Sillä välin oli Metak, yhä pitäen lujasti kiinni tyttöä, peräytynyt vastaiselle ovelle. Veren näkeminen näytti äkkiä saattaneen kaksi vahtia mielipuolisen raivon valtaan; he viskasivat miekkansa lattialle ja karkasivat toistensa kimppuun aseinaan kynnet ja hampaat, samalla kun jotkut pyrkivät tavoittamaan prinssiä ja toiset taas puolustivat häntä. Huoneen yhdessä nurkassa istui muuan vahti nauraa hohottaen, ja juuri kun Metakin onnistui päästä ovelle ja vetää tyttö siitä ulos, oli tämä näkevinään erään toisen miehen syöksyvän kuolleen sanansaattajan ruumiin kimppuun ja upottavan hampaansa siihen.
Tämän hullun temmellyksen aikana oli Xanila pysytellyt likellä tyttöä, mutta ovella Metak huomasi hänet, pyörähti ja tavoitti iskeä häntä aseellaan. Onneksi oli Xanila sillä hetkellä oviaukon toisella puolella, joten Metakin säilä vain sivalsi loven oven kamanan kivikaareen, ja sitten Xanila, epäilemättä kuudenkymmenen vuoden aikana saamiensa samanlaisten kokemusten opettamana, pakeni käytävää pitkin niin nopeasti kuin vanhoista, epävakaisista jaloistaan pääsi.
Ehdittyään oven ulkopuolelle Metak pisti miekan jälleen tuppeen, otti tytön kokonaan syliinsä ja lähti kantamaan häntä päinvastaiseen suuntaan kuin mihin Xanila oli rientänyt.
YHDEKSÄS LUKU
Tulipa Tarzan
Juuri päivän laskiessa sinä iltana astui Toisen rhodesialaisen rykmentin komentajan eversti Capellin päämajaan melkein nääntynyt lentäjä ja teki kunniaa.
"No, Thompson, kuinka onnisti?" kysyi hänen esimiehensä. "Kaikki toiset ovat palanneet. Eivät olleet nähneet jälkeäkään Oldwickista eivätkä hänen koneestaan. Meidän täytynee luopua koko etsinnästä, jollei teillä ole ollut parempi menestys."
"Minulla oli", vastasi nuori upseeri. "Löysin koneen."
"Niinkö!" huudahti eversti Capell. "Missä se oli? Näkyikö merkkiäkään
Oldwickista?"
"Se on mahdollisimman ilkeässä loukossa vähän matkan päässä sisämaahan päin. Kapea rotko. Näin koneen selvästi, mutta en päässyt sen luokse. Sen läheisyydessä maleksi todellinen paholainen leijonaksi. Laskeuduin maahan lähelle kallion reunaa ja aioin kiivetä tarkastamaan konetta. Mutta se vintiö vetelehti siellä ainakin tunnin, ja minun oli lopulta luovuttava aikeestani."
"Luuletteko Oldwickin joutuneen leijonien kynsiin?" tiedusti eversti.
"Sitä epäilen", vastasi luutnantti Thompson, "sillä ei mikään osoittanut leijonain aterioineen lentokoneen lähistöllä. Nousin lentoon huomattuani, että minun oli mahdoton laskeutua koneen luokse, ja tarkastin rotkoa sekä ylä- että alapuolelta. Useiden kilometrien päässä etelässä päin on pieni, metsäinen laakso, jonka keskellä — älkää luulko minun olevan sekaisin — on oikea kaupunki — siellä on katuja, taloja, keskusaukio lammikkoineen, kohtalaisen isoja rakennuksia kupukattoineen ja minaretteineen ja muuta sellaista."
Vanhempi upseeri silmäili nuorempaa osaaottavasti.
"Olette liikarasittunut, Thompson", hän sanoi. "Menkää nukkumaan oikein kunnollisesti! Olette ollut tässä puuhassa aimo tovin, ja se on varmaankin käynyt hermoillenne."
Nuori mies pudisti päätään hieman ärtyneesti. "Suokaa anteeksi, sir", hän torjui, "mutta kertomukseni on tosi. En ole erehtynyt. Lensin paikan kohdalla useita kierroksia. Kenties on Oldwick osunut sinne tahi ehkä hän on joutunut kaupungin asukkaiden vangiksi."
"Oliko kaupungissa ihmisiä?" kysyi eversti.
"Kyllä; näin heitä kaduilla."
"Luuletteko, että ratsuväki pääsee laaksoon?" tiedusti eversti.
"En", vastasi Thompson. "Seutu on syvien rotkojen uurtama. Jalkaväellekin se olisi hitonmoinen urakka, ja mikäli näin, ei vettä ollut lainkaan ainakaan kaksi päivää kestävän marssin matkalla."
Samassa pysähtyi Toisen rhodesialaisen rykmentin päämajan edustalle iso
Vauxhall-auto, ja hetkistä myöhemmin astui autosta laskeutunut kenraali
Smut sisään. Eversti Capell nousi tuoliltaan ja teki esimiehelleen
kunniaa; samoin teki luutnantti, jääden seisomaan asentoon.
"Olin menossa tästä ohitse", alkoi kenraali, "ja arvelin pistäytyä hiukan puhelemaan. Miten muuten on luutnantti Smith-Oldwickin etsintä edistynyt? Thompson näkyy olevan tuossa, ja muistaakseni oli hänet muiden muassa määrätty etsimään."
"Niin", vastasi Capell, "kyllä hän oli. Hän palasi viimeisenä. Hän löysi luutnantin koneen." Sitten hän toisti luutnantti Thompsonin selostuksen. Kenraali ja eversti Capell istuutuivat pöytään, ja nämä kaksi upseeria lentäjän avustamina merkitsivät kartalle Thompsonin selostuksessaan mainitseman kaupungin likimääräisen aseman.
"Se on perin epätasaista maata", huomautti Smut, "mutta meidän on tehtävä kaikki, mitä suinkin voimme löytääksemme sen pojan. Lähetämme sinne pienen osaston — pienelle joukkueelle tehtävä todennäköisesti luonnistuu paremmin kuin lukuisalle. Suunnilleen yksi komppania, eversti, tai kaksi ja riittävästi kuorma-autoja kuljettamaan muonavaroja ja vettä. Määrätkää sopiva mies retkikunnan komentajaksi ja käskekää hänen järjestää tukikohta niin kauaksi länteen kuin autot voivat edetä. Yksi komppania voidaan jättää sinne ja toinen lähettää eteenpäin. Tekisi mieleni uskoa, että tukikohta voidaan järjestää päivän matkan päähän kaupungista, eikä vedenpuute siinä tapauksessa tuottaisi eteenpäin lähetetylle osastolle mitään hankaluutta, koska vettä varmastikin täytyy olla siinä laaksossa, jossa kaupunki sijaitsee. Määrätkää pari lentokonetta tiedustelu- ja sanansaattopalvelukseen, niin että tukikohta voi aina pysyä kosketuksissa etenevän komppanian kanssa. Milloin voi retkikunta lähteä liikkeelle?"
"Voimme kuormata autot tänä iltana", vastasi Capell, "ja liikkeellelähtö tapahtuu noin kello yksi huomenaamulla."
"Hyvä", sanoi kenraali. "Antakaa minulle tietoja tuloksista!"
Vastattuaan toisten sotilaalliseen tervehdykseen hän poistui.
* * * * *
Hypätessään viiniköynnösten sekaan Tarzan tiesi, että leijona oli hänen kintereillään ja että hänen henkensä oli kaupungin muuriin takertuneiden köynnösten vahvuuden varassa. Tavattomaksi huojennuksekseen hän tunsi, että köynnösten varret olivat yhtä paksuja kuin miehen käsivarsi, ja karhet olivat niin tiukasti kiinni muurissa, ettei hänen painonsa näyttänyt vaikuttavan mitään.
Hän kuuli Numan pettyneen karjaisun, kun leijona lipui takaisin maahan, turhaan kynsien lehväisiä köynnöksiä; ja sitten Tarzan kiipesi muurin harjalle ketterästi kuin apinat, jotka olivat hänet kasvattaneet.
Vähän alempana muurin harjaa oli viereisen talon katto, ja kun Tarzan pudottautui sinne, oli hänen selkänsä komeroon päin, jonka toisessa päässä olevasta tähystysaukosta näkyi istutuksille ja niiden takana olevaan metsään. Niinpä hän ei huomannut siellä synkässä varjossa kyyröttelevää hahmoa. Mutta jollei hän sitä nähnytkään, sai hän silti pian tietää, ettei hän ollut yksin, sillä tuskin hänen jalkansa olivat koskettaneet kattoa, kun hänen kimppuunsa takaapäin hypähti raskas olento ja hänen vyötäistensä ympärille kiertyivät jäntevät käsivarret.
Yllätettynä epäedullisessa asemassa ja nostettuna ilmaan oli apinamies sillä hetkellä avuton. Hänen hätyyttäjällään, olipa se sitten mikä hyvänsä, oli nähtävästi selvästi suunniteltu tarkoitus, sillä se asteli suoraa päätä katon reunaa kohti, joten Tarzan pian oivalsi, että hänet aiottiin heittää alas kadulle — mikä olisi ollut hyvin tehokas tapa tunkeilijan poistamiseksi. Apinamies oli varma, että hän silloin joko taittaisi raajansa tai saisi surmansa; mutta hän ei suinkaan aikonut antaa ahdistajansa toteuttaa suunnitelmaansa. Tarzanin kädet ja jalat olivat vapaina, mutta hän oli niin epäedullisessa asemassa, ettei hän voinut käyttää niitä tehokkaasti. Hänen ainoa toivonsa oli saada otus kaadetuksi kumoon, ja sitä varten hän ojensi vartalonsa suoraksi ja kallistui taaksepäin vangitsijaansa vasten niin kauas kuin mahdollista, heilauttaen sitten äkkiä itseään eteenpäin. Tulos oli niin tyydyttävä kuin hän oli suinkin saattanut toivoa. Apinamiehen raskaan ruumiin äkillinen heilahdus pois pystysuorasta asennosta sai toisenkin rajusti horjahtamaan eteenpäin, niin että hän pysytelläkseen pystyssä hellitti vaistomaisesti otteensa. Apinamies liikkui vikkelästi kuin kissa; ja tuskin hän oli pudonnut katolle, kun hän oli jälleen pystyssä ja pyörähti vastustajaansa päin. Tämä oli melkein yhtä kookas mies kuin hänkin ja lisäksi aseistettu sapelilla, jonka hän nyt tempasi tupesta. Mutta Tarzan ei missään nimessä aikonut sallia hänen käyttää tätä peloittavaa asetta ja kumartui senvuoksi, väistäen häneen sivulta päin suunnatun uhkaavan iskun, ja syöksähti toisen jalkoihin. Samalla tavoin kuin potkupallon pelaaja iskeytyy vastapuolueen hyökkääjään, kävi Tarzan käsiksi ahdistajaansa, sysäten hänet useita metrejä taaksepäin ja paiskaten hänet ankarasti selälleen.
