Tarzan ja valkoinen nainen

TARZAN JA VALKOINEN NAINEN

Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS

Englanninkielestä suomentanut

Alpo Kupiainen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS:

    I. Musta lentäjä.
   II. Usangan palkka.
  III. Musta leijona.
   IV. Salaperäiset, jalanjäljet.
    V. Yöllinen hyökkäys.
   VI. Muureilla ympäröity kaupunki.
  VII. Mielipuolten seassa.
 VIII. Kuningattaren tarina.
   IX. Tulipa Tarzan.
    X. Makuukomerossa.
   XI. Ulos seinäsyvennyksestä.
  XII. Pako Xujasta.
 XIII. Pelastajat.

ENSIMMÄINEN LUKU

Musta lentäjä

Tyttö oli musertumaisillaan pelosta ja harmista. Tuntui melkein mahdottomalta kestää tätä julmaa kohtalonoikkua, joka oli riistänyt häneltä kaikki toiveet, kun pelastus oli jo niin lähellä. [Kts. Talttumaton Tarzan.] Myöskin mies oli harmissaan, mutta enemmän hän oli kiukuissaan. Hän pani merkille, että neekerien yllä oli sotilaspukujen repaleita, ja tiedusti heti, missä heidän upseerinsa olivat.

"He eivät ymmärrä teitä", sanoi tyttö ja toisti sitten valkoisen miehen kysymyksen saksalaisten ja heidän siirtomaansa neekerien käyttämällä sekakielellä.

Usanga virnisti. "Kyllä te tiedätte, missä he ovat, valkoinen nainen", hän vastasi. "He ovat vainajia, ja jollei tämä valkoinen mies tottele käskyjäni, on hänenkin kuoltava."

"Mitä häneltä vaaditte?" kysyi tyttö.

"Tahdon, että hän opettaa minut lentämään linnun lailla", selitti
Usanga.

Bertha Kircherin kasvoista kuvastui hämmästys, mutta hän kertasi vaatimuksen luutnantille.

Englantilainen harkitsi hetkisen. "Hän haluaa oppia lentämään, niinkö?" hän vastasi. "Tiedustakaa häneltä, päästääkö hän meidät vapaiksi, jos opetan hänet lentämään!"

Tyttö esitti kysymyksen Usangalle, joka turmeltuneena, ovelana ja tyyten periaatteettomana oli aina tuiki valmis lupaamaan mitä tahansa, aikoipa hän sitten täyttää lupauksensa tahi ei, ja heti suostui esitykseen.

"Opettakoon valkoinen mies minut lentämään!" hän kehoitti. "Sitten saatan teidät takaisin lähelle oman kansanne asuinsijoja, mutta palkkioksi siitä pidän ison linnun omanani." Ja hän heilautti mustaa kättään lentokoneeseen päin.

Bertha Kircherin toistettua Usangan ehdotuksen lentäjälle kohautti viimemainittu olkapäitään ja suostui vihdoin happamen näköisenä. "Millään muulla tavoin lienee meidän mahdoton selviytyä tästä pinteestä", hän virkkoi. "Joka tapauksessa on Englannin hallitus menettänyt tuon lentokoneen. Jollen suostu mustaihoisen lurjuksen pyyntöön, niin epäilemättä hän surmaa minut muitta mutkitta, ja silloin jää kone virumaan paikalleen, kunnes se lahoaa ja ruostuu. Jos taas hyväksyn hänen tarjouksensa, niin sillä tavoin ainakin saan taatuksi teille turvallisen paluun sivistyneisiin seutuihin, ja sille", hän lisäsi, "panen suuremman arvon kuin Englannin ilmailuvoimien kaikille lentokoneille."

Tyttö loi häneen nopean silmäyksen. Nyt mies puhutteli häntä ensimmäisen kerran sellaisilla sanoilla, joista saattoi päättää, että hän tunsi seuralaistaan kohtaan muutakin kuin yhteisessä hädässä olevan kumppanin tunteita. Tyttö oli pahoillaan niistä sanoista, ja myöskin mies katui niitä melkein heti nähtyään toisen kasvoille lehahtaneen varjon ja oivallettuaan, että hän oli pahentanut tytön jo ennestäänkin melkein sietämättömän aseman vaikeutta.

"Suokaa anteeksi!" hän ehätti korjaamaan. "Unohtakaa se, mihin äskeinen huomautukseni viittasi. Lupaan teille, etten loukkaa teitä uudelleen, jos se loukkaa teitä, ennen kuin vasta sitten, kun olemme molemmat vahingoittumattomina päässeet tästä pulasta."

Bertha Kircher kiitti häntä hymyillen, mutta sanat oli lausuttu eikä niitä voitu enää saada takaisin, ja tyttö tiesi, että nuori englantilainen upseeri rakasti häntä, jopa vieläkin varmemmin kuin jos tämä olisi langennut polvilleen hänen eteensä ja vannonut rakastavansa häntä iäisesti.

Usanga tahtoi saada ensimmäisen lentotuntinsa viipymättä. Englantilainen koetti estellä, mutta neekeri kävi heti uhkaavaksi ja hävyttömäksi, koska hän kuten kaikki tietämättömät ihmiset aina epäili toisten aikeita hänelle tuhoisiksi, jolleivät ne olleet täydelleen sopusoinnussa hänen toiveittensa kanssa.

"Olkoon menneeksi, veikkonen!" jupisi englantilainen. "Annan sinulle opetuksen, jonka muistat elinikäsi." Kääntyen sitten tytön puoleen hän jatkoi: "Taivuttakaa hänet suostumaan siihen, että te tulette mukaamme! Minua peloittaa jättää teidät tänne näiden hornamaisten vintiöiden seuraan." Mutta kun tyttö ehdotti sitä Usangalle, epäili tämä heti, että siinä piili joku suunnitelma hänen pettämisekseen — ehkä aiottiin hänet vastoin tahtoaan viedä takaisin saksalaisten isäntien luokse, jotka hän oli kavaltanut, karaten heidän lippujensa alta; hän silmäili tyttöä, mulkoillen rajusti, ja kieltäytyi jyrkästi suostumasta ehdotukseen.

"Valkoihoinen nainen jää tänne väkeni luokse", hän virkkoi. "Hänelle ei tehdä mitään pahaa, jos te vain tuotte minut takaisin vahingoittumattomana."

"Ilmoittakaa Usangalle", käski englantilainen, "että jollette te palatessani ole selvästi näkyvissä tällä nurmikolla, en laskeudu maahan, vaan vien hänet takaisin englantilaisten leiriin ja hirtätän hänet!"

Usanga lupasi, että tyttö olisi heidän palattuaan näkyvällä paikalla, ja alkoi heti teroittaa sotureittensa mieliin, etteivät he kuolemanrangaistuksen uhalla saaneet tehdä vangille pahaa. Sitten hän seurueensa muiden jäsenten seuraamana meni englantilaisen mukana aukion poikki lentokoneen luokse. Mutta neekerin istuuduttua nyt jo omaisuutensa uutena lisänä pitämäänsä koneeseen, alkoi hänen rohkeutensa lannistua, ja kun moottori pantiin käyntiin ja iso potkuri alkoi pyöriä, kirkui hän englantilaiselle, komentaen tätä pysäyttämään vehkeen ja päästämään hänet maahan, mutta potkurin melulta ja tuulen huminalta ei lentäjä voinut erottaa eikä ymmärtää neekerin puhetta. Tällöin lentokone kiiti maata pitkin, ja Usanga oli hyppäämäisillään siitä pois ja olisi sen tehnytkin, jos olisi kyennyt irroittamaan kiinnityshihnan vyötäisiltään. Sitten kone kohosi maasta ja liiti hetkisen sirosti laajassa kaaressa, nousten puunlatvojen yläpuolelle. Mustaihoinen kersantti ol: perinpohjaisen pelon lamauttama. Hän näki maan vinhasti vaipuvan yhä alemmaksi. Hän näki puut, joen ja vähän matkan päässä pienen aukeaman, jossa Numabon kylän olkikattoiset majat sijaitsivat. Hän jännitti tahtoaan, voidakseen olla ajattelematta, miten kävisi, jos hän äkkiä suistuisi nopeasti etääntyvään maahan. Hän koetti keskittää aatoksensa niihin neljäänkolmatta naiseen, jotka hän tämän ison linnun avulla varmastikin saisi haltuunsa. Ylemmäksi, yhä ylemmäksi kohosi kone, kaartaen laajassa ympyrässä metsän, joen ja niittyjen yläpuolella, ja pian Usanga suureksi kummastuksekseen huomasi kauhunsa nopeasti haihtuvan, joten hänet ennen pitkää pakostakin valtasi äärimmäisen turvallisuuden tunne. Sitten hän alkoi tarkkailla, millä tavoin valkoinen mies ohjasi ja hoiti konetta.

Tehtyään puoli tuntia taitavia liikkeitä englantilainen kohosi ripeästi melkoisen korkealle, teki sitten äkkiä ja varoittamatta kuolemanrenkaan ja lensi muutamia sekunteja kone ylösalaisin.

"Lupasin antaa tälle retkaleelle sellaisen läksyn, että hän muistaa sen koko elämänsä ajan", hän mutisi kuullessaan säikähtyneen neekerin kirkaisun, joka kajahti vieläkin voimakkaampana kuin potkurin surina. Hetkistä myöhemmin oli Smith-Oldwick kääntänyt koneen jälleen oikein päin ja laskeutui huimaa vauhtia maata kohti. Hän kaarsi muutamia verkkaisia kierroksia nurmikon kohdalla, kunnes oli saanut varmuuden siitä, että Bertha Kircher oli siellä ja nähtävästi vahingoittumattomana, ja laskeutui sitten hiljaa maahan, niin että kone pysähtyi vähän matkan päähän tytöstä ja sotureista.

