NELJÄS LUKU
Salaperäiset jalanjäljet
Kun luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickin ohjaama englantilainen lentokone kohosi jylhästä viidakosta, jossa Bertha Kircherin elämä oli niin monesti ollut sammumaisillaan, ja lähti kiitämään itää kohti, tunsi tyttö äkkiä kouristusta kurkussaan. Hän ponnisti ankarasti, koettaen niellä jotakin, mitä kurkussa ei ollut. Hänestä tuntui kummalliselta, että hän tunsi kaihoa jättäessään taakseen niin, kamalat vaarat, mutta sittenkin hän oivalsi selvästi, että asianlaita oli niin, sillä hänen jälkeensä jäi häntä uhanneiden vaarojen lisäksi jotakin muutakin — ainutlaatuinen olento, joka oli sekaantunut hänen elämäänsä ja jota kohtaan hän tunsi selittämätöntä kiintymystä.
Hänen edessään ohjaajan paikalla istui englantilainen upseeri ja herrasmies, jonka hän tiesi rakastavan häntä, ja kuitenkin hän rohkeni tämän miehen seurassa olla suruissaan senvuoksi, että hän poistui villieläimen oleskelumailta!
Luutnantti Smith-Oldwick puolestaan oli seitsemännessä taivaassa riemusta. Rakas lentokone oli taaskin hänen hallussaan, hän kiiti nopeasti toveriensa luokse ja velvollisuuttaan täyttämään, ja muassaan hänellä oli rakastamansa nainen. Mutta yksi ikävä kohta oli sentään — Tarzanin tätä naista vastaan kohdistama syytös. Apinamies oli väittänyt, että tyttö oli saksalainen ja urkkija, ja englantilainen upseeri suistui tuon tuostakin autuuden huipuilta epätoivon kuiluihin ajatellessaan, miten välttämättömästi kävisi, jos Tarzanin syytös osoittautuisi oikeaksi. Rakkaus ja kunniantunto kävivät hänen rinnassaan rajua taistelua. Toisaalta hän ei voinut luovuttaa rakastamaansa naista sen kohtalon kouriin, joka tyttöä varmasti odottaisi, jos hän todellakin oli vihollisten vakooja, samalla kun toisaalta hän itse englantilaisena ja upseerina ei voinut suoda tytölle apuaan eikä suojelustaan.
Nuori mies tyynnytteli senvuoksi itseään yhä uudelleen toistamalla mielessään, että Bertha Kircher ei ollut syyllinen. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että Tarzan oli erehtynyt, ja kun hän muistin silmillä katseli takanaan istuvaa naista, oli hän kaksin verroin varmempi siitä, etteivät nuo suloisen naiselliset, luonteikkaat piirteet ja nuo kirkkaat, vilpittömät silmät voineet kuulua vieraan, vihatun rodun naiselle.
Ja niin he kiitivät itää kohti kumpikin vaipuneena omiin aatoksiinsa. Heidän allaan muuttui viidakon sankka kasvullisuus vuoriston rinteen niukemmaksi kasvistoksi, ja sitten levisi heidän eteensä laaja, kuiva erämaa, jossa oli unholaan vaipuneina aikoina virranneiden, ammoin kuivuneiden jokien uurtamia, syviä ja kapeita rotkoja.
Kohta sen jälkeen, kun he olivat sivuuttaneet erämaan ja hedelmällisen seudun välisenä rajana olevan vuorijonon harjan, huomasi Ska, korppikotka, joka korkealla ilmassa lensi pesäänsä kohti, oudon, jättiläiskokoisen linnun, joka tunkeutui sen valta-alueelle. Lieneepä Skan kannustimena ollut halu otella häiritsijän kanssa tai uteliaisuus, joka tapauksessa se äkkiä kohosi ylöspäin ottamaan lentokonetta vastaan. Epäilemättä se arvosteli tulokkaan vauhtia väärin; mutta olkoonpa sen laita miten hyvänsä, potkurin siiven kärki hipaisi sitä, ja samassa tapahtui monta seikkaa. Skan hengetön ruumis putosi silvottuna ja verisenä kuin kivi maata kohti. Särkyneen kuusipuun sirpale sinkoutui taaksepäin, osuen ohjaajan otsaan; lentokone tärisi ja vapisi, ja kun luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick vaipui pyörtyneenä eteenpäin, sukelsi kone päistikkaa maata kohti.
Ohjaaja oli tajuttomana vain lyhyen hetkisen, mutta se hetkinen oli vähällä koitua heidän tuhokseen. Herätessään tajuamaan vaaran hän samalla havaitsi, että moottori oli pysähtynyt. Lentokone oli saanut hirvittävän vauhdin, ja maa näytti olevan niin lähellä, ettei hän voinut toivoakaan saavansa koneen vauhtia hyvissä ajoin hiljennetyksi niin vähäiseksi, että maahan laskeminen kävisi vaarattomasti. Suoraan heidän allaan oli tasangossa syvä kuilu, jonka pohja näytti verrattain tasaiselta ja hiekkaiselta.
Hänen oli tehtävä päätös hyvin nopeasti, ja tuntui turvallisemmalta koettaa laskea maahan rotkon pohjalle. Niin hän tekikin, mutta kone kärsi tuntuvia vaurioita, ja hän ja hänen matkustajansa saivat ankaran tärähdyksen.
Onneksi ei kumpikaan heistä loukkaantunut, mutta heidän tilansa näytti todella toivottomalta. Oli hyvin epävarmaa, saisiko mies koneen korjatuksi, jotta he voisivat jatkaa matkaansa sillä, ja yhtä epäiltävältä tuntui, jaksaisivatko he jalkaisin marssia rannikolle tahi palata sinne, mistä olivat juuri lähteneet. Mies oli varma, että heidän olisi toivotonta yrittää erämaan poikki itäänpäin, uhitellen nälkää ja janoa, kun taas heidän takanaan runsauden laaksossa heitä uhkasi melkein yhtä suuri vaara raatelijain ja sotaisten alkuasukkaiden puolelta.
Lentokoneen äkillisen ja tuhoisan seisahtumisen jälkeen Smith-Oldwick kääntyi vikkelästi katsomaan, miten onnettomuus oli vaikuttanut tyttöön. Bertha Kircher oli kalpea, mutta hymyili, ja he istuivat paikoillaan useita sekunteja, silmäillen toisiaan äänettöminä. "Tämäkö on loppu?" kysyi tyttö. Englantilainen pudisti päätään. "Tähän loppui joka tapauksessa ensimmäinen taival", hän vastasi.
"Mutta ette kai voi suorittaa korjauksia täällä", virkkoi tyttö epäillen.
"En", myönsi mies, "en ainakaan, jos vauriot ovat vähänkään pahoja. Mutta ehkä saan koneen auttavaan kuntoon. Ensiksi on minun hieman sitä tarkastettava. Toivottavasti ei siinä ole vakavaa vikaa. On pitkä, hyvin pitkä matka Tanga-rautatielle."
"Emme pääsisi kauaksi", sanoi tyttö äänessään epätoivoinen soinnahdus. "Kun olemme tyyten aseettomia, olisi suorastaan ihme, jos meidän onnistuisi edetä edes pientä osaa tästä välimatkasta."
"Mutta me emme ole aseettomia", vastasi mies. "Minulla on täällä ylimääräinen pistooli, jota ne retkaleet eivät huomanneet." Ja hän aukaisi erään lokeron ja otti esille automaattisen pistoolin.
Bertha Kircher nojautui taaksepäin istuimellaan ja purskahti äänekkääseen, koleaan, melkein hysteeriseen nauruun. "Tuollainen paukkupyssy!" hän huudahti. "Mitä ihmettä luulette voivanne tehdä tuolla muuta kuin raivostuttaa minkä hyvänsä pedon, johon sillä kenties osutte."
Smith-Oldwickin ilme muuttui perin alakuloiseksi. "Mutta se on ase", hän puolusteli. "Se teidän on myönnettävä, ja ihmisen voisin sillä varmasti surmata."
"Niin kyllä, jos sattuisitte tarkkaamaan", vastasi tyttö, "ja jollei vehkeenne koukkuile. En tosiaankaan luota suuresti automaattisiin pistooleihin. Olen itsekin niitä käyttänyt."
"Niinpä niin", virkkoi mies ivallisesti, "tietystikin olisi pikakivääri parempi, sillä kukapa tietää, ettemme kohtaa vaikka norsua täällä erämaassa."
Tyttö oivalsi, että mies oli loukkautunut, ja oli siitä pahoillaan, sillä hän tiesi, että Smith-Oldwick oli valmis tekemään mitä hyvänsä suojellakseen häntä, eikä ollut englantilaisen oma syy, että hän oli niin huonosti aseistettu. Lisäksi luutnantti itsekin käsitti epäilemättä yhtä hyvin kuin hänkin, kuinka mitätön ase oli, ja oli kiinnittänyt hänen huomiotaan siihen ainoastaan sen tähden, että toivoi siten voivansa rauhoittaa häntä ja vaimentaa hänen levottomuuttaan ja pelkoaan.
"Suokaa anteeksi!" pyysi tyttö. "Tarkoitukseni ei ollut olla ilkeä, mutta tämä onnettomuus on sananlaskun viimeinen pisara. Minusta tuntuu, että olen kestänyt kaikki, mitä voin. Vaikka olinkin valmis uhraamaan henkeni palvellessani isänmaatani, en kuvitellutkaan, että kuolintuskani tulisivat näin pitkällisiksi, sillä nyt ymmärrän, että olen ollut kuoleman kielissä jo monta viikkoa."
"Mitä tarkoitatte?" huudahti lentäjä. "Mitä tarkoitatte tuolla? Ette te ole kuoleman kielissä, ette sinnepäinkään."
"Oi, ei", sanoi tyttö, "en minä tarkoittanut sitä. Tarkoitan, että silloin, kun neekerikersantti Usanga ja hänen Saksan lippujen alta karanneet alkuasukasjoukkonsa vangitsivat minut, oli kuolemantuomioni allekirjoitettu. Joskus on minusta tuntunut, että lykkäystä on myönnetty. Joskus olen toivonut, että olen kenties ollut saamaisillani täydellisen armahduksen, mutta sydämeni sisimmässä olen oikeastaan aina tietänyt, etten enää koskaan pääsisi sivistyneeseen maailmaan. Olen kantanut oman korteni isänmaani alttarille, ja vaikka se ei olekaan suuri, voin kuitenkin poistua, tietäen sen, että se oli parhain, mitä kykenin uhraamaan. En voi toivoa mitään muuta enkä pyydäkään mitään muuta kuin kuolemantuomioni pikaista täytäntöönpanoa. En halua viipyä enää kauempaa alituisen pelon ja kauheiden aavistusten vaivaamana. Ruumiillinen kidutuskin olisi parempi kuin se, mitä olen saanut kestää. Epäilemättä pidätte minua rohkeana naisena, mutta pelkoni on ollut rajaton. Petoeläinten kiljunta öisin herättää minussa niin voimakasta kauhua, että kärsin todellista tuskaa. Tunnen raatelevat kynnet lihassani ja kammottavat torahampaat kaluamassa luitani — tunnen niin elävästi kuin todella saisin kestää sellaisen kuoleman kauhut. Pelkään, ettette ymmärrä minua — miehet ovat niin toisenlaisia."
"Kyllä", vastasi Smith-Oldwick, "luulen käsittäväni sen. Ja koska sen ymmärrän, osaan antaa suuremman arvon kuin uskottekaan sille sankaruudelle, jota olette osoittanut kaikessa, mitä olette kokenut. Ei voi olla rohkeutta, jollei tunneta pelkoa. Lapsi saattaa mennä leijonan pesään, mutta pitää olla hyvin rohkea mies lähteäkseen sitä pelastamaan."
"Kiitos", sanoi tyttö, "mutta minä en ole lainkaan rohkea, ja nyt olen hyvin häpeissäni sen tähden, etten ole ollenkaan ajatellut teidän tunteitanne. Koetan taaskin karkaista luontoani, ja toivokaamme molemmat parasta. Tahdon auttaa teitä niin paljon kuin kykenen, jos vain ilmoitatte, mitä minun on tehtävä."
"Ensiksi", virkkoi mies, "on saatava selville, kuinka pahasti lentokone on vioittunut, ja sitten on mietittävä, miten se voitaisiin korjata."
Kaksi päivää Smith-Oldwick uurasti vahingoittuneen koneen kimpussa siitä huolimatta, että hän alusta alkaen tiesi puuhansa toivottomaksi. Ja vihdoin hän ilmaisi sen Bertha Kircherille.
"Tiesin sen", vastasi tyttö. "Mutta luullakseni oli minulla hyvin samanlainen tunne kuin varmaan teilläkin: niin turhaa kuin meidän lieneekin täällä ponnistella, olisi meidän ainakin yhtä tuhoisaa koettaa palata takaisin viidakkoon, josta äsken lähdimme, tai jatkaa matkaamme rannikolle. Te tiedätte, ja minä tiedän, ettemme voisi jalkaisin päästä Tanga-rautatielle. Kuolisimme janoon ja nälkään, ennen kuin olisimme puolimatkassa, ja jos kykenisimmekin palaamaan viidakkoon ja tekisimme niin, odottaisi meitä siellä yhtä vääjäämätön, vaikkakin toisenlainen kohtalo."
"Voimme siis muka yhtä hyvin istua täällä odottamassa kuolemaamme kuin tuhlata tarmoamme yrittäessämme pelastautua, minkä kuitenkin tiedämme hyödyttömäksi?" kysyi mies.
"Emme", sanoi tyttö. "Sillä tavoin en ikinä alistu. Tarkoitin, että meidän ei kannata yrittää kumpaakaan niistä paikoista, joissa tiedämme olevan yllin kyllin ravintoa ja vettä, joten meidän on pyrittävä uuteen suuntaan. Tässäkin erämaassa lienee vettä jossakin, ja jos sitä on, on meillä paras mahdollisuus löytää sitä, jos seuraamme tätä rotkoa alaspäin. