Apinamiehen kurkusta kuului matala mörähdys. Sivistyneiden vaateparren mukana oli hänestä irtaantunut se ohut sivistyksen silaus, joka hänellä oli valkoisten seurassa. Tässä ei ollut englantilainen loordi katselemassa harvinaisen serkkunsa ruumista, vaan toinen viidakkoeläin, jonka sydämessä riehui epäluulon ja vihan sammumaton tuli ihmisolentoa kohtaan, se kun on synnynnäinen jokaiselle viidakon kasvatille. Petoeläin katseli armottoman ihmisen veristä työtä. Eikä Tarzanin tietoisuudessa välähtänyt mitään tunnustusta hänen verensiteistään ja sukulaisuudestaan surmaajaan.
Todeten, että jäljet olivat toispäiväiset, riensi Tarzan ampujan jälkeen. Hänen mielessään ei ollut mitään epäilystä siitä, että oli tapahtunut tahallinen murha, sillä hän tunsi kylliksi manganien luonteenpiirteet tietääkseen, että kukaan heistä ei ärsyttämättä karkaisi kimppuun.
Tarzan vaelsi vastatuuleen, ja noin puoli tuntia senjälkeen, kun hän oli tavannut apinan ruumiin, kohtasi hänen herkkiä sieraimiaan toisten samanlaisten jälkien haju. Tietäen, kuinka arkoja nämä viidakon villit asukkaat ovat, liikkui hän nyt eteenpäin mitä varovaisimmin, jotta ne eivät hänen lähestymistään huomatessaan livistäisi pakoon ennenkuin näkivät, kuka hän oli. Hän ei tavannut heitä usein, mutta tiesi, että joukossa oli aina sellaisia, jotka hänet muistivat, ja että hän heidän välityksellään aina pääsisi ystävällisiin suhteisiin heimon muiden jäsenten kanssa.
Alametsän tiheyden vuoksi Tarzan valitsi kulkureitikseen lehvistöjen keskitasanteet, ja niin hän vapaasti ja keveästi heilautellen itseään oksalta oksalle saavutti pian isot ihmisapinat. Niitä oli laumassa parikymmentä pienellä aholla alinomaisessa puuhassaan, toukkien ja kuoriaisten etsimisessä, jotka olivat tärkeinä tekijöinä manganien ruokajärjestelmässä.
Heikko hymy levisi apinamiehen kasvoille, kun hän pysähtyi paksulle oksalle, ympäröiviin tuuheihin lehviin kätkeytyneenä, ja tarkkasi pientä laumaa alapuolellaan. Isojen apinain jokainen toiminta, jokainen liike toi Tarzanin mieleen elävästi hänen lapsuutensa vuodet, jolloin hän Kaalan, naarasapinan, hurjan äidinrakkauden turvissa oli samoillut viidakkoa Kertshakin heimon kanssa. Ilakoivissa nuorissa oli hän näkevinään jälleen Nitan ja toisia lapsuutensa leikkitovereita ja täysikasvuisissa isot, hurjat pedot, joita hän lapsuudessaan oli pelännyt ja jotka miehuuden iässä oli voittanut. Ihmisten tavat saattavat muuttua, mutta apinain tavat ovat aina samat eilen, tänään ja ainiaan.
Hän tarkkasi niitä ääneti muutaman minuutin. Kuinka iloiseksi ne tulisivatkaan todetessaan, kuka hän oli! Sillä Tarzan tunnettiin suuressa viidakossa pitkin ja poikin manganien ystävänä ja suojelijana. Ensiksi ne murisisivat hänelle ja uhkailisivat häntä, sillä ne eivät luottaisi pelkkiin silmiinsä ja korviinsa hänen henkilöllisyytensä todisteina. Vasta sitten, kun hän oli astunut aukealle ja urokset, niskakarvat pystyssä ja torahampaat irvissä, olivat tiukasti ympäröineet hänet, vasta sitten kun ne olivat tulleet kyllin lähelle, jotta niiden sieraimet vahvistaisivat silmäin ja korvain todistuksen, tunnustaisivat ne hänet vihdoin heikäläiseksi. Sitten seuraisi epäilemättä muutamiksi minuuteiksi suuri innostus, kunnes joku lennähtävä lehti, toukka tai linnunmuna herättäisi niiden apinanvaistot ja kääntäisi niiden huomion hänestä, minkä jälkeen ne jatkaisivat askarteluaan, välittämättä hänestä enempää kuin mistä muusta heimonjäsenestä tahansa. Mutta se tapahtuisi vasta sitten, kun jokainen yksilö oli häntä nuuskinut ja känsäisillä käsillään ehkä taputellut hänen ihoaan.
Nyt Tarzan päästi ystävällisen tervehdysäänen, ja apinain vilkaistessa ylös siirtyi hän piilostaan aivan heidän näkyviinsä. "Minä olen Apinain Tarzan", hän sanoi, "mahtava taistelija, manganien ystävä. Tarzan saapuu ystävänä kansansa luo."
Näin puhellessaan hän pudottausi keveästi ahon rehevään ruohostoon.
Äkkiä näytti siltä kuin kaikki paholaiset olisivat päässeet valtoimiksi. Kuului kirkuvia varoituksia, naaraat riensivät poikasineen aukeaman vastaiselle puolelle, ja urokset kääntyivät niskakarvat pystyssä ja muristen tungettelijaa kohti.
"No", virkahti Tarzan, "ettekö tunne minua? Minä olen Apinain Tarzan, manganien ystävä, Kaalan poika ja Kertshakin heimon kuningas."
"Me tunnemme sinut", murahti joku uroksista; "eilen me näimme sinun tappavan Gobun. Mene tiehesi, muutoin me tapamme sinut."
"Minä en tappanut Gobua", vastasi apinamies. "Minä löysin eilen hänen ruumiinsa ja olin seuraamassa surmaajan jälkiä, kun tapasin teidät."
"Me näimme sinut", toisti vanha uros; "mene tiehesi taikka me tapamme sinut. Sinä et ole enää manganien ystävä."
Apinamies seisoi otsa rypyssä mietiskellen. Oli ilmeistä, että nämä apinat todella uskoivat hänen tappaneen heidän toverinsa. Miten se oli selitettävissä? Mikä oli siihen syynä? Merkitsivätkö nuo hänen seuraamansa ison valkoisen miehen paljaiden jalkojen jäljet siis enemmän kuin hän oli aavistanutkaan? Tarzania ihmetytti. Hän kohotti silmänsä ja puhutteli jälleen uroksia.
"En minä Gobua tappanut", hän väitti. "Monet teistä ovat tunteneet minut kaiken ikänsä. Te tiedätte, että ainoastaan rehellisessä taistelussa, jolla tavoin toinen uros taistelee toista vastaan, olen saattanut tappaa manganin. Te tiedätte, että kaikista viidakon asukkaista ovat manganit parhaat ystäväni ja että Apinain Tarzan on manganien paras ystävä. Kuinka minä siis voisin tappaa jonkun omasta kansastani?"
"Me tiedämme vain", vastasi vanha uros, "että näimme sinun tappavan Gobun. Omin silmin näimme, kuinka sinä hänet tapoit. Mene siis nopeasti tiehesi tai me tapamme sinut. Mahtava taistelija on Apinain Tarzan, mutta häntäkin mahtavammat ovat Pagthin isot urokset. Minä olen Pagth, Pagthin heimon kuningas. Mene tiehesi ennenkuin me tapamme sinut."
Tarzan koetti puhua heille järkeä, mutta he eivät halunneet kuunnella, sillä niin vahvasti he uskoivat, että juuri hän oli tappanut heidän toverinsa, Gobu-uroksen. Mieluummin kuin antautuisi riitaan, jossa jonkun heistä täytyisi välttämättä saada surmansa, hän kääntyi vihdoin surumielin pois. Mutta entistä enemmän päätti hän nyt etsiä Gobun surmaajaa, jotta voisi vaatia tilille hänet, joka täten tohti tunkeutua hänen elinkautiselle alueelleen.
Tarzan seurasi jälkiä, kunnes ne sekaantuivat monien miesten, enimmäkseen paljasjalkaisten neekerien jälkiin, joiden joukossa kuitenkin oli myös valkoisten miesten saappaanjälkiä. Kerran hän havaitsi naisen tai lapsen jälkiäkin, vaikkei voinut ratkaista kumpaisen. Latu johti kaiketikin kallioisille vuorille, jotka suojelivat Oparin karua laaksoa.
Unohtaen nyt varsinaisen tehtävänsä ja palaen vain hurjasta halusta vaatia tungettelijoilta täysi selostus heidän oleskelustaan viidakossa ja maksaa Gobun tappajalle ansion mukaan, ponnisti Tarzan eteenpäin tuon melkoisen joukkueen nyttemmin leveää ja hyvin näkyvää tolaa pitkin. Muukalaiset eivät enää voineet olla hänestä kuin puolen päivämatkan päässä, mikä merkitsi, että he nyt epäilemättä olivat jo Oparin laakson reunalla, jos se oli heidän lopullinen päämääränsä. Eikä Tarzan voinut käsittää, mitä muuta päämäärää heillä saattoi olla.
Hän oli aina pitänyt Oparin asemaa tiukasti omana salaisuutenaan. Hänen tietääkseen ei kellään muulla valkoisella kuin Janella ja heidän pojallaan Korakilla ollut vihiä muinoisten atlantilaisten unohdetusta kaupungista tai sen paikasta. Mutta mikä muukaan olisi voinut viekoitella nämä valkoiset miehet niin suurin joukoin Oparia joka taholta rajoittavaan, villiin tutkimattomaan erämaahan?
Tällaisia ajatuksia liikkui Tarzanin mielessä hänen nopeasti seuratessaan Oparia kohti johtavia jälkiä. Tuli pimeä, mutta niin verekset olivat jäljet, että apinamies saattoi seurata niitä hajuaistinsa nojalla, vaikkei voinutkaan niitä maasta erottaa, ja vihdoin hän näki etäältä leirinuotion edessään.
VIIDES LUKU
Kohtalokkaat tipat
Kotona maatalossa elämä kulki tavallista rataansa niinkuin ennen Tarzanin lähtöä. Milloin jalkaisin, milloin ratsain tarkasteli Korak maanviljelystyöväen ja paimenten toimintaa, joskus yksinään, mutta useimmiten valkoisen pehtoorin, Jervisin, kanssa. Monesti lähti Janekin mukaan, varsinkin milloin ratsastettiin.
Kultaleijonaa harjoitti Korak kahlehihnassa, koska hän ei laisinkaan luottanut kykyynsä hallita eläintä ja pelkäsi, että Jad-bal-ja isäntänsä poissa ollessa saattaisi karata metsään ja palata luonnolliseen villiin tilaansa. Sellainen leijona vapaana viidakossa olisi erikoisen vaarallinen ihmisille, koska Jad-bal-jalta, joka oli ihmisten parissa kasvanut, puuttui se luontainen arkuus luomakunnan herraa kohtaan, joka on niin silmään pistävänä piirteenä kaikilla villieläimillä. Kun se oli opetettu sieppaamaan saaliinsa ihmiskuvan kurkusta, oli Korakin varsin helppo kuvitella, mitä voisi tapahtua, jos kultaleijona kaikesta pakosta vapautuneena jäisi oman onnensa varaan lähiviidakkoja kiertelemään.
