"Tuo hänet sitten tänne", sanoi La, "ja niin totta kuin elämäsi on sinulle kallis, varo hiiskumasta asiasta kellekään."
"Minä pysyn yhtä äänettömänä kuin alttarin kivet", vastasi tyttö kääntyessään lähtemään huoneesta.
Hetkisen perästä hän palasi, mukanaan Duth, joka pysähtyi parin askeleen päähän ylipapittaresta ja tervehti. La viittasi saattajaa poistumaan ja kääntyi sitten mieheen, kysyvä ilme kasvoilla.
"Puhu, Duth!" hän käski.
"Kaikki tiedämme La'n rakastavan outoa apinamiestä", sanoi Duth, "eikä meidän, alempain pappien, asiana ole arvostella ylipapittaremme ajatuksia ja tekoja. Minun on vain palveltava, kuten olisi parasta tehdä niidenkin, jotka nyt vehkeilevät sinua vastaan."
"Mitä tarkoitat, Duth? Kuka vehkeilee minua vastaan?"
"Juuri tällä hetkellä ovat Kadsh, Oah ja useat papit ja papittaret panemassa toimeen suunnitelmaa sinun tuhoamiseksesi. He lähettävät vakoojia sinua vaanimaan, tietäen sinun vapauttavan apinamiehen, koska luoksesi saapuu eräs kertomaan sinulle, että hänen pakonsa salliminen on helpoin keino suoriutua pulmasta. Hänet lähettää Kadsh, ja sitten ne, jotka pitävät sinua silmällä, tiedoittavat kansalle ja papeille, että ovat nähneet sinun päästävän uhrin vapauteen. Mutta siitäkään ei olisi sinulla mitään hyötyä, sillä Kadsh, Oah ja ne muut ovat lähettäneet Oparista vievän reitin varrelle monta miestä lymyilemään, jotka karkaavat hänen kimppuunsa ja tappavat hänet ennenkuin Leimuava Jumala on kahdesti laskenut lännen metsään. Ainoastaan yhdellä keinolla voit pelastaa itsesi, Oparin La."
"Ja mikä se keino on?" kysyi ylipapitar.
"Sinun täytyy temppelimme alttarilla omakätisesti uhrata apinamies
Leimuavalle Jumalalle."
KAHDEKSAS LUKU
Muinaisuuden salaisuus
La oli syönyt aamiaisen seuraavana aamuna ja lähettänyt Duthin viemään ruokaa Tarzanille, minkä jälkeen hänen luokseen saapui nuori papitar, joka oli Oahin sisar. Jo ennenkuin tyttö oli puhunut, tiesi La, että hän oli Kadshin lähettiläs ja että petos, josta Duth oli häntä varoittanut, oli jo tekeillä. Tyttö näytti hermostuneelta ja oli aivan ilmeisesti säikähtynyt, sillä hän oli nuori ja piti suuressa kunniassa kuningatarta, jota hän hyvillä perusteilla arveli kaikkivoivaksi ja joka saattoi hänet surmauttaakin, jos niin haluaisi. Ollen jo laatinut suunnitelmansa ja päättänyt ryhtyä tekoon, jonka tiesi saattavan Kadshin salaliittolaisineen perin hämilleen, odotti La äänettömänä, että tyttö puhuisi. Mutta kului kotvan aikaa ennenkuin tämä sai kerätyksi kylliksi rohkeutta tai keksi sopivat alkusanat. Sensijaan hän haasteli yhtä ja toista aivan asiaan kuulumatonta, ja ylipapitarta huvitti hänen neuvottomuutensa.
"Usein ei Oahin sisar kutsumatta saavu kuningattarensa huoneisiin", virkkoi La. "Minua ilahduttaa, että hän vihdoinkin käsittää palvelusvelvollisuutensa Leimuavan Jumalan ylipapitarta kohtaan."
"Minä tulen", sanoi tyttö vihdoin, puhuen aivan kuin ulkoläksyä lukien, "ilmoittamaan sinulle jotakin, minkä satuin salavihkaa kuulemaan ja mikä saattaa olla sinulle mielenkiintoista. Olen varma, että asian tietäminen sinua ilahduttaa."
"Niinkö?" keskeytti La, kohottaen kaarevia kulmakarvojaan.
"Minä kuulin Kadshin puhuvan alempain pappien kanssa", jatkoi tyttö, "ja erotin selvästi hänen sanovan, että hän olisi mielissään, jos apinamies pääsisi karkuun, koska se säästäisi sekä sinut että Kadshin monilta ikävyyksiltä. Ajattelin, että kuningatar La kernaasti tietäisi tämän, sillä onhan meille kaikille tunnettua, että La on luvannut ystävyyttä apinamiehelle eikä siis tahdo uhrata häntä Leimuavan Jumalan alttarille."
"Velvollisuuteni on minulle selvä", vastasi La ylväästi, "enkä kaipaa Kadshia tai mitään apuria sitä minulle tulkitsemaan. Minä tunnen myöskin ylipapittaren etuoikeudet ja tiedän, että uhraaminen on yksi niistä. Siksipä estin Kadshia uhraamasta muukalaista. Kenenkään muun käsi kuin minun ei saa tarjota hänen sydänvertaan Leimuavalle Jumalalle, ja kolmantena päivänä hän kuolee veitseni iskusta temppelimme alttarilla."
Näiden sanojen vaikutus tyttöön oli juuri sellainen kuin La oli edellyttänytkin. Hän luki pettymystä ja huolestumista Kadshin lähetin kasvoilta, eikä tällä ollut nyt mitään vastattavaa, sillä hänen ohjeissaan ei ollut otettu huomioon tällaista esiintymistä La'n puolelta. Sitten tyttö keksi jonkun laihan verukkeen vetäytyäkseen pois, ja hänen lähdettyään ylipapittaren luota kykeni La tuskin pidättämään hymyä. Hänellä ei ollut mitään aikomusta uhrata Tarzania, mutta sitähän ei Oahin sisar tiennyt. Tämä palasi siis Kadshin luo ja toisti hänelle La'n sanat niin tarkoin kuin ne kykeni muistamaan. Ylipappi harmistui suuresti, sillä hänen suunnitelmansa ei nyt ollut tarkoittanut niin paljon Tarzanin tuhoa kuin La'n viekoittelemista tekoon, joka tuottaisi hänelle pappien ja Oparin kansan vihan. Taitavalla tavalla yllytettynä olisi rahvas vaatinut sovitukseksi hänen henkeään.
Oah, joka sisarensa palatessa oli saapuvilla, puri huultaan, sillä hänen pettymyksensä oli suuri. Koskaan ennen ei hänelle ollut niin läheltä viittonut kauan kaivattu tilaisuus päästä ylipapittareksi. Useita minuutteja hän asteli edestakaisin syviin mietteihin vaipuneena, ja pysähtyi sitten äkkiä Kadshin eteen.
"La rakastaa apinamiestä", hän sanoi, "ja vaikka hän hänet uhraisikin, tekee hän sen vain kansansa pelosta. La rakastaa häntä yhä — rakastaa häntä enemmän, Kadsh, kuin on konsanaan sinua rakastanut. Apinamies tietää sen ja luottaa häneen, ja juuri siksi, että hän luottaa, on eräs keino. Kuuntele Oahia, Kadsh. Lähetämme apinamiehen luo jonkun kertomaan tulevansa La'n puolesta, joka on neuvonut hänet opastamaan Tarzanin pois Oparista ja päästämään vapauteen. Hän johdattaa apinamiehen meidän väijytykseemme, ja kun muukalainen on surmattu, menemme monilukuisina La'n eteen ja syytämme häntä petoksesta. Se, joka johdatti apinamiehen Oparista, selittää tehneensä sen käskystä, papit ja kansa suuttuvat silmittömästi, ja sinä vaadit La'n henkeä. Se käy hyvin helposti, ja niin pääsemme heistä molemmista."
"Hyvä!" huudahti Kadsh. "Me teemme sen huomenna päivänkoitteessa, ja ennenkuin Leimuava Jumala laskeutuu illalla lepoon, on hän säteillään valaissut Oparin uutta ylipapitarta."
Sinä yönä Tarzan heräsi unestaan kolinaan vankityrmänsä oven edestä. Hän kuuli salvan lipsahtavan ja yhden ovista hitaasti aukenevan vanhoilla narisevilla saranoillaan. Sysipimeässä hän ei voinut erottaa ketään, mutta kuuli sandaalien hiivintää sementtilattialla, ja sitten hän kuuli naisen äänen pimeässä kuiskaavan hänen nimeään.
"Täällä olen", hän vastasi. "Kuka olet ja mitä sinä Apinain Tarzanista tahdot?"
"Henkesi on vaarassa", vastasi ääni. "Tule ja seuraa minua."
"Kuka sinut lähetti?" kysyi apinamies, koettaen herkillä sieraimillaan saada selville öisen kävijän henkilöllisyyden, mutta niin kyllästetty oli ilma tuikealla tuoksulla jostakin voimakkaasta hajunesteestä, jolla naisen ruumis tuntui olevan voideltu, että hänelle ei jäänyt mitään johtolankaa, jonka avulla olisi voinut päätellä, oliko tulija joku hänen aikaisemmilla käynneillään kohtaamistaan Oparin papittarista vaiko hänelle ventovieras.
"La lähetti minut", sanoi nainen, "opastaakseni sinut pois Oparin vankiluolista vapaaseen ulkomaailmaan kaupungin muurien tuolle puolen." Pimeässä hapuillen hän viimein löysi Tarzanin. "Tässä ovat aseesi", hän sanoi, ojentaen ne Tarzanille, tarttui sitten häntä kädestä ja johdatti hänet tyrmästä pitkän mutkittelevan ja yhtä pimeän käytävän läpi ja iän ikuisia sementtiportaita pitkin yhä uusiin käytäviin ja sokkeloihin, avaten ja sulkien oven toisensa perään, jotka narisivat ja vonkuivat ruostuneilla saranoillaan.
Kuinka kauan he siten vaelsivat ja mihin suuntaan, siitä ei Tarzanilla ollut aavistustakaan. Hän oli kylliksi kysellyt Duthilta, kun viimemainittu toi hänelle ruoka-annoksen, uskoakseen, että hänellä La'ssa oli auttavainen ystävä, sillä Duth oli kertonut hänelle, että ylipapitar oli pelastanu hänet Kadshin käsistä, kun tämä oli löytänyt hänet tajuttomaksi huumaannutettuna autiosta bomasta, johon eurooppalaiset olivat hänet jättäneet. Ja kun nainen nyt sanoi tulevansa La'n lähettämänä, seurasi Tarzan häntä kernaasti. Hän ei voinut olla muistelematta Janen ennustusta onnettomuuksista, joita hänellä oli odotettavina, jos itsepintaisesti yrittäisi kolmatta retkeä Opariin, ja hän kummeksui, oliko hänen vaimonsa sittenkin ollut oikeassa väittäessään, ettei hän enää koskaan pääsisi Leimuavan Jumalan kiihkoisten pappien kynsistä. Hän ei tosin ollut aikonutkaan mennä Opariin, mutta kirotun kaupungin yllä näkyi leijailevan joku suojelupaholainen uhkaamassa jokaisen henkeä, joka vain rohkeni lähestyä kiellettyä paikkaa tai anastaa salatuista aarreholveista osan niiden suurista rikkauksista.
