"Eikö, hiisi vie, näytäkin!" sanoi Throck. "Flora on minusta veikeä lintu."
"Mitä hittoa tuo on?" kysyi Peebles. "Mikä noita kutaleita vaivaa?" Ja hän osoitti bomaa kohti, joka nyt oli näkyvissä ja josta soturit tulivat juoksujalkaa, äännähdellen kiihtyneesti heitä lähestyessään.
"Apinain Tarzan on ollut täällä", he huusivat hätääntyneinä. "Hän oli täällä kaikkine wazireineen — tuhannen mahtavan soturin kanssa, — ja vaikka me taistelimme, nujersivat he meidät, anastivat kullan ja menivät tiehensä. Apinain Tarzan puhui kummallisia sanoja ennenkuin he lähtivät. Hän kertoi tappaneensa yhden joukostanne, joka oli rohjennut nimittää itseään Apinain Tarzaniksi. Me emme tätä ymmärrä. Hän läksi yksinään metsästämään silloin, kun tekin aamulla lähditte, ja tuli pian senjälkeen takaisin tuhannen soturin kanssa, vei kaiken kullan ja uhkasi tappaa meidät, jos koskaan enää palaisimme tähän maahan."
"Mite, mite", huudahti Bluber, "onko gulda mennyt pois? Voi, voi!" Ja sitten he alkoivat kaikin kysellä yhdestä suusta, kunnes Flora vaiensi heidät.
"No", sanoi hän sotilaiden johtajalle, "palatkaamme nyt bomaan, ja sitten sinä kerrot minulle verkalleen ja huolellisesti kaikki, mitä lähtömme jälkeen on tapahtunut."
Flora kuunteli tarkkaavaisesti neekerin kertomusta ja kyseli häneltä sitten huolellisesti muutamia seikkoja useampaan kertaan. Vihdoin hän päästi miehen menemään ja kääntyi sitten liittolaistensa puoleen.
"Kaikki on minulle nyt selvää", hän sanoi. "Tarzan toipui sen huumausnesteen vaikutuksesta, jonka hänelle juotimme. Senjälkeen hän seurasi meitä waziriensa kanssa, kaappasi Estebanin kiinni ja tappoi hänet, löysi sitten leirimme ja anasti kullan. Saamme tosiaan kiittää onneamme, jos pääsemme hengissä Afrikasta."
"Oo, oi!" huudahti Bluber melkein kiljuvalla äänellä. "Senkin roisto! Hän varastaa meidän kulda, ja me menettää kaksituhatta punta kauppa päälle. Oi, oi!"
"Pidä kitasi kiinni, kapinen juutalainen!" murahti Throck. "Ilman sinua ja sitä murjaania ei tätä olisi koskaan tapahtunut. Se kerskui metsästystaidostaan eikä kykene tappamaan varpustakaan, ja sinä kitsastelit jokaisen homeisen rovon luovuttamisesta kirotuista hyppysistäsi — siinä syy koko tähän pahuksen pulmaan. Se Tarzanin vietävä nitisti Estebanin, mikä oli paras teko, jonka hän konsaan on tehnyt. Saakelin ikävää, ettet sinä ollut täällä joutuaksesi samaan löylyyn, ja minulla on hurskas halu itse halaista kurkkusi."
"Jätä tuo rähinä, Dick", karjaisi Peebles; "ei se minun käsittääkseni kenenkään syy ollut. Sensijaan, että soitamme suutamme, tulisi meidän ajaa sitä Tarzanin ryökälettä takaa ja riistää se kirottu kulta häneltä pois."
Flora Hawkes nauroi. "Siihen meillä ei ole pienintäkään mahdollisuutta", hän sanoi. "Minä tunnen sen jättiläisen. Vaikkapa hän olisi yksinään, niin emme vetäisi hänelle vertoja, mutta nyt hänellä on joukko wazirejaan mukanaan, eikä Afrikassa ole parempia sotureita kuin he. Ja he taistelisivat hänen puolestaan viimeiseen mieheen. Sanokaahan vain Owazalle, että aiotte lähteä ajamaan takaa Apinain Tarzania ja hänen wazireitaan, anastaaksenne häneltä kullan, niin näette, että meillä ennen pitkää ei ole ainoatakaan mustaihoista matkassamme. Tarzanin pelkkä nimi säikyttää nämä länsirannan neekerit vuoden kasvua lyhemmiksi. Mieluummin he katsovat paholaista silmiin. Ei, herraseni, me olemme hukassa, emmekä muuta voi kuin pyrkiä pois tästä maasta ja kiittää onnentähteämme, jos täältä hengissä pääsemme. Apinamies pitää meitä silmällä. En ihmettelisi, vaikka hän tälläkin hetkellä meitä vaanisi." Toverit katselivat tämän kuullessaan pelokkaasti ympärilleen, luoden hermostuneita silmäyksiä viidakkoa kohti. "Eikä hän koskaan sallisi meidän palata Opariin toista kuormaa noutamaan, jos voisimmekin taivuttaa neekerimme sinne vielä lähtemään."
"Kaksi tuhannen punta, kaksi tuhannen punta!" vaikeroitsi Bluber. "Ja koko tämä puku, joka maksoi minulta kaksikymmenen punta ja jota minä ei voi käyttää Englannissa, jollen minä mene naamiaistenhuveihin, mitä minä ei koskaan teke."
Kraski ei ollut puhunut, vaan istunut silmät maahan luotuina, toisia kuunnellen. Nyt hän kohotti päänsä. "Me olemme menettäneet kultamme", hän sanoi, "ja ennenkuin palaamme Englantiin, on meidän menetettävä loputkin kahdestatuhannesta punnastamme — toisin sanoen yrityksemme on mennyt täydellisesti myttyyn. Muut teistä tyytykööt lähtemään murtuneina takaisin, mutta minä en. Afrikassa on muutakin kuin Oparin kulta, ja kun me lähdemme maasta, ei ole mitään järkeä siinä, ettemme ottaisi mukaamme jotakin, mikä korvaa aikamme ja rahansijoituksemme."
"Mitä tarkoitat?" kysyi Peebles.
"Olen pitkälti jutellut Owazan kanssa", vastasi Kraski, "yrittäen oppia heidän hullunkurista kieltään, ja olen siltä vanhalta lurjukselta saanut tietää yhtä ja toista. Hän on niin ovela ja kiero kuin olla saattaa, ja jos hänet hirtettäisiin kaikista murhistaan, tulisi hänellä olla useampi henki kuin kissalla, mutta sittenkin hän on vanha viekas veitikka, ja olen oppinut häneltä enemmän kuin pelkästään hänen apinanpärpätyksensä — olen sanalla sanoen kuullut kylliksi, voidakseni vakuuttaa, että jos pysymme yhdessä, niin viemme Afrikasta mukanamme aimo apajan. Omasta puolestani en ole vieläkään luopunut Oparin kullasta. Mikä on menetetty, se on menetetty, mutta samassa paikassa on vielä runsaat varastot jäljellä, ja kun tämä puuska on puhaltanut ohi, palaan jonakuna päivänä noutamaan sieltä osani."
"Mutta entä se muu?" kysyi Flora. "Millä tavoin voi Owaza meitä auttaa?"
"Täällä on pieni joukkio arabialaisia", selitti Kraski, "jotka varastelevat orjia ja norsunluuta. Owaza tietää, missä he työskentelevät ja missä heidän leirinsä on. Heitä on vain kourallinen, ja heidän neekerinsä ovat melkein kaikki orjia, jotka heti ovat valmiit karkaamaan heidän kimppuunsa. Suunnitelmani on siis tällainen: meitä on kyllin paljon nujertaaksemme heidät ja anastaaksemme heidän norsunluunsa, jos saamme heidän orjansa puolellemme. Orjia emme tarvitse; emme voisi niitä mihinkään käyttää, jos ne meillä olisi, joten voimme luvata heille vapauden heidän avustaan ja antaa Owazalle ja hänen joukolleen osan norsunluusta."
"Mistä tiedät, että Owaza on halukas meitä auttamaan?" kysyi Flora.
"Suunnitelma on hänen; siitä minäkin sen tiedän", vastasi Kraski.
"Tuo kuulostaa hyvältä", sanoi Peebles; "en minäkään halua täältä tyhjin käsin lähteä." Ja vuoronsa jälkeen ilmaisivat toisetkin hyväksyvänsä ehdotuksen.
YHDESTOISTA LUKU
Oudon suitsutuksen tuoksu
Kantaessaan kuollutta Bolgania gomanganien kylästä suuntasi Tarzan askeleensa rakennusta kohti, jonka oli nähnyt laakson laidasta, sillä ihmisen uteliaisuus voitti pedon varovaisuuden. Hän vaelsi vastatuuleen, ja hänen sieraimiinsa löyhähtelevät tuoksut ilmaisivat hänelle, että hän lähestyi bolganien tyyssijaa. Gorillamiesten hajuvirtaan liittyi gomanganien ja keitetyn ruuan haju sekä aavistuttava tuntu tuikean suloisesta tuoksusta, jota apinamies ei voinut verrata muuhun kuin palavaan suitsutukseen, vaikka hänestä oli mahdotonta, että sellainen lemu voisi levitä bolganien asunnoista. Kenties se tuli tuosta hänen näkemästään suuresta rakennuksesta — rakennuksesta, jonka täytyi olla ihmiskätten työtä ja jossa ihmisiä ehkä vieläkin asui, vaikkei hän sieraimiaan hivelevien monenlaisten hajujen joukosta voinut erottaa heikompaakaan vivahdusta valkoisten ihmisten hajusta.
Kun Tarzan heidän hajunsa lisääntyneestä voimakkuudesta huomasi lähestyvänsä bolganeja, nousi hän taakkoineen puihin, jotta hänellä olisi parempi mahdollisuus välttää ilmituloa; ja pian hän näki edessään olevain lehväin välitse korkean seinän ja taaempana kaamean, kummallisen ja salaperäisen rakennuksen ääriviivat, jotka omituisuudellaan muistuttivat jotakin ilmiötä toisesta maailmasta, ja seinän takaa löyhähteli bolganien haju ja suitsutuksen tuoksu Numan, leijonan, hajuvirtaan liittyneenä. Viidakko oli raivattu pois viidenkymmenen jalan leveydeltä rakennusta ympäröivän muurin vierestä, joten mitään puuta ei ollut tämän yli riippumassa, mutta Tarzan siirtyi niin lähelle kuin voi, silti yhä pysytellen jokseenkin hyvin lehvistönsä suojassa.
Hän oli valinnut paikan, joka oli riittävän korkealla maasta, ja saattoi sieltä nähdä muurinharjan yli. Tarhassa sijaitseva rakennus oli varsin iso, ja sen eri osat näkyivät olevan rakennetut eri aikoina, kaikki mistään yhdenmukaisuudesta välittämättä, minkä tuloksena oli ryhmä toisiinsa liittyviä huoneistoja ja torneja, joista mitkään eivät olleet toistensa näköisiä, vaikka kokonaisuus tarjosikin miellyttävän, joskin hiukan eriskummaisen näyn. Rakennus sijaitsi noin kymmenen jalan korkuisella keinotekoisella korokkeella, jota ympäröi graniittinen tukimuuri, ja leveät portaat johtivat alas maanpinnalle. Rakennuksen ympärillä oli pensaikkoa ja puita, viimemainituista jotkut kaikesta päättäen hyvin vanhoja, ja muuan suunnattoman iso torni oli melkein kokonaan muratin verhoama. Rakennuksen kaikkein merkillisimpänä ominaisuutena oli sen muhkea ja räikeä koristelu. Silattuun graniittiin, josta se oli pantu kokoon, oli sovitettu monikuviollista kulta- ja timanttimosaiikkia. Lukemattomia kimaltelevia kiviä säteili julkisivuista, minareteista, kupukatoista ja torneista.
Tarha oli alaltaan noin kuusi tai kahdeksan hehtaaria, ja enimmän osan siitä täytti itse rakennus. Pengermälle, jolta tämä kohosi, oli laitettu polkuja ja istutettu kukkia, pensaita ja koristepuita, kun taas se osa alemmasta alueesta, joka oli Tarzanin näköpiirissä, näkyi olevan varattu hedelmäviljelykselle. Puutarhassa ja pengermällä oli alastomia neekereitä, samanlaisia kuin hän oli nähnyt kylässä, johon oli La'n jättänyt. Niitä oli sekä miehiä että naisia, ja he puuhailivat tarhassa kasvavien istutusten hoitelemisessa. Joukossa oli muutamia gorillamaisia olentoja, samanlaisia kuin Tarzanin kylässä tappama, mutta nämä eivät tehneet mitään työtä, vaan pikemminkin näkyivät johtavan neekereitä, joita kohtaan heidän sävynsä oli korskea ja käskevä, joskus raakakin. Näillä gorillamiehillä oli koristuksena muhkeita helyjä, niinkuin silläkin, jonka ruumis nyt lepäsi puunhaarukassa apinamiehen takana.
Tarzanin uteliaana katsellessa alapuolellaan olevaa näytelmää tuli kaksi bolgania ulos pääovesta eli isosta holvatusta portista, noin kolmenkymmenen jalan levyisestä ja ehkä viidentoista jalan korkuisesta. Kummallakin oli päässä nauhat, joihin oli kiinnitetty pitkät, valkoiset sulat. Ulos tultuaan he asettuivat kummallekin puolen ovea ja kivertäen kämmenensä suun eteen päästivät sarjan kimeitä kirahduksia, jotka merkillisesti muistuttivat torvien toitotusta. Heti lakkasivat neekerit työstään ja riensivät pengermältä puutarhaan laskeutuvien portaiden juurelle. Siellä he asettuivat riviin portaiden kummallekin puolelle, ja samaten muodostivat bolganit kaksi riviä pengermälle pääovelta portaille asti ikäänkuin elävänä kujana toiselta toiselle. Melkein samassa kuului rakennuksen sisältä toisia torventörähdyksiä muistuttavia huutoja, ja hetkistä myöhemmin Tarzan näki kulkueen pään tulevan ulos.
Ensin tuli neljä bolgania rinnakkain, jokaisella koreatöyhtöinen päähine, ja jokainen kantoi isoa lyijypäistä sauvaa pystyssä edessään. Näiden takana astui kaksi toitottajaa, ja kahdenkymmenen askeleen päässä heidän takanaan tassutteli tavattoman iso mustaharjainen leijona, jota sen kummallakin puolella parittain astelevat rotevat neekerit taluttivat, kaikesta päättäen pidellen sitä kultaisesta ketjusta. Se päättyi eläimen kaulassa olevaan välkkyvään timanttikaulahihnaan. Leijonan jäljessä marssi kaksikymmentä muuta bolgania, neljä rinnakkain. Näillä oli keihäät, mutta olivatko ne leijonan suojelemiseksi ihmisjoukolta vai ihmisten suojelemiseksi leijonalta, sitä ei Tarzan saanut selville.
Bolganien asento kummallakin puolella pääovesta portaille johtavaa tietä osoitti äärimmäistä kunnioitusta, sillä he taivuttivat ruumiinsa vyötäisiltä syvään kumarrukseen Numan astellessa heidän riviensä välitse. Eläimen ehtiessä portaiden yläpäähän kulkue pysähtyi, ja heti kumartuivat alhaalla riviin asettuneet gomanganit, koskettaen otsallaan maata. Numa, joka ilmeisesti oli iäkäs leijona, seisoi ylvään näköisenä katsellen eteensä maahan langenneita ihmisiä. Sen häijyt silmät kiiluivat lasimaisesti, samalla kun se paljasti torahampaansa rumasti irvistäen, ja sen syvistä keuhkoista vyöryi esille pahaaennustava mörinä, jonka kuullessaan gomanganit vapisivat teeskentelemättömästä kauhusta. Apinamies rypisti miettiväisesti kulmiaan. Koskaan ei ollut hänellä ollut tilaisuutta katsella näin kummallista näytelmää, nähdä ihmisen noin alentuvan eläimen edessä. Sitten kulkue jatkoi matkaansa, laskeutuen portaita ja kääntyen oikealle polkua pitkin puutarhaan. Ja kun se oli mennyt ohi, nousivat gomanganit ja bolganit ja ryhtyivät keskeytyneihin hommiinsa jälleen.
Tarzan pysyi kätkössään, tarkaten heitä ja yrittäen keksiä jonkun selityksen näihin näkemiinsä omituisiin ja nurinpäisiin olosuhteisiin. Leijona oli saattueineen kääntynyt palatsin etäisimmän nurkan taakse ja hävinnyt näkyvistä. Mitä se oli näille ihmisille, näille kummallisille olennoille? Mitä se esitti? Mistä johtui tämä nurinpäin käännetty lajien järjestely? Täällä oli ihminen puolieläintä alempana, ja kaikkien yläpuolella oli siitä kunnioituksesta päättäen, jota sille osoitettiin, todellinen peto — hurja raatelueläin.
Apinamies oli mietiskellyt näitä asioita ja omia huomioitaan noin viisitoista minuuttia sen jälkeen kun Numa oli hävinnyt palatsin itäisen nurkan taakse; mutta nyt kiinnittivät toiset kimeät toitotukset hänen huomionsa rakennuksen vastakkaiseen päähän. Kääntäen katseensa sinne päin hän näki kulkueen jälleen tulevan esille ja liikkuvan portaita kohti, joita pitkin se oli puutarhaan saapunut. Heti kun kimakka kutsu kajahti heidän korviinsa, palasivat gomanganit ja bolganit omituisiin asentoihinsa portaiden alapäästä palatsin sisäänkäytävään asti, ja taaskin osoitettiin kunnioitusta Numalle, kun se mahtavana astui rakennukseen.
Apinain Tarzan tunki sormensa sotkuiseen tukkaansa, mutta lopuksi hänen täytyi tolkuttomana ravistaa päätänsä, sillä hän ei voinut näkemälleen keksiä minkäänlaista selitystä. Hänen uteliaisuutensa oli kuitenkin niin kovin kiihtynyt, että hän päätti tutkia palatsia ja sen ympäristöä tarkemmin, ennenkuin jatkaisi laaksosta vievän polun etsimistä.
Jättäen Bolganin ruumiin, mihin oli sen kätkenyt, hän ryhtyi verkalleen kiertämään rakennusta, voidakseen ympäröivän metsän verhoavasta lehvistöstä tutkia sitä joka puolelta. Hän havaitsi, että rakennustapa oli yhtä ainutlaatuista joka sivulla ja että puutarha täydellisesti ympäröi rakennusta, vaikka osa palatsin eteläisellä puolella oli luovutettu pihoiksi ja tarhoiksi, joissa pidettiin lukuisia vuohia ja melkoista kananpoikaliutaa. Tällä sivulla oli myöskin useita satoja huojuvia mehiläispesän muotoisia majoja, samanlaisia kuin hän oli nähnyt bolganien alkuasukaskylässä. Näiden hän arvasi olevan niiden mustain orjain asuntoja, jotka suorittivat kaikki palatsissa esiintyvät raskaat ja palvelusväelle kuuluvat työt.
Koko tarhaa ympäröivässä korkeassa graniittimuurissa oli yksi ainoa portti, joka sijaitsi palatsin itäpään puolella. Se oli iso ja jykevärakenteinen, nähtävästi aiottu kestämään lukuisain ja hyvin aseistettujen vihollisvoimain hyökkäyksiä. Niin vahvalta se näytti, että apinamies ei voinut muuta kuin otaksua, että se oli tarkoitettu suojelemaan sisustaa raskailla muurinmurtimilla varustettuja joukkoja vastaan. Että sellainen sotavoima oli näillä tienoilla koskaan historiallisella aikakaudella liikkunut, näytti varsin vähän luultavalta, joten Tarzan arveli muurin ja portin olevan peräisin melkein käsittämättömän etäisestä muinaisuudesta, kaiketikin atlantilaisten unohtuneilta ajoilta asti; ja kenties ne olivat rakennetut suojelemaan Timanttipalatsin rakentajia niitä hyvin aseistettuja joukkoja vastaan, jotka olivat saapuneet Atlantis-valtakunnasta käyttelemään Oparin kultakaivoksia ja siirtolaisina kansoittamaan Keski-Afrikkaa.
Samalla kun muuri, portti ja itse palatsikin monella tavalla viittasivat melkein uskomattoman etäiseen muinaisuuteen, olivat ne kuitenkin niin hyvässä kunnossa, että järkeväin ja älyllisten olentojen siellä asuminen oli ilmeistä. Eteläsivulla taas oli Tarzan nähnyt uuden tornin olevan rakenteilla, missä urakassa joukko neekereitä ahersi bolganien johdolla graniittimöhkäleitten lohkomisessa, muovaamisessa ja sijoittamisessa.
Tarzan oli pysähtynyt puuhun lähelle itäistä porttia katsellakseen, kuinka elämä pulppusi palatsin alueella vanhan holvioven alapuolella, ja siinä tähystellessään hän näki pitkän jonon voimakkaita gomanganeja tulevan metsästä ja astuvan tarhaan. Kahden riu'un väliin kiinnitetyille vuodille paiskattuina kantoi tämä joukkue karkeasti hakattuja graniittimöhkäleitä, neljä miestä kutakin. Pari, kolme bolgania seurasi kantajain pitkää jonoa, jonka edellä ja jäljessä astui osasto tapparoilla ja keihäillä varustettuja mustia sotureita. Mustien kantajain ryhti ja asento, samoinkuin bolganienkin sävy, muistutti apinamiehelle vain jonkinlaista aasikaravaania, joka typerästi ponnisteli eteenpäin ajajainsa käskystä. Jos joku jäi hiukan jälkeen, kutkutettiin häntä keihäänkärjellä tai iskettiin sen varrella. Ei siinä ilmennyt suurempaa raakuutta kuin kuormajuhtain tavallisessa kohtelussa kautta maailman, eikä neekerien käyttäytyminen osoittanut suurempaa vastahakoisuutta tai kapinanhalua kuin näette kuvastuvan pitkässä rivissä astuvain kuormamuulien kasvoista. Kaiketikin he olivat vain älyttömiä luontokappaleita. Verkalleen he liikkuivat porttikäytävän lävitse ja katosivat näkyvistä.
Muutamaa minuuttia myöhemmin saapui toinen joukkue metsästä ja astui palatsin alueelle. Siinä oli hyvinkin viisikymmentä aseistettua bolgania ja kaksin verroin niin paljon mustia sotureita keihäin ja tapparoin.
Aivan näiden aseistettujen olentojen ympäröimänä astui neljä jäntevää kantajaa, raahaten pieniä paareja, joille oli kiinnitetty noin kahden jalan levyinen, neljän jalan pituinen ja lähes kahden jalan syvyinen kirstu. Tämä oli tehty jostakin tummasta, ilman rapauttamasta puusta ja vahvistettu kiskoilla ja kulmalevyillä, jotka näkyivät olevan puhdasta kultaa, olivatpa vielä monilukuisilla timanteillakin koristetut. Kirstun sisältöä ei Tarzan tietenkään voinut aavistaa, mutta että sitä pidettiin kalliina, kävi ilmi niistä varokeinoista, joihin sen kuljettamisessa oli ryhdytty. Kirstua kannettiin suoraan isoon, muratin peittämään, palatsin koilliskulmassa sijaitsevaan torniin, jonka sisäänkäytävää, kuten Tarzan vasta nyt huomasi, sulki yhtä leveä ja raskas ovi kuin itse itäporttiakin.
Ensimmäisessä tilaisuudessa, jossa saattoi sen kenenkään huomaamatta tehdä, Tarzan heilautti itsensä viidakkopolun yli ja jatkoi matkaansa puiden välitse siihen puuhun, johon oli Bolganin ruumiin jättänyt. Heittäen sen olalleen hän palasi aivan polun yläpuolella olevalle kohdalle lähelle itäistä porttia ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jona liikkeessä sattui seisahdus, paiskasi raadon niin lähelle holviporttia kuin mahdollista.
— No, — ajatteli apinamies, — arvatkootpa nyt, kuka heidän toverinsa tappoi, jos voivat.
Rientäen kaakkoiseen päin läheni Tarzan Timanttipalatsin laakson takana kohoavia vuoria. Hänen täytyi usein tehdä mutkia välttääkseen alkuasukaskyliä ja pysytelläkseen poissa lukuisain bolganijoukkojen näkyvistä, joita huomasi liikuskelevan ristiin rastiin metsän läpi. Myöhään iltapäivällä hän sai mäkiseudulta ulospäästyään takana olevat vuoret täydellisesti näkyviinsä. Ne olivat rosoisia graniittikukkuloita, joiden äkkijyrkät huiput kohosivat korkealle metsärajan yläpuolelle. Aivan hänen edessään oli selvästi poljettu polku, vieden syvälle uurtuneeseen joenuomaan, jonka hän näki kiemurtelevan kauas ylöspäin huippua kohti. Tämä siis olikin yhtä hyvä paikka hänen tutkimustensa alkamiseen kuin joku toinenkin. Ja niin hän, nähdessään väylän olevan vapaan, laskeutui puista ja käyttäen hyväkseen polkua reunustavaa viidakkoa liikkui äänettömästi mutta nopeasti kukkuloita kohti. Enimmäkseen hänen täytyi pujotella tiheikköjen läpi, sillä gomanganit ja bolganit käyttivät alituisesti polkua, samoillen joukkioissa ylöspäin tyhjin käsin ja palaten suuret graniittimöhkäleet kantamuksinaan.
Hänen ehtiessään syvemmälle kukkulain keskelle väistyi viidakko harvemman pensaskasvullisuuden tieltä, jonka lävitse hän saattoi liikkua paljon helpommin, vaikka ilmitulon vaara oli melkoista suurempi. Mutta viidakkoeläimen valpas ja varma vaisto teki hänelle mahdolliseksi löytää suojaa sieltäkin, missä jokainen muu olisi joutunut täydellisesti vihollisen näkyviin. Puolivälissä vuoren kuvetta polku kävi kapean rotkon läpi, joka oli vain kaksikymmentä jalkaa leveä, vankkoihin graniittikallioihin uurtunut uoma. Täällä ei ollut minkäänlaista katetta, ja apinamies käsitti, että hän siihen astumalla olisi melkein heti paljastanut itsensä. Vilkaisten ympärilleen hän huomasi, että hän tekemällä pienen mutkan pääsisi rotkon yläpäähän, missä tiesi kalliosta murtuneiden graniittimöhkäleiden ja kitukasvuisten puiden ja pensaiden välistä löytävänsä riittävästi suojaa ja arveli selvemmin näkevänsä etäämpänä olevan polun.
Eikä hän pettynytkään, sillä päästyään edulliseen kohtaan melkoisesti polun yläpuolelle hän näki edessään avoimen taskun vuoressa, ja sitä ympäröivät kalliot olivat seulanaan monilukuisia aukkoja, jotka hänen käsittääkseen eivät voineet olla muuta kuin tunnelinsuita. Karkeita, puisia tikkaita ulottui muutamiin lähempänä kallionjuurta sijaitseviin, kun taas toisista riippui solmuisia köysiä alas maahan. Muutamista näistä tunneleista tuli esiin miehiä, kantaen multapusseja, jotka he mäiskäyttivät yhteiseen pinoon rotkon läpi juoksevan puron äyräälle. Täällä oli toisia, bolganien vartioimia neekereitä huuhtelemassa liejua, mutta mitä he toivoivat siitä löytävänsä tai löysivät, ei Tarzan kyennyt arvaamaan.
Louhikkoisen noron toisella puolella oli paljon muita neekereitä louhimassa graniittia kallioista, jotka sillä tavoin oli vähitellen hakattu syvänteen permannosta kallionhuipulle asti ulottuviksi pengermiksi. Täällä ahersi alastomia neekereitä alkuperäisillä työaseilla hurjien bolganien silmälläpidon alla. Louhijain hommat olivat kyllä selvät, mutta mitä toiset raahasivat tunnelin suuaukoista, ei Tarzan voinut varmasti tietää, joskin hän luonnollisesti otaksui sen olevan kultaa. Mistä he siis saivat timanttinsa. Eivät suinkaan noista vanhoista graniittikallioista.
Muutamain minuuttien havainnoista selvisi Tarzanille, että polku, jota hän oli metsästä seurannut, päättyi tähän pieneen umpikujaan, ja niin hän etsi tietä ylöspäin ja sen ympäri, päästäkseen vuorijonon poikki.
Lopun päivää ja melkein koko seuraavan hän käytti näihin ponnistuksiin, mutta lopulta hänen täytyi myöntää, että laaksosta ei ollut tältä puolen mitään ulospääsyä. Useihinkin kohtiin metsänrajan yläpuolelle hän nousi, mutta kohtasi siellä aina edessään pelkkiä kohtisuoria graniittikallioita, jotka kohosivat korkealle hänen yläpuolelleen ja joiden pinnasta ei edes apinamies voinut löytää jalansijaa. Hän jatkoi tutkimuksiaan syvänteen etelä- ja itäsivuilla, mutta yhtä tuloksettomasti, ja vihdoin hän käänsi askeleensa metsää kohti, aikoen pimeän tultua pyrkiä La'n kanssa Oparin laakson halki.
Aurinko oli juuri laskenut, kun Tarzan ehti alkuasukaskylään, johon oli La'n jättänyt, mutta tuskin hän oli saanut sen näkyviinsä, kun hän alkoi pelätä, että jotakin kamalaa oli tapahtunut; ei ainoastaan portti ollut selko selällään, mutta aitauksen sisältäkään ei näkynyt mitään elonmerkkiä, eivätkä edes riippumajat liikkuneet, mistä olisi voinut päättää niissä olevan asukkaita. Aina varoen väijytystä tutki Tarzan huolellisesti ennenkuin laskeutui kylään. Harjaantuneella havaintokyvyllään hän pian totesi, että se oli jätetty autioksi vähintään vuorokausi sitten. Juosten hökkelille, johon La oli ollut kätkettynä, nousi hän kiireesti köyttä pitkin ja tarkasti majan sisustaa. Se oli tyhjä, eikä näkynyt jälkeäkään ylipapittaresta. Laskeuduttuaan maahan, apinamies ryhtyi perinpohjin tutkimaan kylää, saadakseen jotakin vihiä sen asukkaiden ja La'n kohtalosta. Hän oli tarkastanut useiden hökkelien sisustat, kunnes hänen tarkat silmänsä huomasivat yhden noista heiluvista häkkimäisistä asumuksista hieman liikkuvan jonkun matkan päässä hänestä. Nopeasti hän harppoi välimatkan ja majaa lähestyessään näki, ettei mitään köyttä ollut sen oviaukosta riippumassa. Pysähtyen sen alapuolelle Tarzan kurkki aukkoon, josta ei mitään muuta ollut nähtävissä kuin majan katto.
"Gomangani", hän huusi, "minä täällä olen, Apinain Tarzan. Tule aukolle kertomaan minulle, mitä on tapahtunut tovereillesi ja naiselleni, jonka jätin tänne soturienne suojeltavaksi."
Ei kuulunut vastausta, ja Tarzan kutsui uudelleen, sillä hän oli varma, että joku piili hökkelissä.
"Tule alas", hän huusi jälleen, "tai minä lähden sinua noutamaan."
Ei vieläkään vastausta. Julma hymy värähti apinamiehen huulilla hänen temmatessaan metsästyspuukkonsa tupesta ja pannessaan sen hampaittensa väliin. Sitten hän hyppäsi kissamaisesti aukkoa kohti ja tarttuen sen syrjiin veti ruumiinsa majaan.
Jos hän oli odottanut vastarintaa, ei hän mitään sellaista tavannut eikä hämärästi valaistussa sisustassa ensin voinut erottaa ketään. Mutta kun hänen silmänsä tottuivat tähän puolipimeään, näki hän lehti- ja ruohoröykkiön hökkelin vastapäisellä seinustalla. Astuen sitä kohti hän riuhtasi sen syrjään, ja sen alta kaivautui esille säikähtyneen naisen hahmo. Tarttuen hänen olkapäähänsä apinamies tempasi hänet istuvaan asentoon.
"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi. "Missä ovat kyläläiset? Missä on naiseni?"
"Älä tapa minua! Älä tapa minua!" parkui vaimo. "En minä sitä tehnyt.
Ei se ollut minun syyni."
"En aio tappaa sinua", vastasi Tarzan. "Kerro minulle totuus, niin olet turvassa."
"Bolganit veivät heidät pois", uikutti vaimo. "Ne tulivat auringon ollessa matalalla samana päivänä kun sinä saavuit ja olivat kovin vihoissaan, sillä he olivat löytäneet toverinsa ruumiin Timanttipalatsin portin ulkopuolelta. He tiesivät, että hän oli tullut kyläämme; eikä kukaan ollut nähnyt häntä elävänä sitten kun hän oli palatsista lähtenyt. He tulivat siis, uhkasivat ja kiduttivat kansaamme, kunnes soturit vihdoin kertoivat heille kaikki. Minä lymysin. En tiedä, kuinka he eivät minua löytäneet, mutta vihdoin he lähtivät pois, ottaen mukaansa kaikki muut, myöskin sinun naisesi. He eivät koskaan palaa."
"Luuletko, että bolganit tappavat heidät?" kysyi Tarzan.
"Kyllä", vastasi neekeritär, "ne tappavat kaikki, jotka ovat niille vastenmielisiä."
Nyttemmin yksinään ja vapautettuna vastuunalaisuudesta La'n suojelijana olisi Tarzan helposti voinut yön aikaan livistää Oparin laakson poikki turvaan rajavuorten toiselle puolen. Mutta sellainen ajatus ehkä ei koskaan pistänyt hänen päähänsäkään. Kiitollisuus ja uskollisuus olivat apinamiehessä erikoisen huomattavia piirteitä. La oli pelastanut hänet kansansa yltiöpäisyydeltä ja juonilta. Hän oli pelastanut hänet kaiken hinnalla, joka hänelle oli kalleinta — vallan ja aseman, rauhan ja turvallisuuden. La oli pannut hänen tähtensä henkensä vaaraan ja lähtenyt maanpakoon omasta maastansa. Pelkkä se seikka, että bolganit olivat hänet vieneet ja mahdollisesti aikoivat hänet tappaa, ei siis riittänyt apinamiehelle. Hänen täytyi tietää, oliko La elossa, ja jos hän oli, täytyi hänen kohdistaa kaikki tarmonsa vapauttaakseen hänet ja saattaakseen hänet vihdoin pois tämän laakson vaaroista.
Tarzan käytti lopun päivää tutkiakseen palatsin alueen ulkopuolelta ja etsi tilaisuutta päästäkseen kenenkään huomaamatta sisälle, mutta sen hän havaitsi mahdottomaksi, koska ei kulunut hetkeäkään gomanganien tai bolganien liikuskelematta ulommassa puutarhassa. Mutta pimeän tullen suljettiin iso itäportti, ja vajojen ja palatsin asukkaat vetäytyivät muuriensa taakse, jättämättä ainoatakaan vartijaa niiden ulkopuolelle, mikä selvästi todisti, ettei bolganeilla ollut mitään aihetta pelätä hyökkäystä. Gomanganien orjuus näytti siis täydelliseltä, joten heidän palatsiaan ympäröivä korkea muuri, joka oli tarpeettoman vahva suojaksi leijonia vastaan, oli vain jäännös muinaisilta ajoilta, jolloin ennen voimakas, mutta nyttemmin kadonnut vihollinen uhkasi heidän rauhaansa ja turvallisuuttaan.
Kun täysi pimeä oli tullut, lähestyi Tarzan porttia heittäen ruohoköytensä silmukan erään portinpylvään huippuna olevan vuollun leijonankuvan kaulaan, ja nousi nopeasti muurin harjalle, jolta hän keveästi pudottausi alhaalla olevaan puutarhaan. Varmentaakseen nopean pakotien siltä varalta, että löytäisi La'n, hän päästi raskaan portin salvat ja paiskasi puoliskot auki. Sitten hän hiipi salavihkaa muratin verhoamaa itätornia kohti, jonka hän päiväkauden tutkimusten jälkeen oli valinnut tarkoitukseensa mielestään helpoimpana pääsytienä palatsiin. Hänen suunnitelmansa menestys riippui suuresti tuon melkein tornin huipulle asti kasvavan muratin iästä ja lujuudesta, ja melkoiseksi helpotuksekseen hän huomasi, että se vallan hyvin kesti hänen painonsa.
Korkealla maan yläpuolella lähellä tornin huippua oli hän palatsia ympäröivistä puista huomannut avoimen ikkunan, joka ei muiden siinä osassa palatsia sijaitsevien tavoin ollut kiskotettu. Hämäriä valoja vilkkui useista torni-ikkunoista, samoin kuin palatsin muissakin osissa olevista. Välttäen näitä valaistuja aukkoja nousi Tarzan ketterästi, vaikka varovaisesti ylhäällä olevaa ristikotonta ikkunaa kohti ja kohotti sen kohdalle päästyään silmänsä salavihkaa ikkunalaudan yläpuolelle, jolloin hän riemukseen huomasi sen avautuvan valaisemattomaan kammioon. Sen sisusta oli kuitenkin niin sankan pimeyden verhossa, ettei hän voinut sieltä mitään erottaa. Laahaten itsensä ikkunan tasalle hän hiipi hiljaa sen takana olevaan huoneeseen. Pimeässä hapuillen hän kiersi varovaisesti huoneen sisäseinustaa ja löysi erikoismallisen veistetyn sängyn, pöydän ja pari penkkiä. Vuoteella oli kudottuja kankaita heitettyinä pehmeiksi parkittujen antiloopin- ja pantterinvuotien päälle.
Vastapäätä ikkunaa, josta hän oli tullut sisälle, oli suljettu ovi. Sitä hän raotti verkalleen ja ääneti, kunnes saattoi pienestä aukeamasta nähdä hämärästi valaistuun käytävään eli kehämäiseen eteiseen, jonka keskellä oli noin neljän jalan levyinen ympyriäinen aukko, ja sen läpi kulkemassa ja häviten samanlaiseen aukkoon katossa ihan yläpuolella oli suora salko noin jalan välimitan päähän toisistaan kiinnitetyin poikkipuin — aivan ilmeisesti alkuperäiset portaat, jotka yhdistivät tornin eri kerroksia toisiinsa. Kolme yhtä pitkäin välimatkain päähän ympyrämäisen lattia-aukon reunoille asetettua kohtisuoraa pylvästä oli kattoa kannattamassa. Tämän kehän ympärillä oli toisia ovia, samanlaisia kuin siihen kammioon johtava, jossa apinamies oli.
Kuulematta mitään melua ja näkemättä merkkiäkään mistään muusta olennosta avasi Tarzan oven ja astui pyöriöön. Hänen sieraimiinsa tunkeutui nyt voimakkaana sama tuikea suitsutuksen haju, joka ensin oli tervehtinyt häntä hänen lähestyessään palatsia muutama päivä sitten. Mutta tornin sisällä se oli paljon voimakkaampi, tositeossa yllättäen kaikki muut tuoksut ja saattaen apinamiehen melkein pääsemättömään pulaan La'ta etsiessään. Katsellessaan tämän ainoan tornikerroksen ovia hän joutuikin aivan ymmälle ajatellessaan miltei mahdotonta urakkaansa. Tämän suuren tornin etsintä yksinään ja ilman minkäänlaista apua tarkalta hajuaistiltaan näytti hänestä mahdottomalta tehtävältä, jos hän edes vähänkin tahtoi varoa ilmituloa.
Apinamiehen itseluottamus ei suinkaan ollut yltiöpäistä röyhkeyttä. Tuntien rajansa hän tiesi, että hänellä oli vähän tai ei mitään mahdollisuuksia edes muutamia bolganeja vastaan, jos hänet keksittäisiin heidän palatsissaan, jossa kaikki oli tuttua heille ja vierasta hänelle. Hänen takanaan oli avoin ikkuna, hiljainen viidakkoyö ja vapaus. Edessä vaara, edeltäpäin määrätty tappio ja varsin luultavasti kuolemakin. Kumman hän valitsisi? Hetkisen hän seisoi hiljaa miettien, ja sitten hän kohottaen päänsä ja suoristaen leveitä hartioitaan ravisti uhmaavasti mustia suortuviaan ja astui rohkeasti eteenpäin lähimmälle ovelle. Hän tutki huoneen toisensa jälkeen, kunnes oli täydellisesti kiertänyt tasanteen, mutta hänen etsintänsä oli tuloksetonta sikäli, että La'ta hän ei löytänyt eikä mitään merkkiäkään hänestä. Hän tapasi omituisia huonekaluja, mattoja ja verhoiluja, kulta- ja timanttikoristeita, jopa eräässä hämärästi valaistussa kammiossa nukkuvan bolganinkin; mutta niin äänettömät olivat apinamiehen liikkeet, että nukkuja jatkoi häiritsemättä untaan, sittenkin vaikka Tarzan kiersi hänen vuoteensa, joka oli asetettu kammion keskelle, ja tutki sen takana olevan verhotun komeron.
Kierrettyään tämän kerroksen Tarzan päätti pyrkiä ylöspäin ja vasta palatessaan tutkia alemmat tasanteet. Tämän suunnitelmansa mukaisesti hän siis nousi kummallisia portaita. Vasta kolme tasannetta sivuutettuaan hän vihdoin saapui tornin ylimpään kerrokseen. Jokaista permantoa ympäröi kehä ovia. Kaikki ovet olivat suljetut, mutta jokaista tasannetta hämärästi valaisemassa oli heikosti palavia lamppuja — matalia kultamaljoja, sisältäen nähtävästi talia, jossa uiskenteli jonkinlainen rohdinsydän.
Ylimmältä tasanteelta lähti vain kolme ovea, jotka kaikki olivat suljetut. Tämän kehän kattona oli itse tornin kupukatto ja sen keskellä taaskin ympyriäinen aukko, josta portaat tunkeutuivat ylös yön pimeyteen.
Tarzanin avatessa itseään lähinnä olevan oven se natisi saranoillaan ensimmäisenä kuuluvana äänenä, jonka hänen tutkimuksensa tähän asti olivat aiheuttaneet. Huoneen sisusta hänen edessään oli valaisematon, ja seisoessaan hiljaa kuin kuvapatsas muutaman silmänräpäyksen saranan narahduksen jälkeen Tarzan huomasi äkkiä liikettä — hyvin heikon rasahduksen — takaansa. Kääntyen äkkiä hän näki mieshahmon seisomassa avoimessa oviaukossa tasanteen toisella puolen.
KAHDESTOISTA LUKU
Kultaharkot
Esteban Miranda oli näytellyt Apinain Tarzanin osaa wazireille vajaan vuorokauden, kun hän alkoi käsittää, että hänelle kävisi uskotellun aivovikansakin suojassa perin vaikeaksi rajattomasti jatkaa petostaan. Ensiksikään ei Usulaa ollenkaan näkynyt miellyttävän ajatus vain riistää kulta tungettelijoilta ja sitten pötkiä tiehensä. Eikä näkynyt se suunnitelma hänen soturitovereitaankaan sen enempää innostuttavan. He eivät tosiaan voineet käsittää, että jokunen kolahdus kalloon voisi tehdä heidän Tarzanistaan pelkurin; mutta livistää tiehensä näiden länsirannan neekerien ja muutaman kokemattoman valkoihoisen edeltä ei heistä ollut muuta kuin pelkuruutta. Kaiken tämän lisäksi oli iltapäivällä tapahtunut jotakin, mikä vihdoin sai espanjalaisen varmaksi siitä, että hän ei suinkaan valmistanut itsellensä ruusuvuodetta ja että hänelle olisi sitä turvallisempaa, mitä pikemmin hän keksisi verukkeen jättääkseen wazirien seuran. Siihen aikaan he vaelsivat jokseenkin avoimen viidakon läpi. Pensasmetsä ei ollut varsin tiheää, ja puut kasvoivat melkoisten välimatkojen päässä toisistaan. Silloin hyökkäsi yhtäkkiä ja ilman varoittavaa mylvinää sarvikuono heitä kohti. Wazirien hämmästykseksi kääntyi Apinain Tarzan ja pakeni lähintä puuta kohti heti kun hänen silmänsä äkkäsivät ryntäävän Buton. Kiireessään Esteban kompastui ja kaatui, ja kun hän vihdoin ehti puun juurelle, ei hän hypännyt ketterästi sen alimmille oksille, vaan yritti käsiensä ja sääriensä varassa kiivetä valtavaa runkoa ylös niinkuin koulupoika kapuaa sähkölennätinpylvääseen, vain luiskahtaakseen ja pudotakseen takaisin maahan.
Sillä välin oli Buton, joka hyökkää pikemmin hajuaistinsa ja kuulonsa kuin näkönsä mukaan, sen silmät kun ovat tavattoman heikot, eräs wazireista harhauttanut alkuperäisestä suunnastaan, ja rynnättyään miehen ohi oli se mennä puhkinut umpimähkään eteenpäin ja hävinnyt viidakkoon heidän taakseen.
Kun Esteban vihdoin nousi ja huomasi sarvikuonon lähteneen, näki hän edessään puoliympyrässä kookkaita neekereitä, joiden kasvoista kuvastui sääliä ja surua, jopa muutamilla sen ohella vivahdus halveksumistakin. Espanjalainen älysi säikähtyneensä tekemään ihan korjaamattoman virheen, mutta hän turvautui epätoivossaan ainoaan puolustukseen, jonka saattoi keksiä.
"Voi pääraukkani", hän huudahti, puristaen ohimoitaan molemmilla kämmenillään.
"Iskunhan sinä sait päähäsi, bwana", virkkoi Usula, "ja uskolliset wazirisi luulivat, että heidän isäntänsä sydän ei tuntenut pelkoa."
Esteban ei vastannut, ja he läksivät äänettöminä jatkamaan vaellustaan. Näin he liikkuivat eteenpäin, kunnes leiriytyivät ennen pimeän tuloa erään virran partaalle aivan vesiputouksen yläpuolelle. Iltapäivän kuluessa oli Esteban suunnitellut, millä tavoin pääsisi pulastaan, ja tuskin oli leiri valmis, kun hän käski wazirien haudata kultaharkot maahan. "Me jätämme aarteen tänne", hän sanoi, "ja huomenna lähdemme etsimään rosvoja, sillä minä olen päättänyt heitä kurittaa. Heille on opetettava, että heidän ei ole tulemista Tarzanin viidakkoon, jos tahtovat välttää rangaistusta. Päähäni saamani vamma vain esti minut tappamasta heitä heti kun heidän petoksensa huomasin."
Tämänsuuntainen puhe miellytti wazireja paremmin. He alkoivat nähdä toivon välähdyksiä. Apinain Tarzanista oli jälleen tulemassa Tarzan. Niinpä he seuraavana aamuna lähtivätkin keventynein sydämin ja mieli jälleen hilpeänä etsimään englantilaisten leiriä; ja Usulan älykkäiden laskelmien mukaisesti he painuivat suoraan viidakon läpi katkaistakseen eurooppalaisten otaksuttavan matkasuunnan ja tekivät sen niin hyvällä menestyksellä, että tavoittivat heidät juuri parahiksi yöleiriin asettuneina. Jo kauan ennen kuin he saavuttivat heidät, haistoivat he nuotioitten käryn ja kuulivat länsirannikon kantajain laulut ja puheenmekastuksen.
Tällöin Esteban keräsi wazirit ympärilleen. "Lapseni", hän sanoi, puhutellen Usulaa englanninkielellä, "nämä muukalaiset ovat tulleet tänne tekemään vääryyttä Tarzanille. Ja Tarzanille siis kuuluu kosto. Jättäkääkin minut rankaisemaan vihollisiani yksin ja omalla tavallani. Palatkaa te ja jättäkää kulta paikoilleen, sillä kuluu pitkä aika ennenkuin sitä tarvitsen."
Wazirit tunsivat pettymystä, sillä tämä uusi suunnitelma ei laisinkaan ollut heidän toivomustensa mukainen, he kun olivat odotelleet länsirannikon neekerien hilpeää teurastamista. Mutta vieläkin tuo mies heidän edessään oli Tarzan, heidän suuri bwanansa, jota he ehdottomasti ja sokeasti tottelivat. Muutaman silmänräpäyksen sen jälkeen kun Esteban oli heille aikomuksensa julistanut he seisoivat ääneti, levottomasti liikahdellen, kunnes vihdoin alkoivat jutella keskenään wazirien kielellä. Heidän puhettaan ei espanjalainen ymmärtänyt, mutta ilmeisesti he esittivät jotakin Usulalle, joka nyt kääntyi Estebaniin päin.
"Oi, bwana", huudahti neekeri, "kuinka voimme palata kotiin lady Janen luo kertomaan hänelle, että jätimme sinut loukkaantuneena ja yksinäsi uhmaamaan valkoisten miesten ja heidän soturiensa kiväärejä? Älä meiltä sellaista vaadi, bwana. Jos olisit entiselläsi, emme pelkäisi turvallisuutesi puolesta, mutta saatuasi vamman päähäsi et ole ollut sama kuin ennen, emmekä me tohdi jättää sinua yksinäsi viidakkoon. Salli siis meidän, uskollisten waziriesi, rangaista noita ihmisiä, minkä jälkeen me saatamme sinut turvallisesti kotiin, jossa sinut voitaneen parantaa tapaturmasi tuottamista vaurioista."
Espanjalainen nauroi. "Olen täydelleen toipunut", hän sanoi, "eikä minulla ole suurempaa vaaraa yksinäni kuin jos olisin teidän kanssanne" — väitös, jonka hän heitä paremmin tiesi olevan vain lievän esityksen tosiasioista. "Te tottelette toivomuksiani", hän jatkoi ankarasti. "Lähtekää heti samaa tietä kuin olemme tulleet. Vaellettuanne vähintään kolme kilometriä voitte leiriytyä yöksi, aamulla jatkaaksenne kotimatkaanne. Älkää pitäkö melua, sillä minä en halua, että he tietävät minun olevan täällä. Minun suhteeni voitte olla huoleti. Minua ei enää mikään vaivaa, ja luultavastikin saavutan teidät ennenkuin ehditte kotiin. Menkää!"
Surumielin wazirit kääntyivät jälleen tolalle, jota juuri olivat samoilleet, ja hetkistä myöhemmin hävisi viimeinen heistä espanjalaisen näkyvistä.
Helpotuksesta huoahtaen Esteban Miranda kääntyi oman kansansa leiriä kohti. Peläten, että hän äkkiä yllättämällä heidät ärsyttäisi soturit tervehtimään häntä luotisuihkulla, vihelsi hän ja huhusi sitten äänekkäästi, heitä lähestyessään.
"Se on Tarzan!" huusi ensimmäinen neekereistä, joka hänet näki. "Nyt meidät tosiaan kaikki surmataan."
Esteban huomasi kantajain ja soturien lisääntyvän kiihtymyksen — näki jälkimmäisten tarttuvan kivääreihinsä ja hermostuneesti hypistelevän liipaisimia.
"Minä, Esteban Miranda, täällä olen", huusi hän äänekkäästi. "Flora,
Flora, käske niiden hölmöjen laskea kiväärinsä alas!"
Valkoihoisetkin olivat nousseet seisaalleen ja katselivat häntä, ja hänen äänensä kuullessaan kääntyi Flora neekereihin päin. "Niin se on", hän sanoi, "tuo ei ole Tarzan. Laskekaa kiväärinne maahan."
Esteban astui leiriin hymyillen. "Tässä minä olen", hän virkkoi.
"Me luulimme sinun kuolleen", sanoi Kraski. "Joku noista kertoi
Tarzanin ilmoittaneen, että hän oli sinut tappanut."
"Hän otti minut kiinni", selitti Esteban, "mutta hän ei tappanut minua. Luulin hänen sitä aikovan, mutta niin hän ei tehnyt, ja lopuksi hän päästi minut vapaaksi viidakkoon. Hän lienee luullut, etten siellä säilyisi elävänä ja että hän pääsisi tarkoituksiensa perille tahraamatta käsiään vereeni."
"Hänen täytyi tuntea sinut", huomautti Peebles. "Kuolisithan kuin torakka, jos pitkäksi aikaa jäisit yksinäsi viidakkoon — nääntyisit nälkään."
Esteban ei vastannut mitään tähän purkaukseen, vaan kääntyi Floraan päin. "Etkö ole iloinen nähdessäsi minut, Flora?" hän kysyi.
Tyttö kohautti olkapäitään. "Mitäpä sillä väliä?" hän vastasi. "Retkemme on mennyt päin mäntyä. Jotkut noista ajattelevat, että sinussa on paljon moittimisen syytä." Hän nyökkäsi valkoisia kohti ylimalkaan.
Espanjalainen rypisti kulmiaan. Kukaan heistä ei juuri välittänyt hänen jälleennäkemisestään. Hän ei piitannut muista, mutta oli toivonut, että Flora osoittaisi jotakin innostusta hänen palaamisensa johdosta. No niin, jos tyttö olisi tiennyt, mitä hänellä oli mielessä, olisi ehkä tuntenut itsensä onnellisemmaksi hänet nähdessään ja hyvinkin mielellään osoittanut hänelle rahtusen ystävällisyyttä; mutta Flora ei tiennyt. Hän ei tiennyt, että Esteban Miranda oli kätkenyt kultaharkot paikkaan, josta ne joskus toiste voisi noutaa.
Hänen aikomuksensa oli ollut taivuttaa Flora karkaamaan muiden luota, ja sitten he olisivat molemmin palanneet aarretta hakemaan, mutta nyt hän oli loukkaantunut ja närkästynyt… Kukaan heistä ei saisi penniäkään; hän odottaisi, kunnes he lähtisivät Afrikasta, ja palaisi sitten ottamaan kaikki itselleen. Ainoana kiusaamuksena oli ajatus, että wazirit tiesivät aarteen paikan ja ennemmin tai myöhemmin palaisivat Tarzanin kanssa sitä noutamaan. Tämä heikko kohta hänen laskelmissaan oli vahvistettava, ja sitä varten hän tarvitsi apua, mikä taas merkitsi, että salaisuus oli ilmoitettava jollekulle toiselle — mutta kelle?
Näennäisesti välittämättä toveriensa murjottavista katseista hän asettui heidän keskelleen. Hän huomasi hyvin, että nämä eivät suinkaan olleet iloiset hänen näkemisestään, mutta oikeaa syytä siihen nurjuuteen hän ei tiennyt, sillä hän ei ollut kuullut Kraskin ja Owazan hautomasta tuumasta ryöstää norsunluurosvojen saalis, joten pääsyy heidän vastahakoisuuteensa oli pelko, että heidän täytyisi jakaa apaja hänen kanssaan. Ensimmäiseksi puki Kraski sanoiksi ajatuksen, joka liikkui kaikkien muiden mielessä paitsi Estebanin.
"Miranda", hän sanoi, "yleisen mielipiteen mukaan olette sinä ja Bluber suuresti vastuunalaiset yrityksemme myttyynmenosta. Emme me teitä ilman aikojamme morkkaa. Minä vain mainitsen tosiasian. ^Mutta sinun poissaollessasi olemme laatineet suunnitelman viedä Afrikasta mukanamme jotakin, mikä osittain korvaa kullanmenetyksen. Olemme huolellisesti valmistelleet yritystä ja tehneet suunnitelmia. Niiden toimeenpanoon emme sinua tarvitse. Meillä ei ole mitään sitä vastaan, että lähdet mukaamme seuran vuoksi, jos haluat, mutta olkoon alusta pitäen selviönä, että sinulla ei ole mitään osaa yrityksemme tuloksiin."
Espanjalainen hymyili ja heilautti huolettomasti kättään. "Aivan oikein", hän vastasi, "minä en pyydä mitään. En haluaisi ottaa mitään vastaan keltään teistä." Ja hän irvisti sisimmässään, kun ajatteli sitä runsasta neljännesmiljoonaa kultapuntaa, jonka jonakuna kauniina päivänä yksinään korjaisi Afrikasta.
Tämä odottamattoman myöntymyksen sävy Estebanin puolelta vaikutti toisiin helpottavasti, ja heti haihtui olemattomiin tähän asti vallinnut väkinäisyyden tuntu.
"Sinä olet kunnon poika, Esteban", sanoi Peebles, "minä olen hokenut kaiken aikaa, että sinä harrastat oikeaa peliä, ja vakuutan olevani hirveän iloinen nähdessäni sinun palanneen ehjin nahoin. Olin kovin suruissani, kun kuulin, että muka olit oikaissut koipesi, olin niinkin."
"Niin", säesti Bluber, "Johnilla olla niin paha mieli, että hän itkenyt hänensä nukuksiin yöllä. Eikö totta, John?"
"Älä sinä yritä leukailla, juutalainen", murahti Peebles, katsoa muljauttaen Bluberiin.
"Ei minä mitä liikaa aikonut puhua", vastasi Adolph nähdessään, että roteva englantilainen oli vihainen; "totta kai me kaikki olla surulliset, kun me luuli, että Esteban oli tapettu, ja nyt me kaikki olla iloiset, kun hänet on tullu takaisin."
"Ja kun hän ei vaadi mitään osaa saaliistamme", lisäsi Throck.
"Olkaa huoleti", sanoi Esteban, "olen kyllin onnellinen, kunhan pääsen takaisin Lontooseen — minä olen koko eliniäkseni saanut kyliäni Afrikasta."
Ennenkuin espanjalainen sinä yönä vaipui uneen, vietti hän valveilla pari tuntia, koettaen keksiä suunnitelmaa, miten voisi varata kullan yksinomaan itselleen tarvitsematta pelätä, että wazirit sen myöhemmin veisivät pois. Hän tiesi voivansa helposti löytää paikan, mihin oli sen kätkenyt, ja siirtää sen johonkin lähettyville, kunhan vain voisi heti paIata samaa reittiä, jota Usula oli heidät sinä päivänä opastanut: ja siihen hän kykenisi yksinään ja pääsisi siten varmuuteen, että kukaan muu ei kullan kätköpaikkaa tuntisi. Mutta hän oli yhtä varma, että hän ei koskaan myöhemmin osaisi palata rannikolta tänne lähtöänsä etsimään. Se merkitsi, että hänen täytyi ilmoittaa salaisuutensa toiselle — sellaiselle, joka oli perehtynyt seutuun ja löytäisi paikan jälleen milloin hyvänsä, saapukoon miltä suunnalta tahansa.
Mutta kehenkäpä hän voisi luottaa! Mielessään hän tarkasti huolellisesti heidän safarinsa koko henkilökunnan, ja alati palasivat hänen ajatuksensa yhteen ainoaan, nimittäin Owazaan. Hän ei luottanut tuon vanhan ovelan lurjuksen rehellisyyteen, mutta ei ollut ketään muutakaan hänen tarkoitukseensa sopivaa ja vihdoin hänen täytyi päättää ilmaista salaisuutensa neekerille ja turvallisuudekseen luottaa pikemmin hänen ahneuteensa kuin kunniantuntoonsa. Hän saattoi maksaa miehelle hyvin — tehdä hänet rikkaammaksi kuin tämä konsaan oli voinut haaveillakaan. Tämän uhrauksen saattoi espanjalainen hyvin tehdä, koska oli kysymyksessä niin ääretön omaisuus. Ja niin hän nukahti uneksien, mitä runsaan neljännesmiljoonan punnan arvoisella kultamäärällä voi saavuttaa maailman iloisissa pääkaupungeissa.
Heidän einehtiessään seuraavana aamuna mainitsi Esteban ohimennen, että hän oli edellisenä päivänä sivuuttanut ison antilooppilauman lähellä heidän leiriään, ja pyysi saada mukaansa neljä, viisi miestä hiukan metsästelläkseen, luvaten yhtyä muuhun joukkoon heidän leiriydyttyään sinä iltana. Kukaan ei tuumaa vastustanut, kenties siksi, että he otaksuivat hänen tuhoutumisensa mahdollisuuden sitä suuremmaksi, mitä enemmän hän metsästelisi ja mitä kauemmaksi, loittonisi safarista. Eikä kukaan heistä olisi surrut hänen kuolemaansa, koska he sydämestään eivät hänestä pitäneet eivätkä häneen luottaneetkaan.
"Minä otan Owazan", sanoi hän. "Se mies on taitavin metsästäjä heistä kaikista, ja valitkoon hän viisi tai kuusi neekeriä lisäksi." Mutta kun hän myöhemmin puhutteli Owazaa, vastusti tämä metsästyshanketta.
"Meillä on yltäkyllin lihaa kahdeksi päiväksi", sanoi hän. "Rientäkäämme niin nopeasti kuin suinkin wazirien ja Tarzanin maasta. Kyllä minä löydän runsaasti riistaa kaikkialta matkan varrelta rannikolle asti. Marssikaamme kaksi päivää, ja sitten lähden metsästämään kanssasi."
"Kuulehan", kuiskasi Esteban. "Minä aion pyydystää jotakin parempaa kuin antilooppeja. En voi sitä sinulle täällä leirissä kertoa, mutta kun olemme lähteneet muiden luota, selitän asian. Maksaa paremmin vaivasi lähteä nyt mukaani kuin saada kaikki norsunluu, mitä voitte toivoa rosvoilta anastavanne."
Owaza heristi tarkkaavaisesti korviaan ja raapaisi villatukkaista päätänsä. "Tänään on hyvä metsästyspäivä, bwana", hän sanoi. "Minä tulen kanssasi ja otan viisi nuorta miestä mukaani."
Sitten kun Owaza oli suunnitellut pääjoukon matkan ja määrännyt heidän yöleirinsä, niin että hän ja espanjalainen voisivat heidät jälleen löytää, lähti metsästysjoukkue samoilemaan reittiä, jota Usula edellisenä päivänä oli käyttänyt maahan kaivetun aarteen paikalta palatessaan. He eivät olleet ehtineet kauas ennenkuin Owaza huomasi wazirien verekset jäljet.
"Iso miesjoukko on kulkenut tästä myöhään eilen", hän sanoi
Estebanille, omituisesti silmäillen espanjalaista.
"Minä en heitä ollenkaan nähnyt", vastasi jälkimmäinen. "Niiden on täytynyt kulkea tästä vasta minun jälkeeni."
"He saapuivat melkein meidän leiriimme asti ja sitten kääntyivät ja menivät pois", virkkoi Owaza. "Kuule, bwana, minulla on kivääri, ja sinun on astuttava minun edelläni. Jos nämä jäljet ovat sinun väkesi polkemat ja sinä johdatat minut ansaan, niin sinä kuolet ensimmäisenä."
"Kuuntele, Owaza", sanoi Esteban. "Me olemme nyt kylliksi etäällä leiristä, voidakseni kertoa sinulle kaikki. Nämä jäljet ovat Apinain Tarzanin wazirien, jotka hautasivat kullan minun varalleni päivänmatkan päähän täältä. Minä lähetin heidät kotiin ja tahdon, että lähdet mukaani siirtämään kultaa toiseen kätköpaikkaan. Sitten kun nuo toiset ovat saaneet norsunluunsa ja palanneet Englantiin, tulemme me kaksi tänne takaisin, ja silloin saamme todellakin runsaan palkan vaivoistamme."
"Kuka sinä sitten olet?" kysyi Owaza. "Usein olen epäillyt sinua Apinain Tarzaniksi. Sinä päivänä, kun lähdimme leiristä Oparin ulkopuolelta, kertoi minulle eräs miehistäni, että oma väkesi oli sinut myrkyttänyt ja jättänyt leiriin. Sanoi nähneensä sen omin silmin — ruumiisi oli virunut muutamain pensaiden kätkössä, — ja kuitenkin olit sinä kanssamme matkalla samana päivänä. Luulin miehen valehdelleen minulle, mutta minä huomasin hänen kasvoistaan, kuinka hän sinut nähdessään hämmästyi, ja niinpä olen usein kummeksunut, olisiko kaksi Apinain Tarzania."