Tarzanin poissaolon ensimmäisellä viikolla tapahtui, että saapui viestintuoja Nairobista lennättäen lady Greystokelle sähkösanoman, jossa ilmoitettiin hänen isänsä vakavasti sairastuneen Lontoossa. Äiti ja poika pohtivat tilannetta. Kuluisi viisi tai kuusi viikkoa ennenkuin Tarzan ehtisi palata,, vaikka he lähettäisivät sanansaattajankin hänen jälkeensä: ja jos Jane häntä odottaisi, oli vähän luultavaa, että hän ajoissa ehtisi isänsä luo. Sittenkin, vaikka hän heti lähtisi, näytti olevan vain vähän toiveita, että hän saapuisi kyllin nopeasti nähdäkseen vanhuksen elossa. Päätettiin siis, että hän lähtisi heti matkalle ja Korak seuraisi häntä Nairobiin saakka, palatakseen sitten maatilalle ylivalvojaksi siihen asti, kun isä saapuisi kotiin.
Greystokein tilalta oli pitkä taival Nairobiin, eikä Korak ollut vielä palannut, kun noin kolme viikkoa Tarzanin lähdöstä neekeri, jonka toimena oli ruokkia ja hoitaa Jad-bal-jaa, huolimattomuudessaan jätti häkkiä puhdistaessaan sen oven sulkematta. Kultaleijona tassutteli edestakaisin, neekerin lakaistessa häkin lattiaa. He olivat vanhoja ystäviä, eikä waziri eläintä laisinkaan pelännyt, vaan käänsi tuon tuostakin selkänsä. Neekeri puuhasi häkin etäisessä nurkassa, kun Jad-bal-ja hetkiseksi pysähtyi ovelle sen toiseen päähän. Eläin näki, että ovi riippui hiukan raollaan saranoillaan. Hiljaa se kohotti ison pehmeän käpälänsä ja pisti sen rakoon. Pieni nykäys, ja ovi heilahti. Samassa silmänräpäyksessä työnsi kultaleijona kuononsa laajentuneeseen aukkoon, ja sen tuupatessa esteen tieltään vilkaisi kauhistunut neekeri ovelle ja näki holhokkinsa hypähtävän häkin ulkopuolelle.
"Seis, Jad-bal-ja! Seis!" kirkui säikähtynyt neekeri, juosten eläimen perässä. Mutta kultaleijona vain lisäsi vauhtiaan, loikkasi aidan yli ja riensi metsää kohti.
Neekeri seurasi sitä, heiluttaen luutaansa ja päästäen äänekkäitä kiljahduksia, siten hälyttäen wazirit ulos majoistaan ja yhtymään hänen kanssaan ajamaan leijonaa takaa. Yli aaltoilevan kentän he seurasivat sitä, mutta yhtä hyvin olisi voinut tavoittaa ilkkuvaa virvatulta kuin tätä nopeaa ja varovaista pakolaista, joka ei välittänyt heidän mairittelustaan enempää kuin uhkauksistaankaan. Ja niin he näkivät kultaleijonan häviävän aarniometsään, ja vaikka he uutterasti etsivät melkein pimeään asti, täytyi heidän vihdoin luopua yrityksestään ja palata noloina maatilalle.
"Ah", huudahti onneton neekeri, joka oli syyllinen Jad-bal-jan karkaamiseen, "mitä suuri Bwana minulle sanookaan, mitä minulle tekeekään, kun saa tietää, että olen sallinut kultaleijonan mennä tiehensä!"
"Sinut karkoitetaan maatilalta pitkäksi aikaa, Kiwazi", vakuutti hänelle vanha Muviro. "Ja epäilemättä sinut lähetetään laitumille kauaksi itään karjaa paimentamaan, missä saat runsaasti leijonia tovereiksesi, vaikka ne eivät ole yhtä ystävällisiä kuin Jad-bal-ja oli. Eikä se ole puoltakaan siitä, minkä ansaitsisit. Ja jollei suuren Bwanan sydän sykkisi rakkaudesta mustia lapsiaan kohtaan — jos hän olisi muiden valkoisten bwanain kaltainen, joita vanha Muviro on nähnyt, —- niin sinua piestäisiin, kunnes et pysyisi pystyssä, ehkäpä hengettömäksi."
"Minä olen mies", vastasi Kiwazi. "Minä olen soturi ja waziri. Minkä rangaistuksen suuri Bwana minulle määränneekin, alistun siihen miehen tavoin."
<tb>
Juuri samana iltana oli Tarzan lähestymässä vainuamansa oudon retkikunnan leirinuotioita. Kenenkään näkemättä hän pysähtyi puun lehvistöön aivan keskelle heidän leiriään, jota ympäröi valtava okapensaista laitettu boma ja jota kirkkaasti valaisivat lukuisat tulet. Näitä hoitelivat uutterasti neekerit, heitellen ahjoon oksia mahtavasta pinosta, jonka nähtävästi olivat aikaisemmin päivällä sitä varten keränneet. Melkein leirin keskellä oli useita telttoja, joista yhden edessä istui nuotion valossa neljä valkoista miestä. Kaksi näistä oli rotevaa, kyrmyniskaista, punakkakasvoista retkaletta, kaiketikin alempiin kansanluokkiin kuuluvia englantilaisia; kolmas, lyhyt, lihava mies, näytti Saksan juutalaiselta; mutta neljäs oli pitkä, solakka, kaunis nuori mies, jolla oli tummanruskea aaltoileva tukka ja säännölliset kasvonpiirteet.
Hän ja saksalainen olivat mitä huolitelluimmin pukeutuneet keskiafrikkalaista matkustelua varten elokuvain suuresti ihannoiman mallin mukaan, joten näytti siltä kuin kumpikin olisi vastikään astunut esille uusimman viidakkoseikkailuja esittävän teatterin näytelmäteltasta. Tuo nuori mies ei varmaankaan ollut englantilaista syntyperää, ja mielessään arvioi Tarzan hänet melkein heti slaavilaiseksi. Apinamiehen saapumisen jälkeen viimemainittu pian nousi ja meni erääseen läheiseen telttaan, josta Tarzan sitten kuuli hiljaisen keskustelun supatusta. Hän ei erottanut sanoja, mutta jonkun äänen sävel kuulosti selvästi naiselliselta. Nuo kolme nuotion ääreen jäänyttä miestä rupattelivat niitä näitä, kunnes aivan läheltä boman takaa kuuluva leijonan karjahdus keskeytti viidakon äänettömyyden.
Hätääntyneesti huudahtaen hypähti juutalainen pystyyn niin äkkiä, että luisui askeleen verran eteenpäin ja sitten, astahtaen taaksepäin, menetti tasapainonsa, kompastui kenttätuoliinsa ja kaatua retkahti selälleen.
"Jukoliste, Adolph!" ärjäisi toinen hänen tovereistaan. "Jos sen vielä teet, niin hiisi vieköön, taitan niskasi! Tässä sitä ollaan, niinpä niin."
"Hän on, lempo soikoon, pahempi kuin kiljuva jalopeura", murisi toinen.
Juutalainen kömpi jaloilleen. "Mein Gott!" hän huudahti vapisevalla äänellä. "Minä luuli, että se tulis ihan aita yli. Auta armias, pääseekö minä enää koskaan tästä paha paikka?… Kaikki Afrikan gulda tähden minä ei tahtois kärsiä, mitä minä jo kärsiny nämä kolme kuukausi aika. Oi, oi, kun minä sitä vaan ajatteleekin, oi, oi, leijonia ja leopardeja ynnä sarvikuonosia ja virtaheposia! Oijoi!"
Hänen toverinsa nauroivat. "Sanoimmehan me, Dick ja minä, heti alussa, ettei sinun olisi pitänyt tulla tänne sisämaahan", huomautti toinen heistä.
"Mutta miksi minä sitten olisi ostanu kaikki nämä vaatteet?" valitti saksalainen. "Mein Gott, tämä puku, jossa minä olen sisällä, maksaa minulle kaksikymmentä puntaa. Ah, jos minä olis jotakin tiennyt, niin yks punta olis riittäny ostaa minulle koko vaatevarasto! Kaksikymmentä puntaa tästä, eikä kukaan muu sitä näkemässä kuin niggerit ja leijonat!"
"Ja sinä näytätkin siinä niin hiton hassunkuriselta", virkkoi eräs hänen tovereistaan.
"Ja katsho, nyt se on kaikki likainen ja rikki. Mistä minä tietä, että minä tärvelis tämä puku? Omin silmin minä nähnyt Prinsessan teatterissa, kuinka filmin sankari viettänyt kolme kuukautta Afrikassa pyytämässä leijonia ja tappamassa ihmissyöjiä, ja kun hän tulla takaisin, ei hänellä olla tahranplänttiäkään housunlahkeessa. Mistä minä tiesi, että Afrikka niin likainen ja täynnä piikkejä?"
Tällä hetkellä katsoi Apinain Tarzan sopivaksi hiljaa pudottautua valokehään heidän eteensä. Molemmat englantilaiset hypähtivät pystyyn, ihan ilmeisesti säikähtyneinä, ja juutalainen kääntyi astahtamaan taaksepäin ikäänkuin paetakseen, mutta samassa osuivat hänen silmänsä apinamieheen. Hän pysähtyi, ja hänen kasvoilleen tuli helpotuksen sävy sen kauhunilmeen sijalle, joka oli niille levinnyt, kun Tarzan putosi heidän eteensä ikäänkuin taivaasta.
"Mein Gott", huusi saksalainen kimakasti, "miksi sinä tulla takaisin näin pikaa ja miksi sinä tulla tuolla tavalla, noin äkkiä — eikö sinä luulla, että meillä on hermot?"
Tarzan oli vihainen — vihainen näille raaoille tungettelijoille, kun he hänen luvattaan uskalsivat astua sille laajalle alueelle, jolla hän piti yhä rauhaa ja järjestystä. Ja kun Tarzan oli vihainen, hohti hänen otsallaan arpi, joka oli muistona ammoin, hänen poikana ollessaan, tapahtuneesta kuolettavasta kamppailusta Bolganin, ison villin gorillan, kanssa, missä tilaisuudessa hän ensiksi oli oppinut ymmärtämään isänsä metsästyspuukon oikean arvon, sillä verrattain heikko, pieni tarmangani oli sen avulla päässyt tasaväkiseksi viidakon suurten petojen kanssa.
Hänen harmaat silmänsä kapenivat, ja ääni oli kylmän levollinen, kun hän puhutteli heitä. "Keitä te olette", hän kysyi, "jotka täten tunkeudutte wazirien maahan, Tarzanin maahan, ilman viidakon herran lupaa?"
"Mitä sinä nyt lörpöttelet, Esteban", kysyi toinen englantilaisista, "ja miksi hiidessä olet palannut tänne yksinäsi ja näin pian? Missä ovat kantajasi ja missä se kirottu kulta?"
