"Mutta minne me menisimme, jos lähdemme Timanttipalatsin laaksosta?" kysyi muuan bolganeista. "Emme tiedä mitä Oparin kaupungin tuolla puolen on, ja Oparissa tapaisimme vain vihollisia."
Tarzan istui silmäillen heitä salaperäisesti ja ääneti. Pitkään aikaan hän ei puhunut, jolla välin muutamat gomanganien päämiehet ja jotkut bolganit tekivät ehdotuksia gorillamiesten tulevaisuuden varalle. Vihdoin apinamies nousi ja kääntyi bolganeja kohti.
"Teitä on satakunta miestä", hän sanoi. "Te olette väkeviä ja hurjia taistelijoita. Minun vieressäni istuu La, Oparin ylipapitar ja kuningatar. Häijy pappi anasti hänen valtansa ja syöksi hänet valtaistuimelta, mutta huomenna marssimme Oparia vastaan Timanttipalatsin laakson urhokkaimpien gomanganien kanssa, rangaistaksemme ylipappi Kadshia, joka on kuningattarensa kavaltanut; ja La nousee jälleen Oparin valtaistuimelle. Mutta missä kavalluksen siemeniä on kylvetty, siellä saattavat idut nousta oraalle, milloin sitä vähimmin aavistetaan. Kestänee näin ollen kauan ennenkuin Oparin La voi täydellisesti luottaa alamaisten uskollisuuteen — ja se seikka tarjoo teille tilaisuuden ja kotimaan. Seuratkaa siis meitä Opariin ja taistelkaa meidän kanssamme asettaaksemme La'n uudestaan valtaistuimelleen, ja jääkää taistelun tauottua sinne La'n henkivartiostoksi suojellaksenne häntä ei ainoastaan ulkonaisilta, vaan sisäisiltäkin vihollisilta."
Bolganit pohtivat asiaa muutaman minuutin, ja sitten eräs heistä tuli apinamiehen luo. "Me suostumme sinun ehdotukseesi", hän sanoi.
"Ja oletteko uskollisia La'lle?" kysyi Tarzan.
"Bolganeista ei koskaan tule kavaltajaa", vastasi gorillamies.
"Hyvä!" huudahti Tarzan. "Entä sinä, La, oletko tyytyväinen tähän järjestelyyn?"
"Minä otan heidät palvelukseeni", vastasi ylipapitar.
Aikaisin seuraavana aamuna lähtivät Tarzan ja La kolmentuhannen gomanganin ja sadan bolganin kanssa kavalaa Kadshia rankaisemaan. Mitään sotajuonta tai petosta ei juuri yritettykään. He marssivat vain Timanttipalatsin laakson läpi, astuivat louhikkoista rotkoa pitkin alas Oparin laaksoon ja suuntautuivat sitten suoraan La'n palatsin takarakennuksia kohti.
Pieni harmaa marakatti, joka istui köynnösten ja kiertokasvien verhossa temppelimuurin harjalla, äkkäsi heidän tulonsa. Se keikautti päätään ensin oikealle ja sitten vasemmalle, ja tapaus herätti siinä niin kiihkeää mielenkiintoa, että se hetkiseksi unohti raapia vatsaansa — mitä se jonkun aikaa oli uutterasti tehnyt. Mitä lähemmäksi marssivain rivistö ehti, sitä enemmän kiihtyi Manu, ja kun se hämärästi totesi gomanganien suuren joukon, joutui se aivan suunniltaan, mutta viimeisenä pontimena, joka pani sen hurjasti livistämään takaisin Oparin palatsin turviin, oli bolganien — hänen pienen maailmansa peikkojen — näkeminen.
Kadsh oli sisemmän temppelin pihassa, jossa hän auringon noustessa oli uhrannut Leimuavalle Jumalalle. Kadshin kanssa oli joukko alempia pappeja ja Oah papittarineen. Että heidän keskensä oli riitaa, ilmeni sekä heidän synkistä kasvoistaan että Oahin Kadshille lausumista sanoista.
"Taaskin olet mennyt liian pitkälle, Kadsh!" hän huudahti katkerasti. "Ainoastaan Leimuavan Jumalan ylipapitar saa uhrauksen toimittaa. Ja kuitenkin sinä itsepintaisuudessasi tuon tuostakin saastutat uhriveitsen kelvottomalla kädelläsi."
"Hiljaa, vaimo!" ärähti ylipappi. "Minä olen Kadsh, Oparin kuningas ja Leimuavan Jumalan ylipappi. Sinä olet se, mikä olet, ainoastaan Kadshin suosiosta. Älä koettele kärsivällisyyttäni liiaksi tai saat itse maistaa uhriveitsen terää." Ei ollut epäilystäkään hänen uhkaukseensa sisältyvästä kamalasta tositarkoituksesta. Monien hänen ympärillään olevien oli vaikea salata tyrmistymistään, nähdessään hänen pyhyyttäloukkaavan sävynsä ylipapitarta kohtaan. Niin vähän kuin he Oahista välittivätkin, oli toki totta, että hänet oli korotettu korkeimmalle arvopaikalle, ja ne, jotka luulivat La'n kuolleen, niinkuin Kadsh oli kaikin keinoin koettanut heille uskotella, osoittivat Oahille täydelleen sitä kunnioitusta, johon hänen korkea virkansa hänet oikeutti.
"Ole varuillasi, Kadsh", varoitti eräs vanhemmista papeista. "On raja, jonka yli et sinäkään voi mennä."
"Rohkenetko sinä minua uhata?" huudahti Kadsh, jonka silmissä oli yltiöpäisyyden hurja vimma. "Rohkenetko sinä uhata minua, Kadshia, Leimuavan Jumalan ylipappia?" Ja puhuessaan hän karkasi loukkaajaa kohti, uhriveitsi uhkaavasti kohotettuna päänsä yli, mutta juuri sillä hetkellä tuli pieni harmaa apina riekuen ja kirahdellen muurin aukosta, josta nähtiin temppelin pihan yli.
"Bolganit! Bolganit!" se kirkui. "Ne tulevat! Ne tulevat!"
Kadsh pysähtyi ja kääntyi Manua kohti, veistä pitelevän käden valahtaessa hänen sivulleen. "Näitkö sinä ne, Manu?" hän kysyi. "Puhutko sinä totta? Jos tämä taaskin on sinun kepposiasi, niin et elä, kunnes sellaisen jälleen Kadshille tekisit."
"Minä puhun totta", piipitti marakatti. "Minä näin heidät omin silmin."
"Kuinka paljon heitä siellä on?" kysyi Kadsh. "Ja kuinka lähelle Oparia he ovat ehtineet?"
"Niitä on yhtä paljon kuin lehtiä puissa", vastasi Manu. "Ja he ovat jo lähellä temppelin muuria — bolganit ja gomanganit. Heitä vilisee kuin viileissä ja kosteissa rotkoissa kasvavaa ruohoa."
Kadsh kääntyi, kohottaen kasvonsa aurinkoa kohti, ja heittäen päänsä taaksepäin hän luikkasi venytetyn kirkunan, joka päättyi vihlovaan kiljahdukseen. Kolmesti hän laukaisi kamalan huutonsa ja käskien sitten muiden pihassa olijain seurata häntä alkoi vilistää rivakasti varsinaista palatsia kohti. Kadshin suunnatessa askeleensa vanhaa puilla reunustettua tietä kohti, jonka äärellä Oparin palatsin julkisivu kohosi, tulvehti jokaisesta käytävästä ja oviaukosta ryhmittäin Oparin kyhmyisiä ja karvaisia miehiä aseina raskaat lyijypäiset sauvansa ja puukkonsa. Puissa heidän yläpuolellaan kirkui ja parpatti pari-, kolmekymmentä pientä harmaata marakattia.
"Ei tänne", ne huusivat, "ei tänne!" ja osoittivat kaupungin eteläsivulle päin.
Kurittoman rahvaslauman lailla astuivat papit ja soturit jälleen palatsiin Kadshin kintereillä, palaten rakennuksen toista sivua kohti. Sieltä he kapusivat palatsia suojaavan korkean muurin harjalle, juuri kun Tarzanin joukot pysähtyivät sen ulkopuolelle.
"Kivimöhkäleitä, kivimöhkäleitä!" kirkui Kadsh. Ja vastauksena hänen käskyihinsä alkoivat naiset alhaalla kerätä irtonaisia, palatsin muurista murtuneita sirpaleita ja heitellä niitä ylös sotureille.
"Menkää tiehenne!" huusi Kadsh sotajoukolle portin ulkopuolella. "Menkää tiehenne! Minä olen Kadsh, Leimuavan Jumalan ylipappi, ja tämä on hänen temppelinsä. Älkää saastuttako Leimuavan Jumalan temppeliä, muutoin saatte tuntea hänen vihaansa."
Tarzan astahti eteenpäin hiukan toisten edelle ja kohotti kätensä vaatien äänettömyyttä.
"La, teidän ylipapittarenne ja kuningattarenne, on täällä", hän huusi muurilla seisoville sotilaille. "Kadsh on kavaltaja ja petturi. Avatkaa porttinne ja ottakaa vastaan kuningattarenne. Jättäkää kavaltajat oikeuden käsiin, niin teille ei tapahdu mitään pahaa; mutta jos kiellätte La'lta pääsyn kaupunkiinsa, niin me anastamme väkivallalla ja verenvuodatuksella sen, mikä La'lle oikeudenmukaisesti kuuluu."
Tarzanin lakattua puhumasta astahti La hänen viereensä, jotta koko hänen kansansa hänet näkisi, ja heti kuului hajanaisia hyväksymishuutoja La'lle, ja yksi ja toinen ääni kohotettiin Kadshia vastaan. Ilmeisesti älyten, ettei vaakakupin kallistumiseen paljon tarvittaisi, kirkaisi Kadsh miehilleen, että heidän on hyökättävä, ja sinkautti samalla kiven Tarzania kohti. Ainoastaan apinamiehen ihmeellinen ketteryys pelasti hänet, ja heitto meni ohi, osuen erästä gomangania rintaan ja kaataen hänet. Heti satoi kiviä kuurona heidän päälleen, ja silloin Tarzan käski seuralaistensa rynnätä.
