pelotonta uudisasukasta.
Mutta kun apinain Tarzan eräänä päivänä istui isänsä majassa, ponnistellen uuden kirjan salaperäisyyksien kimpussa, häiriytyi hänen viidakkonsa entinen rauha ainiaaksi.
Kaukana idässä päin tuli outo yksirivinen matkue matalan harjanteen yli.
Etunenässä oli viisikymmentä mustaa soturia aseenaan pitkiä jousia, myrkytettyjä nuolia ja hoikkia puukeihäitä, joiden päät oli kovennettu paahtamalla niitä hiljaisella tulella. Selässä he kantoivat soikeita kilpiä, nenässä isoja renkaita, ja heidän kiherävillaisista päistään pisti esiin heleänvärisiä höyhentöyhtöjä. Heidän otsaansa oli tatuoitu kolme yhdensuuntaista värillistä viivaa ja rintaan kolme samankeskistä ympyrää. Heidän keltaiset hampaansa oli viilattu teräväkärkisiksi, ja paksut lerppahuulet yhä lisäsivät heidän ulkonäkönsä eläimellisyyttä.
Heidän perässään astui useita satoja vaimoja ja lapsia, joista edelliset kantoivat päänsä päällä raskaita taakkoja — keittoastioita, talouskaluja ja norsunluuta. Takana kulki satakunta sotilasta, jotka olivat etujoukon kaltaisia.
Kulkueen kokoonpanosta ilmeni, että he paljon enemmän pelkäsivät hyökkäystä takaapäin kuin niitä vihollisia, jotka voisivat vaania heidän edellään. Ja niin olikin asian laita, sillä he pakenivat valkoisen miehen sotilaita, jotka olivat heitä niin rasittaneet kumin ja norsunluun keruulla, että he eräänä päivänä olivat hyökänneet voittajiensa kimppuun ja surmanneet valkoisen upseerin ja pienen osaston hänen mustaa joukkoaan.
Monta päivää he olivat ahmineet lihaa, mutta sitten oli tullut vahvempi joukko-osasto ja yöllä hyökännyt heidän kyläänsä kostaakseen toverien kuoleman.
Sinä yönä oli valkoisen miehen mustilla sotilailla ollut yllinkyllin lihaa, ja pieni jäännös kerran niin mahtavasta heimosta oli lähtenyt pakoon synkkään viidakkoon, tuntemattomia vaiheita ja vapautta kohti.
Mutta mikä oli vapautta ja onnea näille villeille mustille, se merkitsi häiriötä ja kuolemaa heidän uuden kotipaikkansa monille kesyttömille asujamille.
Kolme päivää tämä retkikunta marssi hitaasti yhä syvemmälle tuntemattomaan ja tiettömään metsään, kunnes he vihdoin varhain neljäntenä päivänä joutuivat vähäisen joen läheiselle pienelle alueelle, joka ei näyttänyt niin sankasti kasvullisuuden peittämättä kuin muut seudut.
Täällä he ryhtyivät rakentamaan uutta kylää, ja kuukaudessa he olivat raivanneet melkoisen alueen, pystyttäneet majoja ja paaluaitauksia, istuttaneet jamsia ja maissia, ja niin heidän vanha elämänsä jatkui uudessa kodissa. Täällä ei ollut valkoisia miehiä eikä sotilaita, eikä ollut pakko kerätä kumia ja norsunluuta julmille ja kiittämättömille kiusaajille.
Monta kuukautta kului, ennenkuin mustat uskalsivat lähteä pitemmälle uuden kylänsä ympäristöjä tutkimaan. Useat heistä olivat jo joutuneet vanhan Saborin saaliiksi, ja kun viidakko vilisi julmia ja verenhimoisia petoja, leijonia ja leopardeja, ei norsunluun pyydystäjäin tehnyt mieli jättää turvallisia paaluaitauksiaan.
Mutta eräänä päivänä lähti Kulonga, vanhin kuninkaan Mbongan poika, kauas lännenpuolisiin tiheikköihin. Varovasti hän asteli, notkea keihäs alati valmiina, vasemmassa kädessään lujasti pidellen pitkää soikeaa kilpeä siloisen mustan ruumiinsa suojana. Selässään hänellä oli jousensa ja kilpensä yllä viinessä monta norjaa ja suoraa nuolta; ne oli huolellisesti voideltu paksussa, tummassa, tervaisessa aineessa, joka tuotti kuoleman, kun pieninkin erä sitä pääsi ruumiiseen.
Yö yllätti Kulongan kaukana hänen isänsä kylän paaluaidoista, mutta yhä hänen matkansa määrä oli länteen. Vihdoin hän kiipesi suuren puun oksalle, kyhäsi itselleen makuupaikan ja laskeutui levolle.
Muutaman kilometrin päässä hänestä länteen päin nukkui Kertshakin heimo.
Varhain seuraavana aamuna olivat apinat liikkeellä etsien itselleen ravintoa viidakosta. Tapansa mukaan Tarzan suuntasi matkansa majaan päin ja oli hiljalleen metsästellen saanut vatsansa täyteen, saapuessaan rantamalle.
Apinat hajaantuivat joko yksin tai kaksittain ja kolmittain eri suuntiin, mutta pysyttelivät aina niin lähellä toisiaan, että saattoivat kuulla hälytysmerkin.
Kaala käyskenteli vitkalleen erästä norsunpolkua pitkin itään päin ja käänteli ahkerasti oksia ja rankoja etsiessään syötäviä hyönteisiä ja sieniä, kun outo, hiljainen äännähdys sai hänet jännittyneenä tarkastamaan ympäristöään.
Hänen edessään kulki polku viisikymmentä metriä ihan suoraan, ja lehväisen tunnelin toisessa päässä hän näki salavihkaa hiipivän oudon ja peloittavan olennon.
Se oli Kulonga.
Kaala ei jäänyt odottamaan nähdäkseen lisää, vaan kääntyi ja lähti nopeasti polkua pitkin takaisin. Hän ei juossut, vaan heimolaistensa tavoin, kun niitä ei hätyytetty, koetti vain välttää taistelua.
Hänen kintereillään seurasi Kulonga. Tässä oli saatavissa lihaa. Hän voisi tappaa ja sitten herkutella koko tämän päivän. Hän kiiruhti eteenpäin keihäs valmiina heittoon.
Polun mutkassa hän jälleen näki Kaalan. Hän jännitti kätensä taaksepäin, ja lihakset pullistuivat sileän nahan alla. Käsi työntyi eteenpäin, ja keihäs suhahti Kaalaa kohden.
Se oli huono heitto. Keihäs vain raapaisi apinan kylkeä.
Raivosta ja tuskasta älähtäen Kaala hyökkäsi kiusaajansa, kimppuun. Heti alkoivat myös puut ritistä, kun Kaalan heimolaiset kuultuaan hänen huutonsa kiiruhtivat paikalle.
Samassa Kulonga otti esiin jousensa ja sovitti siihen kiireesti nuolen. Hän jännitti aseen, ja kohta lävisti myrkytetyn nuolen kärki suuren ihmisapinan sydämen.
Kauheasti kiljahtaen Kaala kaatui suulleen maahan heimonsa hämmästyneitten jäsenten eteen.
Ulvoen ryntäsivät apinat Kulongaa kohti, mutta varova villi pakeni pitkin polkua kuin säikytetty antilooppi. Hän tunsi jonkun verran näiden villien karvaisten olentojen julmuutta, eikä hänellä ollut muuta mielessä kuin niin suuren joukon nähdessään pelastaa nahkansa.
He ajoivat häntä takaa samoten puita pitkin hyvän aikaa, mutta vihdoin he toinen toisensa jälkeen jättivät ajonsa ja palasivat murhenäytelmän paikalle.
Yksikään heistä ei ollut ennen nähnyt muuta ihmistä kuin Tarzanin, ja niinpä he kummastelivat, mikä ihmeellinen olento oli tunkeutunut heidän viidakkoonsa.
Kaukana sieltä sijaitsevan majan luona Tarzan kuuli heikkoa kaikua tästä metakasta, ja käsittäen, että jotakin vakavaa oli tekeillä heimon keskuudessa, hän lähti nopeasti sinne päin. Saavuttuaan paikalle hän näki koko heimon olevan koolla kiihkeästi lörpöttelemässä hänen surmatun kasvatusäitinsä ruumiin ympärillä.
Tarzanin suru ja viha oli rajaton. Yhä uudestaan hän päästi ilmoille hirveän kostonhuutonsa. Hän löi leveätä rintaansa nyrkeillään, lankesi sitten Kaalan ruumiin ääreen ja nyyhki yksinäisen sydämensä surua.
Todellakin on suuri tappio, kun kadottaa koko maailman olennoista sen ainoan, joka on osoittanut rakkautta ja hellyyttä.
Mitäpä siitä, että Kaala oli julma ja hirveä apina! Tarzanille hän oli ollut ystävällinen, Tarzanin mielestä hän oli kaunis. Kaalalle hän oli tietämättään tuhlannut kaiken sen kunnioituksen ja rakkauden, jota tavallinen poika tuntee omaa äitiään kohtaan. Hän ei ollut koskaan tuntenut muuta äitiä, ja siksi Kaala sai vaikkakin sanattomasti kaiken sen, mikä olisi kuulunut kauniille ja rakastettavalle lady Alicelle, jos tämä olisi elänyt.
Ensi surunpurkauksen jälkeen Tarzan malttoi mielensä ja sai kyselemällä heimon jäseniltä, jotka olivat nähneet Kaalan lopun, tietää kaikki mitä heidän köyhä sanastonsa saattoi kertoa. Siinä oli kuitenkin tarpeeksi. He kertoivat hänelle oudosta, karvattomasta, mustasta, sulkapäisestä apinasta, joka oli sinkauttanut kuoleman hoikasta oksasta ja sitten juossut nopeasti kuin Bara-hirvi nousevaa aurinkoa kohti.