Kompuroidessaan alas tähystäjän paikalta Usanga vapisi, ja hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat, sillä hänen hermonsa olivat vielä ärtyneet järkyttävän kuolemanrengas-kokemuksen jälkeen. Mutta saatuaan taaskin vankan maaperän jalkojensa alle hän sai nopeasti takaisin malttinsa. Tepastellen sinne tänne perin mahtailevana ja kerskuvana hän koetti vaikuttaa seuralaisiinsa, puhellen, kuinka jokapäiväisen mitätön teko oli lentää linnun lailla tuhansien metrien korkeudessa viidakon yläpuolella, vaikka kuluikin kauan, ennen kuin hän itseuskottelun avulla sai itsensä lopullisesti varmaksi siitä, että hän oli lennon aikana käyttänyt hyväkseen jokaisen hetken ja oli jo edistynyt pitkälle ilmailutaidossa.

Niin epäluuloisen kiihkeästi oli neekeri kiintynyt äsken löytämäänsä laitteeseen, ettei hän suostunut palaamaan Numabon kylään, vaan vaati jyrkästi seuruetta leiriytymään lentokoneen läheisyyteen, ettei sitä millään arvaamattomalla tavoin voitaisi häneltä varastaa. He olivat vielä leirissä kaksi vuorokautta, ja päiväsaikaan Usanga yhtenään tiukkasi englantilaista opettamaan hänelle lentotaitoa.

Smith-Oldwick muisti sen monta pitkää kuukautta kestäneen ankaran harjoituksen, joka hänen itsensä oli pitänyt suorittaa, ennen kuin häntä oli pidetty kyllin kypsyneenä täysikelpoiseksi lentäjäksi, ja häntä hymyilytti tietämättömän afrikkalaisen itserakkaus, kun tämä jo nyt vaati päästä yksin lentämään.

"Jollen haluaisi säästää konetta", selitti englantilainen tytölle, "antaisin tuon maankiertäjän nousta ilmaan ja katkaista niskansa, kuten hän tekisi kahdessa minuutissa."

Kuitenkin hän lopulta kehoitti Usangaa odottamaan vielä muutamia päiviä, joina opetusta jatkettaisiin, mutta neekerin luulevaisessa mielessä oli herännyt epäilys, että valkoisen miehen neuvo oli johtunut jostakin nurjamielisestä vaikuttimesta, että hän vain toivoi voivansa karata lentokoneella öiseen aikaan eikä senvuoksi myöntänyt Usangan varsin hyvin kykenevän käsittelemään sitä yksin tarvitsematta enää apua tai ohjausta. Hän päätti senvuoksi voittaa valkoisen miehen viekkaudessa. Neljänkolmatta viehkeän vaimon aikaansaama houkutus oli sellaisenaan kyllin voimakas kiihoitin, ja lisäksi häntä kannusti halu anastaa omakseen valkoinen tyttö, jonka hän jo kauan sitten oli päättänyt ottaa itselleen.

Hautoen mielessään tällaisia mietteitä paneutui Usanga makuulle toisen päivän iltana. Vähän väliä heräsi hänessä kuitenkin ajatus Naratusta ja tämän kiivaudesta, katkaisten kärjen hänen hupaisilta kuvitelmiltaan. Kunpa hän vain voisi päästä eroon Naratusta! Sitten kun tämä haave kerran syntyi, pysyi se itsepintaisesti hänen päässään, mutta sille oli enemmän kuin riittävänä vastapainona se tosiseikka, että musta kersantti pelkäsi vaimoaan todenteolla; hänen pelkonsa oli niin voimakas, ettei hän olisi rohjennut yrittääkään toimittaa Naratua pois tieltä, jollei hän voinut tehdä sitä salaapäin toisen nukkuessa. Mutta hänen rajujen mielihalujensa manattua esille suunnitelman toisensa jälkeen, hän keksi vihdoin sellaisen, joka vaikutti häneen melkein kuin isku ja sai hänet ponnahtamaan istualleen nukkuvien kumppaniensa seassa.

Aamun valjetessa Usanga tuskin malttoi odottaa sopivaa tilaisuutta toteuttaakseen suunnitelmansa, ja heti syötyään hän kutsui syrjään joitakuita sotureitaan ja puheli heidän kanssaan muutamia minuutteja.

Englantilainen, joka tavallisesti piti silmällä mustaihoista vangitsijaansa, huomasi nyt viimemainitun yksityiskohtaisesti selittävän jotakin sotureilleen; eleistään ja käyttäytymisestään päättäen hän nähtävästi suostutteli heitä hyväksymään jonkun uuden suunnitelman ja antoi heille ohjeita siitä, mitä heidän pitäisi tehdä. Useita kertoja lentäjä myöskin näki neekerien silmäin kääntyvän häneen päin, ja kerran he samanaikaisesti vilkaisivat valkoiseen tyttöön.

Tämä kohtaus, joka sellaisenaan näytti kylläkin jokapäiväiseltä, herätti englantilaisen mielessä selväpiirteisen aavistuksen, että oli tekeillä jotakin, mistä koituisi pahaa hänelle ja tytölle. Hän ei voinut vapautua siitä ajatuksesta ja piti senvuoksi entistäkin tarkemmin silmällä mustaihoisia, vaikka hänen olikin pakko itselleen myöntää, ettei hän kyennyt torjumaan mitään kohtaloa, jota heille valmisteltiin. Sekin keihäs, joka hänellä oli ollut joutuessaan vangiksi, oli häneltä riistetty, joten hän nyt oli aseeton ja ehdottomasti mustan kersantin ja tämän seuralaisten armoilla.

Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickin ei tarvinnut odottaa kauan päästäkseen ainakin osittain selville Usangan suunnitelmasta, sillä melkein heti, kun kersantti oli antanut ohjeensa, lähestyi englantilaista joukko sotureita, samalla kun kolme heistä meni suoraan tytön luokse.

Lausumatta sanaakaan selitykseksi tarttuivat soturit nuoreen upseeriin ja paiskasivat hänet maahan kasvot alaspäin. Hetkisen hän rimpuili vapautuakseen, ja hänen onnistuikin survaista ahdistajiinsa muutamia tuimia iskuja, mutta hänen vastassaan oli siksi suuri ylivoima, ettei hän voinut toivoakaan muuta kuin hidastuttaa heitä toteuttamasta aikomustaan, joka oli, kuten hän pian huomasi, sitoa lujasti hänen kätensä ja jalkansa. Saatuaan hänet vihdoin köytetyksi mielensä mukaan he käänsivät hänet kyljelleen, ja silloin hän näki, että Bertha Kircher oli sidottu samalla tavoin.

Smith-Oldwick virui sellaisessa asennossa, että saattoi nähdä niityn koko laajuudeltaan ja vähän matkan päässä olevan lentokoneen. Usanga puhutteli tyttöä, joka pudisteli päätään kiivaan epäävästi. "Mitä hän sanoo?" huusi englantilainen. "Hän aikoo viedä minut pois lentokoneessa", vastasi tyttö. "Hän aikoo viedä minut kauemmaksi sisämaahan, erääseen toiseen maahan, jonka kuninkaaksi hän väittää tulevansa, ja minusta muka pitää tulla yksi hänen vaimoistaan." Englantilaisen hämmästykseksi tyttö sitten kääntyi katsomaan häneen päin kasvot hymyssä ja jatkoi: "Mutta vaaraa ei ole lainkaan, sillä olemme molemmat kuoleman omat muutamissa minuuteissa — hän saa parhaiksi aikaa pannakseen koneen liikkeelle ja kohotakseen muutamia kymmeniä metrejä, jos osaa, mutta sitten ei minun enää ikinä tarvitse pelätä häntä."

"Hyvä Jumala!" huudahti mies. "Ettekö millään tavoin saa häntä taivutetuksi luopumaan aikeestaan? Luvatkaa hänelle mitä hyvänsä, kaikki, mitä hän vaatii! Minulla on rahaa, enemmän rahaa kuin tuo hupsu-parka osaa kuvitella olevan koko maailmassakaan. Sillä hän voi ostaa kaikkea, mitä rahalla suinkin saa, komeita vaatteita, ruokaa, naisia, kaikki haluamansa naiset. Kertokaa se ja ilmoittakaa hänelle, että jos hän säästää teidät, annan sanani siitä, että noudan sen kaiken hänelle!"

Tyttö pudisti päätään. "Se on hyödytöntä. Hän ei sitä ymmärtäisi; ja jos hän ymmärtäisikin, niin hän ei luottaisi teihin. Neekerit ovat itse niin periaatteettomia, etteivät he voi kuvitellakaan toisissa olevan periaatteita tai kunniantuntoa, ja erikoisesti epäilevät nämä neekerit englantilaisia. Ei, parempi on näin. Olen pahoillani siitä, että te ette pääse mukaamme, sillä jos kone nousee kyllin korkealle, on kuolemani paljon helpompi kuin se, joka otaksuttavasti odottaa teitä."

Usanga oli yhtä mittaa keskeytellyt heidän lyhyttä keskusteluaan, koettaen pakottaa tyttöä kääntämään sen hänelle, sillä hän pelkäsi heidän punovan jotakin juonta hänen suunnitelmiensa kumoamiseksi. Tyynnyttääkseen ja rauhoittaakseen häntä Bertha Kircher selitti neekerille, että englantilainen vain sanoi hänelle jäähyväisiä ja toivotti hänelle onnea. Äkkiä hän kääntyi kersantin puoleen ja kysyi: "Suostutteko tekemään hyväkseni jotakin, jos lähden vapaaehtoisesti mukaanne?"

"Mitä tahdotte?" tiedusti mustaihoinen.

"Käskekää miestenne päästää valkoihoinen vapaaksi meidän mentyämme. Hän ei voi koskaan saavuttaa meitä. Mitään muuta en teiltä pyydä. Jos takaatte hänen henkensä ja vapautensa, niin lähden mukaanne vapaaehtoisesti."

"Lähdette mukaani joka tapauksessa", ärähti Usanga. "Minulle ei merkitse mitään, tuletteko vapaaehtoisesti vai ettekö. Minusta tulee suuri kuningas, ja te teette, mitä minä käsken."

Hän aikoi alun perin tarttua tähän naiseen oikealla otteella. Hänen Naratusta saamiensa harmillisten kokemusten ei pitänyt toistua. Tämä vaimo ja neljäkolmatta muutakin vaimoa oli valittava huolellisesti ja harjoitettava hyvin. Tästä lähtien Usanga olisi isäntä omassa talossaan.

Bertha Kircher oivalsi hyödyttömäksi vedota tähän raakimukseen ja pysyi rauhallisena, vaikkakin häntä ahdisti suru hänen ajatellessaan, mikä kohtalo odotti nuorta upseeria, joka tuskin oli muuta kuin poika ja joka niin harkitsemattoman kiihkeästi oli tunnustanut rakastavansa häntä.

Usangan määräyksestä nosti muuan neekeri hänet maasta ja kantoi hänet lentokoneen luokse. Siellä hänet ojennettiin koneeseen kavunneelle Usangalle, joka kiskoi hänet tähystäjänpaikalle, irroittaen sitten hihnat hänen ranteistaan, sitoen hänet kiinni istuimeen ja senjälkeen itse sijoittuen hänen eteensä.

Tyttö käänsi silmänsä englantilaiseen päin; hän oli hyvin kalpea, mutta hänen huulillaan väikkyi rohkea hymy. "Hyvästi!" hän huudahti.

"Hyvästi, ja Jumala teitä siunatkoon!" huusi Smith-Oldwick vastaukseksi ääni hieman käheänä. "Saanko nyt, kun loppumme on näin lähellä, ilmaista sen, mitä halusin sanoa?"

Tytön huulet liikkuivat, mutta lentäjän oli mahdoton tietää, lausuivatko ne myöntymyksen vaiko kiellon, sillä sanat hukkuivat potkurin surinaan.

Neekeri oli oppinut opittavansa siksi hyvin, että sai moottorin käyntiin kommelluksitta, ja pian kiiti kone pitkin niittyä. Tuskastuneen englantilaisen huulilta pääsi ähkäisy hänen katsellessaan, kuinka hänen rakastamaansa naista vietiin melkein varmaan kuolemaan. Hän näki siipien kallistuvan ja koneen kohoavan maasta. Se oli hyvä nousu — yhtä hyvä kuin jos luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick olisi itse ollut ohjaamassa, mutta hän käsitti sen johtuvan pelkästään sattumasta. Millä hetkellä tahansa saattoi kone suistua maahan, ja joskin neekerin jonkun ihmeellisen sattuman oikun nojalla onnistuisi kohota puiden latvojen yläpuolelle ja lentää menestyksellisesti, ei hän edes yhdessä tapauksessa sadastatuhannesta kykenisi laskeutumaan jälleen maahan surmaamatta kaunista vankiaan ja itseään.

Mutta mitä tuo oli? Smith-Oldwickin sydän lakkasi sykkimästä.

TOINEN LUKU

Usangan palkka

Kaksi päivää oli Apinain Tarzan verkkaisesti metsästellyt pohjoisessa ja heilautellen itseään puita myöten laajassa kaaressa palannut vähän matkan päähän siitä aukeamasta, jolle hän oli jättänyt Bertha Kircherin ja nuoren luutnantin. Hän oli viettänyt yönsä jokseenkin lähellä aukeamaa joen partaalla kasvavassa isossa puussa ja kyyrötti nyt varhaisena aamuhetkenä vedenrajassa, odottaen tilaisuutta siepatakseen Pisahin, kalan, ja viedäkseen sen majalle, jossa tyttö voisi keittää sen itselleen ja kumppanilleen.

Väijyvä apinamies oli liikkumaton kuin pronssipatsas, sillä hän tiesi hyvin, kuinka varovainen Pisah, kala, on. Pieninkin risahdus pelottaisi sen tiehensä, ja sen voisi pyydystää vain olemalla äärettömän kärsivällinen. Tarzanin oli turvauduttava ainoastaan omaan vikkelyyteensä ja hyökkäyksensä äkillisyyteen, sillä hänellä ei ollut syöttiä eikä koukkua. Hän tunsi veden asukkaiden tavat kyllin hyvin tietääkseen, missä hänen oli odotettava Pisahia. Saattoi kulua minuutti tai saattoi kulua tunti, ennenkuin kala uisi siihen pieneen altaaseen, jonka kohdalla hän kyykötti, mutta ennemmin tai myöhemmin joku kala tulisi. Siitä apinamies oli varma ja senvuoksi hän odotti saalistaan kärsivällisenä kuin petoeläin.

Vihdoin näkyi välähdys välkkyvistä suomuksista. Pisah oli tulossa. Tuossa tuokiossa se olisi ulottuvilla, ja silloin sujahtaisi kaksi voimakasta, ruskeata kättä salamannopeasti altaaseen ja tarttuisi siihen. Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin kala oli saapumaisillaan kyllin lähelle, kuului apinamiehen takaa pensaikosta kovaa ryskettä. Samassa oli Pisah tiessään, ja äristen pyörähti Tarzan torjumaan häntä mahdollisesti uhkaavaa olentoa. Hän näki heti, että melun aiheuttaja oli Zu-tag.

"Mitä Zu-tag tahtoo?" kysyi apinamies.

"Zu-tag tulee altaalle juomaan", vastasi apina.

"Missä on heimo?" tiedusti Tarzan.

"Etsimässä pisankeja ja scimatineja tuonnempana metsässä", oli Zu-tagin vastaus.

"Entä tarmangani-naaras ja -uros?" jatkoi Tarzan kyselyään. "Ovatko he turvassa?"

"He lähtivät tiehensä", vastasi Zu-tag. "Kudu on tullut pesästään kahdesti heidän poistuttuaan."

"Ajoiko heimo heidät pois?" kysyi Tarzan.

"Ei. Emme nähneet heidän lähtöään. Emme tiedä, miksi he poistuivat."

Tarzan lähti nopeasti puita myöten aukeamalle. Maja ja aita olivat samassa kunnossa kuin hänen sieltä poistuessaan, mutta miehestä ja naisesta ei näkynyt merkkiäkään. Mentyään aukeaman halki hän astui aitaukseen ja sitten majaan. Ne olivat molemmat tyhjät, ja hänen harjaantuneet sieraimensa ilmaisivat hänelle asukkaiden lähteneen sieltä vähintään kaksi päivää sitten. Ollessaan poistumaisillaan majasta hän huomasi pienellä puutikulla seinään kiinnitetyn paperin, otti sen käteensä ja luki:

"Sen jälkeen, kun kerroitte minulle ajatuksenne neiti Kircheristä ja kun tiedän, ettette pidä hänestä, ei minusta ole rehellistä häntä eikä Teitä kohtaan meidän enää kauempaa olla taakkananne. Tiedän, että täällä olomme estää Teitä jatkamasta matkaanne länsirannikolle, ja olen niin ollen päättänyt, että meidän on paras heti koettaa päästä valkoihoisten asutuksille vaivaamatta Teitä enempää. Me molemmat kiitämme Teitä hyväntahtoisuudestanne ja suojeluksestanne. Jos millään tavoin voisin korvata Teitä kohtaan tuntemani kiitollisuuden velan, olisin kovin iloinen saadessani sen tehdä."

Allekirjoittaja oli luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick.

Tarzan kohautti olkapäitään, rypisti paperipalan kädessään ja heitti sen pois. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi vapautunut vastuunalaisuudesta, ja hän oli iloinen siitä, että he olivat päästäneet hänet huolehtimasta heistä. He olivat poissa, ja hän unohtaisi, mutta miten olikaan, hän ei voinut unohtaa. Hän asteli aitauksesta aukeamalle. Hänen oli vaikea ja rauhaton olla. Kerran hän lähti pohjoista kohti äkkiä päätettyään jatkaa matkaansa länsirannikolle. Hän noudattaisi kiemurtelevaa jokea pohjoiseen päin muutamien kilometrien päähän, missä se kääntyi länteen, ja sitten edelleen sen lähteitä kohti metsäisen ylätasangon halki juurikummuille ja vuoristoon. Vuorijonon toisella puolen hän etsisi jonkun länsirannikolle virtaavan joen, ja kun hän tällä tavoin etenisi pitkin jokivarsia, olisi hänellä aina runsaasti riistaa ja vettä saatavilla.

Mutta hän ei mennyt kauas. Käveltyään vain toistakymmentä askelta hän pysähtyi äkkiä. "Mies on englantilainen", hän jupisi, "ja toinen on nainen. He eivät ikinä pääse asutuksille minun avuttani. Kun koetin, en voinut tappaa naista omin käsin, ja jos nyt sallin heidän mennä yksin, lähetän hänet yhtä varmasti surman suuhun kuin jos olisin iskenyt puukkoni hänen sydämeensä. Ei!" Hän pudisti taaskin päätään. "Apinain Tarzan on hupakko, heikko ämmä." Ja hän kääntyi takaisin etelään päin.

Manu, marakatti, oli nähnyt molempien tarmanganien menevän ohitseen kaksi päivää aikaisemmin. Leperrellen ja rähisten hän kertoi Tarzanille kaikki, mitä tiesi. He olivat poistuneet gomanganien kylään päin, sen oli Manu nähnyt omin silmin. Apinamies lähti senvuoksi samoamaan viidakkoa eteläiseen suuntaan, ja vaikka hän ei erikoisesti koettanutkaan seurata vainuttaviensa jälkiä, sivuutti hän kuitenkin lukuisia merkkejä, jotka osoittivat heidän vaeltaneen sitä tietä. Heidän hajunsa tuoksahti heikosti lehvistä, oksista tahi rungoista, joita jompikumpi heistä oli hipaissut, tahi polusta, jota heidän jalkansa olivat polkeneet. Siellä taas, missä polku koukerteli synkän metsän ummehtuneissa syvyyksissä, näkyi silloin tällöin heidän jalkojensa jälkiä tietä peittävässä, kosteassa, lahoavassa kasvullisuuskerroksessa.

