YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Alkuajan valta
Siitä asti kun Tarzan oli jättänyt ihmisapinain heimon, jonka jäseneksi hänet oli otettu, olivat sitä vaivanneet alinomaiset riitaisuudet. Terkoz oli esiintynyt julmana ja oikullisena kuninkaana, niin että useat vanhemmista ja heikommista apinoista, joita kohtaan hän erikoisesti käytti hirmuvaltaansa, olivat toinen toisensa jälkeen perheineen lähteneet etsimään rauhaa ja turvallisuutta aarniometsän kaukaisista sisäosista.
Vihdoin jäljellejääneetkin joutuivat epätoivoon Terkozin väkivaltaisuudesta, ja silloin erään mieleen johtui Tarzanin hyvästijättöpuhe:
"Jos saatte johtajaksenne julmurin, niin älkää menetelkö niinkuin muut apinat, jotka yksitellen nousevat johtajaansa vastaan. Lyöttäytykää sen sijaan kaksi, kolme tai neljä yhteen ja käykää sitten hänen kimppuunsa. Jos näin teette, niin yksikään johtaja ei uskalla menetellä muulla tavoin kuin hänen sopii, sillä neljä voi aina tappaa kuinka väkevän johtajan tahansa."
Se apina, joka muisti tämän viisaan neuvon, puhui siitä useille tovereilleen, ja kun Terkoz taas kerran palasi heimonsa luo, sai hän kuuman vastaanoton.
Siinä ei kursailtu. Heti kun Terkoz näyttäytyi, karkasi häneen käsiksi viisi rotevaa karvaista petoa.
Sydämessään hän oli kurja pelkuri, kuten kaikki päällepäsmärit, olkoonpa sitten puhe apinoista tai ihmisistä, eikä hän siis jäänyt joko voittaakseen tai kuollakseen, vaan riistäytyi irti niin pian kuin suinkin ja pakeni metsän tiheimpään suojaan.
Pari kertaa hän vielä koetti liittyä heimoon, mutta kummallakin kerralla oli vastaanotto sama, ja hänet ajettiin tiehensä. Vihdoin hän luopui yrittämästä ja palasi viidakkoon raivosta ja vihasta vaahdoten.
Monta päivää hän kuljeskeli umpimähkään sinne tänne, hautoen kostoa ja etsiskeli en jotakin heikkoa olentoa, johon saisi purkaa vimmansa. Tässä mielentilassa heilautellen itseään puusta puuhun hirveä ihmisenkaltainen peto äkkiä tapasi matkallaan kaksi naista.
Huomatessaan heidät hän oli jo aivan heidän kohdallaan. Jane Porter näki hänet vasta sitten, kun suuri karvainen ruumis pudottautui maahan, jolloin hirvittävä naama ja ärisevä kita oli vain jalan päässä hänen edessään.
Kimeä parkaisu pääsi hänen huuliltaan, kun pedon koura tarttui hänen käsivarteensa. Sitten hänet tempaistiin lähemmäksi hirveitä hampaita, jotka tavoittelivat hänen kurkkuansa. Mutta ennenkuin ne koskettivat hienoa ihoa, oli apina muuttanut mieltään.
Heimo oli pitänyt hallussaan kaikki hänen naisensa. Hänen oli siis hankittava toisia niiden sijaan. Tämä karvaton valkea apina saisi olla ensimmäinen hänen uudessa taloudessaan. Niinpä hän töykeästi heitti tytön leveille karvaisille hartioilleen ja hypähti taas puiden sekaan, vieden mukanaan Jane Porterin, jota nyt uhkasi kuolemaa tuhat kertaa pahempi kohtalo.
Esmeraldan huuto oli kuulunut samaan aikaan kuin Jane Porterin, mutta sitten hän pyörtyi, kuten tavallisesti, jos sattui äkillinen kohtaus, joka vaati mielenmalttia.
Mutta Jane Porter ei menettänyt tajuntaansa. Tosin hän lamaantui kauhusta, nähdessään hirveän naaman ja tuntiessaan pedon pahanhajuisen hengityksen lemahtavan vasten kasvojaan, mutta hänen aivonsa toimivat, ja hän käsitti kaikki, mitä tapahtui.
Se vauhti, jolla peto vei häntä metsän läpi, oli hänestä suorastaan ihmeellinen, mutta sittenkään hän ei huutanut eikä ponnistellut vastaan. Apinan äkillinen ilmaantuminen oli niin hämmentänyt hänet, että hän luuli olevansa nyt matkalla rannikolle päin.
Siksi hän säästi voimiaan ja ääntään, kunnes näkisi olevansa kyllin lähellä majaa, että huutamisesta voisi olla apua.
Lapsiparka ei aavistanut, että häntä kannettiin yhä kauemmaksi läpitunkemattomaan aarniometsään.
Se parahdus, joka oli saanut Claytonin ja molemmat vanhukset rientämään pensaston puhki, oli opastanut Apinain Tarzanin suoraan Esmeraldan luo, mutta tästä hän ei sen enempää välittänyt, tarkastettuaan vain ohimennessään, ettei neekerittärelle ollut mitään pahaa tehty.
Hetken aikaa hän tutki maata ja puita ympärillään, kunnes hänen apinavaistonsa ja synnynnäinen ihmisälynsä oli saanut selville tapahtumain kulun yhtä täydellisesti kuin jos hän olisi ne omin silmin nähnyt.
Sitten hän jälleen katosi huojuvien puiden sekaan ja seurasi jälkiä, joita ei yksikään toinen ihminen olisi osannut keksiä ja tulkita.
Oksien päistä kyllä saattaa nähdä, kuinka apina on heilauttanut itsensä puusta puuhun, mutta mahdotonta sitävastoin on näistä merkeistä päättää, mihin suuntaa se on mennyt, sillä latvukset ovat taipuneet vain alaspäin, osoittamatta onko apina jättänyt nämä merkit tullessaan puuhun vai lähtiessään. Lähempänä puun runkoa sitävastoin pääsee paremmin selville suunnasta, vaikka jäljet siellä ovat heikommat.
Jollakin oksalla on hyönteistoukka musertunut pakolaisen jalan alle, ja Tarzan tietää vaistomaisesti, mihin sama jalka koskettaisi seuraavassa hyppäyksessä. Siltä hän sitten löytää jäännöksen samasta itikasta, ja useinkin se on vain pikkuruinen kostea täplä.
Toisaalla taas on koura repäissyt kaarnanpalasen irti, ja raapaisun suunta osoittaa minne päin matka on käynyt. Välistä on myös karvainen ruumis hieraissut oksaa tai runkoa, ja siihen tarttunut karvahahtuva kertoo, että ollaan oikeilla jäljillä.
Hänen ei edes tarvinnut hiljentää vauhtiaan huomatakseen kaikkia näitä näennäisesti vähäpätöisiä merkkejä, joita pakeneva eläin oli jättänyt. Ne erottuivat hänelle selvästi muista lehtevän tien lukemattomista säröistä ja naarmuista. Mutta selvemmin hän kuitenkin tunsi hajun, sillä hänen harjaantuneet sieraimensa olivat yhtä herkät kuin koiran, ja hänellä oli se etu, että hän kulki vastatuuleen.
Yleisesti luullaan, että luonto on alemmille olennoille antanut paremmat hajuhermot kuin ihmisille, mutta asia riippuu kokonaan niiden kehittymisestä. Ihmisen ei tarvitse olemassaolon taistelussa turvautua ainoastaan ulkonaisiin aisteihinsa. Hänen kykynsä ajatella ja harkita on melkoiseksi osaksi ne korvannut, ja siksi ne ovat vastaavassa määrässä tylsistyneet, samoin kuin korvia ja päänahkaa liikuttavat lihakset ovat kuihtuneet, kun niitä ei ole käytetty.
Toisin oli Apinain Tarzanin laita. Varhaisimmasta lapsuudesta asti hänen oli täytynyt herkistää näköään, kuuloaan, hajuaan, makuaan ja tuntoaan, ja nämä olivat olleet hänelle paljon tärkeämmät kuin aivot, jotka olivat kehittyneet hitaammin.
Tarzanin aisteista oli maku kehittymättömin, sillä hän saattoi syödä ihania hedelmiä ja kauan kuopattuna ollutta raakaa lihaa ja tunsi kummassakin tapauksessa melkein samanlaista nautintoa. Mutta tässä suhteessa hän erosikin vain vähän muutamista nykyajan herkuttelijoista.
Melkein ääneti hän ajoi takaa Terkozia, mutta hänen kahinansa kuului sittenkin pakenevan pedon korviin ja sai sen lisäämään vauhtiaan.
Tarzanin täytyi samota useita kilometrejä, ennen kuin hän tavoitti Terkozin, ja kun tämä silloin näki, että pako oli turha, laskeutui hän maahan pienelle avoimelle paikalle otellakseen saaliinsa puolesta tai jollakin tavoin pelastaakseen nahkansa, jos huomaisi, että vastustaja oli häntä väkevämpi.
Hän piteli yhä kiinni Jane Porterista, kun Tarzan leopardin lailla ryntäsi kentälle, jonka itse luonto oli pannut kuntoon tätä alkuaikojen mukaista kaksintaistelua varten.
Nähdessään, että takaa-ajaja oli Tarzan, tuli Terkoz ajatelleeksi, että nainen oli Tarzanin oma, koska he olivat molemmat samaa lajia — valkoisia ja karvattomia — ja hänen mielensä riemastui, kun näin tuli tilaisuus kaksin verroin kostaa vihamiehelleen.
Jane Porterille oli tämän jumalaisen miehen ilmestys kuin sanansaattaja ylhäältä. Claytonin, isänsä ja herra Philanderin kuvauksista hän päätteli, että tuo oli varmaankin sama ihmeellinen olento, joka oli pelastanut heidät, ja niinpä hän näki Tarzanissa vain suojelijan ja ystävän.