Tarzan ei odottanut enempää, vaan lähti nopeasti matkalle pitkin puiden oksia. Hän tunsi elefanttipolun mutkat, joita myöten Kaalan surmaaja oli paennut, ja niinpä hän oikaisi suoraan viidakon halki saadakseen kiinni mustan soturin, joka todennäköisesti kulkisi pitkin kiertelevää polkua. Hänen kupeellaan oli hänen tuntemattoman isänsä metsästyspuukko, ja olalla riippui pitkä suopunki.
Tunnin päästä hän jälleen tuli polulle, kapusi alas ja tutki tarkoin maata. Pienoisen puron rantamudassa hän huomasi jälkiä, jollaisia koko viidakossa vain hän itse oli jättänyt, mutta nämä olivat paljon suurempia. Hänen sydämensä löi kiivaasti. Ajoiko hän takaa ihmistä — oman rotunsa jäsentä?
Maassa oli kaksi sarjaa jälkiä, jotka kulkivat vastakkaisiin suuntiin. Hänen otuksensa oli siis jo mennyt tästä pakomatkallaan. Hänen tutkiessaan tuoreempia jälkiä putosi erään jäljen reunalta pikkuinen kokkare sen pohjalle — ahaa, jäljet olivat ihan tuoreet, hänen saaliinsa oli siis juuri äsken sivuuttanut tämän paikan.
Tarzan turvautui taas puihin ja lähti nopeasti ja ääneti matkalle, kulkien korkealla polun yläpuolella. Hän oli samonnut tuskin kilometriä, kun saavutti mustan soturin, joka seisoi pienellä avoimella paikalla. Kädessä hänellä oli siro jousensa, johon hän oli sovittanut kuolemaa tuottavan nuolen. Vastapäätä, avoimen paikan toisella puolella, seisoi Horta, metsäkarju, pää alaspainettuna ja torahampaat vaahdossa, valmiina hyökkäämään.
Tarzan tarkasteli kummastellen allaan olevaa outoa olentoa — hänenlaisensa se oli muodoltaan, mutta kuitenkin perin erilainen kasvoiltaan ja väriltään. Hänen kirjoissaan oli tosin kuva neekeristä, mutta kuinka erilainen olikaan ollut kehno, kuollut painokuva verrattuna tähän kiiltävän mustaan, kamalaan olentoon, joka sykki elämää.
Kun mies seisoi siinä jousi jännitettynä, ei Tarzanin huomio kiintynyt niin paljon siihen, että hän oli neekeri, vaan hän näki kuvakirjassa esitetyn ampujan:
A:LLA ALKAA AMPUJA.
Kuinka ihmeellistä! Tarzan melkein ilmaisi läsnäolonsa; niin kiihkoissaan hän oli löydöstään.
Mutta sitten tapahtui hänen allaan jotakin. Jäntevä musta käsi oli kiristänyt jousenkaarta, Horta, metsäkarju, hyökkäsi, jolloin musta sinkautti pienen myrkkynuolen, ja Tarzan näki sen lentävän nopeasti kuin ajatus ja iskevän karjun harjaniskaan.
Tuskin oli nuoli jättänyt jousen, kun Kulonga pani siihen toisen, mutta Horta, karju, oli hänen kimpussaan niin äkkiä, ettei hänellä ollut aikaa sitä ampua. Yhdellä loikkauksella musta hyppäsi ryntäävän pedon yli, kääntyi uskomattoman nopeasti ja lennätti toisen nuolen Hortan selkään.
Sitten ampuja kapusi läheiseen puuhun.
Horta pyörähti ympäri hyökätäkseen jälleen vihollisensa kimppuun. Kymmenkunta askelta se pääsi, mutta alkoi sitten hoippua ja kellahti kyljelleen. Vähän aikaa sen lihakset vääntelivät, sitten se makasi hiljaa.
Kulonga tuli alas puustaan. Kupeeltaan hän otti puukon, viilsi sillä isoja kappaleita karjun ruumiista, teki tulta polun keskelle, paistoi lihan ja söi itsensä kylläiseksi. Loput karjusta hän jätti koskematta.
Tarzan katseli jännittyneenä. Tappamisen himo hehkui hurjana hänen villissä rinnassaan, mutta oppimisen halu oli sitäkin suurempi. Hän päätti seurata villiä hetken aikaa saadakseen tietää, mistä hän tuli. Hän voisi surmata vihollisensa myöhemmin, kun jousi ja tuhoisat nuolet eivät olisi ulottuvilla.
Kun Kulonga oli lopettanut ateriansa ja kadonnut polun mutkan taa, laskeutui Tarzan rauhallisesti maahan. Veitsellään hän leikkasi useita paloja Hortan ruhosta, mutta ei paistanut niitä.
Hän oli ennenkin nähnyt tulta, mutta vain silloin, kun Ara, salama, oli iskenyt johonkin korkeaan puuhun. Tarzania kummastutti suuresti, että yksikään viidakon asujamista kykeni tekemään punakeltaisia hampaita, jotka söivät puuta ja jättivät jälkeensä vain hienoa tomua, ja kokonaan hänen käsityskykynsä ulkopuolella oli se, että musta soturi oli turmellut herkullisen ateriansa pitämällä sitä korventavassa kuumuudessa. Ehkä Ara oli ystävä, jonka kanssa tämä jousimies jakoi ruokansa.
Mutta olkoon sen laita kuinka tahansa. Tarzan ei tahtonut pilata hyvää lihaa noin hullulla tavalla, ja niinpä hän ahmi suuhunsa aika annoksen raakaa lihaa ja kuoppasi loput ruhosta tienviereen, mistä sen paluumatkalla löytäisi.
Sitten loordi Greystoke pyyhkäisi rasvaisia sormiaan paljaita reisiään vasten ja lähti jälleen tavoittamaan Kulongaa, kuningas Mbongan poikaa, samaan aikaan kun kaukaisessa Lontoossa toinen loordi Greystoke, todellisen loordi Greystoken isän nuorempi veli, lähetti klubinsa hovimestarille kyljykset takaisin, koska ne eivät olleet tarpeeksi kypsiä, ja lopetettuaan syöntinsä kastoi sormenpäänsä hyvänhajuisella vedellä täytettyyn hopeamaljaan, kuivaten ne sitten lumivalkoisella damastiliinalla.
Koko päivän Tarzan seurasi Kulongaa liikkuen hänen yllään puissa kuin mikäkin pahahenki. Vielä kahdesti hän näki mustan lennättävän turmiotatuottavan nuolensa — kerran Bangoon, hyenaan, ja toisen kerran Manuun, marakattiin. Molemmissa tapauksissa eläin kuoli melkein paikalla, sillä Kulongan myrkky oli tuoretta ja perin tehokasta.
Tarzan mietti kovasti tätä ihmeellistä tappamistapaa, hitaasti heilautellessaan itseään puusta puuhun turvallisen välimatkan päässä ajettavastaan. Hän tiesi, ettei nuolen pikku pää yksin voinut niin äkkiä tappaa viidakon villejä asukkaita, jotka usein olivat hirveästi rikkirevittyjä, runneltuja ja puhkottuja, kun tappelivat naapuriensa kanssa, mutta kuitenkin aina taas tointuivat. Ei, jotakin salaperäistä liittyi noihin tikkuihin, joiden pelkkä raapaisu tuotti kuoleman. Siitä salaisuudesta oli otettava selko.
Sinä yönä Kulonga nukkui mahtavan puun haarukassa, ja korkealla hänen yläpuolellaan lepäsi Tarzan.
Kun Kulonga heräsi, huomasi hän jousensa ja nuolensa kadonneiksi. Musta soturi raivostui, mutta enemmän hän pelkäsi. Hän etsi maasta ja puusta, mutta ei niin jälkeäkään näkynyt, ei jousesta, nuolista eikä yöllisestä rosvosta.
Kulonga kauhistui. Keihäänsä hän oli heittänyt Kaalaan eikä ollut saanut sitä takaisin; nyt olivat hänen jousensa ja nuolensa hukassa ja hän itse aseettomana yhtä ainoata veistä lukuunottamatta. Hänen ainoa toivonsa oli päästä Mbongan kylään niin nopeasti kuin hänen koipensa sinne kantaisivat.
Hän oli varma, ettei nyt enää ollut pitkä matka kotiin, ja niin hän lähti rivakasti juoksemaan pitkin polkua.
Tuuheasta lehvistöstä kymmenkunnan askeleen päässä hänestä sukeltautui esiin Tarzan ja alkoi levollisesti ajaa häntä takaa.
Kulongan jousi ja nuolet oli vahvasti sidottu korkean jättiläispuun latvaan, kaarnasta vuoltu läheltä maata pala pois ja viidenkymmenen jalan korkeudessa jätetty puoleksi taitettu oksa riippumaan. Näin Tarzan rasti metsäpolut ja merkitsi kätköpaikkansa.
Vähitellen Tarzan pääsi Kulongan kintereille ja kulki miltei hänen päänsä yläpuolella. Köyttänsä hän piti nyt vyyhtenä oikeassa kädessään, joka hetki valmiina surmaamaan.
Ainoa, mikä pidätti Tarzania, oli se, että hän halusi saada selville mustan soturin päämäärän, ja pian odotus saikin palkintonsa, sillä äkkiä heidän eteensä avautui laaja aukea paikka, jonka toisella sivulla oli monta merkillistä pesää.
Tehdessään tämän huomion Tarzan oli ihan Kulongan kohdalla. Metsä loppui äkkiä, ja edessä oli kaksisataa metriä istutettua peltoa metsänlaidan ja kylän välillä. Tarzanin oli siis toimittava nopeasti, tai muutoin hänen saaliinsa pääsisi karkuun; mutta hänen koulutuksensa ansiota oli, ettei äkillisen ilmiön sattuessa hänen päätöksensä ja toimeenpanon välillä jäänyt aikaa edes ajatuksen varjolle.