Selittämätön into kannusti Tarzania kiihdyttämään vauhtiaan. Sama hiljainen, heikko ääni, joka oli nuhdellut häntä siitä, että hän ei ollut välittänyt heistä, tuntui nyt yhtenään kuiskivan, että he nyt tarvitsivat häntä kipeästi. Tarzanin omaatuntoa kalvoi, ja juuri sentähden hän vertasi itseään heikkoon, vanhaan akkaan, sillä kasvaneena villissä ympäristössä ja tottuneena kärsimyksiin ja julmuuteen ei apinamies mielellään myöntänyt, että hänen luonteessaan oli lainkaan lempeitä piirteitä, jotka todellisesti olivat hänen perintöään.

Jäljet kaarsivat mutkan wamabojen kylän itäpuolitse ja palasivat sitten jälleen lähemmäksi jokea leveälle norsupolulle, jota myöten niitä jatkui useita kilometrejä etelään päin. Vihdoin kantautui apinamiehen korviin omituinen suriseva, värähtelevä ääni. Hän pysähtyi hetkiseksi, kuunnellen tarkkaavasti.

"Lentokone!" hän mutisi ja kiiruhti eteenpäin, lisäten suuresti nopeuttaan.

Saavuttuaan vihdoin sen niityn laitaan, jolle Smith-Oldwickin lentokone oli laskeutunut, otti Apinain Tarzan yhdellä ainoalla hätäisellä vilkaisulla selvän kaikesta, mitä siellä tapahtui, ja käsitti tilanteen, vaikka hän tuskin saattoi uskoa näkemäänsä. Köytettynä ja avuttomana virui englantilainen upseeri maassa niityn laidalla, ja hänen ympärillään seisoi joukko Saksan siirtomaa-armeijan neekerikarkulaisia. Tarzan oli nähnyt nämä miehet jo aikaisemmin ja tunsi heidät. Niityn halki kiiti häntä kohti mustaihoisen Usangan ohjaama lentokone, ja ohjaajan takana istui valkoihoinen tyttö, Bertha Kircher. Miten tietämätön villi kykeni käsittelemään konetta, sitä ei Tarzan voinut ymmärtää, eikä hänellä ollut aikaa sitä aprikoida. Mutta hän tunsi Usangan ja näki englantilaisen aseman, arvaten sen nojalla, että neekerikersantti aikoi viedä valkoisen tytön muassaan. Miksi hänen piti tehdä se, kun tyttö oli hänen vallassaan ja hän oli myöskin saanut vangikseen ja sidottanut sen ainoan olennon koko viidakossa, joka — sikäli kuin mustaihoinen voi tietää — halusi puolustaa tyttöä, sitä ei Tarzan aavistanut, sillä hän ei tiennyt mitään siitä, että Usanga uneksi neljästäkolmatta vaimosta, mutta samalla pelkäsi silloisen puolisonsa Naratun kauheata luontoa. Hän ei silloin tietänyt, että Usanga oli päättänyt poistua ikiajoiksi ja viedä lentokoneella valkoisen tytön niin kauaksi Naratusta, ettei tämä voisi koskaan enää heitä löytää. Juuri sitä neekeri hautoi, vaikka ei edes hänen omilla sotureillaan ollut siitä aavistusta. Hän oli heille ilmoittanut vievänsä tytön eräälle pohjoispuolen sulttaanille ja palattuaan antavansa heille osan saaliista.

Näitä seikkoja ei Tarzan tuntenut. Hän tiesi vain sen, mitä näki — neekeri yritti lentää tiehensä muassaan valkoihoinen tyttö. Parhaillaan kone jo kohosi hitaasti maasta. Vielä hetkinen, ja se nousisi nopeasti pois ulottuvilta. Aluksi Tarzan mietti sovittaa jouseensa nuolen ja ampua Usangan, mutta hylkäsi sen ajatuksen heti, sillä hän käsitti, että jos ohjaaja saisi surmansa, paiskaisi vinhasti kiitävä kone tytön kuoliaaksi puiden sekaan.

Hän saattoi toivoa voivansa auttaa tyttöä vain yhdellä tavalla. Jos se epäonnistuisi, odottaisi häntä kuolema silmänräpäyksessä, mutta sittenkään hän ei empinyt yrittäessään sitä.

Usanga ei häntä nähnyt; neekerin huomio oli kokonaan kiintynyt hänelle outoihin ohjaajan tehtäviin. Mutta niityn toisella puolen olevat mustaihoiset havaitsivat hänet ja syöksyivät eteenpäin katkaisemaan hänen tietään, päästellen äänekkäitä, rajuja huutoja ja ojennellen pyssyjään. He näkivät jättiläiskokoisen valkoisen miehen hyppäävän puun oksalta nurmikolle ja juoksevan ripeästi lentokonetta kohti, samalla päästäen hartioittensa ympäriltä pitkän ruohoköyden, He näkivät silmukan heiluvan aaltoilevissa kaarissa hänen päänsä päällä. He näkivät koneessa istuvan valkoisen tytön vilkaisevan alas ja huomaavan hänet.

Iso lentokone liiti kuusi metriä apinamiehen yläpuolella. Levällään oleva silmukka singahti ylöspäin sitä kohtaamaan, ja tyttö, joka puolittain arvasi apinamiehen aikeet, ojensi kätensä, tarttui siihen ja tarrautui siihen lujasti molemmin käsin, jännittäen itseään. Samassa kiskoutui Tarzan irti maasta, ja lentokone kallistui sivulle hänen painostaan. Usanga käänsi rajusti ohjausvipua, ja kone kiiti jyrkästi ylöspäin. Köyden päässä riippuen apinamies heilahteli kuin heiluri avaruudessa. Maassa sidottuna viruva englantilainen oli ollut kaikkien näiden tapahtumien todistajana. Hänen sydämensä lakkasi sykkimästä, kun hän näki Tarzanin kiitävän ilmassa puiden latvoja kohti, joita vastaan hänen välttämättä näytti täytyvän ruhjoutua; mutta lentokone kohosi nopeasti, joten apinamies selviytyi ylimmistä oksista. Sitten hän hitaasti kiipesi konetta kohti siirrellen käsiään vuorotellen toistensa yläpuolelle. Tyttö piteli epätoivoisesti silmukkaa pinnistäen jokaisen lihaksensa kannattaakseen nuoran alapäässä riippuvaa raskasta painoa.

Lainkaan aavistamatta, mitä hänen takanaan oli tekeillä, ohjasi Usanga konetta yhä korkeammalle ilmaan.

Tarzan katsahti alaspäin. Hänen allaan siirtyivät puiden latvat ja joki nopeasti taaksepäin ja vain heikko ruohoköysi ja hennon tytön lihakset estivät häntä syöksymästä satoja metrejä hänen allaan ammottavaan kuoleman kitaan.

Bertha Kirchneristä tuntui, että hänen sormensa olivat kuolleet. Puutumus siirtyi parhaillaan käsivarsia myöten kyynärpäihin. Hän ei kyennyt arvostelemaan, kuinka kauan hän enää jaksaisi pidellä tiukkaavaa köyttä. Hänestä tuntui siltä, että hänen elottomien sormiensa täytyi hellitä millä hetkellä hyvänsä. Mutta juuri kun hän oli menettämäisillään kaiken toivon, näki hän alhaalta ojentuvan, voimakkaan, ruskean käden tarttuvan lentokoneen laidan reunaan. Köyden pingoitus lakkasi heti, ja hetkistä myöhemmin veti Apinain Tarzan vartalonsa laidalle ja nosti jalkansa reunan ylitse. Vilkaistuaan Usangaan päin hän vei suunsa lähelle tytön korvaa ja huusi: "Oletteko milloinkaan ohjannut lentokonetta?" Tyttö nyökkäsi nopeasti myöntymyksen merkiksi.

"Onko teillä rohkeutta kiivetä tuonne neekerin viereen ja tarttua ohjausvipuun, samalla kun minä otan hänet huostaani?"

Tyttö katsahti Usangaan päin, ja häntä puistatti. "Kyllä", hän vastasi.
"Mutta jalkani ovat sidotut."

Tarzan tempasi metsästyspuukkonsa tupestaan, kumartui ja sivalsi poikki hänen nilkkojaan kahlehtivat siteet. Sitten tyttö päästi irti ympärillään olevan kiinnityshihnan. Toisella kädellään tarttui Tarzan hänen käsivarteensa ja tuki häntä, kun he molemmat ryömivät istuimien välisen lyhyen matkan. Lentokoneen yksikin vähäinen heilahdus olisi syössyt heidät molemmat ikuisuuteen. Tarzan käsitti, että he vain ihmeellisen sattuman avulla voisivat päästä käsiksi Usangaan ja suorittaa ohjaajain vaihdoksen, mutta samalla hän oli varma, että heidän täytyi uskaltautua sen sattuman varaan, sillä sinä lyhyenä aikana, joka oli kulunut hänen ensi kerran nähtyään koneen lentävän, hän oli oivaltanut, että mustaihoisella tuskin oli lainkaan ohjaajan kokemusta ja että varma kuolema uhkaisi heitä joka tapauksessa, jos neekerikersantti saisi jäädä ohjauslaitteiden ääreen.

