Werperillä oli enää vain yksi panos ampumatta, kun hän taistelun lomassa huusi vastustajalleen:
"Ahmet Zek, Allah yksin tietää, kumman luut jäävät tänään mätänemään tälle polulle, jos jatkamme typerää taisteluamme. Sinä haluat vyöhöni pistetyn pussin sisältöä, ja minä pidän paljon kiihkeämmin kiinni hengestäni ja vapaudestani kuin jalokivistä. Ottakaamme siis kumpikin, mitä eniten haluamme, ja menkäämme rauhassa eri teitä. Minä panen pussini hevosen raadolle, mistä sinä voit sen nähdä, ja sitten sinä vuorostasi panet pyssysi oman hevosesi päälle sillä tavoin, että perä on minuun päin. Senjälkeen minä menen pois jättäen pussin sinulle, ja sinä annat minun mennä turvassa. Haluan vain pitää henkeni ja vapauteni."
Arabialainen ajatteli tuokion. Sitten hän alkoi puhua. Hänen vastaukseensa vaikutti se seikka, että hän oli ampunut viimeisen laukauksen.
"Mene sitten tiehesi", hän murisi, "ja jätä pussi jälkeesi, että näen sen selvästi. Katso, minä panen pyssyni näin, perän sinuun päin. Mene!"
Werper otti pussin vyöstään. Surumielin hän puristi hellästi sormillaan sisällä tuntuvia kovia esineitä. Ah, jospa hän voisi saada vain pienen kourallisen noita kallisarvoisia kiviä! Mutta Ahmet Zek oli nyt seisaallaan ja näki kotkansilmillään selvästi belgialaisen ja hänen jokaisen liikkeensä.
Werper laski kaipausta tuntien pussin koskemattomine sisältöineen hevosensa ruumiille, nousi ottaen pyssyn mukaansa asteli hitaasti takaperin polkua pitkin, kunnes mutka kätki hänet valppaan arabialaisen näkyvistä.
Silloinkaan ei Ahmet Zek vielä edennyt, koska pelkäsi jotakin samanlaista petosta, johon itsekin olisi tehnyt itsensä syypääksi tällaisissa oloissa. Eivätkä hänen epäluulonsa olleet perusteettomia, sillä tuskin oli belgialainen päässyt arabialaisen näköpiiristä, kun hän jo pysähtyi erään puunrungon taa, mistä yhä saattoi esteettömästi nähdä kuolleen hevosensa ja pussin. Nostaen pyssynsä hän tähtäsi siihen kohtaan, josta toisen ruumiin täytyi näkyä, kun hän tulisi ottamaan aarretta.
Mutta Ahmet Zek ei ollut niin hullu, että olisi jättäytynyt varkaan ja murhamiehen mustuneen kunnian varaan. Ottaen pitkän pyssynsä mukaan hän lähti polulta, astui sitä reunustavaan rehevään ja sekasotkuiseen puu- ja pensasrykelmään ja ryömien käsillään ja jaloillaan eteni hitaasti polun vieressä. Mutta hänen ruumiinsa ei hetkeksikään jäänyt alttiiksi piilossa olevan salamurhaajan pyssylle.
Täten Ahmet Zek samosi eteenpäin, kunnes oli tullut vihollisensa kuolleen hevosen kohdalle. Pussi oli siinä näkyvissä, ja vähän matkan päässä polkua pitkin odotti Werper yhä kärsimättömämpänä ja hermostuneempana ja ihmetteli, miksi arabialainen ei tullut hakemaan palkintoaan.
Pian hän näki pyssyn piipun ilmestyvän äkkiä ja salaperäisesti muutaman tuuman päähän pussin yläpuolelle, ja ennenkuin hän ehti käsittää, minkä viekkaan tempun arabialainen oli tehnyt hänelle, pujotettiin aseen tähtäin taitavasti nahkahihnaan, josta pussia kannettiin, ja pussi vedettiin nopeasti hänen näkyvistään tiheään lehvikköön polun syrjälle.
Rosvo ei ollut hetkeksikään paljastanut edes tuuman vertaa ruumiistaan, eikä Werper uskaltanut ampua viimeistä panostaan, kun ei ollut täysin varma sen osumisesta.
Ahmet Zek vetäytyi itsekseen hihittäen muutamia askeleita kauemmaksi viidakkoon, sillä hän oli yhtä varma siitä, että Werper odotti lähistöllä tilaisuutta ampuakseen hänet, kuin jos hänen silmänsä olisivat viidakon puiden läpi nähneet piileskelevän belgialaisen hahmon, kun tämä hypisteli pyssyään jättimäisen puunrungon takana.
Werper ei uskaltanut edetä — toisaalta hänen ahneutensa ei sallinut hänen lähteä pois, ja niin hän seisoi paikallaan, pyssy valmiina kädessä ja silmät tarkaten äärimmäisen jännittyneinä edessä olevaa tietä.
Mutta oli toinenkin, joka oli nähnyt pussin ja tuntenut sen, ja tämä toinen eteni Ahmet Zekin mukana, leijaillen hänen yläpuolellaan yhtä vaiteliaana ja varmana kuin itse kuolema. Ja kun arabialainen löytäessään pikku täplän, jossa ei kasvanut niin paljon pensaita kuin muissa paikoissa, valmistautui ihailemaan pussin sisältöä, pysähtyi Tarzan hänen yläpuolelleen, silmät kiintyneinä samaan esineeseen.
Kostuttaen kielellään ohuita huuliaan Ahmet Zek avasi nuoransolmun, joka sulki pussin suun, ja pannen linnun kynsiä muistuttavan kätensä kouruun pudotti osan sisällyksestä kämmenelleen.
Hän katsahti yhden ainoan kerran kädessään oleviin kiviin. Hänen silmänsä kapenivat, kirous pääsi hänen huuliltaan, ja hän sinkosi pikku esineet halveksivasti maahan. Sitten hän tyhjensi pussin nopeasti, kunnes oli lopulta tarkastanut joka kiven erikseen. Ja kun hän paiskeli ne kaikki maahan ja polki niitä, kiihtyi hänen vimmansa ihan silmittömäksi, lihakset hänen kasvoillaan värähtivät pirullisen raivon puuskassa, ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, niin että kynnet tunkeutuivat lihaan.
Hänen yläpuolellaan Tarzan katseli ihmetellen tätä näytelmää. Hän oli ollut utelias näkemään, mitä kaikki tämä metakka pussin takia tarkoitti. Hän halusi nähdä, mitä arabialainen tekisi, kun toinen oli mennyt ja jättänyt pussin jälkeensä. Tyydytettyään uteliaisuutensa hän olisi sitten syöksynyt Ahmet Zekin niskaan ja ottanut pussin ja kauniit piikivensä, sillä eivätkö ne kuuluneet hänelle?
Hän näki nyt arabialaisen sysäävän tyhjän pussin syrjään ja tarttuvan pitkän pyssyn piippuun, ikäänkuin se olisi ollut nuija, ja hiipivän varovasti viidakon läpi sen polun vieressä, jota pitkin Werper oli mennyt.
Kun mies katosi näkyvistä, pudottautui Tarzan maahan ja alkoi koota pussista pudotettuja kiviä. Samalla hetkellä, kun hän näki likeltä sinne tänne sirotetut kivet, ymmärsi hän arabialaisen raivon, sillä kimaltelevien ja säihkyvien jalokivien sijasta, jotka alussa olivat herättäneet apinamiehen huomiota, oli pussi nyt sisältänyt vain joukon tavallisia joen piikiviä.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Jane Clayton ja viidakon pedot
Murtauduttuaan onnellisesti vapauteen oli Mugambi joutunut kokemaan kovaa. Hänen tiensä oli vienyt seudun läpi, jota hän ei tuntenut, viidakkoseudun, josta hän ei voinut löytää ollenkaan vettä ja vain vähän ruokaa. Moniaan päivän vaelluksen jälkeen hän huomasi voimiensa niin voipuneen, että hän tuskin kykeni laahautumaan eteenpäin.
Kävi yhä vaikeammaksi saada tarpeeksi voimia, jotta kykenisi yöksi rakentamaan majan, jossa saattoi olla verrattain turvassa suurilta pedoilta, ja päivällä hän kulutti yhä enemmän voimiaan kaivaessaan maasta syötäväksi kelpaavia juuria ja etsiessään vettä.
Muutamat umpinaiset lätäköt, jotka olivat melkoisen matkan päässä tien sivulla, pelastivat hänet kuolemasta janoon, mutta hän oli joka tapauksessa surkuteltavassa tilassa, kun hän lopulta sattumalta joutui suurelle joelle seudulla, jolla oli runsaasti hedelmiä ja pientä riistaa. Tätä hän saattoi viekkautta ja varovaisuutta käyttäen pyydystää karkean ryhmysauvan avulla, jonka oli muovaillut pudonneesta oksasta.
Huomatessaan, että oli vielä edessä pitkä marssi, ennenkuin pääsisi edes waziri-maan liepeille, päätti Mugambi viisaasti kylläkin jäädä siihen, missä oli, kunnes saisi takaisin voimansa ja terveytensä. Hän tiesi, että muutaman päivän lepo vaikuttaisi hänessä ihmeitä, eikä hänellä ollut oikein varaa panna turvallista paluumatkaa alttiiksi lähtemällä liikkeelle heikkouden lamaamana.
Ja näin ollen hän rakensi tukevan oksaisen boman ja sommitteli sen sisäpuolelle olkikattoisen majan, jossa sai nukkua yönsä turvassa ja josta päivisin teki hyökkäyksiä hankkiakseen lihaa — tämä ravinto yksin saattoi palauttaa hänen jättiläisjänteisiinsä niiden tavallisen tarmon.
Eräänä päivänä hänen metsästäessään tapahtui, että hänet keksi pari villiä silmää sen suuren puun oksien piilosta, jonka alta musta soturi kulki. Silmät olivat verestävät ja pahanilkiset ja katselivat julmasta ja karvaisesta naamasta. Ne näkivät, kuinka Mugambi tappoi pikku nakertajan, ja seurasivat häntä hänen palatessaan majaansa; niiden omistaja eteni rauhallisesti puita pitkin neekerin jäljessä.
Tämä olento oli Tshulk, ja hän katseli pahaa aavistamatonta miestä pikemmin uteliaana kuin vihan vallassa. Arabialaisen burnusin pitäminen, jonka Tarzan oli pukenut hänen ylleen, oli herättänyt hänen mielessään halua jäljitellä edelleenkin tarmanganeja. Mutta burnusi oli estänyt hänen liikkeitään ja osoittautunut niin vaivaloiseksi, että apina oli aikoja sitten raastanut sen päältään ja heittänyt menemään.
