"Ettekö tunne minua?" kysyi Kraski. "Minä olen Karl, Karl Kraski.
Tunnethan sinä minut, Flora."
"Karl!" huudahti tyttö ja yritti harpata eteenpäin, mutta Esteban tarttui häntä ranteesta ja pidätti häntä.
"Mitä sinä täällä hommailet, Kraski?" kysyi espanjalainen ärtyisästi.
"Pyrin rannikolle", vastasi venäläinen; "olen puolikuollut nälästä ja uupumuksesta."
"Tuolta päin rannikolle mennään", sanoi espanjalainen, osoittaen länttä kohti vievää latua. "Lähdehän liikkeelle, Kraski, täällä ei sinulle ole terveellistä."
"Tarkoitatko, että lähetät minut pois ilman ruokaa ja vettä?"
"Vettä on tuolla", selitti Esteban, viitaten jokeen, "ja viidakko on täynnä muonaa, jos miehellä vain on kyllin rohkeutta ja älyä sitä hankkia."
"Ethän voi lähettää häntä pois", huudahti tyttö; "en pitänyt mahdollisena, että sinäkään voisit olla niin julma", ja sitten kääntyen venäläisen puoleen: "Oi, Karl", rukoili hän, "älä mene! Pelasta minut! Pelasta minut tuolta pedolta!"
"Astu sitten sivulle", huusi Kraski, ja kun tyttö riuhtaisi itsensä irti Mirandan otteesta, kohotti venäläinen pistoolinsa ja tähtäsi aivan läheltä espanjalaiseen: Luoti sivuutti maalinsa, tyhjä patruuna tukkesi syöttökotelon, ja kun Kraski jälleen veti liipaisinta, mutta tuloksettomasti, vilkaisi hän aseeseensa ja huomatessaan sen hyödyttömyyden paiskasi sen kiroten luotaan. Hänen vimmatusti yrittäessään saada kiväärinsä toimimaan Esteban sinkautti lyhyen, raskaan keihäänsä, jota hän nyttemmin oli oppinut käyttämään osuvasti, ja ennenkuin toinen ehti painaa kiväärinsä liipaisinta, puhkaisi raateleva väkäkärki hänen rintansa ja sydämensä. Äännähtämättä Karl Kraski vaipui kuolleena vihollisensa ja kilpailijansa jalkoihin, samalla kun nainen, jota kumpikin oli rakastanut omalla itsekkäällä tai karkealla tavallaan, lyyhistyi nyyhkyttäen maahan äärimmäisen epätoivon vallassa. Nähdessään, että toinen oli kuollut, Esteban astahti eteenpäin, tempasi keihäänsä Kraskin ruumiista ja otti kuolleelta viholliseltaan myöskin hänen ammuksensa ja aseensa. Hänen tätä tehdessään osuivat hänen silmänsä pieneen nahkapussiin, jonka Kraski oli kiinnittänyt vyötäisilleen alkuperäisen pukimensa pitimeksi vastikään punomallaan ruohoköydellä.
Espanjalainen tunnusteli pussia ja koetti saada selville, mitä se sisälsi, ja teki sen johtopäätöksen, että siinä oli ampumatarpeita, mutta ei tutkinut tarkemmin, ennenkuin oli vienyt vainajan aseet hökkeliinsä. Sinne hän oli laahannut myöskin tytön, joka kyyhötti nyyhkien nurkassa.
"Karl-parka, Karl-parka!" voihki Flora ja kääntyi sitten Estebanin puoleen. "Mikä peto!"
"Niin", huudahti toinen nauraen. "Minä olen peto. Minä olen Apinain Tarzan, ja tuo pahuksen ryssä tohti nimittää minua Estebaniksi. Minä olen Tarzan! Minä olen Apinain Tarzan!" hän toisti kirkumalla. "Ken tohtii minua muuksi nimittää, on kuoleman oma. Kyllä minä niille näytän. Kyllä minä niille näytän", hän jupisi.
Tyttö katsahti häneen avartunein ja leimuavin silmin, ja häntä puistatti,
— Hullu, — hän ajatteli. — Hullu! Hyvä Jumala… Yksinäni erämaassa mielipuolen kanssa! — Ja yhdessä suhteessa oli Esteban Miranda todellakin hullu; hän oli hullu niinkuin osaansa täydesti eläytynyt näyttelijä. Niin kauan oli Esteban Miranda nyt esittänyt osaansa ja niin tositaitavaksi hän oli tullut tuon ylvään henkilön tulkitsemisessa, että hän luulotteli olevansa Tarzan; ja ulkonaisessa esiintymisessään hän olisi saattanut pettää apinamiehen parhaan ystävän. Mutta tuossa hahmossa asui rakin ja viheliäisen pelkurin sielu.
"Hän olisi anastanut Tarzanin puolison", jupisi Esteban, "Tarzanin, viidakon herran puolison! Näetkö, kuinka minä hänet surmasin yhdellä ainoalla keihäänheitolla. Ethän voisi rakastaa vetelystä, kun sinulle on tarjona suuren Tarzanin lempi!"
"Minä inhoon sinua", virkkoi tyttö, "sinä olet eläimiä alhaisempi."
"Sinä olet kumminkin minun", sanoi espanjalainen, "eikä sinua kukaan muu koskaan saa — ennemmin minä sinut tappaisin. Mutta katsotaanhan, mitä venäläisellä oli nahkapussissaan; tuntuu kuin siellä olisi ammuksia koko rykmentin surmaamiseksi", ja hän päästi solmusta pussinsuuta sitovat hihnat ja tipahdutti vähän sen sisällöstä majan lattialle. Kun säteilevät kivet vierähtivät säkenöiden heidän hämmästyneiden silmiensä eteen, jäi tytön suu auki ihmettelystä.
"Pyhä neitsyt!" huudahti espanjalainen; "ne ovat timantteja!"
"Sadoittain timantteja", mutisi tyttö. "Mistähän hän ne oli saanut?"
"En tiedä enkä välitä", sanoi Esteban. "Ne ovat minun. Ne ovat kaikki minun… Minä olen rikas, Flora. Minä olen rikas, ja jos sinä olet hyvä tyttö, niin saat jakaa varallisuuteni minun kanssani."
Flora Hawkesin silmät kapenivat. Hänen povessaan heräsi hänen alituinen ahneutensa, joka vallitsi hänen olemustaan, ja sen ohella leimahti nyttemmin yhtä voimakas viha espanjalaista kohtaan. Tämän sitä tietämättä oli noiden kimaltelevain helyjen omistaminen vihdoin kiteyttänyt naisen mielessä jo kauan harkitun päätöksen tappaa espanjalainen hänen nukkuessaan. Tähän asti häntä oli peloittanut jäädä yksikseen viidakkoon, mutta nyt voitti suuren aarteen omistamisen himo hänen pelkonsa.
<tb>
Viidakkoa samoillessaan Tarzan keksi länsirannikon neekerien eri joukkojen ja surmattujen arabialaisten pakenevien orjien jäljet ja tavoittaen vuoron perään kunkin ryhmän tiedusteli edelleen Luvinia, säikäyttäen neekerit puhumaan totta ja lähtiessään jättäen heidät pelon valtaan. Kaikki joukkueet kertoivat saman tarinan.
Ei kukaan ollut nähnyt Luvinia taistelu- ja paloyön jälkeen, ja kaikki olivat varmat, että hänen oli täytynyt lähteä jonkun muun joukkueen kanssa. Niin täydellisesti oli apinamies ollut viime päivät surunsa vallassa ja niin hartaasti antautunut etsintään, että hän oli laiminlyönyt vähäpätöisemmät seikat eikä siis ollut huomannut sitäkään, että timantteja sisältävä pussi oli kadonnut. Hän olikin oikeastaan unohtanut timantit, kunnes ne ihan sattumalta juolahtivat hänen mieleensä, ja sitten hän äkkiä huomasi, että ne olivat poissa. Mutta milloin ja missä olosuhteissa hän ne oli hukannut, sitä hän ei voinut muistaa.
"Ne eurooppalaiset lurjukset", hän jupisi Jad-bal-jalle, "varmaankin ovat ne vieneet", ja se ajatus leimahdutti äkkiä tulipunaisen juovan kirkkaasti hänen otsalleen, kun oikeutettu suuttumus kuohahti hänen rinnassaan hänen auttamainsa miesten petollisuuden ja kiittämättömyyden vuoksi. "Niinkuin etsimme Luvinia, samoin etsimme niitä muitakin." Ja sitenpä sattui, että Peebles, Throck ja Bluber olivat vaeltaneet vain lyhyen matkan rannikkoa kohti, kun he erään puolipäivänlevähdyksen aikana hämmästyksekseen näkivät apinamiehen hahmon liikkuvan heitä kohti ja hänen vieressään astuvan ison, mustaharjaisen leijonan.
Tarzan ei millään tavoin vastannut heidän liehakoivaan tervehdykseensä, vaan tuli ääneti lähemmäksi ja pysähtyi vihdoin, kädet ristissä rinnalla, heidän eteensä. Hänen kasvoillaan oli syyttävä, yrmeä ilme, joka toi pelonväristyksen Bluberin arkaan sydämeen ja kalvensi paatuneiden englantilaisten jätkien naamat.
"Mikä nyt on?" he kysyivät kuorossa. "Onko mitään vinossa? Mitä on tapahtunut?"
"Tulin hakemaan takaisin kivipussia, jonka te minulta veitte", sanoi
Tarzan koruttomasti.
Jokainen kolmesta vilkaisi epäluuloisesti toveriinsa. "Minä ei ymmärrä, mitä te sanoo, herra Tarzan", sopersi Bluber, hieroen kämmeniään yhteen. "Minä olla varma, että tapahtunut joku erehdys, jollei…" Hän loi salavihkaa epäluuloisen katseen Throckiin ja Peeblesiin.
"Minä en tiedä mitään mistään kivipussista", lausui Peebles, "mutta minä sanon, että israeliittaan ei koskaan ole luottamista."
"Minä en luota kehenkään teistä", tiuskasi Tarzan; "suon teille viisi sekuntia pussin luovuttamiseen ja jollette sillä ajalla ole antanut sitä takaisin, tarkastan teidät läpikotaisin."
"Niin", huudahti Bluber, "tarkastakaa minä, tarkastakaa minä kaikin mokomin. Ka, herra Tarzan, minä ei millään ehdolla ottais teiltä yhtikäs mitään."
"Jossakin on nyt sekaannus", mörähti Throck; "minulla ei ole mitään teille kuuluvaa, ja olen varma, ettei ole näillä toisillakaan."
"Missä se neljäs mies on?" kysyi Tarzan.
"Oh, Kraskiko? Hän hävisi samana iltana, kun toitte meidät siihen kylään. Emme ole häntä sen koommin nähneet — niin se on. Nyt minä tiedän, — ihmettelimme hänen lähtemistään,- mutta nyt käsitän sen selvästi kuin oman naamatauluni. Hän sen kivipussin ottikin, hän juuri. Hänen lähdöstään asti olemme kummeksineet, mitä hän varasti, mutta nyt on asia aivan selvä."
"Niin", huudahti Peebles, "ihan varmasti, ja tässä sitä ollaan, niinpä niin."
"Olisihan me se pitänyt tietääkin, olisi pitänyt tietääkin!" myönsi
Bluber.
"Mutta sittenkin minä tutkin teidät kaikki", sanoi Tarzan, ja kun neekerien päämies saapui ja apinamies oli hänelle selittänyt, mitä halusi, riisuttiin nuo kolme valkoista nopeasti ja tarkastettiin. Heidän tavaransakin etsittiin läpikotaisin, mutta jalokiviä ei löydetty.
Sanaa sanomatta Tarzan kääntyi viidakkoon, ja tuokiossa näkivät neekerit ja nuo kolme eurooppalaista tuuhean lehtimeren nielaisevan apinamiehen ja kultaleijonan.
"Jumala varjelkoon Kraskia!" huudahti Peebles.
"Mitähän hän kivipussilla tekee?" ihmetteli Throck. "Minusta hänen täytyy olla vähän löyhypäinen."
"Ei hän olla lainkaan löyhypäinen", huudahti Bluber. "On vain yksi laji kiviä Afrikassa, joita Kraski varastais ja juoksis sitten ne mukana yksinään viidakkoon. Timantteja!"
Peebles ja Throck avasivat hämmästyneinä silmänsä. "Se kirottu ryssä", huudahti edellinen, "jutkautti meitä kuin jutkauttikin."
"Hyvinkin luultavasti hän pelasti henkemme", lausui Throck. "Jos se apinaurho olisi tavannut Kraskin timantteineen meidän joukostamme, olisimme kaikki kärsineet saman kohtalon, — ei häntä olisi voitu saada uskomaan, ettei meillä ollut kättämme pelissä. Eikä Kraski olisi tehnyt mitään, auttaakseen meitä pulasta."
"Toivon, että hän sen lurjuksen tavoittaa!" huudahti Peebles kiihkeästi.
He säikähtyivät äänettömyyteen hetkistä myöhemmin, nähdessään Tarzanin palaavan leiriin; mutta apinamies ei kiinnittänyt mitään huomiota valkoisiin, vaan meni suoraan päämiehen luo, jonka kanssa keskusteli muutamia minuutteja. Sitten hän taas kääntyi ja lähti.
Toimien päämieheltä saamainsa tietojen mukaan oikaisi Tarzan viidakon läpi kylää kohti, johon oli jättänyt nuo neljä valkoihoista heimopäällikön huostaan ja josta Kraski myöhemmin oli yksinään luikkinut tiehensä. Hän liikkui nopeasti, jättäen Jad-bal-jan seuraamaan perässä, ja suoriutui välimatkasta verraten lyhyessä ajassa, koska hän eteni melkein linnuntietä puiden latvoissa, missä ei ollut mitään takkuista pensasmetsää häntä kammitsoimassa.
Kyläportin ulkopuolelta hän keksi Kraskin jäljet, jotka tosin jo olivat melkein hävinneet, mutta kuitenkin vielä apinamiehen teräville vaistoille havaittavissa. Niitä hän seurasi nopeasti, sillä Kraski oli kaiken aikaa pysytellyt avoimella, läntiseen suuntaan kiertelevällä polulla.
Aurinko oli melkein vaipunut läntisten puunlatvojen tasalle, kun Tarzan äkkiä joutui aholle hidasjuoksuisen puron luo, jonka äyräällä oli vähäinen karkeatekoinen, vaajavarustuksella ja okapensasaidalla ympäröity hökkeli.
Apinamies pysähtyi kuuntelemaan, nuuhkien ilmaa herkillä sieraimillaan, ja harppoi sitten äänettömin askelin aukeaman yli hökkeliä kohti. Ruohikossa paalutuksen ulkopuolella virui valkoisen miehen hengetön ruumis, ja yhdellä ainoalla silmäyksellä apinamies totesi, että se oli hänen etsimänsä pakolainen. Heti käsitti hän, että oli turhaa etsiä timanttipussia kuolleelta, koska oli ilman muuta selvää, että kivet nyt olivat sen hallussa, joka oli venäläisen tappanut, ken hän sitten lienee ollutkin. Pintapuolinen tarkastus ilmaisikin hänelle, että hän oli oikeassa.
Sekä hökkelin sisä- että paalutuksen ulkopuolella oli merkkejä siellä äsken käyneestä miehestä ja naisesta, ja edellisen jäljet sopivat sen henkilön jälkien mittasuhteisiin, joka oli tappanut Gobun, ison apinan, ja metsästänyt Baraa, kaurista, apinamiehen alueilla. Mutta entä nainen? Oli ilmeistä, että hän oli kävellyt hellillä, väsyneillä jaloilla ja että hänellä kenkien asemasta oli ollut riepukääreet jaloissa.
Tarzan seurasi miehen ja naisen jälkiä, jotka veivät hökkelistä viidakkoon. Niiden etääntyessä kävi ilmi, että nainen oli usein jättäytynyt jälkeen ja alkanut onnahdella yhä surkeammin. Hän oli liikkunut varsin hitaasti, ja Tarzan havaitsi, että mies ei ollut häntä odottanut, sillä muutamin paikoin hän oli ollut melkoisesti naisen edellä.
Ja Esteban oli todellakin ponnistanut kauas Flora Hawkesin edelle, jonka haavoittuneet ja verta vuotavat jalat tuskin jaksoivat häntä kannatella.
"Odota minua, Esteban", oli hän rukoillut. "Älä jätä minua. Älä jätä minua yksikseni tähän kauheaan viidakkoon."
"Pysy sitten kintereilläni", murisi espanjalainen. "Luuletko, että minä tällainen omaisuus hallussani aion ainiaan viipyä täällä viidakon sydämessä, kunnes joku tulee sen minulta riistämään? Ei, minä riennän rannikolle niin nopeasti kuin voin. Jos kykenet pysymään mukanani, niin hyvä on. Mutta jollet kykene, on se sinun asiasi."
"Ethän toki voi jättää minua. Ethän sinäkään, Esteban, voisi olla sellainen peto kaiken sen jälkeen, mitä olet minut pakottanut puolestasi tekemään!"
Espanjalainen nauroi. "Sinä et ole minulle enempää kuin vanha hansikas", hän sanoi. "Tällä", ja hän piteli timanttipussia edessään, "voin ostaa maailman pääkaupungeista hienoimpia hansikkaita — uusia hansikkaita." Ja hän nauroi koleasti pikku pilalleen.
"Esteban, Esteban", huusi Flora, "tule takaisin, tule takaisin! Minä en jaksa enää kävellä. Älä jätä minua. Tulehan toki takaisin ja pelasta minut!" Mutta toinen vain nauroi hänelle, ja kun hän polun mutkassa häipyi Floran näkyvistä, vaipui tämä avuttomana ja uupuneena tantereelle.
KAHDESKYMMENES LUKU
Kuolleen paluu
Sinä yönä Esteban laati yksinäisen leirinsä vanhan joen kuivunutta uomaa pitkin kiertelevän viidakkopolun syrjään. Uomassa tihkui vielä pieni puronen, joka soi espanjalaiselle hänen kaipaamaansa vettä.
Hänet huumannut harhaluulo, että hän tosiaan oli Apinain Tarzan, antoi hänelle valerohkeutta, niin että hän tohti yksinään laskeutua levolle tantereelle ilman minkäänlaista keinotekoista turvalaitetta, ja onni oli tässä suhteessa häntä sikäli suosinut, etteivät pyydystelevät petoeläimet olleet häntä sattuneet löytämään niissä tilaisuuksissa, joissa hän oli liian paljon uskaltanut. Flora Hawkesin vielä ollessa hänen kumppaninaan hän oli rakentanut tytölle suojuksia, mutta nyt hänet jätettyään ja ollessaan jälleen yksinään hän ei saattanut omaksumassaan osassa pitää itseään niin veltostuneena, että edes kyhäisi okapensas-aidan turvakseen yön pimeydessä.
Hän oli kuitenkin tehnyt nuotion, sillä hän oli kaatanut otuksen eikä ollut vielä saavuttanut sitä villeyden astetta, joka olisi sallinut hänen luulotella pitävänsä raa'asta lihasta.
Syötyään niin paljon lihaa kuin maittoi ja juotuaan kylliksensä pienestä purosta Esteban palasi kyyröttelemään tulensa ääreen, missä veti timanttipussin lannetaljansa alta ja avaten sen kaatoi kourallisen kalliita kiviä kämmenelleen. Niihin osuva värähtelevän valkean hohde lähetti säteileviä kimmellyksiä ympäröivän viidakkoyön pimeyteen, espanjalaisen tiputellessa noita välkkyviä kiviä hentona juovana toisesta kädestään toiseen. Ja tässä kauniissa valoliekissä esiintyi espanjalaiselle tulevaisuudennäkyjä — valtaa, ylellisyyttä, ihania naisia, kaikkea, mitä mies saattaa suurella rikkaudella ostaa. Silmät puoliummessa hän uneksi ihanteesta, jota hän etsisi kautta maailman — unelmanaisesta, jota hän oli aina etsinyt, mutta milloinkaan löytämättä — sopivasta kumppanista sellaiselle miehelle, jollaiseksi Esteban Miranda itseään kuvitteli. Kaventuneita silmäluomiaan varjostavain tummien ripsien raosta hän jo luulikin näkevänsä leirinuotionsa värähtelevässä valossa unelmansa epämääräisen ruumiistuman, naisen hahmon puettuna liehuvaan, läpikuultavaan valkoiseen. Se näkyi leijailevan aivan hänen yläpuolellaan valokehän uloimmalla reunalla entisen joen korkealla äyräällä.
Näky oli kummallisen kestävä. Esteban sulki silmänsä tiukkaan ja raotti niitä sitten juuri hitusen, ja siellä oli ilmestys entisellään niinkuin se oli ollut ennenkuin hän silmänsä ummisti. Sitten hän avasi ne selkoselälleen, ja yhä leijaili valkopukuisen naisen hahmo hänen yläpuolellaan.
Esteban Miranda kalpeni äkkiä. "Jumalan äiti!" siunasi hän. "Se on
Flora. Hän on kuollut ja palannut aaveena kummittelemaan."
Tuijottavin silmin hän nousi hitaasti jaloilleen, katsellakseen suoraan ilmestystä, jolloin se puhui pehmeällä, lempeällä äänellä.
"Kultaseni", se huudahti, "oletko se todellakin sinä!"
Heti Esteban käsitti, ettei se ollut mikään haamu eikä Florakaan — mutta kuka sitten? Kuka oli tämä kauneuden ihanneilmiö yksinään Afrikan villissä erämaassa?
Hyvin hitaasti se astui nyt rantatöyrästä alas ja tuli häntä kohti. Esteban pani timantit takaisin pussiin ja pisti sen jälleen lannetaljansa alle.
Avosylin tuli nainen häntä kohti. "Rakkaani, rakkaani", hän huusi, "älä sano minulle, ettet minua tunne!"
Nainen oli nyt kyllin lähellä, jotta espanjalainen saattoi nähdä hänen rajusti kuohuvan povensa ja rakkaudesta ja intohimosta värähtelevät huulet. Äkillinen kuuman halun puuska valtasi hänet ja hän syöksyi kädet ojossa eteenpäin, tavoittaakseen naisen ja rutistaakseen hänet rintaansa vasten.
<tb>
Seuraten miehen ja naisen jälkiä Tarzan liikkui verkalleen eteenpäin viidakkopolkua pitkin, sillä hän käsitti, ettei kiire ollut tarpeellista noiden kahden tavoittamiseksi. Eikä hän laisinkaan kummastunut äkkiä löytäessään lyyhistyneen naisen makaamasta keskeltä reittiä. Apinamies polvistui naisen viereen ja laski kätensä hänen olalleen, mikä sai hänet säikähdyksestä parahtamaan.
"Hyvä Jumala!" huudahti tyttö; "nyt on loppu käsissä!"
"Sinulla ei ole vaaraa", sanoi apinamies; "en tee sinulle pahaa."
Nainen käänsi katseensa häneen. Alussa hän luuli miestä Estebaniksi.
"Oletko tullut takaisin pelastamaan minut, Esteban?" hän kysyi.
"Esteban!" huudahti toinen. "Minä en ole Esteban. Se ei ole nimeni." Ja sitten neitonen tunsi hänet.
"Loordi Greystoke!" hän virkahti. "Tekö todellakin?"
"Niin", sanoi apinamies, "ja kuka te olette?"
"Minä olen Flora Hawkes. Minähän olin lady Greystoken kamarineitona."
"Nyt muistan teidät", sanoi Tarzan. "Mitä te täällä teette?"
"Pelkään sitä teille sanoa", virkkoi tyttö. "Pelkään teidän suuttumustanne."
"Kertokaa minulle", käski loordi. "Tiedättehän, Flora, että minä en tee pahaa naisille."
"Me tulimme noutamaan kultaa Oparin holveista", selitti neitonen, "mutta senhän te tiedätte."
"Minä en tiedä siitä mitään", sanoi apinamies. "Tarkoitatteko, että olitte niiden eurooppalaisten kanssa, jotka juottivat minulle huumaavaa nestettä ja jättivät minut leiriinsä?"
"Niin", myönsi tyttö, "ja me saimme kultaa, mutta te tulitte wazireinenne ottamaan sen meiltä pois."
"Minä en tullut wazireineni teiltä mitään ottamaan", sanoi Tarzan.
"Minä en nyt käsitä."
Flora kohotti kummastuneena kulmakarvojaan, sillä hän tiesi, että
Apinain Tarzan ei valehdellut.
"Me jouduimme erillemme", hän virkkoi, "sitten kun miehemme kääntyivät meitä vastaan. Esteban varasti minut muilta, ja jonkun ajan perästä meidät löysi Kraski. Hän oli venäläinen. Hänellä oli mukanaan pussillinen timantteja, ja sitten Esteban tappoi hänet ja otti timantit."
Nyt oli Tarzanin vuoro hämmästyä.
"Ja Estebanko on se mies, joka on teidän kanssanne?" hän kysyi.
"Niin oli", vastasi tyttö, "mutta hän on hylännyt minut. En voinut kävellä kauemmaksi kivistelevillä jaloillani. Hän lähti, jättäen minut tänne kuolemaan, ja otti timantit mukaansa."
"Kyllä me hänet löydämme", sanoi apinamies. "Tulkaa."
"Mutta minä en pääse kävelemään", virkkoi tyttö.
"Siitä ei ole haittaa", vastasi toinen, kumartui ja nosti hänet hartioilleen.
Keveästi apinamies kantoi nääntynyttä tyttöä polkua pitkin. "Ei ole pitkä matka veden ääreen", hän sanoi, "ja vettä te kaipaatte. Se elvyttää ja voimistuttaa teitä, ja ehkä minä pian voin löytää teille ruokaakin."
"Miksi olette minulle näin ystävällinen?" kysyi tyttö.
"Te olette nainen. En voisi jättää teitä yksiksenne viidakkoon kuolemaan, olettepa tehnyt mitä hyvänsä."