Ulvoen ja möristen syöksyivät bolganit ja gomanganit hyökkäykseen. Kuin kissat he kiipesivät rosoista muurinpintaa ylöspäin ylhäältä uhkaavien lyijysauvojen uhalla. Tarzan, joka oli valinnut Kadshin uhrikseen, saapui ensimmäisten joukossa muurin harjalle. Käyrä, karvainen soturi iski häntä kohti lyijysauvallaan, mutta riippuen toisella kädellään muurinharjasta tarttui Tarzan toisella kädellään aseeseen, temmaten sen hätyyttäjältään. Samassa hän näki Kadshin kääntyvän ja katoavan takana olevaan pihaan. Tarzanin hinattua itsensä harjalle kävi hänen kimppuunsa heti kaksi muuta Oparin soturia. Heidän tovereiltaan sieppaamallaan aseella hän kellisti heidät oikealle ja vasemmalle, niin suuren etevämmyyden tuotti hänelle hänen iso kokonsa ja voimansa, ja sitten hän, muistaen vain, että Kadshin, joka oli La'ta vastaan tehdyn kapinan alkuunpanija ja johtaja, ei ollut sallittava paeta, hyppäsi alas kiveykselle, juuri kun ylipappi hävisi holvikäytävästä pihamaan toiselle puolelle.
Jotkut papit ja papittaret yrittivät estää hänen kulkuaan. Tarttuen nilkoista erääseen pappiin heilautti apinamies hänen ruumistaan kehässä ympärillään, siten raivaten itselleen tien juostessaan pihamaan vastapäistä sivua kohti, missä hän pysähtyi, kääntyen ja ponnistaen mahtavain lihastensa kaikella voimalla heilautti papin ruumista vielä kerran ja paiskasi sen vasten ahdistajainsa kasvoja.
Jäämättä tarkastamaan, mikä vaikutus hänen teollaan oli, hän kääntyi jälleen Kadshin takaa-ajoa jatkamaan. Mies pysyi aina hiukan edellä, sillä hän tunsi palatsin ja temppelin ja pihojen kiemurtelevat sokkelot paremmin kuin Tarzan ja osasi niissä siis paremmin liikkua. Siitä, että polku johti temppelin sisäpihoihin, oli Tarzan varma. Sieltä pääsisi Kadsh helposti pujahtamaan palatsin alla oleviin maaholveihin ja saisi piilopaikan, josta hänet olisi vaikea karkoittaa, sillä niin lukuisat ja mutkittelevat nuo pimeät maanalaiset tunnelit olivat. Siispä Tarzan ponnisti kaikkensa ehtiäkseen uhripihaan kyllin ajoissa, estääkseen Kadshin pääsemästä verrattain hyvään turvaan maanalaisiin käytäviin, mutta kun hän vihdoin hyppäsi ovikäytävästä pihaan, kiertyi taitavasti heitetty silmukka hänen nilkkoihinsa, ja hän paiskautui raskaasti tantereeseen. Melkein heti karkasi joukko Oparin pieniä, käyriä miehiä hänen kimppuunsa hänen viruessaan siinä kaatumisestaan puolipökertyneenä ja ennenkuin hän oli tullut täysin tajuihinsa, olivat he hänet lujasti köyttäneet.
Melkein puoliksi taintuneena hän tunsi, kuinka ne nostivat hänet maasta ja kantoivat häntä, ja pian senjälkeen hänet laskettiin kylmälle kiviselle pinnalle. Vasta silloin hän tointui täydellisesti ja totesi taaskin makaavansa selällään Leimuavan Jumalan temppelin sisäpihan uhrialttarilla, ja hänen yläpuolellaan seisoi pääpappi Kadsh, julmat kasvot vääntyneinä vihan irvistykseen ja kuvastaen viivästyneen koston riemua, joka häntä odotti.
"Vihdoin!" mölähti ahnehtiva ilkimys. "Tällä kertaa et sinä, Apinain Tarzan, saa kokea Leimuavan Jumalan raivoa, vaan miehen, Kadshin, vimmaa; eikä nyt viivytellä eikä kukaan tule väliin."
Kadsh heilautti uhripuukkoaan korkealla hänen päänsä päällä. Veitsen terän yli näki Apinain Tarzan pihamuurin harjan ja sen takaa juuri silloin esiin pistämässä mahtavan mustaharjaisen leijonan pään ja hartiat.
"Jad-bal-ja!" hän huusi. "Tapa, tapa!"
Kadsh epäröi, puukko korkealla. Hän näki apinamiehen silmien suunnan ja seurasi sitä. Ja sillä hetkellä loikkasi kultaleijona kiveykselle ja oli kahdella valtavalla harppauksella Oparin ylipapin niskassa. Veitsi kilahti kivipermannolle, ja pedon lujat leukapielet loksahtivat umpeen miehen kamalissa kasvolihaksissa. Alemmat papit, jotka olivat kaapanneet Tarzanin ja jääneet katselemaan, kuinka hän saisi surmansa Kadshin kädestä, olivat parkuen paenneet pihasta samassa silmänräpäyksessä kun kultaleijona oli karannut heidän mestarinsa kimppuun, ja nyt ei temppelin uhripihassa enää ollut muita kuin Tarzan, Jad-bal-ja ja Kadshin hengetön ruumis.
"Kah, Jad-bal-ja", käski Tarzan, "älä salli kenenkään tehdä pahaa
Apinain Tarzanille."
Tuntia myöhemmin täyttyi Oparin vanha palatsi ja temppelit La'n voitollisista joukoista. Surmalta säästyneet papit ja soturit olivat nopeasti antautuneet, tunnustaen La'n kuningattarekseen ja ylipapittarekseen, ja nyt etsittiin La'h käskystä kaikkialta kaupungista Tarzania ja Kadshia. Niinpä La itse erään etsijäosaston johtajana sattui astumaan uhripihaan. Näky, joka hänen silmiään täällä kohtasi/ sai hänet äkkiä pysähtymään, sillä siellä virui Apinain Tarzan sidottuna alttarilla, ja hänen päällään seisoi kiukkuisena ja kiiluvin silmin kultaleijona Jad-bal-ja, tuijottaen suoraan La'han.
"Tarzan, Tarzan!" parahti tämä, astahtaen alttaria kohti. "Kadsh on viimeinkin ajanut tahtonsa perille. Armahtakoon, minua isieni Jumala! Tarzan on kuollut!"
"Ei", huusi apinamies, "kaukana siitä! Tulehan päästämään minua. Minä olen ainoastaan sidottuna, mutta ilman Jad-bal-jaa olisin kuollut uhriveitsestä."
"Jumalan kiitos", huudahti La ja aikoi lähestyä alttaria, mutta pysähtyi nähdessään murisevan leijonan uhkaavan asennon.
"Alas!" huusi Tarzan. "Salli hänen tulla!" Ja Jad-bal-ja laskeutui isäntänsä viereen ja ojensi viiksisen kuononsa apinamiehen rintaa vasten.
Sitten saapui La ja ottaen uhriveitsen katkoi viidakon vangittua herraa pidättävät siteet, nähden samassa alttarin toisella puolen viruvan Kadshin ruumiin.
"Pahin vihollisesi on kuollut", sanoi Tarzan, "ja hänen kuolemastaan saat kiittää Jad-bal-jaa, niinkuin minä sitä kiitän elämästäni. Nyt sinun sopii hallita rauhassa ja onnellisesti ja pysyä ystävyydessä Timanttipalatsin laakson asukkaiden kanssa."
Sinä yönä istuivat Tarzan, bolganit, gomanganien päämiehet sekä Oparin papit ja papittaret Oparin palatsin isossa juhlasalissa kuningatar La'n vieraina, syöden muinaisten atlantilaisten kultaisista kulhoista — sillä mantereella muovatuista kulhoista, jonka olemassaolosta enää vain vanhat tarut tietävät. Ja seuraavana päivänä Tarzan lähti Jad-bal-jan kanssa paluumatkalle wazirien maahan ja kotiin.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Liekkien uhri
Flora Hawkes neljän liittolaisensa kanssa hapuili Luvinin ja tämän kahdensadan soturin takaa-ajamana viidakkoyön. pimeydessä. Heillä ei ollut mitään päämäärää, sillä oltuaan kokonaan neekerien opastamina he eivät tienneet, missä olivat, vaan olivat nyt ihan eksyksissä. Ainoa ajatus, joka vallitsi kaikkien mielissä, oli päästä mahdollisimman etäälle norsunluurosvojen leiristä, sillä olipa taistelu siellä johtanut mihin tulokseen tahansa, olisi heidän kohtalonsa ollut sama heidän joutuessaan jompainkumpain voitollepäässeiden käsiin. He olivat umpimähkään ponnistelleet eteenpäin noin puoli tuntia, kun he hetkellisen pysähdyksen aikana selvästi kuulivat takaa-ajajain ääniä ja jälleen syöksyivät eteenpäin kauhunsa vallassa, jatkaakseen päämäärätöntä pakoaan.
Nyt he hämmästyksekseen erottivat valkean hohdetta edeltään. Mitä se oli? Olivatko he tehneet täyden kierroksen ja oliko tämä taaskin sama leiri, jota he olivat paenneet? He tunkivat edelleen tutkiakseen asiaa, kunnes vihdoin näkivät okapensas-boman ympäröimän leirin ääriviivat, jonka keskellä paloi kenttänuotio. Tulen ääreen oli kerääntyneinä puolikymmentä mustaa soturia, ja kun pakolaiset hiipivät lähemmäksi, näkivät he neekerien joukossa seisomassa leirinuotion kyllin kirkkaassa valossa ihmishahmon — valkoisen naisen, — ja heidän takanaan kohosi yhä äänekkäämpänä takaa-ajajain meteli.
Leirinuotion ympärille kerääntyneiden neekerien liikkeistä ja eleistä kävi selville, että he keskustelivat taistelun ryskeestä, jota olivat äskettäin rosvoretkeilijäin leiristä kuulleet, sillä he viittoilivat usein siihen suuntaan, ja nyt kohotti nainen kätensä vaatien äänettömyyttä, ja he kaikki kuuntelivat. Oli ilmeistä, että hekin kuulivat Flora Hawkesia ja hänen liittolaisiaan takaa-ajavien soturien tulon.
"Siellä on heidän joukossaan valkoinen nainen", sanoi Flora Hawkes toisille. "Emme tiedä, kuka hän on, mutta hänessä on ainoa toivomme, sillä ne, jotka meitä ajavat takaa, saavuttavat meidät nopeasti. Kenties tuo nainen meitä suojelee. No, minä menen ottamaan asiasta selvän", ja vastausta odottamatta hän käveli rohkeasti bomaa kohti.
He olivat ehtineet vain lyhyen matkan, kun wazirien terävät silmät heidät huomasivat, ja heti reunustivat uhkaavat keihäät boman syrjän.