Kun siis Kulonga sukelsi viidakon varjosta, suhahti notkea köydensilmukka luikerrellen hänen yläpuoleltaan, valtavan puun alimmalta oksalta, ja ennenkuin tämä kuninkaan poika ehti viittä askelta, kiertyi silmukka tiukasti hänen kaulansa ympärille hänen juuri aikoessaan astua isänsä Mbongan viljelyksille.
Niin nopeasti vetäisi Tarzan saaliinsa päätä taaksepäin, että Kulongan hätähuuto vain korahti hänen kurkussaan. Sitten Tarzan kiskoi rimpuilevaa uhriaan ylös luokseen, kunnes se roikkui ilmassa, jolloin hän kiipesi ylemmäs isommalle oksalle ja hinasi vielä sätkivän Kulongan puun tiheään lehtisuojaan. Siellä hän kiinnitti köyden lujasti tukevaan oksaan, kapusi sitten alemmas ja työnsi metsästyspuukkonsa Kulongan sydämeen. Kaala oli kostettu.
Tarzan tutki tarkkaan mustaihoista. Milloinkaan ennen hän ei ollut nähnyt toista ihmisolentoa. Puukko tuppineen ja vöineen pisti hänen silmäänsä; sen hän otti. Vaskinen nilkkarengas oli myös hänen mieleensä, ja sen hän siirsi omaan jalkaansa. Sitten hän tarkasteli ja ihaili otsan ja rinnan tatuoimista. Hän ihmetteli teräviksi hiottuja hampaita. Höyhenisen päähineen hän myös anasti ja oli nyt valmis käymään käsiksi saaliiseensa, sillä hänellä oli nälkä, ja tässä oli lihaa, tapettu otus, jota hänen oli viidakon kirjoittamattomien lakien mukaan lupa syödä.
Kuka voisikaan häntä siitä tuomita, tätä apinaihmistä, jonka sydän, pää ja ruumis olivat englantilaisen ylimyksen, mutta joka oli kasvatettu villin eläimen tapoihin?
Tublatin, jonka kanssa hän oli ollut vihoissa, hän oli tappanut avoimessa taistelussa, eikä kuitenkaan ollut hänen päähänsä juolahtanut syödä Tublatin lihaa. Se olisi hänestä ollut yhtä inhoittavaa kuin ihmislihan syönti meistä.
Mutta miksi ei Kulongaa voisi syödä yhtä hyvin kuin Hortaa, metsäkarjua, tai Baraa, hirveä? Eikö tämä mustaihoinen ollut vain yksi viidakon lukemattomista kesyttömistä olennoista, jotka vainosivat toisiaan tyydyttääkseen nälkäänsä?
Sittenkin hillitsi äkkiä outo epäilys hänen kätensä. Eivätkö hänen kirjansa olleet opettaneet, että tuo oli ihminen? Ja eikö ampujakin ollut ihminen?
Söivätkö ihmiset toisiaan? Oh, sitä hän ei tietänyt. Mistä siis tämä epäröinti. Vielä kerran hän yritti, mutta äkillinen pahoinvointi valtasi hänet. Hän ei käsittänyt sen syytä.
Sen hän vain tajusi, ettei hän ilkeäisi syödä tämän mustan miehen lihaa, ja näin esti perinnäinen, ikivanha vaisto häntä rikkomasta yleisinhimillistä lakia, jonka olemassaolosta hänellä ei ollut pienintäkään tietoa.
Kiireesti hän päästi Kulongan ruumiin solumaan maahan, irroitti suopungin ja hävisi taas puiden sekaan.
KYMMENES LUKU
Metsänpeikko
Korkealta oksalta Tarzan katseli viljelysten tuolla puolen olevaa kaislakattoista kylää.
Huomattuaan, että metsä yhdeltä taholta ulottui kylään asti, hän lähti sille puolelle, tuntien vastustamatonta halua nähdä oman rotunsa olentoja, oppia tuntemaan heidän tapojaan ja lähemmin tarkastella heidän asumiaan oudonnäköisiä pesiä.
Hänen villi elämänsä viidakon julmien petojen parissa oli totuttanut hänet pitämään vihollisina kaikkia, jotka eivät kuuluneet hänen omaan heimoonsa. Ulkomuodon samankaltaisuus ei eksyttänyt häntä kuvittelemaan mitään hyvää niistä tervetuliaisista, jotka hän saisi osakseen, jos nämä, jotka olivat ensimmäiset hänen näkemänsä ihmissuvun edustajat, saisivat hänet käsiinsä.
Apinain Tarzan ei ollut vähääkään tunteellinen. Hän ei tiennyt mitään ihmisten veljeydestä. Kaikki vieraat olennot olivat hänen verivihollisiaan, lukuunottamatta eräitä harvoja poikkeuksia, joista Tantor, elefantti, oli huomattavin.
Sen hän käsitti tuntematta vihaa tai katkeruutta. Tappaminen oli hänen kesyttömän maailmansa laki. Harvoja olivat hänen alkeelliset huvinsa, mutta suurin niistä oli metsästäminen ja surmaaminen, ja siksi hän soi muillekin oikeuden nauttia samasta, vaikkapa itse joutuisikin heidän metsästysintonsa uhriksi.
Hänen ihmeellinen elämänsä ei ollut kuitenkaan tehnyt hänestä verenhimoista. Että tappaminen häntä huvitti ja että hän sen suoritti iloinen hymy kauniilla huulillaan, se ei todistanut hänessä mitään synnynnäistä julmuutta. Enimmäkseen hän surmasi saadakseen ravintoa, mutta koska hän oli ihminen, niin hän toisinaan metsästi vain huvikseen — mitä ei yksikään eläin tee: koko luomakunnassa on ihminen ainoa, joka tappaa tunteettomasti ja turhanpäiten, vain pelkästä huvista saada tuottaa tuskaa ja kuolemaa.
Ja kun hän surmasi kostoksi tai itsepuolustuksen vuoksi, niin senkin hän teki ilman erikoista mielenliikutusta. Olikin muuten välttämätöntä pysyä maltillisena, jos tahtoi säilyttää oman nahkansa.
Niin nytkin, kun hän varovasti lähestyi Mbongan kylää, hän oli täysin valmistunut joko tappamaan tai itse menettämään henkensä, jos hänet keksittäisiin. Hän eteni salavihkaa kuin varjo, sillä Kulonga oli opettanut hänet suuresti kunnioittamaan teräviä tikkuja, jotka niin nopeasti ja erehtymättömästi toivat kuoleman.
Viimein hän pääsi puuhun, jolla oli raskas lehvistö ja josta riippui joukottain jättiläismäisiä köynnöskasveja. Tästä melkein umpinaisesta lehtimajasta hän kurkisteli kylää kohti, uteliaana odotellen uusia ihmeitä.
Alastomia lapsia juoksenteli ja leikki kylän raitilla. Jotkut naiset jauhoivat kuivattuja ratamoja karkeatekoisissa kivihuhmareissa, kun taas toiset leipoivat kakkuja jauhoista. Vainiolla hän saattoi nähdä samoin naisia kuokkimassa, haravoimassa ja kaivamassa.
Kaikilla heistä oli oudonnäköiset kuivista heinistä kudotut vyöhameet, ja monella oli koristeena pronssinen tai vaskinen rengas käsivarressa ja nilkassa. Monen mustan kaulan ympärillä oli merkillisen näköiset metallilangasta punotut ketjut, ja toiset olivat lisäksi koristaneet itsensä valtavilla nenärenkailla.
Tarzan katseli yhä enemmän ihmetellen näitä outoja olentoja. Puiden siimeksessä makaili useita miehiä, ja avoimen paikan äärimmäisellä laidalla hän silloin tällöin näki vilahduksen aseistetuista sotureista, jotka ilmeisesti vartioivat kylää vihollisen äkkiarvaamattomilta hyökkäyksiltä.
Hän huomasi, että vain naiset tekivät työtä. Missään ei näkynyt miehiä, jotka olisivat muokanneet peltoja tai suorittaneet kotoisia askareita.
Lopuksi hänen silmänsä kiintyivät erääseen naiseen, joka oli aivan hänen alapuolellaan.
Naisen edessä oli vähänlainen pata, joka oli nostettu hiljaiselle tulelle ja jossa poreili paksua punervaa, tervamaista ainetta. Hänen toisella puolellaan oli kasa nuolia, joiden kärkiä hän kastoi kiehuvaan aineeseen; sitten hän laski nuolet varovasti pienelle telineelle.
Tarzan oli kuin lumoutunut. Nyt hän oli päässyt selville jousimiehen pikku nuolten salaisuudesta. Hän pani merkille sen äärimmäisen huolellisuuden, jota vaimo noudatti, ettei kiehuva aine saisi vähääkään koskettaa hänen käsiään, ja kun hänen sormelleen kerran pirskahti pisara, kastoi hän hyppysensä kiireesti vesiastiaan, riipaisi kourallisen lehtiä ja pyyhki niillä tahran.
Tosin Tarzan ei tiennyt mitään myrkyistä, mutta hänen terävä älynsä sanoi hänelle, että juuri tämä kuolettava aine tappoi eikä suinkaan pikku nuoli, joka vain kuljetti sen uhrin ruumiiseen.
Kuinka hän halusikaan saada lisää näitä kuolettavia tikkuja! Jospa nainen vain hetkeksikään jättäisi työnsä, niin hän voisi pudottautua maahan, ottaa niitä kourallisen ja kapsahtaa takaisin puuhun, ennenkuin toinen ehtisi edes kolmasti hengähtää.