Mutta kun Terkoz sysäsi hänet töykeästi syrjään ja hän näki apinan valtavan hahmon, väkevät lihakset ja julmat hampaat, alkoi hänen sydämensä vapista. Kuinka voisi yksikään ihminen lyödä sellaisen vastustajan maahan?
Kuin vihaiset härät he iskivät yhteen ja tavoittelivat kuin sudet toistensa kurkkuja. Apinan pitkiä hampaita vastassa oli miehen terävä puukko.
Jane Porter oli nojautunut korkean puun runkoon, kädet lujasti puristettuina aaltoilevaa rintaa vasten ja silmät levällään kauhusta, pelosta ja ihailusta ja tarkkasi tätä alkuaikaisten olentojen kamppailua naisesta — hänestä.
Kun miehen selkä- ja olkalihakset ponnistuksesta paisuivat ja hänen jäntevät käsivartensa pitivät kurissa apinan irvistäviä hampaita, silloin karisi vuosisatojen sivistys ja hienous kuin tarpeeton huntu nuoren tytön yltä. Ja kun pitkä puukko kymmenkunta kertaa upposi syvälle Terkozin sydänvereen ja raskas ruho sitten hengetönnä lojui maassa, heräsi Jane Porterissa eloon alkuaikainen nainen, ja hän riensi kädet ojennettuina alkuaikaisen miehen luo, joka oli taistellut hänen puolestaan ja hänet voittanut omakseen.
Entä Tarzan?
Hän teki sen, mitä ei tarvitse opettaa yhdellekään miehelle, jonka suonissa terve veri lämpimänä virtaa. Hän otti tytön syliinsä ja peitti vapisevat huulet suuteloilla.
Hetken aikaa Jane Porter lepäsi Tarzanin rintaa vasten silmät puoleksi ummessa. Ensi kerran nuoren elämänsä aikana hän sai kokea, mitä rakkaus oli.
Mutta äkkiä hän taas tuli tajuihinsa. Hänestä tuntui kuin hän olisi alasti, ja häntä hävetti, ja silloin hän taas oli oma itsensä, loukkaantunut nykyajan nainen, joka rajusti sysäsi Apinain Tarzanin luotaan ja kätki kasvot käsiinsä.
Tarzan oli hämmästynyt, kun tyttö, jota hän oli salaa rakastanut ja ihaillut, oli vastustelematta tullut hänen syliinsä, ja nyt hän hämmästyi yhtä paljon, kun tyttö tahtoi päästä hänestä eroon.
Sitten Tarzan lähestyi taas ja tarttui hänen käsivarteensa. Mutta hän rimpuili vastaan kuin tiikeri ja löi Tarzanin leveään rintaan pienillä käsillään.
Tarzan ei voinut tätä ymmärtää.
Äsken oli hänen tarkoituksensa ollut kiireesti viedä Jane Porter tämän omaisten luo, mutta lyhyt hetki oli sumentanut.
Apinain Tarzan oli tuntenut lämpimän, solakan ruumiin kaikki, ja siihen oli haihtunut hänen hyvä aikeensakin, painuvan itseään vasten. Tytön hengitys oli lämmittänyt hänen poskiaan ja huuliaan ja sytyttänyt uuden hehkun hänen rinnassaan. Ihanien huulten suudelmat olivat saaneet hänen koko sielunsa leimuamaan, ja sen palon voimasta Tarzan oli kuin uusi olento.
Taas hän laski kätensä tytön käsivarsille. Taas hänet työnnettiin takaisin. Silloin Tarzan teki juuri niin, kuin hänen ensimmäiset esi-isänsä olivat tehneet.
Hän otti naisen syliinsä ja kantoi hänet viidakkoon.
Varhain seuraavana aamuna heräsivät kaikki neljä pienessä majassa nukkuvaa henkilöä kanuunanlaukaukseen. Clayton ryntäsi ensimmäisenä ulos ja näki, että kaksi alusta oli ankkuroinut sataman suulle.
Toinen oli Arrow, toinen pieni ranskalainen risteilijä. Jälkimmäisen kannella seisoi suuri joukko miehiä, katsellen rannalle; Clayton ja toiset hänen jäljessään tulleet ymmärsivät, että kanuuna oli laukaistu herättämään heidän huomiotaan, jos he vielä olisivat majassa.
Molemmat laivat olivat jokseenkin kaukana rannasta, ja epäiltävää oli, voisiko laivaväki kaukoputkellaan nähdä pienen seurueen, joka heilutteli heille hattujaan.
Esmeralda oli irroittanut punaisen esiliinansa ja liehutti sitä kiihkeästi päänsä yllä, mutta Clayton, joka pelkäsi, ettei sekään ehkä näkyisi, kiirehti pohjoiselle niemekkeelle, missä hänen kokkonsa oli valmiina sytytettäväksi.
Sekä hänestä itsestään että hänen onnettomuustovereistaan tuntui kokonaiselta iankaikkisuudelta, ennen kuin hän ehti kuivan puu- ja risukasan luo.
Kun hän vihdoin oli tunkeutunut tiheikön puhki ja taas sai näkyviinsä alukset, hämmästyi hän kovasti huomatessaan Arrowin kohottavan purjeita ja risteilijän olevan matkalla.
Nopeasti hän sytytti rovion monesta kohden ja kiirehti sitten niemen uloimpaan kärkeen. Siellä hän riuhtaisi yltään paitansa, sitoi sen oksaan ja alkoi sitä heiluttaa edestakaisin.
Mutta alukset jatkoivat vain matkaansa, ja hän oli jo luopunut kaikesta toivosta, kun yli metsän nouseva valtava savupatsas herätti risteilijän tähystäjän huomiota. Heti sitten suuntautui kymmenkunta kaukoputkea rannikkoa kohti.
Clayton näki molempien alusten kääntyvän. Arrow jäi rauhallisesti keinumaan valtameren aalloille, mutta risteilijä lähti verkalleen maata kohti.
Jonkun matkan päähän se pysähtyi, ja siitä laskettiin vene, joka soudettiin rannalle.
Kun se pääsi maihin, astui siitä nuori upseeri.
"Herra Clayton, luullakseni?" kysyi hän.
"Jumalan kiitos, että tulitte!" vastasi Clayton. "Ehkä ei ole vielä liian myöhäistä."
"Mitä tarkoitatte, herra?" kysyi upseeri.
Clayton kertoi Jane Porterin katoamisesta ja ilmoitti, että etsintään tarvittaisiin aseellisia miehiä.
"Mon dieu!" huudahti upseeri huolestuneena. "Eilen ei olisi kenties ollut myöhäistä. Tänään voi olla parempi, ettei tyttöparkaa milloinkaan löydetä. Hirveätä, herra, todella hirveätä."
Toisia veneitä oli risteilijästä laskettu vesille. Clayton osoitti upseerille, missä oli pienen poukaman suu, ja astui sitten hänen kanssaan veneeseen. Kaikki soutivat nyt pieneen satama-altaaseen.
Pian nousi koko seurue maihin sille kohtaa, missä professori Porter, herra Philander ja itkevä Esmeralda odottivat.
Viimeisessä risteilijästä tulleessa veneessä oli myös aluksen komentaja. Heti kun hän sai kuulla Jane Porterin ryöväämisestä, tarjosi hän käytettäväksi miehiä, jotka vapaaehtoisesti suostuivat lähtemään professori Porterin ja Claytonin mukana etsintäretkelle.
Urheista ja myötätuntoisista ranskalaisista halusi heti joka upseeri ja mies lähteä matkalle.
Komentaja valitsi kaksikymmentä miestä ja kaksi upseeria, luutnantti
D'Arnotin ja luutnantti Charpentierin. Muuan vene lähetettiin
risteilijältä noutamaan ruokatavaroita, ammuksia ja pyssyjä.
Revolverit oli miehillä ennestään.
Claytonin kysymykseen, kuinka he olivat tulleet ankkuroineeksi likelle rantaa ja laukaisseeksi kanuunan, selitti kapteeni Dufranne, että he kuukausi sitten olivat saaneet näkyviinsä Arrowin, joka jotensakin runsain purjein viiletti lounaaseen, ja kun he olivat antaneet sille pysähdysmerkin, oli se vain lisännyt purjeitaan.
He olivat seuranneet sitä auringon laskuun asti ampuen useita laukauksia, mutta seuraavana aamuna siitä ei näkynyt jälkeäkään. He olivat sitten useita viikkoja risteilleet lähellä rannikkoa edestakaisin ja jo melkein unohtaneet koko jutun, kun varhain eräänä aamuna muutamia päiviä takaperin tähystäjä oli ilmoittanut, että näkyvissä oli alus, joka ajelehti kovassa aallokossa, ilmeisesti ohjausta vailla.
Tultuaan lähemmäksi tätä haaksirikkoista laivaa, he saivat kummastuksekseen huomata sen olevan saman, joka joitakuita viikkoja aikaisemmin oli päässyt heidän käsistään. Etu- ja mesaanipurje olivat ylhäällä, ikäänkuin olisi koetettu pitää alusta tuuleen päin, mutta ne olivat revenneet ja pieksivät köysiä jokseenkin navakassa tuulessa.
Kovassa aallokossa oli vaikeata viedä miehistöä laivaan, ja kun kannella ei näkynyt mitään elonmerkkejä, päätettiin viipyä sen lähellä, kunnes tuuli ja meri tyyntyisivät. Mutta juuri silloin he näkivät laivan partaalle kapuavan miehen, joka sai heille heikosti viitatuksi epätoivon mykän merkin.
Heti lähetettiin sinne vene, josta miesten onnistuikin nousta Arrowin kannelle. Täällä kohtasi heitä kauhea näky.