Heti kun mies oli kellahtanut katolle, oli apinamies hänen rintansa päällä; toinen jäntevä käsi puristui miekkaa pitelevän käden ranteeseen, toinen keltavaippaisen vahdin kurkkuun. Siihen saakka oli mies otellut äänettömänä, mutta kun Tarzanin sormet koskettivat hänen kurkkuaan, päästi hän yhden ainoan vihlovan kirkaisun, jonka ruskea käsi melkein heti tukahdutti. Mies rimpuili päästäkseen irti rinnallaan kyyköttävän alastoman olennon otteesta, mutta yhtä hyvin hän olisi voinut koettaa irtautua Numa-leijonan kynsistä.
Vähitellen hänen ponnistuksensa laimenivat, pienet silmät pullistuivat kuopistaan, kääntyen kammottavasti ylöspäin, ja vaahtoisten huulien välistä tunkeutui esille turvonnut kieli. Hänen rimpuilunsa lakattua, nousi Tarzan pystyyn, laski toisen jalkansa uhrinsa ruholle ja oli kajahduttamaisillaan voittohuutonsa, mutta ajatus, että häntä odottava tehtävä vaati äärimmäistä varovaisuutta, sulki hänen huulensa.
Hän meni katon reunalle ja silmäili alhaalla kiemurtelevaa katua. Aina jonkun matkan päässä toisistaan, nähtävästi jokaisessa kadunkulmassa, paloi himmeästi lepattavia soihtuja seinistä hiukan miehen päätä korkeammalla ulkonevien kannattimien varassa. Enimmäkseen olivat mutkaiset kujat synkän pimennon peitossa, eikä valaistus liekkien läheisyydessäkään ollut suinkaan kirkas. Hänen suppeassa näköpiirissään käveli vielä muutamia omituisia asukkaita ahtailla kaduilla.
Jatkaakseen nuoren upseerin ja tytön etsintää täytyi hänen voida liikkua kaupungilla mahdollisimman vapaasti, mutta jos hän menisi jonkun kadunkulmassa tuikkivan liekin alle ollessaan lannevaatettaan lukuunottamatta alaston ja kaikissa muissa suhteissa silmäänpistävästi eroten kaupungin asukkaista, olisi hän vaarassa joutua heti ilmi. Näiden ajatusten risteillessä hänen mielessään ja hänen miettiessään keksiäkseen jonkun toteutettavan suunnitelman, osui hänen katseensa ruumiiseen, joka virui katolla hänen lähellään, ja heti välähti hänen päähänsä, että hän saattaisi ottaa valepuvukseen voitetun vihollisensa tamineet.
Tarzan tarvitsi vain muutamia sekunteja laittaakseen ylleen kuolleen soturin housut, anturakengät ja papukaijan kuvilla koristetun keltaisen vaipan. Vyötäisilleen hän kiinnitti miekkavyön ja piilotti vaipan alle isävainajansa metsästyspuukon. Muistakaan aseista luopuminen ei ollut hänestä helppoa, ja toivoen ehkä vielä saavansa ne takaisin hän vei ne muurin harjalle ja pudotti ne sen juurelle lehvistön sekaan. Viimeisellä hetkellä kävi hänen vaikeaksi erota köydestään, sillä sen ja puukon käyttöön hän oli parhaiten perehtynyt ja sitä hän oli käyttänyt pisimmän ajan. Hän oivalsi irroitettuaan miekkavyön voivansa kääriä köyden vyötäisilleen ja kiinnitettyään vyön jälleen pitää sen täydelleen piilossa, niin ettei sitä sattumaltakaan huomattaisi.
Saatuaan vihdoin tyydyttävään kuntoon valepukunsa, jonka kelvollisuutta edisti hänen tuuhea, musta tukkansa, tehden hänet todennäköisesti vieläkin enemmän kaupungin asukkaiden näköiseksi, alkoi hän miettiä, miten päästä kadulle. Hän olisi kyllä uskaltanut pudottautua katon räystäältä, mutta pelkäsi siten vetävänsä puoleensa ohikulkijain huomion ja otaksuttavasti joutuvansa ilmi. Talot olivat erikorkuisia, mutta kun ne olivat kaikki matalakattoisia, saattoi hän helposti liikkua niitä myöten. Niin hän etenikin jonkun matkaa, kunnes hän äkkiä havaitsi lähinnä edessään olevan rakennuksen katolla useita henkilöitä loikoilemassa.
Hän oli pannut merkille, että kaikissa katoissa oli aukkoja, joista ilmeisesti päästiin sisälle taloihin, ja koska nyt edessä oleva seurue tukki häneltä tien, päätti hän uskaltaa yrittää kadulle jonkun rakennuksen kautta. Mentyään erään aukon reunalle hän kumartui sen tumman suun ylitse ja kuunteli, kuuluisiko alhaalla olevista huoneista liikettä. Ei hänen korvansa eikä nenänsä erottanut mitään, mikä olisi osoittanut jonkun elävän olennon olevan välittömässä läheisyydessä, ja enempää empimättä apinamies senvuoksi soluttautui aukkoon ja oli pudottautumaisillaan alas, kun hänen jalkansa sattui portaitten poikkipienaan. Niitä hän heti käytti hyväkseen ja laskeutui allaan olevan huoneen lattialle.
Täällä oli aluksi kaikki hämyn peitossa, kunnes hänen silmänsä tottuivat siellä vallitsevaan pimeyteen, jota heikosti valaisi kadun puolisista kapeista ikkunoista suikerrellen heijastuva kaukainen katuliekki. Päästyään vihdoin varmaksi siitä, ettei huoneessa ollut ketään, Tarzan alkoi etsiä alakertaan vieviä portaita. Ne hän löysi pimeästä eteiskäytävästä, johon huoneesta avautui ovi — ahtaat kiviportaat, jotka veivät kadulle. Onni suosi häntä ja hän saapui pylväskäytävän varjoon kohtaamatta ainoatakaan talon asukasta.
Kadulle päästyään hän ei ollut ymmällä siitä, mihin suuntaan hänen oli mentävä, sillä hänhän oli vainunnut molempien eurooppalaisten jälkiä melkein portille saakka ja uskoi varmasti, että he olivat sen kautta tulleet kaupunkiin. Herkän suunta- ja paikallisvaistonsa nojalla hän saattoi jotakuinkin tarkalleen määrätä, miltä kohtaa kaupungista hän voi toivoa jälleen tapaavansa etsimäinsä henkilöiden jäljet.
Ensinnä hänen kuitenkin oli löydettävä pohjoisen muurin suuntainen katu, jota myöten hän voisi edetä metsästä näkemälleen portille päin. Käsittäen voivansa parhaiten toivoa onnistuvansa toimimalla rohkeasti hän lähti astelemaan lähintä katuliekkiä kohti koettamattakaan piilotella muutoin kuin pysyttelemällä pylväskäytävän varjossa, minkä hän ei arvellut herättävän erikoista huomiota, koska hän näki muiden kävelijöiden menettelevän samalla tavoin. Harvat ohikulkijat eivät välittäneet hänestä mitään, ja hän oli saapumaisillaan lähimmälle poikkikadulle, kun hän näki useita samanlaisiin vaippoihin puettuja miehiä kuin se oli, jonka hän oli ottanut surmaamaltaan vahdilta.
He tulivat suoraan apinamiestä kohti, ja jos hän olisi jatkanut matkaansa, olisi hän kohdannut heidät katujen kulmauksessa soihdun täydessä valossa. Aluksi hänen mielensä teki astua väistymättä eteenpäin, mutta äkkiä hän muisti tytön, joka kenties oli avuttomana vankina näiden ihmisten kynsissä, ja se sai hänet miettimään jotakin toista, vähemmän uhkarohkeata suunnitelmaa.
Hän oli melkein tullut esille pylväskäytävän varjosta liekin valokehään, ja lähestyvät miehet olivat vain muutaman metrin päässä hänestä, kun hän äkkiä polvistui ja oli korjaavinaan kenkiensä hihnoja — joita hän muuten ei suinkaan varmasti uskonut kiinnittäneensä sillä tavoin kuin niiden valmistajat olivat aikoneet. Hän oli yhäti polvensa varassa soturien saapuessa hänen kohdalleen. Samoin kuin muut ohikulkijat eivät hekään kiinnittäneet häneen huomiota, ja heti heidän ehdittyään hänen taakseen lähti hän jatkamaan matkaansa kääntyen poikkikatua myöten oikealle.
Katu, jota pitkin hän nyt asteli, oli tällä kohdalla niin mutkikas, ettei kummassakaan kulmauksessa palava soihtu sitä juuri lainkaan valaissut, joten hänen oli pakko edetä melkein haparoiden pylväskäytävän synkässä pimennossa. Lähellä seuraavaa liekkiä katu muuttui hiukan suoremmaksi, ja tullessaan sen valaistuspiiriin hän näki valoläikkää vasten kuvastuvan leijonan hahmon. Peto tuli verkkaisesti katua myöten Tarzaniin päin.
Ihan otuksen editse meni kadun poikki nainen, eikä leijona ollut huomaavinaankaan häntä sen enempää kuin hänkään puolestaan leijonaa. Hetkistä myöhemmin juoksi naisen jälestä lapsi niin likeltä leijonaa, että pedon oli pakko väistyä askeleen verran sen tieltä välttääkseen yhteentörmäystä pienokaisen kanssa. Apinamies irvisti ja astui nopeasti kadun toiselle puolelle, sillä hänen terävät aistinsa ilmaisivat, että kaupungin kaduilla huokuva tuulen henki vastaisen seinän kääntämänä tällä kohdalla pedon sivuuttaessa hänet puhaltaisi siitä häneen päin, mutta hänen hajunsa olisi kantautunut raatelijan sieraimiin, jos hän olisi jäänyt sille puolen katua, jolla hän oli huomatessaan eläimen. Tarzan tunsi viidakon kylliksi hyvin käsittääkseen, että vaikka hän voikin harhauttaa ihmisen ja eläimen silmät, ei hänen yhtä helposti onnistuisi salata isojen kissaeläinten sieraimilta, että hän oli toisenlajinen olento kuin tämän kaupungin asukkaat, kenties ainoat ihmiset, joihin tuo Numa oli tutustunut. Hänet leijona tuntisi muukalaiseksi ja siis viholliseksi, eikä Tarzan lainkaan halunnut viivytellä ryhtymällä otteluun rajun pedon kanssa. Hänen juonensa luonnistui; leijona meni hänen ohitseen, luoden vain syrjäsilmäyksen häneen päin. Edettyään vähän matkaa ja saavuttuaan arvionsa mukaan lähelle sitä katua, joka toi portilta kaupungin sisäosiin, tuntui hänen sieraimissaan kahden kadun risteyksessä tytön haju. Monien muiden hajujen joukosta apinamies erotti tytön tutun ja sekuntia myöhemmin myöskin Smith-Oldwickin hajun. Sitä varten oli hänen kuitenkin täytynyt jokaisessa katukulmauksessa kumartua laittelemaan anturoittensa hihnoja, vieden nenänsä niin likelle kiveystä kuin mahdollista.
Astellessaan eteenpäin pitkin samaa katua, jota myöten vankeja oli saatettu aikaisemmin sinä päivänä, pani hän merkille, kuten hekin olivat tehneet, rakennusten tyylissä ilmenevän muutoksen siirtyessään asuntokortteleista myymälöiden ja tavara-aittojen hallussa olevaan kaupunginosaan. Täällä oli katuliekkejä tiheämmässä, joten niitä ei ollut ainoastaan kulmauksissa, vaan myöskin poikkikatujen keskivälissä, ja liikkeellä oli paljon enemmän väkeä. Myymälät olivat auki ja valaistut, sillä auringon laskettua oli päivän kuumuus tasaantunut, ja ilma oli käynyt miellyttävän vilpoisaksi. Täällä myöskin leijonia vetelehti kaduilla lukuisammin, ja ensi kerran pisti Tarzanin silmään kaupungin väestön omituisuus.
Kerran hänet oli vähällä kaataa kumoon alaston mies, joka juoksi vinhaa vauhtia pitkin katua, kirkuen kohti kurkkuaan. Toisen kerran hän oli kompastua naiseen, joka pylväskäytävän varjossa ryömi nelin kontin. Aluksi apinamies luuli naisen etsivän jotakin kadottamaansa esinettä, mutta siirryttyään syrjään tarkkailemaan häntä Tarzan ymmärsi, ettei asianlaita ollut sinnepäinkään, vaan että nainen yksinkertaisesti mieluummin konttasi kuin käveli pystyssä. Eräässä toisessa korttelissa hän näki kahden olennon painiskelevan läheisen rakennuksen katolla. Vihdoin kiskaisihe toinen heistä irti vastustajansa otteesta ja antoi toiselle voimakkaan sysäyksen, niin että tämä suistui alas kadulle, jääden liikkumattomana virumaan pölyyn. Hetkisen kiiri kaupungissa voittajan keuhkoista lähtenyt hurja kiljaisu, ja sitten mies vähääkään empimättä hyppäsi päistikkaa kadulle uhrinsa ruumiin viereen. Erään oven pimeästä varjosta ilmestyi leijona ja lähestyi maassa viruvia verisiä ja hengettömiä miehiä. Tarzan odotti jännittyneenä, minkä vaikutuksen veren tuoksu tekisi petoon, ja ällistyi nähdessään, että eläin vain nuuhki ruumista ja punaista, lämmintä verta, laskeutuen sitten pitkäkseen vainajien viereen.
Hänen sivuutettuaan leijonan vain lyhyen välimatkan päästä kiintyi hänen huomionsa mieheen, joka vaivaloisesti kapusi alas kadun itälaidalla sijaitsevan rakennuksen katolta. Tarzanin uteliaisuus heräsi.
KYMMENES LUKU
Makuukomerossa
Kun Smith-Oldwick oivalsi olevansa yksin ja melkein ilman puolustusneuvoja rakennuksien sulkemassa pihassa, jossa vilisi isoja leijonia, oli hän, heikossa tilassa kun oli, joutumaisillaan hysteerisen kauhun valtaan. Hän tarrautui tukea etsien ristikkoon uskaltamatta kääntää päätään takanansa oleviin leijoniin päin. Hän tunsi polviensa pettävän, ja hänen päätänsä huimasi. Hänen ajatuksensa menivät sekaisin, häntä ellotti, ja äkkiä musteni kaikki hänen silmissään ja hän vaipui hervottomana ristikon juurelle, Kuinka kauan hän oli virunut siinä tajuttomana, sitä hän ei koskaan saanut tietää. Mutta kun ajatuskyky alkoi hitaasti palata ja hän oli päässyt puolittain tietoiseen tilaan, huomasi hän makaavansa vilpoisassa vuoteessa huikaisevan valkeiden lakanoiden välissä hyvin valoisassa, miellyttävässä huoneessa; lähellä häntä oli avoin ikkuna, jonka kauniita verhoja liehutteli kevyt, kesäinen tuulahdus; se puhalsi aurinkoisesta puutarhasta, jossa kasvavien puiden kypsät hedelmät hän näki ikkunasta; se oli vanha puutarha, jonka puiden välissä kasvoi pehmoista, vihreätä ruohoa ja jossa aurinko tuikahteli lehvien välitse; päivän säteiden täplittämällä nurmikolla leikki siellä pieni lapsi hupaisen koiranpennun keralla.
"Hyvä Jumala", ajatteli mies, "kuinka kauhea painajainen minua vaivasi!" Sitten hän tunsi käden hyväilevän otsaansa ja poskiaan — se oli viileä, hellä käsi ja pyyhki pois hänen tuskaiset muistonsa. Runsaasti minuutin ajan Smith-Oldwick lepäsi perin rauhallisesti ja tyytyväisenä, mutta vähitellen alkoi hän tuntea, että käsi oli muuttunut karkeaksi ja ettei se enää ollut viileä, vaan kuuma ja kostea. Äkkiä hän aukaisi silmänsä ja näki edessään kookkaan leijonan kuonon.
Luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick ei ollut ainoastaan nimellisesti englantilainen herrasmies ja upseeri, vaan hänellä oli myöskin ne ominaisuudet, jotka sisältyvät noihin nimityksiin — hän oli rohkea mies. Mutta kun hän tajusi, että herttainen näky, jota hän oli äsken katsellut, oli vain unikuva ja että hän todellisuudessa edelleenkin virui ristikon juurella, johon hän oli lyyhistynyt, leijonan nuoleskellessa hänen kasvojaan, kihosi hänen silmiinsä kyyneleet, vierähtäen poskelle. Ei koskaan, hän arveli, tyly kohtalo ollut tehnyt niin julmaa kepposta inhimilliselle olennolle, jonkun aikaa hän virui paikallaan, ollen olevinaan kuollut, samalla kun leijona lakattuaan nuoleksimasta häntä nuuhki hänen vartaloaan. Muutamat seikat ovat pahempia kuin kuolema; ja vähitellen tunkeutui englantilaisen mieleen ajatus, että hänen olisi parempi kuolla nopeasti kuin virua kammottavassa tilassaan, kunnes jännitys murtaisi hänen järkensä ja hän tulisi hulluksi.
Ja niinpä hän nousi pystyyn tyynesti ja hätäilemättä, tukien itseään ristikkoon. Hänen liikahtaessaan ensi kerran leijona murahti, mutta ei senjälkeen ollut häntä huomaavinaankaan, ja kun Smith-Oldwick oli vihdoin päässyt seisoalleen, siirtyi leijona välinpitämättömänä tiehensä. Sitten mies kääntyi tarkastamaan pihaa.
Pitkänään puiden varjossa ja eteläisen seinän juurelle sijoitetulla pitkällä penkillä lepäili isoja petoja; vain kaksi tahi kolme liikkui rauhattomina sinne tänne. Juuri niitä mies pelkäsi, mutta kun vielä kaksi niistä oli mennyt hänen ohitseen, alkoi hän rauhoittua ja muisti, että ne olivat tottuneet oleskelemaan ihmisten seurassa.
Sittenkään hän ei uskaltanut hievahtaa ristikon luota. Silmäillessään ympärilleen hän pani merkille, että vastakkaisen seinän vieressä kasvavan puun oksat ulottuivat lähelle avonaista ikkunaa. Jos hän pääsisi tuon puun luokse ja jos hänellä olisi riittävästi voimia, saattaisi hän helposti kiivetä oksalle ja pujahtaa pois ainakin tästä leijonatarhasta. Mutta puun luokse saapuakseen oli hänen mentävä pihan ylitse päästä päähän, ja juuri sen puun juurella uinaili kaksi petoa.
Puoli tuntia mies katseli kaihoisesti tätä viekoittelevaa pelastustietä. Vihdoin hän jupisi kirouksen, oikaisi uhmaavasti selkänsä ja lähti hitaasti ja tyynesti astelemaan pihan keskustaa kohti. Yksi harhailevista leijonista erkani sivuseinästä ja siirtyi keskustaa kohti suoraan miehen tielle. Mutta Smith-Oldwickilla ei ollut mielestään muuta kuin tämä ainoa mahdollisuus pyrkiä turvaan edes väliaikaisesti, ja niinpä hän pedosta välittämättä asteli edelleen. Leijona tuli hänen vierelleen, nuuhki häntä, murahti ja paljasti hampaansa.
Smith-OIdwick veti pistoolin esille paitansa povesta. "Jos se aikoo tappaa minut", hän mietti, "niin en ymmärrä, mitä väliä voi lopultakaan olla, raivostutanko sen vai enkö. Se vintiö ei saa minua sen hengettömämmäksi, surmatkoonpa se minut minkätuulisena tahansa."
Mutta kun mies liikautti kättänsä vetääkseen aseen poveltaan, muuttui leijonan käytös äkkiä. Tosin vielä muristen se pyörähti ympäri ja juoksi tiehensä. Silloin vihdoin englantilainen oli melkein sen puun juurella, joka oli hänen päämääränsä, mutta hänen ja turvapaikan välillä makasi nukkuva leijona.
Hänen kohdallaan oli oksa, johon hän tavallisissa oloissa olisi hyppäämällä helposti yltänyt. Mutta heikkona haavoistaan ja verenvuodosta hän epäili, kykenisikö hän nyt sen tekemään. Olipa arveluttavaa, jaksaisiko hän lainkaan nousta puuhun. Oli yksi mahdollisuus: alin oksa erosi puusta niin matalalla, että mies vaivatta ulottuisi siihen seisoessaan aivan puun juurella, mutta päästäkseen sellaiselle kohdalle, että oksa olisi hänen ulottuvillaan, olisi hänen harpattava leijonan ylitse. Hän vetäisi syvään henkeään, sijoitti toisen jalkansa pedon hajallaan olevien käpälien väliin ja nosti varovasti toista laskeakseen sen kellanruskean ruhon toiselle puolelle. "Entäpä", hän mietti, "jos tuo hirviö heräisi juuri nyt?" Se ajatus sai väristyksen kulkemaan pitkin hänen selkäpiitään, mutta hän ei epäröinyt eikä vetäissyt jalkaansa takaisin. Hän sijoitti sen hiljaa leijonan taakse, siirsi painonsa sille ja nosti varovasti toisen jalkansa sen viereen. Hän oli päässyt leijonan ylitse herättämättä sitä. Smith-OIdwick oli heikkona verenvuodosta ja kestämistään rasituksista, mutta hän ymmärsi asemansa vaikeuden, ja se sai hänet toimimaan niin vikkelästi ja tarmokkaasti, että hän tuskin olisi kyennyt suorittamaan samanlaisia näytteitä ollessaan tavallisissa voimissaan. Hänen henkensä riippui hänen ponnistuksiensa onnistumisesta, ja hän heilautti itsensä puun alaoksille ja kavuta kompuroi ylöspäin leijonain saavuttamattomiin, jos ne mahdollisesti pyrkisivät hänen kimppuunsa. Äkillinen liike puun oksien keskellä herätti molemmat sen juurella nukkuvat pedot. Eläimet kohottivat päätään, silmäilivät hetkisen kysyvästi ylöspäin ja laskeutuivat sitten takaisin jatkamaan keskeytynyttä untaan.
Tähän asti oli kaikki luonnistunut englantilaiselle niin mainiosti, että hän alkoi kysellä itseltään, oliko hän todella ollutkaan vaarassa. Hän tiesi näiden leijonien tottuneen ihmisten seuraan; mutta sittenkin ne olivat leijonia, ja mielellään hän myönsi hengittävänsä vapaammin ollessaan nyt turvassa niiden kynsien ulottuvilta.
Hänen edessään oli avoin ikkuna, jonka hän oli nähnyt maasta. Hän oli nyt sen tasalla ja saattoi katsella sen lävitse huoneeseen, joka näytti tyhjältä. Sitä kohti hän alkoi edetä pitkin tukevaa oksaa, joka nuokkui aukon alapuolella. Ei ollut ollenkaan vaikeata päästä ikkunalle, ja hetkisen kuluttua hän kiskoi itsensä ikkunalaudalle ja hypähti huoneeseen.
Huone oli jokseenkin tilava; sen lattialla oli barbaristyylisiä mattoja; harvalukuiset huonekalut taas olivat samanmallisia kuin siinä alakerran huoneessa, johon hän ja Bertha Kircher oli ohjattu matkansa päätyttyä. Huoneen toisessa päässä oli verhojen erottama makuukomero, jonka paksut uutimet piilottivat sisustan tarkoin. Ikkunan vastaisella seinällä lähellä makuukomeroa oli suljettu ovi, nähtävästi ainoa pääsytie tästä huoneesta.
Ulkoilman hämärtymisestä hän saattoi päättää päivän olevan kallistumassa iltaan ja empi miettien, olisiko järkevämpää odottaa pimeän tuloa vaiko koettaa heti jollakin keinoin päästä pois tästä rakennuksesta ja koko kaupungista. Lopuksi hän arveli, ettei pahentaisi asiaa, jos hän silmäilisi ympärilleen huoneen ulkopuolella saadakseen vihjauksen siitä, miten hänen olisi suunniteltava pimeän tultua tapahtuva pakonsa. Sitä varten hän lähti ovea kohti, mutta oli ehtinyt astua vain muutamia askelia, kun makuukomeron edessä olevat verhot jakautuivat ja aukkoon ilmestyi nainen.
Nainen oli nuori ja kaunisvartaloinen; hänen ympärilleen rintojen alapuolelle kiedottu vaippa ei lainkaan piilottanut hänen ruumiinsa sopusuhtaista muotoa, mutta hänen kasvonsa olivat tylsämielisen kasvot. Hänet nähdessään Smith-Oldwick seisahtui, odottaen, että nainen hänet nähtyään alkaisi heti kirkua apua. Mutta nainen päinvastoin tuli häntä kohti hymyhuulin ja saavuttuaan likelle hypisteli hennoilla, siromuotoisilla sormillaan hänen repaleisen puseronsa lievettä, kuten utelias lapsi hypistelee uutta lelua, ja tarkasteli sitten yhä hymyillen häntä kiireestä kantapäähän, sormiellen lapsellisen ihmetyksen vallassa hänen vaatteuksensa kaikkia osia.
Äkkiä hän puhkesi puhumaan pehmeällä, sointuvalla äänellä, joka oli jyrkässä ristiriidassa hänen kasvonilmeittensä kanssa. Ääni ja tyttömäinen vartalo olivat täydelleen sopusoinnussa ja tuntuivat kuuluvan yhteen, kun taas pää ja kasvot olivat jonkun toisen olennon. Smith-Oldwick ei ymmärtänyt sanaakaan hänen puheestaan, mutta vastasi siitä huolimatta sivistyneellä tavallaan, mikä ilmeisesti miellytti häntä hyvin paljon, sillä ennen kuin englantilainen aavisti hänen aikomustaan tahi ennätti estää häntä, oli nainen kietonut molemmat kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä ylenpalttisen kiihkeästi.
Mies koetti vapautua näistä jokseenkin yllättävistä hellyydenosoituksista, mutta nainen vain painautui tiukemmin häntä vasten, ja äkkiä hän muisti, että mielipuolille on aina tehtävä mieliksi, ja arveli myöskin mahdollisesti saavansa naiselta apua pakoansa varten, sulki senvuoksi silmänsä ja vastasi toisen hyväilyihin.
Samassa avautui ovi, ja sisään astui mies. Heti kun Smith-Oldwick kuuli ovenrivan liikahtavan, aukaisi hän silmänsä ja koetti irtautua tytöstä. Mutta siitä huolimatta hän käsitti, että tulokas oli tavannut heidät jotakuinkin paljastavassa asennossa. Tyttö oli selin oveen päin eikä aluksi näkynyt havaitsevan, että joku oli tullut huoneeseen; mutta sitten hän pyörähti äkkiä ympäri ja nähdessään miehen, jonka kasvot olivat kammottavasti vääntyneet raivosta, pakeni kirkuen makuukomeroon. Englantilainen jäi seisomaan paikalleen punehtuneena ja hämillään. Samalla kun hän äkkiä oivalsi, kuinka turhaa hänen olisi koettaa selittää, huomasi hän myöskin, että mies oli kovin uhkaavan näköinen. Hän tunsi nyt tulokkaan samaksi virkamieheksi, joka oli ottanut heidät vastaan alakerrassa. Miehen kasvot olivat lyijynharmaat kiukusta ja kenties myöskin mustasukkaisuudesta ja nytkähtelivät rajusti, mikä yhäti korosti niiden tavanmukaista mielipuolista ilmettä.
Hetkiseksi näytti raivo lamauttaneen hänet. Sitten hän päästi äänekkään kiljaisun, joka jatkui kaameaksi ulinaksi, tempasi käyrän sapelinsa ja karkasi englantilaisen kimppuun. Smith-Oldwick ei saattanut millään tavoin toivoa voivansa välttää vimmastuneen miehen heiluttamaa terävää asetta, ja vaikka hän oli varma, että hänelle siten koituisi yhtä äkillinen ja mahdollisesti kauheampi kuolema, teki hän kuitenkin sen ainoan tempun, johon hän voi turvautua — sieppasi pistoolinsa ja laukaisi suoraan eteenpäin syöksyvän miehen sydämeen. Ähkäisemättäkään mies tuupertui kasvoilleen Smith-Oldwickin jalkojen juureen; hän oli kuollut silmänräpäyksessä saatuaan kuulan sydämeensä. Useita sekunteja vallitsi huoneessa haudan hiljaisuus.
Englantilainen seisoi lattialla viruvan ruumiin vieressä ja silmäili ase kädessä ovea, odottaen joka hetki kuulevansa jalkojen töminää, sillä hän oli varma, että heti ryhdyttäisiin ottamaan selkoa pistoolin pamahduksesta. Mutta alhaalta ei kuulunut minkäänlaista ääntä, joka olisi osoittanut kenenkään siellä kuulleen laukausta, ja äkkiä Smith-Oldwickin huomio kääntyi ovesta makuukomeroon, jonka verhojen väliin ilmestyi tytön pää. Hänen levällään olevat silmänsä ja alhaalle painunut leukansa kuvastivat hämmästystä ja pelkoa.
Tytön katse oli kiintynyt lattialla lepäävään ruumiiseen, ja pian hän hiipi hiljaa huoneeseen ja meni varpaillaan vainajan luokse. Hän näytti alituisesti olevan valmis kiitämään pakoon ja saavuttuaan askeleen tai parin päähän kuolleesta hän pysähtyi, katsahti Smith-Oldwickiin ja lausui jonkun kysymyksen, jota englantilainen ei luonnollisestikaan ymmärtänyt. Sitten hän eteni ihan vainajan viereen, polvistui lattialle ja tunnusteli ruumista varovasti.
Äkkiä hän pudisti vainajaa olkapäästä ja osoittaen sitten voimaa, jota ei olisi luullut olevan niin hennossa ja tyttömäisessä olennossa, käänsi ruumiin selälleen. Jos hän oli siihen asti epäillyt, sai yksi ainoa vilkaisu kuoleman jäykistämän, kauheisiin kasvoihin hänet varmaksi siitä, että henki oli sammunut, ja kun hän sen tajusi, pääsi hänen huuliltaan mielipuolinen naurunpurskahdus toisensa jälkeen, samalla kun hän pienine käsineen löi vainajan ylöspäin käännettyjä kasvoja ja rintaa. Se oli kammottava näky, joka sai englantilaisen vaistomaisesti astahtamaan taaksepäin — hirveä, inhoittava näytelmä, jollaisia hän ei uskonut koskaan tapahtuvan muualla kuin hullujenhuoneissa ja tässä kamalassa kaupungissa.
Keskellä hurjaa riemuaan miehen kuoleman johdosta — mistään muusta syystä ei Smith-Oldwick voinut kuvitella hänen käyttäytymisensä aiheutuvan — hän äkkiä keskeytti tunnottomaan ruumiiseen kohdistamansa turhan pahoinpitelyn, ponnahti pystyyn, juoksi vikkelästi ovelle ja työnsi puisen salvan kiinni, siten turvaten heidät ulkoapäin mahdollisesti saapuvilta häiritsijöiltä. Sitten hän palasi keskelle huonetta ja puhui englantilaiselle nopeasti, silloin tällöin osoittaen vainajaa. Kun toinen ei ymmärtänyt, suuttui hän pian ja syöksähti hullun tavoin ärtyneenä eteenpäin ikäänkuin lyödäkseen Smith-Oldwickia. Tämä peräytyi muutamia askelia ja ojensi pistoolinsa häntä kohti. Vaikka hän varmastikin oli mielipuoli, ei hän ilmeisesti kuitenkaan ollut niin hullu, ettei olisi osannut yhdistää toisiinsa kovaa pamausta, vähäpätöistä asetta ja sen miehen äkillistä kuolemaa, jonka kodissa hän asusti, sillä hän talttui heti, ja hänen murhavimmansa asettui yhtä äkkiä kuin oli herännytkin.