Nyt hän kuitenkin näki gomanganin, jolla oli keveämmät varusteet — lannevaate, muutamia kuparikoristeita ja sulista tehty päälaite. Tällainen puku oli paremmin Tshulkin mieleen kuin laajaliepeinen viitta, joka alituisesti sekaantui jalkojen väliin ja tarttui jokaiseen oksaan ja pensaaseen lehväisellä polulla.
Tshulk silmäili pussia, joka Mugambin olkapäälle ripustettuna heilui hänen mustalla lanteellaan. Se miellytti häntä, sillä se oli koristettu sulilla ja ripsuilla, ja niin oleili apina Mugambin boman tienoilla odottaen tilaisuutta, saadakseen joko salaa tai väkivalloin jonkun esineen mustan varusteista.
Ennen pitkää tilaisuus ilmestyikin. Tuntien olevansa turvassa okaisen aitauksen sisällä Mugambi oikaisi itsensä tavallisesti majansa varjoon päivän kuumimmaksi ajaksi ja nukkui rauhassa ja turvassa, kunnes auringon laskiessa keskipäivän lamauttava kuumuus lieveni.
Katsellessaan ylhäältä puustaan Tshulk näki eräänä helteisenä iltapäivänä mustan soturin sillä tavoin pitkällään unen helmoihin vaipuneena. Hiipien majapaikan ylitse riippuvalla oksalla ihmisapina pudottautui maahan boman sisäpuolelle. Hän lähestyi nukkujaa kävellen pehmeillä tassuillaan, joista ei tullut mitään ääntä, ja ollen tavattoman taitava liikkumaan metsässä hän ei kahisuttanut yhtäkään lehteä tai ruohonkortta.
Pysähtyen miehen viereen apina kumartui hänen ylitseen ja tutki hänen tavaroitaan. Vaikka Tshulkin voimat olivat suuret, oli hänen pienten aivojensa sopukassa jotakin, mikä pelotti häntä nostamasta miestä taisteluun — jokin tunne, joka on synnynnäinen kaikille alempiarvoisille olennoille; se on jonkinlaista omituista ihmisenpelkoa, joka joskus ohjaa voimakkaimpia viidakon asujamia.
Mahdoton olisi ollut ottaa Mugambin lanneverhoa herättämättä häntä, ja ainoat irralliset esineet olivat ryhmysauva ja pussi, joka oli pudonnut neekerin olkapäältä hänen kääntyessään unissaan.
Temmaten nämä kaksi esinettä, koska nekin olivat paremmat kuin ei mitään, Tshulk peräytyi kiireesti ja kaikkia hermostuneen kauhun merkkejä osoittaen sen puun turviin, josta oli laskeutunutkin. Ja kun häntä yhä vaivasi se epämääräinen kauhu, jonka ihmisen läheisyys oli herättänyt hänen rinnassaan, pakeni hän suin päin viidakon läpi. Hyökkäyksen kiihoittamana tai toisen apinan tukemana olisi Tshulk uhmannut pariakymmentäkin ihmisolentoa, mutta yksin ja ilman aihetta raivoon — silloin oli asia toinen.
Vähän aikaa heräämisensä jälkeen Mugambi kaipasi pussiaan. Hän joutui heti kovasti kiihdyksiin. Mihin se oli voinut joutua? Se oli ollut hänen kupeellaan, kun hän oli laskeutunut nukkumaan — siitä hän oli varma, sillä eikö hän ollut sysännyt sitä pois altaan, kun se pullottavana painoi hänen kylkiluitaan vasten ja teki hänen olonsa epämukavaksi? Niin, se oli ollut siinä, kun hän asettui makaamaan. Mitenkä se sitten oli hävinnyt?
Mugambin villiin mielikuvitukseen nousi kuolleiden ystävien ja vihollisten henkien kuvia, sillä vain heidän vehkeilynsä syyksi hän saattoi ensi kiihtymyksessään lukea pussinsa ja ryhmysauvansa katoamisen. Mutta myöhempi ja huolellisempi tarkkailu sellainen, johon hänen metsäläistaitonsa kykeni, osoitti kiistämättömästi, että oli tarjolla luonnollisempikin selitys kuin se, jonka hänen kiihtynyt mielikuvituksensa ja taikauskonsa ensin oli saanut hänet hyväksymään.
Tallatussa ruohikossa hänen sivullaan oli suurten ihmisjalkaa muistuttavien käpälien jättämiä heikkoja jälkiä. Mugambi kohotti kulmakarvojaan, kun totuus valkeni hänelle. Lähtien kiireesti bomasta hän etsi joka puolelta aitauksen ympäriltä lisää noita paljon puhuvia merkkejä. Hän kiipesi puihin ja koetti saada selville, mihin suuntaan varas oli paennut, mutta varovaisen apinan heikot jäljet — apina kun lisäksi oli pitänyt parhaana kulkea puissa — jäivät huomaamatta metsän merkkeihin perehtyneeltä Mugambiltakin. Tarzan olisi ehkä voinut seurata niitä, mutta kukaan tavallinen kuolevainen ei olisi voinut havaita niitä tai ainakaan selittää, jos olisi havainnut.
Musta, joka nyt oli voimistunut ja virkistynyt levostaan, tunsi olevansa valmis lähtemään taas wazirien maata kohti, ja hakien itselleen toisen ryhmysauvan hän kääntyi poispäin joesta ja painui viidakon sokkeloihin.
Kun Taglat tempoi kahleita, jotka sitoivat hänen vankinsa nilkat ja ranteet, hiipi suuri leijona, joka katseli heitä läheisen pensasryhmän takaa, likemmäksi aiottua saalistaan.
Apinan selkä oli leijonaan päin. Hän ei nähnyt karkean harjan reunustamaa leveätä päätä, joka pisti esiin lehväseinästä. Hän ei voinut tietää, että voimakkaat takakäpälät hiljaa siirtyivät keltaisenruskean mahan alle, valmistautuen äkkiä hyppäämään. Ensimmäinen merkki uhkaavasta vaarasta oli se jyrisevä ja riemuitseva karjunta, jota hyökkäävä leijona ei enää voinut tukahduttaa.
Tuskin pysähtyen taakseen katsomaan jätti Taglat tiedottoman naisen ja pakeni vastakkaiselle suunnalle hirveästä äänestä, joka oli niin odottamatta ja kauhistavalla tavalla kajahtanut hänen korviinsa. Mutta varoitus oli tullut liian myöhään, jotta hän olisi voinut pelastua: leijona syöksyi toisella hyppäyksellä suoraan ihmisapinan leveille hartioille.
Kun suuri koirasapina paiskattiin maahan, heräsi hänessä täydessä mitassaan kaikki viekkaus, kaikki viileys, kaikki ruumiillinen urheus, mikä perustuu luonnon mahtavimpaan lakiin, itsensä säilyttämisen lakiin, ja kääntyen selälleen hän iski yhteen lihansyöjäpedon kanssa taistellen elämästä ja kuolemasta niin pelotonna ja kiihtyneenä, että hetken ajan suuri Numa itsekin ehkä oli epätietoinen taistelun tuloksesta.
Tarttuen leijonan harjaan Taglat hautasi keltaiset torahampaansa syvälle hirviön kurkkuun, muristen kammottavasti verisistä karvoista kasautuneen suukapulan läpi. Apinan huutoon yhtyneet leijonan raivon ja tuskan karjahdukset kiirivät viidakon läpi, kunnes pienemmät eläimet, rauhallisista toimistaan karkoitettuina, puikkivat pelokkaina tiehensä.
Kierien ruohikolla sinne tänne molemmat vastustajat ottelivat mielettömän vimmaisina, kunnes valtava kissaeläin sai takakäpälänsä koukistetuksi kauas mahan alle ja iski kyntensä syvälle Taglatin rintaan. Painaen senjälkeen käpäläänsä alaspäin kaikella voimallaan Numa pääsi tarkoituksensa perille: vatsa halkaistuna ihmisapina ponnisti viime kerran kouristuksentapaisesti ja lysähti sitten velttona ja verisenä kasana jättiläisvastustajansa alle.
Kompuroiden pystyyn Numa katseli nopeasti ympärilleen kaikkiin suuntiin ikäänkuin koettaen saada selville, oliko mahdollisesti muita vihollisia likellä.
Sen katse kohtasi kuitenkin vain nuoren naisen hiljaisen ja tiedottoman hahmon, joka makasi muutaman askeleen päässä. Päästäen vihaisen murinan peto laski etukäpälänsä saaliinsa ruumiille, nosti päänsä ja karjaisi villin voittohuutonsa.
Se seisoi vielä hetken paikallaan tähystäen leimuavilla silmillä pitkin aukeamaa. Vihdoin ne pysähtyivät toistamiseen nuoreen naiseen. Matala murina kohosi leijonan kurkusta. Alaleuka nousi ja laski, ja kuola tippui ja valui kuolleen Taglatin naamalle.
Kauhistavat silmät tuijottivat Jane Claytoniin kahden keltaisenvihreän pallon tapaisina, laajoina ja rävähtämättöminä. Ison ruhon suora ja mahtava asento painui äkkiä pahaa ennustavaksi kyyristykseksi, kun paholaisnaamainen kissaeläin liukui nuorta naista kohti hitaasti ja hiljaa, kuten olisi astellut hauraita munia pitkin.
Suopea kohtalo piti Janea onnellisessa tietämättömyydessä siitä kaameasta olennosta, joka salaa hiipi häntä kohti. Hän ei tiennyt, milloin leijona pysähtyi hänen sivulleen. Hän ei kuullut sen sieraimien nuuskivaa ääntä, kun se haisteli häntä. Hän ei tuntenut löyhkäävää kuumaa hengitystä kasvoillaan eikä syljen tippumista kauheasta kidasta, joka puoleksi avoimena oli niin likellä.
Lopuksi leijona nosti etukäpälänsä ja käänsi nuoren naisen ruumiin puoleksi ympäri, jääden sitten taas seisomaan silmäillen häntä, ikäänkuin yhä epätietoisena siitä, oliko henki lähtenyt vai ei. Jokin ääni tai haju läheisestä viidakosta veti hetkeksi sen huomion puoleensa. Pedon silmät eivät siirtyneet enää Jane Claytoniin, ja pian se lähti hänen luotaan, käveli Taglatin jäännösten luo ja kyyristyen saaliinsa ääreen selkä Janeen päin alkoi syödä apinaa suuhunsa.