Kymmenkunta kuollutta ja kuolemaisillaan olevaa ihmistä virui sekaisin pahasti kallistuneella kannella. Kahta ruumista oli osittain syöty, ikään kuin laivassa olisi ollut susia.
Ranskalaiset saivat pian purjeet kuntoon, ja kovaonnisen aluksen vielä henkiin jääneet miehet toimitettiin kannen alle riippumattoihin.
Kuolleet käärittiin tervavaatteeseen ja kytkettiin riviin kannelle, jotta heidän kumppaninsa voisivat antaa heistä henkilötiedot, ennen kuin ruumiit laskettiin meren syvyyteen.
Ei yksikään elävistä ollut tajuissaan ranskalaisten matruusien tullessa Arrowin kannelle. Merkinantajakin oli pyörtynyt saamatta tietää, olivatko hänen epätoivoiset ponnistuksensa mitään hyödyttäneet.
Ranskalainen upseeri sai piankin selville, mikä oli aiheuttanut tämän hirveän tilanteen, sillä kun etsittiin vettä ja viinaa miesten virkistämiseksi, ei tavattu kumpaakaan. Samoin olivat kaikki ruokatavarat loppuneet viimeistä murua myöten.
Hän antoi heti merkin risteilijään, että oli lähetettävä vettä, lääkkeitä ja ruokaa, jolloin vielä toinen vene lähti vaaralliselle retkelle Arrowin luo.
Kun miehet olivat saaneet virvokkeita, toipuivat jotkut heistä sen verran, että saatiin kuulla koko kertomus aarteen hakuretkestä ja kuinka Arrow purjehti tiehensä Snipesin murhan jälkeen, sitten kun hänen ruumiinsa oli haudattu yhdessä arkun kanssa.
Risteilijän takaa-ajo oli niin pahasti säikäyttänyt kapinoitsijat, että he olivat monta päivää jatkaneet matkaa suoraan aavalle Atlantille, mutta kun he sitten olivat huomanneet vesi- ja ruokavarastojensa niukkuuden, olivat he jälleen kääntyneet itää kohti.
Kun laivalla ei kukaan ollut perehtynyt laivan ohjaamiseen, alettiin piankin kiistellä siitä, missä oikein oltiin, ja kun kolme päivää purjehdittua itään päin ei vieläkään näkynyt maata, käänsivät he laivan pohjoiseen, peläten, että vallitsevat pohjoistuulet olivat ajaneet heidät Afrikan eteläkärkeäkin etelämmäksi.
Näin he antoivat aluksen mennä pohjoiskoillista kohti pari päivää, jolloin heidät yllätti kaksi viikkoa kestävä tyven. Juomavesi oli heiltä loppunut, ja seuraavana päivänä he olivat ilman ruokaakin.
Tilanne muuttui pian yhä pahemmaksi. Eräs miehistä tuli hulluksi ja hyppäsi mereen. Pian sen jälkeen avasi toinen suonensa ja joi omaa vertansa. Kun hän kuoli, heittivät he hänet mereen, vaikka oli joukossa niitäkin, jotka halusivat pitää ruumiin laivassa. Nälkä oli muuttamaisillaan heidät ihmisistä pedoiksi.
Kaksi päivää ennen kun risteilijä oli heidät pelastanut, olivat he käyneet liian heikoiksi ohjaamaan alusta, ja samana päivänä oli kuollut kolme miestä. Seuraavana aamuna nähtiin, että erään ruumista oli syöty.
Koko sen päivän miehet tarkkailivat kiiluvin silmin toisiaan kuin petoeläimet, ja seuraavana aamuna oli kaksi ruumista syöty miltei puhtaaksi. Hirveästä ateriasta huolimatta miehet olivat vain vähän voimistuneet, sillä jano vaivasi heitä pahemmin. Ja sitten oli tullut risteilijä.
Kun ne, jotka vielä voitiin pelastaa, olivat kylliksi tointuneet, sai ranskalainen komentaja kuulla koko jutun, mutta miehet olivat liian oppimattomia osatakseen tarkoin näyttää sen paikan, minne professori seurueineen oli jätetty, ja siksi täytyi risteilijän verkalleen kulkea pitkin rannikkoa, laukaista tavan takaa kanuunansa merkiksi ja kaukoputkilla tutkistella joka soppea rannikolla.
Öisin he olivat olleet ankkurissa, ettei jäisi tutkimatta pieninkään rannikon taival, ja sattuma toi heidät edellisenä iltana juuri sille kohtaa, missä etsiskelty leiri sijaitsi.
Edellisen illan merkkilaukauksia ei oltu majassa kuultu, nähtävästi siksi, että he kaikki silloin olivat etsimässä Jane Porteria viidakon tiheikössä, missä ainainen oksien rapina tukahdutti muut äänet.
Kun molemmat seurueet olivat kertoneet seikkailunsa, oli risteilijän venekin jo palannut ja tuonut muassaan muonaa ja aseita retkikunnalle. Muutamia minuutteja myöhemmin lähti pieni matruusijoukko, mukana kaksi ranskalaista upseeria ynnä professori Porter ja Clayton, toivottomalle ja surulliselle retkelle tiettömään viidakkoon.
KAHDESKYMMENES LUKU
Isäin perintö
Kun Jane Porter huomasi olevansa vankina ja sen merkillisen metsäläisen kannettavana, joka oli pelastanut hänet apinan käsistä, alkoi hän epätoivoisesti ponnistella päästäkseen vapaaksi, mutta vankat käsivarret, jotka pitelivät häntä yhtä helposti kuin pikku vauvaa, puristivat yhä tiukemmin.
Silloin hän jätti turhat yrityksensä, pysyi hiljaa ja katseli puoliavoimien silmäluomiensa lomitse sitä miestä, joka näin kepeästi kuljetti häntä tiheikön läpi.
Kasvot olivat tavattoman kauniit, ja Tarzan oli hänestä väkevän miehisen kauneuden perikuva, jonka piirteitä eivät raakojen ja alentavien intohimojen jäljet rumentaneet. Sillä vaikka Apinain Tarzan oli tappanut ihmisiä ja eläimiä, oli hän surmannut niitä kuin metsästäjä, intohimotta, ellei oteta lukuun niitä harvoja tapauksia, jolloin hän ei ollut hautonut mielessään ilkeyttä, joka painaa inhoittavat jäljet kasvoihin.
Erään seikan tyttö oli pannut erikoisesti merkille nähdessään Tarzanin ryntäävän Terkozia vastaan — vasemmasta silmäkulmasta yli pään ulottuvan tulipunaisen viirun. Mutta kun hän nyt tarkasti Tarzanin piirteitä, huomasi hän, että se oli hävinnyt ja että sen paikalla oli vain ohut valkea viiva.
Tuntiessaan tytön pysyvän rauhallisena Tarzan hellitti hieman puristustaan ja kerran katsahti hänen silmiinsä hymyillen, ja silloin Jane Porterin täytyi sulkea silmänsä, joita näiden kauniiden, viehättävien miehenkasvojen näkeminen huikaisi.
Äkkiä Tarzan kiipesi puuhun, ja tyttö ihmetteli, miksi ei ollenkaan peloittanut, vaan hänestä tuntui, ettei hän koskaan ennen ollut levännyt paremmassa turvassa kuin nyt tämän ihmeellisen olennon käsivarsilla ja matkan käydessä yhä syvemmälle villiin metsään, jossa häntä odotti tuntematon kohtalo.
Kun hän silmät ummessa alkoi miettiä tulevaisuuttaan ja vilkkaan mielikuvituksen tuoma pelko taas valtasi hänet, ei hänen tarvinnut muuta kuin avata silmänsä ja katsoa likellä oleviin jaloihin kasvoihin heti rauhoittuakseen.
Ei, tämä mies ei koskaan tekisi hänelle pahaa, siitä hän oli varma, sillä hienot piirteet ja avomieliset kirkkaat silmät todistivat ritarillisuutta.
Yhä edelleen he samosivat vihannoivaan tiheikköön, joka Jane Porterista näytti mahdottomalta puhkaista, mutta jonka läpi tämä ihmeellinen metsäläinen pääsi kuin taikakeinoin. Tuskin ainoakaan oksa kosketti tyttöä, ja kuitenkin näkyi yllä ja alla, edessä ja takana vain toisiinsa kietoutuneita oksia ja köynnöksiä.
Tarzanin kulkiessa eteenpäin heräsi hänen mielessään monia uusia ja outoja ajatuksia. Nyt hänelle oli todellakin tullut ongelma, jonka tapaista hän ei milloinkaan ollut käsitellyt, ja pikemminkin hän tunsi kuin osasi harkita, että hänen oli se ratkaistava kuin ihminen eikä apinan tavalla.
Ilmava matka pitkin puiden keskioksia, jota tietä hän suurimmaksi osaksi käytti, oli hieman jäähdyttänyt hänen vastaheränneen rakkautensa hehkua.
Äkkiä hän huomasi pohtivansa sitä kysymystä, mikä kohtalo olisi tullut tytön osaksi, ellei häntä olisi pelastettu Terkozin käsistä. Hän tiesi, miksi apina ei ollut tappanut tyttöä, ja alkoi vertailla omia ja Terkozin aikeita.
Tosin oli viidakon väen tapaista, että uros otti puolisonsa väkisin.
Mutta voisiko Tarzan seurata eläinten lakeja? Eikö hän ollut ihminen?
Kuinka ihmiset tässä tapauksessa menettelivät? Hän joutui ymmälle,
sillä hän ei tietänyt.
Hän olisi toivonut voivansa kysyä sitä tytöltä, mutta sitten hän tajusi, että tämä oli jo vastannut, kun oli ponnistellut päästäkseen vapaaksi ja työntänyt hänet luotaan.
Tällä välin he olivat päässeet perille, ja Tarzan, pidellen vahvoilla käsivarsillaan Jane Porteria, hypähti keveästi sille kentälle, missä isojen apinain oli tapana pitää neuvottelujaan ja tanssia tappojuhlaa viettäessään.