Enemmän kuin tunnin ajan johdatteli opas häntä maanalaisten käytäväin kaameassa pimeydessä, kunnes he nousten portaita ylös sukelsivat esille pensasryhmän keskelle, jonka läpi juuri ja juuri saattoi erottaa kuun valjun valon. Raikas ilma kuitenkin tiedoitti hänelle, että oli päästy maanpinnalle, ja nyt nainen, joka ei ollut virkkanut sanaakaan siitä asti, kun oli johtanut hänet kopista, eteni yhä äänettömänä, seuraten mutkittelevaa, sinne tänne polveilevaa, ikäänkuin harhailevaa polkua, joka tiheän, pensaskasvullisuuden tukkiman metsän läpi kiemurrellen alati kohosi ylöspäin. Tähtien ja kuun suunnasta sekä polun kohoamisesta tiesi Tarzan, että häntä vietiin Oparin takana sijaitseville vuorille, — paikkaan, missä hän ei ollut koskaan aikonut käydä, seutu kun näytti louhikkoiselta ja puoleensavetämättömältä, jossa tuskin oleskeli sellaista riistaa kuin Tarzan mieluimmin pyydysteli.
Nyt jo kummastutti häntä kasvullisuus, sillä hän oli otaksunut kukkulain olevan karuja, joitakuita kituliaita puita ja näivettyneitä pensaita lukuunottamatta. Heidän jatkaessaan matkaansa, kavuten yhä ylöspäin, kohosi kuu korkeammalle, kunnes sen pehmeä valo paljasti apinamiehen teräville silmille entistä selvemmin heidän samoilemansa tienoon laadun; sitten hän havaitsi, että he olivat nousemassa ahtaaseen, tiheämetsäiseen rotkoon, ja myös, miksi tätä rehevää kasvullisuutta ei voinut nähdä Oparin tasangolta. Kun Tarzan ei luonnostaan itse ollut puhelias, ei naisen äänettömyys häntä erikoisemmin kummastuttanut. Jos hänellä olisi ollut jotakin sanottavaa, olisi hän sen sanonut, ja samaten hän oletti, ettei nainenkaan viitsinyt puhua, jollei siihen ollut mitään pätevää syytä; sillä niillä, jotka vaeltavat laajalti ja nopeaan, ei ole varaa tuhlata keuhkojensa ilmaa haastelemiseen.
Idän tähdet alkoivat kalveta aamun sarastuksen ensimmäisistä oireista näiden kahden kiivetessä äkkijyrkkää törmää, joka oli rotkon yläpäänä, ja saapuessa sitten verrattain tasaiselle tantereelle. Heidän edetessään kirkastui taivas, ja pian nainen pysähtyi vierun syrjään, ja kun päivä koitti, näki Tarzan edessään vuoren sydämessä metsän reunustaman syvänteen, ja kolmen, neljän kilometrin päässä vilkkui puiden lomitse jonkinlaisen rakennuksen ääriviivat, jotka hohtivat, kimaltelivat ja säteilivät aamuauringon valossa. Sitten hän kääntyi vilkaisemaan toveriinsa, ja nyt kuvastui hänen kasvoissaan ihmettely ja ällistys, sillä hänen edessään seisoi La, Oparin ylipapitar.
"Sinäkö?" hän huudahti. "Nyt saa Kadsh todellakin aiheen, jota Duth sanoi hänen etsivän, raivatakseen sinut tieltä."
"Hän ei milloinkaan saa siihen tilaisuutta", vastasi La, "sillä minä en koskaan palaa Opariin."
"Et koskaan palaa Opariin!" huudahti Tarzan. "Mihin sitten menet? Mihin sinä voisit mennä?"
"Minä lähden sinun mukaasi", vastasi ylipapitar. "En pyydä sinun rakkauttasi. Pyydän ainoastaan, että viet minut pois Oparista ja turvaan vihollisiltani, jotka tappaisivat minut. Ei ollut mitään muuta keinoa. Manu, apina. kuuli heidän suunnittelevan ja tuli minulle kertomaan kaikki heidän elkeensä. Jos olisin sinut pelastanut tai uhrannut, olisi se minulle ollut aivan samaa. He olivat päättäneet tuhota minut, jotta Oah pääsisi ylipapittareksi ja Kadsh Oparin kuninkaaksi. Mutta sinua, Tarzan, minä en olisi uhrannut missään tapauksessa. Näin ollen oli tämä ainoa keino, jolla saatoimme molemmat pelastua. Emme voineet samota pohjoiseen tai länttä kohti Oparin tasangon yli, sillä sinne oli Kadsh sijoittanut sotureita sinua väijymään, ja vaikka oletkin Tarzan ja mahtava taistelija, olisivat he ylivoimallaan sinut yllättäneet ja tappaneet."
"Mutta mihin sinä minut viet?" kysyi apinamies.
"Olen valinnut kahdesta pahasta vähäisemmän. Tällä suunnalla on tuntematon seutu, jonka meidän oparilaisten mielikuvitus on täyttynyt taruilla julmista hirviöistä ja oudosta kansasta. Koskaan ei ole oparilainen tänne uskaltaneena enää kotikaupunkiinsa palannut. Mutta jos maailmassa on ketään, joka voi tunkeutua tämän tuntemattoman laakson läpi, olet se sinä, Apinain Tarzan."
"Mutta jollet sinä laisinkaan tunne tätä maata tai sen asukkaita", kysyi Tarzan, "niin kuinka sitten niin hyvin tiesit seudulle johtavan polun?"
"Polun kukkulalle asti tunnemme hyvin, mutta sen kauempana en olekaan milloinkaan ollut. Isot apinat ja leijonat käyttävät tätä polkua tullessaan alas Opariin. Leijonat eivät tietenkään voi kertoa meille, mihin se johtaa, ja isot apinat eivät tahdo, koska tavallisesti olemme sotajalalla heidän kanssaan. Tätä polkua pitkin he tulevat alas Opariin varastelemaan meidän kansaamme, ja tällä polulla me heitä väijymme, sillä usein tarjoamme ison apinan uhriksi Leimuavalle Jumalalle, tai pikemminkin oli ennen niin laita, mutta jo monet vuodet ovat he olleet liian varovaisia meidän kaapataksemme, joten meitä varotetaan yksipuolisesti. Emme vain käsitä, miksi he varastavat meikäläisiä, jolleivät heitä syöne. He ovat hyvin voimakasta rotua, Bolgania, gorillaa kookkaampia, ja monin verroin ovelampia, sillä samoin kuin meidän suonissamme virtaa apinan verta, on Oparin yläpuolella sijaitsevassa laaksossa asustavilla suonissaan ihmisenverta."
"Minkätähden, La, täytyy meidän matkata tämän villin laakson läpi, jotta pääsisimme Oparista? Tottahan on joku muukin tie?"
"Ei ole mitään muuta tietä, Apinain Tarzan", vastasi saattaja. "Kadshin väki vartioi kotilaakson läpi vieviä reittejä. Ainoa pakotie on meillä tämän kautta, ja minä olen tuonut sinut ainoata polkua pitkin, joka puhkaisee Oparia etelänpuolelta suojaavat kalliot. Tämän laakson läpi tai ympäri on meidän kuljettava löytääksemme solatie vuoren yli ja alas toiselle puolelle."
Apinamies pysähtyi katselemaan heidän alapuolellaan olevaan metsäiseen alankoon, harkiten mielessään hetken kysymyksiä. Jos hän olisi ollut yksin, ei hän olisi tullut tätä tietä, sillä hän luotti kylliksi omaan uljuuteensa uskoakseen voivansa helposti ja jokseenkin turvallisesti käydä Oparin laakson läpi Kadshin ehkäisevistä suunnitelmista huolimatta. Mutta hän ei ollut yksin. Hänen täytyi ajatella La'ta, ja hän käsitti, että naisen ponnistukset hänen pelastuksekseen olivat tuottaneet hänelle siveellisen velvollisuuden, jota hän ei saanut laiminlyödä.
Kiertää alanko, pysytellen mahdollisimman kaukana rakennuksesta, jonka hän etäältä erotti, näytti viisaimmalta menettelyltä, koska hänen ainoana pyrkimyksenään tietenkin oli löytää tie vuoren yli ja pois tästä kolkosta maasta. Mutta vilahdukset, jotka hän näki isojen puiden lehviin puoleksi peittyneestä rakennuksesta, ärsyttivät hänen uteliaisuuttaan siinä määrin, että hän tunsi melkein voittamatonta halua tutkia asiaa. Hän ei uskonut alangossa asuvan muita kuin metsäneläimiä, ja hän otaksui näkemänsä rakennuksen jonkun, sukupuuttoon kuolleen tai pois siirtyneen väestön työksi, olipa se väestö sitten ollut joko Oparin rakentaneitten muinaisten atlantilaisten aikalaisia tai kenties itse alkuperäisiä oparilaisia, joiden jälkeläiset olivat työnsä unohtaneet. Rakennus näytti olevan palatsimaisen kookas ja upea.
Apinamies ei tuntenut pelkoa, vaikka hänellä oli kohtuullinen määrä kaikille villieläimille ominaista varovaisuutta. Hän ei olisi epäröinyt oveluudellaan ja urhoollisuudellaan uhmata alempia olentoja, olivatpa ne kuinka hurjia tahansa, sillä ne eivät voineet ihmisten tavoin liittyä yhteen häntä tuhoamaan. Mutta jos ihmiset ryhtyivät mieslukuisina häntä pyydystämään, tiesi hän, että todellinen vaara oli tarjolla ja että heidän yhdistyneen voimansa ja älynsä edessä hänen omansa saattaisi osoittautua tehottomaksi. Hän arveli kuitenkin olevan hyvin vähän luultavaa, että alanteessa asui ihmisolentoja. Rakennuksen lähemmästä tarkastuksesta kaiketikin selviäisi, että se oli vain autio raunio ja että pelottavimmat viholliset, joita hän tiellään tapaisi, olisivat isoja apinoita ja leijonia. Kumpiakaan näistä hän ei pelännyt; olipa varsin otaksuttavaa, että hän edellisten kanssa pääsisi ystävällisiinkin suhteisiin. Koska hän uskoi, että hänen oli etsittävä pääsytie alanteesta sen vastakkaiselta puolelta, oli aivan luonnollista, että hän halusi pyrkiä mahdollisimman suoraan syvänteen poikki. Hänen haluansa tutkia laaksoa kannustivat siis myöskin nopeus- ja mukavuussyyt.