Taaskin levisi hänen kasvoilleen tylsä, mieletön hymy; hänen äänestään haihtui tyly sävy, ja se kävi pehmeäksi ja sointuvaksi, jollainen se oli ollut hänen ensi kerran puhutellessaan Smith-Oldwickia. Nyt hän koetti merkeillä selittää, mitä halusi, viittasi englantilaista seuraamaan, meni uutimien luokse ja siirsi ne syrjään, näyttäen makuukomeroa. Se ei oikeastaan ollut mikään komero, vaan kohtalaisen tilava huone, jossa oli runsaasti mattoja, verhoja ja pehmeiden patjojen peittämiä leposohvia. Palattuaan aukolle hän osoitti ulomman huoneen lattialla viruvaa ruumista, meni sitten makuukomeron lattian poikki, nosti verhoja, jotka peittivät yhden leposohvista, ulottuen joka puolella lattiaan saakka, ja paljasti siten huonekalun alla olevan tyhjän tilan.
Hän osoitti tätä aukkoa ja sitten taaskin ruumista, ilmaisten siten selvästi haluavansa, että ruumis piilotettaisiin sinne. Mutta jos englantilainen olisi sitä epäillyt, koetti nainen haihduttaa hänen epäilyksensä tarttumalla hänen liepeeseensä ja vetämällä häntä vainajaan päin, johon he sitten yhdessä kävivät käsiksi, siirtäen sen makuukomeroon puolittain kantaen, puolittain laahaten. Aluksi oli heidän vaikeanlaista tunkea ruumista tytön sitä varten valitsemaan pieneen tilaan, mutta vihdoin se heille onnistui. Uudelleen Smith-Oldwick hämmästyi tytön hornamaista raakuutta. Huoneen keskellä ollut matto oli tahrautunut vereen; tyttö otti sen nopeasti ja käänsi sen erään huonekalun päälle, niin että tahra ei ollut näkyvissä. Siirtämällä muut matot toiseen järjestykseen ja tuomalla yhden lisää makuukomerosta hän pani huoneen kuntoon, niin ettei siinä näkynyt mitään ulkonaista merkkiä niin äskettäin tapahtuneesta murhenäytelmästä.
Kun kaikki se oli suoritettu ja verhot jälleen laskettu leposohvan ympärille kätkemään sen alla olevaa kamalaa esinettä, kietoi tyttö uudelleen kätensä englantilaisen kaulaan ja veti häntä kuolleen kohdalla oleville pehmeille, upeille patjoille. Smith-Oldwick tunsi pistävästi, kuinka kaamea hänen asemansa oli, hänet valtasi kammo ja inho, ja hänen sopivaisuudentunnettaan kirveli, mutta yhtä elävänä hänellä oli itsesäilytysvaisto. Hän tunsi, että hänellä oli oikeus ostaa henkensä melkein mistä hinnasta hyvänsä; mutta oli yksi kohta, jota vastaan hänen hienompi luonteensa nousi kapinaan.
Samassa kuului ulomman huoneen ovelta kova kolkutus. Hypähtäen leposohvalta tyttö tarttui miehen käsivarteen ja veti hänet perässään seinäviereen lähelle leposohvan päätä. Sitten hän veti syrjään verhon, paljastaen sen takana olevan syvennyksen, työnsi englantilaisen sinne ja laski verhon paikoilleen hänen eteensä, siten varmasti piilottaen hänet kaikkien huoneissa olevien katseilta.
Hän kuuli tytön menevän makuukomerosta ulomman huoneen ovelle, kuuli, että salpa vedettiin syrjään, ja sitten kuului miehen puhetta, johon sekaantui tytön ääni. Molempien sävy kuulosti täysijärkiseltä, joten hän siihen nähden olisi voinut olla kuuntelemassa jotakin tavallista vieraskielistä keskustelua. Mutta samana päivänä kestämiensä kauheiden kokemusten jälkeen hän ei voinut olla odottamatta, että verhojen takana milloin hyvänsä sattuisi mielipuolinen purkaus.
Äänien lähenemisestä hän huomasi, että pari oli tullut makuukomeroon. Häntä kannusti halu nähdä, minkälaisen miehen kanssa hän seuraavalla kerralla joutuisi ottelemaan, ja senvuoksi hän hieman raotti paksuja verhoja, jotka kätkivät parin hänen katseiltaan, ja näki miehen ja naisen istuvan leposohvalla käsivarret toistensa ympärillä. Tytön kasvoilla oli sama ilmeetön hymy, joka aikaisemmin oli suotu hänelle. Hän huomasi voivansa järjestää verhot niin, että niiden väliin jäi hyvin kapea rako, josta hän saattoi pitää silmällä makuukomerossa olevia henkilöitä paljastamatta itseään ja saattamatta itseään suurempaan ilmitulon vaaraan.
Tyttö suuteli suutelemistaan äsken tullutta, paljoa nuorempaa miestä kuin se, jonka Smith-Oldwick oli surmannut. Äkkiä tyttö irtaantui rakastajansa syleilystä, ikäänkuin hänen mieleensä olisi välähtänyt joku muisto. Hänen otsansa rypistyi, ikäänkuin hän olisi pinnistänyt ajatuksiaan, ja sitten hän säpsähtäen vilkaisi taakseen siihen syvennykseen päin, jossa englantilainen piili, minkä jälkeen hän alkoi hätäisesti kuiskuttaa kumppanilleen, heilauttaen silloin tällöin päätään syvennykseen päin ja useita kertoja tehden kädellään ja etusormellaan liikkeen, jolla hän, siitä ei Smith-Oldwick saattanut erehtyä, koetti kuvata pistoolia ja sen käyttöä.
Silloin oli englantilaisesta ilmeistä, että tyttö tahtoi kavaltaa hänet, ja tuhlaamatta sen enempää aikaa hän kääntyi selin verhoon ja alkoi hätäisesti tarkastaa piilopaikkaansa. Makuukomerossa mies ja nainen supattivat keskenään; sitten mies nousi varovasti ja hyvin hiljaa sekä veti esille käyrän sapelinsa. Varpaillaan hän lähestyi uutimia tytön hiipiessä hänen rinnallaan. Nyt ei kumpikaan virkkanut mitään, eikä huoneesta kuulunut risahdustakaan, kun tyttö hypähti eteenpäin käsi ojossa ja osoitti sormellaan verhoa miehen rinnan korkeudella. Sitten hän astui syrjään, ja hänen kumppaninsa nosti säilänsä vaakasuoraan asemaan, syöksähti eteenpäin koko painollaan ja survaisi oikealla kädellään, työntäen terävän aseen pitkin pituuttaan uutimien läpi niiden takana olevaan syvennykseen.
* * * * *
Huomattuaan rimpuilemisensa turhaksi ja käsittäen, että hänen oli säästettävä voimiaan sattuman tuonnempana ehkä tarjoaman pelastumistilaisuuden varalle, Bertha Kircher herkesi ponnistelemasta vapautuakseen prinssi Metakin otteesta tämän kiidättäessä häntä palatsin himmeästi valaistuja käytäviä pitkin. Prinssi pakeni useiden huoneiden läpi, kantaen vankiaan. Tytöstä oli ilmeistä, että vaikka hänen ryöstäjänsä olikin kuninkaan poika, saatettiin hänet silti vangita ja tuomita kolttosestaan, koska hän muutoin ei olisi niin silminnähtävän pelokkaana rientänyt pakoon viedäkseen tytön turvalliseen paikkaan ja välttääkseen itse tekonsa seuraukset.
Siitä seikasta, että mies yhtenään loi kauhistuneita silmäyksiä taakseen ja vilkuili epäluuloisesti kaikkiin soppiin ja nurkkauksiin, joiden ohitse he menivät, hän päätteli, että prinssin rangaistus saattoi olla sekä nopea että hirvittävä, jos hänet saataisiin kiinni.
Heidän noudattamastaan suunnasta hän päätteli, että heidän oli täytynyt useita kertoja pyörtää takaisin, eikä hänellä ollut aavistustakaan, mihin päin he olivat menossa. Mutta hän ei tietänyt, että prinssi oli yhtä sekaisin kuin hänkin ja juoksi umpimähkään ilman päämäärää, toivoen lopulta sattumoisin osuvansa johonkin turvalliseen paikkaan.
Eikä ollut kummakaan, että tämän mielipuolisten vanhempien vesan oli vaikea pysyä selvillä ilmansuunnista palatsin mutkikkaissa sokkeloissa, jotka olivat mielipuolten rakentamia hullua kuningasta varten. Joskus käytävä kääntyi vähitellen ja melkein huomaamatta, tehden sitten kaarroksen ja mennen ristiin itsensä kanssa; toisinaan taas lattia hitaasti kohosi seuraavan kerroksen tasalle, ja jonkun matkan päässä saattoi olla kiertoportaat, joita myöten vähämielinen prinssi taakkoineen juoksi alas huimaa vauhtia. Missä kerroksessa ja missä osassa palatsia he olivat, siitä ei Metakallakaan ollut vähäisintäkään aavistusta. Äkkiä hän pysähtyi suljetun oven eteen, sysäsi sen auki ja astui kirkkaasti valaistuun huoneeseen, joka oli täynnä sotureita ja jonka toisessa päässä istui kuningas upealla valtaistuimella. Sen vieressä oli toinen valtaistuin, jolla kyykötti tavattoman kookas naarasleijona, ja silloin johtuivat tytön mieleen Xanilan sanat, jotka aikanaan eivät olleet tehneet häneen mitään vaikutusta: "Mutta hänellä oli useita muita kuningattaria, eivätkä ne kaikki olleet ihmisiä."
Nähdessään Metakin ja tytön kuningas ponnahti pystyyn ja suinpäin syöksyi salin poikki. Hullu, hillitön vimma oli hävittänyt hänestä kaikki kuninkuuden jäljetkin. Ja juostessaan hän kiljui kohti kurkkuaan määräyksiä ja komennuksia. Heti kun Metak oli niin varomattomasti aukaissut oven tähän mehiläispesään, pyörsi hän myöskin ympäri ja alkoi paeta toiseen suuntaan. Mutta nyt hänen kintereillään oli satakunta nauravaa, kirkuvaa ja ehkä kiroilevaa miestä. Hän pujahteli sinne ja tänne, välttäen takaa-ajajia useita minuutteja, kunnes hän pitkän, jyrkästi alaspäin viettävän käytävän alapäässä tuoksahti useiden soihtujen valaisemaan, maanalaiseen kammioon.
Huoneen lattian keskellä oli laajahko vesiallas, jonka pinta oli vain muutamia sentimetrejä lattian alapuolella. Pakenevan prinssin ja hänen vankinsa jälessä rientävät miehet ehtivät huoneeseen ajoissa nähdäkseen Metakin hyppäävän tyttö mukanaan veteen ja katoavan pinnan alle, vieden vankinsa mennessään. Vaikka he kiihtyneinä odottivat altaan äärellä, ei uponneista kumpikaan kohonnut jälleen pinnalle.
* * * * *
Kun Smith-Oldwick kääntyi tarkastamaan piilopaikkaansa ja tunnusteli sen takaseinää, sattuivat hänen kätensä heti oven laudoitukseen ja samanlaiseen salpaan kuin se oli, jolla ulomman huoneen ovi oli teljetty. Vedettyään puisen salvan varovasti ja meluttomasti auki hän työnsi hiljaa ovea, joka helposti ja äänettömästi avautui, päästäen hänet sysimustaan pimeyteen. Liikkuen varovasti ja haparoiden joka askeleella hän poistui komerosta ja sulki oven jälkeensä.
Tunnustelemalla hän huomasi joutuneensa kapeaan käytävään. Edettyään sitä myöten muutamia metrejä hän äkkiä kohtasi esteen, nähtävästi käytävään pystytetyt portaat. Hän kopeloi niitä käsillään, kunnes oli varma siitä, että ne todella olivat portaat ja että niiden takana oli vankka seinä, johon käytävä päättyi. Koska hän ei niin ollen päässyt eteenpäin eikä halunnut palata samaa tietä ja koska portaiden alapää oli käytävän lattialla, ei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin kavuta niitä myöten ylöspäin. Niin hän tekikin, pitäen pistoolinsa valmiina puseronsa sivutaskussa.
Noustuaan vain kaksi tahi kolme pienaa hän äkkiä kolautti kipeästi päänsä yläpuolellaan olevaan kovaan pintaan. Tunnustelemalla kädellään hän sai selville, että tien sulki katossa oleva luukku, jota hänen vähäisellä ponnistuksella onnistui nostaa muutamia sentimetrejä. Raosta näkyi afrikkalaisen yön tähtikirkas taivas.
Hän huokasi helpotuksesta, mutta oli edelleenkin hyvin varovainen, työnsi luukkua siksi paljon syrjään, että sai pistetyksi päänsä silmiä myöten ulkoilmaan. Nopea vilkaisu vakuutti hänelle, ettei ketään ollut kyllin likellä huomatakseen hänen liikkeitään; sikäli kuin hän saattoi erottaa, ei ollut ketään näkyvissä.
Hän kiskoi nopeasti itsensä aukosta katolle, sijoitti luukun paikoilleen ja koetti ottaa selville, missä oli. Suoraan hänen eteläpuolellaan liittyi se matala katto, jolla hän oli, rakennuksen paljon korkeampaan osaan, joka kohosi useita kerroksia hänen yläpuolelleen. Muutamien metrien päässä lännessä päin näkyi kiemurtelevalla kadulla palavien soihtujen lepattavaa valoa, ja sitä kohti hän suuntasi askeleensa.
Katon reunalta hän katseli tämän hullujen kaupungin öistä elämää. Hän näki miehiä, naisia, lapsia ja leijonia, ja kaiken hänen näkemänsä nojalla oli ilmeistä, että vain leijonat olivat tervejärkisiä. Tarkastamalla tähtiä hän pääsi helposti selville ilmansuunnista ja muisteltuaan tarkoin, mitä tietä hän oli tullut ensin kaupunkiin ja sitten tänne katolle, hän päätteli, että katu, jota hän nyt katseli, oli sama, jota myöten hänet ja Bertha Kircher oli tuotu vankeina aikaisemmin samana päivänä.
Jos hän kykenisi laskeutumaan sinne, saattaisi hän kenenkään huomaamatta mennä pylväskäytävän varjossa kaupungin portille. Hän oli jo hylännyt mielestään toivottoman ajatuksen siitä, että etsisi ja koettaisi auttaa tyttöä, sillä mitäpä hän yksin muutamine panoksineen mahtaisi koko kaupungin asestettuja miehiä vastaan. Oli epäiltävää, voisiko hän hengissä selviytyä kaupungin edustalla olevasta metsästä, jossa vilisi leijonia, ja jos hänen jonkun ihmeen kautta onnistuisikin päästä sen takana leviävään erämaahan, olisi hänen kohtalonsa kuitenkin ratkaistu, mutta nyt häntä kannusti vain yksi halu — poistua niin kauaksi kuin mahdollista tästä kamalasta hullujen kaupungista.
Lähinnä pohjoisessa olevaan katujen risteykseen saakka olivat katot samankorkuisia kuin se, jolla hän seisoi. Suoraan hänen allaan oli soihtu. Voidakseen turvallisesti laskeutua kadulle, oli hänen löydettävä mahdollisimman pimeä kohta. Senvuoksi hän siirtyi pitkin kattojen reunaa, etsien paikkaa, johon voisi päästä pysyen verrattain hyvin piilossa.
Hän sai edetä vähän matkaa kadun itään päin tekemän jyrkän polvekkeen toiselle puolen, ennen kuin löysi mieleisensä kohdan. Mutta sielläkin hänen oli odotettava hyvä aika sopivaa hetkeä alkaakseen kiivetä pylväskäytävän patsasta myöten alas. Joka kerta, kun hän aikoi soluttautua räystäältä, säikäyttivät joltakin suunnalta kuuluvat askeleet hänet luopumaan yrityksestään, kunnes hän vihdoin oli melkein alkanut uskoa, että hänen oli odotettava siihen asti, kunnes koko kaupunki nukkuisi, ennen kuin voisi jatkaa pakomatkaansa. Mutta vihdoinkin tuli suotuisa hetki, ja vaikka häntä kalvoikin sisäinen tuska, alkoi hän kuitenkin ulkoisesti rauhallisena laskeutua kadulle.
Seisoessaan vihdoin pylväskäytävän suojassa hän kiitti onneaan siitä, että hänellä siihen saakka oli ollut niin hyvä menestys. Mutta äkkiä hän kuuli hiljaista ääntä takaansa, pyörähti ympäri ja näki edessään keltaiseen sotilasvaippaan puetun kookkaan miehen.
YHDESTOISTA LUKU
Ulos seinäsyvennyksestä
Numa, leijona, murisi pettymyksestä ja raivosta luisuessaan takaisin maahan muurin juurelle tehtyään epäonnistuneen yrityksen tavoittaa pakenevaa apinamiestä ja kiskoa hänet alas. Se jännittäytyi ponnahtamaan toisen kerran pakenevan saaliinsa jälkeen, mutta samassa sen sieraimet tunsivat siihen saakka huomaamatta jääneen tuoksahduksen takaa-ajetun hajussa. Numa nuuhki maata, jota Tarzanin paljas jalka oli koskettanut, ja sen murina muuttui hiljaiseksi vinkunaksi, sillä se oli tuntenut saman ihmisen hajun, joka oli pelastanut sen wamabojen kuopasta.
Mitä ajatuksia risteili tuossa jykevässä päässä? Kenpä voisi sen sanoa? Mutta nyt ei enää näkynyt jälkeäkään pettymyksestä ja raivosta, kun leijona kääntyi majesteettisesti astelemaan itään päin pitkin muurin juurta. Kaupungin itäpäässä se kääntyi etelään, jatkaen matkaansa ulkomuurin eteläreunalle. Siellä sijaitsivat tarhat ja aitaukset, jossa kasveja syöviä eläimiä lihotettiin kaupungin kesytettyjen leijonien ruuaksi. Metsän isot, mustat leijonat käyttivät ravinnokseen melkein yhtä puolueettomasti sekä näitä kasvinsyöjiä että ihmisiä. Samoin kuin pyydystyskuopan Numa tekivät ne silloin tällöin retkiä erämaan poikki wamabojen hedelmälliseen maahan, mutta useimmiten ne tyydyttääkseen lihantarvettaan verottivat Herogin, hullun kuninkaan, muuritetun kaupungin karjalaumoja tahi sieppasivat jonkun hänen kovaonnisista alamaisistaan.
Pyydystyskuopan Numa oli eräässä suhteessa poikkeus metsätovereistaan. Se oli pentuna joutunut ansaan ja viety kaupunkiin, missä sitä oli säilytetty siitoseläimenä, mutta oli päässyt karkaamaan toisella ikävuodellaan. Mielipuolien kaupungissa oli sille koetettu opettaa, ettei se saanut syödä ihmisenlihaa, ja sen koulutuksen johdosta se ei ahdistanut ihmistä muulloin kuin raivostuneena tai jäytävän nälän pakottamana.
Mielipuolten karjatarhoja suojaa ulkoseinä, pystyyn pannuista puunrungoista kyhätty paalutus. Runkojen alapäät on upotettu maahan, ne on sijoitettu mahdollisimman lähelle toisiaan ja nivottu lujasti yhteen pajuvitsaksilla. Sopivien välimatkojen päässä toisistaan on portteja, joista eläimet päivän ajaksi ajetaan kaupungin eteläpuolella oleville laitumille. Juuri tällöin metsän mustat leijonat aina verottavat karjalaumoja raskaimmin, ja hyvin harvoin yrittää leijona tarhaan öiseen aikaan. Mutta tunnettuaan hyväntekijänsä hajun tahtoi pyydystyskuopan Numa taaskin päästä muurien ympäröimään kaupunkiin, ja tämän ajatuksen pyöriessä sen viekkaissa aivoissa se hiipi varovasti paalutuksen ulkopuolella, tunnustellen pehmeällä käpälällään jokaista porttia, kunnes tapasi sellaisen, joka näytti olevan huonosti teljetty. Se laski ison päänsä alas ja painautui porttia vasten, ponnistaen eteenpäin koko kookkaan ruumiinsa painolla ja jättiläislihastensa voimalla — vain yksi valtava rynnistys, ja Numa oli tarhassa.
Aitauksessa oli lauma vuohia, jotka heti raatelijan ilmestyttyä lähtivät hurjasti pakoon tarhan vastaiselle, kaupungin etelämuuriin rajoittuvalle laidalle. Numa oli ennenkin ollut samanlaisessa tarhassa ja tiesi senvuoksi, että jossakin kohdassa muuria oli pieni ovi, josta paimen saattoi tulla kaupungista laumansa luokse. Se lähestyi sitä ovea; on vaikea sanoa, tekikö se sen harkitusti vaiko sattumalta, mutta seuraavien tapahtumien valossa näyttää edellinen mahdolliselta.
Päästäkseen portille täytyi sen mennä suoraan lauman halki, joka oli pelokkaana sulloutunut aukon lähettyville, joten taaskin kuului rajua sorkkien töminää, kun Numa nopeasti asteli ovelle. Jos Numalla oli ollut suunnitelma, oli se suunnitellut hyvin, sillä tuskin se oli ehtinyt paikalleen, kun ovi avautui ja paimen pisti päänsä aitaukseen, ilmeisesti haluten nähdä, mikä oli laumassa sattuneen hämmingin syy.
Mahdollisesti hän sai sen selville, mutta se on epäiltävää, sillä oli pimeä, ja vankka kynnekäs käpälä, joka kohosi ja antoi hänelle niin voimakkaan iskun, että hänen päänsä melkein irtaantui ruumiista, liikkui niin nopeasti ja äänettömästi, että mies oven avaamisen jälkeen kuoli sekunnin murto-osassa. Sitten Numa, joka nyt tunsi tien, pujahti muurin lävitse kaupungin himmeästi valaistuille kaduille.
* * * * *
Kun Smith-Oldwick näki soturin keltaiseen vaippaan puetun miehen lähellään, välähti hänen päähänsä heti ajatus, että hänen oli ammuttava mies kuoliaaksi ja sitten pyrittävä pakoon, luottaen jalkoihinsa ja mutkittelevien katujen hämärään valaistukseen, sillä hän tiesi, että jos häntä puhuteltaisiin, hänet myöskin jälleen vangittaisiin, koska tämän kummallisen kaupungin jokainen asukas varmastikin tunsi hänet muukalaiseksi. Olisi perin helppoa ampua mies suoraan taskusta, jossa pistooli oli, vetämättä asetta esille, ja siinä tarkoituksessa englantilainen sujautti kätensä puseronsa sivutaskuun. Mutta samassa hän tunsi lujan otteen ranteessaan, ja matala ääni kuiskasi englanninkielellä: "Luutnantti, minähän tässä olen, Apinain Tarzan."
Smith-Oldwickia niin kauan painaneen hermojännityksen lauettua hän kävi heikoksi kuin sylilapsi, niin että hänen oli pakko tukea saadakseen tarttua apinamiehen käsivarteen eikä hän kyennyt saatuaan jälleen puhekykynsä muuta kuin hokemaan: "Te? Te? Minä luulin teitä kuolleeksi."
"Ei; en ole kuollut", virkkoi Tarzan, "ettekä tekään näy olevan. Mutta miten on tytön laita?"
"En ole nähnyt häntä", vastasi englantilainen, "siitä pitäen kun meidät tuotiin tänne. Meidät vietiin tässä lähellä olevan aukion varrella sijaitsevaan taloon, ja siellä meidät erotettiin toisistamme. Hänet lähetettiin pois vartijoiden saattamana, ja minut pistettiin leijonatarhaan. Senjälkeen en ole häntä nähnyt."
"Miten pelastuitte?" tiedusti apinamies.
"Leijonat eivät näkyneet suuresti välittävän minusta, ja pakenin sieltä kiipeämällä puuhun ja sitten ikkunasta erääseen toisen kerroksen huoneeseen. Siellä oli minulla muutaman miekkosen kanssa pieni kahakka, ja minut piilotti eräs heidän naisistaan seinäsyvennykseen. Sitten se veijari kavalsi minut eräälle toiselle huoneeseen osuneelle vintiölle, mutta löysin oven, josta pujahdin ulos ja nousin katolle. Siellä olin melkoisen pitkän ajan, odottaen tilaisuutta päästäkseni kadulle kenenkään huomaamatta. Siinä kaikki, mitä tiedän, eikä minulla ole kaukaisinta aavistusta, mistä Bertha Kircheriä olisi etsittävä."
"Minne aioitte nyt lähteä?" kysyi Tarzan.
Smith-Oldwick epäröi. "Minä — enhän kyennyt tekemään täällä mitään yksin ja aioin koettaa livahtaa pois tästä kaupungista ja jollakin tavoin päästä idässä päin olevien brittiläisten joukkojen luokse noutamaan apua."
"Se ei teille onnistuisi", sanoi Tarzan. "Joskin selviytyisitte elävänä metsästä, ette ikinä jaksaisi mennä erämaan halki ilman muonaa ja vettä."
"Mitä meidän sitten on tehtävä?" tuskitteli englantilainen.
"Meidän on koetettava löytää tyttö", vastasi apinamies. Sitten hän näytti unohtaneen englantilaisen ja järkeilevän vain lujittaakseen omaa päätöstään. "Olkoonpa hän saksalainen ja vakooja, mutta hän on myöskin nainen — valkoinen nainen — en voi jättää häntä tänne."
"Mutta miten voimme löytää hänet?" tiedusti englantilainen.
"Olen seurannut häntä tänne asti", selitti Tarzan, "ja jollen ole pahasti erehtynyt, osaan seurata häntä kauemmaksikin."
"Mutta enhän minä voi tulla mukaanne tässä puvussa panematta meitä molempia alttiiksi ilmitulon ja vangitsemisen vaaralle", huomautti Smith-Oldwick.
"Siispä meidän on hankittava teille toiset vaatteet", virkkoi Tarzan.
"Miten?" kysäisi englantilainen.
"Menkää kaupungin muurin vieressä olevalle katolle, jolle ensiksi saavuin", vastasi apinamies hymyillen tuikeasti, "ja kysykää siellä viruvalta alastomalta vainajalta, miten sain valepukuni!"
Smith-Oldwick loi pikaisen silmäyksen kumppaniinsa. "Siinäpä se!" hän huudahti. "Minä tiedän miekkosen, joka ei enää tarvitse pukuaan, ja jos vain pääsemme takaisin tuonne katolle, löydämme luullakseni hänet ja saamme hänen tamineensa kohtaamatta paljoa vastarintaa. Siellä on vain tyttö ja nuori mies, jotka helposti yllätämme ja nujerramme."
"Mitä tarkoitatte?" tiedusti Tarzan. "Mistä tiedätte, ettei mies enää tarvitse vaatteustaan?"
"Tiedän sen siitä", ilmoitti englantilainen, "että surmasin hänet."
"Ahaa!" äänsi apinamies. "Ymmärrän. Taitaapa ollakin helpompi menetellä niin kuin karata jonkun kimppuun täällä kadulla, jossa on suurempi mahdollisuus, että meitä häiritään."
"Mutta miten ihmeessä pääsemme taaskin tuonne katolle?" kummasteli
Smith-Oldwick.
"Samoin kuin te sieltä tulitte", vastasi Tarzan. "Katto on matala, ja jokaisen pylvään yläpää muodostaa pienen ulkoneman. Panin sen merkille teidän laskeutuessanne. Eivät kaikki rakennukset olisi meille niin mukavia."
Smith-Oldwick katsahti matalan katon räystääseen. "Eihän se kyllä ole varsin korkealla", hän sanoi, "mutta minua peloittaa, etten kykene kiipeämään sinne. Koetan kuitenkin — olen ollut hyvin heikko, siitä pitäen kun leijona murjoi ja vartijat pieksivät minua, enkä myöskään ole syönyt sitten kun eilen."
Tarzan mietti hetkisen. "Teidän on lähdettävä mukaani", hän virkkoi vihdoin. "En voi jättää teitä tänne. Te voitte pelastua vain minun avullani, enkä minä voi poistua kanssanne, ennen kuin olemme löytäneet tytön."
"Minä tahdonkin tulla mukaanne", vastasi Smith-Oldwick. "Eihän minusta tosin ole nyt paljoakaan apua, mutta näinkin on kaksi aina parempi kuin yksi."
"Hyvä! Ja nyt matkaan!" komensi Tarzan, ja ennen kuin englantilainen aavistikaan, mitä toinen aikoi, oli apinamies nostanut hänet maasta ja heittänyt hänet olalleen. "Pitäkää kiinni nyt!" kuiskasi Tarzan sitten ja kiipesi ketterästi kuin apina pylvästä myöten ylöspäin. Kaikki kävi niin ripeästi ja helposti, että englantilainen tuskin ehti huomatakaan, ennen kuin hän jo oli katolla.
"Kas näin! Opastakaa minut nyt äsken mainitsemaanne paikkaan!" kehoitti
Tarzan.
Smith-Oldwickin ei ollut lainkaan vaikea löytää luukkua, josta hän oli tullut katolle. Nostettuaan sen syrjään kumartui apinamies kuuntelemaan ja haistelemaan. "Tulkaa!" hän käski hetkisen kuluttua ja laskeutui edellä sisälle. Smith-Oldwick seurasi häntä, ja yhdessä he sitten hiipivät pimeässä sen komeron takaseinässä olevalle ovelle, johon tyttö oli englantilaisen piilottanut. Ovi oli longallaan, ja raosta Tarzan näki valoa hohtavan niiden verhojen lävitse, jotka erottivat sen makuukomerosta.
Hän tirkisti raosta ja näki tytön ja nuoren miehen, joista englantilainen oli puhunut, istuvan vastakkain matalan pöydän ääressä, jolle oli katettu ruokaa. Tarjoilemassa oli jättiläiskokoinen neekeri, ja häntä apinamies silmäili tarkimmin. Tarmangani tunsi laajoilla alueilla mustien maanosassa asuvien useiden neekeriheimojen erikoispiirteet ja arveli vihdoin olevansa jotakuinkin varma siitä, mistä osasta Afrikkaa tämä orja oli kotoisin, ja osaavansa hänen kansansa kieltä. Oli kuitenkin mahdollista, että mies oli joutunut vangiksi jo lapsena ja unohtanut äidinkielensä, jota hän ei ollut saanut puhua pitkiin aikoihin, mutta sattumallahan olikin ollut osansa melkein kaikissa Tarzanin elämänvaiheissa. Niinpä hän odotti kärsivällisesti, kunnes neekeri askaroidessaan lähestyi pientä, lähinnä sitä komeroa olevaa pöytää, jossa Tarzan ja apinamies piileksivät.
Kun orja kumartui ottamaan pöydälle sijoitettua maljakkoa, ei hänen korvansa ollut kaukana raosta, josta Tarzan tirkisteli. Neekeri, jolla ei ollut aavistustakaan syvennyksen olemassaolosta, luuli kuulevansa suoraan tiiviistä seinästä lähteneet äidinkielellään kuiskatut sanat: "Jos haluat päästä takaisin vamabojen maahan, niin älä hiisku mitään, vaan tottele käskyjäni!"
Neekeri mulkoili kauhistuneena lähellään oleviin verhoihin. Apinamies näki hänen vapisevan ja alkoi pelätä, että mies säikähdyksissään antaisi heidät ilmi. "Älä pelkää!" hän kuiskasi. "Olemme ystäviäsi."
Vihdoin neekeri puhkesi puhumaan, supattaen niin hiljaa, että apinamiehenkään herkät korvat tuskin erottivat hänen sanojaan. "Millä tavoin", hän kysyi, "voi Otobu-raukka palvella jumalaa, joka puhuttelee häntä vankasta seinästä?"
"Näin", vastasi Tarzan. "Meitä on kaksi, ja aiomme tulla sinne sisälle. Auta meitä estämään tuota miestä ja tuota naista pääsemästä pois täältä ja huutamasta toisia avukseen!"
"Autan teitä kyllä pitämään heitä tässä huoneessa", lupasi neekeri. "Mutta älkää pelätkö, että heidän huutonsa saisivat toisia rientämään tänne! Seinät on rakennettu niin, ettei niiden lävitse kuule mitään, ja jos kuuluisikin, niin mitäpä väliä sillä olisi tässä kaupungissa, jossa ilma alituisesti värähtelee hullujen asukasten kirkaisuista? Älkää pelätkö heidän huutojaan! Kukaan ei kiinnitä niihin huomiota. Lähden täyttämään käskyänne."
Neekeri meni huoneen poikki pöydän luokse, laskien sille uuden ruokalajin juhlijoiden eteen. Sitten hän siirtyi miehen taakse ja suuntasi katseensa siihen kohtaan seinästä, josta apinamiehen ääni oli lähtenyt, ikäänkuin sanoakseen: "Herra, olen valmis."
Vitkastelematta enempää Tarzan sysäsi verhot syrjään ja astui huoneeseen. Hänet nähdessään nousi nuori mies pöydästä, mutta samassa tarttui musta orja häneen takaapäin. Tyttö oli selin apinamieheen ja tämän kumppaniin päin eikä aluksi huomannut heidän saapumistaan, nähden vain orjan käyvän hänen rakastajansa kimppuun. Kovasti kiljaisten hän syöksähti eteenpäin auttamaan viimemainittua. Tarzan hypähti hänen vierelleen ja kouraisi lujalti hänen käsivarrestaan, ennenkuin hän ennätti sekaantua Otobun ja nuoren miehen väliseen kamppailuun. Kun hän pyörähti apinamiehen puoleen, kuvastui hänen kasvoistaan aluksi vain mielipuolista vimmaa, mutta melkein heti muuttui se ilme tylsämieliseksi hymyksi, jonka Smith-Oldwick jo tunsi, ja hän alkoi hentoine sormineen lempeästi hypistellä tulokasta.
Melkein samassa hän havaitsi Smith-Oldwickin, mutta hänen kasvoillaan ei näkynyt jälkeäkään hämmästyksestä eikä kiukusta. Ilmeisesti tuo järjetön olento-parka tunsi vain kaksi mielialaa ja siirtyi toisesta toiseen salamannopeasti.
"Vartioikaa häntä hetkinen!" komensi Tarzan englantilaista. "Sillä aikaa minä riisun aseet tuolta miekkoselta." Mentyään nuoren miehen luokse, jonka hillitseminen kävi Otobulle vaikeaksi, Tarzan anasti hänen miekkansa. "Sano heille", hän käski neekeriä, "jos osaat puhua heidän kieltään, ettemme tee heille pahaa, jos he antavat meidän suorittaa asiamme ja poistua rauhassa!"
Neekeri oli tuijottanut Tarzaniin silmät levällään ilmeisesti käsittämättä, kuinka tämä jumala saattoi esiintyä noin aineellisessa muodossa, puhuen valkoisen bwanan äänellä ja puettuna tämän kaupungin soturien vaippaan, vaikka hän silminnähtävästi ei ollut kaupunkilaisia. Mutta siitä huolimatta ei hänen alkuperäinen luottamuksensa ääneen, joka oli tarjonnut hänelle vapautta, lainkaan horjunut, ja hän totteli Tarzanin käskyjä.
"He haluavat tietää, mitä tahdotte", selitti Otobu puhuttuaan miehen ja tytön kanssa.
"Ilmoita heille, että ensiksikin tahdomme ruokaa", virkkoi Tarzan, "ja sitten jotakin muuta, minkä tiedämme löytävämme tästä huoneesta. Ota miehen keihäs, Otobu! Se näkyy olevan nojallaan seinää vasten tuolla nurkassa. Ja te, luutnantti, ottakaa hänen sapelinsa!" Sitten hän taaskin jatkoi Otobulle: "Minä vartioin miestä sillä aikaa kun sinä vedät esille sen, mitä on tuon seinävieressä olevan leposohvan alla." Ja Tarzan osoitti mainittua huonekalua.
Otobu oli oppinut tottelemaan ja noudatti hänen käskyään. Mies ja tyttö seurasivat häntä katseillaan, ja kun hän veti syrjään verhot ja kiskoi esille Smith-Oldwickin surmaaman miehen ruumiin, päästi tytön rakastaja äänekkään kirkaisun ja koetti syöksyä vainajan luokse. Mutta Tarzan pidätti häntä, ja sitten mies kävi hänen kimppuunsa kynsin ja hampain. Tarzan sai ponnistaa melkoisesti saadakseen miehen hillityksi, ja Otobun riisuessa ruumiin päällysvaatteita hän käski neekerin tiedustaa nuorukaiselta, miksi tämä oli niin ilmeisesti kiihtynyt nähdessään vainajan.
"Sen voin sanoa teille, bwana", vastasi Otobu. "Tämä mies oli hänen isänsä."
"Mitä hän puhuu tytölle?" kysyi Tarzan.
"Hän tiedustaa, tiesikö tyttö, että hänen isänsä ruumis oli leposohvan alla. Ja tyttö väittää, ettei hän tiennyt sitä."
Tarzan selosti keskustelun Smith-Oldwickille, joka hymyili. "Jos tuo miekkonen olisi nähnyt tytön poistavan kaikki rikoksen jäljet ja järjestävän leposohvan peitteen, niin että ruumis jäi piiloon, autettuaan ensin minua raahaamaan sen huoneen poikki, ei hänen tarvitsisi olla epävarma siitä, mitä tyttö jutusta tietää. Tuo matto, joka verhoaa tuolla nurkassa olevaa penkkiä, sijoitettiin sinne kätkemään veritahraa — eräissä suhteissa he eivät olekaan niin perin typeriä."
Neekeri oli tällä välin riisunut vainajalta päällysvaatteet, ja Smith-Oldwick veti niitä hätäisesti ylleen oman pukunsa päälle. "Ja nyt", sanoi Tarzan, "istuudumme syömään. Jos vatsa on tyhjä, ei saada paljoakaan aikaan." Syötäessä apinamies koetti keskustella molempien kaupunkilaisten kanssa Otobun välityksellä. Hän sai tietää, että he olivat heidän vierellään lattialla viruvan vainajan palatsissa. Hän oli ollut jonkunlainen virkamies ja perheineen kuulunut hallitsevaan luokkaan, vaikkakaan ei hovin henkilökuntaan.
Kun Tarzan tiedusti heiltä Bertha Kircheriä, vastasi nuori mies, että hänet oli viety kuninkaan palatsiin, ja kun häneltä kysyttiin sen syytä, selitti hän: "Kuningasta varten tietysti."
Keskustelun aikana tekivät sekä mies että tyttö varsin täysijärkisen vaikutuksen, jopa esittivät muutamia kysymyksiä siitä maasta, mistä heidän kutsumattomat vieraansa olivat kotoisin. He olivat hyvin ällistyneitä, kun heille kerrottiin, että heidän laaksonsa ulkopuolella oli muutakin kuin vedettömiä aavikkoja. Kun Otobu Tarzanin kehoituksesta tiedusti mieheltä, tunsiko hän kuninkaan palatsin sisäosia, vastasi hän tuntevansa. Hän oli muka kuninkaan pojan, prinssi Metakin, ystäviä ja oli usein käynyt palatsissa, ja Metak oli myöskin monesti käynyt täällä hänen isänsä palatsissa. Syödessään Tarzan vaivasi aivojaan miettien, millä tavoin voisi käyttää hyväkseen nuorukaisen paikallistuntemusta päästäkseen palatsiin, mutta ei ollut mielestään keksinyt tyydyttävää suunnitelmaa, kun ulomman huoneen ovelta kuului kovaa kolkutusta.
Hetkisen olivat kaikki vaiti. Sitten huusi nuori mies äänekkäästi jotakin sisään pyrkiville henkilöille. Heti juoksi Otobu hänen luokseen ja koetti tukahduttaa hänen sanojaan painamalla kätensä hänen suulleen.
"Mitä hän puhui?" kysyi Tarzan.
"Hän käski heitä murtamaan oven ja pelastamaan hänet ja tytön kahden tänne tunkeutuneen muukalaisen käsistä, jotka ovat vanginneet heidät. Jos he pääsevät sisään, surmaavat he meidät kaikki."
"Käske hänen", komensi Tarzan, "pysyä hiljaa! Muutoin tapan hänet."
Otobu teki työtä käskettyä, ja nuori mielipuoli muuttui jörön äänettömäksi. Tarzan meni makuukomerosta ulompaan huoneeseen katsomaan, miten jyskytys oli tehonnut oveen. Smith-Oldwick astui muutamia askelia hänen jälessään, jättäen Otobun vartioimaan molempia vankeja. Apinamies oivalsi, ettei ovi voisi kauan kestää sen laudoitukseen ulkopuolelta kohdistettuja ankaria iskuja. "Olisin halunnut käyttää tuota toisessa huoneessa olevaa vekkulia", hän virkkoi Smith-Oldwickille, "mutta minusta näyttää, että meidän on laittauduttava täältä pois samaa tietä, jota tulimme. Meidän on aivan hyödytöntä odottaa täällä noita oven takana meluavia miehiä ja ryhtyä heidän kanssaan kahakkaan. Äänistä päättäen heitä on siellä toistakymmentä. Tulkaa!" hän kehoitti. "Menkää te edellä! Minä tulen perässä."
Kun he palasivat makuukomeroon, kohtasi heitä siellä kokonaan toisenlainen näky kuin se oli, jolle he hetkinen sitten olivat kääntäneet selkänsä. Lattialla nähtävästi hengettömänä virui neekeriorjan ruumis, ja molemmat vangit olivat tyyten kadonneet.