Koettaessaan keksiä jotakin, mikä vetäisi naisen huomion puoleensa, hän kuuli villin huudon avoimelta paikalta. Hän katsoi sinne ja näki mustan soturin seisovan juuri sen puun juurella, johon hän tuntia aikaisemmin oli hirttänyt Kaalan surmaajan.
Mies huusi ja heilutti keihästään päänsä yläpuolella. Tavantakaa hän osoitti johonkin, joka oli maassa hänen edessään.
Kylä joutui heti kuohuksiin. Aseistettuja miehiä ryntäsi monesta majasta ja juoksi kiivaasti aukion yli kiihtyneen etu vartijan luo. Heidän jäljessään parveilivat vanhat miehet, naiset ja lapset, kunnes äkkiä koko kylä oli jäänyt tyhjäksi.
Tarzan tiesi, että he olivat löytäneet hänen uhrinsa ruumiin, mutta se kiinnitti hänen mieltänsä paljon vähemmän kuin se tosiseikka, ettei kylään ollut jäänyt ketään estämään häntä ottamasta nuolia.
Nopeasti ja ääneti hän lipui maahan myrkkypadan viereen. Hetkisen hän seisoi liikkumatta, ja hänen kirkkaat silmänsä tutkistelivat paaluaidan sisäpuolta.
Ei näkynyt sieluakaan. Hänen silmänsä kiintyivät läheisen majan avoimeen oveen. Sopisipa katsoa sisään, ajatteli Tarzan, ja niin hän varovasti lähestyi kaislakattoista rakennusta. Hetken hän seisoi ulkopuolella kuunnellen tarkkaavaisesti. Ei kuulunut mitään, ja hän livahti majan puolihämärään.
Seinillä riippui aseita — pitkiä keihäitä, oudonmuotoisia puukkoja ja pari kapeaa kilpeä. Huoneen keskellä oli keittoastia ja nurkassa heinistä tehty ja palmikoiduilla matoilla peitetty kasa, jota asukkaat nähtävästi käyttivät vuoteena. Lattialla oli useita ihmiskalloja.
Tarzan tunnusteli jokaista esinettä, nosteli keihäitä ja haisteli niitä, sillä hänellä oi kaikissa tutkimuksissaan erinomaista apua tarkasta vainustaan. Hän mieli ottaa yhden näistä pitkistä teräväkärkisistä kapineista, mutta sitä hän ei nyt voinut, hänen kun piti ottaa nuolia mukaansa.
Otettuaan eri esineitä seinältä hän heitti ne yksitellen keskelle huonetta kasaan. Sen päälle hän pani ylösalaisin käännetyn keittoastian ja tämän kukkuraksi irvistelevän kallon, johon hän kiinnitti Kulonga-vainajan päähineen.
Sitten hän astui pari askelta taaksepäin, tarkasteli työtänsä ja irvisteli. Apinain Tarzan oli myös leikinlaskija.
Mutta nyt hän kuuli ulkoa ääniä, huutoja ja haikeaa valitusta. Hän hätkähti. Oliko hän viipynyt liian kauan? Nopeasti hän hypähti ovelle ja tähysteli pitkin kylän raittia portille päin.
Asukkaat eivät olleet vielä näkyvissä, mutta hän saattoi selvästi kuulla heidän tulevan viljelysten poikki. He olivat varmasti jo lähellä.
Kuin salama hän juoksi avoimen paikan yli nuolikasan luo. Hän kokosi nuolia niin paljon kuin jaksoi kantaa kainalossaan, potkaisi kiehuvan padan nurin ja katosi puun lehvien peittoon samassa hetkessä, kun ensimmäinen palaavista asukkaista astui esille aitauksen portista. Sitten hän jäi katselemaan tapahtumien kulkua, istuen kyyryssä kuin kesytön lintu valmiina nopeaan pakoon, jos pieninkin vaara uhkaisi.
Kyläläiset tulivat jonossa pitkin raittia, ja neljä heistä kantoi Kulongan ruumista. Takana tungeksivat naiset, päästäen ilmoille outoja valitushuutoja. He lähestyivät Kulongan majaa, juuri sitä, jossa Tarzan oli tehnyt kolttosiaan.
Tuskin oli heistä muutamia astunut majaan, kun he syöksyivät jälleen ulos villissä rytäkässä. Toiset kiirehtivät heidän ympärilleen. He viittoilivat, osoittivat sormillaan ja juttelivat kiihtyneinä; sitten lähti useita sotureita majan luo ja tähysteli sisään.
Lopuksi astui majaan eräs vanha mies, jolla oli monia metallikoristuksia käsivarressa ja jaloissa ja ihmisluurankojen sormista tehdyt ketjut rinnassa.
Se oli kuningas Mbonga, Kulongan isä.
Hetken aikaa oli kaikki hiljaa. Sitten Mbonga tuli ulos, raivo ja taikauskoinen pelko kuvastuneina hirveillä kasvoillaan. Hän puhui muutamia sanoja kokoontuneille sotilaille, ja heti miehet juoksivat kylän joka haaralle ja tutkivat tarkasti joka majan ja nurkan paaluaidan sisäpuolella.
Tuskin oli etsintä alkanut, kun huomattiin kumoon kaadettu kattila ja myrkkynuolien varkaus. Mitään muuta ei keksitty, ja kauhuissaan ja peloissaan kokoontuivat kylän asukkaat muutamia hetkiä myöhemmin kuninkaan ympärille.
Mbonga ei osannut selittää näitä outoja tapahtumia. Tarpeeksi salaperäisyyttä oli jo siinä, että Kulongan vielä lämmin ruumis puukotettuna ja kuristettuna oli löydetty heidän viljelystensä vierestä kuulomatkan päässä kylästä, melkein isän kodin ovelta, mutta viimeiset hirveät löydöt itse kylästä, jopa Kulonga-vainajan omasta majasta, täyttivät heidän sydämensä kauhistuksella, ja heidän aivonsa manasivat esiin mitä kamalimpia taikauskoisia selityksiä.
He seisoskelivat pikku ryhmissä, puhelivat hiljaa ja loivat suurista pyöreistä silmistään pelokkaita katseita taakseen.
Apinain Tarzan katseli heitä hetken aikaa korkean puun oksalta. Heidän käytöksessään oli paljon selittämätöntä, sillä taikausko oli hänelle vieras, ja pelosta hänellä oli vain hämärät käsitykset.
Aurinko oli jo noussut korkealle. Tarzan ei ollut syönyt tänään, ja oli monta kilometriä matkaa sille paikalle, jonne Hortan, metsäkarjun, herkulliset jätteet oli piilotettu.
Niinpä hän käänsi selkänsä Mbongan kylälle ja hävisi metsän tiheän verhon peittoon.
YHDESTOISTA LUKU
Apinain kuningas
Pimeä ei ollut vielä tullut, kun hän saapui heimonsa luo, vaikka hän olikin pysähtynyt kaivamaan esiin ja syömään villikarjun tähteitä ja samalla myös ottamaan Kulongan jousen ja nuolet puun latvasta, jonne hän oli ne kätkenyt.
Tarzanilla oli aika kantamus mukanaan, kun hän laskeutui oksilta Kertshakin heimon keskuuteen. Ylpeydestä paisuvin rinnoin hän kertoi kuninkaallisista seikkailuistaan ja näytteli saalistaan.
Kertshak murahteli ja meni tiehensä, sillä hän kadehti tätä heimonsa merkillistä jäsentä. Pienissä ilkeissä aivoissaan hän haeskeli jotakin syytä päästää vihansa valloilleen Tarzania vastaan.
Seuraavana päivänä Tarzan harjoitteli jousen ja nuolien käyttöä jo päivän ensi sarastuksessa. Alussa hän ampui harhaan melkein joka nuolen, mutta vihdoin hän oppi ohjaamaan koko tarkasti näitä pieniä vasamia, ja ennenkuin kuukausi oli kulunut, oli hänestä tullut hyvä jousimies. Mutta tämän taidon hankkiminen olikin kuluttanut melkein koko hänen nuolivarastonsa.
Kun heimo yhä piti parhaana haeskella ruokaa rannikon läheisyydestä, oli Tarzanilla myös hyvää aikaa tutkistella isänsä pientä, mutta valikoitua kirjavarastoa.
Tänä aikana sattui, että nuori englantilainen loordi löysi majasta erään kaapin sopukkaan kätketyn pienen metallirasian. Avain oli lukossa, ja muutaman hetken tarkastelun ja kokeilun jälkeen säiliö aukeni. Siitä hän löysi sileäkasvoista nuorta miestä esittävän haalistuneen valokuvan, pienessä kultaketjussa riippuvan jalokivillä koristetun medaljongin, muutamia kirjeitä ja pienen kirjan.
Tarzan tutki näitä löytöjään kauan aikaa.
Valokuvasta hän piti enimmin, sillä sen silmät hymyilivät ja kasvot olivat avoimet ja rehelliset. Se oli hänen isänsä.
Medaljonkia hän myös ihasteli ja pani ketjun kaulaansa, matkien siten koristelutapaa, jonka oli huomannut yleiseksi mustien keskuudessa. Jalokivet kimaltelivat kauniisti hänen sileää ruskeaa ihoaan vasten.
Kirjeitä hän ei voinut lukea, sillä hän tunsi kirjoitusta vähän tai ei ollenkaan, niinpä hän panikin ne takaisin rasiaan ja alkoi tutkistella kirjaa.
Se oli miltei täynnä hienoa kirjoitusta, mutta vaikka hän tunsikin nuo pienet kirjaimet, niin niiden järjestys ja yhdistelmät olivat hänelle outoja ja kerrassaan käsittämättömiä.
Tarzan oli aikoja sitten oppinut käyttämään sanakirjaa, mutta hänen surukseen ja hämmästyksekseen siitä ei ollut mitään apua tässä tapauksessa. Kun hän ei voinut löytää selitystä ainoallekaan kirjassa olevalle sanalle, pani hän sen takaisin metallirasiaan, mutta päätti myöhemmin ottaa selkoa sen salaisuudesta.