Eikä Flora Hawkes voinut muuta kuin nyyhkyttää katkonaisen anteeksipyynnön hänelle tekemästään vääryydestä.
Tuli aivan pimeä, mutta yhä he etenivät hiljaista reittiä pitkin, kunnes Tarzan etäältä huomasi valkean valonhohteen.
"Luulen, että pian tapaamme ystävänne", hän kuiskasi. "Älkää hiiskuko mitään."
Hetkistä myöhemmin hänen tarkat korvansa erottivat ihmisääniä. Hän pysähtyi ja laski tytön jaloilleen.
"Jollette voi seurata", hän sanoi, "niin odottakaa tässä. En halua, että hän pääsee karkuun. Palaan pian luoksenne. Jos voitte verkalleen seurata, tehkää niin." Ja sitten hän jätti hänet ja astui varovaisesti eteenpäin valoa ja ääntä kohti. Hän kuuli Flora Hawkesin liikkuvan aivan takanaan. Ilmeisestikään tämä ei voinut sietää ajatusta, että hänet taaskin jätettäisiin yksikseen pimeään viidakkoon. Melkein samaan aikaan Tarzan erotti matalan ulahduksen jonkun askeleen päästä oikealta puoleltaan.
"Jad-bal-ja", hän kuiskasi hiljaa, "kintereille!" Ja iso, mustaharjainen leijona hiipi aivan hänen lähelleen, ja tukehduttaen parahduksen Flora Hawkes syöksyi hänen viereensä ja tarttui hänen käsivarteensa. "Hiljaa", kuiskasi apinamies, "Jad-bal-ja ei tee teille pahaa."
Hetkistä myöhemmin kaikki kolme tulivat vanhan joenuoman syrjälle ja kurkkivat siellä kasvavan pitkän ruohon välitse alhaalla olevaan vähäiseen leiriin.
Ällistyksekseen Tarzan näki oman haamunsa seisovan pienen tulen edessä, samalla kun sitä oli verkalleen ja käsivarret levitettyinä lähestymässä liehuvaan valkoiseen pukuun verhoutunut nainen. Hän kuuli hänen sanansa — suloiset lemmen ja hellyyden sanat. Ja hänen kuullessaan äänensävyn ja tuntiessaan tuoksuvirran, jonka tuulenlöyhkäys äkkiä kantoi hänen sieraimiinsa, täyttivät erilaiset liikutukset hänen sydämensä — onni, epätoivo, hurjuus, rakkaus ja viha.
Tarzan näki miehen tulen äärestä astuvan avosylin esiin, siepatakseen naisen povelleen. Mutta silloin hän, halkaisten ruohon, harppasi aivan äyrään syrjälle, ja hänen äänensä värisytti viidakkoa yhdellä ainoalla sanalla.
"Jane!" hän huusi, ja silmänräpäyksessä kääntyivät mies ja nainen katsahtamaan häneen, leirinuotion hämärästi valaistessa hänen hahmonsa. Hänet nähdessään mies kääntyi ja livisti viidakkoon joen vastakkaiselle puolelle; ja silloin Tarzan hyppäsi alas uoman pohjaan, juosten naista kohti. "Jane", hän huusi, "sinähän se olet, sinähän se olet!" Nainen näytti perin hämmästyneeltä. Hän katsoi ensin pakenevaan mieheen, jota oli ollut syleilemäisillään, ja loi sitten katseensa Tarzaniin. Varjostaen sormillaan silmiään hän vilkaisi vielä takaisin Estebaniin päin, mutta Esteban ei enää ollut näkyvissä. Sitten hän astahti horjuen apinamiestä kohti.
"Hyvä Jumala", hän huudahti, "mitä tämä merkitsee? Kuka sinä olet, ja jos sinä olet Tarzan, niin kuka oli hän?"
"Minä olen Tarzan, Jane", virkkoi apinamies.
Nainen katsoi hänen taakseen ja näki Flora Hawkesin lähestyvän.
"Niin", hän sanoi, "minä näin sinut, kun sinä juoksit pois viidakkoon Flora Hawkesin kanssa. En voi tätä ymmärtää, John. En saattanut uskoa, että sinä, vaikka olitkin saanut vamman päähäsi, olisit voinut niin menetellä."
"Minäkö juoksin viidakkoon Flora Hawkesin kanssa?" kysyi apinamies teeskentelemättömän kummastuneena.
"Minä näin teidät", virkkoi Jane.
Apinamies kääntyi Floraan päin. "Minä en tätä käsitä", hän sanoi.
"Esteban se minun kanssani viidakkoon juoksi, lady Greystoke", selitti tyttö. "Ja Esteban taaskin oli teidät pettämäisillään. Tässä on todellinen loordi Greystoke. Se toinen oli petturi, joka juuri äsken hylkäsi minut ja jätti viidakkoon kuolemaan. Jollei loordi Greystoke olisi tullut silloin kun tuli, olisin minä nyt kuollut."
Lady Greystoke astahti horjuen puolisoaan kohti. "Ah, John", hän huudahti, "tiesinhän minä, että se et voinut olla sinä. Sydämeni sen minulle sanoi, vaikka silmäni minut pettivät. Nopeasti", hän kehoitti, "se kavaltaja täytyy ottaa kiinni. Riennä, John, ennenkuin hän pääsee karkuun."
"Anna hänen mennä", sanoi apinamies. "Niin mielelläni kuin tahtoisinkin saada hänet käsiini, niin paljon kuin kalpaankin sitä, minkä hän minulta varasti, en enää jätä sinua yksikseen viidakkoon, Jane, edes häntä tavoittaakseni."
"Entä Jad-bal-ja?" virkkoi Jane. "Eikö se?"
"Kah", huudahti apinamies, "minä olin unohtanut", ja kääntyen leijonaan hän osoitti suuntaa, johon espanjalainen oli paennut. "Nouda hänet, Jad-bal-ja", hän sanoi, ja heti loikkasi keltaisenruskea peto seuraamaan saaliinsa jälkiä.
"Tappaako se hänet?" kysyi Flora Hawkes kauhistuen. Ja kuitenkin hän sydämessään oli iloinen kohtalosta, joka espanjalaista uhkasi.
"Ei, ei se häntä tapa", selitti Apinain Tarzan. "Kenties se häntä hiukan näykkäisee, mutta se tuo hänet tänne elävänä, jos mahdollista." Ja sitten hän, ikäänkuin jo olisi unohtanut pakolaisen kohtalon, kääntyi puolisoaan kohti.
"Jane", hän lausui, "Usula kertoi minulle, että sinä olit kuollut. Hän sanoi, että he löysivät hiiltyneen ruumiisi arabialaiskylästä ja hautasivat sen sinne. Kuinka sitten olet täällä elävänä ja loukkaantumattomana? Minä olen etsinyt Luvinia viidakot lävitse kostaakseni kuolemasi. Kenties on hyvä, etten häntä löytänyt."
"Sinä et olisi häntä koskaan löytänyt", vastasi Jane Clayton, "mutta minä en voi käsittää, miksi Usula olisi sanonut löytäneensä ja haudanneensa ruumiini."
"Jotkut hänen ottamansa vangit", vastasi Tarzan, "kertoivat hänelle, että Luvini oli vienyt sinut käsistä ja jaloista sidottuna kyläportin lähellä sijaitsevaan arabialaismökkiin ja siellä vielä sitonut hökkelin permantoon lyötyyn paaluun. Kun sitten tuli oli hävittänyt kylän, palasivat Usula ja wazirit sinua etsimään joidenkuiden vangitsemiensa miesten kanssa, jotka näyttivät hökkelin paikan. Siitä löydettiin ihmisruumiin jäännökset hiiltyneen paalun vierestä, johon vainaja kaikesta päättäen oli ollut kytkettynä."
"Ah", huudahti rouva, "nyt ymmärrän. Luvini sitoi minut tosiaan käsistä ja jaloista ja kytki paaluun, mutta myöhemmin hän palasi hökkeliin ja poisti siteet. Hän yritti tehdä minulle väkivaltaa. Kuinka kauan kamppailimme, en tiedä, mutta niin kovassa ottelussa olimme, että kumpikaan meistä ei huomannut kylän palamista ympärillämme. Vimmatusti torjuessani häntä huomasin puukon hänen vyössään, ja sitten minä sallin hänen tarttua itseeni, ja kun hän kietoi käsivartensa ympärilleni, minä sieppasin veitsen, vetäen sen tupesta, ja työnsin sen hänen selkäänsä vasemman olkapään alapuolelle. Se oli loppu. Melkein samassa hökkelin peräseinä ja katto leimahtivat ilmiliekkiin.