Ensimmäisen vihjauksen siitä, etteivät hänen asiansa olleet aivan oikealla kannalla, sai Usanga, kun tyttö äkkiä pujahti hänen viereensä ja rautaiset sormet samalla tarttuivat hänen kurkkuunsa. Terävää puukkoa pitelevä ruskea käsi sujahti eteenpäin ja katkaisi hihnan hänen vyötäisiltään, minkä jälkeen jättiläislihakset nostivat hänet ilmaan istuimeltaan. Usanga sätkytteli ja kirkui, mutta oli avuton kuin sylilapsi. Kaukana alhaalla niityllä olevat katselijat saattoivat nähdä lentokoneen kallistuvan, sillä ohjaajan vaihtuessa se oli äkkiä sukeltanut alaspäin. He näkivät sen saavan jälleen tasapainonsa ja kääntyvän lyhyessä kaaressa takaisin heihin päin, mutta se oli siksi korkealla heidän yläpuolellaan ja auringon paiste oli niin voimakas, etteivät he voineet eroittaa mitään siitä, mitä koneessa tapahtui. Mutta äkkiä luutnantti Smith-Oldwickilta pääsi kauhun huudahdus, kun hän näki ihmisruumiin suistuvan alas lentokoneesta. Heittäen kuperkeikkoja ilmassa se putosi nopeuden yhä kiihtyessä, ja englantilainen pidätti henkeään sen kiitäessä heitä kohti.

Kumeasti jyskähtäen se litistyi nurmikkoon lähellä niityn keskustaa, ja kun englantilainen vihdoin sai karkaistuksi luontonsa katsoakseen sitä uudelleen, huoahti hän palavan kiitosrukouksen, sillä veren tahraamalla nurmikolla olevaa muodotonta rykelmää peitti kiiltävän musta iho. Usanga oli saanut palkkansa.

Yhä uudelleen lentokone kiersi niityn yläpuolella. Neekerit olivat aluksi tyrmistyneet johtajansa kuolemasta, mutta pian heidät valtasi raivoisa vimma ja kostonhimo. Tyttö ja apinamies näkivät heidän keräytyvän yhteen ryhmään kaatuneen päällikkönsä ympärille. Kaarrellessaan niityn kohdalla he erottivat, kuinka heitä kohti pudistettiin mustia nyrkkejä ja heiluteltiin uhkaavasti kiväärejä. Tarzan pysytteli yhäti juuri ohjaajan istuimen takana. Hänen kasvonsa olivat aivan Bertha Kircherin posken vieressä, ja hän huusi tytön korvaan muutamia sanoja kohti kurkkuaan, niin että ne kuuluivat potkurin ja moottorin melusta ja tuulen suhinasta huolimatta.

Käsitettyään hänen sanojensa merkityksen tyttö kalpeni, mutta hänen huulensa puristuivat kovaksi viivaksi ja hänen silmiinsä tuli äkkiä päättäväinen välke, kun hän ohjasi lentokoneen muutamien metrien korkeudelle maasta niityn toiseen laitaan vastapäätä neekereitä ja sitten täyttä vauhtia villejä kohti. Lentokone syöksyi eteenpäin niin nopeasti, etteivät Usangan miehet ennättäneet väistää sitä oivallettuaan sen uhkaavan heitä. Se kosketti maata juuri samalla hetkellä, kun se osui heihin, ja kulki joukon lävitse todellisena tuhohirviönä. Sen pysähdyttyä metsän reunaan, hypähti apinamies vikkelästi maahan ja riensi nuoren luutnantin luokse. Mennessään hän vilkaisi siihen paikkaan, jossa soturit olivat seisoneet, valmiina tarpeen vaatiessa puolustautumaan, mutta häntä vastustamassa ei ollut ketään. Neekerit viruivat kaikki kuolleina ja kuolevina nurmikolla viidentoista metrin laajuisella alalla.

Kun Tarzan oli saanut englantilaisen vapautetuksi, liittyi tyttö heidän seuraansa. Hän koetti lausua kiitoksiansa apinamiehelle, mutta tämä vaiensi hänet torjuvalla eleellä.

"Pelastitte itse itsenne", esteli Tarzan, "sillä jollette olisi kyennyt ohjaamaan lentokonetta, en olisi voinut auttaa teitä. Mutta nyt on teillä kahdella väline, jolla voitte palata asutuksille. Päivä on vasta alussa. Voitte helposti lentää välimatkan muutamissa tunneissa, jos teillä on riittävästi petroolia." Hän katsoi kysyvästi lentäjään.

Smith-Oldwick nyökkäsi myöntävästi. "Minulla on sitä yllin kyllin", hän vastasi.

"Lähtekää sitten heti!" kehoitti apinamies. "Ei kumpikaan teistä kuulu viidakkoon." Hänen puhuessaan kareili hänen huulillaan heikko hymyn väre.

Tyttö ja englantilainen hymyilivät myöskin. "Tämä viidakko ei ole sopiva paikka ainakaan meille", myönsi Smith-Oldwick, "eikä se myöskään ole sopiva paikka kellekään muulle valkoihoiselle. Miksi ette palaa sivistyneeseen maailmaan meidän mukanamme?"

Tarzan pudisti päätänsä. "Minusta on viidakko parempi", hän virkkoi.

Lentäjä kaiveli maata vadillaan ja katsoen yhä alaspäin sanoa pamautti sellaista, minkä lausuminen hänestä ilmeisesti oli vastenmielistä.

"Jos kysymys on toimeentulosta, veikkonen — hm — rahasta, hm — ymmärrättehän —"

Tarzan purskahti nauruun. "Ei", hän vastasi. "Ymmärrän, mihin tähtäätte. Syynä ei ole se. Olen syntynyt viidakossa. Olen elänyt koko elämäni viidakossa ja täällä kuolenkin. En halua elää enkä kuolla missään muualla."

Toiset pudistivat päätään. He eivät käsittäneet häntä.

"Menkää!" käski apinamies. "Mitä pikemmin lähdette, sitä pikemmin pääsette turvaan."

He astelivat lentokoneelle yhdessä. Smith-Oldwick puristi apinamiehen kättä ja kipusi ohjaajan istuimelle. "Hyvästi!" virkkoi tyttö ojentaessaan kätensä Tarzanille. "Ennen kuin poistun, ettekö tahdo sanoa minulle, ettette enää vihaa minua?" Tarzanin kasvot synkkenivät. Mitään hiiskumatta hän otti tytön maasta ja nosti hänet paikalleen englantilaisen taakse. Tuskainen ilme lehahti Bertha Kircherin kasvoille. Moottori alkoi käydä, ja hetkistä myöhemmin kiiti pari vinhaa vauhtia itäänpäin.

Niityn keskellä seisoi apinamies, tarkkaillen heitä. "On liian paha asia, että hän on saksalainen ja urkkija", hän jupisi, "sillä häntä on kovin vaikea vihata."

KOLMAS LUKU

Musta leijona

Numa, leijona, oli nälissään. Se oli tullut idässä päin sijaitsevasta erämaasta yltäkylläiseen seutuun. Mutta vaikka se oli nuori ja voimakas, oli varovaisten kasvinsyöjien onnistunut välttää sen valtavia kynsiä joka kerta, kun se oli mielinyt kaataa saaliin. Numa, leijona, oli nälissään ja hyvin kiukuissaan. Se ei ollut syönyt kahteen päivään ja metsästi nyt perin häijytuulisena. Enää ei Numa karjunut kiirivää uhkavaatimusta koko maailmalle, vaan liikkui äänettömänä ja jurona, astuen pehmeän varovasti, ettei vain risahtava oksa kavaltaisi sen läsnäoloa herkkäkuuloiselle saaliille.

Tuoreet olivat ne Bara-kauriin jäljet, joille Numa osui seuraamallaan hyvinpoljetulla riistatiellä. Ei ollut kulunut tuntiakaan siitä, kun Bara oli mennyt sitä tietä. Se aika voitiin mitata minuutteina, ja niinpä kookas leijona eteni kahta vertaa varovammin hiipiessään salakähmää saaliinsa jälessä.

Lievä tuulenhenki huokui viidakon lehväholveissa, ja sen mukana kantautui kauriin haju voimakkaana kiihkeän raatelijan sieraimiin, kiihottaen sen jo ennestäänkin ahnasta ruokahalua, niin että se muuttui jäytäväksi kivuksi. Mutta Numa ei antanut halujensa vietellä itseään liian aikaiseen hyökkäykseen, jollainen oli äsken riistänyt siltä Paccon, seepran, mehukkaan lihan. Se lisäsi nopeuttaan vain hieman ja seurasi jälkien kiusallisia koukeroita, kunnes se äkkiä eräässä kohdassa, jossa polku kaarsi tavattoman ison puun rungon ympäri, näki edellään verkkaisesti liikkuvan nuoren uroskauriin.

Numa arvioi välimatkaa terävillä silmillään, jotka nyt hehkuivat kahtena peloittavana liekkitäplänä sen ryppyisissä, raivon vääristämissä kasvoissa. Se kykeni hyppäämään välin — tällä kertaa se oli varma itsestään. Yksi ainoa kauhistava karjaisu, joka hetkeksi lamauttaisi sen edessä olevan eläin-paran toimintakyvyttömäksi, ja samanaikainen salamannopea hyökkäys hankkisivat Numalle aterian. Taipuisa häntä, jonka tupsuinen pää verkkaisesti heilahteli, jäykistyi äkkiä suoraksi. Se oli syöksyn merkki, ja äänielimet olivat jo mukautuneet jyrisevää karjaisua varten, kun tielle Numan ja kauriin väliin hypähti Sheeta, pantteri, äkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Sheetan hyökkäys oli umpimähkäinen, sillä kun kuului ensimmäinen risahdus sen täplikkään ruumiin tunkeutuessa polkua reunustavan Iehvistön läpi, vilkaisi Bara hätkähtäen taakseen ja oli tipotiessään. Kaurista lamauttamaan aiottu karjaisu kajahti hirvittävänä ison kissaeläimen syvästä kurkusta; se oli kiukkuinen raivon karjaisu häiritsevälle Sheetalle, joka oli riistänyt Numalta saaliin, ja Baran niskaan suunniteltu syöksy kohdistui pantteriin. Mutta tällöinkin oli Numa tuomittu pettymään, sillä Sheeta, joka osasi antaa oikean arvon suuremmalle rohkeudelle, hypähti läheiseen puuhun heti kuultuaan leijonan peloittavan ärjäisyn ensimmäisen värähdyksen.