"Tule", hän sanoi La'lle ja alkoi laskeutua vierua pitkin alanteeseen ja heidän edessään häämöittävää rakennusta kohti.
"Ethän mene sitä tietä?" huudahti La kummastuneena.
"Miksikä en?" kysyi Tarzan. "Tästä on suorin tie laakson poikki, ja mikäli voin päätellä, käy reittimme vuorten yli pikemmin siltä suunnalta kuin muualta."
"Mutta minä pelkään", virkkoi nainen. "Leimuava Jumala yksin tietää, mitä kamalia vaaroja väijyy metsän syvyyksissä tuolla alhaalla."
"Vain Numa ja manganit", selitti Tarzan. "Niitä meidän ei tarvitse pelätä."
"Sinä et pelkää mitään", sanoi ylipapitar, "mutta minä olen ainoastaan nainen."
"Kuolema kohtaa meidät vain kerran", vastasi Tarzan, "ja sillä kertaa meidän on kuoltava. Alituisella pelolla emme sitä välttäisi, tekisimmehän vain elämämme kurjaksi. Me lähdemme siis suorinta tietä, ja kenties saamme nähdä kyllin paljon, jotta maksaa vaivan uskaltaa."
He seurasivat hyvin tallattua polkua alaspäin pensastoon, ja puut sekä taajenivat että tulivat kookkaammiksi heidän lähestyessään syvänteen pohjaa, kunnes he vihdoin kävelivät suuren metsän lehvistön siimeksessä. Se tuulen hiven, mikä ilmassa tuntui, tuli heidän takaansa, ja vaikka apinamies liikkuikin keinuvin askelin, oli hän alati varuillaan. Polun kovaksi sotketulla pinnalla oli vähän merkkejä osoittamassa, minkälaiset eläimet siitä olivat liikkuneet edestakaisin, mutta siellä täällä oli toki selvä leijonan jälki. Useita kertoja Tarzan pysähtyi kuuntelemaan, kohotti monesti päänsä, ja hänen herkät sieraimensa avartuivat hänen haistellessaan ympäröivää ilmaa, todetakseen, mitä sen tuoksu saattaisi hänelle tietää.
"Luulen, että laaksossa on ihmisiä", hän sanoi sitten. "Jonkun aikaa olen ollut melkein varma siitä, että meitä vakoillaan. Mutta kuka meitä väijyneekin, hän on sanomattoman taitava, sillä minä tunnen sieraimissani vain heikon vihjaisun muiden läsnäolosta."
La katsahti pelokkaasti ympärilleen ja vetäysi lähemmäksi seuralaistaan. "Minä en näe ketään", hän sanoi matalalla äänellä.
"En minäkään", vastasi Tarzan, "enkä voi saada nenääni mitään määrättyä hajunlöyhkähdystäkään, ja kuitenkin olen varma siitä, että joku meitä vaanii, joku tai jokin, mikä liikkuu vainunsa opastamana ja on kyllin taitava pidättämään hajunsa meiltä. On perin luultavaa, että olio, onpa se mikä tahansa, liikkuu puiden oksitse kyllin korkealta säilyttääkseen hajuvirtansa aina meidän yläpuolellamme. Ilma on siihen sopiva, ja vaikka hän olisi tuulen puolellakin meistä, emme kenties ollenkaan tuntisi hänen hajuaan. Odotahan tässä, niin otan asiasta selvän", hän lisäsi kiepauttaen itsensä lähellä olevan puun oksille ja kiiveten ylöspäin ketterästi kuin Manu-marakatti. Hetkistä myöhemmin hän laskeutui alas tytön viereen.
"Olin oikeassa", hän sanoi, "joku tai jotakin on vähän matkan päässä meistä. Mutta onko se ihminen vai mangani, en voi erottaa, sillä haju on minulle outo; muistuttamatta kummastakaan erikoisesti, vihjaisee se molemmista. Pelissä täytyy olla kaksi eri olentoa. Tule!" Ja hän heitti tytön olalleen ja vei hänet tuokiossa korkealle puihin. "Jollei vaanija ole kyllin lähellä pitääkseen meitä silmällä, mitä en luule", hän sanoi, "niin hajuvirtamme ajautuu hänen päänsä yli, eikä hän vähiin aikoihin voi saada sitä jälleen sieraimiinsa, ellei ole kyllin viisas noustakseen korkeammalle tasanteelle."
La ihmetteli apinamiehen voimaa, kun tämä kantoi häntä keveästi puusta puuhun ja hyvällä vauhdilla samosi notkuvaa lehvätietä. Puoli tuntia hän jatkoi matkaansa ja pysähtyi sitten yhtäkkiä korkealla huojuvalle oksalle.
"Katso!" hän sanoi, viitaten eteenpäin heidän alapuolelleen. Vilkaistessaan hänen osoittamaansa suuntaan nainen näki tuuhean lehvistön läpi pienen, vankasti paalutetun aitauksen ja sen sisällä toistakymmentä hökkeliä, jotka heti kiinnittivät hänen huomionsa ja hämmästyttivät häntä; ja samassa määrin ärsyttivät apinamiehen uteliaisuutta vilahdukset, joita hän lehvistön lävitse näki. Hökkelejä ne ilmeisesti olivat, mutta ne näkyivät liikkuvan, mitkä heiluen edestakaisin ilmassa, mitkä taasen hyppien ylöspäin ja alaspäin enemmän tai vähemmän voimakkaassa tahdissa. Tarzan kiepautti itsensä lähempään puuhun ja laskeutui sieltä vahvalle oksalle, jolle laski La'n olaitansa. Sitten hän hiipi varovasti eteenpäin, ja tyttö seurasi häntä, sillä La oli, kuten muutkin oparilaiset, jonkun verran kykenevä puissa liikkumaan. Ja pian he tulivat paikalle, josta voivat selvästi nähdä kylän alapuolellaan; ja silloin tanssivien hökkelien näennäinen salaisuus heille heti selvisi.
Nämä olivat mehiläispesän muotoisia, kuten monilla Afrikan heimoilla, noin seitsemän jalkaa läpimitaltaan ja kuusi tai seitsemän korkeita; mutta sen sijaan, että olisivat olleet maassa, oli jokainen ripustettu touvimaisella ruohoköydellä jonkun aitauksessa kasvavan jättiläispuun oksaan. Jokaisen hökkelin pohjan keskikohdalla riippui toinen, ohuempi köysi. Asemastaan niiden yläpuolella ei Tarzan voinut erottaa mitään kyllin isoa aukkoa, jotta ihmisruho olisi siitä mahtunut sisälle, vaikka oli useita muita, neljän tai viiden tuuman levyisiä reikiä jokaisen sivuilla noin kolmen jalan korkeudella lattiasta.
Tantereella aitauksen sisäpuolella kyyhötti useita kylän asukkaita, mikäli tämä pieni keinuva hökkeliryhmä kylän nimen ansaitsi. Eivätkä itse ihmiset olleet Tarzanille vähemmän outoja kuin heidän kummalliset asuntonsa. Että he olivat neekereitä, oli ilmeistä. Kaikki olivat alasti ja ilman minkäänlaisia koristuksia paitsi muutamia väritöhräyksiä, jotka näkyivät olevan umpimähkään sipaistut heidän ruumiisiinsa. He olivat kookkaita ja näyttivät jänteviltä, vaikka sääret olivat ilmeisesti liian pitkät ollakseen täydellisesti sopusuhtaiset. Kasvonpiirteet taas olivat melkein eläimelliset, sillä leukapielet olivat liian esiinpistävät, eikä tuuheiden kulmakarvain yläpuolella ollut mitään otsaa, koska kallo pakeni melkein vaakasuorasti kiirettä kohti.
Katsellessaan heitä näki Tarzan jonkun laskeutuvan erästä noita hökkelin pohjasta riippuvia köysiä pitkin ja käsitti heti köysien tarkoituksen, tajuten missä asuntojen oviaukot sijaitsivat. Eri tahoilla kyyköttävät olennot olivat ruokailupuuhissa. Muutamilla oli luita, joista repivät raakaa lihaa isoilla hampaillaan, toisten syödessä hedelmiä ja juurimukuloita. Siinä oli henkilöitä molempaa sukupuolta ja eri-ikäisiä, lapsuusiästä kypsyneeseen ikään asti, mutta kukaan ei näyttänyt varsin vanhalta. He olivat tositeossa karvattomia, paitsi karheita punervanruskeita suortuvia päälaella. He haastoivat harvoin ja silloin äänellä, joka muistutti eläinten murinaa, eikä Tarzan heitä katsellessaan nähnyt ainoankaan nauravan tai edes hymyilevän, mikä kaikista heidän piirteistään enimmin erotti heidät Afrikan tavallisista alkuasukkaista. Vaikka Tarzan tarkkaan tähysteli tarhaa, ei hän nähnyt mitään keittovehkeitä tai tulta. Maassa heidän ympärillään olivat heidän aseensa, eräänlaiset lyhyet heittokeihäät ja hiotut metalliteräiset sotakirveet. Apinain Tarzan oli iloinen, että oli tullut tätä tietä, sillä nyt hän oli saanut tilaisuuden nähdä sellaista alkuasukastyyppiä, jonka olemassaoloa ei ollut aavistanutkaan, ja niin alhaista, että se suuresti läheni luotokappaleita. Pal-ul-donin waz-donit ja ho-donitkin olivat näihin verraten paljon korkeammalla kehitysasteella.
Heitä katsellessaan hänen täytyi ihmetellä, että he olivat kyllin älykkäitä valmistamaan aseitaan, jotka hän etäältäkin havaitsi oivallisiksi ja sirotekoisiksi. Heidän majansakin näyttivät hyvin ja älykkäästi kokoonpannuilta, ja pientä tarhaa ympäröivä paaluaita oli korkea, vahva ja hyvin rakennettu, kaiketikin yhdyskunnan suojelemiseksi notkossa oleksivia leijonia vastaan.