"— Olin melkein alasti, sillä kamppaillessamme hän oli repinyt melkein kaikki vaatteeni. Hökkelin seinällä riippui tämä valkoinen burnusi, kaiketikin jonkun murhatun arabialaisen omaisuutta. Minä sieppasin sen ja heittäen sen ylleni riensin kylän kujalle. Hökkelit olivat jo kaikki ilmiliekissä, ja viimeinen alkuasukkaista juoksi pois porttikäytävän läpi. Oikealla kädelläni oli kappale paaluaitaa, johon liekit eivät vielä olleet koskeneet. Juosta viidakkoon portin kautta olisi ollut samaa kuin syöksyä vihollisteni syliin, ja niinpä minä jollakin tavoin onnistuin kiipeämään paalutuksen yli ja kenenkään näkemättä heittäytymään viidakon puolelle.
"— Minulle oli varsin vaikeaa välttää erinäisiä kylästä saapuvia neekerijoukkoja. Osan tätä aikaa olen etsiskellyt wazireja, ja muulloin minun on täytynyt piileskellä. Lepäsin puunhaarukassa lähes kilometrin päässä täältä, kun näin tuon miehen nuotion loimun, ja tullessani ottamaan asiasta selvää melkein huumaannuin ilosta huomatessani, että olin löytänyt Tarzanini, kuten luulin."
"Ne siis hautasivatkin Luvinin eivätkä sinun ruumistasi", sanoi Tarzan.
"Niin", vastasi Jane, "ja tuo äsken paennut mies se oli, jonka minä näin juoksevan pois viidakkoon Floran kanssa, etkä sinä, kuten otaksuin."
Flora Hawkes vilkaisi äkkiä ylöspäin. "Ja varmaankin se oli Esteban, joka tuli wazirien kanssa anastamaan meiltä kullan. Hän jutkautti miehiämme, niinkuin kai oli jutkauttanut wazirejakin."
"Hän saattoi eksyttää ketä tahansa, koska hän kykeni pettämään minutkin", virkkoi Jane Clayton. "Epäilemättä olisin huomannut erehdyksen muutamassa minuutissa, mutta nuotiotulen värähtelevässä valossa ja äärettömästi riemuissani mieheni tapaamisesta uskoin auliisti, mitä halusin uskoa."
Apinamies haroi tuuheaa tukkaansa hänelle ominaisella miettivällä liikkeellä. "En voi käsittää, kuinka hän pystyi pettämään Usulan kirkkaassa päivänvalossa", hän sanoi päätänsä pudistaen.
"Minä voin", virkkoi Jane. "Hän kertoi Usulalle saaneensa vamman päähänsä, mistä muka johtui osittainen muistinmenetys — ja se selitys korvasi monet kommellukset miehen esittäessä sinun osaasi."
"Hän oli taitava paholainen", huomautti apinamies.
"Hän oli tosiaankin paholainen", vahvisti Flora.
Enemmän kuin tuntia myöhemmin jakaantui ruoho äkkiä joen partaalta, ja Jad-bal-ja sukelsi ääneti heidän näkyviinsä. Sen leukapielissä riippu verinen ja revitty pantterintalja, jonka se laski isäntänsä jalkojen juureen.
Apinamies otti taljan, tarkasti sitä ja rypisti otsaansa.
"Jad-bal-ja taisi hänet sittenkin tappaa", hän sanoi.
"Hän teki luullakseni vastarintaa", virkkoi Jane Clayton, "jossa tapauksessa Jad-bal-ja ei voinut olla häntä surmaamatta itsepuolustuksekseen."
"Luuletteko, että se söi hänet?" kysäisi Flora Hawkes, vetäytyen pelokkaasti pedosta loitommalle.
"En", vatsasi Tarzan, "sillä ei ole ollut siihen aikaa. Aamulla seuraamme jälkiä ja etsimme hänen ruumiinsa. Minä haluaisin saada timantit takaisin." Ja sitten hän kertoi Janelle kummallisen tarinan seikkailusta, jonka yhteydessä hän oli saanut käsiinsä tuon pienen timanttipussin edustaman suuren omaisuuden.
Seuraavana aamuna he lähtivät etsimään Estebanin ruumista. Jäljet johtivat myötävirran suuntaan tiheän pensaikon ja orjantappurain välitse jyrkälle kallioiselle rantatöyräälle, ja siellä ne katosivat; ja vaikka apinamies etsi molemmat rannat pari, kolme kilometriä ja sen kohdan ylä- ja alapuolelta, jolle jäljet olivat hävinneet, ei hän enää tavannut mitään merkkiä espanjalaisesta. Näkyi verta Estebanin polkemissa jäljissä ja verta joen äyräällä kasvavassa ruohossa.
Vihdoin apinamies palasi naisten luo. "Se oli sen miehen loppu, joka tahtoi tekeytyä Tarzaniksi", sanoi hän.
"Luuletko, että hän on kuollut?" kysyi Jane.
"Olen siitä varmakin", selitti toinen; "verestä päättelen, että Jad-bal-ja puraisi häntä, mutta että hän sai riuhtaistuksi itsensä irti ja heittäysi virtaan. Kun en voi löytää mitään merkkiä siitä, että hän olisi uinut rantaan kohtuullisen matkan päässä tästä paikasta, täytyy minun otaksua, että krokotiilit ovat hänet nielleet."
Taaskin Flora Hawkesia puistatti. "Hän oli häijy mies", virkkoi tyttö, "mutta en soisi häijyimmällekään sellaista kohtaloa."
Apinamies kohautti olkapäitään. "Itse hän sen kohtalonsa hankki, ja epäilemättä on maailma onnellisempi ilman häntä."
"Se oli minun syyni", sanoi Flora. "Minun kataluuteni hänet ja ne toiset tänne viekoitteli. Minä kerroin heille, mitä olin kuullut Oparin aarreholvin kullasta, — minä ehdotin tultavaksi tänne kultaa noutamaan, etsittyämme miehen, joka voisi esittää loordi Greystokea. Minun kataluuteni tähden on moni mies menettänyt henkensä, ja te, loordi Greystoke, ja arvoisa puolisonne olette olleet lähellä kuolemaa. Enkä rohkene anoa anteeksi."
Jane Clayton kietoi käsivartensa tytön kaulaan. "Ahneus on ollut syynä moniin rikoksiin maailman alusta asti", hän sanoi, "ja rikokseen turvautuessaan se esiintyy inhoittavimmassa muodossaan ja tuo usein mukanaan oman rangaistuksensa, kuten sinä, Flora, hyvin voit todistaa. Omasta puolestani minä suon sinulle anteeksi. Luulen, että olet saanut riittävän opetuksen."
"Olette maksanut kalliin hinnan hupsuudestanne", lausui apinamies. "Olette saanut kyllin suuren rangaistuksen. Me toimitamme teidät toverienne luo, jotka ovat matkalla rannikolle ystävällisen heimon saattamina. He eivät voi olla varsin etäällä, sillä siitä tilasta, jossa miehet olivat heidät nähdessäni, päätän, että he eivät jaksa marssia pitkiä taipaleita päivässä."
Tyttö vaipui polvilleen hänen jalkainsa juureen. "Kuinka voin kiittää teitä ystävällisyydestänne?" hän virkkoi. "Mutta mieluummin jäisin tänne Afrikkaan teidän ja lady Greystoken luo tekemään teille työtä ja uskollisuudellani osoittamaan, että kykenen sovittamaan vääryyden, jonka olen teille tehnyt."
Tarzan vilkaisi kysyvästi vaimoonsa, ja Jane Clayton nyökkäsi suostumuksensa tytön pyyntöön.
"Hyvä sitten", sanoi apinamies, "saatte jäädä meidän luoksemme, Flora."
"Sitä ei teidän koskaan tarvitse katua", vakuutti tyttö; "minä aherran käteni rakoille teidän hyväksenne."
Nuo kolme ynnä Jad-bal-ja olivat olleet kolme päivää kotimatkalla, kun Tarzan, joka astui edellä, pysähtyi ja kohottaen päätänsä haisteli ilmaa. Sitten hän kääntyi hymysuin heidän puoleensa. "Wazirini ovat tottelemattomia", hän sanoi. "Minä lähetin heidät kotiin ja tuolla he ovat tulossa meitä kohti suoraan kotoa poispäin."
Muutamaa minuuttia myöhemmin he kohtasivat wazirien etujoukon, ja suuri oli mustain riemu heidän tavatessaan sekä isäntänsä että emäntänsä elossa ja terveinä.
"Ja nyt kun olemme teidät tavanneet", sanoi Tarzan, sitten kun tervehdykset oli vaihdettu ja lukemattomia kysymyksiä tehty ja niihin vastattu, "sanokaa minulle, mihin panitte kullan, jonka anastitte eurooppalaisten leiristä."
"Me kätkimme sen, oi bwana, sinne, mihin käskit sen kätkeä", vastasi
Usula.
"Minä en ollut teidän kanssanne, Usula", selitti apinamies. "Hän oli muuan toinen, joka petti lady Greystoken, niinkuin petti sinutkin — paha mies, joka esiintyi Apinain Tarzanina niin taitavasti, ettei ole ihmekään, että hän veti teitä nenästä."
"Sitten et se ollutkaan sinä, joka kerroit meille, että olit saanut vamman ja ettet muistanut wazirien kieltä?"
"En minä se ollut", sanoi Tarzan, "sillä minä en ole loukannut päätäni ja minä muistan hyvin lasteni kielen."
"Ahaa", huudahti Usula, "sitten se ei ollutkaan suuri bwanamme, joka juoksi Butoa, sarvikuonoa, pakoon?"
Tarzan nauroi. "Juoksiko se toinen Butoa pakoon?"
"Niin teki", virkkoi Usula, "juoksi kovin säikähtyneenä."
"Enpä voine häntä moittia", sanoi Tarzan, "sillä Buto ei ole mikään hauska leikkitoveri."
"Mutta suuri bwanamme ei olisi juossut sitä pakoon", kehaisi Usula ylpeästi.
"Vaikka joku muu kuin minä olikin kultaa kätkemässä, kaivoit sinä kuopan. Opasta minut siis paikalle, Usula."
Wazirit laittoivat karkeat, mutta mukavat kantopaarit noille kahdelle valkoiselle naiselle, vaikka Jane Clayton nauroi ajatusta, että häntä muka täytyi kantaa, ja tahtoi useammin kävellä kantajainsa vieressä kuin pysytellä paareilla. Heikko ja uupunut Flora Hawkes sensijaan ei olisi kantajitta pitkälle päässyt ja iloitsi siis, että jäntevät wazirit olivat saapuvilla kuljettamassa häntä niin keveästi viidakkopolkua pitkin.
Se oli onnellinen seurue, joka reippain mielin samosi paikkaa kohti, johon wazirit olivat kätkeneet kullan Estebanin varalle. Neekerit olivat erinomaisen hyvällä tuulella, koska olivat löytäneet isäntänsä ja emäntänsä, kun taas Tarzanin ja Janen helpotuksentunne ja riemu olivat sanoin kuvaamattomat.
Kun he vihdoin tulivat paikalle joen partaalle, mihin kulta oli kätketty, alkoivat wazirit laulaen ja nauraen kaivaa aarretta, mutta pian heidän laulunsa taukosi ja heidän naurunsa vaihtui hämmästyksen ja huolestumisen huudahduksiksi.
Tuokion Tarzan katseli heitä ääneti, ja sitten levisi verkalleen hymy hänen kasvoilleen. "Olette kai haudanneet sen syvälle, Usula", hän sanoi.
Neekeri raapaisi päätänsä. "Ei, emme näin syvälle, bwana", hän huudahti. "Minä en voi tätä ymmärtää. Meidän olisi pitänyt jo löytää kulta."
"Oletko varma, että etsitte oikeasta paikasta?" kysyi Tarzan.
"Tämä on oikea paikka, bwana, mutta kulta ei täällä ole. Joku on siirtänyt sen pois sen jälkeen kun sen hautasimme."
"Espanjalainen taaskin", huomautti Tarzan. "Hän oli liukas veijari."
"Mutta hän ei olisi voinut sitä yksinään kuljettaa", sanoi Usula, "sitä oli monta harkkoa."
"Ei", myönsi Tarzan, "sitä hän ei ole voinut, mutta täälläkään se ei ole."
Wazirit ja Tarzan etsivät huolellisesti paikan lähettyviltä, mihin kulta oli ollut kätkettynä, mutta niin taitava metsäläisen vaisto oli Owazalla ollut, että hän apinamiehenkin terävien aistien havaittavista oli tyyten hävittänyt kaikki jäljet, jotka hän ja espanjalainen olivat polkeneet kantaessaan kultaa vanhasta kätköpaikasta uuteen.
"Se on poissa", sanoi apinamies, "mutta pidän huolen, ettei sitä viedä pois Afrikasta", ja hän lähetti viestinviejiä eri suuntiin ilmoittamaan hänen aluettaan ympäröivien ystävällisten heimojen päälliköille, että nämä huolellisesti pitävät silmällä jokaista heidän maittensa kautta kulkevaa safaria eivätkä sallisi ainoankaan kultaa kuljettavan päästä seudun läpi.
"Kyllä heidät nyt pysäytetään", hän virkkoi sitten kun airuet olivat lähteneet.
Kun he sinä iltana olivat leiriytyneet kotiin päin vievän polun viereen, istuivat nuo kolme valkoista pienen nuotion ääressä, Jad-bal-jan loikoessa juuri apinamiehen takana; viimemainittu tarkasteli pantterintaljaa, jonka kultaleijona oli riuhtaissut espanjalaiselta. Sitten Tarzan äkkiä kääntyi puolisoaan kohti.
"Olit oikeassa, Jane", hän sanoi. "Oparin aarreholvit eivät ole minua varten. Tällä kertaa en ole menettänyt ainoastaan kultaa, vaan äärettömän timanttiaarteenkin, ja sitäpaitsi saattanut vaaraan kalleimman kaikista aarteista — sinut itsesi."
"Anna kullan ja timanttien mennä, John", virkkoi puoliso; "onhan meillä toisemme ja Korak."
"Ja verinen pantterintalja", lisäsi apinamies, "johon on verellä maalattu salaperäinen kartta."
Jad-bal-ja haisteli taljaa ja nuoleskeli huuliaan odottaen tai muistellen — mitä?
YHDESKOLMATTA LUKU
Pako ja takavarikko
Oikean Tarzanin nähdessään Esteban Miranda kääntyi ja pakeni suinpäin viidakkoon. Hänen sydäntään kouristi kauhu, kun hän sokeassa pelossaan syöksyi eteenpäin ilman mitään päämäärää. Hän ei tiennyt, mille suunnalle oli menossa. Hänen ainoana ajatuksenaan oli päästä mahdollisimman etäälle apinamiehestä, ja niin hän ponnisti umpimähkään eteenpäin, raivaten tiensä tiheiden okapensastojen lävitse, jotka repivät ja raatelivat hänen ihoaan, kunnes hän joka askeleella jätti verijuovan jälkeensä. Joen partaalla okaat kurottuivat tarttumaan, kuten olivat useita kertoja ennenkin, arvokkaaseen pantterintaljaan, josta hän riippui kiinni melkein yhtä sitkeästi kuin itse elämästä. Mutta tällä kertaa eivät okaat hellittäneetkään otettaan, ja kun hän ponnisteli riuhtaistakseen taljan niistä irti, sattui hän vilkaisemaan takaisin sille suunnalle, josta oli tullut. Hän kuuli ison ruhon liikkuvan ripeästi tiheikön läpi häntä kohti, ja hetkistä myöhemmin hän näki kahden säihkyvän, kellervänvihreän liekkitäplän tuhoaennustavan kiillon. Päästäen tukehtuneen kauhunparahduksen espanjalainen irroitti kätensä pantterintaljasta, kääntyi ja sukelsi virtaan.
Juuri kun tumma vesi sulkeutui hänen päänsä yläpuolella, ehti Jad-bal-ja rantatörmälle ja katseli vedenkalvossa laajenevia renkaita, jotka osoittivat hänen saaliinsa katoamispaikkaa; sillä Esteban, joka oli tarmokas uija, ponnisteli rohkeasti virran toista rantaa kohti, pysytellen huolellisesti pinnan alla.
Hetkisen tuijotti kultaleijona joen väylään, kääntyi sitten ja nuuski taljaa, joka espanjalaisen oli täytynyt jättää jälkeensä, ja siepaten sen suupieliinsä repi sen irti pidättävistä okaista ja kantoi takaisin laskeakseen isäntänsä jalkain juureen.
Kun espanjalaisen vihdoin täytyi ilmaa saadakseen tulla veden pinnalle, nousi hän sotkuisen lehvä- ja oksarykelmän keskelle. Hetkiseksi hän luuli olevansa mennyttä miestä, niin tiukasti oli hän kiertyviin oksiin juuttunut, mutta sai sentään ponnistautuneeksi ylöspäin, ja kun hänen päänsä ilmestyi vedenpinnan yläpuolelle lehvien joukkoon, huomasi hän nousseensa ihan kaatuneen puun alle, joka lipui alaspäin keskellä virtaa. Melkoisella vaivalla hänen onnistui kiskoa itsensä oksain yläpuolelle ja päästä hajareisin rungolle, ja niin hän ajelehti jokseenkin turvallisesti virtaa alaspäin.
Hän huokasi syvään huojennuksesta, huomatessaan, kuinka verrattain helposti oli välttänyt apinamiehen oikeutetun koston. Tosin hän pahoitteli pantterinnahan menetystä, kun sen kartta opasti kullan kätköpaikkaan, mutta olihan hänellä yhä hallussaan paljon suurempi aarre, ja kun hän sitä ajatteli, hyväilivät hänen kätensä ahneesti lannetaljaan kiinnitettyä timanttipussia. Mutta vaikka hänellä olikin hallussaan tämä ääretön varallisuus timanteissa, palasi hänen ahne sielunsa yhäti kultaharkkoihin vesiputouksen luo.