Puoli tuntia myöhemmin Numa, joka nyt oli silmittömästi vimmoissaan, tunsi odottamattaan ihmisen hajua. Tähän saakka oli viidakon valtias hyljeksinyt halveksimansa ihmisolennon huonomakuista lihaa. Se kelpasi vain vanhoille, hampaattomille ja raihnaisille, jotka eivät kyenneet pyydystämään saaliikseen nopsajalkaisia ruohonsyöjiä. Nuoria, voimakkaita ja vikkeliä varten olivat Bara-kauris, Horta-karju ja, paras ja varovaisin, Pacco-seepra, mutta nyt oli Numa nälkäinen —- nälkäisempi kuin koskaan ennen elämänsä viiden lyhyen vuoden aikana.

Mitäpä siitä, jos se olikin nuori, väkevä, ovela ja hurjan rohkea peto? Kun uhkasi nälkä, suuri tasoittaja, oli sekin samanlainen kuin vanhat, hampaattomat ja raihnaat. Sen vatsa vaati tuskaisen äänekkäästi lihaa, ja leukapielissä kihisi kuola. Seepra tai kauris tahi ihminen, mitäpä sillä väliä, kunhan se vain oli lämmintä, kuuman elinnesteen punertamaa lihaa? Jopa Dango-hyeenakin olisi sillä hetkellä tuntunut Numasta makupalalta.

Kookas leijona tunsi ihmisen tavat ja heikot puolet, vaikka hän ei sitä ennen ollut milloinkaan metsästänyt ihmistä ravinnokseen. Se tiesi halveksitun gomanganin mitä hitaimmaksi, typerimmäksi ja avuttomimmaksi olennoksi. Ihmistä pyydystettäessä ei tarvittu erämiehentaitoa, ei kavaluutta eikä varovaista hiipimistä, eikä Numaa nyt haluttanut vitkastella eikä pysyä hiljaa.

Sen raivo oli muuttunut melkein yhtä kalvavaksi intohimoksi kuin nälkäkin, joten se nyt, kun sen herkät sieraimet ilmaisivat sille ihmisen äskettäin kävelleen polulla, laski päänsä alas, kajahdutti jymisevän karjaisun ja lähti tavoittamaan saalistaan, astellen nopeasti ja välittämättä aiheuttamastaan melusta.

Majesteettisena ja peloittavana, kuninkaallisen huolettomana ympäristöstään eteni eläinten kuningas kovaksi poljetulla tiellä. Luontainen varovaisuus, joka on kaikkien villieläinten synnynnäinen ominaisuus, oli siltä kadonnut. Mitäpä tarvitsi pelätä Numan, viidakon valtiaan, ja miksi sen olisi pitänyt olla varovainen, kun pyydystettävä oli vain ihminen? Ja niinpä se ei nähnyt eikä haistanut vaaraa, jonka varovampi Numa olisi helposti havainnut, ennen kuin se oksien katketessa ja maan vieriessä suistui ovelasti kyhättyyn kuoppaan, jonka viekkaat wamabot olivat juuri siinä tarkoituksessa kaivaneet keskelle riistapolkua.

* * * * *

Apinain Tarzan seisoi aukeaman keskellä, tarkkaillen lentokonetta, joka eteni itäiselle taivaalle, näyttäen enää vain vähäiseltä leikkikalulta. Hän oli huokaissut helpotuksesta nähdessään sen varmasti kohoavan, vieden mennessään englantilaisen lentäjän ja neiti Bertha Kircherin. Viikkokausia oli häntä kahlehtinut vastuunalaisuus heidän turvallisuudestaan tässä jylhän villissä seudussa, jossa he olivat tyyten avuttomia ja voivat helposti joutua hurjien raatelijain tai julmien wamabojen saaliiksi. Apinain Tarzan rakasti rajoittamatonta vapautta, ja kun hän nyt oli saanut nämä kaksi terveinä ja vammattomina pois käsistään, tunsi hän voivansa jatkaa matkaansa länsirannikolle ja isävainajansa kauan kylmillään olleelle majalle.

Mutta hänen silmäillessään idän taivaalla liitävää pientä pilkkua pääsi hänen leveästä rinnastaan vielä toinen huokaus, eikä se johtunut huojennuksesta, vaan pikemminkin sellaisesta tunteesta, jota Tarzan ei ollut odottanut enää koskaan tuntevansa ja jonka olemassaoloa hän nyt ei mielellään myöntänyt itselleenkään. Eihän voinut olla mahdollista, että hän, viidakon lapsi, joka oli ikiajoiksi luopunut ihmisten yhteiskunnasta palatakseen rakkaitten villieläintensä seuraan, olisi tuntenut vähäisintäkään mielipahaa noiden kahden lähdön johdosta tai yksinäisyyttä nyt, kun he olivat poissa. Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickista Tarzan oli pitänyt, mutta naista, jonka hän oli tiennyt saksalaiseksi vakoilijaksi, hän oli vihannut, vaikka hänen sydämensä olikin aina kieltänyt häntä surmaamasta tyttöä, siitä huolimatta, että hän oli vannonut surmaavansa kaikki saksalaiset. Hän oli arvellut tämän heikkouden syyksi sen, että Bertha Kircher oli nainen, mutta samalla oli hänelle tuottanut aika lailla päänvaivaa se näennäinen ristiriita, että hän vihasi tyttöä ja kuitenkin oli useita kertoja suojellut häntä vaaran uhatessa.

Keikauttaen ärtyneenä päätään hän pyörähti länteen päin, ikäänkuin olisi kääntämällä selkänsä nopeasti häipyvälle lentokoneelle voinut pyyhkiä sen matkustajain muiston mielestään. Aukeaman laidalla hän seisahtui; suoraan hänen edessään kasvoi jättiläispuu, ja ikäänkuin äkillisen, vastustamattoman mielijohteen kannustamana hän hypähti sen oksille ja kiipesi apinamaisen ketterästi niin korkealle kuin puun latva kesti hänen painonsa. Keveästi keinuen huojuvalla oksalla hän sitten etsi itäiseltä taivaanrannalta vähäistä täplää, englantilaista lentokonetta; se vei yhä kauemmaksi hänestä niitä henkilöitä, joiden jälkeen hän ei luullut enää milloinkaan tapaavansa oman rotunsa jäseniä, hänen kaltaisiaan olentoja.

Vihdoin hänen terävä katseensa osui lentokoneeseen, joka lensi kaukana idässä melkoisen korkealla. Muutamia sekunteja hän tarkkaili tasaisesti itään päin kiitävää pilkkua, mutta äkkiä se hänen kauhukseen alkoi vinhasti painua. Hänestä näytti putoaminen loputtomalta, ja hän käsitti, kuinka korkealla lentokoneen oli täytynyt olla, ennen kuin se oli alkanut syöksyä alas. Juuri kun se oli katoamaisillaan näkyvistä, näytti sen laskeutuminen äkkiä hiljenevän, mutta se liikkui vieläkin huimaa vauhtia jyrkässä kulmassa alaspäin kadotessaan kaukaisten kukkuloiden taa.

Apinamies viipyi paikallaan puoli minuuttia, pannen merkille etäisiä maamerkkejä, joiden hän päätteli olevan pudonneen lentokoneen läheisyydessä, sillä heti kun hän oli oivaltanut, että nuo ihmiset olivat jälleen pulassa, pakotti hänen omaa rotuaan kohtaan tuntemansa synnynnäinen velvollisuudentunto hänet vielä kerran luopumaan suunnitelmistaan ja koettamaan auttaa heitä.

Mikäli apinamies saattoi arvostella lentokoneen asemaa, pelkäsi hän sen syöksyneen melkein ylipääsemättömien rotkojen keskelle kuivaan ja hedelmättömään erämaahan, joka oli idässä kohoavien kukkuloiden rajoittaman hedelmällisen alangon takana. Hän oli itse kulkenut tuon päivänpolttaman ja aution kuolemanmaan halki, ja omasta kokemuksestaan ja siitä, miten vähällä hän oli pelastunut menehtymästä sen heltymättömään karuuteen, hän tiesi, ettei yksikään heikompi ihminen voinut toivoakaan pelastuvansa jouduttuaan alueelle edes joltisenkin matkan päähän sen ääriltä. Hän muisti elävästi ammoin kuolleen soturin vaalenneet luut jyrkkäseinäisen rotkon pohjalla, joka oli vähällä tulla satimeksi hänellekin. Mielikuvituksessaan hän näki pronssista taotun kypärin, ruostuneen, teräksisen rintahaarniskan, pitkän, suoran miekan tuppineen ja vanhanaikaisen musketin — mykät todistukset sen miehen valtavista ruumiinvoimista ja sotaisesta hengestä, joka näin huonosti varustettuna ja kehnosti aseistettuna oli kuitenkin muinoin tunkeutunut villin Afrikan sydämeen. Ja hän näki hoikan englantilaisnuorukaisen ja hennon tytön heitettyinä samaan tuhoisaan loukkoon, josta tämä entisajan jättiläinen ei ollut kyennyt pelastumaan — heitettyinä sinne haavoittuneina ja ruhjoutuneina, jollei kuolleina.