Apinamies silmäili puhujaa hetkisen äänetönnä. "Minä olen Apinain Tarzan", hän sanoi sitten. "En tiedä, mitä te haastelette. Tiedän vain, että etsin häntä, joka tappoi Gobun, ison apinan, ja häntä, joka minun luvattani surmasi Baran, kauriin."
"Lempo soikoon", ärjäisi toinenkin englantilainen, "jätä tuo hassuttelu, Esteban! Jos yrität olla sukkela, emme me tuossa mitään vitsiä näe, emme totisesti näekään."
Teltassa, johon neljäs valkoinen mies oli astunut sillä välin kun Tarzan tarkasteli leiriä lymypaikastaan ylhäältä puun oksilta, kosketti nainen, ilmeisesti äkkiä säikähtyneenä, hurjasti toverinsa käsivarteen ja osoitti kookasta melkein alastonta apinamiestä tämän seisoessa petoja karkoittavain nuotioiden kirkkaassa hohteessa. "Hyvä Jumala, Karl", hän kuiskasi vapisevalla äänellä, "katso!"
"Mikä hätänä, Flora?" kysyi toveri. "Minä näen vain Estebanin."
"Ei se ole Esteban", sihisi tyttö. "Se on loordi Greystoke itse — se on Apinain Tarzan!"
"Sinähän olet hupsu, Flora", vastasi mies, "ei se voi hän olla."
"On kuin onkin", väitti neitonen. "Etkö luule minun häntä tuntevan? Enkö minä vuosikausia palvellut hänen kaupungintalossaan? Enkö minä nähnyt häntä melkein joka päivä? Luuletko, etten minä tuntisi Apinain Tarzania? Katso tuota hänen otsallaan leimuavaa punaista arpea. Minä olen kuullut tarinan siitä arvesta ja olen sen nähnyt hehkuvan tulipunaisena, kun hän kiukustuu. Se on punainen nyt, ja Apinain Tarzan on vihoissaan."
"No, entä jos hän cm Apinain Tarzan, niin mitä hän voi tehdä?"
"Sinä et tunne häntä", vastasi tyttö. "Et aavista, mikä ääretön valta hänellä täällä on — valta päättää ihmisten ja eläinten elämästä ja kuolemasta. Jos hän tietäisi, mitä täällä hommailemme, ei ainoakaan meistä pääsisi hengissä meren rannikolle. Jo siitäkin, että hän nyt on täällä, otaksun hänen saaneen aikeestamme vihiä; ja jos niin on, niin Jumala meitä armahtakoon — jollei… jollei…"
"Jollei mitä?" tiedusti mies.
Tyttö mietti hetkisen ääneti. "On vain yksi keino", sanoi hän vihdoin. "Me emme tohdi häntä tappaa. Hänen villit neekerinsä saisivat sen tietää, eikä mikään mahti maailmassa voisi meitä silloin pelastaa. On kuitenkin yksi keino, jos toimimme nopeasti." Hän kääntyi ja etsi hetkisen eräästä laukustaan ja ojensi sitten miehelle pienen, nestettä sisältävän pullon. "Mene ulos ja puhuttele häntä", hän kehoitti. "Tekeydy hänen ystäväkseen. Valehtele hänelle. Kerro hänelle mitä tahansa, lupaa mitä tahansa, mutta koeta päästä kyllin ystävällisiin väleihin, jotta voit tarjota hänelle kahvia. Hän ei juo viiniä eikä muuta alkoholipitoista, mutta minä tiedän hänen pitävän kahvista. Olen usein itse tuonut sitä hänelle myöhään illalla, hänen palattuaan teatterista tai tanssiaisista. Houkuttele hänet juomaan kahvia, ja sitten tiedät, mihin tätä käytät." Tyttö osoitti pulloa, jota mies yhä piti kädessään.
Kraski nyökkäsi. "Minä ymmärrän", hän sanoi, kääntyi ja lähti teltasta.
Hän oli astunut vain askeleen, kun tyttö kutsui hänet takaisin. "Älä anna hänen nähdä minua, älä anna hänen arvata, että olen täällä tai että tunnet minut."
Mies nyökkäsi ja lähti. Lähestyessään valkean edessä olevia jännittyneitä henkilöitä hän tervehti Tarzania herttaisesti hymyillen ja hilpein sanoin:
"Tervetuloa!" hän virkkoi. "Meille on aina mieluista nähdä vieraita leirissämme. Istukaahan. Tarjoa tälle herrasmiehelle tuoli, John", hän lisäsi Peeblesille.
Apinamies tarkkasi Kraskia, kuten oli tarkannut toisiakin. Hänen silmissään ei ollut mitään ystävällistä välähdystä vastaukseksi venäläisen tervehdykseen.
"Olen yrittänyt saada selville, mitä teidän joukkueenne täällä puuhailee", hän sanoi terävästi venäläiselle, "mutta he väittävät yhä, että olen joku muu kuin mitä olen. He ovat joko houkkioita tai lurjuksia, ja minä aion ottaa selvän, kumpiako, ja menetellä heidän kanssaan sen mukaan."
"No, no", huudahti Kraski lepytellen. "Tässä on varmaankin joku erehdys. Mutta sanokaahan minulle, kuka olette?"
"Minä olen Apinain Tarzan", vastasi apinamies. "Keitään metsästäjiä ei tule tähän Afrikan osaan minun luvattani. Se seikka on niin yleisesti tunnettu, että teidän ei ole ollut mitenkään mahdollista lähteä rannikolta sitä kuulematta. Vaadin selitystä ja nopeasti."
"Ah, te olette Apinain Tarzan!" huudahti Kraski. "Sepä oli meille onnellinen sattuma, sillä nyt meidät ohjattaneen oikealle tolallemme ja pääsemme varmaan kauheasta pulastamme. Me olemme eksyneet, hyvä herra, tolkuttomasti eksyneet oppaamme tietämättömyyden tai roistomaisuuden vuoksi, hän kun jätti meidät useita viikkoja sitten. Kyllähän me olimme teistä kuulleet; ken ei tietäisi Apinain Tarzanista? Mutta aikomuksemme ei ollut tunkeutua teidän alueenne rajojen sisäpuolelle. Me etsiskelimme kauempaa etelästä näytteitä seudun eläimistöstä, joita hyvä ystävämme ja työnantajamme, herra Adolph Bluber tuossa, suurilla kustannuksilla keräilee amerikkalaisen kotikaupunkinsa museoon lahjoitettaviksi. Varmaankin voitte sanoa, missä olemme, ja neuvoa meidät oikealle suunnallemme."
Peebles, Throck ja Bluber seisoivat kuin puusta pudonneina Kraskin liukkaita valeita kuunnellessaan, mutta Saksan juutalainen tajusi ensimmäisenä tilanteen. Hänen englantilaisten kaveriensa kallot olivat liian paksut, jotta he olisivat heti voineet käsittää venäläisen ovelan viekkauden.
"Ka niin", virkkoi sulava Bluber, hieroen kämmeniään yhteen, "juuri niin, ihan mitä minä aikoi teille sanoa."
Tarzan kääntyi rutosti häntä kohti. "Mitä sitten kaikki tuo lörpötys Estebanista tarkoittaa?" hän kysyi. "Eivätkö nuo toiset puhutelleet minua sillä nimellä?"
"Ah", huudahti Bluber, "John laskee mielellään pikkuista leikkiä. Hän ei tunne Afrikkaa, ei ole täällä koskaan ennen ollut. Hän taisi luulla teitä alkuasukas. John sanoo kaikki alkuasukas Estebaneiksi ja hänellä on paljo hauskaa itselle niiden kanssa, koska hän tietää, ettei ne osaa ymmärtää, mitä hän puhuu. Hei John, eikö se ole niinkuin minä sanoo?" Mutta ovela Bluber ei odottanut Johnin vastausta. "Te näkee", hän jatkoi, "että me on eksynyt, ja jos te ottaa me pois tästä viidakosta, maksaa me mitä hyvänsä — sanokaa vaan hinta."
Apinamies uskoi häntä vain puolittain, mutta leppyi kuitenkin jonkun verran, kun huomasi heidän ilmeisen ystävälliset aikeensa. Ehkäpä he sittenkin puhuivat puoliväliin totta ja olivat todellakin tietämättään samoilleet hänen alueelleen. Se oli hänen kuitenkin saatava varmasti selville heidän alkuasukaskantajiltaan, joilta hänen omat wazirinsa lypsäisivät totuuden. Mutta se, että häntä oli luultu Estebaniksi, ärsytti yhä hänen uteliaisuuttaan, ja hän oli edelleen halukas tietämään, kuka oli tappanut Gobun, ison apinan.
"Istukaahan", kehoitti Kraski. "Olimme juuri ryhtymässä juomaan kahvia, ja meistä olisi hauskaa, jos tekisitte meille seuraa. Tänne tulollamme emme tarkoittaneet mitään pahaa, ja minä vakuutan teille, että kernaasti ja mielihyvällä suoritamme täyden korvauksen teille tai jokaiselle, jolle olemme tahtomattamme tehneet vääryyttä."
Kahvinjuonnista näiden miesten kanssa ei olisi mitään haittaa. Kenties hän oli tehnyt väärin heitä kohtaan, ja olipa asianlaita kuinka tahansa, ei kupillinen heidän kahviaan häntä paljoakaan velvoittaisi. Flora oli ollut oikeassa, että jos Apinain Tarzanilla oli jokunenkin heikkous, oli se kupponen kahvia myöhään illalla. Hän ei ottanut vastaan tarjottua kenttätuolia, vaan kyykistyi apinan tapaan heidän eteensä, nuotioiden lepattelevan valon leikitellessä hänen pronssinkarvaisella ihollaan, korostaen hänen jumalaisen vartalonsa siromuotoisia lihaksia. Apinain Tarzanin lihakset eivät olleet sepän tai ammattimaisen voimamiehen, vaan pikemmin Merkuriuksen tai Apollon, sillä niin sopusuhtaiset ne olivat keskenään, vain vihjaisten niissä olevasta voimasta. Kun ne olivat harjaantuneet nopeuteen ja ketteryyteen yhtä hyvin kuin voimanponnistukseen, antoivat ne, hänen jättiläisruhoaan päällystäen, hänelle puolijumalan ulkonäön.
Throck, Peebles ja Bluber istuivat katsellen häntä ääneti kuin lumottuina, sillä välin kun Kraski meni keittonuotiolle kahvitarjoilua hommaamaan. Molemmat englantilaiset oivalsivat vielä vain puoliksi sen tosiasian, että olivat erehdyksestä luulleet tulokasta toiseksi, ja niinpä Peebles raapi korvallistaan ja jupisi itsekseen puoliääneen epäilyn Kraskin uudesta otaksumasta Tarzanin henkilöllisyyteen nähden. Bluber oli sisäisesti kauhuissaan. Terävämmällä älyllään hän oli nopeasti tajunnut pikemminkin Kraskin olevan oikeassa tunnustaessaan miehen siksi, mikä hän oli, eikä siis enää uskonut Peeblesin ja Throckin otaksumaa. Ja kun Bluber ei tiennyt mitään Floran salajuonesta, oli hän aivan hädissään yrittäessään kuvitella, mitä seurauksia olisi siitä, että Tarzan oli keksinyt heidät aivan Oparin kynnyksellä.