— Owaza ne saa, — hän jupisi itsekseen. — En siihen mustaan koiraan koskaan luottanut, ja kun hän karkasi luotani, tiesin varsin hyvin, mitä hän suunnitteli.
Kaiken yötä Esteban Miranda ajelehti virtaa alaspäin kaatuneen puun rungolla, näkemättä mitään elonmerkkiä, kunnes hän vähän jälkeen aamukoin joutui rannikolla sijaitsevan alkuasukaskylän kohdalle.
Se oli Obeben ihmissyöjäin kylä, ja oudon, puunrungolla virtaa alaspäin ajelehtivan valkoisen jättiläisen nähdessään kohotti se nuori nainen, joka hänet huomasi, äänekkään huudon, kunnes koko kylän väki oli reunustamassa rannikkoa, katsellen hänen ohikulkuaan.
"Se on joku vieras jumala", huusi muuan.
"Se on virran haltia", selitti poppamies. "Hän on minun ystäväni. Nyt saamme tosiaan paljon kaloja, jos jokaisesta kymmenestä pyytämästänne luovutatte yhden minulle."
"Ei se ole virran haltia", mörähti ihmissyöjä Obeben syvä ääni. "Sinä olet tulemassa vanhaksi", hän sanoi poppaäijälle, "ja viimeiseltä on taitosi ollut huonoa taikomista. Nyt sinä sanot minulle, että Obeben suurin vihollinen on virran haltia. Apinain Tarzan se on. Obebe tuntee hänet hyvin." Ja tosiaan tunsi jokainen naapuriston kannibaalipäällikkö Apinain Tarzanin hyvin, pelkäsi ja vihasi häntä, sillä niin leppymättömästi oli apinamies käynyt sotaa heitä vastaan.
"Hän on Apinain Tarzan", toisti Obebe, "ja on joutunut pahaan pulaan.
Ehkä meillä nyt on tilaisuus hänet vangita."
Hän kutsui soturinsa ympärilleen, ja pian hölkötti puolisensataa jäntevää nuorta miestä joen kanssa yhdensuuntaisesti polkua alaspäin. Kilometrimäärin he seurasivat verkalleen lipuvaa puuta, joka kuljetti Esteban Mirandaa, kunnes se vihdoin eräässä joenmutkassa joutui hitaasti liikkuvan pyörteen ulompaan kehään ja ajelehti lähellä rantaa kasvavien puiden veden yli ulottuvien oksien alle.
Jäykistynyt, kylmästä kohmettunut ja nälkäinen Esteban tervehti ilomielin tilaisuutta lähteä aluksestaan ja päästä rantaan. Niinpä hän työläästi kiskoi itsensä puun oksille, joka tarjosi hänelle tilapäisen turvasataman, ja ryömien sen rungolle laskeutui maahan, tietämättä, että ruohikossa hänen ympärillään lymysi puolisataa kannibaalisoturia.
Nojaten puunrunkoa vasten espanjalainen levähti hetkisen. Hän tunnusteli timantteja ja huomasi niiden olevan tallella.
"Olenpa minä sentään onnen poika!" hän huudahti ääneensä, ja melkein samassa nousi viisikymmentä neekeriä hänen lähettyviltään ja karkasi hänen kimppuunsa. Niin äkillinen oli hyökkäys, niin yllättävä oli ylivoima, että espanjalainen ei kerinnyt puolustautumaan heitä vastaan, joten hänet oli nujerrettu ja tiukasti sidottu melkein ennenkuin hän ehti todeta, mitä hänelle tapahtuikaan.
"Ähäh, Apinain Tarzan, olen vihdoinkin saanut sinut käsiini", puhui ihmissyöjä Obebe himokkaasti; mutta Esteban ei ymmärtänyt siitä sanaakaan eikä siis voinut mitään vastata. Hän puhutteli Obebea englanninkielellä, mutta sitä kieltä ei viimemainittu tajunnut.
Ainoastaan siitä oli Esteban selvillä, että hän oli joutunut vangiksi ja että häntä raahattiin takaisin sisämaahan päin. Kun he pääsivät Obeben kylään, syntyi siellä suuri riemastus naisten, lasten ja kotiinjääneiden soturien keskuudessa. Mutta poppamies pudisti päätänsä, murti suuta ja lausui kaameita ennustuksia.
"Olette vanginneet virran haltian", hän vakuutti. "Nyt emme enää saa kalaa, ja pian kohtaa Obeben kansaa tuhoisa tauti, tappaen kyläläisiä kuin kärpäsiä." Mutta Obebe vain nauroi poppaäijälle, sillä kun hän oli vanha mies ja mahtava kuningas, oli hän kerännyt paljon viisautta, ja viisauden karttuessa herää ihmisessä taipumusta epäilemään erinäisiä uskonnon asioita.
"Naurahan vain nyt, Obebe", sanoi poppamies, "mutta et sinä pitkälti naura. Odota, niin näet."
"Jahka olen omin käsin tappanut Apinain Tarzanin, sitten minä vasta naurankin", vastasi päällikkö, "ja kun minä sotureineni olen syönyt hänen sydämensä ja lihansa, niin sittenpä me emme enää pelkää mitään haltioitasi."
"Odota", huudahti poppaäijä kiukuissaan, "niin kyllä vielä näet."
Sitten he ottivat lujasti sidotun espanjalaisen ja heittivät hänet likaiseen hökkeliin, jonka oviaukosta hän näki, kuinka kylän naiset sytyttivät keittovalkeita ja panivat patoja kuntoon illan juhla-ateriaa varten. Kylmä hiki kihosi Esteban Mirandan otsalle hänen katsellessaan näitä kaameita valmistuksia, joiden merkitystä hän ei voinut väärin tulkita, niihin kun liittyi liikkeitä ja katseita kylän alkuasukkaiden viittoessa hökkeliä kohti, jossa hän virui.
Iltapäivä oli melkein kulunut, ja espanjalainen tunsi voivansa lukea vielä jälelläolevan elämänsä tunnit ehkä toisen kätensä kahdella sormella; mutta silloin kuului joen suunnalta sarja vihlovia huutoja jotka keskeyttivät viidakon hiljaisuuden ja säikähdyttivät kylän asukkaat tarkkaavaisiksi, niin että he silmänräpäystä myöhemmin syöksyivät kuin mielipuolet noita kauhunparahduksia kohti. Mutta he tulivat liian myöhään, ehtien joelle vain nähdäkseen, kuinka iso krokotiili tempasi naisen vedenpinnan alle.
"Ähäh, Obebe, enkö minä sitä sinulle sanonut?" kysyi poppamies, häijysti riemuiten. "Vetehinen on jo alkanut kostaa kansallesi."
Taikauskoisuuteen vaipuneet tietämättömät kyläläiset vilkaisivat pelokkaasti poppaäijästä päällikköönsä. Obebe rypisti kulmiaan. "Se on Apinain Tarzan", väitti hän.
"Se on virran haltia, joka on omaksunut Apinain Tarzanin hahmon", intti poppamies.
"Saamme nähdä", vastasi Obebe. "Jos hän on virran haltia, kykenee hän irroittautumaan kahleistamme. Jos hän on Apinain Tarzan, ei hän siihen kykene. Jos hän on virran haltia, ei hän kuole luonnollisella kuolemalla, kuten ihmiset kuolevat, vaan elää iäti. Jos hän on Tarzan, kuolee hän jonakuna päivänä. Me säilytämme hänet siis nähdäksemme ja saadaksemme todistuksen, onko hän Apinain Tarzan vai virran haltia."
"Miten sen todistuksen saamme?" kysyi poppamies.
"Se on hyvin yksinkertaista", vastasi Obebe. "Jos jonakuna aamuna huomaamme, että hän on mennyt tiehensä, niin tiedämme hänet vetehiseksi, ja koska emme ole tehneet hänelle pahaa, vaan ruokkineet häntä hyvin hänen täällä kylässämme ollessaan, suosii hän meitä; eikä tästä koidu meille mitään ikävyyksiä. Mutta jos hän ei kykene pakenemaan, tiedämme hänet Apinain Tarzaniksi, mikäli hän kuolee luonnollisen kuoleman. Jollei hän siis mene tiehensä, pidämme häntä hänen kuolemaansa asti, ja silloin tiedämme, että hän todellakin on Apinain Tarzan."
"Mutta entä jos hän ei kuolekaan?" kysyi poppamies, raapien villatukkaista päätänsä.
"Sitten", huudahti Obebe voitonriemuisesti, "tiedämme sinun olevan oikeassa ja että hän tosiaan on virran haltia."
