KAHDESTOISTA LUKU
Pako Xujasta
Kun Metak kantoi Bertha Kircheriä vesiallasta kohti, ei tytöllä aluksi ollut aavistustakaan siitä, mitä mies aikoi, mutta kun tämä heidän lähestyessään äyrästä ei hiljentänyt vauhtiaan, arvasi hän prinssin kauhean aikomuksen. Kun Metak hyppäsi päistikkaa veteen, vieden hänet mukanaan, sulki hän silmänsä ja huokaisi äänettömän rukouksen, sillä hän oli varma, että mielipuolen tarkoitus oli surmata itsensä ja hänet. Mutta luonnon ensimmäinen laki on niin voimakas, että tyttö tarrautui tiukasti elämään, vaikka uskoikin varmasti kuolevansa, ja rimpuili vapautuakseen hullun väkevästä otteesta, pidättäen samalla hengitystään ja koettaen siirtää tuonnemmaksi viimeistä hetkeä, jolloin tukahduttava vesi pakostakin tulvisi hänen keuhkoihinsa.
Koko tämän hirvittävän koettelemuksen ajan hän jaksoi pitää kaikki aistinsa täysin vireillä; niinpä hän heti sen jälkeen, kun he syöksyivät veteen, tunsi, että mies ui pinnan alla eteenpäin, vieden häntä mukanaan. Metak vetäisi kenties alun toistakymmentä vetoa suoraan altaan toista päätä kohti, kohoten sitten pinnalle, ja jälleen huomasi tyttö päänsä olevan veden yläpuolella. Hän aukaisi silmänsä ja näki, että he olivat mutkittelevassa käytävässä, jota sen kattoon sijoitetut ristikkoluukut valaisivat himmeästi ja joka oli täynnä vettä seinästä seinään.
Mies ui pitkin käytävää kevein, väkevin vedoin, pitäen samalla tytön leukaa veden pinnalla. Uituaan sillä tavoin pysähtymättä kymmenen minuuttia hän puhutteli tyttöä, mutta tämä ei ymmärtänyt häntä, mikä hänelle ilmeisesti heti selvisi, sillä hän alkoi puolittain kellua ja muutti asentoaan niin, että saattoi toisella kädellään koskettaa tytön nenää ja suuta. Bertha Kircher käsitti hänen tarkoituksensa ja veti heti syvän henkäyksen, minkä jälkeen mies vikkelästi sukelsi veteen, vetäen toisen mukaansa ja uiden taaskin toistakymmentä vetoa pinnan alla.
Kun he nousivat jälleen pinnalle, huomasi Bertha Kircher, että he olivat laajassa lammikossa ja että tähdet tuikkivat kirkkaina korkealla heidän yläpuolellaan, kun taas heidän molemmilla puolillaan oli kupukattoisia ja torneilla varustettuja rakennuksia, jotka kuvastuivat selväpiirteisinä tähdekästä taivasta vasten. Metak ui ripeästi lammikon pohjoiselle äyräälle, jossa he nousivat tikapuita myöten rannalle. Aukiolla oli muitakin ihmisiä, jotka kuitenkin kiinnittivät vain vähän, jos lainkaan huomiota noihin kahteen läpimärkään henkilöön. Kun Metak asteli ripeästi eteenpäin tyttö sivullaan, saattoi Bertha Kircher vain arvailla, mitä mies aikoi. Hän ei keksinyt mitään pakokeinoa, ja senvuoksi hän meni nurkumatta vangitsijansa mukana, toivottomalta näyttävästä asemastaan huolimatta sittenkin toivoen, että joku onnellinen sattuma tarjoaisi hänelle kaivatun tilaisuuden pelastaa henkensä ja vapautensa.
Metak saattoi hänet erääseen rakennukseen. Astuessaan sisälle tunsi hän sen samaksi, johon hän ja luutnantti Smith-Oldwick oli viety silloin, kun heidät tuotiin kaupunkiin. Nyt ei näkynyt miestä kaiverruksin koristetun pöydän takana, mutta huoneessa oli toistakymmentä soturia puettuina sen suvun vaippoihin, jonka palveluksessa he olivat; tässä tapauksessa olivat vaipat valkoiset, ja jokaisen rinnassa ja selässä oli vaakunamerkkinä pieni leijona.
Tunnettuaan sisälle astuneen Metakin nousivat miehet pystyyn, ja vastaukseksi hänen lausumaansa kysymykseen hänelle osoitettiin huoneen peräseinässä olevaa holvattua ovea. Metak vei tytön sinne, mutta sitten näytti hänessä äkkiä heränneen epäluulo, hänen silmänsä soukkenivat ovelasti, hän kääntyi sotureihin päin ja komensi jotakin, minkä jälkeen he kaikki menivät hänen edellään kapeasta ovesta ja vähän matkan päässä sen takana kohoavia portaita ylös.
Portaita ja niiden yläpäästä alkavaa käytävää valaisemassa oli pieniä soihtuja, joiden valossa näkyi useita ovia käytävän seinissä. Miehet opastivat prinssin yhdelle niistä. Bertha Kircher näki heidän kolkuttavan, ja paksun oven takaa kuului heikko vastaus. Hänen ympärillään oleviin miehiin vaikutti se kuin sähköisku. He joutuivat kaikki heti kiihdyksiin ja alkoivat kuninkaan pojan määräyksestä rajusti jyskyttää ovea, heittäytyä sitä vasten ja koettaa hakata sen laudoitusta rikki sapeleillaan. Tämä hänen vangitsijoittensa ilmeinen kiihtynys ihmetytti tyttöä.
Hän näki oven horjuvan uudistetuista kolhaisuista, mutta ei nähnyt, että juuri kun se oli rämähtämäisillään sisälle, pujahtivat ne ainoat kaksi miestä koko maailmassa, jotka olisivat saattaneet pelastaa hänet, huoneen vieressä olevan makuukomeron seinään kiinnitettyjen, paksujen verhojen välitse ja katosivat pimeään käytävään.
Kun ovi antoi perään ja miehet prinssin seuraamina syöksähtivät huoneeseen, joutui viimeksimainittu heti pettymyksen ja raivon valtaan, sillä huoneet olivat tyhjät; vain palatsin omistaja-vainajan ja Otobun, neekeriorjan, elottomat ruumiit viruivat makuukomeron lattialla.
Prinssi riensi ikkunan ääreen ja katsahti ulos. Mutta kun seurue näki teljetyn leijonatarhan, josta prinssi ei uskonut kenenkään pääsevän millään tavoin pelastumaan, lisäsi se vain hänen hämminkiään. Hän tutki huonetta löytääkseen jonkun vihjauksen siitä, mihin siellä äskettäin olleet henkilöt olivat kadonneet, mutta ei havainnut verhojen takaista syvennystä. Sitten hänen mielensä vähäjärkiselle ominaiseen epävakaiseen tapaan pian muuttui; hän väsyi etsintään, kääntyi häntä alakerrasta seuranneiden sotilaiden puoleen ja komensi heidät pois.
Sijoitettuaan murretun oven parhaansa mukaan paikoilleen miehet poistuivat huoneesta, ja jäätyään taaskin kahden kesken tytön kanssa Metak pyörähti häneen päin. Hänen lähestyessään tyttöä piirteet vääntyneinä inhoittavaan virnistykseen nytkähtelivät hänen kasvonsa suonenvedon tapaisesti. Tyttö, joka seisoi makuukomeron ovella, horjahti taaksepäin, ja hänen kasvoistaan kuvastui kauhu. Hän peräytyi askel askeleelta lattian poikki, samalla kun kyyristelevä mielipuoli hiipi varovasti hänen jälessään sormet harallaan kuin pedon kynnet, odottaen hetkeä, jolloin voisi ponnahtaa eteenpäin ja tarttua uhriinsa.
Bertha Kircherin sivuuttaessa neekerin ruumiin kolahti hänen jalkansa johonkin esteeseen, hän vilkaisi lattiaan ja huomasi keihään, jolla Otobun olisi pitänyt pysyttää vankeja kurissa. Hän kumartui heti, sieppasi aseen ja suuntasi sen terävän kärjen hullua kohti. Sen vaikutus Metakiin oli salamannopea. Siihen saakka hän oli hiipinyt hiljaa, mutta puhkesi nyt käheään nauruun, veti miekkansa ja alkoi hyppiä sinne tänne tytön edessä. Mutta minnepäin hän yrittikään, oli keihään kärki aina häntä uhkaamassa.
Tyttö pani merkille, että miehen kiljaisujen sävy asteittain muuttui, ja samalla kävivät myöskin hänen kammottavien kasvojensa ilmeet toisenlaisiksi. Hänen hysteerisen naurunsa syrjäyttivät vähitellen vimmaiset karjahdukset, ja hänen kasvoillaan väikkyneen omituisen virnistyksen sijalle tulivat julma rypistys ja irveen vääntyneet huulet, niin että hänen teroitetut torahampaansa näkyivät.
Nyt hän syöksähti rajusti eteenpäin melkein keihään kärkeen saakka, ponnahti aina syrjään ja harppasi muutamia askelia sivulle päin, koettaen uudelleen päästä käsiksi tyttöön. Samalla hän koko ajan huitoi ja kolhi keihästä niin vimmatusti, että tyttö sai vain vaivoin pidetyksi sen tanassa ja hänen oli pakko yhtenään peräytyä. Kun hän oli saapunut huoneen toisessa päässä olevan leposohvan viereen, kumartui Metak uskomattoman nopeasti, sieppasi matalan tuolin ja sinkautti sen suoraan hänen päätään kohti.
Hän kohotti keihästä syrjäyttääkseen raskaan heittoaseen, mutta se ei hänelle täysin onnistunut. Iskun tärähdys kaatoi hänet selälleen leposohvalle, ja Metak oli heti hänen kimpussaan.
* * * * *
Tarzan ja Smith-Oldwick eivät paljoakaan välittäneet siitä, miten molemmille toisille huoneessa olleille henkilöille oli käynyt. He olivat poissa, ja apinamieheen ja tämän kumppaniin nähden he saivat pysyäkin tiessään. Tarzan halusi nyt ainoastaan päästä kadulle, jossa heidän nyt, kun heillä kummallakin oli jonkunlainen valepuku, olisi pitänyt voida verrattain turvallisesti mennä palatsiin etsimään tyttöä.
Smith-Oldwick poistui Tarzanin edellä pitkin käytävää tikapuille ja sinne saavuttuaan kiipesi ylös aukaisemaan luukkua. Puuhailtuaan hetkisen hän kääntyi puhuttelemaan Tarzania.
"Laskimmeko luukun paikoilleen tullessamme alas? Muistaakseni emme tehneet sitä."
"Emme", vastasi Tarzan. "Se jäi auki."
"Niin minäkin arvelin", virkkoi Smith-Oldwick. "Mutta nyt se on suljettu ja lukittu. En jaksa liikauttaakaan sitä. Ehkä te jaksatte." Ja hän laskeutui alas tikapuilta.
Mutta Tarzaninkaan tavattomat voimat eivät kyenneet saamaan aikaan muuta kuin katkaisemaan tikapuiden pienan, jota vastaan hän ponnistautui, joten hän oli vähällä suistua päistikkaa lattialle. Pienan katkettua hän lepäsi vähän aikaa uudistamatta yritystään ja seisoessaan pää lähellä luukkua erotti selvästi ääniä katolta.
Pudottauduttuaan alas Oldwickin luokse hän kertoi tälle kuulemansa. "Meidän on parasta etsiä joku toinen pääsytie", hän sanoi, ja he palasivat samaa tietä makuukomerolle. Nyt meni Tarzan edellä ja avattuaan seinäsyvennykseen vievän oven hän äkkiä hätkähti kuullessaan kauhusta värähtävän naisäänen verhojen takana parkaisevan: "Hyvä Jumala, ole minulle armollinen!"
Nyt ei saanut tuhlata aikaa varovaiseen tarkkailuun, ja malttamatta edes etsiä verhojen rakoa hän tarttui niihin jäntevällä kädellään ja kiskaisi ne yhdellä nykäyksellä irti kannattimistaan, hypähtäen sitten syvennyksestä makuukomeroon.
Hänen tulostaan aiheutuneen melun kuullessaan vilkaisi mielipuoli häneen päin ja nähdessään aluksi vain yhden isänsä väen pukuun puetun miehen kiljaisi kiukkuisen komentosanan. Mutta katsahdettuaan toisen kerran ja erotettuaan tulijan kasvot hullu ponnahti pystyyn pitkänään viruvan uhrinsa päältä ja karkasi paljain käsin vastustajansa kimppuun, nähtävästi unohtaen sapelin, jonka hän oli pudottanut lattialle leposohvan viereen käydessään käsiksi tyttöön, ja pyrkien iskemään teräviksi hiotut hampaansa apinamiehen kurkkuun.
Metak, Herogin poika, ei ollut mikään heikko mies. Hän oli luonnostaan väkevä, ja hullun raivon puuska lisäsi vielä hänen voimiaan, joten hän ei suinkaan ollut mitätön vastustaja valtavalihaksiselle apinamiehellekään. Sen lisäksi hän sai heti kamppailun alkaessa huomattavan edun, sillä Tarzanin astahtaessa taaksepäin osui hänen kantapäänsä Smith-Oldwickin surmaaman miehen ruumiiseen ja hän kellahti raskaasti selälleen lattialle Metak rinnallaan.
Vikkelästi kuin kissa koetti mielipuoli upottaa hampaansa Tarzanin henkitorveen, mutta viimemainittu liikahti nopeasti, ja hän sai tartutuksi vain tarmanganin olkapäähän. Siihen hän pureutui kiinni, yrittäen kouraista sormensa Tarzanin kurkkuun. Silloin apinamies oivalsi voivansa mahdollisesti joutua tappiolle ja huusi Smith-Oldwickille, kehoittaen tätä koettamaan pelastaa itsensä ja tytön.
Englantilainen katsahti kysyvästi Bertha Kircheriin, joka nyt oli noussut leposohvalta kalpeana ja vapisevana. Hän näki miehen silmien kysyvän ilmeen ja ponnistaen suoristautui täyteen mittaansa. "Ei!" hän huudahti. "Jos hän kuolee täällä, kuolen minä myöskin. Menkää te, jos haluatte! Te ette kykene tekemään täällä mitään, mutta minä — minä en voi lähteä."
Tarzanin oli tällä välin onnistunut jälleen nousta pystyyn, mutta
mielipuoli oli yhä iskeytyneenä häneen kiinni sitkeästi ja sisukkaasti.
Tyttö pyörähti äkkiä Smith-Oldwickiin päin. "Pistoolinne!" hän huusi.
"Miksi ette ammu häntä?"
Mies veti aseen taskustaan ja lähestyi ottelijoita, mutta tällöin he liikkuivat niin nopeasti, ettei hän saanut tilaisuutta ampua toista pelkäämättä osuvansa toiseen. Samalla kierteli Bertha Kircher heidän ympärillään prinssin sapeli kädessään, mutta ei hänkään päässyt iskemään. Miehet kaatuivat useita kertoja lattiaan, kunnes Tarzan vihdoin sai otteen Metakin kurkusta, mitä viimemainittu oli koko ajan koettanut estää. Jättiläissormien kouristuessa pullistuivat toisen järjettömät silmät kuopistaan, hänen kasvonsa kävivät lyijynharmaiksi, leukapielet loksahtivat auki, helliten irti Tarzanin olkapäästä. Äkillisen inhon ja kiukun puuskassa apinamies sitten kohotti prinssin ruumiin korkealle päänsä yläpuolelle ja jännittäen valtavien käsivarsiensa voiman viskasi sen huoneen poikki ja ulos ikkunasta, niin että se kaameasti kumahtaen putosi leijonatarhaan.
