"Haen", vastasi Tarzan. "Mitä sinä hänestä tiedät?"
"Minä tiedän, mihin hän on kätkettynä", sanoi neekeri, "ja jos seuraat minua, niin opastan sinut hänen luokseen."
"Miksi tarjoudut tämän minun puolestani tekemään?" kysyi Tarzan, käyden heti epäluuloiseksi. "Miksi et mene heti kertomaan isännillesi täälläolostani, jotta he lähettäisivät vangitsemaan minut?"
"En tiedä syytä, miksi minut lähetettiin tätä sinulle kertomaan", vastasi neekeri. "Bolganit minut lähettivät. Minä en halunnut tulla, sillä minä pelkäsin."
"Mihin he käskivät sinua minut opastamaan?" kysyi Tarzan.
"Minun on vietävä sinut erääseen kammioon, jonka ovi heti teljetään meidän jälkeemme. Sitten sinä olet vankina."
"Entä sinä?" kysyi Tarzan.
"Minut teljetään yhteen sinun kanssasi. Bolganit eivät välitä, mitä minulle tapahtuu. Ehkä sinä tapat minut, mutta he eivät siitä piittaa."
"Jos sinä johdatat minut ansaan, niin minä tapan sinut", vastasi Tarzan. "Mutta jos saatat minut sen naisen luo, niin ehkä kaikki pääsemme pakoon. Tahtoisithan päästä täältä pois?"
"Minä tahtoisin paeta, mutta en voi."
"Oletko koskaan yrittänyt?"
"En, en ole. Miksi yrittäisin mahdottomia?"
"Jos johdatat minut satimeen, tapan sinut varmasti. Mutta jos viet minut naisen luo, on sinulla ainakin sama mahdollisuus säilyttää henkesi kuin minulla itselläni. Kumman valitset?"
Neekeri raapasi miettiväisesti päätänsä, ajatuksen hitaasti valjetessa hänen typerissä aivoissaan. Vihdoin hän puhui. "Sinä olet hyvin viisas", hän virkkoi; "minä opastan sinut naisen luo."
"Astu sitten edellä", sanoi Tarzan, "niin minä seuraan sinua."
Neekeri laskeutui seuraavalle tasolle, avasi oven ja astui pitkään, suoraan käytävään. Apinamiehen seuratessa opastaan hänellä oli aikaa miettiä, millä tavoin bolganit olivat saaneet tiedon hänen olostaan tornissa, ja ainoa johtopäätös, jonka hän saattoi tehdä, oli että vanhus oli hänet pettänyt, koska hänen tietääkseen tämä oli ainoa, joka tiesi hänen olevan palatsissa. Käytävä, jota pitkin neekeri häntä opasti, oli kovin pimeä, saaden himmeää ja riittämätöntä valaistusta vain heidän vastikään jättämältään puolihämärältä keskitasanteelta, johon ovi oli jäänyt auki heidän jälkeensä. Nyt neekeri pysähtyi suljetun oven eteen.
"Nainen on tuolla", hän sanoi osoittaen ovea.
"Onko hän yksinään?" kysyi Tarzan.
"Ei", vastasi neekeri. "Katso", ja hän avasi oven, jonka takana oli raskaat verhot. Niitä hän raotti hiljaa, paljastaen Tarzanille kammion sisustan.
Tarttuen neekeriä ranteeseen, jottei hän pääsisi livistämään, astahti Tarzan eteenpäin ja pani silmänsä rakoon. Hänen edessään oli iso huone ja sen toisessa päässä koroke, jonka jalusta oli tummaa, veistokoristeista puuta. Pääkuviona tällä alustalla oli iso, mustaharjainen leijona — sama, jota Tarzan oli nähnyt saatettavan palatsin puutarhan läpi. Sen kultakahleet olivat nyt kiinnitetyt lattiaan lyötyihin renkaisiin, ja neljä neekeriä seisoi sen vieressä jäykkinä kuin kuvapatsaat, kaksi kummallakin puolen. Kultaisilla valtaistuimilla leijonan takana istui kolme upeasti koristettua bolgania. Korokkeen portaille johtavain askelmain juurella seisoi La kahden gomanganivartijan välissä. Pääkäytävän kummallakin puolella vastapäätä koroketta oli veistoksilla koristettuja penkkejä, ja etumaisilla niistä istui viitisenkymmentä bolgania, joiden joukosta Tarzan melkein heti huomasi tornissa tapaamansa pienen vanhuksen. Ukon näkeminen kiteytti apinamiehen epäluulon petoksen tekijästä silmänräpäyksessä varmuudeksi.
Huonetta valaisivat sadat soihtulamput, ja niissä palava aine antoi valoa ja synnytti myös sitä voimakasta suitsutuksen käryä, joka oli kiusannut Tarzanin sieraimia siitä asti kun hän bolganien alueelle saapui. Pitkät katedraalimaiset ikkunat huoneen yhdellä sivulla olivat avatut selkoselälleen ja päästivät sisälle viidakon kesäyön leppoisaa ilmaa. Niistä saattoi Tarzan nähdä palatsin alueen ja myöskin huomata, että tämä suoja oli samalla tasolla kuin pengermä, jolta palatsi kohosi. Noiden ikkunain takana oli avoin porttikäytävä viidakkoon ja vapauteen, mutta hänen ja ikkunain välillä oli viisikymmentä aseistettua gorillamiestä. Kenties viekkaus siis olisi voimaa parempi ase hänen raivatessaan tien vapauteen itselleen ja La'lle. Mutta vallitsevana hänen mielessään oli ilmeisesti usko, että hänen lopulta luultavastikin oli luotettava pikemmin voimaan kuin sotajuoneen. Hän kääntyi vieressään seisovan neekerin puoleen.
"Haluaisivatko leijonaa vartioivat gomanganit päästä bolganien käsistä?" hän kysyi.
"Gomanganit tahtoisivat kaikki paeta, jos voisivat", vastasi neekeri.
"Jos minun siis täytyy astua huoneeseen", sanoi Tarzan neekerille, "niin tahdotko sinä seurata minua ja selittää toisille gomanganeille, että jos he taistelevat minun puolestani, vien minä heidät ulos laaksosta?"
"Kyllä minä sanon heille, mutta he eivät sitä usko", vastasi neekeri.
"Sano heille siis, että he kuolevat, elleivät minua auta", virkkoi
Tarzan.
"Kyllä sanon."
Kääntäessään jälleen huomionsa edessään olevaan huoneeseen Tarzan kuuli keskimmäiselle kultaistuimelle sijoittuneen bolganin puhuvan.
"Numa, eläinten kuninkaan, kaikkien luotujen keisarin ylimykset!" hän lausui syvällä, murisevalla äänellä. "Numa on kuullut tämän naaraan puhumat sanat, ja Numan tahto on, että hän kuolee. Suuri keisari on nälissään. Hän itse ahmii vatsaansa tämän naaraan täällä ylimystönsä ja keisarillisen kolmineuvoston läsnäollessa. Se on Numan tahto."
Hyväksyvä mylvintä kohosi eläimellisestä kuulijakunnasta, samalla kun iso leijona paljasti kamalat torahampaansa ja karjunnallaan vapisutti palatsia. Sen häijyt, kellanvihreät silmät tuijottivat hirvittävästi sen edessä seisovaan naiseen, todistaen, että nämä juhlamenot olivat kyllin tavallisia, koska leijona oli tottunut tietämään, mitä se saattoi niiden luonnollisena lopputuloksena odottaa.
"Ylihuomenna", jatkoi puhuja, "tuodaan tämän olennon puoliso, joka tällä haavaa on varmasti teljettynä keisarien torniin, Numan eteen tuomittavaksi. Orjat", hän huusi äkkiä korkealla äänellä, nousten seisaalleen ja mulkoillen La'ta piteleviin vartijoihin, "raahatkaa nainen keisarillemme."
Silmänräpäyksessä leijona raivostui, piesten hännällään kylkiänsä ja riuhtoen lujia kahleitaan, samalla kun se karjuen ja muristen nousi takajaloilleen ja yritti karata La'an kimppuun, jota nyt väkisin laahattiin korokkeen askelmia pitkin ylöspäin häntä kärsimättömänä odottavaa, jalokivillä koristettua ihmissyöjää kohti.
La ei kirkaissut kauhusta, koettihan vain riuhtaista itsensä irti voimakkaiden gomanganien pidättävistä käsistä, joskin turhaan.
He olivat ehtineet viimeiselle askelmalle ja olivat juuri työntämäisillään La'n leijonan kynsiin, kun heidät pidätti äänekäs huuto kammion toiselta puolen — huuto, joka pysähdytti gomanganit ja hypähdytti kerääntyneet bolganit seisaalleen kummastuneina ja kiukuissaan, sillä näky, joka heidän silmiään kohtasi, oli kylläkin omiaan heitä suututtamaan. Kohotetuin keihäin syöksyi huoneeseen melkein alaston valkoinen mies, josta he olivat kuulleet, mutta jota kukaan heistä ei ollut vielä nähnyt. Ja niin nopeasti hän toimi, että samassa silmänräpäyksessä, kun ryntäsi sisälle — jo ennenkuin he ehtivät nousta seisaalleenkaan — hän oli sinkauttanut keihäänsä.
NELJÄSTOISTA LUKU
Kauhujen kammio
Mustaharjainen leijona samoili viidakkoyössä. Majesteetillisen huolettomasti, mistään muista luoduista olennoista välittämättä se kulki ylväästi tietään aarniometsän halki. Se ei pyydystellyt, koskapa se ei yrittänyt liikkua hiipimällä, vaikka se tosin ei äännähdellytkään. Se liikkui nopeasti, vaikka toisinaan seisahtuen kuono pystyssä, vainutakseen ja kuunnellakseen. Ja niin se vihdoin saapui korkean muurin luo, jota pitkin se nuuski, kunnes tapasi puoliksi avatun portin katkaiseman kohdan. Ja siitä aukosta se livahti aitaukseen.
Sen edessä häämöitti iso rakennus, ja kun se seisoi tarkaten sitä ja kuunnellen, kajahti sisältä vihaisen leijonan ukkosentapainen karjahdus.
Mustaharjainen keikautti päänsä kallelleen ja hiipi eteenpäin
Juuri sillä hetkellä, kun La'ta oltiin heittämässä Numan kynsiin, harppasi Apinain Tarzan huoneeseen kimakasti huutaen, mikä sai naista tuomioonsa raahaavat gomanganit hetkeksi pysähtymään; ja sillä lyhyellä väliajalla, jonka apinamies tiesi hänen keskeytystään seuraavan, hän paiskasi nopean keihäänsä. Raivostuen ja ällistyen näkivät bolganit sen uppoavan keisarinsa — ison, mustaharjaisen leijonan sydämeen.
Tarzanin vieressä seisoi gomangani, jonka hän oli säikyttänyt palvelukseensa, ja kun apinamies ryntäsi eteenpäin La'ta kohti, seurasi neekeri häntä, huutaen tovereilleen, että jos he auttaisivat tätä muukalaista, he voisivat tulla vapaiksi, ja päästä iäksi bolganien ikeestä.
"Olette sallineet tappaa suuren keisarin", hän huusi Numaa vartioineille gomangani-poloisille. "Siitä syystä bolganit tappavat teidät. Auttakaa vieraan tarmanganin ja hänen puolisonsa pelastamisessa, niin teillä on ainakin joku mahdollisuus säilyttää henkenne ja päästä vapauteen. Ja teidät", hän lisäsi, kääntyen niiden kahden puoleen, jotka olivat La'ta vartioineet, "katsovat he myöskin syyllisiksi, — ainoa toivonne on meissä."
Tarzan oli ehtinyt La'n viereen ja raahasi häntä juuri askelmia pitkin korokkeelle, toivoen siellä hetkiseksi voivansa vastustaa viittäkymmentä bolgania, jotka nyt istuimiltaan ryntäsivät häntä kohti.
"Tappakaa ne kolme, jotka istuvat korokkeella", huusi Tarzan gomanganeille, jotka nyt ilmeisesti epäröivät, kummalle puolelle arpansa heittäisivät. "Tappakaa heidät, jos haluatte vapauteen! Tappakaa heidät, jos tahdotte elää!"
Hänen käskevä äänensävynsä, hänen henkilöllisyytensä magneettinen vetoaminen, hänen luontainen johtajavaistonsa voitti heidät hänen puolelleen siksi lyhyeksi hetkeksi, joka oli välttämätön heidän usuttamisekseen korokkeella istuvaan kolmen bolganin, noiden vihattua arvovaltaa edustavain kuvatusten kimppuun, ja kun he syöksivät keihäänsä isäntiensä mustiin, karvaisiin ruumiisiin, tuli heistä ainiaaksi Apinain Tarzanin miehiä, sillä eihän heillä tästälähin enää voinut olla mitään tulevaisuudentoiveita bolganien maassa. Toinen käsivartensa La'n vyötäisillä kantoi apinamies hänet korokkeelle, missä hän tarttui keihääseensä ja veti sen ulos kuolleen leijonan ruhosta. Sitten hän kääntyi läheneviä bolganeja päin, laski toisen jalan kaatamansa pedon ruumiille ja korotti äänensä Kertshakin apinain kamalaan voittohuutoon.
Hänen edessään pysähtyivät bolganit, hänen takanaan vaikeroivat gomanganit kauhuissaan.
"Seis", huudahti Tarzan, kohottaen kämmenensä bolganeja kohti. "Kuunnelkaa! Minä olen Apinain Tarzan. Minä en haastanut riitaa teidän kansanne kanssa. Etsin vain tietä maanne läpi omille alueilleni. Sallikaa minun lähteä rauhassa tämän naisen kanssa ja ottaa nämä gomanganit mukaani."
Vastaukseksi nousi villi nurina bolganien parvesta heidän hyökätessään koroketta kohti. Heidän riveistään hyppäsi äkkiä itäisen tornin vanhus, joka riensi Tarzania kohti.
"Ah, kavaltaja", huusi apinamies, "siksipä siis saatkin ensimmäisenä maistaa Tarzanin vihaa!" Hän puhui englanninkieltä, ja vanhus vastasi samalla kielellä.
"Kavaltajako?" hän huudahti kummastuneena.
"Niin, kavaltaja", pauhasi Tarzan. "Etkö sinä rientänyt tänne kertomaan bolganeille, että minä olin palatsissa, jotta he lähettäisivät gomanganin viekoittelemaan minut satimeen?"
"En minä mitään sellaista tehnyt", vastasi toinen. "Minä tulin tänne asettuakseni valkoisen naisen lähelle, ajatellen voivani tarpeen tullen auttaa häntä ja sinua. Minä asetun nyt, englantilaisena, sinun sivullesi, taistelemaan ja kuolemaan kanssasi, sillä kuoleman oma sinä olet niin totta kuin Jumala on taivaassa. Mikään ei voi pelastaa sinua bolganien raivolta, joiden keisarin sinä surmasit."
"Tule sitten", huusi Tarzan, "ja todista uskollisuutesi! On parempi kuolla nyt kuin iäti elää orjuudessa."
Kuusi gomangania oli järjestynyt riviin, kolme Tarzanin ja La'n kummallekin puolelle, samalla kun seitsemäs, joka Tarzanin kanssa oli aseettomana astunut huoneeseen, riisti aseita yhdeltä korokkeelle kaatuneista kolmesta bolganista.
Tämän heille niin oudon sotarintaman edessä bolganit pysähtyivät korokkeelle johtavien askelmain juurelle. Mutta vain hetkeksi, sillä olihan vihollisia ainoastaan yhdeksän viittäkymmentä vastaan, ja bolganien rynnätessä portaille otti Tarzan gomanganeineen heidät vastaan sotakirveillä, keihäillä ja lyijypäisillä sauvoilla. Hetkiseksi he työnsivät heidät takaisin, mutta ylivoima oli liian suuri, ja taaskin tyrskähti heitä vastaan aalto, joka uhkasi heidät tuhota. Mutta silloin kajahti taistelijain korviin peloittava karjahdus, joka melkein heidän vierestään kuuluvana äkkiä keskeytti ottelun.
Kääntäen silmänsä ääntä kohti he näkivät ison mustaharjaisen leijonan seisomassa huoneen lattialla, juuri eräästä ikkunasta sisälle harpanneena. Hetkisen se seisoi kuin kultapronssista valettu kuvapatsas, ja sitten järähti rakennus taas sen mahtavasta karjahduksesta.
Kaikkia korkeammalla seisoi Tarzan katsellen korokkeelta isoa petoa alapuolellaan, ja sitten hän äkkiä riemastuen kohotti äänensä bolganien mylvintää kuuluvammaksi. "Jad-bal-ja", hän huusi osoittaen bolganeja, "tapa, tapa!" Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun kamala hirviö, oikea ruumistunut paholainen, hyökkäsi karvaisten gorillamiesten kimppuun. Ja samassa juolahti apinamiehen mieleen rohkea tuuma itsensä ja muiden hänestä riippuvien pelastukseksi.
"Nopeasti", hän huusi gomanganeille, "karatkaa bolganien kimppuun!
Tässä on vihdoinkin oikea Numa, eläinten kuningas, kaiken luomakunnan
hallitsija. Hän tappaa vihollisensa, mutta hän suojelee Apinain
Tarzania ja gomanganeja, jotka ovat hänen ystäviään."
Nähdessään vihattujen isäntiensä peräytyvän leijonan hirvittäväin hyökkäysten edeltä, ryntäsivät gomanganit esille sotakirvein ja nuijin. Tarzanin heittäessä keihäänsä pois ja asettuessa heidän keskelleen paljastettu puukko kädessä, pysytellen Jad-bal-jan vieressä, jota hän ohjaili uhrista toiseen, jottei leijona erehdyksessä kävisi gomanganien, pienen valkoihoisen ukon tai itse La'n kimppuun. Kaksikymmentä bolgania virui kuolleina lattialla ennenkuin loput pääsivät pakenemaan kammiosta, ja sitten Tarzan katsoi Jad-bal-jaan ja kutsui sen takaisin.
"Menkää ottamaan vale-Numan ruumis korokkeelta", hän sanoi gomanganeille. "Toimittakaa se pois huoneesta, sillä oikea keisari on tullut vaatimaan valtaistuimensa."
Vanha mies ja La silmäilivät kummastuneina Tarzania ja leijonaa.
"Kuka sinä olet", kysyi ensinmainittu, "joka voit tehdä sellaisia ihmeitä viidakon villin pedon avulla? Kuka sinä olet ja mitä nyt aiot?"
"Odota, niin näet", sanoi Tarzan julmasti hymyillen. "Luulen, että olemme nyt turvassa ja että gomanganit saavat kauan tämän jälkeen elää huolettomina."
Kun neekerit olivat poistaneet leijonanraadon korokkeelta ja heittäneet sen ulos yhdestä huoneen ikkunasta, lähetti Tarzan Jad-bal-jan korokkeelle istumaan surmatun Numan entiselle paikalle.
"Tuossa", hän sanoi gomanganeille, "näette oikean keisarin, jota ei tarvitse kytkeä valtaistuimeensa. Kolme teistä menköön kansanne hökkeleihin palatsin taa kutsumaan ihmiset sieltä valtaistuinsaliin, jotta hekin näkisivät, mitä on tapahtunut. Rientäkää, jotta saamme tänne paljon sotureita ennenkuin bolganit palaavat joukolla."
Niin innostuneina, että heidän typerissä aivoissaan melkein välähti älyä, riensi kolme gomangania täyttämään Tarzanin käskyä, toisten katsoa töllistellessä Tarzania sellaisen pelonsekaisen kunnioituksen ilmein, jonka vain jumaluusolennon näkeminen voi aiheuttaa. La tuli sitten seisomaan Tarzanin viereen ja katsoi häntä kasvoihin silmillä, jotka kuvastivat aivan yhtä syvää kunnioitusta kuin neekerien tuntema.
"En ole kiittänyt sinua, Apinain Tarzan", hän sanoi, "siitä, mitä olet minun tähteni tehnyt ja pannut alttiiksi. Minä tiedän kyllä sinun tulleen tänne minua etsimään, pelastaaksesi minut noiden olentojen käsistä, ja tiedän, että se ei ollut rakkautta, mikä pakotti sinut tähän sankarilliseen ja melkein toivottomaan tekoon. Että olet yrityksessäsi näin pitkälle onnistunut, on ihan ihmeellistä, mutta minä, joka olen kansani taruissa kuullut kerrottavan bolganien urotöistä, tiedän, että mitään lopullisen pelastuksen toivoa meille kaikille ei ole, ja pyydän siis sinua heti käyttämään tilaisuutta paetaksesi yksinäsi, jos mahdollista, sillä sinulla ainoalla meistä saattaa olla joitakin pakenemismahdollisuuksia."
"En ole kanssasi samaa mieltä siitä, La, että meillä ei ole mahdollisuutta paeta", vastasi apinamies. "Minusta näyttää, ettei meillä nyt ole ainoastaan täyttä syytä uskoa todelliseen ja varmaan pelastukseen, vaan voinemmepa vapauttaa nämä gomangani-paratkin bolganien orjuudesta ja hirmuvallasta. Mutta ei siinä kaikki. Tähän minä en tyydykään. Ei ole rangaistava ainoastaan tätä kansaa, joka ei suo mitään vieraanvaraisuutta muukalaiselle, vaan omia uskottomia pappejasikin. Sitä varten minä aion marssia ulos Timanttipalatsin laaksosta Oparin kaupunkia vastaan mukanani riittävän suuri gomanganijoukko, pakottaakseni Kadshin luopumaan anastamastaan vallasta ja asettamaan sinut takaisin Oparin valtaistuimelle. Mikään vähempi ei minua tyydytä, enkä mitään vähempää tyydy suorittamaan ennenkuin täältä lähden."
"Sinä olet urhoollinen mies", sanoi vanhus, "ja olet onnistunut paremmin kuin luulin mahdolliseksi, mutta La on oikeassa: sinä et tunne bolganien hurjuutta ja apulähteitä tai sitä valtaa, joka heillä on gomanganien yli. Jos voisit neekerien typeristä mielistä karkoittaa pelon painajaisen, joka heitä niin raskaana pöpönä kahlehtii, voisit ehkä saada puolellesi riittävän suuren joukon paetaksesi laaksosta, mutta minä pelkään, että se on sinullekin ylivoimainen tehtävä. Ainoa toivomme siis on paeta palatsista heidän ollessaan tilapäisesti epäjärjestyksessä ja luottaa nopeuteemme ja onneemme, ehtiäksemme laakson ulkopuolelle ennenkuin meidät tavoitetaan."
"Kah", huudahti La osoittaen sormellaan; "nytkin on jo liian myöhäistä — he palaavat."
Tarzan katsahti osoitettuun suuntaan ja näki avoimesta oviaukosta huoneen eteläisestä päästä ison joukon gorillamiehiä lähestyvän. Hän käänsi silmänsä nopeasti toisen seinän ikkunoihin. "Mutta odottakaas", hän sanoi, "katsokaa, toisessakin vaakakupissa on jotakin!"
Hänen seuralaisensa katsoivat pengermälle aukeaviin ikkunoihin päin ja huomasivat niiden takana monisataiselta näyttävän neekerijoukon juoksemassa nopeasti ikkunoita kohti. Korokkeella olevat neekerit huusivat innostuneina: "Ne tulevat! Ne tulevat! Me pääsemme vapaiksi, eivät bolganit enää voi teettää meillä työtä, kunnes kaadumme uupumuksesta, piestä meitä, kiduttaa meitä tai syöttää meitä Numalle."
Kun ensimmäiset bolganit ehtivät huoneen ovelle, alkoi gomanganeja tunkeutua sisälle useista vastapäisellä seinällä leveistä ikkunoista. Heitä johtamassa olivat ne kolme, jotka oli lähetetty heitä noutamaan, ja niin vaikuttavasti he olivat suorittaneet lähetintoimensa, että neekerit jo näyttivät uudelta kansalta, sillä niin elähdytti heitä koittava vapauden ajatus. Heidät nähdessään bolganien päällikkö huusi heille äänekkäästi, että he tarttuisivat korokkeella oleviin tungettelijoihin, mutta vastaukseksi lävisti lähin neekeri hänet heittämällään keihäällä, ja kun hän tuupertui kasvoilleen kuolleena, riehahti taistelu ilmiliekkiin.
Palatsin bolganit olivat neekereitä melkoisesti lukuisammat, mutta jälkimmäisillä oli se etu, että heitä oli valtaistuinsalin sisäpuolella riittävästi, estääkseen suurempaa bolganimäärää pääsemästä huoneeseen samalla kertaa. Heti kun Tarzan huomasi neekerien mielentilan, kutsui hän Jad-bal-jan seuraamaan häntä ja astuen alas korokkeelta ryhtyi johtamaan gomanganeja. Jokaiseen aukkoon hän sijoitti kylliksi miehiä sitä suojelemaan ja piti loput varalla keskellä huonetta. Sitten hän kutsui vanhuksen neuvottelemaan.
"Itäisen muurin portti on auki", hän sanoi. "Minä jätin sen tullessani auki. Olisiko kahden- tai kolmenkymmenen neekerin mahdollista päästä sinne turvallisesti ja sieltä metsään, viedäkseen viestin kylien asukkaille siitä, mitä täällä palatsissa tapahtuu, ja taivuttaakseen heidät lähettämään heti kaikki soturinsa lopettamaan aloittamamme vapautustyön?"
"Se on oivallinen suunnitelma", vastasi vanhus. "Bolganit eivät ole meidän ja portin välisellä puolella palatsia, ja jos tuuma konsaan voidaan panna täytäntöön, niin nyt on sopiva aika. Minä valitsen puolestani miehet; niiden tulee olla päälliköitä, joiden sanoilla on kantavuutta palatsin muurien ulkopuolella asuvien kyläläisten keskuudessa."
"Hyvä!" huudahti Tarzan. "Valitse heidät heti; kerro heille, mitä haluamme, ja varoita heitä kaikin mokomin rientämään."
Vanhus valitsi yksitellen kolmekymmentä soturia, joille jokaiselle hän tarkoin selitti heidän velvollisuutensa. He riemastuivat suunnitelmasta ja vakuuttivat Tarzanille, että ensimmäinen apujoukko saapuisi ennenkuin tuntiakaan oli kulunut.
"Kun lähdette aitauksesta", sanoi apinamies, "niin särkekää lukko, jos voitte, jotta bolganit eivät voi lukita porttia jälleen ja sulkea apujoukoiltamme tietä. Sanokaa myöskin, että ensiksi tulleiden on jäätävä muurin ulkopuolelle, kunnes on saapunut kyllin suuri joukko, jotta he voivat verraten turvallisesti astua palatsin alueelle — ainakin niin monta kuin nyt on tässä huoneessa."
Neekerit ilmaisivat tajuavansa ja läksivät hetkistä myöhemmin huoneesta erään ikkunan kautta, häviten yön pimentoon.
Pian sen jälkeen, kun neekerit olivat lähteneet, tekivät bolganit päättäväisen rynnäkön valtaistuinsalia vartioivia gomanganeja vastaan, minkä tuloksena parin-, kolmenkymmenen gorillamiehen onnistui tunkeutua huoneeseen. Tästä ensimmäisestä vastoinkäymisen merkistä säikähtyneinä osoittivat neekerit horjumisen oireita; heidän luontainen pelkonsa bolganeja kohtaan esiintyi heidän epäröivässä asennossaan ja haluttomuudessaan vastahyökkäykseen. Hypätessään eteenpäin, auttaakseen bolganien valtaistuinsaliin tekemän rynnäkön torjumisessa, kutsui Tarzan Jad-bal-jaa, ja kun suuri leijona loikkasi korokkeelta, osoitti apinamies lähintä bolgania ja huusi: "Tapa, tapa!"
Jad-bal-ja hyppäsi suoraan lähimmän kurkkuun. Mahtavat leuat loksahtivat vain kerran säikähtyneen gorillamiehen murisevassa naamassa, ja sitten heitti kultaleijona raadon sitä vain kerran ravisteltuaan ja karkasi toisen kimppuun. Kolme oli täten saanut nopeasti surmansa, toinen toisensa jälkeen, kun loput bolganeista kääntyivät pakenemaan tästä kauhun kammiosta. Mutta gomanganit, joiden rohkeus palasi heidän nähdessään, kuinka helposti tämä hurja liittolainen tuotti tyranneille kuolemaa ja pelästystä, asettuivat bolganien ja oviaukon väliin, katkaisten heiltä pakotien.
"Pidättäkää heidät, pidättäkää heidät", huusi Tarzan. "Älkää tappako heitä!" Ja sitten kääntyen bolganien puoleen: "Antautukaa, niin säästämme teidät!"
Jad-bal-ja pysytteli isäntänsä vieressä, mulkoillen ja muristen bolganeille ja silloin tällöin luoden apinamieheen rukoilevan silmäyksen, joka sanoja selvemmin haastoi: "Lähetä minut heidän joukkoonsa!"
Viisitoista saliin saapuneista bolganeista oli vielä elossa. Hetkisen he epäröivät, mutta sitten yksi heistä heitti aseensa lattialle. Toiset noudattivat heti esimerkkiä.
Tarzan kääntyi Jad-bal-jan puoleen. "Takaisin!" hän sanoi osoittaen koroketta, ja kun leijona kääntyi ja tassutti pois korokkeelle, haastoi apinamies jälleen bolganeille.
"Menköön yksi joukostanne", hän käski, "ilmoittamaani tovereillenne, että vaadin heitä heti antautumaan."
Bolganit kuiskailivat muutaman silmänräpäyksen keskenään, ja lopuksi muuan heistä ilmoitti lähtevänsä toisia tapaamaan. Hänen poistuttuaan huoneesta vanhus lähestyi Tarzania.
"He eivät milloinkaan antaudu", hän virkkoi. "Varo petosta."
"Hyvä näinkin", sanoi Tarzan. "Minä aavistelen petosta, mutta voitan aikaa, ja sitä me enimmin tarvitsemme. Jos lähettyvillä olisi paikka, johon voisin teljetä nämä toiset, tuntisin asemamme turvallisemmaksi, sillä se vähentäisi vastustajaimme lukua ainakin näin monella."
"On sellainen huone", virkkoi vanhus, osoittaen yhtä valtaistuinsalin oviaukosta, "johon voit heidät sulkea — sellaisia huoneita on keisarien torneissa monta."
"Hyvä", sanoi Tarzan, ja hetkistä myöhemmin olivat bolganit hänen ohjeittensa mukaan tiukasti teljettyinä valtaistuinsalin viereiseen huoneeseen. Käytävästä he kuulivat gorillamiesten väittelyä. Oli ilmeistä, että he pohtivat Tarzanin heille lähettämää tiedonantoa. Kului viisitoista, kului kolmekymmentäkin minuuttia, eikä mitään sanaa saapunut bolganeilta, eikä vihollisuuksiakaan uudistettu, mutta sitten saapui valtaistuinsalin pääovelle sama mies, jonka Tarzan oli lähettänyt viemään antautumishaasteen.
"No", kysyi apinamies, "mitä he vastasivat?"
"He eivät antaudu", sanoi bolgani, "mutta he sallivat sinun lähteä laaksosta, kunhan päästät vapaiksi ne, jotka olet vanginnut etkä tee pahaa toisillekaan."
Apinamies pudisti päätänsä. "Se ei kelpaa", hän vastasi. "Minulla on valta musertaa Timanttilaakson bolganit. Katso", ja hän osoitti Jad-bal-jaa, "tässä on oikea Numa. Otus, joka teillä oli valtaistuimellanne, oli vain villipeto, mutta tämä on Numa, eläinten kuningas, kaikkien luotujen keisari. Katso häntä. Täytyykö häntä pitää kultakahleilla kytkettynä kuin vankia tai orjaa? Ei! Hän on todella keisari. Mutta yksi on häntä korkeampi, ja sen käskyjä hän tottelee. Se olen minä, Apinain Tarzan. Ken minut suututtaa, ei saa tuntea ainoastaan Numan vihaa, vaan myöskin Tarzanin vihaa. Gomanganit ovat minun kansaani, bolganit joutuvat orjikseni. Mene sanomaan tovereillesi, että heidän, jos mielivät laisinkaan säilyttää henkensä, on parasta saapua pian anomaan armoa. Mene!"
Kun lähetti oli jälleen poistunut, vilkaisi Tarzan vanhukseen, joka silmäili häntä ikäänkuin pelon tai kunnioituksen ilmein, mutta hänen silmäkulmissaan välähtikin hiukan vekkulia. Apinamies huokaisi syvään helpotuksesta. "Tällä tavoin voitamme ainakin puoli tuntia lisää", hän sanoi.
"Sen kyllä tarvitsemme ja enemmänkin", vastasi vanhus, "vaikka tosin oletkin saanut aikaa enemmän kuin pidin mahdollisena, sillä olet toki herättänyt epäröimistä bolganeissa, joilla ei ennen koskaan ole ollut aihetta epäillä voimaansa."
Silloin ulkokäytävistä kuuluva väittely ja pohdinta vaihtui liikehtimiseksi. Noin viisikymmentä gorillamiestä käsittävä joukko asettui aivan valtaistuinsalin pääkäytävän eteen, missä seisoivat ääneti, aseet valmiina, ikäänkuin ehkäistäkseen huoneissa olevilta jokaisen pakomahdollisuuden. Heidän takanaan nähtiin muiden bolganien liikkuvan poispäin ja häviävän ovista ja käytävistä, jotka johtivat palatsin pääeteisestä. La'n ja vanhuksen kanssa odottivat gomanganit levottomasti apujoukkojen saapumista, Tarzanin istuessa puolittain nojaillen korokkeen reunalla, toinen käsivarsi Jad-bal-jan kaulalla.
"Niillä on jotain tekeillä", sanoi vanhus. "Meidän tulee huolellisesti varoa yllätystä. Kunhan neekerit vain saapuisivat nyt, kun ovea vartioimassa on vain viisikymmentä, nujertaisimme heidät helposti ja meillä olisi, niin tosiaan luulen, joku pieni mahdollisuus raivata itsellemme tie palatsin alueelta."
"Pitkän täälläolosi aikana", huomautti Tarzan, "on sinussa herännyt samaa mieletöntä pelkoa bolganeja kohtaan kuin gomanganeissakin. Mielentilastasi heitä kohtaan voisi päätellä heidän olevan joitakin yli-ihmisiä; mutta hehän ovat vain elukoita, ystäväni; ja jos pysymme lujina ja itsellemme uskollisina, voitamme heidät."
"Olkoot vain elukoita", vastasi vanhus, "mutta niillä elukoilla on ihmisen aivot — ja niiden oveluus ja julmuus on pirullista."
Seurasi pitkä äänettömyys, jota vain gomanganien hermostuneet kuiskaukset keskeyttivät. Neekerien ryhti oli ilmeisesti verkalleen lamaantumassa pakollisen odotuksen herpaisevasta jännityksestä, kun heidän metsäläistoverinsa eivät nopeasti ehtineet apuun. Lisäksi tuli kuria höllentävä vaikutus aprikoimisesta, mitä bolganit ehkä suunnittelivat tai ehkä jo olivat panemassa täytäntöönkin. Gorillamiesten pelkkä äänettömyys oli kauheampi kuin todellisen hyökkäyksen melske. La oli ensimmäinen valkoisista, joka katkaisi äänettömyyden.
"Jos kolmekymmentä gomangania saattoi niin helposti lähteä palatsista, miksi emme mekin voisi?" hän kysyi.
"On kaksi syytä", vastasi Tarzan. "Toinen, että jos olisimme lähteneet samaan aikaan, niin bolganit meitä paljon lukuisampina olisivat voineet häiritä meitä ja pidättää meitä kyllin kauan, jotta heidän lähettinsä olisivat ehtineet hyvissä ajoissa ennen meitä, minkä seurauksena meidät ennen pitkää olisivat tuhannet vihamieliset soturit piirittäneet. Toinen syy on, että haluan rangaista noita olentoja, jotta vieras vastaisuudessa olisi turvassa Timanttipalatsin laaksossa." Hän pysähtyi. "Ja nyt mainitsen kolmannen syyn, miksi meidän ei sovi yrittää pakoa tällä hetkellä." Hän osoitti pengermälle aukeavia ikkunoita. "Katsokaa", hän sanoi, "pengermä ja puutarha ovat täynnä bolganeja. Mitkä aikeet heillä lieneekin, arvelen heidän suunnitelmansa menestyksen riippuvan yrityksestämme paeta tästä huoneesta ikkunain kautta, sillä jollen erehdy, koettavat pengermällä ja puutarhassa olevat bolganit kätkeytyä meiltä." Vanhus asteli huoneessa sellaisella kohdalla, mistä voi nähdä suurimman osan pengermää ja puutarhaa, jonne päin valtaistuinsalin ikkunat olivat.
"Olet oikeassa", hän sanoi palatessaan apinamiehen viereen; "bolganit ovat joukolla kerääntyneet ikkunain alle, paitsi valtaistuinsalin toisten ovien edessä. Mutta siitä meidän on saatava selko." Hän käveli nopeasti huoneen vastakkaiselle puolelle, vetäen erään oviaukon edestä syrjään uutimet, joiden takaa tuli näkyviin pieni joukko bolganeja. He seisoivat siellä liikkumattomina, millään tavoin yrittämättä häneen tarttua tai tehdä hänelle pahaa. Hän astui ovelta ovelle, ja jokaisen takaa näyttäytyi huoneessa olijoille samanlainen äänetön gorillavartiosto. Hän kiersi huoneen seinustaa korokkeen ja kolmen valtaistuimen taitse ja palasi sitten Tarzanin ja La'n luo.
"Asia on niinkuin pelkäsin", hän virkkoi, "me olemme täydellisesti saarroksissa. Jollei apua pian tule, niin meidät perii hukka."
"Mutta heidän voimansa on jaettu", huomautti Tarzan.
"Sittenkin se on riittävä meidät nujertamaan", vastasi ukko.
"Saatat olla oikeassa", myönsi Tarzan, "mutta teemmepä edes sitkeää vastarintaa."
"Mitä tuo on!" huudahti La, ja huomio kääntyneenä samaan meluun kohottivat heti muutkin valtaistuinsalissa olijat silmänsä kattoa kohti, havaiten, että kahdestatoista aukosta oli poistettu laskuluukut, ja nähden usean kymmenen gorillamiehen synkät naamat.
"Mitä ne nyt hommailevat!" huudahti Tarzan, ja ikäänkuin vastauksena tähän kysymykseen alkoivat ylhäällä olevat bolganit paiskella valtaistuinsaliin palavia, öljyssä liotettuja ja vuohennahkoihin köytettyjä rättejä, jotka heti alkoivat täyttää sitä paksulla, tukehduttavalla, palavain vuotain ja karvain käryyn sekaantuneella savulla.
VIIDESTOISTA LUKU
Verikartta
Sitten kun Esteban ja Owaza olivat kaivaneet kullan maahan, palasivat he paikalle, johon olivat jättäneet viisi neekerinuorukaistaan, lähtivät heidän kanssaan joen rannalle ja leiriytyivät yöksi. Täällä he pohtivat suunnitelmiaan, päättäen jättää loput joukkoa pyrkimään rannikolle miten parhaiten kykenivät, itse palatakseen toiselle kohtaa rannikkoa, mistä voisivat varmastikin pestata kylliksi kantajia kultaa kuljettamaan.
"Miksi emme sen sijaan, että palaamme rannikolle kantajia etsimään", kysyi Esteban, "yhtä hyvin hanki niitä lähimmästä kylästä?"
"Sellaiset eivät lähtisi kanssamme rannikolle", vastasi Owaza. "He eivät ole kantajia. Korkeintaan kuljettaisivat kultamme seuraavaan kylään."
"Miksei sitten niin?" tiedusti espanjalainen. "Ja seuraavasta kylästä voisimme ottaa kantajia kuljettamaan sitä edelleen, kunnes saisimme taas uusia miehiä käytettäväksemme."
Owaza pudisti päätänsä. "Se on hyvä suunnitelma, bwana, mutta me emme siihen pysty, koska meillä ei ole millä maksaisimme kantajamme."
Esteban raapi päätänsä. "Olet oikeassa", hän sanoi, "mutta se säästäisi meiltä sen kirotun matkan rannikolle ja sieltä takaisin."
He istuivat jonkun ajan ääneti ja ajatellen. "Nyt älyän!" huudahti espanjalainen vihdoin. "Vaikka meillä olisi kantajiakin, niin emme nyt voisi suoraan palata rannikolle pelosta, että tapaisimme Flora Hawkesin joukon. Meidän täytyy sallia heidän lähteä Afrikasta ennenkuin siirrämme kullan rannikolle. Kaksi kuukautta täytyy meidän joka tapauksessa odottaa, sillä heillä on hitonmoinen urakka pyrkiessään rannikolle napisevine kantajaliutoineen. Viekäämme siis odottaessamme yksi kultaharkko lähimpään paikkaan, missä voimme sitä kaupata. Sitten voimme palata pestaamaan kantajia kuljettaaksemme kullan kylästä kylään."
"Bwana puhuu viisauden sanoja", vastasi Owaza. "Täältä ei ole varsin pitkä matka lähimmälle kauppa-asemalle, ei niin pitkä kuin rannikolle, ja täten me emme ainoastaan voita aikaa, vaan säästämme itseltämme monet pitkät vaellukset."
"Huomenna siis kaivamme esiin yhden kultaharkoista, mutta meidän pitää varoa, ettei kukaan miehistäsi meitä seuraa, sillä kukaan ei saa tietää kullan kätköpaikkaa ennenkuin se on ehdottomasti välttämätöntä. Sitten kun me palaamme sitä noutamaan, saavat tietenkin toisetkin asiasta selvän, mutta kun me sen jälkeen olemme itse alati mukana, ei ole suurta vaaraa, että aarre riistetään meiltä."
Ja niin espanjalainen ja Owaza palasivat seuraavana päivänä aarteen kätköpaikalle, josta he kaivoivat esille yhden ainoan kultaharkon.
Ennenkuin he lähtivät paikalta, piirsi espanjalainen olkapäällänsä kantamansa pantterintaljan sisäpuolelle tarkan kartan seudusta, johon aarre oli kätkettynä, käyttäen piirustukseensa teroitettua puikkoa, jota kasteli vartavasten tappamansa pikku nakertajan vereen. Owazalta hän sai tietää alkuasukasten nimityksen joelle ja sellaisille huomattaville kohdille, jotka nähtiin aarteen kätköpaikalta, sekä mahdollisimman selvät ohjeet, kuinka voisi rannikolta saapua tälle paikalle. Nämä tiedot hän kirjoitti kartan alapuolelle, ja sen tehtyään hän tunsi suurta helpotusta, tarvitsematta enää pelätä, että jos jotakin tapahtuisi Owazalle, ei hän koskaan kykenisi löytämään kullan kätköpaikkaa.
<tb>
Kun Jane Clayton oli saapunut rannikolle Lontooseen matkustaakseen, odotti häntä sähkösanoma, joka ilmoitti että hänen isällään ei ollut mitään vaaraa eikä siis tyttärelläkään mitään pakkoa palata hänen luokseen. Senvuoksi hän muutaman päivän levähdettyään käänsi jälleen kasvonsa kotia kohti ja alkoi samota takaisin samaa pitkää, helteistä, vaivaloista reittiä, jonka vastikään oli taivaltanut. Kun hän vihdoin pääsi maatilalle, kuuli hän hämmästyksekseen, että Apinain Tarzan ei vielä ollut palannut retkeltään Oparin kaupunkiin, aarreholvien kultaa noutamasta. Hän tapasi Korakin ilmeisesti kovin levottomana, mutta haluttomana ilmaisemaan epäilyä isänsä kyvystä pitää huolta itsestään. Hän kuuli kaihomielin kultaleijonan karkaamisesta, sillä hän tiesi, että Tarzan oli suuresti kiintynyt tähän jaloon eläimeen.
Toisena päivänä Janen palaamisen jälkeen saapuivat Tarzania seuranneet wazirit kartanoon ilman häntä. Silloin vasta täyttyi rouvan sydän pelosta. Mitä hänen herralleen ja puolisolleen olikaan tapahtunut? Hän kyseli tarkkaan miehiltä, ja kuultuaan, että Tarzania taaskin oli kohdannut tapaturma, joka oli vioittanut hänen muistiaan, ilmoitti hän heti, että hän lähtisi seuraavana päivänä puolisoaan hakemaan, käskien juuri palanneiden wazirien häntä seurata.
Korak yritti saada hänet luopumaan siitä päätöksestä, mutta kun hän ei siinä onnistunut, pyrki hän äitinsä mukaan.
"Emme kaikki saa lähteä kotoa", sanoi rouva. "Sinun tulee jäädä tänne, poikani. Jos minä en onnistu, niin palaan ja lähetän sinut."
"Minä en voi sallia sinun lähteä yksinäsi", vastasi Korak.
"Minä en ole yksinäni, kun wazirit ovat kanssani", nauroi äiti, "ja sinä tiedät varsin hyvin, poikani, että heidän seurassaan olen yhtä hyvin turvassa missä tahansa Afrikan sydämessä kuin täällä maatilalla."
"Niin, niin, sen uskon", vastasi Korak, "mutta minä soisin voivani lähteä tai että Mirjam olisi täällä."
"Niin, minäkin toivoisin, että Mirjam olisi täällä", vastasi lady Greystoke. "Mutta älä ole huolissasi. Sinä tiedät, että minun viidakkovaistoni, joskaan en siinä vedä vertoja Tarzanille ja Korakille, ei suinkaan ole halveksittava ja että minä uskollisten ja urhoollisten wazirien ympäröimänä olen turvassa."
"Saatat olla oikeassa", vastasi Korak, "mutta en mielelläni näe sinua lähtevän ilman minua."
Ja niin Jane Clayton seuraavana aamuna pojan vastaväitteistä huolimatta lähti viidenkymmenen wazirisoturin seurassa etsimään villiä puolisoaan.
<tb>
Kun Esteban ja Owaza eivät olleet palanneet leiriin, kuten olivat luvanneet, olivat toiset joukkueen jäsenet ensin suuttumaisillaan, mikä myöhemmin muuttui huolestumiseksi, ei niin paljon espanjalaisen turvallisuuden vuoksi kuin pelosta, että Owazaa oli kohdannut tapaturma ja että hän ei palaisi opastamaan heitä turvallisesti rannikolle, sillä kaikkien mustien joukosta hän yksinään näytti kykenevän pitämään kurissa nyrpeät ja kapinalliset kantajat. Neekerit nauroivat otaksumalle, että Owaza olisi eksynyt, ja pikemminkin luulivat, että hän ja Esteban olivat ehdoin tahdoin heidät jättäneet. Luvinilla, joka toimi päämiehenä Owazan poissaollessa, oli oma selityksensä.
"Owaza ja bwana ovat yksinään menneet tapaamaan norsunluurosvoja. Oveluudella he voivat saada aikaan yhtä paljon kuin me olisimme väkivallalla saavuttaneet, ja silloin on vain kaksi jakamassa norsuhampaat."
"Mutta kuinka voi kaksi miestä voittaa rosvojoukon?" kysyi Flora epäilevästi.
"Te ette tunne Owazaa", vastasi Luvini. "Jos hän saa kuiskatuksi sanansa orjain korviin, niin hän voittaa heidät puolelleen, ja kun arabialaiset näkevät, että Owazan toverina ja kapinallisia orjia taistelussa johtavana on Apinain Tarzan, niin he pakenevat säikähtyneinä."
"Luulen, että hän on oikeassa", mutisi Kraski; "se kuulostaa juuri espanjalaisen tapaiselta", ja sitten hän äkkiä kääntyi Luvinin puoleen. "Voitko johtaa meidät rosvojen leiriin?" hän kysyi.
"Kyllä", vastasi neekeri.
"Hyvä", huudahti Kraski; "ja mitä sitten sinä, Flora, ajattelet tästä suunnitelmasta? Lähettäkäämme nopea viestinviejä rosvojen luo varoittamaan heitä Owazasta ja espanjalaisesta ja ilmoittamaan heille, että viimemainittu ei ole Apinain Tarzan, vaan petkuttaja. Me voimme pyytää heitä vangitsemaan ja pidättämään nuo kaksi, kunnes itse saavumme ja paikalle ehdittyämme voimme tehdä enempiä suunnitelmia sen mukaan kuin olosuhteet sallivat. Hyvin luultavasti voimme panna täytäntöön alkuperäisen tuumamme, sitten kun kerran ystävinä olemme astuneet heidän leiriinsä."
"Tuo kuulostaa hyvältä", vastasi Flora, "ja se on tosiaankin aika kieroa, yhtä kieroa kuin sinä olet itsekin."
Venäläinen punehtui. "Harakat viihtyvät parhaiten harakkain parissa", hän lausui.
Tyttö kohautti olkapäitään huolettomasti, mutta Bluber, joka Peeblesin ja Throckin kanssa oli äänettömänä kuunnellut, riehahti.
"Mitä sinä tarkoitat harakoilla, jotka viihtyy parhaiten harakoitten kanssa?" hän kysyi. "Kuka nyt olla kiero? Minä sanoo sinulle, herra Karl Kraski, että minä olla reilu mies, ja se yks asia ei kuka ihminen voi sanoa Adolph Bluberista, että hän olla kiero."
"Pidä suusi kiinni", tokaisi Kraski; "jos yrityksessä on jotakin tavoitettavaa, niin kyllä sinä mukana olet — mikäli ei ole mitään vaaraa. Ne miekkoset itse varastivat norsunluun ja hommassa kaiketi tappoivat paljon ihmisiäkin. Sitäpaitsi he ovat ottaneet orjiakin, jotka me vapautamme."
"No niin", sanoi Bluber, "jos se olla oikein ja rehellistä, niin kyllä kernaasti minun puolestani, mutta muista sentään, Kraski, että minä olla rehellinen mies."
"Tuhat tulimmaista", huudahti Throck, "me olemme kaikki rehellisiä miehiä; en ole ikinä elämässäni tavannut tällaista metistä pastorijoukkoa."
"Tietysti me olemme rehellisiä", ulvoi John Peebles, "ja joka vain sanoo, ettemme sitä ole, siltä me murskaamme kallon, siinä se."
Tyttö hymyili väsyneesti. "Kyllähän te aina voitte kerskua rehellisyydestänne", hän sanoi. "Mokomat kiertävät maailmaa rehellisyydestään kerskuen. Mutta eipä väliä; nyt on päätettävä, seuraammeko Kraskin neuvoa vai emmekö. Siitä asiasta on meidän toki sovittava ennenkuin yritykseen ryhdymme. Meitä on viisi. Äänestäkäämme. Teemmekö niin vai emmekö?"
"Tulevatko miehet mukaamme?" kysyi Kraski kääntyen Luvinin puoleen.
"Jos heille luvataan osa norsunluusta, niin he ovat valmiit", vastasi neekeri.
"Kuinka moni kannattaa Karlin suunnitelmaa?" kysyi Flora.
Kaikki kannattivat sitä yksimielisesti, ja niin päätettiin, että he ryhtyisivät yritykseen, ja puolta tuntia myöhemmin lähetettiin viestinviejä rosvojen leiriin viemään sanaa sen päällikölle. Vähän myöhemmin lähti joukkue liikkeelle, kulkien samaan suuntaan.
Kun he viikon päästä ehtivät rosvojen leiriin, kuulivat he, että heidän sanansaattajansa oli turvallisesti saapunut perille ja että heitä odotettiin. Esteban ja Owaza eivät olleet näyttäytyneet eikä naapuristossa ollut heitä nähty tai heistä kuultu. Siitä johtui, että arabialaiset olivat taipuvaisia epäluuloisuuteen ja jurouteen, koska pelkäsivät, että heille tuotu tiedonanto oli vain juoni, jonka avulla tämä melkoinen joukko valkoihoisia ja aseistettuja neekereitä pääsi turvallisesti heidän paalutukseensa.
Kun Jane Clayton liikkui nopeasti wazireineen, tapasi hän Flora Hawkesin safarin jäljet leiriltä, missä wazirit olivat viimeksi nähneet Estebanin, jota he edelleenkin luulivat Apinain Tarzaniksi. Seuraten selviksi poljettuja jälkiä ja liikkuen paljon nopeammin kuin Hawkesin safari, leiriytyivät Jane ja wazirit puolentoista kilometrin päähän norsunluurosvoista vain viikkoa myöhemmin Hawkesin joukon saapumisesta, joka siellä edelleenkin viipyi, odottaen joko Owazan ja Estebanin tuloa tai sopivaa hetkeä tehdäkseen kavalan hyökkäyksen arabialaisia vastaan. Sillä välin oli Luvinin ja muutamien muiden neekerien onnistunut salaa kylvää kapinanhenkeä arabialaisleirin orjain keskuudessa. Vaikka hän joka päivä selosti menestystään Flora Hawkesille, ei hän selostanut pienen oman suunnitelmansa säännöllistä kehittymistä. Hän näet orjakapinan ja arabialaisten tappamisen lisäksi tuumi kaikkien leirin valkoisten murhaamista, lukuunottamatta Flora Hawkesia, jonka Luvini halusi säilyttää joko itseään varten tai jollekulle pohjoisten seutujen mustalle sulttaanille myytäväksi. Luvinin ovelana suunnitelmana oli ensin tappaa arabialaiset valkoisten avulla ja sitten karata valkoisten kimppuun ja tappaa . heidät, kun heidän palvelijansa ensin olivat varastaneet heiltä aseet
Ei ole juuri epäilystäkään, että Luvini olisi voinut panna tuumansa helposti täytäntöön, jollei esteenä olisi ollut erään, Flora Hawkesin yksityispalvelijana toimineen nuoren neekeripojan uskollisuus ja kiintymys emäntäänsä.
Tämä nuori valkoinen nainen, vaikka olikin valmis menemään varsin pitkälle ahneutensa ja rahanhimonsa tyydyttämiseksi, oli ystävällinen ja lempeä emäntä. Hänen ystävällisyydenosoituksensa tälle tietämättömälle mustalle pojalle olivat tuottamassa hänelle paljon suuremman osingon kuin hänen panoksensa edellytti.
Luvini oli muutamana iltapäivänä käynyt Floran luona ilmoittamassa hänelle, että kaikki oli valmista ja että orjain kapina ja arabialaisten murha tapahtuisivat sinä iltana heti pimeän tulon jälkeen. Valkoisten saaliinhimon oli rosvojen omistama norsunluuvarasto jo kauan sitten herättänyt, minkävuoksi kaikki olivat perin halukkaita salaliiton lopulliseen ratkaisevaan tekoon, joka tuottaisi heidän haltuunsa melkoisen varallisuuden.
Juuri vähää ennen ilta-ateriaa hiipi pieni neekeripoika Flora Hawkesin telttaan. Poika mulkoili silmät selällään ja oli kovin säikähtynyt.
"Mikä nyt on?" kysyi tyttö.
"Hst!" varoitti nuorukainen. "Älä salli heidän kuulla puhuvasi minulle, vaan tuo korvasi lähelle, kun minä sinulle kuiskaamalla kerron, mitä Luvini suunnittelee."
Neitonen kallisti päänsä pienen neekerin huulia kohti.
"Sinä olet ollut minulle ystävällinen", kuiskasi poika; "nyt kun Luvini tahtoisi tehdä sinulle pahaa, olen minä tullut sinulle siitä ilmoittamaan."
"Mitä tarkoitat?" huudahti Flora hiljaa.
"Tarkoitan, että Luvini on antanut käskyn arabialaisten surmaamisen jälkeen tappaa kaikki valkoiset miehet ja ottaa sinut vangiksi. Hän aikoo joko itse pitää sinut tai myydä sinut pohjoiseen suuresta rahasummasta."
"Mutta kuinka tämän kaiken tiedät?" kysyi neitonen.
"Kaikki neekerit leirissä sen tietävät", vastasi poika. "Minun oli määrä varastaa sinun kiväärisi ja pistoolisi, niinkuin jokaisen palveluspojan on varastettava valkoisen isäntänsä aseet."
Neitonen hypähti seisaalleen. "Kyllä minä sille mustanaamalle näytän", hän huudahti, siepaten pistoolinsa, ja hyppäsi teltan ovikaistaletta kohti.
Poika tarttui häntä polvien kohdalta ja pidätti häntä. "Ei ei!" hän huusi. "Älä tee sitä! Älä sano mitään! Se merkitsisi vain, että he tappavat valkoiset miehet sitä nopeammin ja ottavat sinut vangiksi kumminkin. Jokainen neekeri leirissä on teitä vastaan. Luvini on luvannut jakaa norsunluun yhtäläisesti kaikkien kesken. He ovat nyt valmiit, ja jos sinä uhkaisit Luvinia tai he jollakin muulla tavoin saisivat tietää, että olet hankkeesta selvillä, karkaisivat he heti kimppuusi."
"Mitä minun siis olisi mielestäsi tehtävä?" kysyi Flora.
"Ainoa toivo on paossa. Sinun ja valkoisten miesten on pujahdettava viidakkoon, enkä minäkään saa teitä seurata."
Tyttö seisoi katsellen poikaa hetkisen ääneti, ja sitten hän sanoi:
"Hyvä on, minä teen niinkuin neuvot. Sinä olet pelastanut henkeni.
Kenties en koskaan kykene sinua palkitsemaan, mutta kenties kykenenkin.
Mene nyt ennenkuin sinua vastaan herää epäluuloja."
Neekeri poistui teltasta, kiiveten takaseinän alitse välttääkseen, että joku hänen leirin keskelle kerääntyneistä tovereistaan hänet huomaisi, teltan etuosa kun oli selvästi nähtävissä sieltä. Heti kun hän oli mennyt, käveli Flora, ikäänkuin sattumalta kentälle ja meni Kraskin telttaan, jossa venäläinen asui yhdessä Bluberin kanssa. Hän tapasi molemmat miehet ja kertoi heille hiljaa kuiskaillen, mitä oli neekeriltä kuullut. Kraski kutsui sitten Peeblesin ja Throckin, koska oli päätetty olla millään ulkonaisella merkillä ilmaisematta, että heillä oli vihiä salajuonesta. Englantilaiset tahtoivat karata neekerien kimppuun ja tuhota heidät, mutta Flora Hawkes sai heidät luopumaan sellaisesta yltiöpäisyydestä huomauttamalla, kuinka suuresti alkuasukkaat olivat heitä lukuisammat ja kuinka toivotonta heidän nujertamisensa oli.
Bluber, joka oveluudessaan ja viekkaudessaan aina oli taipuvainen kaksinaiseen peliin, missä sellaiseen oli vähänkin tilaisuutta, ehdotti, että he salavihkaa ilmoittaisivat arabialaisille, mitä olivat kuulleet, ja näiden kanssa yhteisvoimin asettuisivat mahdollisimman lujaan asemaan ja avaisivat tulen mustia vastaan heidän hyökkäystään odottamatta.
Taaskin Flora Hawkes suhtautui ehdotukseen kielteisesti. "Se ei kelpaa", hän sanoi, "sillä arabialaiset ovat pohjaltaan yhtä paljon meidän vihollisiamme kuin neekeritkin. Jos meidän onnistuisi nujertaa neekerit, ei kuluisi monta minuuttia ennenkuin arabialaiset tietäisivät äsken heitä vastaan punomamme juonen jokaisen yksityiskohdan, minkä jälkeen ei henkenne olisi tuon arvoinen", ja hän näpsäytti sormiaan.
"Kyllä kai Flora on oikeassa, kuten tavallista", mörisi Peebles, "mutta mihin hiidessä me joudumme harhaillessamme tässä viidakossa ilman neekerejä, jotka pyytäisivät meille riistaa, keittäisivät meille, kantaisivat kapineitamme ja opastaisivat meitä erämaassa? Sen minä tahtoisin tietää — ja tässä sitä nyt ollaan."
"Ei, ei tässä kai muuta neuvoa ole", sanoi Throck. "Mutta ei maar minua halutakaan juosta tieheni, en ainakaan likaisten neekerien edeltä pakoon pötki."
Silloin kuului valkoisten korviin mölyä etäältä viidakosta: se oli leijonan karjahdus.
"Oi, oi!" huudahti Bluber. "Menisikö me yksinämme tuohon viidakkoon? Mein Gott! Melkein minä kernaammin jään tänne ja antaa tappaa itse niinkuin valkoinen mies."
"Eivät ne tapa sinua valkoisen miehen lailla", virkkoi Kraski. "Ne kiduttavat sinua, jos jäät."
Bluber väänteli käsiään, ja tuskanhiki valui hänen pulleita kasvojaan pitkin. "Voi, minkä takia minä tämä tehnyt?" hän uikutti. "Miksei minä jäänyt Lontoo, jonne minä kuuluu?"
"Tuki suusi", tiuskasi Flora. "Etkö tiedä, että jos jollakin tavoin herätät heidän epäluulonsa, ne ryökäleet karkaavat heti kimppuumme? Ei meillä ole muuta neuvoa kuin odottaa, kunnes he hyökkäävät arabialaisia vastaan. Meillä on silloin vielä aseemme, sillä he eivät aio niitä meiltä viedä ennenkuin arabialaiset on surmattu. Taistelun hämmingissä täytyy meidän paeta viidakkoon, ja senjälkeen — vain Jumala tietää — ja Jumala meitä auttakoon!"