Obebe lähti ja käski naisten viedä ruokaa espanjalaiselle, mutta poppaäijä seisoi edelleen kujan keskellä, mihin Obebe oli hänet jättänyt, ja raapi yhä miettiväisenä villatukkaansa.
Näin tuomittiin Esteban Miranda, ennenkuulumattoman, satumaisen timanttiaarteen omistaja, elinkautiseen vankeuteen Obeben kannibaalikylässä.
Hänen viruessaan hökkelissä oli hänen petollinen liittolaisensa Owaza nähnyt virran toiselta rannalta, vastapäätä sitä paikkaa, johon hän ja Esteban olivat kultaharkot kätkeneet, Tarzanin wazireineen saapuvan kultaa etsimään, mutta jälleen poistuvan. Ja seuraavana aamuna tuli Owaza viidenkymmenen lähikylästä pestaamansa miehen kanssa, kaivoi kullan esiin ja lähti kuljettamaan sitä rannikkoa kohti.
Sinä iltana Owaza leiriytyi erään vähäisemmän päällikön pienoisen kylän viereen. Päälliköllä oli vähän sotureita. Tuo vanha mies kutsui Owazan aitauksensa sisäpuolelle, kestiten häntä ruualla ja alkuasukkaiden oluella, samalla kun päällikön väki kierteli Owazan miesten parissa, tehden näille lukemattomia kysymyksiä, kunnes totuus juoruttiin julki ja päällikkö sai kuulla, että Owazan kantajat kuljettivat suurta varastoa keltaista kultaa.
Saatuaan täyden varmuuden kävi päällikkö kovin levottomaksi, mutta vihdoin välähti hymy hänen kasvoillaan hänen haastellessaan puolipäihtyneelle Owazalle.
"Sinulla on paljon kultaa mukanasi", sanoi vanha päällikkö, "ja se on hyvin raskasta. Käy työlääksi saada miehesi kantamaan harkkoja rannikolle asti."
"Niin kyllä", myönteli Owaza, "mutta minä maksan heille runsaan palkan."
"Jollei heidän tarvitsisi kuljettaa sitä niin kauaksi kodistaan, ei sinun tarvitsisi maksaa heille yhtä paljoa?" kysyi päällikkö.
"Ei", sanoi Owaza, "mutta minä ei voi päästä siitä eroon lähempänä."
"Minä tiedän paikan kahden päivämatkan päässä, minne sen voit sijoittaa", vastasi vanha päällikkö.
"Minne sitten?" kysyi Owaza. "Ja kuka täällä sisämaassa kultaa ostaa?"
"On muuan valkoinen mies, joka antaa sinulle siitä pienen paperilipun, ja kun viet sen paperin rannikolle, niin saat täyden hinnan kullastasi."
"Kuka se valkoinen mies on", kysyi Owaza, "ja missä hän asuu?"
"Hän on minun ystäväni", sanoi päällikkö, "ja jos haluat, saatan minä sinut huomenna hänen luokseen, jolloin voit ottaa kaiken kullan mukaasi ja saat sen pienen paperilapun."
"Hyvä", virkkoi Owaza, "ja sitten minun tarvitsee maksaa kantajille vain pieni summa."
Kantajat tulivat hyvin iloisiksi, kun seuraavana päivänä kuulivat, että heidän ei tarvinnut taivaltaa tuota pitkää matkaa rannikolle, sillä palkankaan viettelys ei riittänyt voittamaan heidän vastahakoisuuttaan lähteä niin pitkälle retkelle ja pelkoa joutua niin etäälle kodeistaan. Perin tyytyväisinä he siis läksivät kahden päivän taipaleelle koillista kohti. Ja Owazakin oli onnellinen, samoin kuin vanha päällikkö, joka itse seurasi mukana, vaikkakaan Owaza ei aavistanut, minkätähden viimemainittu siitä riemuitsi.
He olivat matkustaneet lähes kaksi päivää, kun päällikkö lähetti yhden omista miehistään edeltäpäin sanaa viemään.
"Hän menee ilmoittamaan ystävälleni", hän sanoi, "jotta hän tulee meitä vastaan ja saattaa meitä kyläänsä." Ja kun pieni karavaani muutamaa tuntia myöhemmin sukelsi esiin viidakosta laajalle, ruohoiselle tasangolle, näkivät he vähän matkan päässä itsestään ison soturijoukon nopeasti lähenevän. Owaza pysähtyi.
"Keitä nuo ovat?" hän kysyi.
"Ystäväni soturit", vastasi päällikkö, "ja hän on itse mukana. Näetkö?" ja hän osoitti henkilöä neekerien etunenässä, jotka lähenivät hölkkäjuoksua, keihäiden ja valkoisten töyhtöjen välkkyessä päivänpaisteessa.
"He saapuvat sotaisin aikein eivätkä rauhan miehinä", virkkoi Owaza pelokkaasti.
"Se riippuu sinusta, Owaza", vastasi päällikkö.
"Minä en käsitä", sanoi Owaza.
"Kyllä käsität muutaman minuutin päästä, sillä kohtahan on ystäväni täällä."
Kun soturit ehtivät lähemmäksi, näki Owaza jättiläiskokoisen valkoisen heidän etunenässään — valkoisen, jota hän luuli Estebaniksi, niin kavalasti hylkäämäkseen liittolaiseksi. Hän kääntyi päällikköä kohti. "Sinä ole pettänyt minut", hän huudahti.
"Odota", sanoi vanha päällikkö; "mitään sinulle kuuluvaa ei sinulta anasteta."
"Kulta ei ole hänen", huudahti Owaza. "Hän varasti sen", ja hän osoitti Tarzania, joka oli lähestynyt ja pysähtynyt hänen eteensä, mutta joka hänestä vähääkään välittämättä kääntyi päällikön puoleen.
"Airuesi saapui", hän sanoi vanhukselle, "tuoden sanomasi, ja Tarzan on wazireineen tullut katsomaan, mitä voimme tehdä vanhan ystävämme hyväksi."
Päällikkö hymyili. "Sinun viestintuojasi saapui minun luokseni, oi Tarzan, ja kahta päivää myöhemmin tuli tämä mies kantajineen, kuljettaen kultaharkkoja rannikolle. Minä sanoin hänelle, että minulla oli hyvä ystävä, joka ostaisi ne, antaen hänelle niistä pienen paperilapun, mutta tietenkin vain siinä tapauksessa, että kulta kuului Owazalle."
Apinamies hymyili. "Hyvin teit, ystäväni", hän sanoi. "Kulta ei kuulu
Owazalle."
"Eipä se kuulu sinullekaan", tiuskasi Owaza. "Sinä et ole Apinain Tarzan. Minä tunnen sinut. Sinä tulit neljän valkoisen miehen ja sen valkoisen naisen kanssa varastamaan kultaa Tarzanin maasta, ja sitten varastit sen omilta tovereiltasi."
Päällikkö ja wazirit nauroivat. Apinamies hymyili hänelle ominaista hidasta hymyään.
"Se toinen oli petturi, Owaza", hän sanoi, "mutta minä olen Apinain Tarzan, ja kiitän sinua siitä, että tuot kullan minulle. Tule", hän jatkoi, "tästä on vain parin tunnin matka kotiini", ja apinamies pakotti Owazan käskemään kantajainsa kuljettaa kultaharkot Greystoken maatilalle. Siellä Tarzan ruokki kantajia ja maksoi heille, ja seuraavana aamuna hän lähetti heidät kotimaahansa ja Owazan heidän kanssaan, mutta ei ilman arvokasta lahjaa, samalla varoittaen neekeriä enää koskaan palaamasta apinamiehen alueelle.
Kun he kaikki olivat lähteneet, ja Tarzan, Jane ja Korak seisoivat huvilan kuistilla, Jad-bal-jan loikoessa heidän jalkojensa juuressa, kietoi apinamies käsivartensa puolisonsa kaulaan.
"Minun täytyy peruuttaa sanani, että Oparin kulta ei muka ollut minua varten, sillä näethän edessäsi uuden omaisuuden, joka on tuotu Oparin aarreholvista asti ilman mitään ponnistusta minun puoleltani."
"Kunhan nyt vain joku toisi timanttisikin takaisin", nauroi Jane.
"Siitä ei ole mitään toiveita", lausui Tarzan. "Ne ovat epäilemättä Ugogo-virran pohjassa", — mutta kaukana Ugogon varrella ihmissyöjä Obeben kylässä virui Esteban Miranda hänelle määrätyn hökkelin liassa, silmillään ahmien omaisuutta, jota ei voisi milloinkaan käyttää hyväkseen, jouduttuaan Obeben itsepintaisuuden ja taikauskon hänen kärsittäväkseen tuomitsemaan elinkautiseen vankeuteen.