Eipä hän aavistanut, että tuo pieni salaperäinen kirja sulki kansiensa väliin hänen alkuperänsä selityksen, vastauksen hänen oudon elämänsä arvoitukseen.
Se oli John Claytonin päiväkirja, jota hän oli pitänyt ranskaksi, kuten aina oli ollut hänen tapansa.
Tarzan pani rasian takaisin kaappiin, mutta tästä hetkestä alkaen oli hänellä sydämessään kuva isänsä voimakkaista, hymyilevistä kasvoista ja päässään varma tahto ratkaista pienen mustan kirjan sisältämien outojen sanojen salaisuus.
Toistaiseksi hänellä oli tärkeämpiä tehtäviä, sillä hänen nuolivarastonsa oli loppunut ja hänen täytyi siis käydä mustain miesten kylässä sitä uusimassa.
Varhain seuraavana aamuna hän lähti matkalle ja nopeasti kulkien saapui ennen puoltapäivää avoimelle paikalle kylän edustalle. Taas hän asettui suureen puuhunsa ja kuten ennenkin näki vaimoja työskentelemässä pelloilla ja kylän raitilla ja myrkkypadan poreilevan suoraan allansa.
Neljä tuntia hän makaili odottaen tilaisuutta laskeutua huomaamatta maahan ja anastaa haluamansa nuolet, mutta nytpä ei tapahtunutkaan mitään, mikä olisi houkuttanut kyläläiset asumuksistaan. Päivä kului, ja yhä kyräili apinain Tarzan vaimon yläpuolella, joka mitään aavistamatta hääräili padan luona.
Sitten palasivat ne, jotka olivat työskennelleet vainioilla. Metsästämässä käyneet soturit tulivat myös esiin viidakoista, ja kun kaikki olivat paaluaidan sisäpuolella, suljettiin ja teljettiin portit.
Nyt näkyi kylässä keittoastioita kaikkien majojen edustalla, ja naiset hääräilivät keitostensa ääressä. Kaikille jaeltiin pieniä pisankikakkuja ja kassavavanukasta.
Äkkiä kuului metsän reunalta huuto. Tarzan katsoi sinne. Siellä palasi pohjoisesta päin myöhästynyt metsästäjäjoukkue, ja välissään he puoleksi taluttivat, puoleksi kantoivat vastustelevaa saalista.
Heidän lähestyessään kylää avattiin heille portit, ja ilmoille kohosi villejä huutoja, kun nähtiin, että saalis oli ihminen.
Kun yhä vastaan pyristelevä vanki oli laahattu kylän raitille, kävivät naiset ja lapset hänen kimppuunsa seipäin ja kivin, ja apinain Tarzan, viidakon nuori ja kesytön olento, ihmetteli oman lajinsa eläimellistä julmuutta.
Koko viidakon väestä kidutti saalistaan vain Shita, leopardi. Kaikkien muiden siveysopin mukaan oli uhrille nopeasti annettava armahtava kuolema.
Tarzan oli kirjoistaan oppinut vain hajanaisia tietoja ihmisolentojen tavoista.
Ajaessaan Kulongaa takaa metsän läpi hän oli odottanut joutuvansa kaupunkiin, jossa olisi merkillisiä pyörien varassa seisovia taloja tupruttamassa mustia savupilviä korkeasta puunrungosta — tai järvelle, jossa liikkuisi mahtavia rakennuksia, laivoja, pursia, höyryaluksia, ja muita, kuten hän oli kirjoista lukenut.
Hän oli surkeasti pettynyt tavatessaan mustien pienen kyläpahasen, joka sijaitsi hänen omassa viidakossaan ja jossa ei ollut ainoatakaan niin suurta taloa kuin hänen oma majansa kaukaisella rantamalla.
Hän huomasi, että nämä ihmiset olivat ilkeämpiä kuin hänen omat apinansa ja yhtä kesyttömiä ja julmia kuin Sabor. Tarzan alkoi halveksia omaa rotuaan.
Nyt he olivat sitoneet uhri-paran korkeaan paaluun kylän keskellä, Mbongan majan edustalla, ja sitten soturit alkoivat hänen ympärillään tanssia ja rääkyä, väläytellen puukkoja ja uhkaillen keihäillä. Ulommassa piirissä kyyköttelivät naiset kirkuen ja rumpuja lyöden. Se muistutti Tarzanille apinaheimon tappojuhlaa ja niinpä hän tiesikin, mitä oli odotettavissa. Hän aprikoi hyökkäisivätkö he saaliinsa kimppuun sen ollessa vielä elossa. Apinat eivät koskaan niin menetelleet.
Soturien piiri kävi yhä lähemmäksi turvatonta uhria rumpujen päristessä. Äkkiä suhahti muuan keihäs ja raapaisi uhria. Se oli merkkinä viidellekymmenelle muulle.
Silmät, korvat ja kädet puhkottiin. Joka tuuma uhrin vääntelehtivää ruumista, lukuunottamatta hengen säilymiselle välttämättömiä elimiä, tuli julmien keihästäjien maalitauluksi.
Naiset ja lapset kirkuivat ihastuksesta. Sotilaat nuoleksivat huuliaan kuvitellessaan tulevaa juhla-ateriaa ja kilpailivat keskenään keksiessään julmia ja inhoittavia kidutuksia yhä tajuissaan olevalle vangille.
Silloin apinain Tarzan huomasi aikansa tulleen. Kaikkien silmät seurasivat ihastuneina paalun luona tapahtuvaa näytelmää. Päivän valo oli antanut tilaa kuuttoman yön pimeydelle, ja vain muutamat nuotiot heittivät paalun likelle virvavaloaan yhä jatkuvaan hurjisteluun.
Hiljaa laskeutui notkea nuorukainen kylän raitin päähän ja kahmaisi haltuunsa nuolet — tällä kertaa kaikki, sillä hän oli tuonut mukanaan niinikuituja, joilla sai sidotuksi ne yhteen.
Liikoja hätäilemättä hän laittoi kimppunsa kuntoon, mutta juuri kun hän aikoi poistua, valtasi hänet kova halu tehdä ilkiöille taas jokin kepponen, jotta he saisivat huomata hänen jälleen käyneen heidän luonaan.
Pantuaan nuolikimppunsa kätköön puun juurelle hän hiipi varjossa pitkin tien sivua, kunnes pääsi samalle majalle, jossa oli käynyt ensi vierailullaan.
Sisällä oli aivan pimeä, mutta hänen tunnusteleva kätensä löysi pian hakemansa esineen, ja pitemmittä viivytyksittä hän kääntyi taas ovelle päin.
Mutta tuskin hän oli astunut askeltakaan, kun hänen herkkä korvansa kuuli jonkun lähestyvän ulkoa, ja samassa näkyi naisen vartalo majan ovella.
Tarzan vetäytyi ääneti peremmän seinän luo, ja hänen kätensä etsi isän pitkää terävää metsästyspuukkoa. Nainen astui nopeasti majan keskelle. Siinä hän pysähtyi hetkiseksi ja haki jotakin käsillään. Ilmeisesti se ei ollut tavallisella paikallaan, sillä hän tuli yhä lähemmäksi sitä seinää, jonka vieressä Tarzan seisoi.
Nyt hän oli jo niin lähellä, että Tarzan tunsi hänen alastoman ruumiinsa lämmön. Puukko oli valmiina iskemään, mutta silloin nainen kääntyi, ja pian kurkkuääninen "ah" ilmaisi, että hän vihdoinkin oli löytänyt etsimänsä esineen.
Nainen lähti heti majasta, ja hänen mennessään ovesta Tarzan näki, että hänellä oli pata kädessä.
Tarzan hiipi hänen jäljessään ja näki, että kaikki kylän naiset kiiruhtivat majoihinsa noutamaan patoja ja kattiloita. Nämä he täyttivät vedellä ja ripustivat nuotioiden yläpuolelle lähelle paalua, missä kuoleva uhri retkotti muodottomana verisenä kasana.
Odotettuaan hetkeä, jolloin ketään ei näyttänyt olevan lähellä, Tarzan kiiruhti noutamaan nuolikimppunsa. Kuten edelliselläkin kerralla hän kaatoi myrkkypadan nurin ja kiipesi sitten metsän jättiläisen alimmalle oksalle. Hiljaa hän nousi yhä korkeammalle, kunnes löysi paikan, josta voi lehvien välistä katsella alapuolellaan suoritettavaa näytelmää.
Naiset hääräsivät nyt viimeisissä valmistelupuuhissa vangin keittämiseksi, miesten seistessä tai lepäillessä väsyttävän riehuntansa jälkeen. Kylässä oli nyt jokseenkin rauhallista. Tarzan nousi pystyyn ja käyttäen sitä taitoa, jonka oli hankkinut vuosikausia viskelemällä hedelmiä ja kookospähkinöitä, sinkautti majasta varastamansa esineen villien joukkoon.
Se putosi suoraan heidän keskelleen ja osui erään soturin kalloon, niin että hän tuupertui maahan. Sitten se vieri naisten sekaan ja pysähtyi puoliksi teurastetun vangin viereen, jota he valmistelivat juhlaruuaksi.
Kaikki tuijottivat sitä hetken aikaa kauhistuneina, ja sitten koko lauma ryntäsi pakoon majoihinsa. Maasta irvisteli heille ihmisen pääkallo. Sen putoaminen taivaasta oli ihme, joka oli omansa vaikuttamaan heidän taikauskoiseen mieleensä.
Sitten Tarzan jätti mustat alkuasukkaat, annettuaan heille uuden todistuksen siitä, että jokin näkymätön, yliluonnollinen, vihamielinen haltia piili metsässä heidän kylänsä ympäristössä.