"Niin, Jumala meitä auttakoon!" sopersi Bluber aivan hätäännyksissään.
Hetkistä myöhemmin tuli Luvini heidän luoksensa. "Kaikki on valmista, bwanat", hän sanoi. "Olkaa varuillanne heti kun ilta-ateria on syöty. Kuulette merkkilaukauksen. Avatkaa sitten tuli arabialaisia vastaan."
"Hyvä on", virkkoi Kraski; "olemme juuri siitä haastelleet ja päättäneet asettua lähelle porttia, estääksemme heidät pakenemasta."
"Se sopii", sanoi Luvini, "mutta sinun täytyy jäädä tänne." Hän puhutteli Floraa. "Sinun ei olisi turvallista olla taistelun tuoksinassa. Jää tänne telttaan, niin rajoitamme ottelun kylän toiselle sivulle ja mahdollisesti portin tienoille, jos joku heistä yrittää murtautua riviemme lävitse pakoon."
"Hyvä niin", myönsi Flora, "minä jään tänne, missä on turvallista."
Mielissään, että asiat sujuivat mitä parhaiten hänen etujensa mukaisesti, jätti neekeri heidät, ja pian oli koko leiri nauttimassa ilta-ateriaansa. Kaikkialla leirissä vallitsi väkinäisyyden ja kovin hermostuneen jännityksen tunne, joka arabialaistenkin oli täytynyt huomata, vaikka sen syy ainoastaan heille oli tuntematon. Bluber oli niin säikähtynyt, ettei voinut syödä, vaan istui kalpeana ja vavisten, katse harhaillen hurjasti pitkin kenttää — ensin mustain parveen, sitten arabialaisiin ja sitten portille, jonka etäisyyden hän varmaan oli mielessään mitannut sata kertaa istuessaan siinä ja odotellessaan laukausta, joka olisi merkkinä verilöylylle ja hänen pakenemiselleen viidakkoon, missä hän varmasti luuli joutuvansa ensimmäisen pyydystelevän leijonan välittömäksi saaliiksi.
Peebles ja Throck nauttivat ateriansa juroina Bluberin suureksi kiusaksi. Kraski, joka oli perin hermostunut luonteeltaan, söi vain vähän, mutta ei osoittanut mitään pelonmerkkiä, eikä Flora Hawkeskaan, vaikka hän sydämessään käsitti heidän asemansa toivottomuuden.
Oli tullut pimeä. Jotkut neekereistä ja arabialaisista aterioitsivat vielä, kun äänettömyyden äkkiä katkaisi terävästi pamahtava kiväärinlaukaus. Muuan arabialainen vaipui äännähtämättä maahan. Kraski nousi ja tarttui Floraa käsivarresta.
"Tule", hän huudahti.
Peeblesin ja Throckin seuraamina he astuivat paalutuksen porttia kohti, ja heidän edellään riensi Bluber, jonka jalat pelko siivitti.
Nyt täyttyi ilma taistelevien miesten käheistä huudoista ja kiväärinlaukauksista. Arabialaiset, joita oli vain puolisen tusinaa, taistelivat kuin susilaumaa vastaan, ja koska he olivat paljon parempia pyssymiehiä kuin neekerit, oli taistelun tulos vielä epätietoinen, kun Kraski avasi portin ja viisi eurooppalaista pakeni viidakon pimentoon.
Ottelun leirissä täytyi toki päättyä niinkuin se päättyi, sillä niin monin verroin lukuisammat arabialaisia olivat neekerit, että heidän onnistui kehnosta ampumataidostaan huolimatta kaataa viimeinenkin vihollisensa. Silloin Luvini käänsi huomionsa toisiin valkoihoisiin, vain todetakseen, että nämä olivat paenneet kylästä. Neekeri käsitti heti kaksi asiaa. Ensiksikin, että joku oli hänet kavaltanut, ja toiseksi, että valkoiset eivät olleet voineet ehtiä etäälle siinä lyhyessä ajassa, joka oli heidän poistumisestaan kulunut.
Kutsuen soturinsa ympärilleen hän selitti heille, mitä oli tapahtunut; teroittamalla heidän mieleensä, että valkoiset, jos heidän sallittaisiin päästä pakoon, varmastikin palaisivat lisäjoukoin neekerejä rankaisemaan, sai hän seuralaisensa, joita nyt oli kolmattasataa soturia, tajuamaan, kuinka välttämätöntä oli heti lähteä seuraamaan pakolaisten jälkiä ja tavoittaa heidät ennenkuin he ehtisivät viedä viestin edes johonkin naapurikylään, joista lähin oli ainoastaan päivämatkan päässä.
KUUDESTOISTA LUKU
Timanttivarasto
Alkeellisten savupommien täyttäessä keisarin tornin valtaistuinsalin tukehduttavalla katkullaan lyöttäytyivät gomanganit Tarzanin ympärille, rukoillen häntä pelastamaan heidät, sillä hekin olivat nähneet jokaisen sisäänkäytävän eteen kasaantuneet bolganit ja sen suuren joukon, joka odotteli puutarhassa ja ulkona pengermällä.
"Odottakaa hetkinen", virkkoi Tarzan, "kunnes savu on kyllin sakea ehkäistäkseen bolganit näkemästä liikkeitämme. Sitten ryntäämme pengermälle aukenevista ikkunoista ulos, sillä ne ovat lähempänä itäporttia kuin mikään muu aukko, joten joillakuilla meistä on parempi pakomahdollisuus."
"Minulla on parempi suunnitelma", sanoi vanhus. "Kun savu on meidät peittänyt, niin seuratkaa minua. Yksi ovi on vartioimatta, luultavasti siksi, että he eivät aavista meidän sitä käyttävän. Mennessäni korokkeen yli valtaistuimen taitse oli minulla tilaisuus havaita, että bolganeja ei ollut sitä vartioimassa."
"Mihin se johtaa?" kysyi Tarzan.
"Timanttitornin maakerrokseen — sen tornin, josta sinut löysin. Se osa palatsista on lähinnä itäporttia, ja jos ehdimme sinne ennenkuin he aavistavat aikomustamme, ei ole juuri epäilemistäkään, että pääsemme ainakin metsään."
"Oivallista!" riemuitsi apinamies. "Ei kestä kauan ennenkuin savu verhoo meidät bolganeilta."
Tositeossa oli savu nyttemmin niin sakeaa, että valtaistuinsalissa olijain oli vaikea hengittää. Monet heistä yskivät ja aivastelivat tukehtumaisillaan, ja kaikkien silmät vettyivät kitkerän savun vaikutuksesta. Mutta silti he eivät olleet kokonaan heitä ympäröiviltä vartijoilta kätkettyinä.
"En tiedä, kuinka paljon kauemmin tätä voimme kestää", sanoi Tarzan; "minä olen siitä jo saanut ihan kyliäni."
"Savu sakenee hiukan", virkkoi vanhus. "Lyhyt tuokio vain, niin voimme luullakseni lähteä kenenkään näkemättä."
"Minä en voi tätä enää kestää", parahti La. "Minä tukehdun ja olen puolisokea."
"No", sanoi vanhus, "ehkeivät he enää voi meitä erottaa. Savu on varsin sakeaa. Seuratkaahan siis minua!" Ja hän johdatti heidät korokkeen askelmia ylös ja valtaistuinten takana olevan pienen, uutimien verhoaman aukon läpi. Vanhus astui ensimmäisenä ja sitten La, Tarzanin ja Jad-bal-jan seuraamana, joka oli melkein saavuttanut kestävyytensä ja kärsivällisyytensä rajan, niin että Tarzan vain vaivoin oli kyennyt sitä hillitsemään; ja nyt ilmaisi eläin suuttumustaan syvällä murinalla, mistä oli pelättävissä, että bolganit siitä arvaisivat heidän pakotiensä. Tarzanin ja leijonan takana tungeksivat yskivät gomanganit; mutta kun Jad-bal-ja oli heidän edessään, eivät he lyöttäytyneet niin lähelle edellä kulkevia kuin muutoin olisivat luultavasti tehneet.
Aukosta päästiin pimeään käytävään, joka johti korkeita portaita pitkin alas matalammalle tasolle ja sitten pilkkosen pimeässä sen melkoisen välimatkan, joka erotti timanttitornin keisarin tornista. Niin suurta huojennusta he tunsivat päästessään valtaistuinsalin sakeasta savusta, että kukaan heistä ei piitannut käytävän pimeydestä, vaan he seurasivat kärsivällisesti vanhuksen opastusta. Tämä oli selittänyt, että ensimmäiset portaat, joita pitkin he olivat astuneet, olivat ainoat tunnelissa tavattavat esteet.
Käytävän päässä pysähtyi vanhus raskaan oven eteen, jonka hän melkoisella ponnistuksella sai avatuksi.
"Odottakaa tuokio", hän sanoi, "kunnes löydän soihtulampun, sytyttääkseni valoa."
He kuulivat hänen hetken hapuilevan ovikäytävässä, ja sitten leimahti himmeä liekki, ja kohta lepatti valo lampussa. Sen hämärissä säteissä näki Tarzan edessään nelikulmaisen kammion, jonka laajuudesta lampun vavahteleva lieska antoi vain osittaisen käsityksen.
"Toimittakaa heidät kaikki sisälle", sanoi vanhus, "ja sulkekaa ovi", ja kun se oli tehty, huusi hän Tarzanille: "Tule! Ennenkuin lähdemme tästä kammiosta haluan näyttää sinulle sellaista, mitä mikään ihmissilmä ei vielä koskaan ole nähnyt."
Hän johdatti Tarzanin kammion etäiselle puolelle, missä tämä soihtulampun valossa näki rivittäin hyllyjä, joille oli pinottu pieniä nahkapusseja. Vanhus laski lampun eräälle hyllyistä, otti yhden säkin, avasi sen ja kaatoi osan sisältöä kämmenelleen. "Timantteja", hän sanoi; "jokainen näistä mytyistä painaa viisi naulaa ja jokainen sisältää timantteja. Bolganit ovat kasanneet niitä ikimuistoisista ajoista, sillä he kaivavat niitä paljon yli oman tarpeensa. Heidän taruissaan elää usko, että atlantilaiset jonakuna päivänä palaavat ja että he voivat myydä timantit niille. Ja niin he jatkavat niiden kaivamista ja varastoonpanoa, ikäänkuin niillä olisi alituista ja kiihkeää kysyntää. Kas tässä, ottakaa pussi mukaanne", hän lisäsi, ojentaen Tarzanille ja La'lle kummallekin yhden.