Vaikka he olivat kulkeneet hyvin monta kilometriä, ei vielä ollut myöhäinen iltapäivä. Puoliympyrän muotoisella kentällä vallitsi salaperäinen hämy, joka pujotteli sinne varjostavien puunlatvojen läpi.
Vihreä turve houkutteli pehmeänä ja viileänä. Viidakon lukemattomat äänet tuntuivat tulevan jostakin kaukaa ja kuuluivat ainoastaan vaimenneena kaikuna, nousten ja laskien kuin mainingit autiolla rannalla.
Haaveellisen rauhan tunne hiipi Jane Porterin mieleen, kun hän vaipui ruohikolle, jonne Tarzan oli hänet laskenut, ja katsahtaessaan ylitseen kumartuvaan voimakkaaseen mieheen, hän piti itseään merkillisen turvallisena.
Hän tarkasteli puoliavoimin silmin Tarzania, kun tämä astui yli kentän sen reunalla olevia puita kohti. Kuinka hyvin siinä tulikin esille Tarzanin liikkeiden miellyttävä arvokkuus, jäntevän ruumiin sopusointuinen täydellisyys, olkapäiden miehekäs leveys ja hienopiirteisen pään ylväs ryhti!
Todellakaan ei voinut tuon jumalaisen ulkonäön kätkössä olla julmuutta tai alhaisuutta. Ei milloinkaan, niin hän ajatteli, ollut tuon veroinen mies maata polkenut siitä lähtien, kun Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen.
Yhdellä hyppäyksellä Tarzan nousi puuhun ja katosi. Jane Porter kummasteli, minne hän oli mennyt. Oliko hänet jätetty yksin viidakkoon oman onnensa nojaan?
Hän silmäili levottomasti ympärilleen. Joka puu ja pensas näytti hänestä väijytyspaikalta, missä jokin kauhea peto vain odotti tilaisuutta hyökätäkseen esille ja upottaakseen välähtelevät hampaansa hänen pehmeään lihaansa. Jokaisen äänen paisutti hänen mielikuvituksensa paha-aikeisen hirviön salakavalaksi hiivinnäksi.
Kuinka toisenlaiselta nyt tuntui, kun Tarzan oli hänet jättänyt!
Muutamia minuutteja, jotka hänestä olivat tuntien pituisia, hän istui peloissaan hermot jännittyneinä, odottaen hiipivän pedon hyökkäystä, joka tekisi lopun hänen levottomuudestaan. Hän melkein odotti murhaavaa iskua, joka toisi hänelle unohdusta ja rauhaa.
Äkkiä hän kuuli kahinaa takaansa. Kirkaisten hän hypähti pystyyn ja kääntyi katsomaan kohtaloaan.
Siinä seisoi Tarzan kädet täynnä kypsiä, meheviä hedelmiä.
Jane Porter horjui ja olisi kaatunut, ellei Tarzan olisi laskenut maahan kantamustaan ja ottanut hänet syliinsä. Hän ei menettänyt tajuntaansa, mutta painautui Tarzaniin kiinni kuin pelästytetty kauris.
Tarzan silitti hänen pehmeitä hiuksiaan ja koetti häntä rauhoittaa, samoin kuin Kaalakin oli tehnyt hänelle itselleen, kun häntä pienenä ollessaan oli säikäyttänyt Sabor, naarasleijona, tai Histah, käärme.
Kerran Tarzan painoi huulensa kevyesti hänen otsalleen, eikä hän silloin väistynyt, vaan sulki silmänsä ja huokasi.
Hän ei osannut selvittää tunteitaan eikä sitä halunnutkaan. Hän oli tyytyväinen, kun tunsi ympärillään väkevät turvalliset käsivarret, ja tahtoi jättää kaikki kohtalon huomaan, sillä viime tunnit olivat opettaneet häntä niin luottamaan tähän metsän kesyttömään olentoon, että hän tuskin koskaan oli tuntenut sellaista luottamusta kehenkään mieheen.
Ja kun hän sitten ajatteli edelleen, alkoi hänelle vähitellen selvitä, että hän ehkä oli tänään oppinut vielä jotakin, mitä ei oikein ollut aikaisemmin käsittänyt — oppinut rakastamaan. Se oli kuin ihme, ja hän hymyili.
Yhä hymyillen hän hiljaa työnsi Tarzanin luotaan, katsoi häneen puoliksi kirkastuneena, puoliksi hämillään, mikä teki hänet aivan lumoavaksi, ja osoitti sitten maassa olevia hedelmiä. Sitten hän istui ihmisapinan savirummun reunalle aterioidakseen, sillä hänen oli kova nälkä.
Tarzan poimi kiireesti maasta hedelmät ja toi ne hänen eteensä. Sitten hänkin istui rummulle tytön viereen, veti esiin puukkonsa ja alkoi kuoria metsän antimia.
Yhdessä he söivät ääneti ja loivat silloin tällöin salavihkaa katseita toisiinsa, kunnes vihdoin Jane Porter purskahti iloiseen nauruun, johon Tarzan yhtyi.
"Soisin teidän puhuvan englantia", sanoi tyttö.
Tarzan pudisti päätään, ja hänen silmiinsä tuli kaihoava ilme.
Sitten Jane Porter koetti puhua hänelle ranskaa ja vihdoin saksaa, mutta jälkimmäistä kieltä yrittäessään hänen täytyi itsekin nauraa mongerrukselleen.
"Ainakin", jatkoi hän englanniksi, "te ymmärrätte saksaani yhtä hyvin kuin sitä ymmärrettäisiin Berlinissä".
Tarzan lähti taas puiden sekaan, ensin osoitettuaan merkeillä, että hän aikoi pian palata, ja Jane Porter ymmärsi eikä ollenkaan pelännyt hänen poissa ollessaan.
Mutta yksinäisyyden tunne valtasi hänet, ja hän piti tarkasti silmällä sitä kohtaa, jonne Tarzan oli kadonnut, ja odotti hartaasti hänen palaamistaan. Kuten edellisellä kerralla, yllätti hänet nytkin hiljainen kahina hänen takanaan, ja kääntyessään hän näki Tarzanin tulevan mukanaan sylillinen oksia.
Sitten Tarzan taas meni viidakkoon ja palasi parin minuutin kuluttua, tällä kertaa tuoden ison kantamuksen pehmeätä ruohoa ja saniaisia. Vielä kaksi kertaa hän teki saman tempun, kunnes hänellä mielestään oli riittävästi aineksia.
Nyt hän levitti sananjalat ja ruohon maahan pehmeäksi alustaksi ja laati sen ylle, sovittamalla oksia parittain toistensa nojalle, jalan korkuisen katoksen, jonka peitteeksi pantiin suuria lehtiä. Näin kyhätyn pikku teltan toinen pää suljettiin oksilla ja lehvillä.
Sitten he taas istuivat rummun reunalle ja koettivat puhella merkkikieltä.
Tarzanin kaulassa riippuva komea timanttimedaljonki oli kovasti ihmetyttänyt Jane Porteria. Hän osoitti sitä, ja Tarzan päästi sen irti ja antoi kauniin koristeen hänen käteensä.
Jane Porter näki, että se oli taidokasta tekoa ja että timantit olivat erinomaisen loistavia ja puhtaita, mutta niiden hiomistapa osoitti niiden olevan menneiltä ajoilta.
Hän huomasi myös, että medaljonki oli avattava, niinpä hän painettuaan salaista jousta sai molemmat puoliskot auki, jolloin sieltä tuli esille kaksi norsunluuhun maalattua pienoiskuvaa.
Toinen kuva esitti kaunista naista, ja toinen olisi voinut olla hänen vierellään istuva mies, paitsi että ilmeessä oli eräänlainen hieno eroavaisuus, jota tuskin olisi voinut määritellä.
Hän katsahti Tarzaniin, joka kumartui häneen päin ja hämmästyneen näköisenä tarkasteli pienoiskuvia. Sitten Tarzan ojensi kätensä, otti häneltä medaljongin ja tutki muotokuvia, yhä näyttäen yllätyksen ja ilmeisen mielenkiinnon merkkejä. Hänen menettelynsä osoitti selvästi, ettei hän ollut koskaan ennen nähnyt näitä kuvia eikä tullut ajatelleeksi, voisiko medaljongin ehkä avata.
Tämä antoi Jane Porterille lisää ajattelemisen aihetta, ja hän koetti arvailla, kuinka näin ihana koristus oli joutunut Afrikan viidakossa elävän villi-ihmisen haltuun.
Vielä merkillisempää oli, että medaljongin kuvista toinen esitti miestä, joka kenties oli tämän metsäläisen veli tai isä, vaikkei hän itse näkynyt edes tietävän, mitä hänen aarteeseensa oli kätketty.
Tarzan tuijotti edelleen molempiin muotokuviin. Äkkiä hän sieppasi nuolikotelon olaltaan, purki siitä nuolet maahan ja veti sen pohjalta esiin litteän esineen, joka oli kiedottu moniin pehmeihin lehtiin ja sidottu kiinni ruohonkorsilla.
Varovasti hän poisti lehtikerroksen toisensa perästä, kunnes vihdoin piteli kädessään valokuvaa. Osoittaen medaljongissa olevaa miehen kuvaa hän antoi valokuvan Jane Porterille ja piti avattua medaljonkia sen rinnalla.
Valokuva lisäsi yhä tytön hämmästystä, sillä se esitti ilmeisesti samaa miestä, jonka kuva oli medaljongissakin.
Tarzan loi häneen huolestuneita katseita ja näytti hautovan mielessään jotakin kysymystä, jota ei saanut sanotuksi.
Tyttö osoitti ensin valokuvaa, sitten pienoiskuvaa ja vihdoin häntä itseään, saadakseen hänet käsittämään, että nämä kolme olivat saman näköisiä, mutta Tarzan pudisti vain päätään. Sitten hän kohautti hartioitaan, otti valokuvan, kääri sen huolellisesti lehtiin ja pani takaisin nuolikotelonsa pohjalle.
Hetken aikaa hän istui hiljaa, tuijottaen maahan. Jane Porter käänteli hyppysissään pientä medaljonkia, koettaen keksiä jotakin, minkä perusteella pääsisi selville sen oikeasta omistajasta.
Vihdoin tuli hänen mieleensä hyvin yksinkertainen selitys.
Medaljonki oli kuulunut loordi Greystokelle, ja kuvat esittivät häntä ja lady Alicea. Tämä villi-ihminen oli vain löytänyt sen rannikon majasta. Kuinka typerää, ettei hän ollut heti älynnyt tätä ratkaisua!
Mutta loordi Greystoken ja nuoren metsäläisen samannäköisyyttä hän ei voinut selittää, eikä olisikaan ollut kovin helppoa kuvitella, että tämä alaston villi todella saattoi olla englantilainen aatelismies.
Vihdoin Tarzan katsahti tyttöön, joka tutkiskeli medaljonkia. Hän ei voinut käsittää sen sisällä olevien muotokuvien merkitystä, mutta näki vieressään istuvan nuoren olennon ilmeessä vilkasta mielenkiintoa.
Tyttö huomasi nuoren miehen katseen ja luullen hänen haluavan korua takaisin, antoi sen hänelle. Mutta silloin Tarzan levitti ketjun, pani sen tytön kaulaan ja hymyili sille hämmästykselle, joka tästä odottamattomasta lahjasta kuvastui hänen kasvoillaan.
Jane Porter pudisti pontevasti päätään ja tahtoi ottaa kultaisen ketjun kaulaltaan, mutta Tarzan ei sallinut, vaan piteli kiinni hänen käsiään, kun hän oli itsepäinen.
Vihdoin hän mukautui, naurahti hiukan ja nosti medaljongin huulilleen. Sitten hän nousi seisaalleen ja niiasi.
Tarzan ei oikein tajunnut, mitä hän tarkoitti, mutta arvasi vaistomaisesti, että se oli hänen tapansa kiittää lahjasta. Niinpä hänkin nousi, otti korun käteensä, kumartui kuin menneiden aikojen hovimies ja painoi huulensa siihen kohtaan, jota tytön huulet olivat koskettaneet.
Se oli sulava ja hieno kohteliaisuuden osoitus, ja hän suoritti sen itsetiedottoman sirosti ja arvokkaasti. Se oli todistus hänen ylhäisestä syntyperästään, monien sukupolvien sivistyksestä, joka täten vaistomaisesti tuli esiin, isäin perintö, jota ei koko hänen ikänsä kestänyt villi-ihmisen kasvatus ja ympäristö ollut kyennyt kokonaan hävittämään.
Nyt alkoi jo tulla hämärä, ja siksi he taas söivät hedelmiä, jotka olivat heillä sekä ruokana että juomana. Sitten Tarzan nousi ja vietyään Jane Porterin pikku teltan luo kehoitti häntä astumaan sisään.
Ensi kerran moneen tuntiin valtasi tytön taas pelko, ja Tarzan tunsi hänen estelevän.
Puolen päivän seurustelu tämän tytön kanssa oli tehnyt Tarzanista ikään kuin toisen olennon. Peritty vaisto puhui hänelle nyt paljon voimakkaammin kuin hänen saamansa kasvatus.
Tosin hän ei ollut metsäläisestä äkkiä muuttunut hienotapaiseksi herrasmieheksi, mutta jälkimmäinen alkoi jo päästä hänessä voitolle, ja ennen kaikkea hän halusi miellyttää tätä rakastamaansa naista ja näyttää hyvältä hänen silmissään.
Niinpä Tarzan käytti sitä ainoaa keinoa, jonka tiesi rauhoittavan Jane Porteria. Hän veti tupesta metsästyspuukkonsa ja antoi sen tytölle, kehoittaen tätä jälleen menemään telttaan.
Tyttö ymmärsi ja otettuaan pitkän puukon astui sisälle. Hän laskeutui pehmeälle ruohovuoteelle, mutta Tarzan jäi makaamaan oviaukon edustalle.
Siinä asennossa heidät tapasi aamun nouseva aurinko.
Herättyään Jane Porter ei ensin muistanut edellisen päivän kummallisia seikkailuja, vaan ihmetteli outoa ympäristöä — pikku lehtitelttaa, pehmeätä ruohovuodetta ja jalkopuolella avautuvaa tuntematonta näköalaa.
Sitten tulivat muistot hitaasti hänen mieleensä yksitellen — ja samalla myös valtava kiitollisuuden tunne siitä, että hän oli pelastunut kauheasta vaarasta.
Hän astui teltan aukolle katsomaan Tarzania. Tämä oli mennyt, mutta nyt hän ei enää pelännyt, sillä hän tiesi Tarzanin tulevan takaisin.
Kukapa saattaisikaan pelätä, kun se mies oli läsnä? Hän kyseli mielessään, oliko maan päällä toista miestä, jonka seurassa tyttö voisi tuntea itsensä turvalliseksi Afrikan viidakon sydämessä. Eikä hän pelännyt nyt edes leijonia tai panttereita.
Hän kohotti silmänsä ja näki Tarzanin notkean vartalon liukuvan maahan läheisestä puusta. Kun heidän katseensa yhtyivät, kirkastuivat Tarzanin kasvot, ja hänen huulilleen tuli sama säteilevä, avomielinen hymy, joka edellisenä päivänä oli saavuttanut tytön luottamuksen.
Kun Tarzan tuli lähemmäksi, alkoi Jane Porterin sydän sykkiä kiivaammin, ja hänen silmissään oli sellainen loisto kuin ei vielä yhdenkään miehen lähestyessä.
Tarzan oli jälleen kerännyt hedelmiä, jotka hän nyt laski teltan ovelle. Taas he istuutuivat syömään.
Jane Porter mietti, mitä aikeita Tarzanilla saattoi olla. Veisikö tuo villi hänet takaisin rannalle vai pidättäisikö hänet täällä. Äkkiä hän tajusi, ettei koko asia häntä niin kovin liikuttanutkaan. Oliko todella käynyt niin, että se oli hänestä yhdentekevää!
Hän alkoi käsittää olevansa täysin tyytyväinen, kun vain saisi istua tämän hymyilevän jättiläisen rinnalla ja syödä ihania hedelmiä metsän paratiisissa kaukana viidakon sydämessä — enempää ei tarvittu, jotta hän oli tyytyväinen ja onnellinen.
Hän ei voinut sitä ymmärtää. Hänen terve järkensä sanoi hänelle, että hänen nyt pitäisi olla puolikuollut pelosta, täynnä pahoja aavistuksia, mutta hänen sydämessään olikin riemua, ja hän vastasi vierellään istuvan miehen hymyyn samalla tavalla.
Kun he olivat lopettaneet aamiaisensa, kävi Tarzan noutamassa teltasta puukkonsa. Tyttö oli sen kokonaan unohtanut ja tajusi unohduksen johtuneen siitä, että hän oli kadottanut sen pelon, joka oli hänet saanut ottamaan veitsen vastaan.
Kehoittaen tyttöä seuraamaan Tarzan lähti kentän poikki lähimpien puiden luo, otti hänet toiselle väkevälle käsivarrelleen ja heilautti itsensä oksalle.
Jane Porter älysi, että nyt alkoi matka omaisten luo, eikä voinut ymmärtää, miksi hänet äkkiä valtasi surumielisyys.
Tuntikausia he matkasivat hitaasti puusta puuhun. Tarzan ei pitänyt kiirettä, vaan koetti mahdollisimman kauan nauttia tästä matkasta, jolloin suloiset kädet olivat kiedotut hänen kaulansa ympäri, ja niinpä hän poikkesi kauas etelään suorasta rannikolle vievästä tiestä.
Useita kertoja he pysähtyivät vähän lepäämään, vaikkei se ollut Tarzanille tarpeellista, ja puolenpäivän tienoissa he jäivät tunniksi pienen puron rannalle, missä he sammuttivat janonsa ja aterioivat.
Niinpä olikin jo auringonlasku käsissä, kun he tulivat aukealle paikalle, ja silloin Tarzan hypähti maahan suuren puun viereen, levitti käsillään aukon pitkään viidakkoruohoon ja osoitti tytölle pientä majaa.
Jane Porter tarttui hänen käteensä, viedäkseen hänet majalle ja kertoakseen isälleen, että tämä mies oli pelastanut hänet kuolemasta, vieläpä pahemmastakin, ja pitänyt hänestä niin hyvää huolta kuin konsaan äiti lapsestaan.
Mutta Tarzan kävi taas araksi nähdessään ihmisasunnon. Hän pudisti päätään ja kääntyi poispäin.
Tyttö katsoi Tarzaniin rukoilevin silmin. Hänestä tuntui sietämättömältä ajatus, että hänen pelastajansa lähtisi yksinään takaisin hirvittävään viidakkoon.
Mutta Tarzan pudisti yhä päätään, veti sitten tytön hyvin hellävaroen puoleensa ja kumartui häntä suutelemaan, mutta ensin hän katsoi kuitenkin tyttöä silmiin saadakseen selville, oliko se sallittua.
Hetkisen tyttö epäröi, mutta sitten hän kiersi kätensä Tarzanin kaulaan, painoi hänen päänsä lähemmäksi ja suuteli häntä — punastumatta.
"Minä rakastan teitä… minä rakastan teitä", kuiskasi Jane Porter.
Kaukaa kuului heikosti pyssyjen laukauksia. Tarzan ja Jane Porter hätkähtivät ja kuuntelivat.
Majasta tulivat herra Philander ja Esmeralda.
Siltä paikalta, missä Tarzan ja tyttö seisoivat, he eivät voineet nähdä satamassa ankkuroivaa kahta alusta.
Tarzan osoitti siihen suuntaan, mistä laukaukset olivat kuuluneet, kosketti rintaansa ja viittasi taas. Hän tahtoi mennä, ja jokin aavistus ilmaisi tytölle hänen haluavan täältä rientää sentähden, että luuli hänen väkensä olevan vaarassa.
Taas he suutelivat toisiansa.
"Tulkaa luokseni jälleen", kuiskasi tyttö. "Odotan teitä — aina."
Tarzan katosi ja Jane Porter lähti kentän yli majalle päin. Herra Philander näki hänet ensin. Nyt oli jo hämärä, ja herra Philander oli kovin likinäköinen.
"Riennä, Esmeralda!" huusi hän. "Kiireesti nyt majaan, täällä on leijona! No hitto vie!"
Esmeralda ei pysähtynyt tarkistamaan, oliko herra Philander oikeassa. Vanhan herran äänensävy oli hänelle tarpeeksi. Neekeritär ehti majaansa ja läimäytti oven kiinni melkein samassa kun hänen nimeään oli huudettu. Herra Philanderin viimeiset sanat johtuivat siitä huomiosta, että Esmeralda hädissään oli jättänyt hänet samalle puolelle ovea kuin lähestyvän leijonan.
Hän jyskytti vankkaa ovea kuin riivattu.
"Esmeralda! Esmeralda!" kirkui hän. "Päästä sisään, leijona syö minut."
Esmeralda luuli leijonan siellä jo riehuvan ovella ja koettavan tunkeutua sisään, ja niinpä hän vanhan tapansa mukaan pyörtyi.
Herra Philander loi pelokkaan katseen taakseen.
Voi kauhistus! Peto tuli yhä lähemmäksi. Hän koetti kavuta majan seinää ylös ja saikin epävarman otteen kaislakatosta. Hetken aikaa hän siinä riippui raappien seinää jaloillaan kuin kissa liinakangasta, mutta äkkiä heltisi se kaislatukko, josta hän piti kiinni, ja hän mätkähti maahan selälleen.
Samassa juolahti hänen mieleensä muuan vanha eläintieteellinen havainto. Hän oli kuullut kerrottavan, että jos tekeytyy kuolleeksi, niin leijona saattaa mennä ohitse lainkaan kajoamatta.
Niinpä hän makasi maassa jäykkänä kuin kuollut. Kun hänen kätensä ja säärensä olivat osoitelleet taivasta kohti hänen pudotessaan, ei hänen kuolonkankeutensa tuntunut oikein vakuuttavalta.
Jane Porter oli ihmetellen katsellut hänen temppujaan. Nyt hän
naurahti — se oli vain pienoinen naurunhelähdys, mutta se riitti.
Herra Philander kierähti kyljelleen ja tähysteli joka puolelle.
Vihdoin hän keksi tytön.
"Jane!" huudahti hän. "Jane Porter. No, hitto vie!"
Hän kompuroi pystyyn ja syöksyi Janea kohti. Hän ei voinut oikein uskoa, että siinä todella oli Jane ilmielävänä.
"Hyvänen aika! Mistä te tulette? Missä ihmeessä te olette ollut?
Kuinka…"
"Malttakaa, herra Philander", keskeytti tyttö. "Niin moneen kysymykseen en voi yhdellä kertaa vastata…"
"No niin", sanoi herra Philander. "Minä olen, totta vie, niin ihmeissäni ja iloissani, kun näen teidät taas turvassa ja terveenä, etten itsekään tiedä, mitä höpisen… Mutta kertokaapa nyt, mitä teille on tapahtunut…"
ENSIMMÄINENKOLMATTA LUKU
Kauhun paikka
Kun pieni matruusijoukko vaivalloisesti kulki pitkin tiheää viidakkoa Jane Porteria etsimässä, kävi yhä ilmeisemmäksi tämän yrityksen turhuus; mutta vanhan professorin murhe ja nuoren englantilaisen epätoivo estivät hyväsydämistä D'Arnotia kääntymästä takaisin.
Hän arveli, että kenties sittenkin oli hiukan mahdollisuutta löytää tytön ruumis tai sen jäännöksiä, vaikka hän muuten oli varma siitä, että tyttö oli joutunut jonkun pedon uhriksi. Hän käski miestensä hajaantua ampumaketjuksi sillä kohtaa, josta Esmeralda oli tavattu, ja sieltä he hikoillen ja puhkuen tunkeutuivat melkein läpipääsemättömään tiheikköön.
Hidasta työtä se oli. Keskipäivään asti he olivat edenneet vain muutamia kilometrejä sisämaahan. Silloin he vähäksi aikaa pysähtyivät lepäämään, ja kun sitten oli vielä kuljettu jonkun verran, tapasi eräs miehistä hyvin tallatun polun.
Se oli vanhan elefantin tie, ja D'Arnot päätti seurata sitä, kun ensin oli neuvoteltu professori Porterin ja Claytonin kanssa.
Tie mutkitteli viidakon läpi koilliseen, ja miehet marssivat perätysten.
Luutnantti D'Arnot kulki etunenässä jokseenkin reippain askelin, sillä polku oli verrattain leveä ja mukava. Heti hänen perässään tuli professori Porter, mutta koska hän ei jaksanut pysyä nuoren miehen kintereillä, oli D'Arnot päässyt hänestä noin satakunta metriä edelle, kun hänet äkkiä piiritti puolitusinaa mustaa soturia.
D'Arnot antoi varoitushuudon joukoilleen, mutta ennenkuin hän sai revolverinsa esille, oli hänet jo sidottu ja laahattu viidakkoon.
Hänen huutonsa oli hälyttänyt matruusit, ja kymmenkunta miestä juoksi professori Porterin ohi upseerilleen avuksi.
He olivat juuri sivuuttaneet sen paikan, missä D'Arnot oli siepattu kiinni, kun viidakosta viskattu keihäs lävisti yhden miehistä, minkä jälkeen he saivat niskaansa kokonaisen nuolisateen. He kohottivat kiväärinsä ja laukaisivat sinne päin, mistä vasamat olivat tulleet. Nyt ehti paikalle muukin joukko, ja yhteislaukaus toisensa perästä laskettiin piilevää vihollista kohti. Nämä laukaukset kuuluivat myös Tarzanin ja Jane Porterin korviin.
Luutnantti Charpentier, joka oli johdattanut jälkijoukkoa, tuli nyt saapuville ja kuultuaan, mikä oli hätänä, komensi miehet seuraamaan itseään ja ryntäsi tiheikköön.
Pian he joutuivat käsikähmään noin viidenkymmenen mustan sotilaan kanssa, jotka olivat tulleet Mbongan kylästä. Nuolet ja luodit viuhuivat sakeasti ja nopeasti.
Eriskummaiset Afrikan puukot ja ranskalaisten pyssynperät suorittivat katkeran ja verisen kamppailun, mutta kauan ei kestänyt, ennen kuin alkuasukkaat pakenivat viidakkoon, jättäen ranskalaiset yksin laskemaan mieshukkaansa.
Kahdestakymmenestä oli neljä kaatunut, kymmenkunta oli haavoittunut ja luutnantti D'Arnot kadoksissa. Yö oli nopeasti tulossa, ja heidän asemansa kävi kaksin kerroin vaarallisemmaksi, kun he eivät edes osanneet takaisin sille polulle, jota pitkin olivat tulleet.
Tässä ei ollut muuta neuvoa kuin leiriytyä, kunnes päivä valkenisi. Luutnantti Charpentier komensi raivaamaan aukean alan, joka ympäröitiin oksa- ja risuvallituksella. Varustuksia ei saatu valmiiksi ennen kuin pimeän tultua, ja miehet sytyttivät suuren nuotion raivauksen keskelle valaisemaan työtänsä.
Kun vihdoin kaikki oli kunnossa, niin että voitiin kestää petojen ja villi-ihmisten hyökkäyksiä, sijoitti luutnantti Charpentier vartijoita pikku leirin ympärille, ja väsyneet ja nälkäiset miehet heittäytyivät maahan nukkumaan.
Haavoittuneiden huokaukset, joihin sekaantui metelin ja nuotion sinne houkuttelemien petojen ärinä ja karjunta, estivät miehiä saamasta mitään todellista lepoa. Alakuloisina ja nälkäisinä he makasivat odottaen vain pitkän yön loppumista ja päivänkoittoa.
Ne mustat, jotka olivat vanginneet D'Arnotin, eivät olleet huolineet ryhtyä otteluun, joka sitten seurasi, vaan olivat laahanneet hänet mukanaan toiseen suuntaan viidakon läpi ja sitten taas kauempana palanneet samalle tielle.
He hoputtivat vankiaan eteenpäin, ja yhä heikommin kuuluivat äänet taistelupaikalta, kunnes D'Arnotin eteen äkkiä aukeni melkoisen laaja raivattu alue, jonka toisessa päässä oli ruohokattoinen paaluaitauksella ympäröity kylä.
Oli jo hämärä, mutta portinvartijat näkivät lähestyvän miesjoukon ja erottivat, että yksi heistä oli vanki.
Aitauksesta alkoi kuulua huutoja, ja lauma naisia ja lapsia ryntäsi seuruetta vastaan.
Silloin alkoi ranskalaiselle upseerille hirvein kokemus, mitä maan päällä voi ihmisen osaksi tulla — valkoisen vangin vastaanotto Afrikan ihmissyöjien kylässä.