Tällainen oli tilanne, kun Jane lopulta avasi silmänsä. Ollen tottunut vaaraan hän säilytti mielenmalttinsa niistä hämmästyttävistä seikoista huolimatta, jotka hän nyt havaitsi tultuaan tuntoihinsa. Hän ei huutanut eikä liikauttanut jäsentäkään, ennenkuin oli kaikissa yksityiskohdissa tarkastanut sen näyn, joka oli hänen silmiensä ulottuvilla.
Hän näki, että leijona oli tappanut apinan ja että se söi saalistaan vain viidenkymmenen jalan päässä siitä, missä hän oli. Mutta mitäpä saattoi tehdä? Hänen kätensä ja jalkansa olivat sidotut. Hänen täytyi niinmuodoin mahdollisimman kärsivällisesti odottaa, kunnes Numa oli syönyt ja sulattanut apinan, jolloin hän epäilemättä palaisi hänen luokseen jatkamaan juhla-ateriaa, jolleivät pelottavat hyenat tai jotkut muut viidakon lukuisista rosvoilevista pedoista sillä välin löytäisi häntä.
Maatessaan paikallaan näiden kaameiden ajatusten vaivaamana hän tunsi äkkiä, etteivät siteet hänen ranteissaan ja nilkoissaan enää koskeneet häneen, ja huomasi sitten, että hänen kätensä olivat erillään, yksi kummallakin sivulla sensijaan että ne olisivat olleet sidottuina selän taakse.
Hän liikutti kummastuneena kättään. Mikä ihme oli nyt tapahtunut? Käsi ei ollut sidottu. Hän liikutti varovasti ja meluttomasti muitakin jäseniään ja huomasi olevansa vapaa. Hän ei voinut tietää, että Taglat, nakertaessaan siteitä omien pahojen tarkoitustensa saavuttamiseksi, oli katkaissut ne vain hetkeä ennen kuin Numa oli pelottanut sen pois saaliiltaan.
Tuokioksi valtasi Jane Claytonin ilo ja kiitollisuus, mutta vain tuokioksi. Mitä hyödytti hänen äsken saavutettu vapautensa, kun kauhistava peto kyyristeli niin likellä häntä? Kuinka onnellisena hän olisikaan käyttänyt hyväkseen näitä mahdollisuuksia toisenlaisissa oloissa! Mutta nyt ne tarjoutuivat hänelle hetkellä, jolloin pakoonpääsy oli suorastaan mahdotonta.
Lähin puu oli sadan jalan päässä ja leijona korkeintaan viidenkymmenen. Jos Jane olisi noussut pystyyn ja koettanut päästä houkuttelevien oksien turviin, olisi hän silloin heti joutunut perikatoon, sillä epäilemättä Numa olisi liiaksi mieltynyt tulevaan ateriaansa, salliakseen sen päästä ilman muuta pakoon. Mutta oli kuitenkin eräs toinen mahdollisuus — sellainen, joka kokonaan riippui suuren pedon silloisesta mielialasta.
Kun leijonan vatsa oli jo osittain täynnä, katseli se ehkä välinpitämättömänä nuoren naisen lähtöä, mutta saattoiko hän jättäytyä niin epätodennäköisen sattuman varaan? Hän epäili sitä. Mutta toisaalta hän ei ollut myöskään halukas kokonaan päästämään käsistään tätä — tosin epäillyttävää — tilaisuutta henkensä säilyttämiseksi, käyttämättä tai koettamatta käyttää sitä hyväkseen.
Hän tarkkasi leijonaa huolellisesti. Tämä ei voinut nähdä häntä muutoin kuin kääntämällä päänsä ainakin puoleksi ympäri. Hän yrittäisi sotajuonta. Hän kierähti hiljaa ympäri lähimpänä olevaa puuta kohti, leijonasta poispäin, kunnes oli taas samassa asennossa, johon Numa oli jättänyt hänet, mutta muutamia jalkoja kauempana.
Tässä hän makasi hengittämättä ja tarkkasi leijonaa, mutta eläin ei mitenkään osoittanut kuulleensa epäilyttävää kahinaa. Jane kierähti taas ympäri, päästen muutamia jalkoja eteenpäin, ja makasi jälleen jäykkänä, tuijottaen pedon selkään.
Hän jatkoi hermot jännittyneinä näitä temppuja tuntikausia, kuten hänestä tuntui, ja leijona söi yhä edelleen ilmeisesti tietämättömänä siitä, että toinen saalis oli vähällä päästä pakoon. Sitten nuori nainen oli enää vain muutaman askeleen päässä puusta — vielä hetki, niin hän olisi kylliksi likellä uskaltaakseen hypätä pystyyn, jättääkseen varovaisuuden sikseen, ja tehdäkseen äkillisen rohkean yrityksen päästä turvaan. Hän oli jo puoleksi vierähtänyt ympäri, ja hänen kasvonsa olivat poispäin leijonasta, kun tämä äkkiä käänsi ison päänsä ja loi silmänsä häneen. Leijona näki hänen kiertyvän kyljelleen poispäin ja sitten Janen silmät taas suuntautuivat eläintä kohti, ja kylmä hiki pursui nuoren naisen koko ruumiista, kun hän huomasi, että kuolema oli saavuttanut hänet, vaikka elämä oli miltei ollut hänen ulottuvillaan.
Sekä nuori nainen että leijona olivat pitkän aikaa hievahtamatta. Peto makasi värähtämättä, pää kääntyneenä ja hehkuvat silmät kohdistettuina jäykkään uhriin, joka nyt oli melkein viidenkymmenen metrin päässä. Nuori nainen tuijotti suoraan noihin julmiin silmäteriin uskaltamatta liikuttaa edes yhtään lihasta.
Hänen hermojensa pinnistys oli jo käydä niin sietämättömäksi, että hän tuskin kykeni pitämään yhä paisuvaa huutamisen halua, kun Numa maltillisesti kääntyi ja alkoi taas syödä. Mutta taaksepäin kääntyneet korvat ilmaisivat, että se uhkaavana tarkkasi toisella puolen olevan naisen toimia.
Kun Jane Clayton käsitti, ettei hän voisi uudestaan kääntyä kiinnittämättä heti itseensä leijonan huomiota, ehkä kohtalokkaalla seurauksella, päätti hän panna kaikki alttiiksi: hän yrittäisi viimeisen kerran päästä puun luo ja kiivetä sen alaoksille.
Valmistauduttuaan salavihkaa loppupinnistystä varten hän hyppäsi äkkiä pystyyn, mutta melkein samalla kertaa leijonakin ponnahti ylös, kääntyi ja hyökkäsi nopeasti häntä kohti kita ammollaan ja hirvittäviä karjahduksia päästellen.
Ne, jotka ovat elinikänsä viettäneet Afrikassa metsästellen suurta riistaa, voivat kertoa, että tuskin mikään olento maailmassa pääsee yhtä nopeasti eteenpäin kuin hyökkäävä leijona. Sen lyhyen ajan kuluessa, jolloin suuri kissaeläin voi ylläpitää vauhtiaan, se muistuttaa eniten eteenpäin kiitävää jättiläisveturia, ja näin ollen leijonan kauhistuttava nopeus teki Jane Claytonin pakoonpääsytoiveet melkein mitättömiksi, joskin hänen kuljettavanaan oleva matka oli verrattain pieni.
Mutta pelko voi saada aikaan ihmeitä, ja vaikka leijona, tultuaan puun luo, johon Jane juuri kiipesi, ylöspäin hypätessään hipaisi kynsillään hänen kenkiänsä, vältti hän kuitenkin pedon käpälän raapaisun, ja kun leijona viskautui suojaa tarjoavan puun runkoa vasten, kapusi nuori nainen oksien turvaan pois sen ulottuvilta.
Jonkun aikaa leijona asteli muristen ja vinkuen puun alla, jossa Jane Clayton kyyristeli läähättävänä ja vapisevana. Nuori nainen oli joutunut vastavaikutuksen valtaan sen kaamean hermostokoettelemuksen jälkeen, jonka niin äskettäin oli kestänyt, ja kun hän oli tässä ylen kiihoittuneessa tilassaan, tuntui hänestä siltä kuin hän ei milloinkaan enää uskaltaisi astua maahan pelottavien vaarojen keskelle siinä leveässä viidakkovyöhykkeessä, joka hänen tietojensa mukaan vielä oli hänen ja uskollisten wazirien kylän välissä.
Oli melkein pimeä, ennenkuin leijona lopulta lähti aukeamalta, ja vaikka hyenajoukko ei olisikaan heti tullut sen tilalle raadellun apinan jäännösten viereen, olisi Jane Clayton tuskin uskaltanut laskeutua piilopaikastaan yötä vasten. Niinpä hän valmistautui parhaansa mukaan pitkän ja väsyttävän odotuksen varalle, kunnes päivänvalo ilmaisisi jonkun keinon päästä pakoon tältä kaamealta tienoolta, jossa hän oli joutunut kokemaan hirveitä seikkailuja.
Väsynyt ruumis voitti lopulta hänen pelkonsakin, ja hän vaipui syvään uneen, kyyristyneenä verrattain turvalliseen, vaikkakin jokseenkin epämukavaan asentoon puunrunkoa vasten. Siinä häntä kannatti kaksi tukevaa oksaa, jotka kasvoivat ulospäin melkein vaakasuoraan, vain muutaman tuuman päässä toisistaan.
Aurinko oli jo korkealla, kun hän lopulta heräsi, eikä hänen allaan ollut merkkiäkään Numasta tai hyenoista. Ainoastaan apinan paljaaksi kalutut luut, joita oli siroteltu pitkin maata, osoittivat mitä oli tapahtunut tällä näennäisesti rauhallisella paikalla vain muutamia tunteja aikaisemmin.
Nyt häntä ahdistivat nälkä ja jano, ja kun hän käsitti, että hänen täytyi laskeutua alas tai kuolla nälkään, sai hän lopuksi rohkeutta jatkaa kiduttavaa matkaansa viidakon läpi.
Astuttuaan alas puusta hän suuntasi kulkunsa eteenpäin sitä seutua kohti, jossa hän uskoi waziri-tasankojen olevan, ja vaikka hän tiesi tapaavansa vain hävitystä ja autiutta onnellisen kotinsa entisellä paikalla, toivoi hän leveälle tasangolle tultuaan lopulta kuitenkin pääsevänsä johonkin niistä lukuisista waziri-kylistä, joita oli hajallaan ympäröivillä alueilla, tai sattumalta kohtaavansa jonkun kuljeskelevan metsästäjäjoukkueen — wazirithan olivat uupumattomia metsämiehiä.