Kun Tarzan uudelleen kääntyi kumppaneittensa puoleen, seisoi tyttö yhä pitäen sapelia kädessään ja kasvoillaan ilme, jollaista hän ei aikaisemmin ollut niillä nähnyt. Hänen levällään olevat silmänsä olivat kosteina vuotamattomista kyynelistä, ja hänen tunteelliset huulensa vavahtelivat ikäänkuin olisivat olleet päästämisillään ilmoille jonkun tukahdutetun mielenliikutuksen, jota hän kiivaasti nousevasta ja laskevasta rinnastaan päättäen ankarasti koetti hillitä.
"Jos meidän on mieli selviytyä täältä ulos", huomautti apinamies, "emme saa vitkastella hetkeäkään. Olemme vihdoinkin kaikki jälleen yhdessä, eikä viipymisestä voi olla meille lainkaan hyötyä. Nyt on kysymys vain siitä, mikä tie on turvallisin. Käsistämme pujahtanut pari on ilmeisesti mennyt käytävän kautta katolle ja teljennyt meiltä luukun, joten se tie on meiltä tukossa. Minkälaiset toiveet meillä on alhaalla? Tehän tulitte sitä kautta." Hän kääntyi tyttöön päin.
"Portaiden alapäässä oleva huone on täynnä aseellisia miehiä. Minua epäilyttää, pääsemmekö sieltä ohitse."
Samassa nousi Otobu istualleen.
"Et siis olekaan kuollut", huudahti apinamies. "Kuinka paha on vammasi?"
Neekeri kompuroi verkkaisesti pystyyn, ojenteli käsiään ja jalkojaan ja tunnusteli päätään.
"Otobu ei näy saaneen minkäänlaista vammaa, bwana", hän vastasi. "Vain päätäni pakottaa ilkeästi."
"Sepä hyvä", virkkoi apinamies. "Tahdotko palata wamabojen maahan?"
"Kyllä, bwana."
"Opasta sitten meidät pois kaupungista turvallisinta tietä myöten!"
"Turvallista tietä ei ole", selitti mustaihoinen. "Ja jos pääsemmekin portille, on meidän taisteltava. Voin viedä teidät tästä rakennuksesta syrjäkadulle, jossa kenenkään kohtaamisesta ei ole paljoakaan vaaraa. Sieltä eteenpäin on meidän kestettävä kaikki ilmitulon vaarat. Olettehan te puetut tämän kauhean kaupungin väestön tapaan, joten meidän ehkä onnistuu liikkua kaduilla kenenkään huomaamatta, mutta portilla on asianlaita toinen, sillä kenenkään ei sallita poistua kaupungista öiseen aikaan."
"No niin. Lähdetään liikkeelle!" kehoitti Tarzan.
Otobu opasti heidät ulomman huoneen särjetystä ovesta. Asteltuaan vähän matkaa käytävässä hän poikkesi erääseen toiseen, oikealla puolella olevaan huoneeseen. He menivät sen läpi toiseen käytävään, minkä jälkeen hän johti heitä useiden huoneiden ja käytävien kautta ja lopuksi alaspäin vieviä portaita myöten ovelle, joka avautui suoraan palatsin takana olevalle syrjäkadulle.
Kahden miehen, naisen ja neekeriorjan muodostama seurue ei ollut kaupungin kaduilla niin harvinainen näky, että se olisi herättänyt ihmettelyä. Mennessään soihtujen alitse valitsivat eurooppalaiset aina visusti sellaisen hetken, ettei kukaan sattumalta paikalle osunut kävelijä saanut vilkaistuksi heidän kasvoihinsa, mutta pylväskäytävien pimennoissa ei ilmitulosta tuntunut olevan paljoakaan vaaraa. He olivat edenneet jo hyvän matkaa portille päin ilman kommelluksia, kun heidän korviinsa alkoi kantautua ankaraa hälyä kaupungin keskiosista.
"Mitähän tuo merkitsee?" kysyi Tarzan Otobulta, joka nyt vapisi kovasti.
"Herra", vastasi neekeri, "nyt on huomattu, mitä kaupungin pormestarin Vezan palatsissa on tapahtunut. Hänen poikansa ja tyttö pääsivät kutsumaan sotaväkeä, ja nyt on Vezan ruumis epäilemättä löydetty."
"Lienevätkö he havainneet ikkunasta heittämäni miekkosen?" tuumi
Tarzan.
Bertha Kircher, joka ymmärsi heidän käyttämäänsä kieltä kylliksi voidakseen seurata keskustelua, tiedusti Tarzanilta, tiesikö tämä, että hänen ikkunasta paiskaamansa mies oli kuninkaan poika. Apinamies naurahti. "En", hän myönsi, "en tiennyt. Se tekee asian vieläkin pahemmaksi — ainakin siinä tapauksessa, että hänet on löydetty."
Äkkiä kajahti heidän takanaan pauhaavasta melusta selvä torven toitotus. Otobu joudutti askeliaan. "Rientäkää, herra!" hän hoputti. "Asiat ovat huonommin kuin luulinkaan."
"Mitä tarkoitat?" tiedusti Tarzan.
"Jostakin syystä kutsutaan kuninkaan henkivartiosto ja kuninkaan leijonat liikkeelle. Minua peloittaa, bwana, ettemme pääse pakoon. Mutta en jaksa käsittää, miksi ne lähetetään meidän jälessämme."
Mutta jos Otobu ei sitä tiennytkään, niin Tarzan ainakin aavisti, että kuninkaan pojan ruumis oli löydetty. Taaskin kiiri torven toitotus kimakkana ja selvänä öisessä ilmassa. "Kutsutaanko lisää leijonia?" kysyi Tarzan.
"Ei, herra", selitti Otobu. "Nyt kutsutaan papukaijoja."
He etenivät muutamia minuutteja ripeästi äänettöminä eteenpäin. Äkkiä kiintyi heidän huomionsa heidän yläpuoleltaan kuuluvaan siipien räpytykseen, He katsahtivat sinne päin ja näkivät heidän kohdallaan ilmassa kaartelevan papukaijan.
"Nyt ovat papukaijat saapuneet, Otobu", huomautti Tarzan virnistäen.
"Aikovatko he surmauttaa meidät papukaijoilla."
Neekeri ähkäisi, kun lintu äkkiä sujahti heidän edelleen kaupungin muuria kohti. "Nyt olemme varmasti hukassa, herra", hän tuskaili. "Lintu, joka löysi meidät, on lentänyt portille varoittamaan vahteja."
"Mitä ihmettä sinä höpiset, Otobu?" kivahti Tarzan. "Oletko asunut näiden järjettömien joukossa niin kauan, että olet itsekin tullut hulluksi?"
"En, herra. En ole hullu", vakuutti Otobu. "Te ette tunne heitä. Nämä peloittavat linnut muistuttavat sydämettömiä ja sieluttomia ihmisolentoja. Ne puhuvat tämän Xujan kaupungin asukkaiden kieltä. Ne ovat pahoja henkiä, herra, ja jos niitä on riittävän paljon, saattavat ne käydä meidänkin kimppuumme ja surmata meidät."
"Kuinka kaukana olemme portilta?" tiedusti Tarzan.
"Emme enää kovin etäällä", vastasi neekeri. "Tuon lähimmän mutkan takaa näemme sen muutamien askelten päässä itsestämme. Mutta lintu on ehtinyt sinne ennen meitä, ja parhaillaan hälytetään vahtimiehistöä." Tämän väitteen todistivat oikeaksi edeltä päin kuuluvat useat äänet, jotka ilmeisesti huusivat komennuksia, samalla kun he takaa päin yhä selvemmin erottivat takaa-ajon melua — äänekästä kiljuntaa ja leijonien karjaisuja.