Silmäillessään näitä ihmisiä huomasivat Tarzan ja La pian vasemmaltaan lähestyvän jonkun olennon, ja hetkistä myöhemmin he näkivät aitauksessa istuvien kaltaisen miehen kapsahtavan paalutuksen yli riippuvasta puusta tarhan sisäpuolelle. Toiset tervehtivät hänen tuloaan tuskin muuten kuin välinpitämättömillä silmäyksillä. Hän astui esille ja kyykistyen heidän joukkoonsa näkyi kertovan heille jotakin, ja vaikka Tarzan ei erottanut miehen sanoja, päätti hän hänen eleistään ja merkkikielestään, jolla hän tuon tuostakin täydensi hataraa puhettaan, että hän kertoi tovereilleen kummallisista olennoista, joita oli nähnyt metsässä vähän aikaa sitten. Ja heti arvasi apinamies, että tämä oli sama, jonka oli havainnut heitä seuraavan ja jonka hän menestyksellisesti oli eksyttänyt jäljiltään. Kertomus kaiketikin kiihoitti heitä, sillä jotkut nousivat ja hypiskellen ilmaan polvet koukussa läimäyttelivät hullunkurisesti käsivarsillaan kylkiinsä. Mutta heidän kasvojensa ilme tuskin muuttui, ja hetken perästä jokainen kyyristyi jälleen maahan entiseen asentoonsa.
Heidän täten istuessaan kajahti metsästä äänekäs karjahdus, joka herätti apinamiehen mielessä monta villiä muistoa.
"Bolgani", hän kuiskasi La'lle.
"Se on isoja apinoita", sanoi nainen hätkähtäen.
Pian he hänet näkivätkin keinumassa viidakkopolkua pitkin aitausta kohti. Se oli iso gorilla, mutta sellainen gorilla, jollaista Apinain Tarzan ei ollut ikinä ennen nähnyt. Melkein jättiläisen kokoisena käveli olento pystyssä ihmisen tavoin, kertaakaan koskettamatta rystysillään maahan. Pää ja kasvot olivat melkein kuin gorillalla, mutta jotakin eroa sentään oli, niinkuin Tarzan saattoi huomata olennon tullessa lähemmäksi. Se oli Bolgani, jolla oli ihmisen sielu ja aivot, ja olipa vielä muutakin, mikä teki otuksen hämmästyttäväksi ja erikoislaatuiseksi. Kummallisinta kaikesta oli ehkä, että sillä oli koristuksia — ja millaisia koristuksia! Kultaa ja timantteja säteili sen pörröisellä turkilla, kyynärpäiden yläpuolella oli lukuisia renkaita samoin kuin nilkoissa ja säärissäkin, kun taas vyötäisillä riippui eteen ja taakse pitkä, melkein maahan ulottuva rihma, joka näkyi olevan kudottu yksinomaan kultaheltoista ja pienillä timanteilla kirjailtu. Koskaan ennen ei John Clayton, loordi Greystoke, ollut nähnyt sellaista villiä upeutta eikä edes Oparin kalleuksien joukossa sellaista suunnattomien arvokkaiden jalokivien rikkautta.
Melkein heti, kun kamala kiljahdus oli keskeyttänyt verrattain äänettömän metsän rauhan, huomasi Tarzan sen vaikutuksen tarhan asukkaihin. Nämä olivat silmänräpäyksessä kavahtaneet pystyyn. Naiset ja lapset livistivät puunrunkojen taakse tai kiipesivät köysiä pitkin heiluviin häkkeihin, sillä välin kun jotkut miehistä lähestyivät Tarzanin nyt huomaamaa aitauksen porttia. Sen ulkopuolelle pysähtyi gorilla ja korotti taas äänensä, mutta tällä kertaa pikemmin puheeksi kuin kamalaksi kiljahdukseksi.
YHDEKSÄS LUKU
Kuoleman vasama
Kun iso, ihmisenmuotoinen gorilla astui tarhaan, sulkivat soturit portin ja peräytyivät kunnioittavasti hänen lähestyessään kylän keskustaa, jonne hän pysähtyi hetkeksi ja katseli ympärilleen.
"Missä ovat naaraat ja balut?" hän kysyi lyhyeen. "Kutsukaa ne!"
Naisten ja lasten oli täytynyt kuulla käsky, mutta he eivät tulleet esille piilopaikoistaan. Soturit liikkuivat levottomasti ympäriinsä kaiketi ristiriitaisten tunteiden vallassa, koska pelkäsivät käskynantajaa, mutta olivat vastahakoiset hänen määräyksiään täyttämään.
"Kutsukaa ne", toisti hän, "tai menkää ne noutamaan!"
Mutta vihdoin eräs sotureista rohkaisi itsensä kylliksi ja puhutteli häntä. "Tämä kylä on jo hankkinut yhden naisen kuun tehdessä kierrostaan", hän sanoi. "Nyt on jonkun toisen kylän vuoro."
"Suusi kiinni!" karjaisi gorillamies, astuen uhkaavasti häntä kohti.
"Sinä olet uhkarohkea gomangani, kun uhmaat bolganin tahtoa. Minä puhun
Numan, keisarin, nimessä; tottele tai kuole!"
Vavisten kääntyi neekeri ja kutsui naisia ja lapsia, mutta kukaan niistä ei totellut. Bolgani elehti kärsimättömästi. "Menkää niitä noutamaan", vaati hän. Ja matelevaisina astelivat neekerit nyrpeillään tarhan poikki naistensa ja lastensa lymypaikoille. Pian he palasivat raahaten heitä mukanaan, joskus käsivarsista, mutta useimmiten tukasta. Vaikka he näkyivät olleen vastahakoisia niitä luovuttamaan, eivät he osoittaneet niille lempeyttä tai hellyyttä. Heidän suhtautumisensa selvisi kuitenkin pian Tarzanille aikaisemmin puhuneen soturin seuraavista sanoista.
"Suuri Bolgani", hän virkkoi, haastellen gorillamiehelle, "jos Numa aina riistää tästä kylästä, niin pian täällä ei ole kylliksi naisia sotureille, joten syntyy liian vähän lapsia eikä meistä vähän ajan kuluttua ole ketään jäljellä."
"Mitäpä siitä?" mörähti gorillamies. "On jo liiankin paljon gomanganeja maailmassa. Mitäpä muuta varten teidät luotiin kuin Numan, keisarin, ja hänen valitun kansansa, bolganien, käytettäviksi?" Ja puhuessaan hän tarkasti naisia ja lapsia, nipistellen heidän lihaansa ja lyödä naputellen heitä rintaan ja selkään. Sitten hän palasi verrattain nuoren naisen luo, jonka lanteilla oli pieni lapsi hajareisin.
"Tämä kelpaa", hän sanoi, siepaten lapsen äidiltä ja paiskaten sen tylysti tarhan poikki, jolloin se iski kasvonsa paalutusta vasten, uikuttaen surkeasti, ehkä runneltuna jo kuolemaisillaan. Typerä äitiparka, nähtävästi pikemmin eläin kuin ihminen, seisoi hetkisen mykästä pelosta vavisten ja ryntäsi sitten eteenpäin lastaan kohti. Mutta gorillamies tarttui häneen isolla kädellään ja paiskasi hänet maahan. Samalla kajahti äänettömästä lehvistöstä heidän yläpuoleltaan taisteluun haastavan urosapinan kauhea karjaisu. Säikähtyneinä vilkaisivat yksinkertaiset neekerit ylöspäin, gorillamiehen kohottaessa kamalat kasvonsa pahasti äristen eläimellisen huudon aiheuttajaa kohti.
Lehtevällä oksalla keinumassa näkivät he sellaisen olennon, jollaista kukaan heistä ei ennen ollut tavannut — valkoisen miehen, tarmanganin, iholtaan yhtä karvattoman kuin sileäruumiinen Histah, käärme. Samassa silmänräpäyksessä he näkivät muukalaisen oikean käden työntyvän eteenpäin ja ajatuksen nopeudella viuhahtavan keihään uppoavan Bolganin rintaan. Päästäen yhden ainoan raivon- ja tuskankiljahduksen tuupertui gorillamies maahan, missä hän hetkisen sätkytteli kouristuksissa ja virui sitten hiljaa kuolleena. Apinamies ei gomanganeja rotuna suurestikaan rakastanut, mutta hänen englantilaisissa aivoissaan ja sydämessään oli synnynnäinen rehellisen pelin tunto, joka pakotti hänet vaistomaisesti asettumaan heikompain puoltajaksi. Sitäpaitsi oli Bolgani hänen perivihollisensa. Ensimmäisen taistelunsa hän oli käynyt Bolganin kanssa ja silloin tehnyt ensimmäisen kaatonsa.
Onnettomat neekerit seisoivat yhä hämmästyneinä ja ihmeissään, kun hän pudottausi puusta maahan heidän joukkoonsa. He astahtivat pelokkaasti taaksepäin ja samalla kohottivat keihäitään uhkaavasti häntä kohti.
"Minä olen ystävä", sanoi apinamies. "Minä olen Apinain Tarzan. Laskekaa keihäänne." Ja sitten hän kääntyi vetämään oman aseensa Bolganin ruhosta. "Kuka on tämä olio, joka saattaa tulla kyläänne tappamaan balujanne ja ryöstämään naaraitanne? Kuka on hän, jonka ruumiiseen ette tohdi syöstä keihäitänne?"
"Hän on suuria bolganeja", sanoi soturi, joka näkyi olevan puhemies ja kylän johtaja. "Hän on Numan, keisarin, valittua kansaa, ja kun Numa saa tietää, että hänet on meidän kylässämme tapettu, saamme kaikki surmamme sinun tekosi tähden."
"Kuka on Numa?" kysyi apinamies, jolle numa isojen apinain kielellä merkitsi ainoastaan leijonaa.
"Numa on keisari", vastasi neekeri, "joka asuu bolganien kanssa
Timanttipalatsissa."
Hän ei lausunut ajatuksiaan juuri näillä sanoilla, sillä isojen apinain kieli on, oparilaisten korkeamman älyn ja suuremman kehityksen rikastuttamanakin, vielä kovin alkuperäistä. Tositeossa hän sanoi pikemminkin näin: "Numa, kuningasten kuningas, joka asuu kiiltäväkivisessä kuningasmajassa", mutta siitä selvisi apinamiehelle täsmällisesti asian oikea laita. Numa näkyi olevan bolganien kuninkaalleen valitsema nimi, ja "keisarilla" tarkoitettiin vain hänen etevämmyyttään päällikköjen joukossa.
Heti kun Bolgani oli kaatunut, riensi huolestunut äiti sieppaamaan loukkaantuneen lapsensa käsivarsilleen. Hän kyykistyi nyt aitauksen viereen, puristi pienokaista rintaansa vasten ja hyväili hiljaa, tyynnyttääkseen sen voivotusta minkä Tarzan kohta huomasi pikemmin johtuvankin säikähdyksestä kuin vammoista. Ensiksi oli äiti pelästynyt, kun apinamies yritti tarkastaa lasta, ja vetäytynyt poispäin isot hampaat irvissä melkein villipedon tapaan. Mutta nyt näkyi hänen hidastajuisille aivoilleen selviävän, että tämä olento oli pelastanut hänet Bolganin käsistä, sallinut hänen ottaa takaisin lapsensa eikä yrittänyt tehdä heille kummallekaan pahaa. Vihdoin varmistuneena siitä, että lapsi oli saanut vain ruhjevammoja, Tarzan kääntyi jälleen sotureita kohti, jotka juttelivat keskenään kiihtyneesti pienessä ryhmässä muutaman askeleen päässä. Nähdessään hänen lähestyvän he hajaantuivat ja katselivat häntä.