Kun he myöhemmin huomasivat, että myrkkypata oli kaadettu ja että oli taas viety nuolia, alkoi heille selvitä, että he olivat loukanneet tätä viidakkoa hallitsevaa suurta jumalaa, kun hänelle ensin uhraamatta olivat tänne sijoittaneet kylänsä. Tästä päivästä lähtien he toivatkin päivittäin nuolien katoomispaikalle ison puun alle ruoka-uhrin, koettaen siten lepyttää mahtavaa haltiaa.
Mutta pelon siemen oli syvälle kylvetty, ja apinain Tarzan oli tietämättään tehnyt kepposen, josta oli tulossa paljon huolta hänelle ja hänen heimolleen.
Sinä yönä hän nukkui metsässä lähellä kylää, ja seuraavana aamuna hän verkalleen lähti kotiin päin haeskellen ravintoa matkan varrella. Vain muutamia marjoja ja joitakin toukkia hänen onnistui löytää, ja hän oli puoliksi nälissään, kun hellittäen katseensa kannosta, jonka alta oli kaivellut maata, näki Saborin, naarasleijonan, seisovan keskellä tietä tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä.
Suuret keltaiset silmät tähystivät häntä ilkeinä ja verenhimoisina, ja punainen kieli nuoleskeli himoavia huulia, kun Sabor kyyristyi ja mateli salavihkaa vatsa maahan painautuneena häntä kohden.
Tarzan ei yrittänyt paeta. Hän tervehti tilaisuutta, jota hän todella oli kuluneina päivinä etsinyt, ja nyt hänellä olikin muita aseita kuin ruohoista tehty köysi.
Nopeasti hän veti esiin jousensa, sovitti siihen hyvin valmistetun nuolen, ja kun Sabor hyökkäsi, lensi sitä vastaan jo puolitiessä terävä kärki. Samassa silmänräpäyksessä Tarzan loikkasi syrjään, ja kun peto kumahti maahan hänen takanaan, upposi toinen kuolettava vasama syvälle sen kupeeseen.
Hurjasti kiljahtaen peto kääntyi ja hyökkäsi uudestaan, mutta tällä kertaa se sai nuolen suoraan toiseen silmäänsä. Pikku apinamies oli kuitenkin nyt liian lähellä päästäkseen hyökkääjän kynsistä.
Tarzan kaatui vihollisen raskaan ruumiin alle, mutta hänen välkkyvä veitsensä oli paljastettu iskemään. Hetkisen he makasivat siinä liikkumatta, ja sitten Tarzan huomasi, että hänen päällään lojuva jättiläinen ei enää milloinkaan kykenisi vahingoittamaan ihmisiä eikä apinoita.
Työläästi hän pääsi vääntymään suuren painon alta, ja kun hän sitten seisoi suorana ja silmäsi voittosaalistaan, valtasi hänet ylenpalttinen riemu. Ylpeänä hän laski jalkansa voimakkaan vihollisensa ruumiille, heilautti taaksepäin nuorta hienopiirteistä päätänsä ja päästi ilmoille isojen apinain voittohuudon.
Metsän kaiku vastasi yltympäriltä, linnut vaikenivat, ja isot eläimet hiipivät tiehensä, sillä vain harvat viidakon väestä haastoivat riitaa ihmisapinoiden kanssa.
Ja Lontoossa puhui toinen loordi Greystoke omalle lajilleen parlamentin ylähuoneessa, mutta yksikään ei vapissut kuullessaan hänen säyseän äänensä.
Saborin liha ei maistunut edes apinain Tarzanille, mutta nälkä ei pitänyt suurta lukua sitkeydestä eikä ilkeästä mausta, ja niin oli apinamies ennen pitkää taas valmis nukkumaan vatsa täynnä. Ensin hänen kuitenkin täytyi nylkeä nahka, sillä juuri tästä syystä hän olikin halunnut surmata Saborin.
Kätevästi hän irroitti paksun taljan, sillä hän oli tähän työhön harjaantunut pienempiä eläimiä nylkiessään. Sitten hän vei voitonmerkkinä korkean puun oksalle, kyyristyi siellä haarukan varaan ja vaipui syvään uneen, jota eivät mitkään näyt häirinneet.
Kun Tarzan ei ollut pitkään aikaan levännyt, vaan ollut ahkerassa puuhassa ja nyt saanut vatsansa täyteen, niin ei ole kumma, että hän nukkui koko vuorokauden ja heräsi vasta seuraavana päivänä puolenpäivän tienoissa. Hän meni suoraa päätä Saborin raadon luo, mutta huomasi mielikarvaudekseen, että toiset viidakon nälkäiset asukkaat olivat kalunneet luut putipuhtaiksi.
Puolen tunnin matkailu metsässä toi hänen tielleen nuoren hirven, ja ennenkuin pikku otus tiesi vihollisen olevan lähellä, oli terävä nuoli iskenyt sen niskaan.
Niin nopeasti vaikutti myrkky, että hirvi ehti hypähtää tuskin kymmentä askelta, kun se tuupertui kuolleena maahan. Taas sai Tarzan oikein juhla-aterian, mutta tällä kertaa hän ei mennyt nukkumaan.
Sensijaan hän riensi eteenpäin sille paikalle, jonne heimolaiset olivat jääneet, ja sinne saavuttuaan hän näytteli heille ylpeänä Saborin taljaa.
"Katsokaa, Kertshakin apinat!" huusi hän. "Katsokaa, mitä mahtava tappaja Tarzan on tehnyt! Kuka teistä on milloinkaan tappanut Numan väkeä? Tarzan on joukossanne mahtavin, sillä Tarzan ei ole mikään apina. Tarzan on?-" Tässä hän pysähtyi, sillä ihmisapinain kielessä ei ollut sanaa, joka olisi merkinnyt ihmistä, ja Tarzan osasi vain kirjoittaa sen sanan englanniksi, mutta sen ääntäminen oli hänelle mahdotonta.
Heimo oli keräytynyt katsomaan hänen ihmeellisen sankariutensa voitonmerkkiä ja kuulemaan hänen sanojaan.
Ainoastaan Kertshak pysytteli loitompana kateellisen vihan ja kostonhimon vallassa.
Äkkiä jotakin ratkesi ihmisapinan pienissä häijyissä aivoissa.
Kauheasti kiljahtaen Kertshak hyökkäsi kokoontuneitten joukkoon.
Huitoen ja lyöden suunnattomilla käsillään hän ehti tappaa ja ruhjoa
kymmenkunta apinaa, ennenkuin heimo pääsi pakoon metsän puihin.
Vaahdoten ja karjuen hulluutensa puuskassa Kertshak katseli ympärilleen nähdäkseen sen, jota enimmin vihasi, ja läheisen puun oksalta hän keksikin Tarzanin.
"Tule alas, Tarzan, suuri tappaja!" huusi Kertshak. "Tule alas, että saisit tuntea vielä suuremman tappajan hampaita! Pakenevatko mahtavat urhot puihin heti, kun vaara lähestyy?" Ja sitten Kertshak päästi yhtenä vyörynä ilmoille heimonsa taisteluhaasteen.
Levollisesti Tarzan hypähti maahan. Henkeään pidätellen katseli heimo korkeilta oksilta, kuinka Kertshak yhä karjuen hyökkäsi verrattain pienen vastustajansa kimppuun.
Lähes seitsemän jalan mittaisena Kertshak nousi pystyyn lyhyille jaloilleen. Hänen tavattomilla hartioillaan pullistuivat lihakset kuin pallot. Lyhyt, leveä niska oli kuin kimppu rautaisia jänteitä, paksumpi kuin hänen kallonsa, joten pää näytti vain pieneltä kasvannaiselta lihaskasan keskellä.
Huulet irvissä hän paljasti valtavat raateluhampaansa, ja hänen pienet verestävät silmänsä kiiluivat ja kuvastivat kauheaa raivoa.
Hänen edessään odottaen seisoi Tarzan, joka myös oli kookas ja jäntevä, mutta ainoastaan kuuden jalan pituisena ja ruumiiltaan hennompana hän sittenkin näytti auttamattomasti heikommalta siinä kamppailussa, joka nyt oli tulossa.
Hänen jousensa ja nuolensa olivat jonkun matkan päässä, minne hän oli ne laskenut näytellessään apinatovereilleen Saborin taljaa, ja niinpä hän otti Kertshakin vastaan aseistettuna vain metsästyspuukollaan ja ylemmällä älyllään, joiden oli vastattava vihollisen hirveää voimaa.
Kun Kertshak karjuen ryntäsi kohti, vetäisi loordi Greystoke pitkän puukkonsa tupesta, vastasi taisteluhaasteeseen yhtä verenhimoisesti kiljaisten ja syöksähti ottamaan hyökkäystä vastaan. Hän oli liian viisas antaakseen pitkien, karvaisten käsien tarttua itseensä. Juuri sillä hetkellä, kun molempien ruumiit olivat iskemäisillään yhteen hän tarttui vihollisensa toiseen ranteeseen, käänsi sen syrjään ja upotti puukkonsa kahvaa myöten Kertshakin ruumiiseen sydämen alapuolelle.
Ennenkuin hän ehti kiskaista terää taas esille, oli hirviö tarttunut häneen kiinni ja riistänyt aseen hänen kädestään.
Nyt Kertshak suuntasi nyrkillään Tarzanin päähän hirvittävän iskun, joka olisi sen helposti murskannut, jos olisi osunut kohdalle.
Mutta Tarzan oli kyllin nopea ja kumartuen väisti sen, iskien samalla itse voimakkaasti nyrkillään Kertshakia vatsanpohjaan.