"En luule, että tästä laaksosta koskaan elävinä pääsemme, mutta mahdollistahan se on", ja näin sanoen otti hän itse kolmannen pussin.
Timanttiholvista vanhus opasti heidät alkeellisia portaita pitkin ylempään kerrokseen, ja sitten nopeasti tornin pääovelle. Vain kaksi raskasta, sisäpuolelta teljettyä ovea oli nyt heidän ja pengermän välillä, ja vähän matkaa taempana ammotti itäportti avoinna. Vanhus oli avaamaisillaan ovet, kun Tarzan ehkäisi hänet.
"Odota hetkinen", hän virkkoi, "kunnes loput gomanganit ovat tulleet. Portaiden nouseminen vie heiltä jonkun aikaa. Kun he ovat kaikki täällä takanamme, paiskaa ovet auki, ja sitten sinä ja La niiden kymmenen tai kahdentoista gomanganin kanssa, jotka ovat aivan ympärillämme, ryntäätte porttia kohti. Loput meistä seuraavat jälkijoukkona ja pitävät bolganit loitolla, jos ne hyökkäävät kimppuumme. Olkaa valmiit", hän lisäsi hetkistä myöhemmin; "luullakseni ovat kaikki nyt ylhäällä."
Huolellisesti selitti Tarzan gomanganeille suunnitelmansa ja sitten hän, kääntyen vanhukseen päin, komensi: "Nyt." Salpa lipsahti auki, ovet lensivät selälleen, ja koko joukkue ryntäsi juoksujalkaa itäporttia kohti.
Valtaistuinsalin lähettyville kasaantuneet bolganit eivät tienneet, että heidän uhrinsa olivat heiltä livistäneet, ennenkuin Tarzan, joka seurasi Jad-bal-jan kanssa oli astumassa itäportin läpi. Silloin bolganit hänet huomasivat ja päästivät heti hälytyshuudon, jonka kuultuaan useat sadat heistä ryhtyivät hurjaan takaa-ajoon.
"Tuolla he tulevat", huusi Tarzan toisille; "juokse minkä jaksat suoraan Oparin laaksoa kohti, La."
"Entä sinä?" kysyi nuori nainen.
"Minä jään hetkiseksi gomanganien seuraan ja yritän rangaista noita otuksia."
La pysähtyi tiellään. "Minä en astu askeltakaan ilman sinua, Apinain Tarzan", hän sanoi. "Olet jo antautunut minun tähteni liiankin suuriin vaaroihin. Ei, minä en lähde ilman sinua."
"Kuten tahdot", vastasi toinen. "Tuolla he tulevat."
Suurella vaivalla hän keräsi joukon gomanganeja, jotka kerran portin läpi päästyään eivät näkyneet mitään muuta ajattelevan kuin päästä niin etäälle Timanttipalatsista kuin mahdollista. Tuskin puolisataa soturia totteli hänen kutsuaan, ja näiden kanssa hän seisoi porttikäytävässä, jota kohti useita satoja bolganeja parhaillaan ryntäsi.
Vanhus astui Tarzanin luo ja kosketti häntä käsivarteen.
"Sinun on parasta paeta", hän sanoi. "Gomanganien rivit murtuvat, ja he pötkivät ensi hyökkäyksestä tiehensä."
"Paolla emme mitään voita", selitti Tarzan, "sillä me vain menettäisimme mitä olemme gomanganien avulla voittaneet, ja sitten olisi koko laakso kuin herhiläiset niskassamme."
Hän oli tuskin lopettanut puheensa, kun eräs gomanganeista huusi:
"Katsokaa, katsokaa! Ne tulevat!" ja hän osoitti polkua pitkin metsään.
"Juuri ajoissa tulevatkin", huomautti Tarzan nähdessään ensimmäisen gomanganiparven vyöryvän metsästä itäporttia kohti. "Tulkaa", hän huusi läheneville neekereille, "bolganit hyökkäävät meitä vastaan. Tulkaa kostamaan vaivanne!" Sitten hän kääntyi ja kutsuen ympärillään olevia mustia syöksyi ryntääviä gorillamiehiä vastaan. Heidän takanaan vieri kuin aalto aallon jälkeen gomanganijoukko toisensa perästä Timanttipalatsin itäportista sisälle, tunkien kaikki tieltään ja tyrskähtäen vihdoin bolganien horjuvaa rintamaa vastaan, joka paiskattiin armotta takaisin palatsin muureja kohti.
Huudot, taistelu ja verenhaju kiihoittivat Jad-bal-jan sellaiseen raivoon, että Tarzan vain töin tuskin onnistui pidättää se karkaamasta yhtä hyvin ystävän kuin vihollisenkin kimppuun, joten apinamieheltä kului niin paljon aikaa hurjan liittolaisensa hillitsemiseen, että hän ehti vain vähän ottaa osaa taisteluun. Mutta hän näki, että se oli kallistumassa heikäläisten voittoon ja että bolganien täydellinen tappio oli varma, jollei mitään odottamatonta tapahtuisi.
Eikä hän johtopäätöksissään erehtynytkään. Niin hurjia olivat gomanganit verisestä kostonhimosta ja niin innostuneita voiton ensimmäisistä hedelmistä, että tulivat yhtä vimmaisiksi kuin itse Jad-bal-ja. He eivät antaneet armoa eivätkä sitä anoneet, ja taistelu loppui vasta sitten, kun he eivät enää löytäneet bolganeja tappaakseen.
Ottelu oli ohi, ja Tarzan palasi La'n ja vanhuksen kera valtaistuinhuoneeseen, josta savupommien käry nyttemmin oli haihtunut. Sinne he kutsuivat jokaisen kylän päämiehen, ja kun nämä olivat kerääntyneet korokkeen eteen, jolla seisoivat nuo kolme valkoihoista, iso mustaharjainen leijona Jad-bal-ja heidän vieressään, haastoi Tarzan neekereille:
"Timanttipalatsin laakson gomanganit, tänä yönä olette vapauttaneet itsenne julmien isäntienne hirmuvallasta, jolla teitä on rasitettu kauemmin kuin vanhinkaan teistä kykenee muistamaan. Niin aavistamattoman pitkät ajanjaksot on teitä sorrettu, että joukostanne ei ole koskaan kehittynyt johtajaa, joka kykenisi teitä viisaasti ja oikeudenmukaisesti hallitsemaan. Valitkaa siis itsellenne hallitsija jostakin vieraasta heimosta."
"Sinut, sinut!" huusi ääni toisensa perään, päämiesten vaatiessa
Apinain Tarzania heidän kuninkaakseen.
"Ei", lausui apinamies, kohottaen kätensä vaitiolon merkiksi; "mutta täällä on sellainen, joka on kauan elänyt keskuudessanne ja tuntee tapanne ja tottumuksenne, toivomuksenne ja tarpeenne paremmin kuin kukaan muu. Jos hän tahtoo jäädä luoksenne teitä hallitsemaan, niin hänestä saatte varmaan hyvän kuninkaan", ja Tarzan osoitti vanhusta.
Tämä katsahti Tarzaniin hämmästyneenä. "Mutta minä haluan lähteä täältä pois", hän sanoi; "haluan palata sivistyneeseen maailmaan, josta olen tänne haudattuna ollut eristettynä niin monet pitkät vuodet."
"Sinä et tiedä, mitä haastelet", puheli apinamies. "On kulunut paljon, paljon aikaa siitä, kun sieltä läksit. Et enää tapaa ketään tuttavia kotiseudultasi. Kohtaat vain petosta, ulkokultaisuutta, ahneutta, omanvoitonpyyntöä ja julmuutta. Pian huomaisit, ettei kukaan siellä sinusta välittäisi, etkä sinä kenestäkään. Minä, Apinain Tarzan, olen lähtenyt viidakosta ja käynyt ihmisten rakentamissa kaupungeissa, mutta aina on minua siellä tympäissyt, ja mielelläni olen palannut viidakkoon — jalojen eläinten luo, jotka rakastavat rehellisesti ja rehellisesti vihaavat, — luonnon vapauteen ja teeskentelemättömään vilpittömyyteen.
"— Jos palaat, niin saat tuntea pettymystä ja huomaat hylänneesi tilaisuuden suorittaa työn, joka hyvin maksaisi vaivasi. Nämä ihmispoloiset tarvitsevat sinua. Minä en voi jäädä tänne heitä pimeydestä opastamaan, mutta sinä voisit, ja sinä kykenet ehkä niin muovaamaan heidät, että heistä tulee uuttera, hyveellinen ja ystävällinen kansa, joka kuitenkaan älköön jääkö sotataidossakaan harjaantumattomaksi, sillä jos meillä on jotakin hyvää, niin on aina kadehtijoita, ja jos he ovat meitä voimakkaampia, yrittävät he tulla sen meiltä väkivalloin riistämään. Sinun on siis opetettava kansasi puolustamaan maataan ja oikeuksiaan, ja niitä puolustaakseen tulee heidän kyetä menestyksellä taistelemaan, ja heillä täytyy olla aseita, joilla käyvät sotiaan."
"Puheesi on totta, Apinain Tarzan", vastasi vanhus; "siellä vanhassa maailmassa ei minulla ole mitään odotettavaa, joten jään tänne, jos gomanganit minut päällikökseen haluavat."
Kun Tarzan tiedusteli asiaa päämiehiltä, vakuuttivat he, että jolleivät voineet saada päällikökseen häntä itseään, he hyvin kernaasti ottaisivat vanhuksen, tämän kun kaikki joko näkemättä tai kuulematta tiesivät henkilöksi, joka ei koskaan ollut harjoittanut mitään julmuuksia gomanganeja kohtaan. Harvat eloon jääneet bolganit, jotka olivat paenneet palatsin eri osiin, haettiin esille ja tuotiin valtaistuinsaliin. Täällä heille annettiin kaksi ehtoa: joko jäädä orjiksi laaksoon tai kokonaan poistua maasta. Gomanganit olisivat karanneet heidän päälleen ja surmanneet heidät, mutta heidän uusi kuninkaansa ei sitä sallinut.