D'Arnot käsitti hyvinkin, ettei tässä voinut odottaa vähääkään armoa, varsinkin kun hän muisti ne julmuudet, joita Belgian kuninkaan Leopold II:n upseerit olivat harjoittaneet juuri näitä alkuasukkaita kohtaan ja joiden vuoksi nämä olivat paenneet Kongon vapaavaltiosta, ollen silloin enää säälittävä jäännös kerran mahtavasta heimosta.
He kävivät D'Arnotin kimppuun kynsin ja hampain, löivät häntä kepeillä ja kivillä ja repivät kuin metsän pedot. Jokainen vaatepala revittiin hänen yltään, ja armottomia iskuja sattui hänen paljaaseen, suojattomaan ruumiiseensa. Mutta kertaakaan ranskalainen ei parahtanut tuskasta. Hiljaisen rukouksen hän vain lähetti Luojalleen, että kidutuksesta pian tulisi loppu.
Mutta kuolemaa hänelle ei suotu niin helposti. Soturit ajoivat naiset pois vangin luota. Hänet oli säästettävä jalompaa huvitusta varten, ja saatuaan purkaa ensi vimmansa he kokoontuivat hänen ympärilleen häntä herjaamaan ja syljeskelemään.
Sitten D'Arnot köytettiin isoon paaluun, josta yksikään ihminen ei ollut elävänä irti päässyt.
Osa naisista kiirehti hakemaan majoista patoja ja vettä, toiset sytyttivät joukon rovioita juhla-aterian keittämistä varten. He odottivat nähtävästi runsasta saalista, luullen muiden soturien tuovan vankeja kotiin.
Kesti kuitenkin jonkun aikaa, ennen kuin juhla voitiin aloittaa, sillä ensin piti odottaa niiden soturien paluuta, jotka olivat joutuneet taisteluun valkonahkojen kanssa. Ilta oli siis jokseenkin myöhäinen, kun kaikki olivat koolla ja kuolontanssi alkoi tuomitun upseerin ympärillä.
Melkein tajuttomana tuskasta ja uupumuksesta D'Arnot katseli puoleksi suljettujen silmäluomiensa alta villiä näytelmää, joka hänestä tuntui kauhealta painajaiselta tai houreelta, josta hän pian heräisi.
Eläimelliset, maalatut kasvot, leveät suut, riippuvat huulet, keltaiset, teräviksi viilatut hampaat, mulkoilevat paholaissilmät, alastomat, kiiltävät ruumiit, kauheat keihäät — ei, tuollaisia ihmisiä ei todellakaan voinut olla maan päällä, varmasti tämä oli vain unta…
Villit, kieppuvat ruumiit tulivat hyppien yhä lähemmäksi. Nyt suhahti esiin keihäs ja pisti hänen käsivarteensa. Vihlova tuska ja lämpimän veren valuminen pitkin ihoa ilmaisi hänelle, että tämä oli hirvittävää, toivotonta todellisuutta.
Taas raapaistiin häntä keihäällä, ja sitten vielä kerran. Hän sulki silmänsä ja puri hampaansa lujasti yhteen, sillä hän ei tahtonut huutaa ääneen.
Hän päätti näyttää näille elukoille, kuinka upseeri ja herrasmies kuolee…
Kenenkään ei ollut tarvinnut selittää Tarzanille, mitä kaukaiset laukaukset merkitsivät. Silloin, kun muisto Jane Porterin suudelmista vielä oli hänen huulillaan, samosi hän jo uskomattoman nopeasti metsän halki suoraan Mbongan kylää kohti.
Kahakasta hän ei välittänyt sen enempää, sillä hän arveli sen piankin loppuvan. Tapettuja hän ei voinut enää auttaa, eivätkä pakoon päässeet tarvinneet hänen apuaan, vaan hän kiirehti niiden luo, jotka eivät olleet saaneet surmaansa eivätkä pelastuneet. Hän tiesi tapaavansa heidät suuren paalun luota Mbongan kylästä.
Monta kertaa oli Tarzan nähnyt Mbongan mustanahkojen palaavan pohjoisesta ryöstöretkiltään vankeja tuoden, ja joka kerta oli sama näytelmä uusittu kamalan paalun luona monien rovioiden lepattavassa valaistuksessa.
Hän tiesi myös, etteivät mustat paljoakaan viivytelleet pannessaan juhliaan toimeen, ja pelkäsi saapuvansa liian myöhään, voidakseen tehdä muuta kuin vain kostaa.
Tarzan oli ennen jokseenkin kylmäkiskoisesti tarkannut heidän mässäystään, vain joskus huvikseen heitä pelotellen; mutta tähän asti olivatkin heidän uhrinsa olleet heidän omaa mustaa rotuansa.
Tänä iltana oli asianlaita toisin. Nyt oli vaarassa valkoisia miehiä, Tarzanin omaa heimoa. Kenties he juuri nyt kärsivät kidutusta viidakkovarustuksen paaluun sidottuna.
Eteenpäin hän kiiruhti. Yö oli tullut, ja hän matkasi puiden ylimpiä latvoja myöten, missä loistava troopillinen kuu valaisi huimaavaa, huojuvaa latua.
Äkkiä hän näki oikealta idästä tulen kajastavan. Se oli hänen luulonsa mukaan kahden valkoisen miehen leirirovio, jonka he olivat sytyttäneet, ennen kuin heidän kimppuunsa käytiin, sillä hän ei tiennyt, että tänne oli tullut matruuseja.
Mutta Tarzan tunsi viidakkonsa niin varmasti, ettei poikennut suunnaltaan, vaan sivuutti nuotion noin kilometrin matkan päästä. Se oli ranskalaisten leirivalkea.
Muutamia minuutteja myöhemmin Tarzan liukui puissa Mbongan kylän lähellä. Kas, hän ei sentään ollut pahasti myöhästynyt! Vai oliko! Sitä oli aluksi vaikea tietää. Paaluun köytetty olento seisoi ihan hiljaa, vaikka mustat soturit vasta riipaisivat sitä keihäillään.
Tarzan tunsi heidän tapansa. Kuoliniskua ei oltu vielä annettu. Hän saattoi melkein minuutilleen sanoa, kuinka kauan tanssi oli kestänyt.
Vielä hetkinen, ja Mbongan veitsi viiltäisi uhrilta toisen korvan. Se oli lopun merkki, sillä kohta sen jälkeen ei olisi vangista muuta jäljellä kuin raadeltu, värisevä lihakasa, vielä elossa, mutta valmiina saamaan viimeisen iskun.
Paalu oli noin viidentoista metrin päässä lähimmästä puusta. Tarzan otti esille suopunkinsa, ja heti kuului tanssivien paholaisten ulvonnan ja melun yli apinamiehen kauhea haastekarjaisu.
Tanssijat pysähtyivät kuin kivettyneinä. Suopunki viuhahti korkealla mustanahkojen päitten yli. Sitä ei näkynyt edes rovioiden lepattavassa, punaisessa hohteessa.
D'Arnot aukaisi silmänsä. Kookas neekeri, joka seisoi hänen edessään, retkahti selälleen kuin näkymättömän käden satuttamana. Kirkuen ja sätkytellen hän laahautui nopeasti puiden varjoon. Toiset villit tarkkasivat jähmettyneinä tätä noituutta, silmät pullollaan kauhistuksesta.
Sitten he saivat nähdä, kuinka ruumis nousi suoraan ylös pimeyteen, ja kun se katosi lehvien sekaan, lähtivät neekerit ulvoen karkuun ulos portista.
D'Arnot jäi yksin.
Hän oli urhea mies, mutta sittenkin hän tunsi kylmiä väreitä niskassaan, kun äskeinen hirvittävä sotahuuto kuului. Ja kun neekerin rimpuileva ruumis hävisi metsän tiheään lehvistöön, ikään kuin taikavoiman kiskomana, tuntui hänestä siltä, kuin itse kuolema olisi noussut synkästä haudastaan ja laskenut kylmänhikisen kätensä hänen päälleen.
D'Arnot tuijotti pimeyteen, jonne vihollisen ruumis oli kadonnut, sillä hän oli kuulevinaan sieltä liikehtimistä.
Oksat taipuivat kuin raskaan pedon painosta, sitten kuului ryskettä, ja neekeri mätkähti taas alas, jääden liikkumatta makaamaan.
Heti sen jälkeen tuli esiin valkoinen olento, mutta pystyssä.
D Arnot näki komeavartaloisen nuoren jättiläisen pujahtavan pimennosta tulen valoon ja nopeasti astuvan sitä paikkaa kohti, missä hän seisoi.
Mitä tämä merkitsi? Kuka tuo saattoi olla? Epäilemättä joku uusi kiduttaja.
D'Arnot odotti. Hänen silmänsä ei hetkeksikään hellittänyt lähestyvää miestä, joka myöskään ei kääntänyt hänestä avomielistä, kirkasta katsettaan. Se rauhoitti hieman upseeria, mutta hän ei kuitenkaan voinut paljon toivoa. Tosin hänestä näytti, ettei tuo ilme voinut kuulua julmalle ihmiselle.
Sanaa sanomatta Apinain Tarzan viilsi poikki ranskalaisen siteet. Heikkona kärsimyksistä ja verenvuodosta D'Arnot olisi lysähtänyt maahan, jollei väkevä käsi olisi häntä pidellyt.
Hän tunsi kuinka hänet nostettiin maasta. Sitten hän oli lentävinään, mutta samalla hän kadotti tajuntansa.
TOINENKOLMATTA LUKU
Hukkaan mennyt retki
Kun aamu valkeni ranskalaisten pikku leirin ylle viidakon sydämessä, tapasi se alakuloisen ja epätoivoisen miesjoukon.
Heti kun oli tullut tarpeeksi valoisaa, lähetti luutnantti Charpentier kolmen miehen ryhmiä eri suuntiin etsimään polkua, joka pian löydettiinkin, ja sitten retkikunta kiiruhti takaisin rannikolle.