Apina horjahti taaksepäin. Vaikka kuolettava haava hänen rinnassaan oli miltei tainnuttanut hänet, virkosi hän epätoivoisesti ponnistaen vielä kerran, sai kätensä vapaaksi Tarzanin otteesta ja puristi vastustajansa tiukkaan syleilyyn. Suuret leuat lähenivät jo Tarzanin kurkkua, mutta nuoren loordin jäntevät sormet tarttuivat Kertshakin omaan kurkkuun, ennenkuin tämä kerkisi upottaa hampaansa sileään ruskeaan ihoon.
Näin he ottelivat, toinen uhaten lopettaa vihollisensa hirveillä hampaillaan, toinen koettaen puristaa kokoon vastustajansa henkitorvea ja pitää murisevaa kitaa loitolla itsestään. Apinan suurempi voima näkyi kuitenkin pääsevän vihdoin voitolle ja pedon hampaat olivat enää tuskin tuuman päässä Tarzanin kurkusta, kun karvainen ruumis äkkiä värähti, sitten kangastui ja sortui hervottomana maahan.
Kertshak oli kuollut.
Silloin Tarzan veti haavasta ulos puukon, joka niin usein oli auttanut häntä voittamaan väkevämpiänsä ja painoi jalkansa voitetun vihollisensa niskalle. Samalla kajahti taas metsän halki voittajan hurjanvilli riemuhuuto.
Näin tuli nuoresta loordi Greystokesta apinain kuningas.
KAHDESTOISTA LUKU
Ihmisen järki
Tarzanin heimossa oli ainoastaan yksi, joka halusi kiistellä hänen kanssaan vallasta. Tämä ainoa oli Terkoz, Tublatin poika, mutta hän pelkäsi niin suuresti uuden herransa terävää puukkoa ja kuolettavia nuolia, että tyytyi vain osoittamaan pikkumaista tottelemattomuutta ja tekemään suututtavia kujeita. Tarzan tiesi kuitenkin, että Terkoz vain odotti tilaisuutta riistääkseen häneltä kuninkuuden jollakin kavalalla tempulla, niinpä hän aina olikin varuillansa yllätyksiä vastaan.
Kuukausia kului samaan tapaan kuin ennenkin. Tarzanin suurempi äly ja metsästyskyky tyydytti heimon tarpeita paremmin kuin milloinkaan aikaisemmin. Siksi olivatkin heistä useimmat erittäin tyytyväisiä hallitsijan vaihdokseen.
Öisin Tarzan johdatti heidät mustain miesten viljelyksille, ja siellä he viisaan johtajansa käskyä totellen söivät vain niin paljon kuin tarvitsivat, eivätkä milloinkaan hävittäneet, mitä eivät jaksaneet syödä, kuten on Manun, marakatin, ja useimpien muiden apinain tapana. Vaikka mustat olivatkin kiukuissaan näistä jatkuvista ryöstöistä, eivät he kuitenkaan lakanneet maata viljelemästä, kuten olisi käynyt, jos Tarzan olisi sallinut väkensä hillittömästi tuhota.
Tähän aikaan Tarzan teki monta yöllistä retkeä kylään, täydentäen siellä nuolivarastoaan. Pian hän huomasi, että oli aina pantu ruokaa sen puun juurelle, jota hän käytti päästäkseen paaluaidan sisäpuolelle, ja jonkun ajan kuluttua hän alkoi syödä, mitä hyvänsä mustat hänelle tarjosivat.
Kun villit näkivät, että ruoka öisin katosi, valtasi heidät pelko ja vavistus, sillä toinen asia oli panna esille ruokaa aarniometsän jumalan tai paholaisen hyvittämiseksi, ja toista oli, että sama henki todella tuli kylään ja söi ne herkut. Se oli ennenkuulumatonta ja värisytti heidän taikauskoista mieltään.
Eikä siinä kaikki. Tavan takaa sattunut nuolten katoaminen ja näkymättömien käsien tekemät kujeet olivat niin säikäyttäneet heitä, että elämä heidän uudessa kodissaan oli käynyt taakaksi. Lopulta Mbonga ja hänen alaisensa päälliköt alkoivat tuumia, että kylä olisi jätettävä ja etsittävä uutta paikkaa syvemmältä viidakosta.
Mustat sotilaat alkoivat tunkeutua yhä pitemmälle etelään, missä metsä oli tihein, ja haeskella sopivaa seutua rakentaakseen uuden kylän. Yhä useammin häiritsivät nämä vaeltavat metsästäjät Tarzanin heimoa. Viidakon rauhallisessa yksinäisyydessä kuului uusia, outoja ääniä. Nyt ei enää ollut turvaa linnuilla eikä pedoilla. Ihminen oli tullut.
Tosin eräät muut eläimet samoilivat metsässä sekä päivällä että yöllä — rohkeat, julmat pedot — mutta niiden heikommat naapurit pakenivat vain jonkun matkan päähän ja palasivat taas, kun vaara oli ohi.
Mutta toisin on ihmisen laita. Kun hän tulee, silloin useat suuret eläimet vaistomaisesti jättävät alueen ja palaavat harvoin, tuskin milloinkaan. Näin ovat aina menetelleet isot ihmisapinat. Ne väistävät ihmistä, niinkuin ihminen pakenee ruttoa.
Lyhyen aikaa Tarzanin heimo oleili rannikon läheisyydessä, sillä heidän uusi johtajansa ei olisi millään ehdolla tahtonut ainiaaksi jättää pienen majan aarteita. Mutta kun muuan heimon jäsenistä kerran näki heidän sukupolvia vanhalla juomapaikallaan pienen puron rannalla joukon mustia, jotka raivasivat viidakkoa ja rakensivat majoja, eivät apinat halunneet jäädä enää tänne, ja Tarzan johti heidät monta päivämatkaa sisämaahan, erääseen paikkaan, jota ihmisjalka ei ollut vielä milloinkaan polkenut.
Kerran kuussa Tarzan kuitenkin matkasi nopeasti puiden heiluvia latvoja myöten majalle, viettääkseen siellä hupaisen päivän ja täydentääkseen nuolivarastonsa. Jälkimmäinen tehtävä kävi yhä vaikeammaksi, sillä mustat olivat alkaneet piilottaa varastojaan yöksi jyväaittoihin ja asumuksiin. Se taas pakotti Tarzanin odottamaan, kunnes päivä koitti, jotta saisi selville, minne nuolet kätkettiin.
Kahdesti hän oli pimeän turvissa käynyt majoissa, joissa asujamet nukkuivat matoillaan, ja silloin siepannut nuolia ihan soturien vierestä. Mutta tämän menettelytavan hän huomasi liian vaaralliseksi, ja siksi hän alkoi pitkällä suopungillaan ottaa kiinni yksinäisiä metsästäjiä, anasti heiltä aseet ja koristukset ja pudotti heidän ruumiinsa yön hiljaisina hetkinä korkealta puusta kylän raitille.
Nämä hyökkäykset saivat mustat taas niin kauhistumaan, että ellei Tarzanin käyntien väliä olisi ollut kuukauden verran, jolloin he aina toivoivat vaaran jo menneen ohitse, he olisivat piankin jättäneet uuden kylänsä.
Mustat eivät olleet vielä tavanneet Tarzanin rantamalla sijaitsevaa majaa, mutta ollessaan kaukana heimonsa keskuudessa hän pelkäsi alinomaa, että he keksisivät sen ja hävittäisivät hänen aarteensa. Tästä johtui, että hän viipyi yhä kauemman aikaa isänsä viimeisen kodin lähistöllä ja yhä vähemmän heimonsa luona. Hänen pienen yhteiskuntansa jäsenet alkoivat tästä laiminlyönnistä kärsiä, sillä alinomaa syntyi riitoja ja kinastuksia, joita vain kuningas kykeni rauhallisella tavalla ratkaisemaan. Vihdoin eräät vanhemmat apinat puhuivat asiasta Tarzanille, joka jäikin heimonsa luo koko seuraavaksi kuukaudeksi.
Ihmisapinain kuninkaalla ei muuten ollut kovin moninaisia tai rasittavia velvollisuuksia.
Iltapäivällä saattoi esimerkiksi Thaka tulla valittamaan, että vanha Mungo oli ryöstänyt hänen uuden vaimonsa. Silloin Tarzanin oli kutsuttava kaikki koolle, ja jos hän sai selville, että vaimo piti uutta herraansa parempana, määräsi hän, että asia sai jäädä tälle kannalle, tai mahdollisesti hän käski Mungon antaa Thakalle yhden tyttäristään korvaukseksi.
Kuinka tahansa hän tuomitsi, hyväksyivät apinat sen lopullisena ja palasivat tyytyväisinä hommiinsa.
Toisella kertaa tuli Tana huutaen ja pidellen kylkeään, josta vuoti verta. Hänen miehensä, Gunto, oli purrut häntä! Ja Gunto, joka heti kutsuttiin paikalle, väitti puolustuksekseen, ettei laiska Tana viitsinyt tuoda hänelle pähkinöitä ja kuoriaisia eikä raaputtaa hänen selkäänsä.
Silloin Tarzan torui heitä molempia ja uhkasi Guntoa kuolettavilla vasamillaan, jos hän vastedes pitelee pahoin Tanaa, ja Tanan puolestaan täytyi luvata pitää parempaa huolta vaimon velvollisuuksista.
Enimmäkseen tarvitsi hänen tuomita vain pikku perhekahnauksia, mutta jos ne olisi jätetty selittämättä, olisi niistä vihdoin paisunut suuria puolueriitoja, hajoittaen koko heimon.
Mutta Tarzania ei viehättänyt hänen kuningasarvonsa, kun hän huomasi, että se supisti hänen yksityistä vapauttansa. Hän ikävöi pikku majaa ja auringonpaisteista merta — hyvin rakennetun talon sisällä vallitsevaa viileyttä ja monien kirjojen loppumattomia ihmeitä.