"Seis!" kirkaisi muuan sotureista. "Me olemme Tarzanin wazireja. Kuka sinä olet?"
"Minä olen englantilainen nainen", huusi Flora vastaan. "Olen tovereineni eksynyt viidakkoon. Safarimme on meidät kavaltanut — sen päämies ajaa meitä nyt sotureineen takaa. Meitä on vain viisi, ja me anomme teiltä suojelusta."
"Sallikaa heidän tulla", sanoi Jane wazireille.
Kun Flora Hawkes ja nuo neljä miestä astuivat bomaan Jane Claytonin ja wazirien tarkastellessa, vaani vieläkin yksi silmäpari heitä leirin yli sen toisella laidalla kohoavan ison puun lehvistä — harmaat silmät, joihin välähti omituinen valo, kun ne tunsivat tytön ja hänen toverinsa.
Tulokkaiden lähestyessä lady Greystokea parahti tämä hämmästyksestä.
"Flora!" hän huudahti kummastuneena. "Flora Hawkes, mitä ihmettä sinä
täällä puuhailet?" Tyttökin säpsähti ja pysähtyi kuin naulittu. "Lady
Greystoke!" äännähti hän.
"Minä en käsitä", jatkoi lady Greystoke; "en tiennyt, että sinä olit
Afrikassa."
Hetkiseksi joutui liukaskielinen Flora ymmälle, mutta pian tuli hänen luontainen älynsä hänelle avuksi. "Minä olen täällä herra Bluberin ja hänen kumppaniensa kanssa", selitti neitonen, "jotka saapuivat tänne tieteellisiä tutkimuksia varten ja ottivat minut mukaansa, koska olen ennen ollut Afrikassa teidän ja loordi Greystoken kanssa ja tiesin jotakin maasta ja täkäläisistä tavoista. Mutta nyt ovat neekerimme kääntyneet meitä vastaan, ja jollette voi auttaa meitä, olemme hukassa."
"Ovatko he länsirannikolta?" kysyi Jane.
"Ovat", vastasi Flora.
"Luulen, että wazirini kykenevät heitä käsittelemään. Kuinka paljon heitä on?"
"Noin kaksisataa", sanoi Kraski.
Lady Greystoke pudisti päätään. "Se käy vaikeaksi", hän huomautti ja kutsui sitten Usulan, joka oli päällikön toimessa. "Kaksisataa länsirannikkolaista ajaa takaa näitä ihmisiä", hän sanoi; "meidän on taisteltava heitä puolustaaksemme."
"Olemme wazireja", vastasi Usula koruttomasti, ja hetkistä myöhemmin tuli Luvinin etujoukko näkyviin leirinuotion valopiirin ulkosyrjässä.
Nähdessään nämä kiiltävät soturit valmiina heitä vastaanottamaan pysähtyivät länsirannikon miehet. Luvini, joka yhdellä ainoalla silmäyksellä totesi vihollisen lukumäärän vähemmyyden, astui muutaman askeleen miestensä edelle ja alkoi kirkuen pilkata ja herjata vastustajiaan, vaatien valkoisten luovuttamista hänelle. Hän säesti sanojaan kummallisilla ja hullunkurisilla askelilla, samalla heiluttaen kivääriään ja puiden nyrkkiään. Pian yhtyivät hänen seuralaisensa meteliin, kunnes koko parvi kirkui, ulvoi ja uhkaili, hyppien ilmaan ja ärsyttäen itseään siihen kiihtymyksen vimmaan, joka antaisi heille hyökkäykseen tarvittavaa rohkeutta.
Boman takana seisovat Apinain Tarzanin kouluttamat ja opettamat wazirit olivat jo kauan sitten luopuneet tuollaisista haaveellisista alkuvalmistuksista taisteluun, jotka ovat niin rakkaita muille sotaisille alkuasukasheimoille, ja pysyivät siis juroina ja synkkinä vihollisen hyökkäystä odotellessaan.
"Heillä on monta kivääriä", virkkoi lady Greystoke, "eikä se ennusta meille hyvää."
"Heidän joukossaan on tuskin puolta tusinaa sellaista, jotka kivääreillään johonkin osaavat", sanoi Kraski.
"Olette kaikki aseistettuja. Asettukaa wazirien joukkoon. Älkää ampuko ennenkuin he hyökkäävät, mutta avatkaa tuli ensimmäisestä avoimesta vihollisuudesta ja pitäkää sitä yllä — ei ole mitään, joka niin lamauttaisi länsirannikon neekereitä kuin valkoisten miesten kiväärituli. Flora ja minä jäämme leirin taustalle tuon ison puun viereen." Jane puhui jämeästi, niinkuin puhuu sellainen, joka on tottunut käskemään ja tietää mitä sanoo. Miehet tottelivat häntä — myös Bluber, vaikka vapisikin surkeasti astellessaan paikalleen eturiveihin wazirien joukkoon.
Heidän liikkeensä olivat leirinuotion valossa aivan selvästi nähtävissä Luvinille ja myöskin sille, joka väijyi Jane Claytonin ja Flora Hawkesin turvakseen ottaman puun lehvistössä. Mutta Luvini ei ollut tullut taistelemaan. Hän oli saapunut vangitsemaan Flora Hawkesin. Hän kääntyi miestensä puoleen. "Heitä on vain viisikymmentä", hän sanoi. "Voisimme heidät helposti tappaa, mutta emmehän ole tulleet sotimaan. Tulimme sieppaamaan valkoisen tytön takaisin. Jääkää tähän ja pöyhistelkää noille shakaalin pennuille. Koettakaa aina pitää heidän katseensa itseenne tähdättyinä. Hyökätkää hiukan ja peräytykää jälleen; ja teidän näin kiinnittäessänne heidän huomionsa tälle suunnalle, hiivin minä viidenkymmenen miehen kanssa leirin taakse, kaappaan valkoisen tytön, ja kun olen saanut hänet haltuuni, lähetän sanan teille, jolloin voitte heti palata kylään, missä olemme paalutuksen takana hyökkäykseltä turvassa."
Tämä tuuma olikin varsin mieluinen länsirannikon neekereille, joilta puuttui rohkeutta näin välittömästi uhkaavaan otteluun, ja niinpä he tanssivat ja ulvoivat ja uhittelivat entistä äänekkäämmin, tuntien tekevänsä sen aivan vaarattomasti, koska pian palaisivat verettömän voittonsa jälkeen vaajavarustuksensa turviin.
Luvinin hiipiessä kiertoteitse tuuhean viidakon kätkössä leirin taakse, sillä välin kun länsirannikon neekerien melu nousi melkein korviahuumaavaksi, pudottausi äkkiä puusta tanterelle molempien valkoisten naisten eteen valkoinen jättiläishahmo, jolla ei ollut muuta pukua kuin lannetalja ja pantterinnahka ja jonka jumalaista vartaloa korosti petoja hätyyttämään sytytetyn nuotion lepattava valo.
"John!" huudahti lady Greystoke. "Siinähän sinä olet, Jumalan kiitos!"
"Hst!" varoitti valkoinen jättiläinen, pannen etusormen huulilleen ja kääntyen sitten äkkiä Flora Hawkesiin päin. "Sinua minä etsin", huusi hän, ja tarttuen tyttöön heitti hänet keveästi hartioilleen, ja ennenkuin lady Greystoke ehti väliin — tai edes juuri huomasi, mitä tapahtuikaan — oli mies ketterästi leirin taustalta hypännyt suojelevan boman yli ja hävinnyt viidakkoon sen taakse. Hetkisen horjui Jane Clayton kuin odottamattoman iskun huumaamana ja vaipui sitten tukehtuneesti voihkaisten ja nyyhkien tantereelle, kasvot käsiin peittyneinä.
Tässä asennossa löysivät hänet Luvini ja hänen soturinsa, kun he salavihkaa hiipivät boman yli leiriin, nuotion toisella puolella olevain puolustajain selkäpuolelle. He olivat tulleet etsimään valkoista naista ja sellaisen löydettyään raastoivat hänet raa'asti jaloilleen, tukehduttaen hänen huutonsa karkeilla ja likaisilla kämmenillään, ja kantaa retuuttivat häntä viidakkoon norsunluurosvojen paalutettua kylää kohti.
Kymmentä minuuttia myöhemmin näkivät valkoihoiset ja wazirit länsirannikon neekerien verkalleen peräytyvän viidakkoon, yhä ulvoen ja uhkaillen, ikäänkuin olisivat aikoneet kokonaan tuhota vihollisensa. — Taistelu oli ohi. Laukauksetta ja keihäänheitotta olivat he suoriutuneet.
"Lempo soikoon", huudahti Throck, "mitä kaikki tuo pahuksen meteli oikeastaan merkitsi?"
"Minä luulin, että ne kuumentaisivat meidän korvamme, eivätkä sitten mokomat tee muuta kuin kiljuvat! Niinpä niin!"
Juutalainen pöyhisti rintaansa. "Eipä sentään kourallinen murjaaneja kykene peloittaa Adolph Bluber", hän mahtaili.
Kraski vilkaisi poistuviin neekereihin, ja sitten hän korvallistaan raapaisten kääntyi leirinuotioon päin. "En voi tätä ymmärtää", hän virkkoi, ja sitten äkkiä: "Missä ovat Flora ja lady Greystoke?"
Vasta nyt he huomasivat, että molemmat naiset olivat poissa.
Wazirit olivat raivoissaan. He huutelivat äänekkäästi valtiattarensa nimeä, mutta ei kuulunut mitään vastausta. "Tulkaa!" käski Usula. "Me wazirit taistelemme sittenkin", ja juosten bomalle hän loikkasi sen ylitse ja lähti viidenkymmenen neekerinsä seuraamana ajamaan länsirannikon miehiä takaa.
Jo lyhyen tuokion päästä he nämä tavoittivat, ja mitä nyt seurasi, se oli pikemmin pakokauhua kuin taistelua. Rientäen hätääntyneinä vaajavarustusta kohti, wazirit kintereillään, heittivät länsirannikon neekerit pois kiväärinsä, jotta juoksu sujuisi nopeammin; mutta Luvinilla joukkueineen oli kyllin suuri etumatka ehtiäkseen kylään ja sen paaluaitauksen turviin ennen takaa-ajettuja ja takaa-ajajia. Portin sisäpuolelle päästyään he pysähtyivät puolustusasentoon, sillä he käsittivät, että jos wazirien onnistuisi tunkeutua sisälle, heidät kaikki surmattaisiin, minkä vuoksi he taistelivat kuin loukkoon ahdistettu rotta ja saivatkin pidätetyksi hyökkääjät loitommalla kunnes ehtivät sulkea ja teljetä portin. Koska se oli rakennettu suojaksi paljon suurempia joukkoja vastaan, oli kylää helppo puolustaa, sillä wazireja ei enää ollut viittäkymmentäkään, ja kylässä oli lähes kaksisataa soturia sitä puolustamassa.
Käsittäen sokean rynnäkön hyödyttömyyden Usula peräytti väkensä lyhyen matkan päähän paaluvarustuksesta, mihin he kyyristyivät, hurjilla, synkillä silmillään tuijottaen portille, Usulan miettiessä keinoa vihollisen pettämiseksi, koska hän käsitti, että voimat yksinään eivät riittäisi sen nujertamiseen.
"Me tahdomme ainoastaan lady Greystoken", hän sanoi; "koston voimme jättää toiseenkin päivään."
"Mutta emmehän edes tiedä, onko hän kylässä", huomautti muuan hänen miehistään.
"Missäpä muualla hän sitten olisi?" kysyi Usula. "Tosin saatat olla oikeassakin — ehkei hän ole kylässä, mutta siitä aion ottaa selvän. Minulla on suunnitelma. Katso, tuuli puhaltaa kylän vastakkaiselta puolelta. Kymmenen teistä seuratkoon minua, toisten mennessä jälleen portille ja pitäessä aika melua, ikäänkuin olisimme hyökkäysaikeissa. Hetkisen perästä portti avautuu, ja he ryntäävät ulos, sen teille lupaan. Minä koetan ehtiä sinne ennenkuin se tapahtuu, mutta jollen ehdi, jakaantukaa kahtia, seisokaa portin kummallakin sivulla ja sallikaa länsirannikon neekerien livistää; emme me heistä välitä. Pitäkää varalla ainoastaan lady Greystokea, ja kun hänet näette, niin riistäkää hänet vartijoiltaan. Ymmärrättekö?" Hänen toverinsa nyökkäsivät. "Tulkaa siis", hän sanoi, ja valiten kymmenen miestä mukaansa hän hävisi viidakkoon.
Luvini oli kantanut Jane Claytonin hökkeliin, joka ei ollut kaukana kylän portilta. Siellä hän oli sitonut hänet lujasti tolppaan, yhä luullen häntä Flora Hawkesiksi, ja sitten jättänyt hänet rientääkseen takaisin portille, jotta voisi johtaa joukkojaan kylän puolustuksessa.
Niin nopeasti olivat viime tunnin tapaukset seuranneet toisiaan, että Jane Clayton oli vielä puoliksi huumaantuneena siitä järkytysten sarjasta, joka hänen oli täytynyt kestää. Hänen nykyisen asemansa uhka kutistui mitättömiin hänen muistaessaan, kuinka hänen Tarzaninsa oli hädän hetkenä hänet hylännyt ja kantanut pois metsään vieraan naisen. Ei edes muisto siitä, mitä Usula oli hänelle kertonut Tarzania kohdanneesta tapaturmasta, joka otaksuttavasti taaskin sumensi tämän muistia, voinut Janen mielessä sovittaa hänen karkaamisensa raakamaisuutta; ja nyt hän virui kasvoillaan arabialaishökkelin liassa, nyyhkyttäen niinkuin ei ollut nyyhkyttänyt moneen vuoteen.
Hänen siinä maatessaan hiiviskeli Usula kymmenen miehensä kanssa hiljaa ja salavihkaa vaajavarustuksen ulkopuolitse kylän taakse. Täältä he löysivät suuret määrät kuivia pensaita ja oksia, jotka olivat jääneet arabialaisten kyläänsä rakentaessaan raivaamasta aukiosta. He kantoivat niitä aitauksen viereen, pinoten niitä sitä vasten, kunnes melkein kolme neljännestä kylän sillä sivulla sijaitsevasta paaluvarustuksesta oli korkealla risuröykkiöllä vallitettu. Huomatessaan vaikeaksi hiljaa jatkaa työtä lähetti Usula yhden miehistään pääjoukon luo kylän toiselle puolelle käskemään, että he pitäisivät alituista meteliä, huudoillaan tukahduttaakseen toveriensa touhun aiheuttaman rytinän. Suunnitelma tepsi erinomaisesti, mutta vaikka Usulalle tovereineen siten kävikin mahdolliseksi työskennellä kaksinvertaisin ponnistuksin, kului enemmän kuin tunti ennenkuin risupino oli hänen mieleisessään kunnossa.
Paalutuksen raosta tarkkaili Luvini wazirien pääjoukkoa, jonka nouseva kuu nyt paljasti, ja lopuksi hän teki sen johtopäätöksen, että nämä eivät aikoneet hyökätä sinä yönä ja että hän siis voisi olla huolettomampi ja käyttää aikansa toisella, mieluisammalla tavalla. Käskien soturiensa pääjoukon pysyä portin likellä ja aina olla valppaana ja lisäten, että hänet oli heti kutsuttava paikalle niin pian kuin wazirien asennossa havaittiin jotakin muutosta, läksi Luvini majaan, johon oli lady Greystoken jättänyt.
Neekeri oli kookas, matala- ja kaltevaotsainen, ulkonevaleukainen mies — tyypillinen Afrikan alhaisimpiin heimoihin kuuluva alkuasukas. Astuessaan hökkeliin, kädessään palava soihtu, jonka pisti permantoon, tuijotti hän veristävillä silmillään ahneesti tuohon lattialla suullaan viruvaan naiseen. Hän nuolaisi paksuja huuliaan ja tullen lähemmäksi kurotti kätensä koskettaakseen uhriinsa. Jane Clayton vilkaisi ylös ja säpsähtäen inhosta liikahti poispäin. Silmätessään naisen kasvoihin näytti neekeri peräti kummastuvan. "Kuka sinä olet?" hän kysyi, puhuen rannikon neekerien englantia.
"Minä olen lady Greystoke, Apinain Tarzanin puoliso", vastasi Jane
Clayton. "Jos olet viisas, niin päästät minut heti kohta."
Hämmästys ja kauhu kuvastuivat Luvinin silmistä ja vielä kolmaskin liikutus, mutta mikä niistä noissa sumeissa aivoissa pääsi voitolle, oli silloin vaikea ratkaista. Pitkän aikaa hän istui katsellen naista, ja vähitellen pääsi hänen kasvojensa ahne, himokas ilme vallalle ja karkoitti niihin ensiksi piirtyneen pelon; ja tässä muutoksessa luki Jane tuomionsa. Kopeloivin sormin Luvini päästi solmut Jane Claytonin ranteista ja nilkoista olevista siteistä. Hän tunsi miehen kuuman hengityksen lähenevän ja näki hänen veristävät silmänsä ja punaisen kielen, joka silloin tällöin nuolaisi paksuja huulia. Heti kun Jane tunsi viimeisen häntä köyttäneen hihnan putoavan jäsenistään, hypähti hän jaloilleen ja syöksyi majan ovea kohti, mutta iso käsi kurottui häntä tavoittamaan ja Luvinin riuhtoessa häntä takaisin itseään kohti riehui Jane kuin vimmastunut naarastiikeri ja sivalsi iskun toisensa perään miehen irvisteleviin, rumiin kasvoihin. Raa'alla, armottomalla ja talttumattomalla voimalla tämä kuitenkin mursi hänen heikon vastarintansa ja veti häntä verkalleen ja varmasti lähemmäksi itseään. Unohtaen kaiken muun, kuuroina portin edessä reuhaavien wazirien huudoille ja kylässä äkkiä syntyneelle hälinälle, kamppailivat nämä kaksi edelleen, vaikka nainen jo alusta pitäen olikin tuomittu joutumaan tappiolle.
Takimmaisen paalutuksen kohdalla oli Usula jo palavilla soihduilla pistänyt risupinonsa tuleen viidestä, kuudesta eri kohdasta. Lauhkean viidakkotuulen leyhyttelemät liekit olivat melkein heti leimahtaneet roihuavaksi tulipaloksi, jonka edeltä paalutuksen kuiva puuaines mureni miljooniksi punerviksi kipunoiksi tuulen kuljetella takana olevien majojen olkikattoihin, kunnes koko kylä uskomattoman pienessä ajassa oli muuttunut ärjyväin liekkien hornaksi. Ja juuri niinkuin Usula oli ennustanut, lensi portti auki ja länsirannikon neekerit syöksyivät kauhuissaan viidakkoa kohti. Porttikäytävän kummallakin puolella seisoi wazireja, etsien silmillään valtiatartaan, ja vaikka he odottivat ja vaanivat ääneti, kunnes ei enää ketään tullut kylän portista ja paalutuksen sisusta oli suitsevana tulipätsinä, eivät he nähneet hänestä vilahdustakaan.
Kauan sen jälkeen, kun he olivat varmat, ettei ketään elävää ihmistä enää voinut kylässä olla, odottivat ja toivoivat he yhä; mutta vihdoin Usula lopetti turhan valvonnan.
"Lady Greystoke ei ole siellä ollutkaan", hän sanoi, "ja nyt meidän täytyy ajaa neekereitä takaa ja kaapata joitakuita heistä, saadaksemme heiltä tietää hänen olinpaikkansa."
Oli täysi päivä ennenkuin he saavuttivat pienen, pääjoukosta jälkeen jättäytyneen ryhmän, joka oli leiriytynyt muutaman kilometrin päähän länttä kohti. Nämä miehet he nopeasti saarsivat ja saivat heidät heti antautumaan lupaamalla heille loukkaamattomuuden, jos totuudenmukaisesti vastaisivat Usulan tekemiin kysymyksiin.
"Missä on Luvini?" tiedusti Usula, joka edellisenä iltana oli eurooppalaisilta kuullut länsirannikkolaisten johtajan nimen.
"Emme tiedä; emme ole nähneet häntä sen jälkeen kun lähdimme kylästä", vastasi muuan neekereistä. "Olimme arabialaisten orjia, ja kun viime yönä pääsimme karkaamaan paaluaitauksesta, riensimme eroon muista, sillä olimme mielestämme paremmassa turvassa yksinämme kuin Luvinin kanssa, joka on arabialaisiakin julmempi."
"Näitkö valkoisia naisia, jotka hän viime yönä toi leiriin?" tiedusti
Usula.
"Hän toi ainoastaan yhden valkoisen naisen", vastasi puhuteltu.
"Mitä Luvini hänelle teki? Missä nainen nyt on?" kysyi Usula.
"En tiedä. Tuotuaan hänet leiriin hän sitoi hänet käsistä ja jaloista ja jätti siihen majaansa, joka on kylänportin vieressä. Sen koommin emme ole naista nähneet."
Usula kääntyi tovereihinsa. Hänen silmänsä osoittivat suurta pelkoa, joka kuvastui toistenkin kasvoista.
"Tulkaa", hän sanoi. "Me palaamme nyt kylään. Ja te seuraatte mukana", hän lisäsi, puhuen länsirannikon neekereille. "Jos olette meille valehdelleet…" Hän teki merkitsevän liikkeen etusormellaan kaulansa poikki.
"Me emme ole sinulle valehdelleet", vastasivat toiset.
Nopeasti palasivat he arabialaiskylän raunioille. Siinä oli jäljellä vain muutamia kyteviä hiilikasoja.
"Missä oli hökkeli, johon valkoinen nainen oli suljettuna?" kysyi Usula heidän astuessaan savuavien raunioiden keskelle.
"Tässä", sanoi muuan neekereistä ja käveli nopeasti muutaman askeleen entisen kyläportin toiselle puolelle. Hän pysähtyi äkkiä ja viittasi johonkin maassa.
"Tuossa", hän selitti, "on etsimäsi valkoinen nainen." Usula ja toiset riensivät paikalle. Raivo ja murhe taistelivat ylivallasta heidän sielussaan, kun he näkivät edessään ihmisruumiin hiiltyneet jäännökset.
"Siinä hän on", virkkoi Usula kääntyen poispäin salatakseen suruaan, kyynelten vieriessä hänen mustia poskiaan pitkin. Toiset wazirit olivat yhtä liikutettuja, sillä kaikki he rakastivat suuren Bwanan puolisoa.
"Ehkä se ei olekaan hän", huomautti muuan heistä; "ehkä se on joku muu."
"Siitä saamme pian selvän", huomautti kolmas. "Jos hänen sormuksensa löytyvät tuhkasta, on hän todellakin valtiattaremme", ja mies polvistui etsimään sormuksia, joita lady Greystoke tavallisesti piti.
Usula pudisti epätoivoisesti päätään. "Kyllä se hän on", sanoi hän, "tuossa on tolppakin, johon hänet oli sidottu" — hän osoitti mustunutta paaluntynkää ruumiin vieressä — "ja vaikkapa sormuksia ei tuhassa olisikaan, ei se merkitse mitään, sillä Luvini kaiketikin oli riistänyt ne häneltä, heti kun hänet kaappasi. Jokaisella muulla oli aikaa lähteä kylästä paitsi hänellä, joka oli sidottu eikä voinut liikkua… Ei, ruumis ei voi olla kenenkään muun."
Wazirit kaivoivat matalan haudan ja laskivat kunnioittavasti hiiltyneet jäännökset siihen, merkiten paikan pienellä kiviröykkiöllä.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Koston polulla
Kun Apinain Tarzan, sovittaen vauhtinsa Jad-bal-jan astuntaan, verraten hitaasti liikkui kotia kohti, mietiskeli hän erilaisin tuntein kuluneen viikon kokemuksia. Vaikka hänen ei ollutkaan onnistunut anastaa aarteita Oparin holveista, korvasi hänellä oleva timanttipussi suunnitelman tyhjiinraukeamisen moninkertaisesti. Hänen ainoana huolenaan oli nyt hänen waziriensa turvallisuus, ja ehkä häntä myöskin kiusallisesti kutkutti halu etsiä käsiinsä valkoihoiset, jotka olivat hänet myrkkyjuomalla huumanneet, ja rangaista heitä ansionsa mukaan. Mutta kun hänen halunsa palata kotiin oli vielä suurempi, päätti hän olla yrittämättä tavoittaa heitä, ainakaan tällä haavaa.
Pyydystellen yhdessä, aterioiden yhdessä ja nukkuen yhdessä, samoilivat mies ja iso leijona villejä viidakkopolkuja pitkin kotiin päin.
Eilen he jakoivat keskenään Baran, kauriin, lihat, tänään oli heidän juhla-aterianaan Hortan, metsäkarjun, ruho, eikä heillä näin ollen juuri ollut pelkoa, että kummankaan tarvitsisi nälkäisenä vaeltaa.
He olivat ehtineet päivänmatkan päähän maatilalta, kun Tarzan huomasi melkoisen soturijoukon jäljet. Kuten jotkut ahmivat viimeiset pörssinoteeraukset, ikäänkuin heidän koko elämänsä riippuisi niiden täsmällisestä tuntemisesta, samoin ahmi Apinain Tarzan jokaisen pienimmänkin vihjauksen, minkä viidakko hänelle tarjosi, sillä tositeossa oli kaikkien tuollaisten seikkain tarkka tunteminen ja niiden antamain opetusten vaarinotto kautta hänen elinikänsä ollut hänen elämänsä välttämätön ehto. Niinpä hän nytkin huolellisesti tutki edessään olevia jälkiä. Vaikka ne olivat useita päiviä vanhat ja siitä sittemmin kulkeneiden metsäneläinten osittain hävittämät, olivat ne apinamiehen teräville silmille ja herkille sieraimille kuitenkin kyllin selvät. Hänen osittainen välinpitämättömyytensä muuttui äkkiä mitä hartaimmaksi mielenkiinnoksi, sillä rotevain soturien jälkien joukossa hän tapasi vähän väliä valkoisen naisen pienemmän jäljen — rakkaan jalanjäljen, jonka hän tunsi yhtä hyvin kuin te tunnette äitinne kasvot.
— Wazirit ovat palanneet ja kertoneet hänelle, että minä olin poissa, — tuumi hän itsekseen, — ja nyt hän on heidän kanssaan lähtenyt minua etsimään. — Tarzan kääntyi leijonaan päin: "Ka, Jad-bal-ja, nyt käännymme taaskin kodista poispäin… tai eipä niinkään, missä Jane on, siellä. on koti."
Reitin suunta pani Apinain Tarzanin jokseenkin ymmälle, koska se ei käynyt suoraan Oparia kohti, vaan pikemminkin etelään päin. Kuudentena päivänä hänen terävät korvansa erottivat lähestyväin miesten ääniä, ja pian löyhähti hänen sieraimiinsa neekerien hajuvirta. Lähettäen Jad-bal-jan tiheikköön piiloon nousi Tarzan puihin ja alkoi nopeasti liikkua läheneviä neekerejä kohti. Välimatkan vähentyessä kävi haju voimakkaammaksi, kunnes Tarzan jo ennen näkemistäänkin tiesi, että he olivat wazireja; mutta se yksi tuoksu, joka olisi täyttänyt hänen sielunsa onnella, oli poissa.
Oli yllätys Usulalle, kun hän, murheellisten ja alakuloisten waziriensa edellä astuen, polun mutkassa äkkiä joutui isäntänsä kanssa vastatusten.
"Apinain Tarzan!" hän huudahti. "Oletko se todellakin sinä?"
"Ei kukaan muu", vastasi apinamies; "mutta missä on lady Greystoke?"
"Ah, herra, kuinka voin sen sinulle kertoa!" huokaisi Usula.
"Mitä tarkoitat…?" huudahti Tarzan. "Eihän suinkaan… eihän hänelle ole voinut mitään tapahtua hänen ollessaan wazirien vartioimana…"
Soturien päät painuivat häpeästä ja surusta. "Me tarjoamme henkemme hänen hengestään", sanoi Usula koruttomasti. Hän heitti keihäänsä ja kilpensä maahan ja levittäen käsivartensa paljasti mahtavan rintansa Tarzanille. "Iske, bwana", hän sanoi.
Apinamies kääntyi, pää kumarassa, poispäin. Sitten hän jälleen katsahti Usulaan. "Kerro minulle, kuinka se tapahtui", hän käski, "ja unohda äskeinen typerä puheesi, niinkuin minä olen unohtanut vihjauksen, josta se johtui."
Lyhyesti Usula kertoi tapahtumat, jotka olivat johtaneet Janen kuolemaan, ja hänen lopetettuaan lausui Apinain Tarzan vain kolme sanaa, tehden hänelle, apinamiehelle, ominaisen kysymyksen: "Missä on Luvini?"
"Ah, sitä emme tiedä", vastasi Usula.
"Mutta minä hankin siitä tiedon", sanoi Apinain Tarzan. "Jatkakaa matkaanne, lapseni, takaisin majoihinne, vaimojenne ja lastenne luo, ja kun taas kerran näette Apinain Tarzanin, niin tiedätte, että Luvini on kuollut."
He pyysivät lupaa häntä seurata, mutta hän ei tahtonut heitä kuulla.
"Teitä tarvitaan kotona tähän aikaan vuodesta", hän sanoi; "olette jo olleet liiankin kauan poissa karjain luota ja vainioilta. Palatkaa siis ja viekää tieto Korakille, mutta sanokaa hänelle minun toivovan, että hänkin jää kotiin; — jos minä en onnistu, tulkoon hän sitten jatkamaan keskeytynyttä työtäni, jos haluaa."
Lakattuaan puhumasta Tarzan kääntyi jälleen sille suunnalle, mistä oli tullut, viheltäen kerran, yhden ainoan, matalan, venytetyn säveleen ja hetkistä myöhemmin loikki Jad-bal-ja, kultaleijona, näkyviin viidakkopolkua pitkin.
"Kultaleijona!" huudahti Usula. "Karatessaan Kiwazilta se siis lähti rakasta bwanaansa etsimään."
Tarzan nyökkäsi. "Se seurasi monet taipaleet outoon maahan, kunnes minut löysi", hän virkkoi. Sitten hän sanoi wazireille hyvästi ja suuntasi askeleensa vielä kerran kodista poispäin Luvinia etsimään ja kostaakseen.
<tb>
Kiilautuneena ison puun oksanhaarukkaan tervehti John Peebles sarastavaa päivää väsynein silmin. Hänen lähellään virui Dick Throck samanlaisen haarukan varassa, jotavastoin älykkäämpi ja siis neuvokkaampi Kraski oli pienemmistä oksista laatinut lavan kahden yhdensuuntaisen emäoksan kannatukselle, jolla hän lepäsi verrattain mukavasti. Kymmenen jalkaa hänen yläpuolellaan heilui Bluber puoliksi nääntyneenä ja täydellisesti säikähtyneenä pienemmällä oksalla, missä asennossa häntä epävarmana turvalaitteena kannatti saman sivurungon haarukka.
"Hiisi vieköön", voihki Peebles, "mieluummin syökööt minut ne kirotut jalopeurat kuin viettäisin toisen tällaisen yön — ja tässä sitä ollaan, niinpä niin!"
"Sen, tuhat tulimmaista, minäkin sanon", säesti Throck. "että tästä puoleen nukun maassa, olkoon leijonia tai ei."
"Jos teillä kolmella yleensä olisi edes mursun äly", huomautti Kraski, "niin olisimme viime yön nukkuneet jokseenkin turvallisesti ja mukavasti maassa."
"Hoi, Bluber, herra Kraski haastelee sulle", huusi Peebles hienon ivallisesti ja korostaen sanaa "herra."
"Oi, oi! Minä en välitä, mitä kukaan sanoo", uikutti Bluber.
"Se tahtoo rakennuttaa itselleen mökin joka ehtoo", jatkoi Peebles, "seisoessaan itse vieressä selittämässä meille niin hiton hyvin, kuinka se on laitettava, eikä hän, hieno herrasmies, omin käsin pane kortta ristiin."
"Miksi minä tekisin työtä käsilläni, kun teillä kahdella isolla karhulla ei ole mitään muuta tehtävää?" kysyi Kraski. "Te olisitte jo kaikki kuolleet nälkään, jollen minä olisi hankkinut teille ruokaa. Ja leijonain muonaksi te lopultakin joudutte tai kuolette uupumukseen, jollette kuuntele minua. Eipä niin, että teistä suurta vahinkoa olisi!"
Toiset eivät kiinnittäneet mitään huomiota hänen viime sisunpurkaukseensa. Olivathan he kinastelleet niin paljon ja niin kauan, että he tosiaan eivät toistensa sanoista paljoa piitanneet. Paitsi Peeblesiä ja Throckia, vihasivat he kaikki toisiaan sydämestään ja pysyttelivät yhdessä vain siksi, etteivät tohtineet erota. Verkalleen laski Peebles ruhonsa maahan. Throck seurasi perässä, sitten Kraski ja vihdoin viimeiseksi Bluber, joka seisoi hetkisen ääneti, tarkaten repeytyneitä vaatteitaan.
"Mein Gott!" hän huudahti sitten. "Katsokaa minua! Teme puku: joka maksanut kaksikymmenen pundaa, katsokaa sitä. Biloilla, biloilla! Siitä ei enää sais yhtä monta kupariraha."
"Me' hiiteen pukuinesi!" huudahti Kraski. "Täällä me olemme eksyksissä, nälkään nääntymässä, alati petojen ja kukaties ihmissyöjäin uhkaamina, ja Flora poissa viidakossa, ja siinä sinä seisot lörpöttelemässä kahdenkymmenen punnan puvustasi. Sinä väsytät minut, Bluber. Mutta astutaanpas, voimmehan yhtä hyvin olla liikkeelläkin."
"Minne päin?" kysyi Throck.
"No, länttä kohti tietenkin", vastasi Kraski. "Rannikko on siellä päin, eikä meillä muuta neuvoa ole kuin yrittää se saavuttaa."
"Ei me voida saavuttaa sitä kulkemalla itäänpäin", ärjäsi Peebles, "ja tässä sitä nyt ollaan, niinpä niin."
"Kuka on sanonut, että voisimme", kysyi Kraski.
"No, mehän vaelsimme itää kohti koko eilisen päivän", sanoi Peebles. "Minä tiesin kaiken aikaa, että jotakin oli vinossa, ja juuri nyt pääsin siitä selville."
Throck katsoi kumppaniinsa typerän kummastuneena. "Mitä tarkoitat?" hän sanoi. "Mistä päättelet, että vaelsimme itää kohti?"
"Se on perin helppoa tajuta", vastasi Peebles, "ja minä voin sen sinulle todistaa. Koska tuo miekkonen tietää niin paljon enemmän kuin me muut, olemme samoilleet suoraan sisämaahan päin aina siitä asti, kun neekerit meidät jättivät." Hän nyökkäsi venäläistä kohti, joka seisoi kädet puuskassa, omituisin ilmein silmäillen toisia.
"Jos luulet, että olen johtanut teitä väärään suuntaan, Peebles", virkkoi Kraski, "niin käännyhän toisin päin; mutta minä jatkan vanhalla urallamme, joka on oikea tie."
"Ei se ole oikea", tiuskasi Peebles, "ja minä selitän sinulle. Kuuntelehan. Länttä kohti liikuttaessa on aurinko vasemmalla puolella — nimittäin keskipäivän tunneilla — eikö niin? Mutta siitä asti, kun olemme matkustaneet ilman mustanaamoja, on aurinko ollut oikeallamme. Kyllä minusta kaiken aikaa tuntuikin, että jotakin oli vinossa, mutta en päässyt siitä tolkulle ennenkuin vasta nyt. Asia on selvä kuin sinun naamataulusi. Me olemme taivaltaneet suoraan itään kaiken aikaa."
"Lempo soikoon", huudahti Throck, "niinpä olemmekin, ihan suoraan itään, ja tuo mokoma luulee kaikki asiat ymmärtävänsä!"
"Oi", voihkasi Bluber, "ja nyt meidän täytyykö kävellä kaikki tie takaisin vielä kerran?"
Kraski nauroi ja kääntyi poispäin valitsemaansa suuntaan. "Käykää te, veikkoset, omaa tietänne, jos haluatte", hän sanoi, "ja miettikäähän matkallanne sitä seikkaa, että olette päiväntasaajan eteläpuolella, joten aurinko on pohjoisessa, mikä ei kuitenkaan muuta sen vanhanaikaista tapaa laskea länteen."
Bluber oli ensimmäinen tajuamaan Kraskin sanojen totuuden. "Tulkaa, pojat", hän virkkoi. "Karl olla oikeassa", ja hän kääntyi seuraamaan venäläistä.
Peebles seisoi raapien korvallistaan, aivan ymmällä tästä vaikeasta ongelmasta, jota myöskin Throck syvästi mietti. Sitten viimemainittu kääntyi seuraamaan Kraskin ja Bluberin jälkiä.
"Tule pois", hän huusi Peeblesille, "en minä tätä ymmärrä, mutta kyllä maar ne ovat oikeassa. Meneväthän he suoraan sinne päin, minne aurinko eilen illalla laski, ja siellä varmaan on länsi."
Peeblesin teoria alkoi horjua, ja hän seurasi Throckia, vaikkei vieläkään ollut asiasta varma.
Nälkäisinä ja jalat rakoilla olivat nuo neljä miestä laahustaneet viidakkopolkua pitkin länttä kohden, turhaan etsien riistaa. Viidakossa liikkumaan tottumattomina he samosivat umpimähkään eteenpäin. Joka taholla olisi saattanut olla villejä petoja tai hurjia sotureita, mutta niin tylsät ovat sivistyneiden ihmisten havaintovaistot, että meluavinkin vihollinen olisi heidän huomaamattaan voinut heitä väijyä.
Niinpä sitten puolenpäivän tienoissa suhahtava nuoli, joka lensi ihan
Bluberin pään ohi, sai heidät äkkiä ja säikähtyneinä pysähtymään.
Kimeästi kiljahtaen pelosta juutalainen tuupertui maahan. Kraski nosti
kiväärin olkapäätänsä vasten ja laukaisi.
"Tuolla", hän huusi, "noiden pensaiden takana!" Ja sitten toiselta suunnalta suhahtava nuoli lävisti hänen kyynärvartensa. Raskaina ja kömpelöinä eivät Peebles ja Throck päässeet asentoon yhtä nopeasti kuin venäläinen, mutta mitään pelonmerkkiäkään eivät he osoittaneet.
"Maahan", komensi Kraski, toimien itsekin ohjeensa mukaan. "Laskeutukaa vatsallenne ja antakaa niille mitä kuuluu!"
Tuskin olivat nuo kolme miestä heittäytyneet pitkään ruohoon, kun parikymmentä kääpiömetsästäjää tuli aukeamalle ja nuolikuuro suhahti makaavain miesten yli, samalla kun läheisestä puusta kaksi teräksenharmaata silmää katseli väijytystä.
Bluber virui mahallaan maassa, kasvot käsiin peitettyinä ja kivääri hyödyttömänä vieressä, mutta Kraski, Peebles ja Throck taistelivat henkensä edestä, lennättäen lyijyä ulvoviin kääpiöihin.
Sekä Kraski että Peebles kaatoivat kivääreillään alkuasukkaan, ja sitten vihollinen vetäytyi ympäröivän viidakon suojaan. Hetkiseksi lakkasivat vihollisuudet. Vallitsi haudan hiljaisuus, kunnes sen keskeytti läheisen metsänjättiläisen vihannuudesta kajahtava ääni.
"Älkää laukaisko, ennenkuin minä käsken", se sanoi englanninkielellä, "niin pelastan teidät."
Bluber kohotti päätänsä. "Tulla pikaa, tulla pikaa!" hän huusi. "Ei me ampu. Pelasta minut, pelasta minut, niin minä anta sinulle viisi punda."
Puusta, josta ääni oli kajahtanut, kuului yksi ainoa, matala, venytetty vihellyssävel, ja sitten seurasi tuokion äänettömyys.
Kääpiöt, jotka olivat hetkeksi hämmästyneet puun lehvistöstä kuuluneesta salaperäisestä äänestä, lopettivat toimintansa, mutta kun he sitten eivät enää kuulleet mitään pelkoaherättävää, tulivat he esille pensaikon suojasta ja sinkauttivat toisen nuolisateen aukeaman ruohossa makaavaa neljää miestä kohti. Samalla kun valkoinen jättiläishahmo hyppäsi viidakon patriarkan alemmilta oksilta, loikkasi iso mustaharjainen leijona alhaalta tiheiköstä.
"Oi!" kiljahti Bluber ja peitti taas käsivarsillaan kasvonsa.
Hetkisen kääpiöt seisoivat säikähtyneinä, ja sitten heidän päällikkönsä huusi: "Se on Tarzan!" ja kääntyi pakenemaan viidakkoon.
"Niin, minä olen Tarzan — Apinain Tarzan", huusi loordi Greystoke. "Tässä ovat Tarzan ja kultaleijona." Mutta hän haastoi kääpiöiden kieltä, joten valkoiset eivät tajunneet sanaakaan hänen puheestaan. Sitten hän kääntyi näitä kohti "Gomanganit ovat menneet tiehensä", hän sanoi, "nouskaa!"
Kaikki neljä miestä kömpivät pystyyn. "Keitä te olette ja mitä täällä hommaatte?" kysyi Apinain Tarzan. "Mutta minun ei tarvitsekaan tiedustaa keitä olette. Olette samoja, jotka huumaannutitte minut ja jätitte avuttomana leiriinne ensimmäisen ohimenevän leijonan tai villin alkuasukkaan saaliiksi."
Bluber kompuroi esille, hieroen kämmeniään yhteen, liehakoiden ja hymyillen.
"Oi, oi, herra Tarzan, me ei te tuntenut! Koskaan ei me olis tehny' se, jos me olis tietäny' että te oli Apinain Tarzan. Pelastakaa minut! Kymmenen punda — kaksikymmenen punda — mitä ikinä. Sanokaa, mitä se maksa. Pelastakaa minut, niin koko raha olla teidän."
Tarzan ei välittänyt juutalaisesta, vaan kääntyi toisten puoleen. "Minä etsin erästä miehistänne", hän sanoi, "Luvini-nimistä neekeriä. Hän tappoi vaimoni. Missä hän on?"
"Siitä emme tiedä mitään", selitti Kraski. "Luvini kavalsi ja jätti meidät. Teidän puolisonne ja muuan toinen valkoinen nainen olivat silloin leirissämme. Kukaan meistä ei tiedä, mihin he ovat joutuneet. He olivat meidän takanamme, kun asetuimme puolustamaan leiriä omia miehiämme ja arabialaisten orjia vastaan. Wazirinne olivat siellä. Sitten kun vihollinen oli vetäytynyt pois, huomasimme, että ne kaksi naista olivat kadonneet. Me emme tiedä, mitä heille on tapahtunut. Juuri olemme heitä etsimässä."
"Samaa kertoivat minulle wazirini", virkkoi Tarzan; "mutta ettekö ole senjälkeen laisinkaan nähneet Luvinia?"
"Emme ole", vastasi Kraski.
"Mitä te täällä hommailette?" kysyi Tarzan.
"Me tulimme herra Bluberin kanssa tieteelliselle tutkimusretkelle", vastasi Kraski. "Olemme kohdanneet paljon vastuksia. Oppaamme, soturimme johtajineen ja kantajamme nousivat kapinaan ja karkasivat. Me olemme aivan yksinämme ja avuttomina."
"Oi, oi!" huudahti Bluber. "Pelastakaa meidät, pelastakaa meidät! Mutta pitäkää toi leijona pois. Se tekee minut hermostunut."
"Se ei tee teille pahaa — jos en minä sitä käske", sanoi Tarzan.
"Sitten olla hyvä eikä sitä käskeä", rukoili Bluber.
"Mihin teillä on matka?" tiedusti Tarzan.
"Koetamme päästä takaisin rannikolle", vastasi Kraski, "ja sieltä
Lontooseen."
"Tulkaa minun kanssani", sanoi Tarzan, "ehkä minä voin auttaa teitä. Ette te sitä ansaitse, mutta en voi jättää valkoihoisia tänne viidakkoon kuolemaan."
He seurasivat häntä itää kohti ja leiriytyivät yöksi vähäisen viidakkopuron partaalle.
Neljän lontoolaisen oli vaikea tottua ison leijonan läsnäoloon, ja
Bluber oli silminnähtävän pelon vallassa.
Heidän kyyköttäessään nuotion ympärillä Tarzanin hankkiman illallisen jälkeen ehdotti Kraski, että ryhdyttäisiin rakentamaan jonkinlaista suojaa petoeläimiä vastaan.
"Se ei ole tarpeellista", sanoi Tarzan. "Jad-bal-ja vartioi teitä. Se nukkuu Apinain Tarzanin vieressä, ja mitä toinen meistä ei kuule, sen kuulee toinen."
Bluber huoahti.
"Mein Gott!" hän huusi. "Minä antais kymmenen punda yksi yön unesta."
"Voitte sen tänä yönä saada halvemmalla", sanoi Tarzan, "sillä mitään ei teille tapahdu, kun Jad-bal-ja ja minä olemme saapuvilla."
"No, sitten minä luulee, että minä sanoo hyvää yötä", virkkoi juutalainen, ja astuen muutamia askeleita valkeasta poispäin hän kietoutui viittaansa ja oli pian unen helmoissa. Throck ja Peebles seurasivat esimerkkiä ja pian senjälkeen Kraskikin.
Maatessaan puolitorkuksissa, silmät raollaan, näki venäläinen apinamiehen nousevan siihenastisesta kyykkyisestä asennostaan ja kääntyvän läheistä puuta kohti. Siinä putosi jotakin hänen lannetaljansa alta — pieni nahkainen pussi, joka oli pullollaan jotakin tavaraa.
Kraski, joka nyttemmin oli täysin valveilla, tarkkasi sitä silmillään, apinamiehen siirtyessä Jad-bal-jan seuraamana lyhyen matkan päähän, jonne hän paneutui nukkumaan.
Iso leijona lyyhistyi makaavan miehen viereen, ja pian pääsi venäläinen varmuuteen, että molemmat nukkuivat. Heti hän alkoi salavihkaa ryömiä pientä, tulen ääressä olevaa myttyä kohti. Jokaisella liikkeellään hän pysähtyi ja katsahti edessään makaavia molempia hurjia petoja, mutta ne nukkuivat rauhallisesti. Vihdoin saattoi venäläinen kädellään tavoittaa pussin ja vetäen sen luokseen sulloi sen nopeasti paitansa povelle. Sitten hän kääntyi ja ryömi verkalleen ja varovaisesti paikalleen nuotion toiselle puolelle. Siellä hän, maaten pää toisella käsivarrellaan ikäänkuin syvässä unessa, tunnusteli huolellisesti pussia vasemman kätensä sormilla.
— Ne tuntuivat pieniltä kiviltä, — hän mietti, — ja epäilemättä ne niitä olivatkin, raakalaismaisia koristuksia tuolle villille barbaarille, joka on englantilainen pääri. Ei näytä mahdolliselta, että tuo villi peto olisi istunut parlamentin ylähuoneessa.
Äänettömästi Kraski avasi solmun suljetun pussin suusta, ja hetkistä myöhemmin vieritti hän osan sen sisällöstä kämmenelleen.
— Hyvänen aika, timantteja! — riemastui hän. Ahneesti hän kaatoi ne kaikki ulos ja tuijotti niihin himokkaasti. Isoja, välkkyviä kiviä, puhtainta lajia! Viisi naulaa hohtavia, valkoisia timantteja, jotka edustivat niin satumaista rikkautta, että venäläisen päätä huimasi hänen sitä ajatellessaan.
— Hyvänen aika, — toisti hän, — kädessäni Kroisoksen aarteet!
Nopeasti hän keräsi kivet ja pani ne takaisin pussiin, toisella silmällään alati vilkuen Tarzaniin ja Jad-bal-jaan; mutta kumpikaan näistä ei hievahtanut, ja pian oli hän palauttanut kaikki timantit pussiin ja sujahduttanut sen paitansa alle.
— Huomenna, — hän mietti, — huomenna… Kunpa minulla olisi ryhtiä yrittää sitä jo tänä yönä!
Seuraavan aamupäivän puolivälissä Tarzan lähestyi neljän lontoolaisen kanssa melkoisen isoa paalutettua kylää, jossa oli monta majaa. Häntä ei otettu vastaan ainoastaan suopeasti, vaan hallitsijalle tulevalla kunnioituksella.
Valkoisiin teki valtavan vaikutuksen mustan päällikön ja hänen soturiensa sävy, kun Tarzan saatettiin heidän eteensä.
Kun tavallinen tervehdysjuhlallisuus oli suoritettu, kääntyi Tarzan ja osoitti kädellään neljää eurooppalaista. "Nämä ovat minun ystäviäni", hän sanoi mustalle päällikölle, "ja he haluavat turvallisesti päästä rannikolle. Lähetä siis heidän mukaansa riittävästi sotureita pyydystämään heille riistaa ja suojelemaan heitä matkan varrella. Minä, Apinain Tarzan, pyydän sinulta tätä suosiota."
"Apinain Tarzanin, suuren päällikön, viidakon herran, tarvitsee vain käskeä", vastasi neekeri.
"Hyvä", huudahti Tarzan. "Ruoki heitä hyvin ja kohtele heitä hyvin!
Minulla on muita hommia, enkä voi jäädä tänne."
"Heidän vatsansa täytetään, ja he pääsevät vahingoittumattomina rannikolle."
Lausumatta sanaakaan jäähyväsiksi, vähäisimmälläkään merkillä osoittamatta, että oli tietoinen heidän läsnäolostaan, läksi Apinain Tarzan noiden neljän eurooppalaisen näkyvistä, Jad-bal-jan, kultaleijonan, tassuttaessa hänen kintereillään.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Väkäkärkinen surmankeihäs
Kraski vietti unettoman yön. Hän käsitti hyvin, että Tarzan ennemmin tai myöhemmin huomaisi timanttipussinsa menetyksen ja palaisi vaatimaan siitä tiliä neljältä lontoolaiselta, joita oli avustanut. Ja niinpä venäläinen aamunkoin ensimmäisen valojuovan valahtaessa idän taivaalle nousi kuivatuista ruohoista valmistetulta vuoteeltaan majassa, jonka päällikkö oli hänelle ja Bluberille osoittanut, ja hiipi salavihkaa kylän raitille.
— Hyvä Jumala! — hän tuumi itsekseen. — On vain yksi mahdollisuus tuhannesta, että voin päästä rannikolle yksinäni, mutta tämä, — hän puristi kädellään paitansa alla olevaa timanttipussia, — tämä on jokaisen ponnistuksen arvoinen, on säilytettävä hengenkin uhalla. Tuhansien kuninkaitten aarteet! Hyvä Jumala, mitä sillä voisinkaan aikaansaada Lontoossa, Pariisissa ja New Yorkissa!
Varovaisesti hän hiipi kylästä, ja pian sulkeutui viidakon vihannuus Karl Kraskin, venäläisen, jälkeen, hänen hävitessään iäksi toveriensa näköpiiristä.
Bluber oli ensimmäinen huomaamaan Kraskin poissaolon, sillä vaikka nuo kaksi eivät toisiaan rakastaneet, olivat he lyöttäytyneet yhteen Peeblesin ja Throckin välisen ystävyyden vastapainoksi.
"Oletko nähnyt Karlia tänä aamuna?" hän kysyi Peeblesiltä, kun kaikki kolme kerääntyivät padan ympärille, jossa oli heidän aamiaisekseen tuotu mauton keitos.
"En", sanoi Peebles. "Varmaankin hän nukkuu vielä."