"Bolganit surmaavat meidät kaikki", he sanoivat, "kun kuulevat, mitä kylässämme on tapahtunut, jollemme voi viedä heille olentoa, joka tuon keihään heitti. Siis on sinun, tarmangani, lähdettävä kanssamme Timanttipalatsiin, jossa jätämme sinut bolganien käsiin. Silloin Numa ehkä antaa meille anteeksi."
Apinamies hymyili. Minkälaisena olentona nuo yksinkertaiset neekerit häntä pitivätkään, kun luulivat, että hän niin helposti sallisi viedä itsensä Numan, bolganien keisarin, kostaviin käsiin? Vaikka hän oli täysin selvillä vaarasta, johon oli kylään astuessaan antautunut, tiesi hän myöskin, että hänellä, mahtavalla Apinain Tarzanilla, oli suurempi mahdollisuus sieltä päästä kuin heillä hänen pidättämiseensä. Hän oli ennenkin uhmannut hurjia keihäsmiehiä ja tiesi tarkoin, mitä hänellä vihollisuuksien sattuessa oli odotettavissa. Hän oli kuitenkin halukkaampi rakentamaan rauhaa, sillä heti kun hän oli löytänyt tämän villiin metsään kätketyn kylän, oli hän päättänyt keksiä jonkun keinon udella tietoja sen asukkailta.
"Malttakaa", sanoi hän siis. "Tahtoisitteko te kavaltaa ystävän, joka saapuu kyläänne suojellakseen teitä viholliselta?"
"Me emme tapa sinua, tarmangani. Me viemme sinut bolganeille, luovutettavaksi Numalle, heidän keisarilleen."
"Mutta sehän olisi samaa", vastasi Tarzan, "sillä tiedättehän, että
Numa-keisari vaatii henkeäni."
"Sitä emme voi auttaa", vastasi puhemies. "Jos voisimme sinut pelastaa, niin tahtoisimme sen tehdä, mutta kun bolganit saavat tietää, mitä on tapahtunut kylässämme, niin me joudumme kärsimään, jolleivät he kenties tyydy sensijaan rankaisemaan sinua."
"Mutta miksi tarvitsee heidän tietää, että Bolgani on surmattu teidän kylässänne?" kysyi Tarzan.
"Eivätkö he näe hänen ruumistaan, kun he ensi kerralla tulevat tänne?" sanoi puhemies.
"Eivät, jos poistatte hänen ruumiinsa", vastasi Tarzan. Neekerit raapaisivat päätänsä. Heidän typerissä, tietämättömissä aivoissaan ei ollut välähtänyt sellaista ajatusta pulan ratkaisemiseksi. Muukalainen puhui totta. Ainoastaan he ja hän tiesivät, että Bolgani oli surmattu heidän aitauksessaan. Korjaamalla hänen ruumiinsa voitiin siis poistaa kaikki epäluulo kylästä. Mutta mihin he sen veisivät? He kysyivät Tarzanilta.
"Minä otan toimittaakseni sen pois", selitti tarmangani. "Vastatkaa vilpittömästi kysymyksiini, niin lupaan korjata hänet täältä ja järjestää niin, että kukaan ei tiedä, miten tai missä hän kuoli."
"Mitä sinä haluat kysyä?" tiedusti puhemies.
"Minä olen muukalainen teidän maassanne. Olen eksynyt tänne",, vastasi apinamies. "Ja minä tahtoisin löytää tien laaksosta tuolle suunnalle." Hän viittasi kaakkoon.
Neekeri pudisti päätänsä. "Sille suunnalle saattaa olla tie laaksosta", sanoi hän, "mutta mitä taempana on, ei kukaan tiedä, enkä minä tiedä, käykö sieltä tietä tai onko mitään siellä taempana. Sanotaan vuoren takana alati roihuavan tulen, eikä kukaan tohdi lähteä katsomaan. Minä puolestani en ole koskaan ollut etäällä kylästäni — enintään vain päivän matkan päässä pyytämässä riistaa bolganeille ja keräämässä heille hedelmiä, pisangeja ja pähkinöitä. Onko täältä tietä ulos, en tiedä, eikä kukaan tohtisi sille lähteä, jos sellainen olisikin."
"Poistuuko kukaan koskaan laaksosta?" kysyi Tarzan.
"En tiedä, mitä muut tekevät", vastasi puhemies, "mutta tämän kylän asukkaat eivät koskaan lähde laaksostamme."
"Mitä on tuolla suunnalla?" kysyi Tarzan, viitaten Opariin päin.
"En tiedä", vastasi neekeri, "en muuta kuin että bolganit toisinaan tulevat sieltä tuoden mukanaan omituisia olentoja, pieniä valkoihoisia ja hyvin karvaisia miehiä, joilla on lyhyet, käyrät sääret ja pitkät käsivarret, ja joskus valkoisia naaraita, jotka eivät lainkaan ole niiden kummallisten, pienten tarmanganien kaltaisia. Mutta mistä he niitä saavat, sitä en tiedä, eivätkä he meille koskaan kerro. Onko tässä kaikki kysymykset, jotka haluat tehdä?"
"Kyllä, siinä on kaikki", vastasi Tarzan nähdessään, ettei voinut saada minkäänlaisia tietoja näiltä typeriltä kyläläisiltä. Käsittäen, että hänen oli etsittävä tie laaksosta, ja tietäen, että voisi sen tehdä paljon nopeammin ja varmemmin, jos olisi yksinään, päätti hän tunnustella neekerien suhtautumista suunnitelmaan, joka oli juolahtanut hänen mieleensä.
"Jos korjaan Bolganin pois, jotta ne toiset eivät saa tietää hänen tulleen surmatuksi teidän kylässänne, niin kohteletteko minua sitten ystävänä?" hän kysyi.
"Kyllä", vastasi puhemies.
"Tahdotteko siis", tiedusti Tarzan, "pitää täällä valkoista naarastani, kunnes palaan kyläänne? Voitte kätkeä hänet johonkin majaanne, jos joku bolgani tulee, eikä kenenkään tarvitse tietää, että hän on keskuudessanne. Mitä sanotte?"
Neekerit katsahtivat ympäriinsä. "Me emme näe häntä", virkkoi puhemies.
"Missä hän on?"
"Jos lupaatte suojella häntä ja piilottaa hänet, niin tuon hänet tänne", vastasi Tarzan.
"Minä en tee hänelle pahaa", sanoi päämies, "mutta en tiedä toisista."
Tarzan kääntyi toisten puoleen, jotka olivat kerääntyneinä ympärille ja kuuntelivat. "Minä tuon naiseni teidän kyläänne", hän sanoi, "ja teidän on kätkettävä hänet, ruokittava ja suojeltava häntä siihen asti, kun tulen takaisin. Minä vien Bolganin ruumiin pois, jotta teihin ei osu mitään epäluuloa, ja palatessani odotan tapaavani naiseni turvallisena ja loukkaamattomana."
Hän oli arvellut parhaaksi kuvailla La'ta puolisokseen, jotta he käsittäisivät tämän olevan hänen suojeluksessaan ja La siis, tunsivatpa he häntä kohtaan kiitollisuutta tai pelkoa, olisi paremmassa turvassa. Kohottaen kasvonsa puuta kohti, jossa La piili, hän kutsui häntä alas, ja hetkistä myöhemmin La kapusi erään tarhassa kasvavan puun alimmille oksille ja pudottausi Tarzanin syliin.
"Tässä hän on", hän sanoi kerääntyneille mustille; "varjelkaa häntä hyvin ja kätkekää hänet bolganeilta. Jos palatessani näen, että hänelle on jotakin pahaa tapahtunut, niin käyn ilmoittamassa bolganeille, että te teitte tuon tekosen", ja hän viittasi gorillamiehen raatoon.
La kääntyi vetoovasti häneen, pelokas välke silmissä.
"Ettehän jättäne minua tänne?" hän kysyi.
"Vain vähäksi aikaa", vastasi Tarzan. "Nämä ihmisparat pelkäävät, että kaikki saavat kokea hänen toveriensa vihaa, jos tulee ilmi, että tuo kuvatus on surmattu heidän kylässään. Sen vuoksi olen luvannut poistaa todistuskappaleen, kääntääkseni epäluulot toisaalle. Jos heidän kehitystasonsa on kyllin korkea, jotta voivat tuntea kiitollisuutta, mitä epäilen, niin he käsittävät olevansa kiitollisuudenvelassa minulle tämän elukan surmaamisesta samoin kuin siitäkin, että ehkäisen epäluulon osumasta heihin. Näistä syistä he suojelisivat sinua, mutta ollakseni asiasta kaksin verroin varma, olen vedonnut myöskin heidän bolganeja kohtaan tuntemaansa pelkoon, ja minä tiedän, että he niitä pelkäävät. Olen varma, että olet tällä välin täällä yhtä hyvin turvassa kuin olisit minun kanssani; muutoin en sinua tänne jättäisikään. Mutta yksinäni voin samota paljon nopeammin, ja samalla retkellä aion etsiä tien tästä laaksosta, minkä jälkeen palaan luoksesi, ja yhdessä voinemme helposti paeta tai ainakin suuremmalla menestyksen mahdollisuudella kuin jos molemmin hitaasti ja umpimähkään harhailisimme."
"Tuletko sinä takaisin?" kysyi nainen, pelon, kaipauksen ja vetoomuksen värähdys äänessä.
"Minä tulen takaisin", vakuutti apinamies ja kääntyi sitten neekerien puoleen: "Tyhjentäkää ja puhdistakaa joku noista majoista naistani varten ja pitäkää huolta, ettei häntä häiritä ja että hän saa ruokaa ja vettä. Muistakaahan myös sanani, että hänen turvallisuudestaan riippuu teidän elämänne." Kumartaen nosti Tarzan kuolleen gorillamiehen hartioilleen, ja yksinkertaiset neekerit ihmettelivät hänen rotevuuttaan. Vaikka he itse olivat ruumiillisesti hyvin väkeviä, ei heidän joukossaan ollut ketään, joka ei olisi horjunut bolganin suuren painon alla; mutta tämä ihmeellinen tarmangani käveli keveästi taakkoineen, ja kun he olivat avanneet aitauksen portin, astui hän viidakkopolkua pitkin kuin hänellä ei olisi ollut muuta kannettavana kuin oma ruhonsa. Hetkistä myöhemmin hän hävisi ladun mutkaan, jossa metsä hänet nieli.