Sikäli kuin hän saattoi arvella, oli viimeksimainittu mahdollisuus todennäköisin, mutta olivathan he kuitenkin voineet laskeutua maahan saamatta hengenvaarallisia vammoja, ja tämän vähäisen mahdollisuuden varalta hän lähti matkalle, jonka hän tiesi käyvän työlääksi ja jolla häntä odottaisivat monet vaivat ja väijyisivät arvaamattomat vaarat; mutta hän tahtoi koettaa pelastaa heidät, jos he vielä olisivat elossa.

Hänen edettyään puolisentoista kilometriä, kantautui hänen valppaaseen korvaansa ääni, joka ilmaisi, että hänen edellään riistapolulla juostiin nopeasti. Ääni kävi yhä voimakkaammaksi ja osoitti, että mikä eläin sen aiheuttikin, se liikkui häntä kohti ja lisäksi vinhaa vauhtia. Eikä kulunut kauan, ennen kuin hän harjaantuneine aisteineen oli selvillä siitä, että askelten töminä oli rajusti pakenevan Bara-kauriin. Tarzanin luonteessa olivat erottamattomasti sekaantuneina ihmisen ja pedon piirteet. Pitkäaikainen kokemus oli opettanut hänelle, että parhaiten taistelee ja nopeimmin vaeltaa se, joka on parhaiten ravittu, ja niinpä Tarzan harvoja poikkeuksia lukuunottamatta saattoi siirtää tuonnemmaksi mitä kiireellisimmänkin tehtävän käyttääkseen hyväkseen tarjoutunutta tilaisuutta surmaamiseen ja syömiseen. Tämä kenties oli hänen silmäänpistävin eläimellinen piirteensä. Hänen muuttumisensa englantilaisesta herrasmiehestä, jota kannustivat mitä parhaat inhimilliset vaikutteet, villipedoksi, joka kyyrötti tiheän pensaan suojassa valmiina hyppäämään lähestyvän saaliinsa niskaan, tapahtui silmänräpäyksessä. Ja kun sitten Numan ja Sheetan kynsistä pelastunut Bara tuli, ei se pelkonsa ja hätäisen pakonsa johdosta voinut vainuta, että sitä väijyi vielä yksi yhtä kauhea vihollinen. Eläin saapui apinamiehen kohdalle; vaaleanruskea hahmo lennähti näkyviin pensaan piiloisan lehvistön takaa, voimakkaat käsivarret kiertyivät nuoren uroskauriin sileään kaulaan ja vankat hampaat upposivat pehmeään lihaan. Molemmat kierähtivät yhdessä polulle, ja hetkistä myöhemmin nousi apinamies, laski jalkansa tappamansa saaliin ruholle ja kajautti urosapinan voittohuudon.

Ikäänkuin vastaushaasteena saapui apinamiehen korviin leijonan jymisevä, kammottava, kiukkuinen karjaisu, jossa Tarzan luuli erottavansa kummastuneen ja pelokkaan soinnun. Viidakon villieläinten samoin kuin heidän valistuneempien, ihmissukuun kuuluvien veljiensä ja siskojensa rinnoissa on uteliaisuus hyvin kehittynyt. Eikä Tarzan suinkaan ollut siinä suhteessa muita parempi. Hänen perinnöllisen vihamiehensä karjaisun omituinen sointu herätti hänessä halun ottaa selkoa asiasta, ja niinpä apinamies heitti Bara-kauriin ruhon olalleen ja lähti lehvistön keskitasannetta myöten siihen suuntaan, josta ääni oli kuulunut, pitkin polkua, jota hän oli päättänyt noudattaa.

Välimatkan lyhetessä kävi ääni voimakkaammaksi, mikä osoitti hänen lähestyvän hyvin äkäistä leijonaa, ja eräässä paikassa, missä viidakon jättiläispuu varjosti leveätä riistapolkua, jonka lukemattomat tuhannet kaviolliset ja pehmeät jalat ehkä lukemattomien ajanjaksojen aikana olivat kuluttaneet ja polkeneet syväksi uraksi, hän äkkiä huomasi allaan wamabojen leijonankuopan ja siinä leijonan, jollaista ei edes Apinain Tarzan ollut milloinkaan ennen nähnyt ja joka turhaan koetti hyppiä saavuttaakseen vapauden. Apinamieheen tuijotti valtava peto, kookas, voimakas ja nuori; sen harja oli musta ja tavattoman tuuhea ja turkki tummempi kuin millään Tarzanin ennen näkemällä, niin että se kuopan pimennossa näytti melkein mustalta — musta leijona!

Tarzan, joka oli aikonut pilkata ja herjata vangiksi joutunutta vihollistaan, alkoikin äkkiä avoimesti ihailla komean eläimen kauneutta. Minkälainen otus se olikaan! Kuinka mitätön ja kääpiömäisen pieni tavallinen metsäleijona olikaan siihen verrattuna! Tässä oli tosiaan sellainen, joka ansaitsi eläinten kuninkaan nimityksen. Heti tämän ison kissaeläimen nähtyään apinamies ymmärsi, ettei hänen ensiksi kuulemassaan karjaisussa ollut pelokasta sointua; epäilemättä siitä kuvastui ällistystä, mutta tuon valtavan kurkun äänijänteet eivät olleet koskaan värähtäneet pelosta.

Ihailun kasvaessa alkoi hän pian surkutella gomanganien viekkauden voimattomaksi ja avuttomaksi tekemän valtavan otuksen onnetonta asemaa. Vaikka peto olikin hänen vihollisensa, ei se kuitenkaan ollut niin katkera vihollinen kuin mustaihoiset, jotka olivat houkutelleet sen satimeen, sillä vaikka Tarzanilla olikin useita varmoja ja luotettavia ystäviä Afrikan erinäisten alkuasukasheimojen keskuudessa, kammosi hän sanomattomasti toisia luonteeltaan turmeltuneita ja tavoiltaan petomaisia neekereitä, ja sellaisiin kuului Numabo-päällikön ihmissyöjäkansa. Hetkisen Numa-leijona katseli raivokkaana sen yläpuolella olevalla oksalla kyyköttävää, alastonta ihmistä. Kellanvihreät silmät tuijottivat hievahtamatta apinamiehen kirkkaisiin silmiin, mutta sitten leijonan herkät sieraimet tunsivat Baran tuoreen veren hajun, pedon katse siirtyi ruskealla olkapäällä viruvaan ruhoon, ja sen kurkun avaroista syvyyksistä lähti matala uikutus.

Apinain Tarzan hymyili. Yhtä selvästi kuin ihmisen sanoilla oli leijona ilmoittanut hänelle: "Olen nälkiintynyt, enemmänkin kuin nälkiintynyt. Olen kuolemaisillani nälkään." Apinamies katsoi allansa olevaa petoa ja hymyili miettiväistä, veitikkamaista hymyä. Sitten hän laski ruhon olaltaan eteensä oksalle, veti esille isä-vainajansa pitkän puukon, leikkasi irti takakäpälän, pyyhkäisi veristä terää Baran sileään karvaan ja pisti puukon takaisin tuppeensa. Leukapielet vettä valuen katseli Numa himottavaa lihaa ja vingahti toistamiseen, mutta apinamies hymyili miettiväistä hymyään, nosti vankalla, ruskettuneella kädellään takakäpälän suulleen ja upotti hampaansa pehmeään, mehukkaaseen lihaan.

Kolmannen kerran Numa päästi kuuluville hiljaisen, vetoavan vingahduksen, ja silloin Apinain Tarzan pudisti tuskastuneen harmistuneesti päätään, tempasi Bara-kauriin ruhon tähteet ja sinkautti ne allansa olevalle nälkäiselle pedolle.

"Vanha akka", jupisi apinamies. "Tarzanista on tullut heikko, vanha akka. Pian hän vuodattaa kyyneleitä sen tähden, että on tappanut Baran, kauriin. Hän ei jaksa nähdä vihollisensa Numan olevan nälkäisenä, koska Tarzanin sydän alkaa muuttua vetiseksi, kun hän on ollut ventojen, heikkojen sivistysolentojen parissa." Mutta sittenkin hän hymyili. Eikä hän ollut pahoillaan siitä, että oli antanut perään lempeälle mielijohteelleen.

Samalla kun Tarzan repi lihaa saaliinsa siitä osasta, jonka hän oli pidättänyt itselleen, silmäili hän tarkoin allansa olevaa näkyä. Hän huomasi, kuinka ahnaasti Numa hotki ruhon, pani yhä enemmän ihaillen merkille pedon komeat piirteet ja myöskin satimen ovelan rakennustavan. Tavallisissa leijonankuopissa, joihin Tarzan oli tutustunut, oli pohjaan pystytetty seipäitä, joiden teroitettuihin päihin leijona upposi kuin vartaisiin, mutta tämä kuoppa ei ollut sellainen. Tässä oli kuopan seinämiin lähelle reunoja kiinnitetty noin kolmenkymmenen sentimetrin välimatkojen päähän toisistaan lyhyitä seipäitä, joiden teroitetut päät kallistuivat alaspäin, joten leijona oli pudonnut satimeen vahingoittumatta, mutta ei voinut hypätä pois, koska joka kerta, kun se sitä yritti, sen pää osui yläpuolella olevan seipään terävään kärkeen.

Ilmeisesti oli wamabojen aikomus siis vangita leijona elävänä. Koska tämä heimo Tarzanin tietämän mukaan ei ollut minkäänlaisessa yhteydessä valkoihoisten kanssa, oli neekerien vaikuttimena epäilemättä halu rääkätä peto kuoliaaksi, jotta he saisivat mahdollisimman suuresti nauttia sen kuolintuskista.

Kun Tarzan oli antanut leijonalle ruokaa, pälkähti hänen päähänsä, että se olisi ollut turhaa työtä, jos hän jättäisi pedon neekerien armoille, ja samalla hänen mieleensä juolahti, että mustaihoisten nolaaminen tuottaisi hänelle suuremman nautinnon kuin Numan jättäminen oman onnensa nojaan. Mutta miten hän sen vapauttaisi? Jos hän poistaisi kaksi seivästä, jäisi siihen siksi leveä aukko, että Numa varsin hyvin voisi hypätä kuopasta, joka ei ollut kovin syvä. Mutta mitä takeita olisi Tarzanilla siitä, ettei Numa hypähtäisi kuopasta heti, kun vapauteen vievä tie avautuisi ja ennen kuin apinamies ehtisi puihin turvaan? Siitä huolimatta, että Tarzan ei suinkaan pelännyt leijonaa yhtä paljon kuin te ja minä olisimme samanlaisissa oloissa pelänneet, oli hänessä kuitenkin voimakkaana varovaisuuden tunne, joka on välttämätön kaikille viidakon olennoille, jos niiden on mieli pysyä hengissä. Jos tarve vaati, saattoi Tarzan ryhtyä otteluun Numaa vastaan, vaikka hän ei ollutkaan niin itserakas, että olisi luullut kykenevänsä voittamaan täysikasvuisen leijonan muutoin kuin sattumalta tai turvautumalla ihmisjärkensä viekkauteen. Tarpeeton hengenvaaraan antautuminen olisi hänestä ollut yhtä moitittavaa kuin välttämättömäksi käyneen vaaran kaihtaminen. Mutta kun Tarzan tahtoi tehdä jotakin, keksi hän tavallisesti keinot sen suorittamiseksi.

Nyt hän oli vakaasti päättänyt vapauttaa Numan ja tehtyään päätöksensä hän toteuttaisi sen, vaikka siitä koituisikin hänelle itselleen melkoinen vaara. Hän tiesi, että leijonalta kuluisi jonkun verran aikaa syömiseen, mutta hän tiesi myöskin, että se syödessään olisi kaksin verroin kärtyisämpi luulottelemilleen häiritsijöille. Senvuoksi oli Tarzanin meneteltävä varovasti.

Laskeuduttuaan maahan kuopan reunalle hän tarkasti seipäitä; sitä tehdessään hän hämmästyksekseen pani merkille, ettei Numa näkynyt lainkaan raivostuvan hänen lähestyessään. Kerran se silmäili tutkivasti apinamiestä hetkisen ja kävi sitten jälleen käsiksi Baran lihaan. Tarzan tunnusteli seipäitä ja koetti, kestivätkö ne hänen painonsa. Hän kiskoi niitä voimakaslihaksisella kädellään, ja pian hänelle selvisi, että hän saisi ne irroitetuksi nytkyttämällä niitä edestakaisin. Sitten välähti hänen päähänsä uusi suunnitelma, ja hän alkoi veitsellään kaivaa maata yhden seipään yläpuolelta. Savi oli pehmeätä ja helposti poistettua; pian Tarzan oli paljastanut kuopan seinään 'upotetun osan seipäästä melkein pitkin pituuttaan; hän jätti maan sisään seivästä vain niin pitkältä, ettei se pudonnut kuoppaan. Senjälkeen hän kävi viereisen seipään kimppuun, ja pian se oli samalla tavoin paljastettu, minkä jälkeen hän heitti ruohoköytensä silmukan molempien ympärille ja kiipesi vikkelästi polun vieressä kasvavan puun oksalle. Siellä hän veti köyden tiukalle, nojautui puun runkoa vastaan ja kiskoi lujasti. Hitaasti seipäät kohosivat irti maasta, mutta samassa heräsi Numan epäluulo, ja se alkoi murista.

Aiottiinko uudelleen supistaa sen oikeuksia ja vapauksia? Se oli ymmällä, ja koska se, kuten kaikki leijonat, oli herkkä suuttumaan, niin se ärtyi. Se ei ollut välittänyt mitään, kun tarmangani kyykötti kuopan reunalla ja katseli sinne, sillä olihan tämä tarmangani antanut sille ruokaa. Mutta nyt oli tekeillä jotakin muuta ja villipedon epäluuloisuus heräsi. Mutta tarkkaillessaan Numa näki seipäiden verkalleen nousevan pystyyn, kolahtavan toisiaan vasten ja sitten kellahtavan taaksepäin pois sen näkyvistä pitkälleen maan pinnalle. Heti leijona käsitti tilanteen mahdollisuudet ja ehkä myöskin vaistomaisesti tunsi, että tuo ihmisolento oli tahallaan valmistanut sille pelastumistien. Siepattuaan Baran tähteet vankkojen leukojensa väliin Numa-leijona hypähti ketterästi wamabojen kuopasta, ja Apinain Tarzan katosi viidakkoon itään päin.

Maan pinnalla tai puiden huojuvilla oksilla luki apinamies ihmisten tai eläinten jälkiä kuin avointa kirjaa, mutta lentokoneen jäljetöntä uraa seurattaessa olivat hänenkin terävät aistinsa tehottomat. Mitä etua oli silmistä, korvista tai hajuaistista, kun oli seurattava esinettä, joka oli kiitänyt epävakaisessa ilmassa tuhansien metrien korkeudessa puiden latvojen yläpuolella? Etsiessään maahan syöksynyttä lentokonetta saattoi Tarzan turvautua ainoastaan suuntavaistoonsa. Hän ei voinut täsmällisesti arvioida edes sitä, kuinka etäällä se hänestä oli, ja kukkuloiden taakse kadottuaan se oli saattanut liukua melkoisen matkan kohtisuoraan alkuperäistä suuntaansa vastaan ennen kuin suistui maahan. Jos sen matkustajat olivat kuolleet tai pahasti loukkaantuneet, voi Tarzan saada jonkun aikaa turhaan etsiä heidän lähimmästä ympäristöstään, ennenkuin löytäisi heidät.

Hänellä oli vain yksi keino: hänen oli edettävä mahdollisimman lähelle sitä kohtaa, mihin hän arveli koneen laskeutuneen, ja sitten kierrettävä yhä laajemmissa ympyröissä, kunnes hän haistaisi heidän hajunsa. Ja niin hän tekikin.

Ennen kuin hän poistui runsauden laaksosta, hän surmasi useita otuksia, ottaen mukaansa niistä parhaat palat ja jättäen luut tarpeettomana taakkana jälelle. Viidakon tiheä kasvullisuus päättyi läntisellä rinteellä, muuttuen yhä harvemmaksi hänen lähestyessään harjaa, jonka takana oli niukalti kitukasvuisia pensaita ja päivän polttamaa ruohoa; siellä täällä oli pahkainen, sitkeä puu, joka oli jaksanut kasvaa melkein vedettömässä ilmastossa.

Vuoren laelta Tarzanin terävä katse lipui pitkin kuivaa ja karua maisemaa. Kaukana hän eroitti säröiset, koukeroiset viivat, jotka osoittivat niitä kohtia, missä kammottavat, mutkittelevat rotkot halkoivat laajaa tasankoa aina jonkun matkan päässä toisistaan — nuo hirvittävät rotkot, jotka olivat vähällä olleet vaatia hänen henkensä rangaistukseksi siitä ajattelemattomuudesta, että hän oli koettanut tunkeutua niiden ikivanhaan, pyhitettyyn yksinäisyyteen.

Kaksi päivää Tarzan etsi turhaan jälkiä lentokoneesta ja sen matkustajista. Hän pani osia lihavaroistaan eri paikkoihin, kasaten kiviröykkiöitä merkiksi niiden sijoituspaikoista. Kavuttuaan ensimmäisen syvän rotkon poikki hän kierteli laajalti sen toisella puolen. Silloin tällöin hän pysähtyi, huusi äänekkäästi ja kuunteli mahdollista vastausta, mutta hänen huhuiluaan seurasi aina hiljaisuus — pahaenteinen hiljaisuus, joka hänen huutojensa jälkeen tuntui entistäkin kaameammalta.

Myöhään toisen päivän iltana hän saapui unohtumattomalle rotkolle, jossa entisaikojen seikkailijain puhtaaksi noukitut luut viruivat, ja täällä ensi kerran osui Ska, korppikotka, hänen tielleen. "Ei tällä kertaa, Ska", huudahti apinamies ilkkuvasti, "sillä nytpä Tarzan onkin Tarzan. Viime kerralla leijailit tarmanganin surkean luurangon jälessä ja silloinkin kärsit tappion. Älä tuhlaa aikaasi Apinain Tarzaniin, kun hän on täysissä voimissaan!" Mutta yhtä kaikki Ska, korppikotka, kaarteli ja liiteli hänen yläpuolellaan, ja apinamiehen kerskailusta huolimatta puistattivat häntä pahat aavistukset. Hänen korvissaan kaikui alituisesti surullinen sävel, johon hän tahtomattaan sovitti kaksi sanaa, jotka toistuivat yhä uudelleen kammottavan yksitoikkoisesti: "Ska tietää! Ska tietää!" Vihdoin hän ravisti itseään suuttuneena, sieppasi kiven ja sinkautti sen inhoittavaa haaskansyöjää kohti.

Laskeuduttuaan rotkon äkkijyrkältä reunalta Tarzan puolittain kiipesi, puolittain liukui sen hiekkaiselle pohjalle. Hän oli osunut melkein samalle kohdalle, josta hän oli lähtenyt kiipeämään ylöspäin monta viikkoa sitten, ja hänen edessään virui valtava luuranko valtavine aseineen aivan samallaisena kuin silloin, jopa epäilemättä samanlaisena kuin se oli virunut vuosisatoja.

Katsellessaan tätä kolkkoa muistomerkkiä siitä, että toinen voimakas mies oli menehtynyt ponnistellessaan erämaan julmia voimia vastaan, hän hätkähti kuullessaan laukauksen. Se kuului rotkosta hänen eteläpuoleltaan, ja sen kaiku kiiri pitkin kapean kuilun jyrkkiä seiniä.