"Hän ei olla majassa", vastasi Bluber, "hän ei olla siellä, kun minä herätä."
"Pitäköön hän huolta itsestään", murahti Throck, jatkaen aamiaistaan. "Kaipa sinä hänet löydät jonkun ryökynän luota", ja hän irvisti hyväksyvästi pienelle pilalleen Kraskin hyvintunnetusta heikkoudesta.
He olivat lopettaneet aamiaisensa ja yrittivät haastella muutamien soturien kanssa, saadakseen tietää, milloin päällikkö aikoi saattaa heidät rannikolle, eikä Kraski ollut vieläkään näyttäytynyt. Nyt oli Bluber melkoisesti huolissaan, ei suinkaan Kraskin turvallisuudesta, vaan omastaan. Sillä jos jotakin saattoi tässä ystävällisessä kylässä yön hiljaisina hetkinä tapahtua Kraskille, niin saattoi samanlainen kohtalo odottaa häntäkin, ja kun hän lausui sen ajatuksen ilmi, antoi se miettimisen aihetta toisillekin, joten he kaikki kolme olivat päällikön puheille pyrkiessään hyvin peloissaan.
Merkkien ja neekerienglannin avulla ja rääkäten alkuasukasten kieltä, jota he kaikki osasivat muutaman sanan, onnistui heidän tiedoittaa päällikölle, että Kraski oli hävinnyt ja että he tahtoivat tietää, minne hän oli joutunut.
Päällikkö oli tietysti yhtä ymmällä kuin he itsekin ja pani heti toimeen etsinnän kautta kylän, mutta sen tuloksena vain todettiin, että Kraskia ei ollut aitauksen sisällä ja pian senjälkeen havaittiin kylän porttikäytävästä viidakkoon johtavat jäljet.
"Mein Gott!" huudahti Bluber. "Hän mennä ulos tuonne, ja mennä ihan yksin keskellä yötä! Hänen täytynyt olla hullu."
"Niin", säesti Throck, "miksi hän sen oikeastaan teki?"
"Ei suinkaan teiltä ole mitään poissa?" kysyi Peebles molemmilta toisilta. "Ehkä hän on vohkinut jotakin."
"Oi, oi! Mitä meillä olla otettavaa?" huudahti Bluber. "Meidän pyssyt ja ammukset — nehän on tuossa. Niitä hän ei ottanut. Eikä meillä olla muuta arvokasta, paitsi minun kaksikymmenen punnan puku."
"Mutta miksi hän sen sitten teki?" ihmetteli Peebles.
"Ehkä se tolvana käveli unissaan", sanoi Throck, eivätkä nuo kolme voineet mitään parempaa selitystä Kraskin salaperäiselle katoamiselle keksiäkään.
Tuntia myöhemmin he lähtivät rannikkoa kohti, joukko päällikön sotilaita suojanaan.
Kivääri olalta riippumassa asteli Kraski itsepintaisesti viidakkopolkua pitkin, pitäen raskasta automaattipistoolia oikeassa kädessään. Hän heristi alati korviaan kuullakseen ajettiinko häntä ehkä takaa, tai saadakseen vihiä vaaroista, jotka saattoivat uhata edestä tai jommaltakummalta sivulta. Yksinään salaperäisessä viidakossa hän oli kauhun painajaisen vallassa. Ja jokaisella kilometrillä, jonka hän taivalsi, hupeni timanttien arvo siihen peloittavaan koetukseen verraten, jonka hän käsitti itsellään olevan kestettävänä, ennenkuin saattoi toivoa rannikolle pääsemistä.
Kerran Histah, käärme, joka matalalta oksalta riippuen polun yli, sulki häneltä tien, eikä miekkonen uskaltanut sitä ampua, peläten kiinnittävänsä mahdollisten takaa-ajajain huomion olinpaikkaansa. Hänen täytyi siis kiertää sotkuisen alimetsän läpi, jota kasvoi tiheästi kapean reitin kummallakin puolella. Kun hän jälleen pääsi polulle käärmeen tuolla puolen, olivat hänen vaatteensa entistä repaleisemmat, ja lukemattomat piikit, joiden ohi hänen oli täytynyt tunkeutua, olivat raapineet ja haavoittaneet hänen ihonsa verille. Hän kylpi hiessä ja läähätti uupumuksesta, ja hänen pukunsa oli täynnä muurahaisia, joiden häijyt pistot saivat hänet puolihulluksi tuskasta.
Jälleen päästyään aukeamalle hän riuhtaisi vaatteet yltään ja taisteli vimmatusti, vapautuakseen kiduttavista kiusanhengistä.
Niin tuhkatiheästi vilisi muurahaisia hänen vaatteissaan, ettei hän enää rohjennut pukea niitä ylleen. Vain timanttipussin, ammuksensa ja aseensa hän sieppasi ahnaalta parvelta, jonka lukumäärä nopeasti lisääntyi. Niitä kuhisi näennäisesti miljoonittain, kun ne jälleen yrittivät käydä hänen kimppuunsa ja syödä hänet suuhunsa.
Ravistaen enimmät muurahaiset näistä takaisin saamistaan kapineista syöksyi Kraski vimmatusti polkua pitkin yhtä alastomana kuin syntyessään, ja kun hän puoli tuntia myöhemmin kompasteli ja vihdoin kaatui uupumuksesta ja makasi läähättäen viidakon kostealla pinnalla, käsitti hän, kuinka turha oli hänen hullu yrityksensä yksinään pyrkiä rannikolle, — käsitti hän vielä täydellisemmin kuin hän konsaan muissa olosuhteissa olisi käsittänyt, koska ei ole mitään, mikä niin herpaa sivistyneen miehen rohkeutta ja itseluottamusta kuin se, että hän menettää vaatteensa.
Niin vähän suojaa kuin hänellä poisheittämistään rääsyiksi repeilleistä vaatekappaleista olisi ollutkin, ei hän olisi voinut tuntea itseään avuttomammaksi, jos sensijaan olisi menettänyt aseensa ja ammuksensa, sillä siihen määrin olemme riippuvaisia tavoista ja ympäristöstä. Kovin säikähtyneenä siis Kraski, jo edeltäpäin tuomittuna epäonnistumaan, ryömi pelokkaasti viidakkopolkua eteenpäin.
Nälissään ja viluissaan hän nukkui sen yön ison puun haarukassa, pyydysteleväin petojen karjuessa, köhiessä ja muristessa viidakon pimeydessä hänen ympärillään. Kauhusta väristen hän tuon tuostakin havahtui säikähtyneenä valveille, ja kun hän uupumuksesta viimein torkahti, ei hän nauttinut lepoa, vaan näki hirmu-unia, jotka äkillinen karjahdus useinkin muutti todellisuudeksi. Näin kuluivat vihdoin kamalan yön pitkät, ikävät tunnit, eikä aamu näkynyt koskaan sarastavan. Mutta se tuli kumminkin, ja taaskin hän jatkoi kompastelevaa kulkuaan länttä kohti.
Pelosta, väsymyksestä ja tuskasta melkein puolitainnoksissa hän hapuili eteenpäin, käyden hetki hetkeltä huomattavasti heikommaksi, sillä hän oli ollut ruuatta ja vedettä siitä asti, kun karkasi toveriensa luota enemmän kuin kolmekymmentä tuntia sitten.
Keskipäivä lähestyi. Kraski eteni, mutta nyt hitaasti ja usein levähdellen; ja kerran tällaisen levähdyksen aikana hän luuli turtuneilla aistellaan erottavansa ihmisääniä lyhyehkön matkan päästä. Hän ravisti itseään nopeasti ja yritti keskittää heikkenevää tajuntaansa. Hän kuunteli tarkkaavaisesti, ja sitten hän jonkun verran voimistuneena nousi pystyyn.
Siitä ei ollut epäilystäkään. Hän kuuli ääniä aivan lyhyen matkan päästä, eivätkä ne kuulostaneet alkuasukasten, vaan pikemmin eurooppalaisten ääniltä. Mutta hän oli yhä varovainen ja hiipi hiljalleen eteenpäin, kunnes eräästä polunmutkasta näki mutaisen puron rannalla ahon, jolla kasvoi harvassa puita.
Joenäyrään lähellä oli pieni, ruohokattoinen ja korkealla paalutuksella ympäröity hökkeli, jota vielä lisäksi suojeli okaisista pensaista kyhätty ulompi boma.
Mökin suunnalta äänet kuuluivatkin, ja nyt hän selvästi erotti naisen puhetta, vastustavaa ja vihaista, joka vastasi syvään miehenääneen.
Verkalleen Karl Kraskin silmät avartuivat epäilystä, johon liittyi pelkoakin, sillä hänen kuulemansa miehenääni oli kuolleen Esteban Mirandan ja naisen ääni oli kadonneen Flora Hawkesin, jota hän myöskin jo kauan oli pitänyt kuolleena ja siis menetettynä. Mutta Karl Kraski ei juuri yliluonnollisiin uskonut. Ruumiista erkaantuneet henget eivät kaipaa majoja, paaluvarustuksia tai oka-aitausta. Noiden äänten omistajat olivat yhtä eläviä — yhtä aineellisia — kuin hän itsekin.
Hän lähti hökkeliä kohti, melkein unohtaen vihansa ja mustasukkaisuutensa Estebania kohtaan sen helpotuksen vuoksi, jota hän tunsi huomatessaan, että jälleen pääsisi itsensä kaltaisten olentojen seuraan. Hän oli kuitenkin astunut vain muutaman askeleen viidakon reunasta, kun naisen ääni jälleen kuului hänen korviinsa ja hän samalla äkkiä totesi alastomuutensa. Hän pysähtyi ajatuksissaan, katsellen ympärilleen, ja alkoi sitten ripeästi kerätä pitkää levälehtistä viidakkoruohoa, josta laittoi karkean, mutta käytäntökelpoisen hameen, kiinnittäen sen vyötäisilleen samasta aineesta kierretyllä köydellä. Sitten hän uudistunein luottamuksin käveli edelleen mökkiä kohti. Peläten, että he eivät häntä alussa tuntisi, vaan luulisivat viholliseksi ja hyökkäisivät hänen päälleen, Kraski huusi ennen paalutuksen aukolle saapumistaan Estebania nimeltä. Heti tuli espanjalainen tytön seuraamana hökkelistä. Jollei Kraski olisi kuullut hänen ääntään ja häntä siitä tuntenut, olisi hän luullut häntä Apinain Tarzaniksi, sillä niin samanlainen hän oli. Hetkisen tuijottivat molemmat edessään seisovaan ilmestykseen.