La kääntyi neekerejä kohti. "Valmistakaa majani", hän sanoi, sillä hän oli kovin väsynyt ja kaipasi lepoa. He katselivat häntä kieroon ja kuiskailivat keskenään. Oli ilmeistä, että heidän välillään vallitsi erimielisyyttä, ja kuulemistaan keskustelun pätkistä La jo havaitsi, että toisten ollessa taipuvaisia ehdottomasti tottelemaan Tarzanin määräyksiä toiset niitä tarmokkaasti vastustivat, haluten vapauttaa kylänsä vieraasta naisesta, jotteivät bolganit häntä sieltä keksisi ja kyläläisiä senvuoksi rangaistaisi.
"Olisi parempi", hän kuuli erään neekerin sanovan, "heti työntää hänet bolganeille ja sanoa heille, että näimme hänen uroksensa tappavan Numan lähetin. Me kerromme, että yritimme tavoittaa tarmangania, mutta että hän pääsi karkuun ja me saimme käsiimme ainoastaan hänen naisensa. Täten hankimme itsellemme Numan suosion, ja ehkei hän sitten ota meiltä niin monta vaimoistamme ja lapsistamme."
"Mutta tarmangani on suuri", vastasi muuan toisista. "Hän on bolganejakin voimakkaampi. Hänestä tulisi peloittava vihollinen, ja koska on mahdollista, että bolganit eivät meitä uskoisi, täytyisi meidän vavista, ei ainoastaan heidän, vaan tarmanganinkin vuoksi."
"Olet oikeassa", huudahti La, "tarmangani on suuri. Paljon parempi teille, että hän on ystävänne kuin vihollisenne. Yksinään hän ottelee Numan, leijonan, kanssa ja tappaa sen. Näittehän, kuinka helposti hän nosti mahtavan bolganin ruumiin hartioilleen. Näitte hänen kepeästi astelevan viidakkopolkua taakkoineen. Yhtä helposti hän kantaa raadon metsän puiden välitse korkealla maanpinnasta. Koko maailmassa ei ole ketään hänen kaltaistaan, ei ketään Apinain Tarzanin vertaista. Jos olette viisaita, gomanganit, niin varaatte Tarzanin ystäväksenne."
Neekerit kuuntelivat häntä, heidän typeräin kasvojensa ilmaisematta, mitä heidän lyhytjärkisissä aivoissaan liikkui. Muutaman minuutin he seisoivat täten rujomuotoiset, tietämättömät mustat toisella, ja solakka, kaunis valkoinen nainen toisella puolella. Sitten La puhui.
"Menkää valmistamaan majani!" hän huusi käskevästi. Tässä oli Leimuavan Jumalan ylipapitar, Oparin kuningatar La orjia puhuttelemassa. Hänen ruhtinaallinen sävynsä ja käskevä äänensä sai heti aikaan muutoksen kyläläisissä, ja nyt tiesi La Tarzanin olleen oikeassa otaksuessaan, että heihin tehosi vain pelko, sillä he kääntyivät nopeasti, matelevaisina kuin piestyt rakit, ja riensivät läheiseen hökkeliin, jonka pian valmistivat hänelle, tuoden tuoreita lehtiä ja ruohoja lattialle ja hedelmiä, pähkinöitä ja pisangeja vieraansa ateriaksi.
Kun kaikki oli valmista,, kiipesi La köyttä pitkin ylös ja lattian pyöreästä aukosta tähän riippuvaan hökkeliin, jonka havaitsi tilavaksi ja ilmavaksi ja nyt kohtuullisen siistiksikin. Hän veti köyden perässään ja heittäysi häntä varten laitetulle, pehmeälle vuoteelle. Ja pian oli heiluvan majan vieno keinuminen, lehvien hiljainen suhina hänen yläpuolellaan, lintujen viserrys ja hyönteisten surina hänen oman ruumiillisen uupumuksensa ohella tuuditellut hänet syvään uneen.
KYMMENES LUKU
Mieletön petos
Oparin laaksosta luoteeseen kohosi keittonuotioitten savu leiristä, jossa satakunta neekeriä ja kuusi valkoista nauttivat illallistaan. Neekerit istua kyyköttivät juroina ja nyrpeinä, mutisten hiljaa keskenään laihan ateriansa ääressä; valkoiset mulkoilivat pelokkaasti kulmiensa alta ja pitivät tuliaseitaan kätensä ulottuvilla. Eräs heistä, tyttö ja sukupuolensa ainoa edustaja seurueessa, haastoi tovereilleen:
"Saamme kiittää Adolphin kitsautta ja Estebanin rehentelyä siitä tilasta, jossa olemme", hän sanoi.
Lihava Bluber kohautti olkapäitään, ja kookas espanjalainen nyrpisti nenäänsä.
"Miksi minussa on moittiminen?" kysyi Adolph.
"Sinä olet liian kitsas hankkiaksesi kylliksi kantajia. Sanoinhan sinulle, että meillä olisi pitänyt olla kaksisataa neekeriä joukkueessamme, mutta sinä tahdoit säästellä rahoja, ja mikä siitä nyt on seurauksena? Viisikymmentä miestä kantamassa kahdeksankymmentä naulaa kultaa kukin, ja toisille taas on sälytetty liian suuri taakka leiritarpeita, samalla kun meillä on tuskin riittävästi sotilaita meitä kunnollisesti suojelemaan. Meidän täytyy ajaa heitä kuin eläimiä, päästäksemme eteenpäin ja estääksemme heitä heittämästä taakkaansa maahan. He ovat suuttuneet julmuudestanne ja ärhentelystänne ja vihoissaan. Pienestäkin tekosyystä he saattavat häikäilemättä tappaa meidät. Kaiken lisäksi he saavat liian niukalti ravintoa. Jos voisimme täyttää heidän vatsansa, pysyttäisimme heidät luultavasti onnellisina ja kohtalaisen tyytyväisinä, mutta minä olen tutustunut riittävästi alkuasukkaisiin tietääkseni, että he eivät nälkäisinä ole onnellisia eivätkä tyytyväisiä, vaikka saisivat olla joutenkin. Jollei Esteban olisi kerskunut niin paljon metsästystaidostaan, olisimme ottaneet mukaan kylliksi ruokavaroja riittämään meille koko retken ajaksi; mutta vaikka vasta äsken lähdimme paluumatkalle, täytyy meidän tyytyä vähempään kuin puoliin annoksiin."
"En voi kaataa riistaa, kun sitä ei ole", murahti espanjalainen.
"Riistaa on yltäkyllin", huomautti Kraski. "Otusten jälkiä näemme joka päivä."
Espanjalainen loi häneen myrkyllisen katseen. "Jos riistaa on niin runsaasti", hän sanoi, "niin mene itse sitä pyydystämään."
"Minä en ole koskaan väittänyt olevani metsästäjä", vastasi Kraski, "vaikka voisinkin mennä lingolla ja hernepyssyllä varustettuna metsään yhtä hyvin tuloksin kuin sinä olet saavuttanut."
Espanjalainen hyppäsi uhkaavasti pystyyn, jolloin venäläinen heti ojensi häntä kohti jykevän sotilasrevolverin.
"Lakatkaa tuosta leikistä", huudahti tyttö terävästi ja karkasi heidän väliinsä.
"Anna niiden lurjusten tapella", jyrisi John Peebles. "Jos toinen heistä tappaa toisen, niin ei meitä ole niin monta saaliin jaossa, sen minä sanon ja sillä hyvä."
"Miksi me riideltäis?" kysyi Bluber. "Sitä on riittävästi meille jokainen — enempi kuin neljäkymmentäkolmetuhatta punda kullekin. Kun te suuttuu minuun, te kutsuu minua likainen juutalainen ja sanoo, että minä olla kitsas; mutta, mein Gott, te kristityt olla pahemmat! Te tahtois tappa yks teidän ystävistä, että te sais enempi raha. Oi, oi, minä kiittä Jumalaa, että minä en olla kristitty!"
"Tuki leipäläpesi", ärähti Throck, "muutoin saamme neljäkymmentäkolmetuhatta puntaa enemmän jakaaksemme."
Bluber silmäili pelokkaasti rotevaa englantilaista. "No, no, Dick", hän uikutti maireampaan sävyynsä, "ethän sinä suutu pikku leikistä, minä kun olla sinun paras ystävä?"
"Minua väsyttää kaikki tämä kinastelu", manasi Throck. "Minulla ei ole korkeaa otsaa, minä olen vain mitätön rakki. Mutta minulla on kylliksi tajua tietääkseni, että Flora on tässä kirotussa koplassa ainoa, jonka aivot eivät väljästi mahtuisi maapähkinän kuoreen. John Bluber, Kraski ja minä olemme täällä, koska kykenimme hankkimaan Floran suunnitelman toteuttamiseen tarvittavat kolikot. Tuo etelämaalainen" — ja hän osoitti Estebania — "pääsi mukaan näyttämönaamansa ja ruhonsa vuoksi. Tässä työssä ei meistä kukaan tarvitse aivoja, eikä kellään meistä ole enempää älyä kuin hän tarvitsee. Tässä hommassa ovat Floran aivot pelissä, ja mitä pikemmin jokainen sen käsittää ja tottelee häntä, sitä parempi meille kaikille. Hän on ollut jo aikaisemmin Afrikassa sen Greystoken loordin kanssa — sinähän olit hänen rouvansa kamarineitona, Flora! Ja Flora tietää jotakin tästä maasta, sen alkuasukkaista ja eläimistä, eikä kukaan muu meistä tiedä mitään."
"Throck on oikeassa", sanoi Kraski nopeasti, "olemme patustelleet jo kyllin kauan. Meillä ei ole ollut pomoa, mutta tästälähin meidän on tehtävä Flora pomoksemme. Jos joku voi meidät pelastaa tästä pälkäästä, niin on se hän, ja siitä tavasta päätellen, jolla nuo veitikat toimivat" — hän nyökkäsi neekereihin päin — "saamme kiittää onneamme, jos konsaan pääsemme täältä ehjin nahoin, saati sitten että veisimme kullan mukanamme."
"Oi, oi, et kai tarkoita, että me jättäis gulda tänne?" virkkoi Bluber melkein kiljahtaen.
"Minä tarkoitan, että teemme, minkä Flora parhaaksi näkee", vastasi
Kraski. "Jos hän käskee meidän jättää kullan, niin me jätämme sen."
"Niin teemme", säesti Throck.
"Siinä olen minä mukana", sanoi Peebles. "Mitä tahansa Flora käskee, se tehdään."
Espanjalainen nyökkäsi jurosti myöntymyksensä. "Kaikki muut ovat asiaan myöntyväiset, Bluber. Entä sinä?" kysyi Kraski.