"Minä en ole Apinain Tarzan", selitti Esteban. "Apinain Tarzanin ne toiset meidän leirissämme myrkyttivät, mutta he antoivat hänelle vain jotakin, mikä vaivuttaisi hänet uneen pitkäksi aikaa, ja toivoivat kenties, että pedot hänet surmaisivat ennenkuin hän heräisi. Onko hän yhä elossa vai ei sitä emme tiedä. Minun takiani ei sinun, Owaza, siis tarvitse wazireja ja Tarzania pelätä, sillä minä tahdon välttää heitä vielä enemmän kuin sinä."
Neekeri nyökkäsi. "Ehkä puhut totta", hän sanoi, mutta pysyi silti yhä jäljessä, kivääri aina valmiina kädessään.
He liikkuivat varovaisesti, jotta eivät saavuttaisi wazireja, mutta pian sen jälkeen kun olivat sivuuttaneet viimemainittujen leiripaikan he näkivät, että nämä olivat kääntyneet toiselle suunnalle ja ettei enää ollut mitään kohtaamisen vaaraa. Kun he olivat ehtineet lähes kahden kilometrin päähän paikalta, johon kulta oli haudattu, käski Esteban Owazan jättää miehet sinne, sillä välin kun he menisivät eteenpäin, toimittaakseen kultaharkkojen siirron.
"Mitä harvemmat tämän tietävät, sitä turvallisempaa meille", hän sanoi neekerille.
"Bwana puhuu viisauden sanoja", vastasi ovela alkuasukas. Esteban löysi helposti paikan läheltä vesiputousta, ja kyseltyään Owazalta hän huomasi, että viimemainittu tunsi tienoon täydellisesti ja osaisi vaikeudetta palata sinne suoraan rannikolta. He siirsivät kullan vain lyhyen matkan päähän, kätkien sen tuuheaan tiheikköön joen partaalle, koska tiesivät, että se olisi siellä yhtä hyvässä turvassa löytämiseltä kuin jos olisivat kuljettaneet sen sadan kilometrin päähän, sillä oli olemassa perin pieni mahdollisuus, että wazirit tai kukaan muukaan, joka sattuisi tietämään alkuperäisen kätköpaikan, otaksuisi kenenkään vaivautuneen sitä siirtämään vain satasen metrin päähän. Heidän lopetettuaan työnsä Owaza katsahti aurinkoon. "Emme mitenkään ehdi tänä iltana leiriin", hän sanoi, "ja ripeästi meidän on astuttava saavuttaaksemme heidät edes huomenna."
"En sitä odottanutkaan", vastasi Esteban, "mutta enhän voinut sitä heille sanoa. Olen mielissäni, jollemme heitä enää koskaan tapaa."
Owaza irvisti. Hänen ovelassa mielessään oli herännyt uusi aatos.
— Miksi, — tuumi hän, — uhmailla kuolemaa taistelussa arabialaisten norsunluunryöstäjäin kanssa jonkun torahampaan hankkimiseksi, kun kaikki tämä kulta odottaa vain rannikolle kuljettamista, joutuakseen meidän omaisuudeksemme?
KOLMASTOISTA LUKU
Kummallinen latteakattoinen torni
Kääntyessään Tarzan huomasi miehen seisovan takanaan ovella Timanttipalatsin muratinpeittämän itätornin huipputasanteella. Puukko hypähti tupesta hänen nopeain sormiensa kosketuksesta, mutta melkein samassa vaipui hänen kätensä sivulle, ja hän seisoi katsellen toista hämmästynyt ilme kasvoillaan, jotka vain kuvastivat samanlaista liikutusta muukalaisen kasvoilla. Sillä Tarzan ei nähnyt bolgania eikä gomangania, vaan valkoisen miehen, vanhan, kaljupään ja kurtistuneen, jolla oli pitkä, valkoinen parta. Ja tuo valkoinen mies oli ilkialasti, lukuunottamatta barbaarisia, kultasoljista ja timanteista laadittuja koristuksia.
"God!" huudahti omituinen ilmestys.
Tarzan silmäili miestä kummastuneesti. Tuo ainoa englanninkielinen sana avasi niin äärettömiä olettamusmahdollisuuksia, että apinamies aivan hämmentyi ja joutui ymmälle.
"Mikä sinä olet? Kuka sinä olet?" jatkoi vanhus, mutta tällä kertaa isojen apinain kielellä.
"Lausuit englantilaisen sanan hetkinen sitten", virkkoi Tarzan.
"Haastatko sinä sitä kieltä?" Tarzan itse puhui englanninkieltä.
"Ah, hyvä Jumala!" huudahti vanhus. "Saanko eläessäni vielä kuulla tuota suloista kieltä?" Ja hänkin puhui nyt englanninkieltä — vaivaloisesta; niinkuin sellainen, joka ei ole pitkään aikaan joutunut kieltä käyttämään.
"Kuka sinä olet ja mitä täällä puuhailet?" kysyi Tarzan.
"Saman kysymyksenhän minä teen sinulle!" sanoi vanhus. "Älä pelkää vastata minulle. Sinä olet ilmeisesti englantilainen, eikä sinulla ole mitään minun puoleltani pelättävää."
"Olen täällä etsimässä naista, jonka bolganit vangitsivat", vastasi
Tarzan.
Toinen nyökkäsi. "Niin", hän sanoi, "minä tiedän; hän on täällä."
"Onko hän turvassa?" kysyi Tarzan.
"Hänelle ei ole tehty pahaa. Hän on turvassa huomiseen tai ylihuomiseen. Mutta kuka sinä olet ja kuinka löysit tänne ulkomaailmasta?"
"Minä olen Apinain Tarzan", vastasi apinamies. "Tulin tähän laaksoon etsiäkseni tietä Oparin laaksosta, koska toverini henki oli vaarassa siinä kaupungissa. Entäs sinä?"
"Minä olen vanha mies", selitti toinen, "ja olen ollut täällä siitä asti kun olin poika. Olin pujahtanut siihen laivaan, joka toi Stanleyn Afrikkaan Stanley Poolin aseman perustamisen jälkeen, ja minä läksin hänen kanssaan sisämaahan. Lähdin eräänä päivänä yksin metsästämään. Eksyin reitiltäni, ja myöhemmin kaappasivat vihamieliset alkuasukkaat minut kiinni. He veivät minut kauemmaksi sisämaahan omaan kyläänsä, josta vihdoin pääsin karkaamaan, mutta olin niin peräti sekaisin ja tolkuton, etten tiennyt mihin suuntaan samoilla löytääkseni tien rannikolle. Täten harhailin kuukausimääriä, kunnes lopuksi eräänä kirottuna päivänä jouduin tähän laaksoon. En tiedä, miksi he eivät minua heti tappaneet, mutta eivätpä tappaneet, ja myöhemmin he huomasivat, että he saattoivat käyttää tietojani hyväkseen. Siitä pitäin olen auttanut heitä kivien louhimisessa, kaivostyössä ja timanttien hiomisessa. Olen valmistanut heille karaistuilla terillä varustettuja rautaporia ja timanttikärkisiä poria. Nyt olen tositeossa yksi heistä, mutta aina on sydämessäni elänyt toivo, että jonakuna päivänä pääsisin tästä laaksosta — toivoton toive kylläkin, sen sinulle vakuutan."
"Eikö täältä käy mitään tietä?" kysyi Tarzan.
"On yksi tie, mutta sitä vartioidaan alati."
"Missä se on?" tiedusti Tarzan.
"Se on erään kaivostunnelin jatkona ja käy kokonaan vuoren läpi sen toisella puolen olevaan laaksoon. Kaivoksissa ovat tämän rodun esi-isät työskennelleet ammoisista ajoista. Vuoret ovat seulanaan heidän purnujaan ja tunneleitaan. Kullanpitoisen kvartsin takana on suunnaton kerrostuma muuntunutta peridotiittia, joka sisältää timantteja, ja niiden etsinnässä kaiketikin kävi välttämättömäksi pidentää yksi purnuista vuoren toiselle sivulle asti, ehkä ilmanvaihdon vuoksi. Tämä tunneli ja Opariin vievä polku ovat ainoat pääsytiet laaksoon. Ikimuistoisista ajoista he ovat pitäneet tunnelia vartioituna, pikemmin luullakseni ehkäistäkseen orjien karkaamista kuin sulkeakseen hyökkäystien viholliselta, koskapa ei heidän mielestään jälkimmäistä vaaraa ole. Opariin johtavaa polkua he eivät vartioi, kun eivät enää pelkää oparilaisia ja varsin hyvin tietävät, etteivät heidän gomanganiorjansa rohkenisi astua tulenpalvelijain laaksoon. Samasta syystä, joka estää orjat karkaamasta, täytyy siis meidänkin jäädä tänne iäti vangeiksi."
"Kuinka tunnelia vartioidaan?" kysyi Tarzan.
"Kaksi bolgania ja tusina ja enemmänkin gomanganisotureita on siellä aina palvelusvuorossa", vastasi vanhus.
"Eivätkö gomanganit haluaisi paeta?"
"Sanotaan heidän sitä menneinä aikoina usein yrittäneen", selitti ukko, "vaikka minun täällä ollessani ei sellaista ole tapahtunut, ja aina heidät oli kaapattu kiinni ja sitten heitä kidutettiin. Noiden muutamien tekemien yritysten vuoksi rangaistiin koko heidän heimoaan, ja heillä teetettiin sitä enemmän ja raskaampaa työtä."
"Gomanganejahan on paljon?"
"Heitä on laaksossa luultavasti viisituhatta", vastasi vanha mies.
"Entä bolganeja?" tiedusti Tarzan.
"Kymmenen tai yksitoista sataa."
"Viisi yhtä vastaan", jupisi Tarzan, "eivätkä kuitenkaan tohdi yrittää pakoa."
"Mutta on muistettava", sanoi vanhus, "että bolganit ovat hallitseva ja älykäs rotu — gomanganit ovat hengenlahjoiltaan tuskin metsäeläinten yläpuolella."
"Ja he ovat sentään ihmisiä", huomautti Tarzan.
"Vain näennäisesti", vastasi vanhus. "He eivät voi liittyä yhteen ihmisten lailla. He eivät ole vielä saavuttaneet kehityksen yhteiskunnallista tasoa. Tosin samassa kylässä asuu useita perheitä, mutta sen aatteen samoin kuin aseensakin he ovat saaneet bolganeilta, jotta leijonat ja pantterit eivät heitä kokonaan tuhoaisi. Olen kuullut kerrottavan, että varhaisemmin jokainen gomanganiyksilö tullessaan kyllin vanhaksi metsästelläkseen omin päinsä rakensi hökkelin erilleen muista ja alkoi viettää yksinäistä elämää, eikä siihen aikaan ollut pienintäkään perhe-elämän vivahdusta. Sitten bolganit opettivat heidät rakentamaan paalutettuja kyliä ja pakottivat miehet ja naiset pysymään niissä ja kasvattamaan lapsensa kypsyneeseen ikään, minkä jälkeen lapsienkin oli jäätävä kylään, joten muutamissa yhteiskunnissa on nykyisin neljä- jopa viisikymmentäkin henkilöä. Mutta tuonen saalis heidän keskuudessaan on melkoinen, eivätkä he voi lisääntyä yhtä nopeasti kuin säännöllisissä, rauhallisissa ja turvallisissa olosuhteissa elävät ihmiset. Raa'at bolganit tappavat monta, petoeläimet kantavat runsaan veron."
"Viisi yhtä vastaan, ja kuitenkin he pysyvät orjuudessa — minkälaisia raukkoja he ovatkaan!" ihmetteli apinamies.
"Pelkureita he eivät suinkaan ole", vastasi vanhus. "Leijonaa he uhmaavat mitä rohkeimmin. Mutta he ovat niin pitkät ajanjaksot olleet bolganien tahdon alaisina, että se on tullut heille totutuksi tavaksi. Niinkuin Jumalan pelko on meissä synnynnäinen, samoin elää bolganien pelko gomanganien sydämessä heidän syntymästään asti."
"Tuo on mielenkiintoista", virkkoi Tarzan. "Mutta sanohan minulle nyt, missä on nainen, jota etsimään olen tullut."
"Onko hän vaimosi?" kysyi vanhus.
"Ei", vastasi Tarzan. "Gomangeille minä sanoin hänen sitä olevan, jotta he häntä suojelisivat. Hän on La, Oparin kuningatar, Leimuavan Jumalan ylipapitar."
Vanhuksen epäilys oli silminnähtävä. "Mahdotonta!" hän huudahti. "Oparin kuningatar ei ole voinut panna henkeään alttiiksi saapumalla verivihollistensa tyyssijoille."
"Hänen oli pakko", vastasi Tarzan. "Osa hänen kansaansa uhkasi hänen henkeään, koska hän oli kieltäytynyt uhraamasta minua heidän jumalalleen."
"Jos bolganit tietäisivät sen, nousisi siitä suuri riemu", vastasi vanhus.
"Sano minulle, missä hän on", pyysi Tarzan. "Hän pelasti minut kansaltaan, ja minun tulee pelastaa hänet siitä kohtalosta, jota bolganit hänelle aikonevat."
"Se on toivotonta", selitti vanhus. "Minä voin sanoa sinulle, missä hän on, mutta sinä et voi häntä pelastaa."
"Voinhan toki yrittää", vastasi apinamies.
"Mutta yrityksesi menee myttyyn, ja sinä saat surmasi."
"Jos kertomasi on totta, jos mitään mahdollisuutta päästä laaksosta ei ole, voin yhtä hyvin kuoliakin", vastasi apinamies. "En kuitenkaan ole yhtä mieltä kanssasi."
Vanhus kohautti olkapäitään. "Sinä et tunne bolganeja", hän virkkoi.
"Sano minulle, missä nainen on", pyysi Tarzan.
"Katso", vastasi vanhus, viitaten Tarzania seuraamaan häntä huoneeseensa ja lähestyen länteen aukeavaa ikkunaa, josta hän osoitti kummallista tasakattoista, palatsin läntisellä sivustalla sijaitsevan päärakennuksen katolta kohoavaa tornia. "Hän on luultavasti jossakin tuon tornin sisällä", puhui vanhus Tarzanille, "mutta sinulta hän on yhtä saavuttamattomissa kuin jos olisi pohjoisnavalla."
Tarzan seisoi hetkisen ääneti ja tarkkasi terävillä silmillään jokaista näköpiiriinsä sattuvaa yksityiskohtaa. Hän näki kummallisen, tasakattoisen tornin, johon hänen arvellakseen pääsisi päärakennuksen katolta. Hän huomasi myöskin, että jotkut vanhojen puiden oksista kurottuivat kattoakin ylemmäksi, mutta paitsi joistakuista palatsin ikkunoista vilahtelevaa himmeää valoa hän ei nähnyt mitään elonmerkkiä. Hän kääntyi äkkiä vanhusta kohti.
"En tunne sinua", sanoi hän, "mutta luulen voivani sinuun luottaa, koska verensiteet sittenkin ovat vahvat ja me olemme rotumme ainoat henkilöt tässä laaksossa. Saattaisit voittaa jotakin suosiota kavaltamalla minut, mutta en voi uskoa sinun sitä tekevän."
"Älä pelkää", vakuutti vanha mies, "minä vihaan heitä. Tahtoisin auttaa sinua, jos voisin, mutta minä tiedän, ettei ole mitään menestyksen toivoa, suunnitteletpa mielessäsi mitä tahansa. Naista ei millään voida pelastaa; sinä et milloinkaan pääse Timanttipalatsin laaksosta — et pääse itse palatsistakaan, jolleivät bolganit sitä salli."
Apinamies irvisti. "Olet ollut täällä niin kauan", huomautti hän, "että olet joutumassa samaan mielentilaan, joka pitää gomanganeja alituisessa orjuudessa. Jos haluat paeta, niin tule mukaani; kenties emme onnistu, mutta ainakin sinulla on parempi mahdollisuus yrittäessäsi kuin jos iäksi jäisit tähän torniin."
Vanhus pudisti päätään. "Ei", hän kieltäysi, "se on toivotonta. Jos pako olisi ollut mahdollinen, olisin poistunut täältä jo kauan sitten."
"Hyvästi siis", sanoi Tarzan, ja heilauttaen itsensä ulos ikkunasta hän kapusi alas kattoa kohti iäkkään muratin tukevaa vartta pitkin.
Vanhus katseli häntä hetkisen, kunnes näki hänen varovaisesti hiipivän katon yli tasalakista tornia kohti, josta apinamies toivoi löytävänsä ja vapauttavansa La'n. Vanha mies kääntyi ja riensi nopeasti alas karkeatekoisia portaita pitkin, jotka tikapuiden tavoin kohosivat tornin keskukseen.
Tarzan liikkui päärakennuksen katon yli, kavuten sen korokkeiden sivuja ja laskeutuen jälleen sen alemmille pinnoille, vaeltaessaan melkoisen matkan itäisen tornin ja tuon erikoismallisen tasakattoisen rakenteen välillä, johon La'n otaksuttiin olevan teljettynä. Hänen kulkunsa oli hidasta, sillä hän liikkui varovaisesti kuin petoeläin ja pysähtyi usein tummaan pimentoon kuuntelemaan.
Tornille päästyään hän vihdoin huomasi päärakennuksen katolle johtavan sieltä monta aukkoa — suljettuja ainoastaan raskaasta kirjokankaasta tehdyillä verhoilla, jollaisia hän oli nähnyt toisessakin tornissa. Tempaisten yhden niistä hiukan syrjään hän kurkisti isoon sisustamattomaan kammioon, jonka keskeltä pistäytyi esille samanlaisten portaiden pää, jollaisia pitkin hän oli itäiseen torniin noussut. Huoneessa ei näkynyt ketään, ja Tarzan harppasi heti portaiden luo. Tirkistäessään varovaisesti aukkoon hän totesi niiden laskeutuvan pitkän matkan monien kerrosten läpi. Kuinka syvälle ne ulottuivat, hän ei voinut arvata, mutta hänestä näytti siltä, että ne lävistivät maanalaisia kammioita palatsin alla. Purnun läpi hän erotti elämän ääniä, tunsipa tuoksujakin, mutta viimemainittujen hajutunnut haihtuivat siihen määrin tuohon koko palatsin läpi tunkeutuvaan voimakkaaseen suitsutuksen käryyn, että Tarzan ei niistä paljon tolkkua saanut.
Tämä lemu koituikin apinamiehelle kohtalokkaaksi, sillä muutoin olisivat hänen herkät sieraimensa tunteneet häntä lähellä olevan gomanganin hajun. Mies kyykötti erään verhon takana torniseinän aukolla. Hän oli ollut sellaisessa asennossa, että oli nähnyt Tarzanin astuvan huoneeseen, ja hän vaani nyt apinamiestä tämän kurkistellessa porraspurnuun. Neekerin silmät olivat ensin kauhusta avartuneet hänen nähdessään tämän kummallisen ilmestyksen, jollaista hän ei ollut koskaan ennen tavannut. Jos olento olisi ollut kyllin älykäs tunteakseen taikauskoa, olisi hän luullut Tarzanin taivaasta astuneeksi jumalaksi, mutta ollen liian alhaisella kehitysasteella, omatakseen mitään mielikuvitusta, tiesi hän vain näkevänsä muukalaisen ja oli varma, että kaikki oudot olennot olivat vihollisia.
Hänen velvollisuutensa oli ilmoittaa isännilleen näkemästään, mutta hän ei tohtinut liikahtaa ennenkuin tungettelija oli ehtinyt kyllin pitkän välimatkan päähän hänestä, jotta tämä ei huomaisi hänen liikkeitään. Hän ei tahtonut kääntää itseensä huomiota, sillä hän oli kokenut, että mitä vähäpätöisemmäksi itsensä bolganien edessä teki, sitä vähäisemmät kärsimykset olivat uhkaamassa. Pitkän aikaa tähysteli muukalainen purnuun portaita alaspäin ja pitkän aikaa gomangani vaani häntä hiljalleen. Mutta vihdoin edellinen laskeutui portaita ja häipyi vaanijan näkyvistä, joka heti hypähti jaloilleen ja riensi pois palatsin katon yli sen toisesta päästä kohoavaa isoa tornia kohti.
Tarzanin laskeutuessa porraslaitetta pitkin kävi suitsutuksen käry yhä kiusoittavammaksi. Sen sijaan, että hän muutoin olisi nopeasti tutkinut vainunsa avulla, täytyi hänen nyt kuunnella jokaista ääntä ja monestikin tarkastaa keskikäytäviin avautuvia huoneita, astumalla niihin sisälle. Missä ovet olivat lukitut, kumartui hän kuuntelemaan niiden alla olevasta raosta. Usean kerran hän rohkeni kutsua La'ta nimeltä, mutta ei saanut milloinkaan vastausta.
Hän oli tutkinut neljä tasannetta ja oli juuri laskeutumassa viidenteen, kun näki eräässä sille avautuvassa oviaukossa ilmeisesti kovin säikähtyneen ja kiihtyneen neekerin. Mies oli jättiläiskokoinen ja aivan aseeton. Hän seisoi katsellen apinamiestä silmät muljollaan, kun jälkimmäinen ketterästi hyppäsi portailta ja seisahtui vastapäätä häntä samalle tasolle.
"Mitä sinä haluat?" änkytti neekeri vihdoin. "Haetko valkoista naarasta, kumppaniasi, jonka bolganit veivät?"