Päivä oli kulunut puolilleen, kun hän hämmästyksekseen äkkiä kuuli pyssynlaukauksen jokseenkin likeltä. Hänen pysähdyttyään kuuntelemaan seurasi tämän ensi laukauksen jälkeen yhä uusia. Mitä se tarkoitti? Hänen mieleensä tuli ensin ajatus, että ammuskelu johtui kahakasta arabialaisten rosvojen ja wazirijoukkueen välillä, mutta kun hän ei tiennyt, kummalle puolelle voitto kallistui ja oliko hän ystävän tai vihollisen takana, ei hän uskaltanut edetä kauemmaksi, peläten paljastavansa itsensä viholliselle.
Kuunneltuaan useita minuutteja hän pääsi varmuuteen siitä, että ottelussa oli mukana vain kaksi tai kolme kivääriä, koska hänen korviinsa ei tullut mitään ääntä, joka olisi muistuttanut yhteislaukausta. Mutta vieläkin hän epäröitsi mennä likemmäksi, ja lopulta, päättäen olla antautumatta vaaraan, hän kiipesi erään puun kätkevien lehvien suojaan sen polun varrella, jota pitkin hän oli kulkenut, ja odotti siellä pelokkaana, mitä oli tulossa.
Ammunnan harventuessa hän kuuli ihmisääniä, vaikkakaan ei voinut erottaa sanoja, ja lopulta laukaustenvaihto lakkasi ja hän kuuli kahden miehen huutelevan kovalla äänellä toisilleen. Sitten tuli pitkä hiljaisuus, jonka lopulta katkaisi varovainen tassutus polulla hänen edessään, ja seuraavalla hetkellä tuli näkyviin muuan mies, astellen selin häneen, pyssy valmiina kädessään ja silmät huolellisesti tarkkaavina suunnattuina tielle, jota pitkin hän tuli.
Jane Clayton tunsi melkein heti tämän miehen Jules Frecoultiksi, joka oli niin äskettäin ollut vieraana hänen kodissaan. Hän oli vähällä päästää iloisen helpotuksen huudon, kun näki miehen nopeasti hypähtävän sivulle ja kätkeytyvän tiheän vihreän seinän suojaan tien oheen. Ilmeisesti häntä seurasi joku vihollinen, ja Jane Clayton pysyi siis hiljaa, jottei suuntaisi Frecoultin tarkkaavaisuutta toisaalle tai opastaisi vihollista hänen piilopaikkaansa.
Tuskin oli Frecoult kätkeytynyt, kun valkoviittainen arabialaisen hahmo hiipi äänettömänä polkua pitkin hänen jäljessään. Jane Clayton saattoi piilopaikastaan nähdä kummankin miehen selvästi. Hän tunsi Ahmet Zekin sen rosvojoukon päälliköksi, joka oli ryöstänyt hänen kotinsa ja ottanut hänet vangiksi. Kun hän näki Frecoultin, otaksutun ystävän ja liittolaisen, nostavan pyssynsä ja huolellisesti tähtäävän arabialaista, pysähtyi hänen sydämensä sykintä ja hänen koko sielunsa keskittyi hartaaseen rukoukseen, että mies tähtäisi tarkasti.
Ahmet Zek pysähtyi keskelle polkua. Hänen terävät silmänsä tutkivat jokaista näköpiirissä olevaa pensasta ja puuta. Hänen korkea hahmonsa tarjosi oivallisen maalitaulun petolliselle salamurhaajalle. Kuului terävä, laukaus, ja pieni savupilvi nousi pensaasta, joka kätki belgialaisen; Ahmet Zek suistui eteenpäin ja kaatui polulle, kasvot alaspäin.
Kun Werper astui takaisin tielle, hämmästyi hän kuullessaan iloisen huudahduksen yläpuoleltaan ja käännähtämään katsomaan tämän odottamattoman keskeytyksen alkuunpanijaa hän näki Jane Claytonin kevyesti hypähtävän likeisestä puusta ja juoksevan kädet ojennettuina eteenpäin onnittelemaan häntä voiton johdosta.
KAHDESKYMMENES LUKU
Jane Clayton taas vankina
Vaikka Jane Claytonin vaatteet olivat rikki ja hänen tukkansa epäjärjestyksessä, tajusi Albert Werper kuitenkin, ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt niin rakastettavaa näkyä kuin minkä lady Greystoke tarjosi kuvastaessaan helpotusta ja iloa, jota hän tunsi kohdatessaan odottamatta ystävän ja auttajan silloin kun toivo näytti niin etäiseltä.
Jos belgialainen oli ollut epätietoinen siitä, tiesikö lady hänen osuutensa petolliseen hyökkäykseen Greystoken kotia ja häntä itseään vastaan, haihtui epätietoisuus pian, ladyn tervehtiessä häntä luonnollisen herttaisesti. Hän kertoi Werperille nopeasti kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut vieraan lähdettyä, ja kun hän puhui miehensä kuolemasta, sumentuivat hänen silmänsä kyynelistä, joita hän ei voinut pidättää.
"Olen järkkynyt", sanoi Werper, teeskennellen luontevasti myötätuntoa, "mutta en ole hämmästynyt. Tuo paholainen tuossa", ja hän osoitti Ahmet Zekin ruumista, "on saanut koko maan kauhun valtaan. Wazirinne ovat joko tuhotut tai karkoitetut maastaan kauas etelään. Ahmet Zekin miehet pitävät hallussaan tasankoa teidän entisen kotinne ympärillä — siellä ei ole turvaa eikä piilopaikkaa. Ainoa toivomme on siinä, että matkaamme mahdollisimman nopeasti pohjoiseen päin päästäksemme rosvojen leiriin, ennenkuin sinne saapuu tieto Ahmet Zekin kuolemasta. Siellä saamme jonkun juonen avulla saattojoukon mukaamme pohjoista kohti.
"— Luullakseni voin saada asian onnistumaan, sillä olin rosvon vieraana, kun en vielä tuntenut miehen oikeata luonnetta eivätkä leirillä olijat tiedä, että olen kääntynyt häntä vastaan huomattuani hänen roistomaisuutensa.
"— Tulkaa! Kuljemme mahdollisimman nopeasti päästäksemme leiriin ennenkuin ne miehet, jotka seurasivat Ahmet Zekiä hänen viimeisellä retkellään, löytävät hänen ruumiinsa ja tuovat sanoman hänen kuolemastaan jälkeenjääneille roistoille. Siinä on meidän ainoa toivomme, lady Greystoke, ja teidän tulee kokonaan luottaa minuun, jotta voisin onnistua. Odottakaa minua tässä hetkinen, kunnes otan arabialaiselta laukun, jonka hän varasti minulta." Werper astui reippaasti kuolleen miehen luo ja polvistuen hänen viereensä etsi nopeasti sormin jalokivipussia. Hänen tyrmistyksekseen ei siitä tuntunut merkkiäkään Ahmet Zekin vaatteissa. Sitten hän käveli polkua pitkin poispäin, etsien jotakin jälkeä kadonneesta pussista tai sen sisällöstä, mutta ei löytänyt mitään, vaikka tutki huolellisesti kuolleen hevosensa ympäristönkin ja ulotti etsintänsä muutamien askelten päähän viidakkoon kummallekin puolelle. Ällistyneenä, pettyneenä ja vihaisena hän palasi lopulta nuoren naisen luo. "Laukku on hukassa", hän selitteli lyhyesti, "enkä uskalla viipyä kauemmin sitä etsimässä. Meidän pitää ehtiä leiriin ennen rosvojen tuloa."
Kun Jane Clayton ei aavistanut miehen oikeata luonnetta, ei hän huomannut mitään omituista tässä suunnitelmassa ja näennäisesti uskottavassa selityksessä, että Werper oli aikaisemmin ollut rosvojen ystävä, ja niin ollen Jane heti innostui hänen esittämästään petollisesta pelastuksen toivosta ja kääntyi hänen kanssansa vihollisleiriä kohti, jossa oli niin äskettäin ollut vankina.
Vasta myöhään seuraavan päivän iltapuolella he ehtivät määräpaikkaansa, ja kun he pysähtyivät aukeaman reunalle muurilla varustetun kylän porttien edustalle, kehotti Werper nuorta naista myöntämään kaikki, mitä hän, Werper sanoisi keskustellessaan rosvojen kanssa.
"Sanon heille", hän selitti, "että sain teidät kiinni, kun olitte karannut leiristä, että vien teidät Ahmet Zekin luo ja että hän, ollen parhaillaan kiivaassa ottelussa wazirien kanssa, käski minun palata leiriin teidän kanssanne. Täällä minun on hankittava riittävä turvajoukko, ratsastettava mahdollisimman nopeasti pohjoiseen ja luovutettava teidät erikoisen edullisilla ehdoilla orjakauppiaalle, jonka nimen hän ilmoitti minulle."
Belgialaisen näennäinen suorasukaisuus johti nuoren naisen taaskin harhaan. Jane käsitti, että epätoivoisissa tilanteissa tarvittiin epätoivoisia toimenpiteitä, ja vaikka hän sydämessään vapisi ajatellessaan taas joutuvansa rosvojen kehnoon ja kaameaan kylään, ei hän keksinyt parempaakaan menettelytapaa kuin toinen ehdotti.
Huutaen porttia vartioiville miehille Werper tarttui Jane Claytonin käsivarteen ja meni rohkeasti aukeaman poikki. Ne, jotka avasivat portit, olivat niin hämmästyneitä, että kummastus kuvastui selvästi heidän ilmeissäänkin. Se, että petturiksi huomattu ja takaa-ajettu luutnantti pelottomasti palasi omasta aloitteestaan, näytti yhtä tehokkaasti poistavan heidän epäluulonsa kuin hänen oli onnistunut pettää lady Greystokea.
Portin vartijat vastasivat Werperin tervehdykseen ja katselivat ällistyneinä vankia, jonka hän oli tuonut mukanaan kylään.
Belgialainen etsi heti käsiinsä sen arabialaisen, jonka huostaan leiri oli jätetty Ahmet Zekin poissaollessa. Taaskin hänen rohkeutensa poisti epäilykset, ja hänen valheellinen esityksensä palaamisen syistä uskottiin semmoisenaan. Se seikka, että hän oli tuonut mukanaan karanneen naisvangin, teki hänen kertomuksensa yhä uskottavammaksi, ja pian Mohammed Beyd veljeili kaikessa ystävyydessä juuri sen miehen kanssa, jonka olisi ilman tunnontuskia surmannut, jos olisi tavannut hänet viidakossa puoli tuntia aikaisemmin.
Jane Clayton suljettiin taas vankilamajaan, jossa hän oli aikaisemminkin ollut, mutta ajatellen, että tämä kaikki oli yhä samanlaista herkkäuskoisten rosvojen petkuttamista kuin hänen ja Frecoultin aikaisempikin esiintyminen, hän astui kurjaan ja likaiseen hökkeliin eri tuntein kuin aikaisemmin, jolloin toivo oli niin kaukana.
Hänet sidottiin taas, ja hänen vankilansa oven eteen asetettiin vartijoita, mutta Werper kuiskasi ennen lähtöänsä rohkaisevia sanoja hänen korvaansa. Sitten belgialainen meni ja suuntasi taas kulkunsa Mohammed Beydin telttaan. Hän oli aprikoinut, pitkäkö aika kuluisi, ennenkuin rosvot, jotka olivat lähteneet Ahmet Zekin kanssa, palaisivat päällikkönsä murhatun ruumiin kera, ja mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä enemmän hän alkoi pelätä, että ilman apulaisia hänen suunnitelmansa epäonnistuisi.
Mitäpä siitä, vaikka hän pääsisikin turvallisesti leiristä, ennenkuin joku tulisi kertomaan hänen syyllisyydestään, — olisiko tästä muuta hyötyä kuin että hän muutamilla päivillä pidentäisi sielullista kidutustaan ja elämäänsä? Nämä karaistuneet ratsastajat, jotka tunsivat jokaisen tien ja sivupolun, saavuttaisivat hänet kauan ennenkuin hän voisi toivoa pääsevänsä rannikolle.
Kun nämä ajatukset liikkuivat hänen mielessään, astui hän telttaan, jossa Mohammed Beyd istui matolla jalat ristissä ja poltti piippuaan. Arabialainen kohotti katseensa kun eurooppalainen tuli hänen näkyviinsä.
"Ole tervehditty, oi veli!" hän sanoi.
"Ole tervehditty", vastasi Werper.
Kumpikin oli kotvan aikaa ääneti. Arabialainen katkaisi ensinnä hiljaisuuden.
"Ja herrani, Ahmet Zek, oli hyvissä voimissa, kun viimeksi näit hänet?" hän kysyi.
"Hän ei ole milloinkaan ollut paremmassa turvassa maailman silmiltä ja vaaroilta", vastasi belgialainen.
"Hyvä on", sanoi Mohammed Beyd puhaltaen pienen pilven sinistä savua suoraan eteensä.
Taas tuli usean minuutin hiljaisuus.
"Ja jospa hän olisikin kuollut?" kysyi belgialainen päättäen paljastaa totuuden ja koettaa lahjoa Mohammed Beydin puolelleen.
Arabialaisen silmät kapenivat, ja hän kumartui eteenpäin tuijottaen suoraan belgialaisen silmiin.
"Olen ajatellut asiaa paljon, Werper, kun niin äkkiarvaamatta palasit sen miehen leiriin, jota olet pettänyt ja joka etsi sinua surman ajatus sydämessään. Olen ollut Ahmet Zekin parissa monta vuotta — hänen oma äitinsäkään ei ole tuntenut häntä niin hyvin kuin minä. Hän ei milloinkaan anna anteeksi — vielä vähemmän uskoisi hän toistamiseen mieheen, joka kerran on pettänyt hänet; sen minä tiedän.
"— Olen ajatellut asiaa paljon, kuten sanoin, ja tullut siihen vakaumukseen, että Ahmet Zek on kuollut — muutoin et olisi milloinkaan uskaltanut palata hänen leiriinsä, paitsi jos olet joko urheampi mies tai suurempi hullu kuin olen kuvitellut. Ja jollei tämä todisteluni ole kyllin vakuuttava, olen juuri saanut omilta huuliltasi vielä varmemman todistuksen — sillä etkö sanonut, ettei Ahmet Zek ole milloinkaan ollut paremmassa turvassa maailman synneiltä ja vaaroilta?
"— Ahmet Zek on kuollut, sinun ei tarvitse kieltää sitä. En ole hänen äitinsä enkä rakastajattarensa, joten sinun ei tarvitse pelätä, että valitukseni häiritsevät sinua. Sano minulle, miksi olet tullut tänne takaisin! Sano minulle, mitä haluat, ja jos sinulla vielä on jalokivet, joista Ahmet Zek puhui minulle, ei mikään estä meitä yhdessä ratsastamasta pohjoiseen, missä jaamme keskenämme valkoisesta naisesta saamamme hinnan ja sen pussin sisällön, joka sinulla on mukanasi. Mitä?"
Pahanilkiset silmät olivat pelkkinä viiruina, ja ohuilla huulilla välkkyvä häijy hymy vääristi roiston piirteitä, kun hän viekkaasti irvisti vasten belgialaisen kasvoja.
Werper tunsi sekä huojennusta että levottomuutta arabialaisen käytöksen johdosta. Se mielihyvä, jota mies osoitti kuullessaan päällikkönsä kuolleen, nosti melkoisen taakan Ahmet Zekin murhaajan hartioilta. Mutta arabialaisen vaatimus saada osa jalokivistä ennusti Werperille pahaa, jos Mohammed Beyd saisi tietää, etteivät kallisarvoiset kivet enää olleet hänen hallussaan.
Jos hän tunnustaisi kadottaneensa jalokivet, nostattaisi hän ehkä arabialaisen vihaa tai epäluuloa siinä määrin, että panisi vaaranalaiseksi äsken saavutetut pakomahdollisuutensa. Hänen ainoa toivonsa näytti olevan siinä, että hän saisi Mohammed Beydin yhä uskomaan jalokivien vielä olevan tallella ja luottaisi tulevaisuuteen, joka toimittaisi jonkun keinon päästä pakoon.
Jos hän voisi matkalla pohjoista kohti päästä samaan telttaan arabialaisen kanssa, saisi hän yllin kyllin tilaisuuksia raivata tieltään miehen, joka uhkasi hänen elämäänsä ja vapauttansa, — asiaa kannatti yrittää; sitäpaitsi ei näyttänyt olevan muuta keinoa selvitä vaikeuksista.
"Niin", hän sanoi, "Ahmet Zek on kuollut. Hän kaatui taistelussa abessinialaista ratsukomppaniaa vastaan, joka piti minua vankina. Minä pääsin pakoon kahakan aikana, mutta en luule kenenkään Ahmet Zekin miehistä jääneen eloon, ja heidän etsimänsä kulta on abessinialaisten hallussa. Nytkin he epäilemättä marssivat tätä leiriä kohti, sillä Menelik on lähettänyt heidät rankaisemaan Ahmet Zekiä ja hänen seuralaisiaan, koska he ovat tehneet ryöstöretken abessinialaiskylään. Heitä on paljon, ja jollemme pakene kiireesti, joudumme kaikki saman kohtalon alaisiksi kuin Ahmet Zek."
Mohammed Beyd kuunteli ääneti. Hän ei tiennyt, missä määrin uskottoman kertomukseen saattoi luottaa, mutta kun se tarjosi hänelle tekosyyn lähteä pois kylästä ja mennä pohjoista kohti, ei hän tahtonut kovin turhantarkasti kuulustella belgialaista.
"Ja jos ratsastan pohjoiseen sinun kanssasi", hän kysyi, "niin puolet jalokivistä ja puolet naisen hinnasta tulee minulle?"
"Niin", vastasi Werper.
"Hyvä", sanoi Mohammed Beyd. "Nyt menen antamaan määräyksen, että lähdetään liikkeelle huomenaamulla aikaisin." Hän nousi poistuakseen teltasta.
Werper laski pidättäen kätensä hänen käsivarrelleen.
"Odota", hän sanoi, "päättäkäämme, kuinka monta otamme mukaan. Ei ole hyvä, että vaimot ja lapset tulevat rasitukseksemme, sillä silloin abessinialaiset tosiaan voivat saavuttaa meidät. Olisi paljon parempi valita pieni vartiosto urheimmista miehistämme ja ilmoittaa jälkeenjääville, että ratsastamme länteen. Sitten kun abessinialaiset tulevat, joutuvat he väärille jäljille, jos heillä on aikomuksena ajaa meitä takaa, ja jolleivät he ryhdy takaa-ajoon, eivät he kuitenkaan ratsasta pohjoista kohti niin nopeasti kuin ajatellessaan meidän olevan heidän kanssaan."
"Käärme ei ole niin viisas kuin sinä, Werper", sanoi Mohammed Beyd hymyillen. "Tehtäköön kuten sinä sanot. Kaksikymmentä miestä seuraa meitä, ja me ratsastamme länteen — silloin kun lähdemme kylästä."
"Hyvä", huudahti belgialainen, ja siten asia oli selvä.
Jane Clayton heräsi aikaisin seuraavana aamuna melkein unettoman yön jälkeen, kun kuuli ääniä vankilansa ulkopuolelta, ja hetkeä myöhemmin astui Frecoult ja kaksi arabialaista sisään. Jälkimmäiset päästivät hänen nilkkansa siteistä ja nostivat hänet pystyyn. Sitten hänen ranteensa irrotettiin, hänelle annettiin kourallinen kuivaa leipää ja hänet vietiin ulos sarastuksen heikkoon valoon.
Hän katsoi kysyvästi Frecoultiin, ja hetkellä, jolloin arabialaisten huomio oli kiintynyt toisaalle, mies kumartui häneen päin ja kuiskasi, että kaikki kävi, kuten hän oli suunnitellut. Tästä rauhoittuneena nuori nainen tunsi taas toivoa, jonka pitkä ja kurja, kahleissa vietetty yö oli melkein sammuttanut.
Vähän jälkeenpäin hänet nostettiin hevosen selkään, saatettiin arabialaisten ympäröimänä kylän portista ulos ja vietiin viidakkoon länttä kohti. Puoli tuntia myöhemmin matkue kääntyi pohjoiseen, ja tähän suuntaan he kulkivat loppumatkan.
Frecoult puhui hänelle vain harvoin, ja Jane käsitti, että toisen täytyi petoksen onnistumiseksi pikemmin näytellä hänen vangitsijansa kuin suojelijansa osaa. Näin ollen hän ei epäillyt mitään, vaikka huomasi, kuinka ystävälliset suhteet näyttivät vallitsevan eurooppalaisen ja joukkueen arabialaisen johtajan välillä.
Jos Werperin onnistui pidättyä keskustelusta nuoren naisen kanssa, ei hän kuitenkaan kyennyt karkottamaan häntä ajatuksistaan. Ainakin sata kertaa päivässä hän huomasi silmiensä suuntautuvan Janeen päin ja lumottuina katselevän hänen ihastuttavia kasvojaan ja vartaloaan. Belgialaisen mieletön kiintymys kasvoi tunti tunnilta, kunnes hänen halunsa omistaa Jane läheni miltei hulluutta.
Jos joko nuori nainen tai Mohammed Beyd olisi arvannut, mitä liikkui sen miehen mielessä, jota kumpikin piti ystävänä ja liittolaisena, olisi pienen seurueen näennäinen sopusointu katkerasti häiriintynyt.
Werperin ei ollut onnistunut päästä samaan telttaan Mohammed Beydin kanssa, joten, hän punnitsi monenlaisia suunnitelmia arabialaisen murhaamiseksi, mikä teko olisi käynyt paljon yksinkertaisemmin, jos hänen olisi sallittu viettää yönsä yhdessä toisen kanssa.
Toisen päivän iltapuolella Mohammed Beyd ohjasi hevosensa vangin ratsun rinnalle. Tällöin arabialainen näkyi ensi kerran kiinnittävän huomionsa nuoreen naiseen, mutta monta kertaa näiden kahden päivän aikana hänen viekkaat silmänsä olivat ahnaina tähystäneet burnusin päähineen alta ja ihailleet vangin kauniita muotoja.
Tämä salattu mieltymys ei ollut eilispäivän synnyttämä. Hän oli tuntenut sitä jo silloin, kun englantilaisen vaimo oli ensi kerran joutunut Ahmet Zekin käsiin, mutta ankaran päällikön eläessä Mohammed Beyd ei ollut uskaltanut toivoa kuvittelujensa toteutumista.
Mutta nyt oli kaikki toisin — vain kurja kristitty koira oli nyt hänen ja nuoren naisen välillä. Kuinka helppoa olisikaan tappaa uskoton ja ottaa itse sekä nainen että jalokivet! Kun kivet olisivat hänen hallussaan, ei vangista saatava hinta enää suurestikaan houkuttelisi luopumaan hänestä, varsinkin, jos ajatteli, mitä nautintoja naisen yksinomainen omistaminen tarjosi. Niin, hän tappaisi Werperin, ottaisi kaikki jalokivet ja pitäisi itse englantilaisen.
Hän käänsi silmänsä Janeen tämän ratsastaessa hänen sivullaan. Kuinka kaunis hän olikaan! Arabialaisen sormet avautuivat ja sulkeutuivat — ne olivat kuin laihat ruskeat petolinnun kynnet, jotka tahtoivat tuntea uhrin pehmeätä lihaa armottomassa puristuksessaan.
"Tiedättekö", hän kysyi kumartuen Janeen päin, "minne tämä mies tahtoisi viedä teidät?"
Jane Clayton nyökkäsi myöntävästi.
"Ja te tahdotte tulla mustan sulttaanin leluksi?"
Nuori nainen kohottautui suoraksi ja käänsi päänsä pois, mutta ei vastannut. Hän pelkäsi, että hän, tietäen sotajuonen, johon Frecoult oli ryhtynyt arabialaista vastaan, paljastaisi itsensä, kun ei osoittaisi kylliksi suurta kauhua ja inhoa.
"Voitte päästä tästä kohtalosta", jatkoi arabialainen. "Mohammed Beyd pelastaa teidät." Ja hän ojensi ruskean kätensä ja tarttui Janen oikean käden sormiin niin äkkiä ja niin rajusti, että hänen raaka intohimonsa paljastui tällöin yhtä selvästi kuin jos hän olisi sanoin sen ilmaissut.
Jane Clayton vääntäytyi irti hänen otteestaan.
"Te peto!" huudahti hän. "Jättäkää minut tai kutsun herra Frecoultia."
Mohammed Beyd vetäytyi pois tuijottaen synkästi eteensä. Hänen ohut ylähuulensa kaartui ylöspäin, paljastaen hänen tasaiset valkeat hampaansa.
"Herra Frecoult?" hän pilkkasi. "Ei täällä ole sellaista henkilöä. Miehen nimi on Werper. Hän on valehtelija, varas ja murhamies. Hän tappoi kapteeninsa Kongossa ja pakeni Ahmet Zekin turviin. Hän vei Ahmet Zekin ryöstämään teidän kotinne. Hän seurasi miestänne ja suunnitteli hänen kultansa rosvoamista. Hän on kertonut minulle, että te pidätte häntä suojelijananne, ja hän on käyttänyt tätä seikkaa hyväkseen voittaakseen teidän luottamuksenne, jotta sitten olisi helpompi viedä teidät pohjoiseen ja myydä jonkun mustan sulttaanin haaremiin. Mohammed Beyd on teidän ainoa toivonne." Näin vakuuttaen arabialainen lopetti puheensa, jonka tarkoituksena oli antaa ajatuksen aihetta vangille, ja kannusti hevostaan laukaten kulkueen etupäähän.
Jane Clayton ei voinut tietää, kuinka paljon Mohammed Beydin syytöksissä oli totta ja kuinka paljon valhetta. Mutta ne ainakin vähensivät hänen toiveitaan ja saivat hänet epäillen katselemaan sen miehen kaikkia edellisiä tekoja, jota hän oli pitänyt ainoana suojelijanaan vihollisten ja vaarojen moninaisuuden keskellä.
Marssin aikana oli varattu erikoinen teltta vankia varten, ja yöksi se pystytettiin Mohammed Beydin ja Werperin telttojen väliin. Teltan eteen asetettiin vartija ja toinen sen taakse, ja kun oli ryhdytty näihin varokeinoihin, ei ollut pidetty tarpeellisena panna vankia kahleisiin.
Saman päivän iltana, jolloin Jane Clayton oli keskustellut Mohammed Beydin kanssa, istui hän jonkun aikaa telttansa oviaukolla katsellen leirin toimeliasta elämää. Hän oli syönyt ateriansa, jonka Mohammed Beydin neekeriorja oli hänelle tuonut — siinä oli ollut kassavakakkuja ja merkillistä muhennosta, jossa oli edustettuna äsken tapettu marakatti, pari oravaa ja edellisenä päivänä kaadetun seebran jäännökset, kaikki tasapuolisesti sekoitettuna inhottavaksi sotkuksi. Mutta entinen Baltimoren kaunotar oli kovassa taistelussa olemassaolonsa puolesta jo aikoja sitten voittanut hienostelun, joka aikaisemmin oli paljon pienemmästä aiheesta saanut nenän nyrpistymään.
Kun nuoren naisen silmät suuntautuivat tallatun viidakkoaukeaman yli, jonka ihmisen läsnäolo jo oli tahrannut, ei hän enää tajunnut etualalla liikkuvia olentoja eikä raakoja miehiä, jotka nauroivat ja riitelivät keskenään, tai taustalla olevaa viidakkoa, joka oli hänen näköpiirinsä äärimmäisenä rajana. Hänen katseensa kulki kaiken tämän ohi näkemättä mitään ja kohdistui kaukaiseen huvilaan ja onnellisen turvallisuuden näkyihin, jotka toivat hänen silmiinsä sekä ilon että surun kyyneleitä. Hän näki pitkän, leveäharteisen miehen ratsastavan kaukaisilta vainioilta, hän näki itsensä odottamassa tervehtiäkseen häntä, sylissään kimppu ruusuja jotka oli äsken leikattu pientä maalaisporttia reunustavista pensaista. Kaikki tämä oli poissa, kaukaisuuteen hävinnyttä: noiden inhottavien ja suvustaan huonontuneiden miesten soihdut, luodit ja viha olivat ne pyyhkineet maan pinnalta. Nyyhkytyksensä tukehduttaen ja väristen Jane Clayton kääntyi telttaansa ja meni likaisen huopaläjän luo, joka oli hänen vuoteenaan. Heittäytyen sille kasvot alaspäin hän itki kurjuudessaan, kunnes lempeä uni toi hänelle ainakin joksikin ajaksi huojennusta.
Ja hänen nukkuessaan hiipi muuan hahmo teltasta hänen oikealta puoleltaan. Se lähestyi oven edessä kyyröttävää vartijaa ja kuiskasi muutamia sanoja miehen korvaan. Tämä nyökkäsi ja läksi pimeässä harppomaan omaa makuusijaansa kohti. Hahmo meni Jane Claytonin teltan taakse ja puhui siellä taas jotakin vartijalle, ja tämäkin mies meni tiehensä seuraten ensimmäisen jälkiä.
Sitten se, joka oli lähettänyt heidät pois, hiipi hiljaa teltan oviaukon luo ja avaten oviverhon siteet astui sisään meluttomasti kuin ruumiista irtautunut henki.
YHDESKOLMATTA LUKU
Pako viidakkoon
Vääntelehtien unettomana huopavuoteellaan Albert Werper mietti pahanilkisessä mielessään viereisessä teltassa lepäävän naisen suloisuutta. Hän oli huomannut Mohammed Beydin äkillisen mielenkiinnon Jane Claytonia kohtaan, ja koska hän arvosteli miestä oman itsensä mukaan, oli hän arvannut, mistä johtui äkillinen muutos arabialaisen suhteessa vankiin.
Ja kun hän antoi mielikuvituksensa vapaasti liidellä, heräsi hänessä mieletön mustasukkaisuus Mohammed Beydiä kohtaan ja suuri pelko, että tämä tekisi tyhjäksi, mitä hän oli suunnitellut turvattoman naisen kohtaloksi. Ja omituisen ajatuksen tuloksena oli, että Werper, jolla oli samat aikeet kuin arabialaisellakin, kuvitteli itseään Jane Claytonin suojelijaksi ja tuli pian varmaksi siitä, että ne huomaavaisuudet, jotka Mohammed Beydin osoittamina tuntuisivat Janesta inhottavilta, olisivat tervetulleita Albert Werperiltä saatuina.
Janen mies oli kuollut, ja Werper kuvitteli voivansa nuoren naisen sydämessä täyttää sen paikan, jonka kuolon kolkko viikatemies oli jättänyt tyhjäksi. Hän voisi ehdottaa Jane Claytonille avioliittoa — sitä ei Mohammed Beyd ehdottaisi, ja lisäksi Jane torjuisi sellaisen tarjouksen hänen puoleltaan yhtä selvästi inhoten kuin hänen saastaisen himonsakin.