"No niin, tietysti kai… koska te niin tahtoo", vastasi Bluber, "ja niinkuin John sanoo: 'tässä me olla, eikä mitä muuta'."
"Ja nyt, Flora", virkkoi Peebles, "sinä olet suurtekijä. Sinun sanojasi me totellaan. Mihin meidän on nyt ensinnä ryhdyttävä?"
"Noh", virkkoi tyttö, "me leiriydymme tänne, kunnes nämä miehet ovat levähtäneet, ja varhain huomenaamulla lähdemme matkalle älykkäästi ja järjestelmällisesti ja hankimme heille muonaa. Heidän avullaan me voimme sen tehdä. Kun he ovat levänneet ja aterioineet hyvin, lähdemme jälleen samoilemaan rannikkoa kohti, liikkuen perin hitaasti, jottemme heitä liiaksi väsyttäisi. Tämä on minun ensimmäinen suunnitelmani, mutta kaikki riippuu kyvystänne hankkia syötävää. Jollemme sitä saa, niin hautaan kullan tänne ja ponnistelemme mahdollisimman nopeasti rannikkoa kohti. Sieltä palkkaamme uusia kantajia — kaksin verroin niin monta kuin meillä on nyt — ja ostamme kylliksi muonaa riittämään meille sekä tulo- että paluumatkalle. Tänne tullessamme kätkemme varastoja jokaiseen leiripaikkaan paluumatkaa varten, siten säästäen itseltämme vaivan kantaa raskaita taakkoja pitkin tietä edestakaisin. Tällä tavoin voimme helposti ottaa mukaamme kaksin verroin niin paljon kantajia kuin todella tarvitsemme. Ja käyttäen heitä vuoroin matkustamme paljon nopeammin eikä synny mitään murinaa. Nämä ovat minun kaksi suunnitelmaani. En kysy teiltä, mitä niistä ajattelette, koska en teidän ajatuksistanne välitä. Olette valinneet minut päälliköksenne, ja tästälähin minä komentelen niinkuin parhaaksi näen."
"Hiton reipas vaimoihminen", huusi Peebles, "sellaisesta puheesta tää poika pitää!"
"Sano päämiehelle, Karl", virkkoi tyttö, kääntyen Kraskin puoleen, "että haluan puhutella häntä", ja hetkistä myöhemmin venäläinen palasi rotevan neekerin kanssa.
"Owaza", haastoi tyttö, kun neekeri pysähtyi hänen eteensä, "meiltä ovat ruokavarat vähissä, ja miehillä on toista vertaa raskaammat taakat kuin he kunnolleen jaksavat kantaa. Sano heille, että odotamme täällä, kunnes he ovat levänneet, ja että huomenna lähdemme kaikin metsälle riistaa pyytämään. Lähetä nuorukaisesi kolmen kelpo miehen johdolla meille apureiksi ja ajamaan riistaa pyssyjemme eteen. Tällä tavoin saamme runsaasti muonaa, ja kun miehet ovat levänneet ja hyvin ravitut, liikumme verkalleen eteenpäin. Missä riistaa on runsaasti, siellä metsästämme ja lepäämme. Sano heille, että jos he tekevät näin ja me pääsemme turvassa rannikolle kaikkine taakkoinemme, niin maksan heille kaksi kertaa niin paljon kuin mistä olemme sopineet."
"Oi, oi", rähähti Bluber, "kaksi kerda nin baljon kuin sopineet! Oh, Flora, miksi ei tarjoo nille kymmenen prosentti? Se olisi kaunis korko heidän rahan päälle."
"Pidä suusi kiinni, hölmö!" tokaisi Kraski, ja Bluber antoi perään, vaikka hän keinutteli itseään edestakaisin, pudistaen paheksuvasti päätänsä.
Neekeri, joka oli saapunut haasteluun juron ja nyrpeän näköisenä, vilkastui nyt huomattavasti. "Minä sanon heille", vastasi hän ripeästi, "ja luulen, ettei teille enää tule mitään vastuksia."
"Hyvä on", sanoi Flora, "mene siis ilmoittamaan heille", ja neekeri kääntyi ja lähti.
"Kas", huudahti tyttö huoahtaen helpotuksesta, "vihdoinkin pilkistänee meille toivon säde."
"Kaksi kerda se, mitä me lupasi niille maksa!" mölisi Bluber. "Voi, voi!"
Aikaisin seuraavana aamuna he valmistausivat lähtemään riistanajoon. Neekerit olivat nyt hymyilevän näköisiä ja onnellisia runsaan ravinnon toivossa ja lauloivat iloisesti viidakkoon talsiessaan. Flora oli jakanut heidät kolmeen osastoon, joilla kullakin oli oma päällikkönsä selvin määräyksin, mihin kohtaan kukin osasto ajomiesten linjalle asettuisi. Toiset oli määrätty valkoisille pyssynkantajiksi, kun taas pieni joukko sotureita oli jätetty leiriä vartioimaan. Kaikki valkoiset, Estebania lukuunottamatta, olivat kivääreillä varustetut. Hän yksinään näkyi olevan taipuvainen panemaan Floran arvovallan kyseenalaiseksi, väittäen mieluummin metsästävänsä keihäällä ja nuolilla sen osan mukaisesti, jota esitti.
Se tosiasia, että hän viikkokausia uutterasti pyydysteltyään ei vielä koskaan ollut kaatanut ainoatakaan eläintä, ei riittänyt vaimentamaan hänen itserakkauttaan. Niin hartaasti hän oli antautunut osaansa, että hän todella luulotteli olevansa Apinain Tarzan, ja niin uskollisesti hän oli joka suhteessa itsensä varustanut ja niin mestarillisesti naamioinut, että häntä, komealta vartaloltaan ja kauniilta kasvoiltaan melkein täydellistä jäljennöstä Tarzanista, saattoi todella luulla apinamieheksi. Niinpä ei ollutkaan kovin ihmeteltävää, että hän petti itseään, melkein yhtä hyvällä menestyksellä kuin oli pettänyt muita; sillä vaikka kantajain joukossa oli sellaisia, jotka olivat tunteneet suuren apinamiehen, pettyivät hekin, joskin ihmettelivät hänessä tapahtunutta muutosta, kun hän pikkuseikoissa ei käyttäytynyt Tarzanin tavoin ja erämiehenä esiintyi perin vaivaisesti.
Flora Hawkes, jolla oli tavallista runsaampi annos älyä, käsitti, ettei ollut viisasta tarpeettomasti ärsyttää ketään tovereistaan, minkä vuoksi hän salli Estebanin sinä aamuna pyydystää omalla tavallaan, vaikka jotkut toiset hiukan nurisivatkin hänen päätöksensä johdosta.
"Mitäpä sillä on väliä?" kysyi neitonen heiltä, sitten kun espanjalainen oli heidät jättänyt. "Hyvinkin mahdollista on, ettei hän kykenisi käyttämään kivääriä sen paremmin kuin hän käyttää keihästä ja nuolia. Karl ja Dick ovat tosiaan ainoat pyssymiehemme, ja heistä metsästyksemme menestys tänään etupäässä riippuu. Estebanin itserakkautta on niin pahoin kolhittu, että hän ehkä ponnistaa kaikkensa kaataakseen otuksen tänään, — toivokaamme, että onni häntä suosii."
"Minä toivon, että se hupsu taittaa niskansa", sanoi Kraski. "Hän on tehnyt tehtävänsä ja olisi parasta, että pääsisimme hänestä."
Tyttö pudisti kieltävästi päätänsä. "Ei", hän sanoi, "emme saa mitään sellaista ajatella tai puhua. Me ryhdyimme yritykseen yhdessä, pysykäämme yksissä loppuun asti. Jos toivot jollekulle joukostamme kuolemaa, niin mistä tiedät, että toiset eivät toivo kuolemaa sinulle?"
"En laisinkaan epäile, että Miranda toivoo minulle kuolemaa", vastasi Kraski. "En koskaan mene levolle iltaisin pelkäämättä, että se kirottu poropeukalo saattaa yrittää pistää puukon ruumiiseeni ennen aamua. Eivätkä minun tunteeni häntä kohtaan suinkaan tule ystävällisemmiksi kuullessani sinun häntä puolustavan, Flora. Olet ollut hänelle hiukan liian hempeä alusta pitäen."
"Jos olen, niin ei se sinuun kuulu", kivahti tyttö. Ja niin he lähtivät eräretkelleen, venäläinen nyrpeänä ja vihaisena, hautoen kostontuumia Estebania kohtaan, ja viidakossa metsästellessään tunsi Esteban puolestaan vihaa ja mustasukkaisuutta. Hänen synkkä mielensä oli avoin jokaiselle tilapäiselle mietteelle, miten voisi raivata seurueen muut miehet pois tieltään ja anastaa naisen ja kullan itselleen. Hän vihasi heitä kaikkia: jokaisessa hän vainusi kilpailijaa Floran suosiosta ja kunkin kuolemassa hän ei nähnyt ainoastaan yhden kilpakosijan poistumista, vaan neljänkymmenenkolmentuhannen punnan lisäsumman jaettuna pienemmän henkilöluvun kesken. Näitä hän mietiskeli, laisinkaan muistamatta metsästystä, jonka olisi pitänyt olla hänen ainoana huolenaan. Mutta sitten hän tuuhean pensasmetsän läpi astahti äkkiä auringon kirkkaasti valaisemalle aukiolle ja näki aivan edessään puolensataa uhkeaa soturia, jotka olivat mustia kuin eebenpuu. Hetkisen seisoi Esteban kauhusta herpaantuneena, vähäksi aikaa unohtaen esittämänsä osan — pitäen itseään vain yksinäisenä valkoisena miehenä, joka villin Afrikan sydämessä katseli kasvoista kasvoihin sotaisia alkuasukkaita, ehkäpä ihmissyöjiä. Tämä ehdottoman äänettömyyden ja toimettomuuden hetki hänet pelasti, sillä kun hän täten seisoi heidän edessään, luulivat wazirit tuossa hiljaisessa majesteetillisessa olennossa näkevänsä rakastetun isäntänsä hänelle ominaisessa asennossa.
"Oi, bwana, bwana", huudahti yksi sotureista, rientäen eteenpäin, "siinähän sinä oletkin, Apinain Tarzan, viidakon herra, jonka me luulimme menettäneemme! Me, uskolliset wazirisi, olemme sinua etsineet, ja juuri nyt olimme menossa uhmaamaan Oparin vaaroja, peläten sinun uskaltautuen sinne ilman meitä joutuneen vangituksi."