Vuosien kuluessa hän oli alkanut tuntea vieraantuneensa kansastaan. Heidän ja hänen harrastuksensa olivat kaukana toisistaan. He eivät olleet pysyneet hänen tasallaan eivätkä voineet hituistakaan ymmärtää niitä monia ja ihmeellisiä unelmia, jotka askarruttivat heidän ihmiskuninkaansa toimeliaita aivoja. Niin rajoitettu oli heidän sanastonsa, ettei Tarzan voinut edes puhua heidän kanssaan niistä monista uusista totuuksista, joihin hän oli kirjoja lukemalla tutustunut, eikä liioin olisi saanut heitä käsittämään sitä kunnianhimoa, joka kalvoi hänen sieluaan.
Heimon keskuudessa hänellä ei enää ollut ystäviä, kuten ennen vanhaan. Pieni lapsi voi saada tovereita oudoista ja yksinkertaisista eläimistä, mutta aikaihminen tarvitsee olentoa, joka älyltään on ainakin jossakin määrin samalla asteella, ennenkuin seurustelu tuottaa hänelle tyydytystä.
Jos Kaala olisi elänyt, olisi Tarzan uhrannut kaiken muun pysyäkseen hänen läheisyydessään, mutta nyt kun kasvatusäiti oli kuollut ja lapsuuden leikkitoverit kasvaneet äkeiksi ja jöröiksi pedoiksi, tunsi hän pitävänsä majan rauhasta ja yksinäisyydestä paljon enemmän kuin väsyttävistä johtajanvelvollisuuksista.
Tublatin pojan Terkozin viha ja kateellisuus oli kuitenkin suurena esteenä, miksi Tarzan ei tahtonut luopua apinain kuninkuudesta, sillä hän oli itsepäinen nuori englantilainen eikä siis voinut pakottaa itseään peräytymään niin ilkeämielisen vihollisen tieltä. Hän tiesi näet hyvinkin, että Terkoz valittaisiin hänen sijalleen johtajaksi, sillä monet kerrat oli tämä julma peto näyttänyt olevansa voimakkaampi kuin ne harvat urosapinat, jotka olivat uskaltaneet nousta hänen röyhkeyttään vastaan.
Tarzanin teki mieli kurittaa häntä turvautumatta puukkoon tai nuoliin. Niin suuresti olivat hänen voimansa ja notkeutensa karttuneet hänen päästyään miehenikään, että hän oli johtunut ajattelemaan kykenevänsä voittamaan pelättävän Terkozin rehellisessä kaksintaistelussa, ellei apinalla olisi ollut valtavia torahampaita, jotka soivat hänelle erinomaisen edun siinä suhteessa huonosti varustetun vastustajansa rinnalla.
Vihdoin Tarzan kävi asiaan käsiksi olosuhteiden pakosta ja sai tilaisuuden lähteä tai jäädä pienimmänkään tahran himmentämättä hänen villiä kilpeään.
Tapausten kulku oli tällainen:
Heimo haeskeli rauhallisena melko laajalta alueelta ruokaa, kun Tarzanin korviin äkkiä kuului kamala huuto idästä päin hänen maatessaan vatsallaan kirkkaan puron reunalla ja koettaessaan saada puikkelehtivaa kalaa kiinni nopeilla ruskeilla käsillään.
Koko heimo hyökkäsi kiireesti sinne päin, mistä kirkuna kuului, ja tapasi siellä Terkozin pitelemässä vanhaa apinavaimoa hiuksista ja lyömässä häntä armottomasti jykevillä nyrkeillään.
Lähestyessään Tarzan kohotti toista kättään merkiksi, että Terkozin piti lopettaa rääkkäyksensä, sillä vaimo ei ollut hänen omansa, vaan erään vanhan apinan, joka oli aikoja sitten menettänyt taistelukuntonsa eikä siis kyennyt suojelemaan perhettään.
Terkoz tiesi, että heimon laki kielsi lyömästä toisen vaimoa, mutta häijyydessään ja tuntien väkevämmyytensä hän oli käyttänyt hyväkseen vanhan miehen heikkoutta ja ottanut itse rangaistakseen vaimoa siitä, että tämä oli kieltäytynyt luovuttamasta hänelle pyydystämäänsä nuorta herkullista nakertajaa.
Kun Terkoz näki Tarzanin lähestyvän ilman nuolia, jatkoi hän yhä lyömistään, tahtoen siten ehdoin tahdoin osoittaa röyhkeyttä vihaamalleen päällikölle.
Tarzan ei toistanut varoitusmerkkiään, vaan ryntäsi heti Terkozin kimppuun.
Milloinkaan ei apinamies ollut joutunut näin hirveään otteluun siitä saakka kun suuri kuningasgorilla Bolgani oli niin kauheasti häntä pidellyt, ennenkuin vastalöydetty puukko oli osunut pedon sydämeen.
Tarzanin puukko oli nytkin jonkinlaisena korvauksena Terkozin välähtelevistä hampaista, ja apinan hiukan suurempaa voimaa vastassa oli Tarzanin ihmeellinen nopeus ja notkeus. Kaikki lukuun ottaen ihmisapinalla oli sittenkin ylivoima, ja jollei olisi ollut muita persoonallisia ominaisuuksia ratkaisevasti vaikuttamassa lopputulokseen, niin apinain Tarzan, nuori loordi Greystoke, olisi kuollut samoin kuin oli elänytkin — tuntemattomana villinä eläimenä Afrikassa.
Mutta oli olemassa jotakin, mikä oli kohottanut hänet korkealle viidakkotoveriensa yläpuolelle, — pieni kipinä, joka erottaa ihmisen eläimestä — järki. Se hänet pelasti kuolemasta Terkozin rautalihasten ja raatelevien hampaiden uhrina.
Tuskin he olivat kamppailleet kymmentä sekuntia, kun jo vierivät maassa, löivät, repivät, purivat — kaksi villieläintä taistelussa elämästä ja kuolemasta.
Terkozilla oli kymmenkunta haavaa päässä ja rinnassa ja Tarzan oli runneltu ja vuoti verta — hänen päänahkansa oli puoliksi reväisty irti päästä, niin että suuri liuska riippui hänen toisen silmänsä yllä ja esti häntä näkemästä.
Mutta tähän asti oli nuori englantilainen voinut torjua hirveitä hampaita kurkustaan, ja kun he nyt hetkeksi hiukan talttuivat päästäkseen hengähtämään, teki Tarzan viekkaan suunnitelman. Hän aikoi hypätä Terkozin selkään, pysytellä siellä kynsin ja hampain ja iskeä häntä puukolla, kunnes henki lähtisi.
Tämä aie oli helpompi toteuttaa, kuin hän oli arvellut, sillä typerä eläin ei ymmärtänyt, mihin Tarzan pyrki, eikä siis todenteolla estänyt häntä.
Mutta kun apina vihdoin älysi, että vastustaja oli päässyt sellaiseen asentoon, jossa häntä vastaan ei voinut käyttää hampaita eikä nyrkkejä, heittäytyi hän maahan niin rajusti, että Tarzanilla oli täysi työ pitää kiinni kierivästä ja riuhtovasta pedosta ja ennenkuin hän oli ehtinyt kertaakaan iskeä lensi puukko hänen kädestään eläimen hurjasti tärähtäessä maata vasten, ja silloin Tarzan huomasi olevansa aseeton.
Seuraavien minuuttien ravistelun ja kieriskelyn aikana Tarzan hellitti monesti otteensa, kunnes vihdoin hänen oikea kätensä teki uuden tempun, jonka hän pian huomasi voittamattomaksi.
Hän oli pistänyt käsivartensa takaapäin Terkozin kainaloon ja painoi nyt kämmenellään apinan niskaa. Se oli nykyaikaisen painin "puolinelsoni", ja oppimaton apinaihminen oli sattumalta sen keksinyt; mutta terve järki osoitti hänelle samalla keksinnön arvon. Se merkitsi pelastusta varmasta kuolemasta.
Nyt hän ponnisteli saadakseen saman otteen vasemmalla kädellään, ja hetken päästä Terkozin häränniska ritisi kokonelsonin puserruksesta.
Taistelu oli nyt lopussa. Molemmat makasivat hiljaa maassa, Tarzan Terkozin selässä. Hitaasti puristui apinan iso pää yhä alemmaksi rintaa vasten.
Tarzan tiesi, mikä tästä olisi lopputuloksena. Pian taittuisi
Terkozin niska.
Silloin tuli pedon avuksi Tarzanin inhimillisyys, joka heräsi hänessä voiton hetkellä; hän alkoi puhua itselleen järkeä.
— Jos tapan hänet, — ajatteli Tarzan, — mitä hyötyä minulla siitä on? Eikö heimo siten vain menetä kelpo taistelijaa? Ja jos Terkoz kuolee, ei hän tiedä mitään minun etevämmyydestäni, mutta jos hän saa elää, tulee hänestä hyvä esikuva muille apinoille.
"Ka-go-da?" puuskutti Tarzan Terkozin korvaan. Apinainkielestä vapaasti käännettynä se merkitsee: Tunnustatko itsesi voitetuksi?
Aluksi ei kuulunut mitään vastausta, ja Tarzan lisäsi vähän puristusta, mikä saattoi Terkozin tuskasta älähtämään.
"Ka-go-da?" toisti Tarzan.
"Ka-go-da!" ähisi Terkoz.
"Kuule", sanoi Tarzan ja helpotti otetta, mutta ei päästänyt irti. "Minä olen Tarzan, apinain kuningas, mahtava metsästäjä ja mahtava taistelija. Koko viidakossa ei ole ketään niin suurta. Sinä olet sanonut minulle Ka-go-da. Koko heimo on sen kuullut. Älä enää riitele kuninkaasi tai heimolaistasi kanssa, sillä seuraavalla kerralla minä tapan sinut. Ymmärrätkö?"
"Huh", myönsi Terkoz.