Eteneminen oli hidasta, sillä heidän täytyi kantaa kuuden kaatuneen ruumiita; entisten lisäksi oli kaksi kuollut yöllä. Sitäpaitsi tarvitsivat useat haavoittuneetkin apua, päästäkseen edes hitaasti liikkumaan.
Charpentier oli päättänyt palata leirille saamaan lisäväkeä, minkä jälkeen uudestaan lähtisi etsimään mustia ja pelastamaan D'Arnotia.
Oli jo myöhä iltapäivä, kun uupuneet miehet vihdoin pääsivät ranta-aukealle, mutta kahdelle heistä toi paluu niin suuren ilon, että samassa hetkessä kaikki heidän kärsimyksensä ja huolensa unohtuivat. Kun pieni retkikunta tuli esiin viidakosta, oli Jane Porter ensimmäinen olento, jonka professori Porter ja Cecil Clayton näkivät majan ovella.
Riemusta huudahtaen hän juoksi heitä tervehtimään, kietaisi kätensä isänsä kaulaan ja purskahti itkuun ensi kerran siitä asti, kun heidät jätettiin tälle kauhealle ja seikkailuista rikkaalle rannalle.
Professori Porter taisteli miehekkäästi pitääkseen tunteitaan kurissa, mutta hermoja ja voimia oli koeteltu liiaksi, eikä hän voinut muuta kuin painaa vanhat kasvonsa tytön olkaa vasten, ja hän alkoi hiljaa nyyhkiä kuin väsynyt lapsi.
Jane Porter talutti hänet majaan, ja ranskalaiset jatkoivat matkaansa rannalle, missä useita heidän tovereitaan tuli heitä vastaan.
Haluten jättää isän ja tyttären kahden kesken, Clayton seurasi matruuseja ja jäi puhelemaan upseerien kanssa, kunnes näiden vene työnnettiin vesille, sillä luutnantti Charpentierin piti lähteä risteilijälle ilmoittamaan, kuinka onnettomasti heidän retkensä oli päättynyt.
Sitten Clayton hitaasti palasi majalle. Hänen sydämensä oli tulvillaan onnea. Se nainen, jota hän rakasti, oli pelastunut.
Hän kummasteli, minkä ihmeen kautta Jane oli säästynyt. Melkein uskomatonta oli nähdä hänet vielä elossa.
Lähestyessään majaa hän näki Jane Porterin tulevan ulos ovesta ja hänet nähtyään rientävän hänen luokseen.
"Jane!" huudahti nuori mies. "Jumala on todella ollut meille armollinen. Kertokaa nyt, kuinka te pääsitte sieltä — millä tavalla kaitselmus teidät pelasti — meille."
Clayton ei ollut milloinkaan ennen puhutellut häntä ristimänimeltä. Kahta päivää aikaisemmin Jane Porter olisi tuntenut mielihyvää kuullessaan sen Claytonin huulilta — nyt se häntä peloitti.
"Herra Clayton", sanoi hän rauhallisesti ja ojensi hänelle kätensä, "sallikaa minun ensiksi kiittää teitä siitä avusta, jota annoitte rakkaalle isälleni. Hän on kertonut minulle, kuinka jalo ja uhrautuva te olette ollut. Kuinka voimme koskaan sitä teille palkita!"
Clayton huomasi, ettei tyttö vastannut yhtä tuttavallisesti hänen tervehdykseensä, mutta hän ei siitä pahastunut. Olihan Jane saanut kärsiä niin paljon. Hän älysi, ettei nyt ollut aika tyrkyttää tytölle rakkaudentunnustuksia.
"Olen jo saanut siitä palkintoni", vastasi hän, "kun näen teidät ja professori Porterin jälleen turvassa ja terveinä. Enpä usko, että olisin kauan sietänyt katsella hänen hiljaista sanatonta tuskaansa. Se oli elämäni katkerin kokemus, neiti Porter. Ja lisäksi tuli oma tuskani — suurin, mitä olen tuntenut. Mutta hänen murheensa oli niin epätoivoinen, ettei mikään rakkaus, ei edes miehen rakkaus vaimoonsa, voi olla niin syvä, liikuttava ja uhrautuva kuin isän rakkaus tyttäreen."
Tyttö taivutti päätänsä. Hänen teki mieli kysyä jotakin, mutta se tuntui melkein herjaavalta, kun hän ajatteli näiden kahden miehen rakkautta ja niitä hirveitä kärsimyksiä, joita heidän oli täytynyt kestää sillä aikaa, kun hän itse oli nauraen ja onnellisena istunut metsänhaltian vieressä, syönyt herkullisia hedelmiä ja heltyneenä katsellut silmiin, joista samoin säteili hänelle rakkautta.
Mutta rakkaus on merkillinen valtias, ja ihmisluonto vielä merkillisempi, ja siksi hän kuitenkin teki kysymyksensä, mutta tunnusti samalla sydämessään menettelevänsä väärin. Hän tunsi halveksivansa itseään, mutta kysyi sittenkin:
"Missä on se metsäläinen, joka lähti teitä pelastamaan? Miksi hän ei ole palannut mukananne?"
"En ymmärrä", vastasi Clayton. "Ketä tarkoitatte?"
"Samaa, joka on meidät kaikki pelastanut — joka minutkin pelasti gorillan kynsistä!"
"Oho!" huudahti Clayton hämmästyen. "Hänkö siis teidät pelasti? Ettehän vielä ole kertonut mitään omista seikkailuistanne. Kertokaa nyt vihdoinkin!"
"Mutta ettekö todellakaan ole häntä nähnyt?" jatkoi tyttö kysymyksiään. "Kun kuulimme viidakosta laukauksia, hyvin heikosti ja kaukaa, lähti hän luotani. Olimme juuri päässeet tänne likelle majaa, ja hän riensi taistelupaikalle. Tiedän varmasti, että hän tahtoi teitä auttaa."
Hänen äänensä oli melkein rukoileva, ja näennäisesti tyynen pinnan alla oli tukahdutettua liikutusta. Clayton ei voinut olla panematta sitä merkille ja ihmetteli, miksi Jane oli niin kuohuksissa — miksi hän niin kiihkeästi halusi tietää, missä tuo outo olento nyt viipyi. Kuinka hän olisikaan voinut aavistaa totuutta!
Kuitenkin heräsi hänessä jokin epämääräinen kuvitelma lähestyvästä surusta, ja hänen rinnassaan orasti hänen itsensäkään sitä tietämättä mustasukkaisuus ja epäilys apinamiestä kohtaan, jolle hän oli hengestään kiitollisuudenvelassa.
"Emme ole nähneet häntä", vastasi hän tyynesti. "Hän ei tullut luoksemme." Sitten hän lisäsi hetken mietittyään: "Ehkä hän liittyi omaan heimoonsa — siihen joukkoon, joka hyökkäsi kimppuumme." Hän ei tiennyt, miksi näin sanoi, sillä hän ei uskonut sitä itsekään, mutta rakkaus on oikullinen.
Tyttö katsoi häneen vähän aikaa silmät suurina.
"Ei!" huudahti hän sitten kiivaasti — liiankin kiivaasti Claytonin mielestä. "Se on mahdotonta. Ne olivat neekereitä, mutta hän on valkoinen — ja lisäksi kelpo mies."
Clayton näytti hämmästyvän. Mustasukkaisuuden vihreäsilmäinen paholainen kiusasi häntä.
"Hän on merkillinen, puolivilli viidakon asukas, neiti Porter.
Me emme tiedä hänestä mitään. Hän ei puhu eikä ymmärrä mitään
Euroopan kieltä — ja hänen koristuksensa ja aseensa ovat samat kuin
länsirannikon villeillä."
Clayton puhui nopeasti.
"Täällä ei ole monien satojen kilometrien alalla muita ihmisolentoja kuin villejä, neiti Porter. Hänen täytyy kuulua niihin heimoihin, jotka ahdistavat meitä, tai joihinkin muihin samankaltaisiin — voipa hän olla ihmissyöjäkin."
Jane Porter kalpeni.
"Sitä en tahdo uskoa", väitti hän puoleksi kuiskaten. "Se ei ole totta. Saattepa vielä nähdä", jatkoi hän kääntyen Claytoniin päin, "että hän tulee takaisin ja näyttää teidän erehtyneen. Te ette häntä tunne niinkuin minä. Minä tiedän, että hän on kelpo mies."
Clayton oli hyväsydäminen ja ritarillinen mies, mutta nuoren tytön kiihkeys metsäläisen puolustamisessa yllytti hänet päättömän mustasukkaiseksi, niin että hän hetkeksi unohti kaikki, mistä heidän tuli kiittää tätä villiä, ja vastasi tytölle pilkallisesti hymyillen:
"Ehkäpä olette oikeassa, neiti Porter, mutta en sittenkään luule, että kummankaan meistä tarvitsee huolehtia ystävästämme raadonsyöjästä. Onhan mahdollista, että hän on jokin raaistunut, hunningolle joutunut haaksirikkoinen, joka unohtaa meidät nopeammin kuin me hänet. Hän on vain viidakon elukka, neiti Porter."
Tyttö ei vastannut, mutta tunsi sydämensä ikäänkuin kutistuvan. Rakastettuamme kohtaan osoitettu viha ja vaino terästää mieltämme, mutta halveksiminen ja sääli tekee meidät vaiteliaiksi ja hävettää.
Hän tiesi, että Clayton puhui vain, mitä ajatteli, ja ensi kerran hän alkoi miettiä, mistä johtui hänen uusi rakkautensa, ja arvostellen muistella pelastajaansa.
Hitaasti hän kääntyi ja palasi majaan. Hän koetti kuvitella metsäläistänsä rinnallaan valtamerilaivan salongissa ja oli näkevinään, kuinka mies söi käsistään, repi ruokaansa kuin villieläin ja pyyhki rasvaisia sormiaan reisiinsä. Häntä värisytti.