Neekeri, joka oli kerran yksityispalvelijana seurannut Tarzania Lontooseen, puhui murtamalla englanninkieltä, josta taidosta hän oli tavattoman ylpeä, eikä jättänyt mitään tilaisuutta käyttämättä ylvästelläkseen siitä kyvystään vähemmän onnellisten maanmiestensä seurassa. Se seikka, että kohtalo oli valinnut juuri hänet puhemieheksi, oli onnellinen sattuma Mirandalle. Vaikka viimemainittu oli uutterasti yritellyt länsirannikon kantajain murteen oppimista, olisi hänen ollut perin vaikea keskustella näiden kanssa, kun hän ei laisinkaan ymmärtänyt wazirien kieltä. Flora oli hyvin ja huolellisesti kouluttanut häntä Tarzania koskevissa tiedoissa, niin että hän nyt käsitti joutuneensa apinamiehen uskollisten wazirien joukkoon.
Koskaan ennen hän ei ollut tavannut sellaisia uhkeita neekereitä, siromuotoisia, voimakkaita miehiä, joilla oli älykkäät kasvot ja hyvinmuodostuneet piirteet ja jotka näkyivät olevan yhtä paljon korkeammalla kehitysasteella länsirannikon neekereitä kuin nämä apinoihin verrattuina. Onni tosiaankin Esteban Mirandalle, että hän oli nopea älyltään ja mainio näyttelijä. Muutoin hän ei tosiaan olisi voinut olla ilmaisematta kauhuaan ja huolestumistaan todetessaan, että tämä joukko Tarzanin hurjia ja uskollisia seuralaisia oli tässä osassa maata. Hetkisen vielä hän seisoi ääneti heidän edessään, kooten älyään, ja sitten hän puhui, käsittäen, että hänen henkensä riippui siitä, kuinka vakuuttavana hän esiintyi. Ja näitä miettiessään sai hän, tuo häikäilemätön espanjalainen, oveliin aivoihinsa aivan neronvälähdyksen.
"Senjälkeen kuin teidät viimeksi näin", hän sanoi, "huomasin, että joukko valkoisia miehiä oli tunkeutunut maahan ryöstääkseen Oparin holvien aarteet. Seurasin heitä, kunnes keksin heidän leirinsä, ja sitten tulin teitä etsimään, sillä heitä on monta ja heillä on paljon kultaharkkoja, koska ovat jo käyneet Oparissa. Seuratkaa minua, niin ryöstämme heidän leirinsä ja otamme heiltä kullan. Tulkaa!" Ja hän kääntyi takaisin leiriä kohti, josta oli juuri lähtenyt.
Heidän samotessaan viidakkopolkua pitkin asteli Usula, se waziri, joka oli puhunut englanninkieltä, Estebanin rinnalla. Heidän takanaan kuuli espanjalainen toisten soturien haastavan omaa kieltään, josta hän ei sanaakaan ymmärtänyt, ja nyt juolahti hänen mieleensä, että hänen asemansa kävisi perin tukalaksi, jos häntä puhuteltaisiin wazirinkielellä, jota Tarzan tietenkin täydellisesti osasi. Hänen kuunnellessaan Usulan rupattelua toimivat hänen aivonsa nopeasti, ja sitten ikäänkuin innoituksena muistui hänen mieleensä Tarzanille sattunut tapaturma, josta Flora oli hänelle jutellut — kertomus vammasta, jonka apinamies oli saanut Oparin aarreholveissa, jolloin tämä oli päähän sattuneen iskun seurauksena menettänyt muistinsa. Esteban mietti, oliko hän ehkä alussa mennyt liian pitkälle, syyttääkseen muistamattomuutta joistakin mahdollisista puutteellisuuksista esitettävänsä osan suorituksessa. Mutta kaikista pahoista parhaana näytti tämä menettely hänestä kuitenkin viisaimmalta. Hän kääntyi äkkiä Usulaan päin.
"Muistatko", hän kysyi, "minua Oparin aarreholveissa kohdannutta tapaturmaa, joka riisti minulta muistini?"
"Kyllä, bwana, minä muistan sen hyvin", vastasi neekeri.
"Samanlainen tapaturma on minulle nyt sattunut", sanoi Esteban. "Iso puu kaatui polulleni, ja silloin paksu oksa kolhaisi päähäni. Se ei tuottanut täydellistä muistinmenetystä, mutta sen jälkeen minun on vaikea muistaa eräitä asioita ja toiset olen varmaankin kokonaan unohtanut, sillä minä en muista nimeäsi enkä ymmärrä sanoja, joita muut wazirit ympärilläni haastelevat."
Usula katsoi häneen säälivästi. "Ah, bwana, murheellinen on todellakin
Usulan sydän hänen kuullessaan sinulle sattuneesta tapaturmasta.
Epäilemättä se pian menee ohi, kuten edellinenkin, ja sillä välin minä,
Usula, olen sinun muistinasi
"Hyvä on", sanoi Esteban, "kerro toisillekin, jotta he ymmärtävät, ja sano myöskin, että olen unohtanut vielä muitakin asioita. En voisi nyt ilman sinua löytää tietä kotiini, ja muut vaistoni ovat myöskin turtuneet. Mutta kuten sanot, Usula, se menee pian ohitse ja toivun jälleen entiselleni."
"Sillä hetkellä uskolliset wazirisi todellakin riemuitsevat", virkkoi
Usula.
Heidän lähestyessään leiriä kehoitti Miranda Usulaa käskemään seuralaisiaan vaikenemaan. Ja sitten hän pysähdytti heidät aukeaman ulkolaidalle, josta he saattoivat nähdä boman ja teltat noin puolen tusinan soturin vartioimina.
"Kun he näkevät meidän suuremman lukumäärämme, eivät he tee mitään vastusta", virkkoi Esteban. "Saartakaamme siis leiri, ja minun antamastani merkistä lähestymme heitä yhdessä, jolloin sinun on puhuteltava heitä sanoen, että Apinain Tarzan tulee waziriensa kanssa etsimään heidän varastamaansa kultaa, mutta että hän säästää heidät, jos heti lähtevät maasta eivätkä koskaan palaa."
Jos se olisi yhtä hyvin sopinut hänen tarkoituksiinsa, olisi espanjalainen käskenyt waziriensa karata leiriä vartioivain miesten kimppuun ja tuhota heidät kaikki, mutta hänen ovelissa aivoissaan oli herännyt älykkäämpi tuuma. Hän halusi, että nämä miehet näkisivät hänet waziriensa kanssa ja eläisivät kertoakseen näkemänsä muille sekä toistaakseen Floralle ja hänen seuraajilleen, mitä Estebanilla oli mielessään kertoa eräälle soturille, sillä välin kuin wazirit keräilisivät kultaharkot leiristä.
Määrätessään Usulan asettamaan miehensä leirin ympärille käski Esteban hänen varoittaa heitä näyttäytymästä ennenkuin hän oli hiipinyt aukealle, ja herättänyt vartioivain soturien huomion. Kului ehkä viisitoista minuuttia miehien asettelemiseen, ja sitten Usula palasi Estebanin luo ilmoittamaan hänelle, että kaikki oli valmista.
"Kun kohotan käteni, silloin tiedät, että he ovat tunteneet minut ja että teidän on lähestyttävä", neuvoi Esteban häntä ja asteli verkkaisesti aholle. Eräs sotureista näki hänet ja tunsi hänet Estebaniksi. Espanjalainen astui muutaman askeleen lähemmäksi bomaa ja pysähtyi sitten.
"Minä olen Apinain Tarzan", hän sanoi; "leirinne on kokonaan sotilaitteni saartamana. Älkää liikahtako meitä kohti, niin emme tee teille pahaa."
Hän heilautti kättään. Viisikymmentä rotevaa waziria astui näkyviin ympäröivän viidakon kätkevästä vihannuudesta. Soturit silmäilivät heitä huonosti salatulla pelolla ja hypistelivät hermostuneesti kivääreitään.
"Älkää ampuko", varoitti Esteban, "tai me tapamme teidät kaikki." Hän meni lähemmäksi, ja hänen wazirinsa lyöttäytyivät hänen ympärilleen, piirittäen boman kokonaan.
"Puhu heille, Usula", sanoi Esteban. Neekeri astui eteenpäin.
"Me olemme wazireja", hän huusi, "ja tämä on Apinain Tarzan, viidakon herra, meidän isäntämme. Olemme saapuneet vaatimaan takaisin Tarzanin kultaa, jonka olette Oparin aarreholveista varastaneet. Tällä kertaa säästämme henkenne ehdolla, että lähdette maasta ettekä koskaan palaa. Kertokaa tämä päälliköillenne, sanokaa heille, että Tarzan väijyy ja hänen wazirinsa hänen kanssaan. Laskekaa kiväärinne maahan."
Mielissään siitä, että pääsivät niin helpolla, suostuivat soturit Usulan vaatimuksiin, ja hetkistä myöhemmin olivat wazirit astuneet bomaan ja keräilivät Estebanin johdolla kultaharkkoja. Heidän työskennellessään Esteban lähestyi erästä soturia, jonka tiesi puhuvan murteellista englanninkieltä.
"Käske isäntääsi", hän haastoi, "lausumaan kiitoksensa Tarzanin armollisuudesta, koska hän on veroittanut teitä vain yhdellä ihmishengellä maahansa hyökkäämisestä ja aarteittensa varastamisesta. Olennon, joka rohkeni esiintyä Tarzanina, minä olen tappanut, ja hänen ruumiinsa minä otan mukaani ja syötän leijonille. Sano heille, että Tarzan suo anteeksi myöskin heidän yrityksensä myrkyttää hänet silloin, kun hän vieraili heidän leirissään, mutta ainoastaan sillä ehdolla, etteivät he koskaan palaa Afrikkaan eivätkä koskaan paljasta Oparin aarteiden salaisuutta keillekään muille. Tarzan valvoo ja hänen wazirinsa valvovat, eikä kukaan pääse Afrikkaan Tarzanin tietämättä. Jo ennen kuin he lähtivät Lontoosta tiesin minä heidän tulonsa. Sano se heille."
Wazireilta kului vain muutama minuutti kultaharkkojen keräämiseen, ja ennenkuin soturit olivat toipuneet heidän ilmestymisensä aiheuttamasta hämmästyksestä, olivat he poistuneet viidakkoon johtajansa kanssa.
Oli myöhäinen iltapäivä ennenkuin Flora ja hänen neljä valkoista kumppaniansa palasivat metsästysretkeltä onnellisten, nauravain neekerien seurassa, joilla oli muassaan menestyksellisen riistanajon tulokset.
"Nyt kun sinä olet johdossa, Flora", puhui Kraski, "hymyilee onni meille tosiaankin. Meillä on nyt riittävästi lihaa useiksi päiviksi, ja täyteläisin vatsoin ne toki marssinevat ripeästi."
"Minäkin sanoo, että kaikki näyttää baljo kirkkaampi", virkkoi Bluber.