Hän ei käsittänyt, kuten Flora, että heidän henkensäkin oli vaarassa — että heidän oli jouduttava tekemisiin Apinain Tarzanin, viidakkopedon, eikä John Claytonin, loordi Greystoken, englantilaisen ylimyksen kanssa. Pikemminkin suri Bluber niitä kahtatuhatta puntaa, jotka he menettäisivät retken näin viheliäisesti päättyessä, sillä hän tunsi kylliksi hyvin apinamiehen maineen tietääkseen, etteivät he mitenkään saisi viedyksi mukaansa kultaa, jota Esteban hyvinkin luultavasti juuri tällä hetkellä näpisteli Oparin holveista. Bluber olikin melkein hyrähtää itkuun, kun Kraski samassa palasi valmistamaansa kahvia tuoden.
Teltan tummista pimennoista katseli Flora Hawkes hermostuneesti, mitä hänen edessään kentällä puuhailtiin. Hän kauhistui mahdollisuutta, että hänen entinen isäntänsä hänet huomaisi, sillä hän oli palvellut sisäkkönä Greystoken lontoolaisessa talossa samoinkuin heidän afrikkalaisella maatilallaankin ja tiesi, että loordi Greystoke heti tuntisi hänet, jos sattuisi hänet näkemään. Täällä hänen viidakkokodissaan Flora tunsi tuota miestä kohtaan ehkä suurempaa pelkoa kuin mihin Tarzanin todellinen luonne antoi aihetta, mutta se esiintyi kauheana tytölle, jonka syyllinen omantunto loihti hänen mieleensä kaikkia mahdollisia rangaistuksia tästä uskottomuudesta entistä, häntä alituisella ystävällisyydellä ja huomaavaisuudella kohdellutta isäntäväkeänsä kohtaan.
Alituinen uneksiminen Oparin aarreholvien satumaisista rikkauksista, joista hän oli kuullut niin paljon yksityiskohtia Greystokein keskusteluissa, oli herättänyt hänen luonnostaan viekkaassa ja häikäilemättömässä mielessään omistushalun. Ja niin hän oli vähitellen hahmoitellut suunnitelman, kuinka voisi anastaa aarreholveista riittävän määrän kultaharkkoja, voidakseen elää riippumattomana ja varakkaana lopun ikäänsä. Koko suunnitelma oli hänen laatimansa. Hän oli ensin innostuttanut asiaan Kraskin, joka vuorostaan oli hankkinut avustajiksi molemmat englantilaiset ja Bluberin, ja nämä neljä olivat hommanneet retken kustannuksiin tarvittavat rahat. Flora itse oli etsinyt sopivaa miestä, joka voisi menestyvästi esittää Tarzania tämän kotiviidakossa, ja keksinyt Esteban Mirandan, väkevän ja häikäilemättömän espanjalaisen, jonka näyttämötaiteellinen kyky ja varsinkin hänen mestarillinen naamioimistaitonsa teki hänelle mahdolliseksi virheettömästi näytellä tarvittavaa osaa, ainakin mikäli oli ulkonaisesta matkinnasta kysymys.
Espanjalainen ei ollut ainoastaan väkevä ja toimelias, vaan rohkea tappelijakin, ja sitten kun hän oli ajanut partansa ja pukeutunut Tarzanin viidakkovaatteisiin, ei hän ollut laiminlyönyt mitään tilaisuutta jäljitellä apinamiestä joka tavalla parhaan kykynsä mukaan. Viidakkovaistoa ei hänellä tietenkään ollut, ja varovaisuus neuvoi häntä välttämään mieskohtaisia otteluita villeimpien metsänpetojen kanssa, mutta hän pyydysteli pienempää riistaa keihäällä ja nuolilla ja harjoitteli alituisesti ruohoköydellä, joka oli osana hänen asustaan.
Ja nyt näki Flora kaikkien hyvin harkittujen suunnitelmiensa olevan raukeamaisillaan. Hän vapisi katsellessaan tulen ääressä olevia miehiä, sillä hän pelkäsi Tarzania perin todellisesti, ja sitten hän jännittyi hermostuneesta odotuksesta, nähdessään Kraskin lähenevän ryhmää kahvipannu toisessa kädessä ja kupit toisessa. Kraski laski pannun ja kupit tantereelle vähän matkaa Tarzanista tämän selkäpuolelle, ja kun hän kaatoi kahvia, näki Flora hänen herauttavan saamansa pullon sisällöstä yhteen kuppiin. Kylmä hiki kihisi Floran otsalle, kun Kraski kohotti sitä kuppia ja tarjosi apinamiehelle. Ottaisiko tämä sen? Epäilisikö hän? Jos hän epäilisi, niin minkä kauhean rangaistuksen he kaikki tästä kamalasta uhkarohkeudestaan saisivatkaan?
Flora näki Kraskin ojentavan toiset kupit Peeblesille, Throckille ja Bluberille ja sitten palaavan kehään itselleen, varaamansa kuppi kädessään. Venäläisen kohottaessa kuppiaan ja kumartaessa kohteliaasti apinamiehelle hän näki kaikkien viiden juovan. Jännitys laukesi, jättäen Floran heikoksi ja uupuneeksi. Kääntyessään hän lysähti vuoteelleen ja virui siinä vavisten ja kasvot käsiin peitettyinä. Ja tuolla ulkona tyhjensi Apinain Tarzan kuppinsa viimeiseen pisaraan.
KUUDES LUKU
Kuolema väijyy
Sen päivän iltapuolella, jona Tarzan löysi salaliittolaisten leirin, äkkäsi vartija Oparin raunioituneen kaupungin murentuneelta ulkomuurilta joukon miehiä liikkumassa ympäröivän kalliovyön harjalta alas laaksoon päin. Tarzan, Jane Clayton ja heidän mustat wazirinsa olivat ainoat muukalaiset, jotka Oparin asukkaat olivat miesmuistiin laaksossaan nähneet, ja vain puoliksi unohtuneet tarut muinaisilta ajoilta viittailivat hämärästi siihen, että muitakin muukalaisia olisi Oparissa joskus käynyt. Mutta ikimuistoisista ajoista oli ulkomuurin harjalla aina seisonut vartija. Vain yksi ainoa, koukistunut, ryhmyinen ja rujo ihmisenmuotoinen olio kyykötti nyt muistuttamassa kadonneen Atlantiksen lukuisista, notkeista sotureista. Sillä pitkien aikakausien kuluessa oli rotu pilaantunut ja vihdoin satunnaisin yhtymin isojen apinain kanssa rappeutunut nykyiseksi Oparin eläimelliseksi kansaksi. Kummallinen ja selittämätön oli ollut luonnon huolehtiva vaisto, joka oli rajoittanut tämän rodullisen huononemisen melkein yksinomaan miespuolisiin, naisten jäädessä suoriksi, siromuotoisiksi ja piirteiltään usein sieviksi, jopa kauniiksikin, mikä ehkä suureksi osaksi johtui siitä, että apinamaisia piirteitä saaneet tyttölapset heti surmattiin, jotavastoin poikalapset, joilla oli yksinomaan inhimillisiä ominaisuuksia, samaten heti raivattiin pois.
Kaupungin ulkomuurilla kykkivä yksinäinen vartija oli tosiaan tyypillinen oparilainen, lyhyt, pölkkymäinen, takkupartainen ja - tukkainen mies, jonka vanukkeiset suortuvat kasvoivat alas matalalle, kaltevalle otsalle. Pienet likekkäiset silmät ja torahampaita muistuttavat pureksimet osoittivat hänellä virtaavan suonissaan apinanverta, ja samaa alkuperää todistivat lyhyet, käyrät sääret ja pitkät, vahvalihaksiset, apinamaiset käsivarret, kaikki niukalti karvapeitteiset, niinkuin ruhokin.
Kun hänen häijyt verestävät silmänsä katselivat joukkueen kulkua laaksoa pitkin Oparia kohti, ilmaisivat hänen lisääntyvää kiihtymystään nopeammaksi käyvä hengitys ja kurkusta kohoavat matalat, melkein kuulumattomat murahdukset. Muukalaiset olivat siksi etäällä, että heidät vaivoin tunsi ihmisolennoiksikaan, ja heidän lukumääränsä saattoi vain osapuilleen arvioida viideksi- tai kuudeksikymmeneksi. Saatuaan selville nämä kaksi tosiasiaa astui vartija alas ulkomuurilta, käveli sen ja sisämuurin välisen alan poikki, mennen aukosta sisälle ja nopeaa vauhtia takana olevan leveän puistikkokadun yli, minkä jälkeen hän hävisi ränsistyvään, mutta vieläkin upeaan temppeliin.
Oparin ylipappi Kadsh istua kyykötti jättiläispuiden siimeksessä, jotka nyt olivat vallanneet muinaisen temppelin entisen puutarhan. Hänen kanssaan oli tusinan verta alempaan papistoon kuuluvia, ylipapin hartaimpia tovereita, jotka hätkähtivät tämän oparilaisen paarian tuloa. Viimemainittu riensi hengähdyksissään Kadshin luo.
"Kadsh!" hän huudahti, "outoja miehiä on matkalla Opariin! He saapuvat laaksoon luoteesta käsin rajakallioiden takaa — ainakin viisikymmentä henkeä, ehkä kaksi sen vertaa. Minä näin heidät ulkomuurin harjalla tähystellessäni, mutta heidän takanaan on miehiä, joista en saanut selkoa, koska ovat vielä pitkän taipaleen päässä. Siitä asti kun suuri tarmangani tuli tänne, ei Oparissa ole käynyt muukalaisia."
"Siitä ovat monet kuunvaiheet kuluneet, kun suuri tarmangani, joka nimitti itseään Apinain Tarzaniksi, oli keskuudessamme", sanoi Kadsh. "Hän lupasi palata luoksemme ennen sadekautta, nähdäkseen, ettei La'lle ole mitään pahaa tapahtunut, mutta häntä ei ole kuulunut takaisin, ja La on aina väittänyt, että hän on kuollut. Oletko kertonut kellekään muulle, mitä olet nähnyt?" hän kysyi kääntyen äkkiä sanansaattajaan päin.
"En", vastasi mies.
"Hyvä on!" huudahti Kadsh. "Ka, menkäämme kaikki ulkovallille katsomaan, kuka uskaltaa saapua kiellettyyn Opariin, älköönkä kukaan hiiskuko sanaakaan Blaghin kertomasta ennenkuin minä annan luvan."
"Kadshin sana on lakina, kunnes La puhuu", jupisi muuan papeista.
Kadsh katsoa muljautti puhujaan. "Minä olen Oparin ylipappi", hän ärähti. "Kuka uskaltaa minua uhmata?"
"Mutta La on ylipapitar", sanoi joku, "ja ylipapitar on Oparin kuningatar."