Piankin belgialainen oli onnistunut vakuuttaa itselleen, että vanki täydellä syyllä oli alkanut tuntea rakkautta häntä kohtaan — olihan Jane muka vielä naisellisilla eri tavoilla ilmaissut uuden kiintymyksensä häneen.
Ja sitten hän teki äkillisen päätöksen. Hän viskasi huovat päältään ja nousi pystyyn. Vetäen saappaat jalkaansa ja kiinnittäen patruunavyön ja revolverin vyötäisilleen hän astui telttansa oviverhon luo ja kurkisti ulos. Vangin teltan ovella ei ollut vartijaa! Mitä se tarkoitti? Onni oli tosiaan hänelle suosiollinen.
Astuen ulkopuolelle hän livahti Janen teltan taakse. Sielläkään ei ollut vartijaa! Ja nyt hän käveli rohkeasti teltan oviaukolle ja astui sisään.
Kuutamo loisti sisällä himmeästi. Teltan toisella puolen kumartui jokin hahmo vuodehuopien yli. Kuului kuiskaus, ja toinen hahmo nousi vuoteella istumaan. Albert Werperin silmät tottuivat vähitellen teltan puolipimeään. Hän näki, että vuoteen yli kumartui miehen hahmo, ja arvasi, kuka tämä yöllinen vieras oli.
Hänet valtasi synkkä, mustasukkainen raivo. Hän astui askeleen toisia teltassa olijoita kohti. Hän kuuli kauhistuneen huudon nuoren naisen huulilta, kun tämä tunsi yläpuolellaan olevan miehen piirteet, ja hän näki Mohammed Beydin tarttuvan vangin kurkkuun ja painavan hänet takaisin huoville.
Toiveissaan pettynyt intohimo sumensi belgialaisen silmät, saaden kaikki näyttämään punaiselta. Ei, tuo mies ei saisi Janea! Jane oli hänen ja yksinään hänen. Hän ei sallisi riistää itseltään omaansa.
Hän juoksi nopeasti teltan poikki ja heittäytyi Mohammed Beydin selkään. Vaikka tämä hämmästyi äkillisestä ja odottamattomasta hyökkäyksestä, ei hän kuitenkaan ollut valmis luopumaan aikeestaan ilman tappelua. Belgialaisen sormet hapuilivat hänen kurkkuaan, mutta arabialainen tempasi ne pois ja nousten pystyyn kääntyi vihollistaan vastaan. Kun he olivat vastatusten, iski Werper arabialaista raskaasti kasvoihin, saaden hänet hoiperrellen perääntymään. Jos hän olisi käyttänyt hyväkseen näin saamaansa suotuisaa asemaa, olisi hän seuraavalla hetkellä nujertanut Mohammed Beydin, mutta sen sijaan hän tempoi revolveriaan, vetääkseen sen kotelostaan, ja kohtalo sovitti niin, että juuri tällä hetkellä ase oli tarttunut kiinni nahkasuojukseensa.
Ennenkuin hän ehti sitä irrottaa, oli Mohammed Beyd tointunut ja syöksyi taas hänen kimppuunsa. Werper iski miestä uudelleen kasvoihin, ja arabialainen vastasi lyöntiin. Lyöden toinen toistaan ja lakkaamatta koettaen saada tukevaa otetta he tappelivat pienessä teltassa, samalla kun nuori nainen, silmät suurina kauhusta ja hämmästyksestä, katseli kaksintaistelua liikkumatta ja ääneti.
Yhä uudestaan Werper koetti vetää asettaan esiin. Mohammed Beyd, joka ei ollut odottanut alhaisten pyyteittensä kohtaavan tällaista vastustusta, oli tullut telttaan aseettomana, lukuunottamatta pitkää veistä, jonka hän nyt tempasi, seisoessaan huohottaen ottelun ensimmäisellä lyhyellä väliajalla.
"Kristitty koira", hän kuiskasi, "katso tätä veistä Mohammed Beydin kädessä! Katso sitä tarkkaan, uskoton, sillä se on viimeinen esine, jonka elämässäsi saat nähdä tai tuntea. Sen avulla Mohammed Beyd raastaa mustan sydämesi ruumiistasi. Jos sinulla on Jumala, niin rukoile häntä nyt — minuutin kuluttua olet kuollut." Näin sanoen hän hyökkäsi villisti belgialaisen kimppuun, veitsi kohotettuna korkealle pään yläpuolelle.
Werper tempoi yhä turhaan asettansa esiin. Arabialainen oli melkein hänen kimpussaan. Eurooppalainen odotti epätoivossaan, kunnes Mohammed Beyd oli melkein hänessä kiinni, ja heittäytyi sitten syrjään teltan lattialle pitkäkseen, pannen toisen jalkansa poikittain arabialaisen tielle.
Temppu onnistui. Mohammed Beyd suistui hyökkäyksensä voimasta tähän esteeseen ja jysähti maahan. Hän oli heti taas pystyssä ja kääntyi ympäri uudistaakseen tappelun, mutta Werper oli jalkeilla ennen häntä, ja nyt hänen revolverinsa, joka oli irtautunut kotelostaan, vilahti hänen kädessään.
Arabialainen hyökkäsi pää kumarassa, käydäkseen häneen kiinni. Kajahti terävä laukaus, ja pimeässä näkyi vaalea liekki. Sitten Mohammed Beyd vierähti nurin niskoin lattialle ja pysähtyi lopulta sen naisen vuoteen viereen, jota oli koettanut häväistä.
Melkein heti laukauksen jälkeen kuului ulkoa leiristä kiihtyneitä ääniä. Miehet huutelivat toisilleen, kysellen laukauksen tarkoitusta. Werper kuuli heidän etsiskellen juoksevan sinne tänne.
Jane Clayton oli noussut pystyyn arabialaisen kuollessa ja tuli nyt kädet ojennettuina Werperiä kohti.
"Kuinka voinkaan kiittää teitä, ystäväni?" hän lausui. "Ja ajatelkaahan, että juuri tänään olin vähällä uskoa sitä häpeällistä juttua, jonka tuo roisto kertoi petollisuudestanne ja menneisyydestänne. Antakaa minulle anteeksi, herra Frecoult! Minun olisi pitänyt tietää, että valkoinen, sivistynyt mies ei voisi muuta kuin suojella oman rotunsa naista tämän villin maan vaarojen keskellä."
Werperin kädet valahtivat hervottomina sivulle. Hän seisoi katsellen nuorta naista, mutta ei keksinyt sanoja vastaukseksi. Kun Jane viattomuudessaan ilmaisi hänen oikeat tarkoitusperänsä, täytyi hänen olla vaiti.
Ulkopuolella etsivät arabialaiset häiriötä tuottaneen laukauksen ampujaa. Vartijat, jotka Mohammed Beyd oli päästänyt pois ja lähettänyt vuoteilleen, esittivät ensimmäisinä, että mentäisiin vangin telttaan. Heidän mieleensä juolahti, että nainen ehkä oli jaksanut puolustautua heidän johtajaansa vastaan.
Werper kuuli miesten tulevan. Jos häntä pidettäisiin Mohammed Beydin surmaajana, olisi hänen kuolemantuomionsa heti varma. Villit ja raa'at rosvot repisivät palasiksi kristityn, joka oli uskaltanut vuodattaa heidän päällikkönsä verta. Hänen täytyi keksiä jokin syy viivyttääkseen Mohammed Beydin hengettömän ruumiin löytämistä.
Pistäen revolverin taas koteloon hän astui nopeasti teltan oviaukolle. Vetäen verhot syrjään hän meni ulos ja pysähtyi vastapäätä miehiä, jotka lähestyivät nopeasti. Hän sai jollakin tavoin tarpeellisen määrän rohkeutta pakottaakseen huulensa hymyyn, kun nosti kätensä ja sillä tavoin esti heitä etenemästä.
"Nainen teki vastarintaa", hän sanoi, "ja Mohammed Beydin oli pakko ampua häntä. Hän ei ollut kuollut — ainoastaan vähäpätöisesti haavoittunut. Voitte mennä takaisin vuoteellenne. Mohammed Beyd ja minä pidämme silmällä vankia." Sitten hän kääntyi ja palasi telttaan ja rosvot, joita tämä selitys tyydytti, palasivat ilomielin jatkamaan keskeytynyttä untansa.
Kun Werper taas tuli Jane Claytonin luo, tunsi hän, että häntä nyt ohjasivat toiset tarkoitukset kuin ne, jotka vain muutamia minuutteja sitten olivat houkutelleet hänet vuoteeltaan. Kiihtymys, joka johtui ottelusta Mohammed Beydin kanssa, samoin kuin vaarat, jotka nyt uhkasivat rosvojen puolelta, kun aamu välttämättä paljastaisi, mitä vangin teltassa oli tänä yönä tapahtunut, olivat luonnollisesti hillinneet rajua intohimoa, jonka vallassa hän oli ollut telttaan astuessaan.
Mutta toinenkin, mahtavampi voima vaikutti nuoren naisen hyväksi. Vajotkoon mies kuinka syvälle tahansa, kunnia ja ritarillisuus eivät milloinkaan tyystin häviä hänen luonteestaan, jos hänellä on näitä ominaisuuksia ollut. Ja vaikka Albert Werperissä ei ollut enää pitkään aikaan näkynyt vähääkään olevan tällaisia piirteitä, olivat ne kumpikin heränneet hänessä eloon nuoren naisen vilpittömän kiitoksen vaikutuksesta.
Nyt vasta hän käsitti kauniin vangin melkein toivottoman ja kauhistavan aseman ja myöskin sen häpeän kuilun, johon hän itse oli vajonnut; hänen alennustilastaanhan oli johtunut, että hän, jalosyntyinen eurooppalainen, oli voinut näytellä sellaista osaa Jane Claytonin kodin, onnen ja hänen itsensä tuhoamisessa.
Hänen omallatunnollaan oli jo niin paljon alhaisia ja rikollisia tekoja, ettei hän voinut enää toivoa täydellistä sovitusta, mutta ensimmäisessä äkillisessä itsesyytösten puuskassa hän teki rehellisen päätöksen yrittää voimiensa mukaan korvata sen pahan, mitä hänen rikollinen ahneutensa oli tuottanut tälle suloiselle ja viattomalle naiselle.
Kun hän seisoi paikallaan, näennäisesti kuunnellen arabialaisten poistuvia askeleita, mutta todellisuudessa kuitenkin ajatuksiinsa syventyneenä, lähestyi Jane Clayton häntä.
"Mitä meidän pitää nyt tehdä?" hän kysyi. "Aamulla tämä tulee ilmi", ja hän osoitti Mohammed Beydin liikkumatonta ruumista. "He tappavat teidät, kun löytävät hänet."
Werper ei vastannut heti ja kääntyi sitten äkkiä naista kohti.
"Minulla on eräs suunnitelma", hän huudahti. "Siinä tarvitaan malttia ja rohkeutta teidän puoleltanne, mutta te olette jo osoittanut kumpaakin. Voitteko kestää vielä lisää?"
"Voin kestää mitä tahansa", vastasi Jane rohkeasti hymyillen, "kunhan se vain tarjoaa meille edes vähäisen pelastuksen mahdollisuuden".
"Teidän pitää tekeytyä kuolleeksi", selitti Werper, "ja sitten vien teidät leiristä pois. Ilmoitan vartiolle, että Mohammed Beyd on käskenyt minun viedä teidän ruumiinne viidakkoon. Tämän näennäisesti tarpeettoman toimenpiteen selitän siten, että Mohammed Beydissä oli syttynyt raju intohimo teitä kohtaan ja että hän siinä määrin katui tekoa, jonka kautta hänestä tuli teidän surmaajanne, ettei hän voinut kestää teidän elottoman ruumiinne sanatonta moitetta."
Jane nosti kätensä pysähdyttääkseen Werperin puheen. Hänen huulillaan väreili hymy.
"Oletteko ihan hullu?" hän kysyi. "Kuvitteletteko, että vartijat uskovat sellaista naurettavaa juttua?"
"Te ette tunne heitä", vastasi toinen. "Heidän karun ulkomuotonsa alla on paatuneesta ja rikollisesta luonteesta huolimatta selvästi havaittavissa romanttista tunteellisuutta, te tapaatte sen ominaisuuden tällaisilla ihmisillä kautta koko maailman. Romanttisuus se houkuttelee ihmisiä viettämään villiä lainsuojattoman ja rikollisen elämää. Se juoni onnistuu — älkää pelätkö."
Jane Clayton kohautti hartioitaan. "Voimme ainakin koettaa — ja mitä teemme sitten?"
"Kätken teidät viidakkoon", jatkoi belgialainen, "ja tulen teitä huomenna yksin hakemaan kahden hevosen kanssa".
"Mutta kuinka selitätte Mohammed Beydin kuoleman?" kysyi Jane. "Se huomataan ennenkuin te huomenna pääsette leiristä!"
"En selitä sitä", vastasi Werper. "Mohammed Beyd saa itse selittää sen — meidän täytyy jättää se hänen huolekseen. Oletteko valmis yrittämään?"
"Kyllä."
"Mutta odottakaa, minun pitää hankkia teille ase ja ammuksia." Niin sanoen Werper lähti nopeasti teltasta.
Hän palasi hyvin pian ja hänen vyölleen oli ilmestynyt revolveri ja patruunavyö entisten lisäksi.
"Oletteko valmis?" hän kysyi.
"Aivan valmis", vastasi Jane.
"Tulkaa sitten ja heittäytykää hervottomana minun vasemman olkani yli."
Ja Werper polvistui ottaakseen hänet vastaan.
"Kas niin", hän sanoi nousten pystyyn. "Antakaa nyt käsivarsienne, jalkojenne ja päänne riippua hervottomina. Muistakaa olevanne kuollut."
Hetkeä myöhemmin mies astui ulos leiriin, ja hänen olkapäällään oli naisen ruumis.
Leirin ympäri oli rakennettu okainen boma torjumaan liian rohkeiksi käyneitä nälkäisiä petoja. Pari vartijaa asteli edestakaisin tulen valossa, jota he hoitelivat hyvin. Lähinnä oleva vartija katsahti hämmästyneenä nähdessään Werperin lähestyvän.
"Kuka sinä olet?" hän huudahti. "Mikä sinulla on siinä?"
Werper kohotti burnusinsa päähinettä, jotta mies näkisi hänen kasvonsa.
"Tässä on naisen ruumis", hän selitti. "Mohammed Beyd on käskenyt minun viedä sen viidakkoon, sillä hän ei voi katsella rakastamansa naisen kasvoja, jonka hän välttämättömyyden pakottamana surmasi. Hän kärsii suuresti, hän on ihan lohduton. Töintuskin sain hänet estetyksi riistämästä omaa henkeään."
Puhujan olalla odotti nuori nainen hervottomana ja säikähtyneenä arabialaisen vastausta. Hän oli varma, että mies nauraisi näin typerää juttua. Arabialainen paljastaisi seuraavalla hetkellä petoksen, jota Frecoult yritti, ja he olisivat kumpikin hukassa. Jane koetti ajatella, miten hän parhaiten voisi auttaa otaksuttua pelastajaansa siinä ottelussa, joka varmasti tulisi hetken parin päästä.
Sitten hän kuuli arabialaisen äänen, kun hän vastasi Frecoultille.
"Menettekö yksin vai haluatteko, että herätän jonkun, joka seuraisi teitä"? hän kysyi, eikä hänen äänensävynsä ilmaissut pienintäkään hämmästystä sen johdosta, että Mohammed Beyd oli osoittanut niin herkkää mieltä.
"Menen yksin", vastasi Werper ja katosi boman kapeasta aukosta, jonka vieressä vartija oli.
Hetkeä myöhemmin hän oli tullut taakkoineen puunrunkojen keskelle, ja ollessaan täydesti piilossa vartijan katseelta hän laski Janen maahan, kuiskaten matalasti: "Sh-sh".
Sitten hän vei suojattinsa hiukan kauemmaksi metsään, pysähtyi suuren puun alle, jossa oli laajalle leviävät oksat kiinnitti patruunavyön ja revolverin Janen vyötäisille ja auttoi häntä kiipeämään alaoksille.
"Huomenna", hän kuiskasi, "niin pian kuin voin päästä heistä, palaan teidän luoksenne. Olkaa miehuullinen, lady Greystoke, — me voimme vielä päästä pakoon."
"Kiitos", vastasi Jane matalalla äänellä. "Olette ollut hyvin ystävällinen ja urhoollinen."
Werper ei vastannut, ja yön pimeys kätki häpeän punan, joka kohosi hänen kasvoilleen. Hän kääntyi nopeasti ja riensi takaisin leiriin. Vartija näki paikaltaan hänen menevän omaan telttaansa, mutta ei nähnyt hänen ryömivän teltan takaosasta ulos kangasseinän alitse ja varovasti hiipivän siihen telttaan, jossa vanki oli ollut ja jossa nyt oli Mohammed Beydin ruumis.
Kohottaen takaseinän alakulmaa Werper ryömi sisään ja lähestyi ruumista. Hetkeäkään epäröimättä hän tarttui kuolleen ranteisiin ja laahasi ruumiin siihen paikkaan, josta hän oli tullut sisään. Kontaten käsin ja jaloin hän tuli ulos samoin kuin oli mennyt sisään ja veti ruumista perässään. Päästyään teltasta hän hiipi sen sivulle ja tarkasti leiriä niin pitkälle kuin näki — kukaan ei ollut katselemassa.
Hän palasi ruumiin luo ja nosti sen olkapäälleen. Pannen koko yrityksensä menestymisen yhden kortin varaan juoksi hän nopeasti kapean aukon yli, joka erotti vangin teltan kuolleen teltasta. Hän pysähtyi silkkiseinän taakse, laski taakkansa maahan ja jäi siihen, kuunnellen monta minuuttia liikkumatta.
Saatuaan lopulta varmuuden, ettei kukaan ollut nähnyt häntä, hän kumartui ja kohotti telttaseinän alareunaa, meni selkä edellä sisään ja raahasi Mohammed Beydin ruumista jäljessään. Hän veti sitä perässään kuolleen rosvon vuodematoille saakka ja hapuili sitten pimeässä, kunnes löysi Mohammed Beydin revolverin. Hän palasi ase kädessä kuolleen miehen luo, polvistui vuoteen viereen ja pujottaen oikean kätensä aseineen mattojen alle kasasi vasemmalla kädellään joukon paksuja huopia revolverin yläpuolelle ja ympärille. Sitten hän veti liipasimesta ja yskäisi samalla hetkellä.
Joku teltan ulkopuolella seisova ei olisi hänen yskinnältään voinut kuulla tukahdutettua laukausta. Werper oli tyytyväinen. Synkkä hymy väreili hänen huulillaan, kun hän veti aseen matoista ja sovitti sen huolellisesti kuolleen miehen oikeaan käteen, taivuttaen kolme sormea kädensijan ympäri ja etusormi liipasimen suojuksen sisäpuolelle.
Hän viipyi vielä hetken järjestelläkseen sekaisia mattoja, ja lähti sitten, kuten oli tullutkin, kiinnittäen teltan takaseinän maahan, niinkuin se oli ollut, ennenkuin hän oli sitä kohottanut.
Mennen vangin telttaan hän poisti sieltäkin kaikki, mikä olisi osoittanut, että joku olisi kulkenut takaseinän alitse. Sitten hän palasi omaan telttaansa, astui sisään, kiinnitti telttansa takaseinän maahan ja ryömi vuoteelleen.
Seuraavana aamuna hän heräsi, kun Mohammed Beydin orja kiihtyneenä kutsui häntä oviaukolta.
"Pian! Pian!" huudahti musta kauhistuneella äänellä. "Tulkaa! Mohammed
Beyd on kuolleena teltassaan — hän on kuollut oman kätensä kautta."
Werper nousi nopeasti vuoteellaan istumaan, kuultuaan ensi hälytyksen, ja hänen kasvoillaan oli hämmästyksen ilme. Mutta mustan viime sanat houkuttivat hänen huuliltaan helpotuksen huokauksen, ja kasvojen jännittyneet piirteet lientyivät vinoksi hymyksi.
"Minä tulen", hän huudahti orjalle, ja vetäen saappaat jalkaansa hän nousi ja lähti teltastaan.
Leirin kaikilta puolilta juoksi kiihtyneitä arabialaisia ja mustia Mohammed Beydin silkkitelttaa kohti, ja sisään astuessaan Werper näki joukon rosvoja kokoontuneina ruumiin ympärille, joka nyt oli kylmä ja jäykkä.
Tunkien heidän keskitseen belgialainen pysähtyi kuolleen rosvon viereen. Hetken ajan hän katseli ääneti hiljaisia kasvoja ja kääntyi sitten arabialaisiin päin.
"Kuka on tämän tehnyt?" huudahti hän, ja hänen äänensä oli sekä uhkaava että syyttävä. "Kuka on murhannut Mohammed Beydin?"