Jonkun matkan päässä avautui idästä päin kapea kuja sille kadulle, jota myöten he riensivät, ja heidän lähestyessään ilmestyi sen pimeästä varjosta valtavankokoinen leijona. Otobu seisahtui kuin paikalleen naulattuna ja horjahti Tarzaniin päin. "Katsokaa tuonne, herra!" hän uikutti. "Metsän iso, musta leijona!"
Tarzan vetäisi sapelin, joka yhäti oli hänen vyöllään. "Me emme voi peräytyä", hän sanoi. "Olkoon tiellämme leijonia, papukaijoja tahi ihmisiä, on meidän joka tapauksessa mentävä eteenpäin." Ja hän astui järkkymättä edelleen porttia kohti. Kaupungin kadulla huokuva tuulenhenki suuntautui Tarzanista leijonaan päin, ja kun apinamies oli edennyt muutamien askelien päähän pedosta, joka siihen saakka oli seisonut paikallaan silmäillen heitä äänettömänä, kajauttamatta odotettua karjaisua, pääsi sen kurkusta hiljainen vingahdus. Apinamiehen valtasi voimakas helpotuksen tunne. "Se on pyydystyskuopan leijona", huusi hän seuralaisilleen ja lisäsi sitten Otobulle: "Älä pelkää; tämä leijona ei tee meille pahaa."
Numa eteni apinamiehen luokse, kääntyi sitten ja lähti astelemaan hänen vierellään pitkin kapeata katua. Seuraavassa käänteessä he saivat näkyviinsä portin, ja siellä oli useiden soihtujen valossa ainakin kaksikymmenmiehinen soturiryhmä valmiina käymään heidän kimppuunsa, samalla kun vastaiselta taholta kuului yhä lähempää heitä takaa-ajavien leijonain karjuntaa sekaantuneena monien heidän yläpuolellaan kaartelevien papukaijojen kirkunaan. Tarzan pysähtyi ja kääntyi nuoren ilmailijan puoleen kysyen: "Kuinka monta panosta teillä on vielä jälellä?"
"Pistoolissani on seitsemän", vastasi Smith-Oldwick, "ja ehkä tusinan verta taskussani."
"Aion heti hyökätä", selitti Tarzan. "Otobu, sinä pysyttelet naisen vierellä. Oldwick, te ja minä menemme edellä, te vasemmalla puolellani. Numalle ei luultavasti tarvitse sanoa, mitä sen on tehtävä." Hänen puhuessaan leijona jo ärisikin hampaat irvessä vahtisotilaille, jotka näkyivät arkailevan huomattuaan tämän eniten pelkäämänsä otuksen.
"Hyökätessämme laukaiskaa yksi panos, Oldwick!" jatkoi apinamies. "Se kenties säikäyttää heitä. Sitten ampukaa vain tarpeen vaatiessa! Oletteko valmis? Eteenpäin!" Ja hän syöksyi porttia kohti. Samassa Smith-Oldwick laukaisi aseensa, ja keltavaippainen soturi parahti ja tuupertui maahan kasvoilleen. Minuutin ajan näkyi toisissa pakokauhun oireita, mutta yksi, nähtävästi upseeri, rohkaisi heitä. "Nyt", komensi Tarzan, "kaikki yhtä aikaa!" Ja hän lähti juoksemaan portille. Samalla kertaa leijona, joka ilmeisesti aavisti tarmanganin aikeet, karkasi täyttä vauhtia vahtijoukon kimppuun.
Oudon aseen pamahdus sai vahtimiehistön rivit horjumaan, ja ne murtuivat kookkaan pedon rajusta hyökkäyksestä. Mielettömän vimman vallassa syyti upseeri suustaan hillittömän tulvan komennuksia, mutta totellen luonnon ensimmäistä lakia ja metsän mustaa asukasta kohtaan tuntemansa vaistomaisen pelon kannustamina hajaantuivat vahtisotilaat oikealle ja vasemmalle välttääkseen hirviötä. Hurjasti muristen Numa pyörähti oikealle ja huitoi haralla olevin kynsin käpälillään iskuja pieneen, sitä pakoon pyrkivään, kauhistuneeseen sotilasjoukkoon, ja sitten joutuivat Tarzan ja Smith-Oldwick käsikähmään toisten kanssa.
Vähän aikaa oli heidän peloittavin vastustajansa vahtiosastoa komentava upseeri. Hän heilutteli käyrää sapeliaan sen käyttöön tottuneen miehen tavoin taistellessaan Tarzania vastaan, jonka kädessä samanlainen ase taas oli tuiki outo. Smith-Oldwick puolestaan ei voinut ampua, peläten haavoittavansa apinamiestä ja äkkiä hän kauhukseen näki aseen lennähtävän Tarzanin kädestä, kun xujalainen soturi oli näppärästi riistänyt säilän ahdistajaltaan. Kiljaisten kohotti mies sapeliaan antaakseen viimeisen sivalluksen jonka piti lopettaa Apinain Tarzanin maallinen ura mutta äkkiä hän sekä Smith-Oldwickin että apinamiehen hämmästykseksi jäykistyi, ase kirposi kohotetun käden hervottomista sonnista, mielipuoliset silmät pyörähtivät ylöspäin ja vaahtoa kihosi hänen parrattomille huulilleen. Ähkyen kuin tukehtuva hän sitten kellahti eteenpäin Tarzanin jalkojen juureen.
Tarzan kumartui ja otti maasta kuolleen miehen aseen. Hänen huulillaan väikkyi hymy, kun hän kääntyi katsomaan englantilaiseen.
"Miehessä on kaatuvatauti", sanoi Smith-Oldwick. "Otaksuttavasti on se heissä monessakin. Heidän hermojensa tilalla on hyvätkin puolensa — normaalinen mies olisi surmannut teidät."
Muut vahdit näkyivät lamaantuvan perinpohjaisesti menetettyään johtajansa. He olivat sulloutuneet kadun toiselle puolelle portista vasemmalle, kirkuivat kohti kurkkuaan ja tähyilivät siihen suuntaan, josta kuului apuvoimien lähestymisestä johtuvia ääniä, ikäänkuin kiirehtiäkseen miehiä ja leijonia, jotka jo silloin olivat arveluttavan lähellä pakolaisia. Vielä seisoi kuusi vahtisotilasta selin porttiin; heidän aseensa välähtelivät soihtujen valossa, ja heidän pergamenttimaiset kasvonsa olivat kammottavasti vääntyneet raivosta ja pelosta.
Numa oli ajanut takaa kahta pakenevaa soturia pitkin katua, joka tällä kohdalla kulki jonkun matkaa muurin suuntaisena. Apinamies puhutteli Smith-Oldwickia: "Nyt teidän on käytettävä pistoolianne, ja meidän on päästävä noiden veitikoiden ohitse heti." Samalla kun nuori englantilainen ampui, syöksyi Tarzan käsikähmään, ikäänkuin ei olisikaan juuri äsken saanut nähdä, ettei hän sapelin käyttelyssä vetänyt vertoja noille harjaantuneille miekkamiehille. Kaksi miestä kaatui Smith-Oldwickin kahdesta ensimmäisestä laukauksesta, mutta sitten hän ampui harhaan. Samassa jakautuivat jälelläolevat neljä vahtia, kahden karatessa lentäjän, toisten kahden Tarzanin kimppuun.
Apinamies pyrki käsiksi toiseen vastustajistaan, jolloin toisen sapeli olisi ollut verrattain hyödytön. Smith-Oldwick kaatoi toisen vastustajansa lähettämällä kuulan hänen rintaansa ja painoi liipaisinta, tähdäten toista, mutta hana naksahti turhaan, sillä piippu oli tyhjä. Hänen pistoolistaan olivat panokset loppuneet, ja soturi partaveitsenterävine, välkkyvine sapeleineen oli hänen kimpussaan.