"Ylipappi voi uhrata kenet tahtoo Leimuavalle Jumalalle kuolleiden kammiossa", muistutti Kadsh merkitsevästi toisille.
"Me tukimme kyllä suumme, Kadsh", vastasi pappi matelevasti.
"Hyvä!" murahti ylipappi opastaen heidät puutarhasta temppelin takakäytävän läpi Oparin ulkomuuria kohti. Sieltä he tarkkasivat lähestyvää joukkuetta, jonka nyt selvästi näkivät etäällä laakson keskellä. Katselijat juttelivat matalin kurkkuäänin isojen apinain kielellä, johon sekaantui tilapäisiä sanoja ja lauseparsia oudosta murteesta, ja ne olivat epäilemättä joitakin tärveltyneitä jätteitä Atlantiksen muinaisesta kielestä ja periytyneet lukemattomien sukupolvien välityksellä heidän inhimillisiltä esivanhemmiltaan — tuolta nyttemmin sukupuuttoon kuolleelta rodulta, jonka kaupungit ja sivistys uinuvat syvälle hautaantuneina Atlantin valtameren tyrskyvien aaltojen alla ja jonka seikkaileva luonne oli sen ammoisina aikoina viekoitellut tunkeutumaan Afrikan sydämeen kultaa etsimään ja omain etäisten kotikaupunkiensa maihin rakentamaan Oparin uhkean kaupungin.
Kadshin seuralaisineen katsellessa pensasmaisten kulmakarvojensa alta joukkuetta, joka laskevan troopillisen auringon paahteessa vaivaloisesti ponnisteli louhikkoista ja karua laaksoa myöten eteenpäin, tirkisteli pieni harmaa apina heitä erään heidän takanaan olevan vanhan kadun kivityksen välistä esille tunkeutuneen jättiläispuun lehvistöstä. Vakava, ilmeeltään surullinen pikku apina se oli, mutta perin utelias, kuten kaikki heimolaisensa, mikä lopulta sai sen unohtamaan pelkonsa Oparin hurjia miehiä kohtaan, jopa siihen määrin, että se vihdoin kepeästi kiepahti puusta kiveykselle, riensi sisämuurin raosta esiin ja juosten ulkomuurille kiipesi sen sisäsivua pitkin pappien taakse paikalle, missä saattoi jokseenkin turvallisesti kätkeytyä sortuvan muurin isojen graniittimöhkäleiden suojaan ja sieltä kuunnella oparilaisten keskustelua, se kun miltei kokonaan kävi isojen apinain kielellä, jota niiden pieni serkku täydellisesti ymmärsi.
Iltapäivä oli lähestymässä loppuaan, ennenkuin Oparia verkalleen lähestyvä joukkue oli ehtinyt kyllin lyhyen matkan päähän, jotta eri henkilöt saattoi millään tavoin tuntea, ja silloin eräs nuoremmista papeista huudahti kiihtyneenä:
"Se on hän, Kadsh. Se on suuri tarmangani, joka nimittää itseään Apinain Tarzaniksi. Minä erotan hänet selvästi; toiset ovat kaikki mustia miehiä. Hän kannustaa heitä eteenpäin tyrkkien heitä keihäällään. Näyttää siltä kuin he olisivat peloissaan ja kovin väsyneitä, mutta hän pakottaa heitä ponnistamaan."
"Oletko varma", kysyi Kadsh, "oletko varma, että hän on Apinain
Tarzan?"
"Ihan varma", vastasi puhuja, ja sitten eräs toinen papeista yhtyi toverinsa vakuutuksiin. Vihdoin he olivat kyllin lähellä, jotta Kadsh itse, jonka näkö ei ollut yhtä hyvä kuin seurueen nuorempien jäsenten, huomasi, että Apinain Tarzan siellä: todellakin oli palaamassa Opariin. Ylipappi rypisti mietteissään vihaisesti kulmiaan. Äkkiä hän kääntyi toisia kohti.
"Hän ei saa tulla", hän huudahti; "hän ei saa astua Opariin. Rientäkää noutamaan sata soturia. Me menemme heitä vastaan, kun he tulevat ulomman muurin aukosta, ja surmaamme heidät yksitellen."
"Mutta La", huusi se, joka puutarhassa oli suututtanut Kadshia, "minä muistan selvästi, että La tarjosi Apinain Tarzanille Oparin ystävyyden monta kuukautta sitten ja että Tarzan pelasti La'n raivostuneen Tantorin torahampailta."
"Hiljaa", ärähti Kadsh, "hän ei saa tulla tänne, me tapamme heidät kaikki, vaikkei meidän tarvitse tietää, keitä he ovat, ennenkuin on liian myöhäistä. Ymmärrätkö? Ja tiedä myöskin, että jokainen, joka yrittää vastustaa tarkoitustani, on kuoleman oma — ja jollei hän kuole uhrina, saa hän surmansa minun kädestäni ja kuolee joka tapauksessa. Kuuletko?" Ja hän osoitti vapisevaa pappia likaisella sormellaan.
Kun Manu, apina, kuuli kaiken tuon, oli hän haljeta kiihtymyksestä. Hän tunsi Apinain Tarzanin — kuten kaikki vaeltavat apinat kautta Afrikan hänet tunsivat — ja tiesi hänet ystäväksi ja suojelijaksi. Manusta eivät Oparin urospuolet olleet eläimiä, ihmisiä eivätkä ystäviä. Hän tiesi niiden olevan julmia ja ynseitä olioita, jotka söivät apinanlihaa ja joita hän siis vihasi. Hän joutui senvuoksi kovin kiihdyksiin suunnitelmasta, jota oli kuullut pohdittavan ja joka tähtäsi suuren tarmanganin surmaan. Hän raapi pientä harmaata päätään, häntänsä juurta ja vatsaansa, yrittäessään mielessään eritellä kuulemaansa ja pienten aivojensa lokeroissa keksiä suunnitelmaa, jolla voisi tehdä tyhjiksi pappien elkeet ja pelastaa Apinain Tarzanin. Hän irvisteli hullunkurisesti, mikä oli tarkoitettu mitään aavistamattomalle Kadshille ja tämän tovereille, mutta ei näitä häirinnyt, ehkä senvuoksi, että iso graniittimöhkäle kätki pienen apinan heidän näkyvistään. Tämä oli merkillisintä, mitä Manun elämässä oli tapahtunut. Hän olisi tahtonut hypähdellä ylös ja alas, tanssia, raapia ja parpattaa — soimatakseen ja uhmatakseen vihattuja oparilaisia, mutta joku vaisto sanoi, että siitä ei olisi ollut mitään hyötyä, olisipa hän ehkä vain saanut niskaansa ropsauksen graniitin sirpaleita, joita papit osasivat liiankin tarkasti heitellä. Eihän Manu ole mikään syvällinen ajattelija, mutta tässä tilaisuudessa hän aivan ylitti itsensä ja sai keskitetyksi ajatuksensa käsilläolevaan asiaan, sallimatta jokaisen putoavan lehden tai surisevan hyönteisen itseään siinä häiritä. Saipa mehukas toukkakin rankaisematta ryömiä aivan sen ulottuville ja jälleen takaisin.
Juuri pimeän tullessa näki Kadsh pienen harmaan apinan lähtevän ulkomuurin harjalta viidenkymmenen askeleen päässä paikalta, jolla hän itse kyykötti tovereineen soturien saapumista odottamassa. Mutta niin lukuisia olivat apinat Oparin raunioilla, että tapaus haihtui Kadshin mielestä melkein yhtä nopeasti kuin apina hävisi näkyvistään, eikä hän päivän yhä enemmän hämärtyessä erottanut pientä harmaata olentoa vilistämässä laakson poikki tungettelijajoukkoa kohti, joka nyt näkyi pysähtyneen levähtämään alangossa noin puolentoista kilometrin päässä kaupungista sijaitsevan, ison kopjen eli tasalakisen kukkulan juurelle.
Pientä Manua peloitti kovin olla yksinään ulkona kedolla yhä lisääntyvässä hämärässä, ja hän kiiti perin nopeasti, häntä ylöspäin kaareutuneena takanaan. Kaiken aikaa hän loi säikähtyneitä katseita oikealleen ja vasemmalleen. Heti kun hän saavutti kopjen, kiipesi hän sen seinämää ylöspäin niin nopeasti kuin kykeni. Se oli oikeastaan iso, jyrkkä graniittikallio melkein kohtisuorin sivuin, mutta kylliksi rapautunut, niin että pienen Manun oli helppo kivetä sen rosoista pintaa. Apina pysähtyi hetkiseksi huipulle hengähtämään ja tyynnyttämään säikähtyneen pikkusydämensä pamppailua, ja sitten hän kiersi kohdalle, jolta saattoi helposti katsella joukkuetta alhaalla. Siellä tosiaan oli iso tarmangani Tarzan ja hänen kanssaan puolisensataa gomangania. Viimemainitut liittivät yhteen pitkiä, suoria salkoja, joita he olivat asettaneet maahan kahteen yhdensuuntaiseen riviin. Molempain yli he sitoivat parin jalan välimatkoin pienempiä, suoria, noin kahdeksantoista tuuman pituisia oksia, joten saatiin karkeatekoiset, mutta tukevat tikapuut. Kaiken tämän tarkoitusta ei Manu tietenkään tajunnut eikä tietänyt, että se oli Flora Hawkesin hedelmällisissä aivoissa kehittynyt tuuma äkkijyrkälle kopjelle kiipeämiseksi, jonka huipulla oli Oparin aarreholvien uloskäytävän aukko. Eikä Manu tiennyt, että seurueella ei ollut mitään aikomusta astua Oparin muurien sisälle ja ettei se siis myöskään ollut vaarassa joutua Kadshin kätkettyjen salamurhaajain uhriksi. Pikku apinasta oli Tarzanin vaara peräti todellinen, ja hengähdettyään hän siis viipymättä kirkaisi varoituksensa oman kansansa ystävälle.
"Tarzan", hän huusi kielellä, jota he molemmat ymmärsivät. Valkoinen mies ja neekerit vilkaisivat ylöspäin tuon parpattavan äänen kuullessaan.
"Kuulehan, Tarzan, minä olen Manu", jatkoi pieni apina, "joka olen tullut varoittamaan sinua lähtemästä Opariin. Kadsh odottaa väkensä kanssa ulkomuurin takana, tappaakseen sinut."
Havaittuaan, että häiritsijä oli vain pieni harmaa apina, palasivat neekerit heti työhönsä, eikä valkoinenkaan mies piitannut sen varoittavista sanoista. Neekerien osoittama välinpitämättömyys ei Manua kummastuttanut, sillä hän tiesi, että he eivät ymmärtäneet hänen kieltään, mutta hän ei käsittänyt, miksei Tarzankaan kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota. Yhä uudelleen hän kutsui Tarzania nimeltä, yhä uudelleen hän kirkui varoituksensa apinamiehelle, mutta saamatta mitään vastausta tai pääsemättä selville, oliko suuri tarmangani kuullut tai ymmärtänyt. Manu oli ymmällä. Mikä oli tehnyt Apinain Tarzanin niin välinpitämättömäksi vanhan ystävänsä varoituksille?
Vihdoin pikku apina luopui yrityksistään ja silmäili kaihomielin takaisin Oparin kaupunginmuurin sisäpuolella kasvaviin puihin. Nyt oli hyvin pimeä, ja poloista vapisutti ajatus mennä toistamiseen laakson poikki, jossa hän aavisteli vihollisia yöllä liikuskelevan saalista väijyillen. Hän raapi päätänsä ja syleili polviaan ja istua kyykötti sitten perin avuttomana ja onnettomana pienenä apinanmykkyränä. Mutta niin epämukavaa kuin korkealla kukkulalla olikin, oli siellä verrattain turvallista, joten hän päätti mieluummin jäädä yöksi sinne kuin pimeän läpi uskaltautua kammottavalle paluumatkalle.
Niinpä hän näki, kuinka tikkaat valmistuivat ja nostettiin kopjen kylkeä vasten; ja kun kuu vihdoin kohosi näyttämöä valaisemaan, näki hän Apinain Tarzanin pakottavan miehiään nousemaan tikkaita ylöspäin. Hän ei ollut koskaan nähnyt Tarzanin kohtelevan mustia seuralaisiaan noin raa'asti ja julmasti. Manu tiesi, kuinka hurja suuri tarmangani saattoi olla viholliselleen, olivatpa ne sitten eläimiä tai ihmisiä, mutta hän ei ollut koskaan nähnyt hänen tuolla tavoin kohtelevan neekereitä, jotka olivat hänen ystäviään. Yksitellen ja ilmeisesti vastahakoisina nousivat neekerit tikapuita ylös valkoisen miehen alati hoputtaessa heitä terävällä keihäällään. Kun he olivat kaikki päässeet huipulle, seurasi Tarzan perässä, ja Manu näki heidän katoavan ikäänkuin ison kallion sydämeen.
Ja lyhyen ajan kuluttua alkoivat he jo ilmestyä jälleen, ja nyt jokainen kantoi kahta raskasta esinettä, jotka Manusta näyttivät hyvin samanlaisilta kuin jotkut Oparin rakennuksiin käytetyistä pienemmistä kivimöhkäleistä. Hän näki heidän vievän möhkäleet kopjen reunalle ja sieltä heittävän ne alas maahan, ja kun viimeinen neekereistä oli tullut kuormineen esille ja paiskannut sen alas laaksoon, laskeutui joukkue yksi eräältään tikkaita pitkin kallion juurelle. Mutta tällä kertaa oli Apinain Tarzan ensimmäisenä. Sitten he ottivat tikapuut alas, hajoittivat ne ja laskivat kappaleet lähelle kopjen juurta, minkä jälkeen he ottivat kukkulan sisustasta tuomansa möhkäleet ja seuraten Tarzania, joka asettui etunenään, lähtivät paluumatkalle laakson äärtä kohti.
Manu olisi kovin ällistynyt, jos hän olisi ollut ihminen, mutta pelkkänä apinana hän vain näki mitä näki, yrittämättä sitä paljoakaan mietiskellä. Hän tiesi, että ihmisten tavat olivat omituiset ja usein käsittämättömät. Niinpä gomanganit, vaikka eivät kyenneet liikkumaan viidakon ja metsän läpi yhtä helposti kuin kaikki muut siellä asustelevat olennot, lisäsivät vaikeuksiaan sälyttelemällä kannettavikseen lisäpainoiksi metallisia nilkka- ja rannerenkaita, kaulaketjuja ja vöitä, vieläpä eläinten taljojakin, jotka vain ehkäisivät heidän nopeuttaan ja tekivät heille elämän paljon tukalammaksi kuin sellaisista laitteista vapaiden luontokappaleiden. Milloin Manu asiaa ajatteli, onnitteli hän itseään sen johdosta, ettei ollut ihminen — sääli noita typeriä, lyhytjärkisiä olentoja.
Manu oli varmaankin nukkunut. Hän luuli sulkeneensa silmänsä vain hetkiseksi, mutta ne avatessaan hän näki aamunkoin rusoisen valon jo levinneen autioon laaksoon. Juuri häipyvinä jyrkänteiden yli koilliseen saattoi hän erottaa viimeiset Tarzanin joukkueesta alkamassa rajaharjulta laskeutumista. Sitten Manu käänsi kasvonsa Opariin päin ja valmistausi laskeutumaan kopjelta, vilistääkseen takaisin puittensa turvaan Oparin muurien taakse. Mutta ensin hän tahtoi tunnustella: Shita, pantteri, saattoi vielä liikuskella, ja sen vuoksi hän kiertää tepsutti kukkulan syrjää pitkin paikalle, mistä voi nähdä koko laakson lakeuden Opariin asti. Ja sieltä Manu näki taaskin jotakin, mikä sai hänet kovin levottomaksi, sillä Oparin raunioituneilta ulkomuureilta sukelsi esiin iso joukko kaupungin kauheita miehiä. Täyden sataluvun olisi niitä voinut laskea, jos Manu olisi kyennyt laskemaan.
Ne näkyivät tulevan kopjea kohti, ja Manu istahti katselemaan niiden lähestymistä, päättäen siirtää palaamisensa siksi, kun reitti kaupunkiin oli puhdas vihatuista oparilaisista. Hänen mieleensä juolahti, että ne tulivat häntä tavoittamaan. Alempain olioiden suuriluuloisuus on nimittäin tavaton. Vaikka hän olikin vain marakatti, ei se ajatus tuntunut hänestä ollenkaan naurettavalta, minkävuoksi hän pistäysi ulkonevan kallionkielekkeen taakse, vain yksi, pieni, kirkas silmä tähdättynä vihollista kohti. Hän näki heidän saapuvan lähemmäksi ja tuli hyvin levottomaksi, vaikkei tosin ollenkaan pelännyt, sillä hän tiesi, että niiden mahdollisesti kavutessa kukkulan toista sivua ehtisi hän laskeutua sen toista sivua alas ja olisi puolitiessä Opariin ennenkuin he hänet jälleen äkkäisivät.
Soturit saapuivat yhä lähemmäksi, mutta eivät pysähtyneet kopjen juurelle — eivät edes tulleet sitä varsin lähelle, vaan sivuuttivat sen matkallaan. Sitten välähti totuus apinan pieniin aivoihin: Kadsh ja hänen väkensä ajoivat takaa Apinain Tarzania tappaakseen hänet. Vaikka Manu olikin hieman närkästynyt Tarzanin välinpitämättömyydestä edellisenä iltana, oli hän sen varmaan jo unohtanut, sillä hän kävi nyt yhtä levottomaksi apinamiestä uhkaavasta vaarasta kuin oli ollut edellisenä iltapäivänä. Ensiksi hän aikoi juosta edelle varoittaakseen Tarzania, mutta hän epäröi uskaltautua niin kauaksi Oparin puista, vaikkei ajatus vihattujen oparilaisten sivuuttamisesta tiellä olisikaan riittänyt peloittamaan häntä siitä tuumasta. Muutaman minuutin hän istui katsellen, kunnes kaikki olivat ehtineet kopjen ohi, ja sitten selvisi hänelle täydellisesti, että ne suuntasivat suoraan sinnepäin, jonne Tarzanin joukon viimeiset miehet olivat laaksosta kaikonneet. Eipä siis epäilystäkään, että he ajoivat apinamiestä takaa.
Manu tähysti vielä kerran laakson yli Oparia kohti. Ei näkynyt mitään häntä peloittamassa paluumatkaa yrittämästä, joten hän lajinsa ketteryydellä kapusi kopjen kohtisuoraa seinämää alas ja lähti vilistämään aika vauhtia kaupunginmuurille päin. Miten hän loi suunnitelman, jota lopuksi noudatti, on vaikea sanoa. Kenties hän ajatteli sen valmiiksi istuessaan kopjella katselemassa, kuinka Kadsh joukkoineen seurasi apinamiehen jälkiä, tai ehkä se pälkähti hänen päähänsä hänen juostessaan aution alueen poikki Opariin päin. Saattoi se pilkahtaa hänelle siniseltä taivaaltakin, sitten kun hän oli ehtinyt takaisin puittensa lehtevään pyhäkköön. Olipa sen asian laita kuinka hyvänsä, niin totta on, että juuri kun La, Oparin ylipapitar ja prinsessa, muutamien papittariensa kanssa kylpi erään temppelipuutarhan lammikossa, säikähdytti hänet kirkuva apina, joka rajusti heiluen riippui hännästään lammikon yli kurottuvan suuren puun oksalta. Se oli pieni harmaa apina, niin viisaan ja vakavan näköinen, että olisi helposti voinut kuvitella kansojen kohtalon alati painavan sen hartioita.
"La, La", parkui Manu, "ne ovat menneet Tarzania tappamaan, ovat menneet Tarzania tappamaan!"
Tuon nimen kuullessaan muuttui La heti perin tarkkaavaiseksi. Seisoen vyötäisiinsä asti lammikossa hän vilkaisi kysyvästi apinaan.
"Mitä tarkoitat, Manu?" hän kysyi. "On kulunut monta kuukautta siitä, kun Tarzan oli Oparissa. Hän ei ole täällä nyt. Mitä sinä haastelet?"
"Minä näin hänet", kirkaisi Manu, "näin hänet viime yönä monien gomanganien seurassa. Hän saapui isolle kalliolle, joka on laaksossa Oparin edustalla, kaikkine miehineen. Hän kiipesi sen laelle, tunkeusi sen sydämeen; ja sitten he tulivat ulos kantaen kiviä, jotka paiskasivat alas laaksoon. Sitten he laskeusivat kalliolta, poimivat kivet jälleen ja lähtivät laaksosta — tuonne", ja Manu osoitti yhdellä pienistä karvaisista sormistaan koillista kohti.
"Mistä tiedät, että se oli Apinain Tarzan?" kysyi La.
"Eikö Manu tuntisi serkkuaan ja ystäväänsä?" sanoi apina. "Omin silmin minä hänet näin — näin tosiaan Apinain Tarzanin."
Oparin La rypisti miettiväisenä kulmiaan. Syvällä hänen sydämessään kyti hänen suuren rakkautensa tuli Tarzania kohtaan — tuli, joka oli täytynyt sammuttaa, kun hänet pakotettiin Kadshin puolisoksi, senjälkeen kun hän viimeksi oli nähnyt apinamiehen. Sillä Oparin laeissa on säädös, että Leimuavan Jumalan papittaren täytyy valita itselleen aviokumppani, kun määräluku vuosia on hänen virkaanvihkimisestään kulunut. Monet kuukaudet oli La toivonut, että saisi puolison Tarzanista. Mutta apinamies ei ollut häntä rakastanut, ja vihdoin oli La'n täytynyt todeta, ettei Tarzan milloinkaan voisi häneen rakastua. Sittemmin hän oli alistunut kauheaan kohtaloon, joka oli pakottanut hänet Kadshin syliin.
Kun kuukausi toisensa perään oli vierähtänyt eikä Tarzan ollut palannut Opariin, kuten oli luvannut tehdä, nähdäkseen, ettei La'lle tapahtuisi mitään pahaa, oli viimemainittu alkanut uskoa Kadshin otaksumaa apinamiehen kuolemasta, ja vaikka hän vihasi inhoittavaa Kadshia yhtä paljon kuin ennenkin, oli hänen rakkautensa Tarzaniin vähitellen haipunut melkein joksikin surulliseksi muistoksi vain. Mutta kun hän nyt kuuli apinamiehen elävän ja käyneen niin lähelläkin, vaikutti se kuin vanhan haavan avautuminen. Alussa hän ei juuri muuta käsittänyt kuin että Tarzan oli käynyt Oparin lähettyvillä, mutta vähitellen herättivät Manun huudot hänessä tietoisuuden apinamiehen vaarasta, vaikkei hän oikein tajunnutkaan vaaran laatua.
"Kuka on mennyt Apinain Tarzania tappamaan?" hän kysyi äkkiä.
"Kadsh, Kadsh", virkkoi Manu, "hän lähti monenmonituisen miehen kanssa ja seuraa Tarzanin jälkiä!"
La hyppäsi nopeasti lammikosta, sieppasi seuralaiseltaan vyönsä ja koristuksensa, sitoi ne kiireellisesti paikoilleen ja riensi sitten puutarhan ja temppelin läpi.
SEITSEMÄS LUKU
"Sinun täytyy hänet uhrata."
Varovaisesti liikkui Kadsh sadan peloittavan seuralaisensa kanssa, jotka olivat metallipäisillä sauvoilla ja kirveillä aseistettuja, hiipien salavihkaa rajaharjulta alas laaksoon, valkoisen miehen ja tämän mustien toverien jälkiä seuraten. He eivät pitäneet kiirettä, sillä Oparin ulkomuurien harjalta he olivat havainneet, että takaa-ajettavat etääntyivät varsin hitaasti, vaikka ahdistajat eivät tienneet miksi, he kun olivat olleet liian pitkän matkan päässä, nähdäkseen taakkaa, joka jokaisella neekerillä oli kannettavana. Eikä Kadsh halunnutkaan yllättää saalistaan päiväiseen aikaan, vaan oli suunnitellut salaista yöllistä hyökkäystä, jonka äkillisyys yhdessä hänen seuralaistensa suuren lukumäärän kanssa helposti voisi hämmennyttää nukkuvan leirin sekasortoon.
Heidän seuraamansa jäljet olivat hyvin selvät. Niistä ei voinut erehtyä, ja he liikkuivat verkalleen nyttemmin loivasti kaltevaa pintaa laakson pohjaa kohti. Keskipäivä oli lähellä, kun he äkkiä pysähtyivät keksiessään vastikään rakennetun okapensas-boman pienellä aukealla juuri edessään. Boman keskeltä kohosi hiipuvan nuotion ohut savu. Siellä siis oli apinamiehen leiri.
Kadsh käski seuralaistensa piilottautua latua reunustaviin tuuheihin pensaisiin ja lähetti sieltä yhden miehen edeltäpäin tiedustelemaan. Jo lyhyen hetken päästä tämä palasi ilmoittamaan, että leiri oli autio; ja vielä kerran lähti Kadsh miehineen liikkeelle. Astuen bomaan he tarkastivat sitä voidakseen arvioida Tarzanin seuralaisten lukumäärän. Heidän ollessaan siinä puuhassa näki Kadsh jotakin kätkettynä pensaisiin boman äärimmäisessä laidassa. Hyvin varovaisesti hän lähestyi sitä, sillä siinä oli jotakin, mikä ei ainoastaan herättänyt hänen uteliaisuuttaan, vaan teki hänet varovaiseksikin, sillä se muistutti selvästi maahan lyyhistynyttä miestä.
Sauvat iskuvalmiina lähestyi tusinan verta heistä mykkyrää, joka oli herättänyt Kadshissa uteliaisuutta, ja kun he olivat ehtineet kyllin lähelle, näkivät he edessään virumassa Apinain Tarzanin hengettömän ruumiin. "Leimuava Jumala on kumartunut kostamaan alttarinsa häpäisyn", huudahti ylipappi silmät kiiluen yltiöpäisyyden vimmaisesta tulesta. Mutta toinen, ehkä käytännöllisempi tai ainakin varovaisempi pappi polvistui apinamiehen ruumiin ääreen ja painoi korvansa sydämen kohdalle.
"Hän ei ole kuollut", kuiskasi kuuntelija; "kenties hän vain nukkuu."
"Tarttukaa häneen siis nopeasti", huusi Kadsh, ja hetkistä myöhemmin peitti Tarzanin ruumiin niin monta karvaista, hirveää miehenkuvatusta kuin hänen päälleen mahtui. Hän ei tehnyt vastarintaa — ei edes avannut silmiään, ja pian köytettiin hänen käsivartensa tiukasti selän taakse.
"Laahatkaa hänet sinne, missä Leimuavan Jumalan silmä voi levätä hänen päällään", huudahti Kadsh. He laahasivat Tarzanin boman keskelle täyteen auringonvaloon, ja vetäen puukon lannetaljastaan kohotti Kadsh sen päänsä yli ja seisoi kumartuneena maahan lyyhistyneen uhrattavansa yli. Kadshin seuralaiset asettuivat kehämäisesti apinamiehen ympärille, ja jotkut heistä tunkeutuivat lähelle johtajansa taakse. He näyttivät levottomilta, katselivat vuoroin Tarzania, vuoroin ylimmäistä pappiaan ja tähyilivät sitten salavihkaa aurinkoon, joka ratsasti korkealla pilvenhattaraisella taivaalla. Mutta mitkä ajatukset lienevätkin kiusanneet heidän puolivillejä aivojaan, oli heidän joukossaan vain yksi, joka tohti pukea ne sanoiksi, ja se oli sama pappi, joka edellisenä päivänä oli yrittänyt vastustaa Kadshin ehdotusta apinamiehen tappamisesta.
"Kadsh", sanoi hän nyt, "kuka sinä olet, että uhraisit Leimuavalle Jumalalle? Se on yksinomaan La'n — ylipapittaremme ja kuningattaremme — etuoikeus, ja hän suuttuu kuullessaan, mitä olet tehnyt."
"Hiljaa, Duth!" huusi Kadsh. "Minä, Kadsh, olen Oparin ylipappi. Minä,
Kadsh, olen kuningatar La'n puoliso. Minunkin sanani on lakina
Oparissa. Jos tahdot pysyä pappina ja jäädä eloon, niin pidä suusi
kiinni."
"Sinun sanasi ei ole lakina", vastasi Duth vihaisesti. "Jos suututat ylipapittaren tai Leimuavan Jumalan, voidaan sinut rangaista niinkuin joku toinenkin. Jos sinä tuon miehen uhraat, niin vihoitat heidät molemmat."
"Riittää!" ärjäisi Kadsh. "Leimuava Jumala on puhunut minulle ja vaatinut minua uhraamaan temppelinsä häpäisijän."
Hän polvistui apinamiehen viereen ja kosketti terävän väkipuukkonsa kärjellä hänen rintaansa sydämen yläpuolelta, nostaen sitten aseensa korkealle ilmaan valmiina sivaltamaan kuolettavan iskun elävään sydämeen. Sillä hetkellä häilähti pilvi auringon yli ja varjo lankesi heihin. Ympäröivien pappien joukosta kuului nurinaa.
"Katso", huudahti Duth, "Leimuava Jumala on vihainen. Hän on peittänyt kasvonsa Oparin asukkailta."
Kadsh pysähtyi. Hän loi puolittain uhmaavan, puolittain pelokkaan katseen auringon kehrää peittävään pilveen. Sitten hän nousi verkalleen pystyyn ja ojensi käsivartensa kätkettyä päivänjumalaa kohti, jääden muutamaksi silmänräpäykseksi tähän ilmeisesti tarkkaavaiseen ja kuuntelevaan asentoon. Sitten hän kääntyi äkkiä seuralaistensa puoleen. "Katsokaa, Oparin papit", hän huusi, "Leimuava Jumala on puhunut ylipapilleen Kadshille. Hän ei ole suuttunut. Hän haluaa vain puhutella yksinään minua ja käskee teidän mennä pois viidakkoon odottamaan, kunnes hän on saapunut ja haastanut Kadshille, minkä jälkeen minä kutsun teidät takaisin. Menkää!"
Useimmat näkyivät pitävän Kadshin sanoja lakina, mutta Duth ja jotkut muut epäröivät, varmaankin jonkun epäilyksen vaikutuksesta.
"Menkää nyt!" käski Kadsh. Ja niin voimakas on tottelemisen tottumus, että epäilijät vihdoin kääntyivät pois, häipyen toisten kanssa viidakkoon. Viekas hymy valaisi ylipapin julmat kasvot, kun viimeinen heistä hävisi näkyvistä: ja sitten hän jälleen kiinnitti huomionsa apinamieheen. Että syvällä hänen sydämessään kuitenkin asui synnynnäinen pelko hänen jumalaansa kohtaan, ilmeni niistä kysyvistä katseista, joita hän tähtäsi taivaalle. Hän oli päättänyt Duthin ja muiden poissaollessa tappaa apinamiehen, mutta pelko pidätti hänen kätensä, kunnes hänen jumalansa valo jälleen lankeaisi säteilevänä hänen päälleen ja vakuuttaisi hänelle, että hänen aikomansa teko oli taivaalle otollinen.
Auringon peittänyt pilvi oli iso, ja odotellessaan Kadsh hermostui yhä enemmän. Kuudesti hän kohotti veitsen kohtalokkaaseen iskuun, mutta joka kerralla hänen taikauskonsa esti hänet teon toimeenpanosta. Kului viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia, ja aurinko oli yhä varjostuneena. Mutta vihdoinkin saattoi Kadsh nähdä sen lähenevän pilven reunaa, ja vielä kerran hän asettui paikalleen, polvistuen apinamiehen viereen puukko valmiina sen hetken varalta, jona aurinko vielä viimeisen kerran loisi säteensä elävään Tarzaniin. Hän näki valokohdan hiipivän verkalleen boman yli häntä kohti, ja sen lähestyessä kiilui pirullisen vihan ilme hänen kapeavälisistä häijyistä silmistään. Vielä hetkinen, ja Leimuava Jumala painaisi uhritoimitukseen hyväksymisensä sinetin. Kadsh vapisi odotuksesta. Hän kohotti puukkonsa hitusta korkeammalle, hänen lihaksensa jännittyivät työntämään sen alaspäin, mutta silloin katkaisi äänettömyyden melkein kiljahdukseksi korotettu naisen ääni.
"Kadsh!" kajahti tuo ainoa ääni, mutta niin äkkiä ja yllättävänä kuin salama siniseltä taivaalta.
Veitsi vielä korkealle kohotettuna kääntyi ylipappi sille suunnalle, josta häiriö oli tullut, ja näki ahon syrjässä La'n, ylipapittaren, hahmon, ja hänen takanaan Duthin ja parikymmentä alempaa pappia.
"Mitä tämä merkitsee, Kadsh?" kysyi La vihaisesti, lähestyen häntä nopeasti aukean yli. Ylipappi nousi jurona.
"Leimuava Jumala vaatii tämän uskottoman henkeä", hän huusi.
"Valehtelija", vastasi La. "Leimuava Jumala puhuu ihmisille ainoastaan ylipapittarensa suun kautta. Liiankin usein olet yrittänyt tehdä tyhjäksi kuningattaresi tahdon. Tiedä siis, Kadsh, että valta elämän ja kuoleman yli, joka on kuningattaresi käsissä, tehoaa yhtä hyvin sinuun kuin muihinkin. Pyhät tarumme kertovat, että niinä pitkinä aikakausina, jotka Opar on kokenut, useampi kuin yksi ylipappi on uhrattu Leimuavan Jumalan alttarille, eikä ole mahdotonta. että joku vieläkin saa käydä niiden röyhkeiden tietä. Hillitse siis turhamaisuutesi ja vallanhimosi, jotteivät ne vie sinua perikatoon."
Kadsh pisti puukon tuppeensa ja kääntyi äkäisenä pois, luoden myrkyllisen katseen Duthiin, jota hän kaiketikin syytti tappiostaan. Oli ilmeistä, että hänen kuningattarensa läsnäolo nolasi hänet tilapäisesti, mutta ne, jotka tunsivat Kadshin, eivät paljoakaan epäilleet, että hän yhä riippui aikomuksessaan toimittaa apinamies hengiltä pois, jos siihen milloin sattuisi tilaisuutta, sillä Kadshilla oli voimakas puoluelaisjoukko Oparin väestön ja pappien keskuudessa. Oli monta, jotka epäilivät La'n koskaan uskaltavan ärsyttää ja vihoittaa niin tärkeää osaa kansastaan surmauttamalla tai alentamalla ylipapin, joka oli virassaan niin vanhain lakien ja tapojen valtuudella, että niiden alkuperä jo kauan sitten oli hukkunut muinaisuuden hämärään.
Usean vuoden kuluessa hän oli keksinyt milloin minkin verukkeen viivyttääkseen juhlamenoja, jotka yhdistäisivät hänet avioliittoon ylipapin kanssa. Hän oli sitäpaitsi herättänyt kansassaan vastenmielisyyttä kouraantuntuvilla todisteilla hullaantumisestaan apinamieheen; ja vaikka hänen vihdoin oli täytynyt yhtyä Kadshiin, ei hän ollut millään tavoin yrittänyt salata vihaansa ja inhoaan häntä kohtaan. Kuinka kauan La saattoi tätä rankaisematta jatkaa, oli kysymys, joka usein vaivasi niitä, joiden asema Oparissa riippui hänen suosiostaan. Ja kun Kadsh tiesi kaikki nämä seikat, ei ollut ihmeellistä, että hän hautoi kavalluksen ajatuksia kuningatartaan vastaan. Liitossa hänen kanssaan näissä petollisissa vehkeissä oli Oah, muuan naispappi, joka tavoitteli La'n valtaa ja virkaa. Jos La voitaisiin raivata tieltä, olisi Kadsh kyllin vaikutusvaltainen toimittaakseen Oahin ylipapittareksi. Oah oli myös luvannut tulla hänen puolisokseen ja sallia hänen hallita kuninkaana, mutta vielä sitoi kumpaakin heidän leimuavan jumalansa pelko, ja sen vuoksi oli La'n henki toistaiseksi turvattuna. Riitti kuitenkin pieninkin kipuna sytyttämään hänen ympärillään kytevät kavalluksen vireet ilmiliekkiin.
Toistaiseksi hänellä oli kyllä täysi oikeus kieltää ylipappia uhraamasta Tarzania. Mutta hänen kohtalonsa ehkäpä henkensäkin riippui vangin tulevasta kohtelusta. Jos La säästäisi hänet, jos hän millään tavalla ilmaisisi sen suuren rakkauden palanneen, jota hän kerran oli melkein julkisesti tunnustanut tuntevansa apinamiestä kohtaan, olisi luultavaa, että hänen kohtalonsa oli sinetöity. Olipa epätietoista, saattoiko hän rankaisematta edes säästää muukalaisen henkeä ja päästää hänet vapauteen.
Kadsh ja toiset tarkkasivat häntä kiinteästi nyt, kun hän astui Tarzanin luo. Seisottuaan siinä hetkisen äänettömänä hän vilkaisi mieheen.
"Onko hän jo kuollut?" hän kysyi.
"Hän ei ollut kuollut silloin, kun Kadsh lähetti meidät pois", rohkeni Duth huomauttaa. "Jos hän nyt on kuollut, niin on Kadsh hänet poissaollessamme tappanut."
"En minä häntä tappanut", vastasi Kadsh. "Niinkuin La, kuningattaremme, on teille sanonut, jää se hänen tehtäväkseen. Leimuavan Jumalan silmä katselee sinua, Oparin ylipapitar. Veitsi on kupeellasi, uhri viruu edessäsi."
Välittämättä miehen sanoista kääntyi La Duthin puoleen. "Jos hän vielä elää", hän sanoi, "niin laittakaa paarit ja kantakaa hänet Opariin."
Täten joutui Apinain Tarzan vielä kerran atlantilaisten vanhaan siirtolakaupunkiin. Kraskin hänelle juottaman narkoottisen nesteen vaikutus kesti monta tuntia. Oli yö, kun hän avasi silmänsä, ja hetkisen hän oli hämmennyksissä itseään ympäröivästä pimeydestä ja äänettömyydestä. Aluksi hän ei tajunnut muuta kuin että virui turkiskasalla ja oli loukkaantumattomana, sillä hän ei tuntenut mitään kipua. Verkalleen valkeni hänen huumaantuneiden aivojensa sumun lävitse muisto viime hetkestä, ennenkuin tajuttomuus oli hänet yllättänyt, ja pian hän käsitti kepposen, joka hänelle oli tehty.
Kuinka kauan hän oli ollut tiedottomana ja missä hän nyt oli, oli hänelle arvoituksellista. Verkalleen hän nousi pystyyn ja havaitsi, pientä huimausta lukuunottamatta, olevansa aivan ennallaan. Hän hapuili varovaisesti ympärilleen pimeässä, liikkuen arastellen, käsi ojennettuna ja aina tunnustellen huolellisesti, löytääkseen jotakin varmaa jalansijaa. Melkein samassa pysähdytti kiviseinä hänen etenemisensä, ja sitä seuratessaan hän pian huomasi olevansa nelinurkkaisessa pienessä huoneessa, jossa oli vain kaksi aukkoa — ovi kummallakin vastakkaisella sivulla. Täällä hänellä oli apua ainoastaan tunto- ja hajuaististaan. Alussa ne ilmaisivat hänelle vain sen, että hän oli teljettynä maanalaiseen kammioon, mutta narkoottisen aineen vaikutuksen haihtuessa herkistyivät vaistot, ja kun hän oli täysin tointunut, palasi hänen mieleensä voimakkaana vaikutelma eräistä tutuista tuoksuista, jotka hivelivät hänen hajuelimiään — hämärä vihjaus, että hän oli joskus ennen tuntenut niitä samanlaisten olosuhteiden vallitessa. Samassa kuului ylhäältä, maan ja muurauksen lävitse, heikon heikko, kaamea parahdus. Vain kuiskaavana kaikuna saapui se apinamiehen herkkiin korviin, mutta se riitti palauttamaan hänen mieleensä eläviä muistoja ja herätti hänet pian myöskin toteamaan, mitä nuo häntä ympäröivät tutut tuoksut olivat. Hän tiesi vihdoinkin, että hän oli Oparin pimeässä, maanalaisessa luolassa.
Hänen yläpuolellaan kammiossaan temppelissä heittelehti ylipapitar La unettomalla vuoteellaan. Hän tunsi liiankin hyvin kansansa mielenlaadun ja ylipappi Kadshin vilpillisyyden. Hän tunsi sen uskonnollisen kiihkon, joka kannusti hänen eläimellisten ja tietämättömäin alamaistensa useinkin mielipuolisia tekoja, ja arvasi aivan oikein, että Kadsh kiihoittaisi heitä häntä vastaan, jollei hän tälläkään kertaa taipuisi uhraamaan apinamiestä Leimuavalle Jumalalle. Ja hänen ponnistellessaan keksiäkseen keinon, miten pääsisi tästä pulmasta, pakeni uni hänen silmistään, sillä La ei suinkaan aikonut Apinain Tarzania uhrata. Vaikka hän olikin kamalan uskonnon ylipapitar ja puolieläimellisen rodun kuningatar, oli hän samalla nainenkin — nainen, joka oli rakastanut vain kerran ja lahjoittanut rakkautensa tälle taaskin hänen valtaansa joutuneelle jumalaiselle apinamiehelle. Kahdesti ennen oli Tarzan välttänyt hänen uhriveitsensä; viime hetkessä oli rakkaus vihdoin voittanut mustasukkaisuuden ja kiihkon, ja nainen La oli todennut, ettei hän koskaan saattaisi panna alttiiksi rakastamansa miehen elämää, niin toivottomaksi kuin hän rakkautensa tiesikin.
Tänä iltana oli hänellä edessään arvoitus, jonka ratkaisemiseen hän tunsi itseltään melkein kokonaan puuttuvan kykyä. Se seikka, että hän oli naimisissa Kadshin kanssa, poisti häneltä viimeisenkin toivonhäivän, mitä hänellä koskaan lienee ollut, apinamiehen vaimoksi pääsemisestä. Mutta hänen päätöksensä pelastaa Tarzan, jos suinkin mahdollista, oli yhtä luja. Kahdesti oli apinamies pelastanut hänet: kerran hullulta papilta ja kerran raivopäiseltä Tantorilta. Silloinpa hän myöskin oli luvannut, että Tarzan Opariin palatessaan saapuisi ystävänä ja otettaisiin ystävyydellä vastaan.
Mutta Kadshin vaikutusvalta oli suuri, ja La tiesi, että sitä vaikutusvaltaa oli herkeämättä käytetty apinamiestä vastaan — hän oli nähnyt sen alamaistensa ilmeistä siitä hetkestä asti, kun Tarzan oli nostettu paareille Opariin tuotavaksi. Hän oli lukenut sen niistä häijyistä katseista, joita oli häneen tähdätty. Ennemmin tai myöhemmin he tohtisivat antaa hänet ilmi — siihen tarvittiin vain vähäpätöinen uusi veruke, jota hän tiesi heidän innokkaasti vainuavan hänen vastaisessa suhtautumisessaan Tarzaniin. Oli jo melkoisesti yli puolenyön, kun hänen luokseen saapui muuan papittarista, jotka aina vartioitsivat hänen kammionsa oven ulkopuolella.
"Duth haluaisi puhutella sinua", kuiskasi palvelushenki.
"On myöhäinen", vastasi La, "eikä miesten sallita astua tähän temppelin osaan. Kuinka hän tänne tuli ja miksi?"
"Hän sanoo tulevansa La'n vuoksi, jonka henki on suuressa vaarassa", vastasi tyttö.