Tarzan nosti omaa asettaan, vain kerran torjuakseen päähänsä suunnattua tuhoista iskua. Sitten hän oli ahdistajainsa kimpussa, ja ennen kuin mies ennätti saada takaisin tasapainonsa ja hypähtää takaisin lyötyään sivalluksensa, oli apinamies tarttunut häneen niskasta ja lonkasta. Tarzanin toinen vastustaja kiersi samassa toiselle puolelle voidakseen käyttää asettaan, mutta kun hän valmistautui iskemään tarmangania takaapäin, heilautti viimemainittu toista xujalaista ylöspäin, niin että säilä osui täydessä vauhdissaan tämän ruumiiseen. Terä upposi syvälle soturiin, kuului yksi ainoa hirvittävä parkaisu, ja sitten Tarzan paiskasi kuolevan miehen vasten viimeisen hätyyttäjänsä kasvoja.
Smith-Oldwick, joka oli tiukalla ja kokonaan puolustuskyvytön, oli tyyten lakannut toivomasta huomattuaan aseensa tyhjäksi, mutta äkkiä sujahti mustaharjainen peto kuin elävä vasama vasemmalta käsin hänen ohitseen häntä ahdistavan xujalaisen rintaan. Mies vaipui maahan; pyydystyskuopan Numa oli puraissut häneltä kasvot loksauttamalla yhden ainoan kerran väkeviä leukojaan.
Niinä muutamina sekunteina, jotka olivat kuluneet näihin toisiaan nopeasti seuranneihin tapauksiin, oli Otobu raahannut Bertha Kircherin portille, kiskonut salvat sen edestä ja avannut sen. Viimeisen taistelleen vahtisotilaan kaaduttua poistui seurue mielipuolien kaupungista Xujasta sen ulkopuolella vallitsevaan pimeyteen. Samalla hetkellä ilmestyi aukiolle vievän kadun lähimmästä mutkasta puolikymmentä leijonaa, ja ne havaittuaan pyörsi pyydystyskuopan leijona niiden kimppuun. Hetkisen pysyivät kaupungin leijonat paikallaan, mutta vain hetkisen. Sitten ne kääntyivät pakoon, ennen kuin musta peto ehti niiden niskaan. Sillä välin riensi Tarzan seurueineen ripeätä vauhtia kasvitarhan takana alkavaa tummaa metsää kohti.
"Seuraavatkohan he meitä kaupungin ulkopuolelle?" virkkoi Tarzan
Otobulle.
"Eivät yöllä", vakuutti neekeri. "Olen ollut orjana täällä viisi vuotta, mutta tietääkseni eivät kaupunkilaiset ole kertaakaan poistuneet portin ulkopuolelle öiseen aikaan. Jos he etääntyvät päiväsaikaan metsän tuolle puolelle, odottavat he tavallisesti seuraavan aamun sarastusta palatakseen vasta sitten, sillä heitä peloittaa tulla mustien leijonain metsän läpi yöllä. Luullakseni, herra, he eivät pyri jälessämme tänä iltana, mutta huomenna he tulevat ja sitten, oi bwana, he varmasti saavat kiinni meidät tahi jälelläolevat meistä, sillä ainakin yhden meistä täytyy joutua mustien leijonien uhriksi mennessämme niiden metsän läpi."
Istutuksien poikki mentäessä Smith-Oldwick täytti uudelleen pistoolinsa panossäiliön ja veti panoksen piippuun. Tyttö asteli äänettömänä Tarzanin vasemmalla puolella hänen ja lentäjän välissä. Äkkiä apinamies seisahtui ja kääntyi kaupunkiin päin. Toiset erottivat tähtien valossa selvästi hänen valtavan, Herogin soturien keltaiseen vaippaan verhotun vartalonsa. He näkivät hänen nostavan päätään ja kuulivat hänen huuliltaan lähtevän tovereitaan kutsuvan leijonan valittavan huhuilun. Smith-Oldwickia puistatti rajusti, kun taas Otobu, jonka silmät pelosta ja ällistyksestä pyörivät niin, että valkuaiset välkkyivät, vaipui vapisten polvilleen. Mutta tyttö vavahti, hänen sydäntään sykähdytti outo, riemuisa ihastus, ja sitten hän siirtyi likemmäksi apinamiestä, kunnes hänen olkansa kosketti Tarzanin käsivartta. Liike oli vaistomainen, ja aluksi hän tuskin itsekään tiesi, mitä oli tehnyt, mutta sitten hän äänettömästi astahti takaisin, kiittäen onneaan siitä, ettei tähtien valo ollut kyllin kirkas paljastaakseen hänen kumppaneilleen punaa, jonka hän tunsi lehahtaneen poskilleen. Mutta hän ei hävennyt itseään ohjannutta äkillistä tunnetta, vaan pikemminkin itse tekoa, sillä hän tiesi, että jos Tarzan olisi huomannut sen, olisi se tuntunut hänestä vastenmieliseltä.
Mielipuolten kaupungin avoimelta portilta kajahti leijonan vastaushuuto. Pieni ryhmä odotti paikoillaan, kunnes tietä myöten lähestyvän mustan leijonan valtava hahmo pian tuli näkyviin. Sen saavuttua likelle Tarzan tarttui toisen kätensä sormilla sen tummaan harjaan ja lähti jälleen astumaan metsää kohti. Heidän takaansa kaupungista kuului hullujenhuonetta muistuttava hirvittävä meteli, jossa leijonien karjunta sekaantui kirkuvien papukaijojen käheihin ääniin ja mielipuolien mielettömään kiljuntaan. Heidän jouduttuaan metsään, jossa vallitsi manalan pimeys, painautui tyttö taaskin tietämättään likemmäksi Tarzania, ja tällä kertaa apinamies tunsi kosketuksen. Itse hän ei koskaan tuntenut pelkoa, mutta käsitti vaistomaisesti, kuinka kauhuissaan tytön täytyi olla. Äkillisen lempeän tunnepuuskan vallassa hän hapuili tytön kättä ja otti sen omaansa, ja niin he jatkoivat matkaansa, haparoiden pimeällä polulla. Kahdesti heitä lähestyi metsän leijonia, mutta molemmilla kerroilla karkoittivat pyydystyskuopan Numan syvät murahdukset hätyyttäjät pakosalle. Heidän oli pakko levätä useita kertoja, sillä Smith-Oldwick oli koko ajan vaipua maahan nääntymyksestä, ja aamupuolella oli Tarzanin kannettava hänet jyrkkää rinnettä myöten laaksosta.
KOLMASTOISTA LUKU
Pelastajat
Päivän valjetessa he olivat saapuneet rotkoon, ja vaikka he kaikki paitsi Tarzania olivatkin väsyksissä, niin he kuitenkin oivalsivat, että heidän oli ponnistettava eteenpäin maksoi mitä maksoi, kunnes löytäisivät sellaisen kohdan, josta voisivat kavuta rotkon jyrkkää rinnettä myöten ylätasangolle. Sekä Tarzan että Otobu uskoivat varmasti, etteivät xujalaiset seuraisi heitä rotkon ulkopuolelle, mutta vaikka he joka askeleella tähyilivät kahden puolen kohoavia jylhiä kallioita, eivät he vielä puolen päivän aikana olleet tavanneet merkkiäkään pelastumistiestä kummallakaan puolella. Muutamin paikoin olisi apinamies yksin kyennyt kapuamaan rinnettä, mutta missään kohdassa eivät toiset voineet toivoakaan pääsevänsä ylätasangolle saakka eikä Tarzankaan, vaikka hän olikin väkevä ja ketterä, olisi jaksanut mukanaan viedä heitä seinämää ylös.
Puoli päivää apinamies oli joko kantanut tai tukenut Smith-Oldwickia, ja nyt hän tuskakseen huomasi tytönkin hoipertelevan. Hän oli hyvin käsittänyt, kuinka paljon Bertha Kircher oli saanut kestää ja kuinka ankarasti viime viikkojen puutteet, vaarat ja rasitukset olivat käyneet hänen elinvoimilleen. Hän näki, kuinka uljaasti tyttö koetti pysytellä pystyssä ja kuinka usein hän kuitenkin kompastui tai horjahti tarpoessaan eteenpäin rotkon pohjaa peittävässä hiekassa ja sorassa. Pakostakin hänen oli ihailtava tytön rohkeutta ja nurkumatonta sitkeyttä, kun hän ponnisteli jatkaakseen matkaa.
Varmaan oli myöskin englantilainen pannut merkille, missä tilassa
Bertha Kircher oli, sillä vähän jälkeen puolenpäivän hän äkkiä pysähtyi
ja istuutui maahan. "On hyödytöntä yrittää", hän virkkoi Tarzanille.
"En jaksa enää kävellä. Neiti Kircherin voimat vähenevät nopeasti.
Teidän on pyrittävä eteenpäin ilman minua."
"Ei", sanoi tyttö. "Olemme yhdessä kestäneet siksi paljon, ja pelastumistoiveemme ovat vielä siksi vähäiset, että meidän on pysyttävä yhdessä käyköön miten tahansa, jollette te" — hän katsahti Tarzaniin — "joka olette tehnyt puolestamme niin paljon, vaikka teillä ei olekaan mitään velvollisuuksia meitä kohtaan, tahdo lähteä ilman meitä. Minä puolestani toivoisin teidän tekevän niin. Teidän täytyy olla yhtä selvillä kuin minäkin olen siitä, ettette voi pelastaa meitä, sillä vaikka saisittekin laahatuksi meidät pois ahdistajiemme tieltä, ette edes tekään suurine, uupumattomine voiminenne jaksaisi viedä ainoatakaan meistä tämän paikan ja lähimmän hedelmällisen seudun välisen erämaa-aavikon poikki."
Apinamies vastasi hänen vakavaan katseeseensa hymyllä. "Te ette ole kuollut", hän huomautti, "ei myöskään luutnantti eikä Otobu enkä minä. Ihminen on joko kuollut tai elävä, ja eteenpäin elävän mieli. Se, että viivähdämme täällä lepäämässä, ei suinkaan merkitse sitä, että kuolemme täällä. En kykene kantamaan teitä wamabojen maahan, lähimpään seutuun, jossa voimme toivoa saavamme riistaa ja vettä, mutta silti emme saa luopua yrittämästä. Olemme selviytyneet kaikesta tähän saakka. Meidän on otettava asiat sellaisina kuin ne tulevat. Levähdetään nyt, koska te ja luutnantti Smith-Oldwick kaipaatte lepoa, ja sitten kun olette voimistuneet, lähdemme taaskin liikkeelle."
"Entä xujalaiset?" kysyi tyttö. "Eivätkö he saavu jälessämme tänne?"
"Kyllä", myönsi apinamies. "Se on otaksuttavaa. Mutta meidän ei maksa olla huolissamme heistä, ennen kuin he tulevat."
"Toivoisinpa", huokasi tyttö, "voivani olla yhtä filosofisen tyyni kuin tekin, mutta pelkään, etten siihen kykene."
"Te ette ole syntynyt viidakossa, eivätkä teitä ole villit eläimet kasvattaneet täällä villien eläinten seassa. Muutoin olisi teilläkin viidakon fatalistinen usko."
Niinpä he siirtyivät rotkon laidalle jyrkän kallion varjoon ja laskeutuivat lepäämään kuumalle hietikolle. Numa asteli rauhattomasti sinne tänne, virui sitten hetkisen pitkänään apinamiehen vieressä, nousi vihdoin ja poistui rotkoa ylöspäin, kadoten pian näkyvistä lähimmän mutkan taakse.
Seurueen levättyä tunnin verran Tarzan äkkiä nousi pystyyn, viittasi toisia pysymään hiljaa ja kuunteli. Minuutin ajan hän seisoi liikkumatta herkkien korvien jännittyneinä kuunnellessa niin heikkoja ja kaukaisia ääniä, ettei muista kolmesta yksikään erottanut rotkossa vallitsevan kuolemanhiljaisuuden millään tavoin keskeytyvän. Vihdoin apinamiehen jännitys laukesi, ja hän kääntyi toisten puoleen.
"Mitä on tekeillä?" tiedusti tyttö.
"He ovat tulossa", vastasi Tarzan. "He ovat vielä jonkun matkan päässä, mutta eivät kaukana, sillä miesten anturakengät ja leijonien käpälät nostavat vain vähän melua pehmeässä hietikossa."
"Mitä meidän on tehtävä? Yritämmekö eteenpäin?" kysyi Smith-Oldwick. "Luulisin nyt jaksavani kävellä vähän matkaa. Olen levännyt oikein hyvin. Entä te, neiti Kircher?"
"Oi, niin, olen nyt paljoa virkeämpi", vakuutti tyttö. "Kyllä jaksan varmasti kävellä."
Tarzan tiesi, ettei heistä kumpikaan puhunut ihan totta ja että on mahdoton toipua niin pian täydellisen nääntymyksen jälkeen, mutta hän ymmärsi, että muuta keinoa ei ollut, ja olihan aina olemassa toivo, että seuraavan käänteen takana heille avautuisi tie pois rotkosta.
"Auta sinä luutnanttia, Otobu!" käski hän neekeriä. "Minä kannan neiti Kircheriä." Ja vaikka tyttö vastusteli, väittäen, ettei Tarzan saanut tuhlata voimiaan, nosti apinamies hänet keveästi syliinsä ja lähti rotkoa ylöspäin Otobun ja englantilaisen seuraamana. Heidän edettyään vain vähän matkaa, alkoivat toisetkin erottaa takaa-ajajien ääniä, sillä nyt leijonat vingahtelivat, ikäänkuin olisi niiden sieraimiin kantautunut vainuttavan otuksen tuore haju.
"Jospa teidän Numanne palaisi!" virkkoi tyttö.
"Se olisi kyllä hyvä", myönsi Tarzan, "mutta meidän on parhaamme mukaan tultava toimeen ilman sitä. Kunpa löytäisimme sellaisen paikan, jossa voisimme varustautua kaikilta suunnilta tulevia hyökkäyksiä vastaan! Sitten ehkä voisimme torjua hätyyttäjämme. Smith-Oldwick on hyvä ampuja, ja jollei miehiä ole kovin paljon, saa hän kenties kaikki kaadetuksi, jos he eivät pääse hänen kimppuunsa muutoin kuin yksi kerrallaan. Leijonat eivät huolestuta minua niin paljoa. Ne ovat joskus typeriä eläimiä, ja olen varma, että näitä, jotka seuraavat meitä ja jotka ovat niin riippuvaisia ne kasvattaneista ja harjoittaneista isännistään, on helppo käsitellä, sitten kun olemme selviytyneet sotureista."
"Arveletteko siis, että meillä on jonkun verran toiveita?" kysyi tyttö.
"Olemme vielä elossa", kuului lyhyt vastaus.
"Kas niin!" äänsi Tarzan äkkiä. "Muistelen tuntevani tämän kohdan." Hän osoitti kivilohkaretta, joka ilmeisesti oli pudonnut kallion reunalta ja oli nyt osittain hiekkaan painuneena lähellä jyrkänteen juurta. Se oli rosoinen järkäle, jonka yläreuna oli noin kolmen metrin korkeudella hiekan pinnassa, ja sen ja kallioseinämän väliin jäi kapea aukeama. Sinne he suuntasivat askeleensa ja huomasivat sinne saavuttuaan, että kallion ja kiven välissä oli vähän yli puolen metrin levyinen ja noin kolmen metrin pituinen onkalo. Tosin se oli avoin molemmista päistään, mutta eihän heidän kimppuunsa nyt voitu käydä ainakaan kaikilta tahoilta yhtä aikaa.
Tuskin he olivat ehtineet piiloutua, kun Tarzanin herkkään korvaan osui ääni kallioseinämältä heidän yläpuoleltaan. Vilkaistuaan ylöspäin hän näki mitättömän pienen marakatin kyyröttävän vähäisellä ulkoilemalla — ilkeänaamaisen marakatin, joka silmäili heitä hetkisen ja lähti sitten rientämään etelään päin, samaan suuntaan, josta heidän vainoojansa olivat tulossa. Myöskin Otobu oli huomannut marakatin. "Se kertoo papukaijoille, ja papukaijat vievät sanan mielipuolille", valitti neekeri.
"Ei sillä väliä", vastasi Tarzan. "Leijonat olisivat kuitenkin löytäneet meidät. Emme voisi toivoakaan pysyvämme niiltä piilossa."
Hän sijoitti Smith-Oldwickin pistooleineen suojapaikan pohjoiselle aukeamalle ja käski Otobun seisoa keihäs valmiina englantilaisen vierellä, valmistautuen itse suojaamaan eteläistä päätä. Tytön hän komensi pitkälleen heidän väliinsä. "Siellä olette turvassa siltä varalta, että he käyttävät keihäitään", hän selitti.
Minuutit tuntuivat Bertha Kircheristä iäisyyden pituisilta, mutta vihdoin hän melkein huojennuksekseen havaitsi vihollisten olevan heidän kimpussaan. Hän kuuli leijonien kiukkuisia karjahduksia ja mielipuolten huutoja. Useita minuutteja tuntuivat miehet tarkastelevan uhriensa löytämää varustusta. Heidän ääniään kuului sekä pohjois- että eteläpuolelta, ja sitten näki maassa viruva tyttö leijonan karkaavan edessään olevaa apinamiestä kohti. Hän näki käyrää sapelia pitelevän jättiläiskäsivarren heilahtavan taaksepäin, sitten putoavan peloittavan nopeasti ja osuvan leijonaan pedon noustessa käydäkseen käsikähmään miehen kanssa. Säilä halkaisi eläimen kallon yhtä vaivattomasti kuin teurastajan veitsi lampaan vatsan.
Sitten hän kuuli Smith-Oldwickia kohti juostavan ripeästi; pistooli pamahti, kuului parkaisu ja maahan kaatuvan ruumiin tömähdys. Ilmeisesti lamautuneina ensimmäisen yrityksensä raukeamisesta ahdistajat peräytyivät, mutta vain vähäksi aikaa. He hyökkäsivät uudelleen, tällä kertaa mies Tarzania vastaan ja leijona nujertamaan Smith-Oldwickia. Tarzan oli varoittanut nuorta englantilaista tuhlaamasta panoksiaan leijoniin, ja leijonan ryntäyksen ottikin vastaan Otobu xujalaisine keihäineen. Petoa ei kuitenkaan saatu kaadetuksi, ennenkuin sekä hän että Smith-Oldwick olivat saaneet vammoja ja viimemainitun oli onnistunut työntää tytöllä olleen sapelin kärki otuksen sydämeen. Tarzanin kimppuun tullut mies eteni varomattomuudessaan liian lähelle apinamiestä pyrkiessään sivaltamaan iskun tämän päähän, ja silmänräpäystä myöhemmin virui hänen ruumiinsa katkaistuin kauloin leijonan ruholla. Taaskin vetäytyivät viholliset takaisin, mutta nytkin vain hetkiseksi. Ja tällä kertaa he ryntäsivät kaikin voimin, sekä leijonat että miehet, ehkä puolikymmentä kumpiakin. Miehet heittivät keihäänsä, ja leijonat odottivat soturien takana ilmeisestikin hyökkäysmerkkiä.
"Onko loppumme käsissä?" sanoi tyttö.
"Ei", huusi apinamies, "sillä vielä elämme!"
Nämä sanat olivat tuskin lähteneet hänen huuliltaan, kun jälelläolevat soturit syöksyivät esille ja sinkosivat keihäänsä yhtä aikaa molemmista päistä. Koettaessaan suojata tyttöä sai Tarzan niistä yhden olkapäähänsä, ja ase oli lingottu niin vinhasti, että se kellisti hänet selälleen maahan. Smith-Oldwick ehti laukaista pistoolinsa kahdesti, mutta sitten hänkin sortui; keihäs oli osunut hänen reiteensä lonkan ja polven keskiväliin. Vain Otobu jäi torjumaan vihollisia, sillä englantilainen, joka jo ennestään oli heikko haavoistaan ja leijonalta äsken saamistaan iskuista, meni tajuttomaksi vaipuessaan maahan viimeisestä vammastaan.
Hänen kaatuessaan kirposi pistooli hänen kädestään. Tyttö huomasi sen ja sieppasi aseen. Kun Tarzan koetti nousta pystyyn, hyppäsi yksi sotureista suoraan häntä vastaan, painoi hänet takaisin ja hornamaisesti kiljuen nosti sapelinkärjen Tarzanin sydämen kohdalle. Ennen kuin hän kuitenkaan ennätti iskeä, ojensi tyttö Smith-Oldwickin pistoolin ja ampui laukauksen vasten pahuksen kasvoja.
Samassa kajahti sekä hätyyttäjien että hätyytettyjen hämmästykseksi yhteislaukaus rotkosta. Suloisina kuin taivaan enkelin äänet saapuivat eurooppalaisten korviin englantilaisen aliupseerin terävät komentosanat. Leijonien karjunnasta ja mielipuolien kiljaisuista huolimatta kuulivat Tarzan ja tyttö nuo miellyttävät äänet juuri samalla hetkellä, kun apinamieskin oli kokonaan herjennyt toivomasta.
Työnnettyään soturin ruumiin syrjään ponnistautui Tarzan pystyyn keihään yhä törröttäessä hänen olkapäässään. Myöskin Bertha Kircher nousi seisomaan, ja kun Tarzan oli kiskonut aseen irti ja astui esiin suojapaikkansa piilosta, seurasi tyttö hänen vierellään. Kahakka, joka päättyi heidän pelastumiseensa, oli pian ohi. Useimmat leijonat pääsivät pakoon, mutta kaikki seuruetta hätyyttäneet xujalaiset saivat surmansa. Kun Tarzan ja tyttö saapuivat osaston näkyviin, vei eräs englantilainen sotilas kiväärin poskelleen. Bertha Kircher havaitsi miehen liikkeen, oivalsi heti, että Tarzanin keltainen vaippa oli luonnollisesti erehdyttävä, ja juoksi hänen ja sotilaan välille. "Älkää ampuko!" hän huusi viimemainitulle. "Olemme molemmat ystäviä."
"Kädet ylös sitten, te siellä takana!" komensi mies Tarzania. "En aio antaa ainoallekaan keltamekkoiselle vintiölle tilaisuutta tepposten tekoon."
Samassa lähestyi etujoukkoa johtanut kersantti, ja kun Tarzan ja tyttö puhuivat hänelle englanninkieltä, selittäen, mistä heidän valepukunsa johtuivat, uskoi hän heidän sanojaan, koska he ilmeisesti eivät olleet samaa rotua kuin heidän ympärillään viruvat kuolleet olennot. Kymmenen minuutin kuluttua saapui retkikunnan pääjoukko. Smith-Oldwickin ja apinamiehen haavat sidottiin, ja puolta tuntia myöhemmin he olivat matkalla pelastajiensa leiriin.
Sinä iltana sovittiin, että Smith-Oldwick ja Bertha Kircher kuljetettaisiin lähellä rannikkoa olevaan brittiläisten joukkojen päämajaan lentokoneilla. Molemmat retkikunnan mukaan määrätyt koneet varattiin siihen tarkoitukseen. Tarzan ja Otobu eivät suostuneet englantilaisen kapteenin tarjoukseen, kun tämä ehdotti, että he seuraisivat hänen maata myöten palaavaa osastoaan. Tarzan selitti, että hänen maansa samoin kuin Otobunkin oli lännessä ja että he samoaisivat yhdessä wamabojen maahan saakka.
"Ettekö aio siis palata meidän kanssamme?" tiedusti tyttö.
"En", vastasi apinamies. "Kotini on länsirannikolla. Jatkan matkaani sinne."
Bertha Kircher loi häneen vetoavan katseen. "Aiotteko mennä takaisin kauheaan viidakkoon?" hän kysyi. "Emmekö enää koskaan näe teitä?"
Tarzan silmäili häntä hetkisen äänettömänä. "Ette koskaan", hän virkkoi sitten, kääntyi sen enempää sanomatta ympäri ja poistui.
Seuraavana aamuna saapui tukileiristä eversti Capell toisessa niistä lentokoneista, joiden oli määrä viedä Smith-Oldwick ja tyttö itään päin. Tarzan oli jonkun matkan päässä, kun kone laskeutui maahan ja upseeri kiipesi siitä alas. Hän näki everstin tervehtivän etujoukkoa komentanutta nuorempaa toveriaan ja kääntyvän sitten Bertha Kircherin puoleen, joka seisoi muutamien askelten päässä kapteenin takana. Tarzan aprikoi, miltä saksalaisesta vakoojasta tuntui tässä tilaisuudessa etenkin, kun hänen täytyi tietää, että saapuvilla oli henkilö, joka tunsi hänen oikean karvansa. Eversti Capell astui tyttöä kohti kädet ojossa ja kasvot hymyssä, ja vaikka Tarzan ei kuullutkaan sanoja, näki hän, että tervehdys oli ystävällinen, melkeinpä sydämellinen. Tarzan kääntyi synkkänä toisaalle, ja jos joku olisi ollut lähellä, olisi hän kuullut hiljaisen murahduksen kumahtavan apinamiehen rinnasta. Hän tiesi, että hänen isänmaansa oli sodassa Saksan kanssa ja että hänen velvollisuutensa isänmaataan kohtaan ja hänen oma katkeruutensa ja vihansa vihollisia vastaan vaativat häntä paljastamaan tytön kavalat hommat. Mutta kuitenkin hän empi, ja juuri siksi hän murisi — ei saksalaiselle urkkijalle, vaan omalle heikkoudelleen.
Hän ei senjälkeen nähnyt Bertha Kircheriä, ennen kuin tämä nousi lentokoneeseen ja lähti kiitämään itää kohti. Sanoessaan jäähyväisiä Smith-Oldwickille sai hän taaskin nuoren englantilaisen usein toistamat kiitokset. Ja sitten Tarzan näki korkealla leijailevan koneen vievän pois hänetkin ja tarkkaili alusta, kunnes se pieneni vähäiseksi pilkuksi ja vihdoin katosi korkealle ilmaan itäiselle taivaalle.
Täysissä varuksissa ja reput selässä odottivat sotilaat määräystä lähteäkseen jatkamaan paluumarssiaan. Eversti Capell halusi henkilökohtaisesti tutustua etujoukon leirin ja tukikohdan väliseen seutuun ja oli senvuoksi päättänyt marssia takaisin joukkojensa mukana. Kun kaikki oli valmiina lähtöä varten, tuli hän Tarzanin puheille. "Toivoisin teidän palaavan kanssamme, Greystoke", hän sanoi, "ja jollei minun vetoomuksellani ole tehoa, niin ehkä Smith-Oldwickin ja äsken luotamme poistuneen nuoren naisen pyynnöt vaikuttavat paremmin. He käskivät minua koettamaan taivuttaa teitä tulemaan takaisin sivistyneeseen maailmaan."
"Ei", vastasi Tarzan. "Minä noudatan omaa tietäni. Neiti Kircher ja luutnantti Smith-Oldwick tottelivat vain kiitollisuudentunnettaan ajatellessaan minun menestystäni."
"Neiti Kircher?" huudahti Capell, purskahtaen sitten nauruun.
"Tunnetteko siis hänet Bertha Kircherinä, saksalaisena vakoojana?"
Tarzan silmäili toista hetkisen äänettömänä. Hän ei jaksanut ymmärtää, kuinka brittiläinen upseeri saattoi noin tyynesti puhua vihollisurkkijasta, joka oli ollut hänen vallassaan ja jonka hän oli sallinut pujahtaa tiehensä. "Kyllä", sanoi apinamies. "Tiedän, että hän on Bertha Kircher, saksalainen vakooja."
"Ettekö tiedä hänestä muuta?" kysyi Capell.
"En tiedä", vastasi Tarzan.
"Hän on neiti Patricia Canby", ilmoitti Capell, "yksi Englannin itä-afrikkalaisten joukkojen tiedonhankintaosaston parhaita jäseniä. Hänen isänsä ja minä palvelimme Intiassa yhdessä, ja olen tuntenut hänet syntymästään asti.
"— Tässä, nähkääs, on paperinippu, jonka hän otti eräältä saksalaiselta upseerilta ja jota hän on säilyttänyt kaikissa tukalissa vaiheissansa — uskollisesti ja horjumatta täyttäen velvollisuutensa. Katsokaahan! Minulla ei ole vielä ollut aikaa tutustua niihin, mutta kuten näette, on tässä sotilaallinen karttaluonnoskirja, tukku selostuksia ja jonkun hauptmann Fritz Schneiderin päiväkirja."
"Hauptmann Fritz Schneiderin päiväkirja!" kertasi Tarzan käheästi.
"Saanko silmäillä sitä, Capell? Hän on sama mies, joka murhasi lady
Greystoken."
Englantilainen ojensi pienen nidoksen toiselle virkkamatta mitään. Tarzan vilkui hätäisesti sivuja etsien määrättyä päivää — sitä päivää, jolloin hirmuteko oli tehty — ja löydettyään sen luki nopeasti. Äkkiä pääsi hänen huuliltaan epäilevä äännähdys. Capell katsoi häneen kysyvästi.
"Hyvä Jumala!" huudahti apinamies. "Voiko tämä olla totta. Kuulkaahan!"
Ja hän luki ääneen otteen tiheästi kirjoitetulta sivulta.
"Tein engelsmannille pikku kepposen. Kotiin palattuaan hän löytää vaimonsa ruumiin poltettuna kammiossaan — mutta hän vain luulee sitä vaimokseen. Käskin von Gossin ottaa erään kuolleen neekerinaisen ruumiin ja kärventää sen, ensin työnnettyään sen sormiin lady Greystoken sormukset — lady G. on tärkeä, päämajan tallessa."
"Hän elää!" riemuitsi Tarzan.
"Jumalan kiitos!" yhtyi Capell. "Entä nyt?"
"Lähden tietystikin kanssanne paluumatkalle. Kuinka hirveästi olen syyttänyt neiti Canbya väärin, mutta miten olisin voinut aavistaa? Sanoin Smith-Oldwickillekin, joka rakastaa häntä, että hän on saksalainen urkkija. — Minun ei ole palattava ainoastaan löytääkseni vaimoni, vaan myöskin sovittaakseni tämän vääryyden."
"Älkää olko siitä huolissanne!" rauhoitti Capell häntä. "Neiti Canby on varmastikin saanut Smith-Oldwickin uskomaan, ettei hän ole vihollisvakooja, sillä lähtiessään äsken luutnantti mainitsi minulle, että tyttö on luvannut mennä naimisiin hänen kanssaan."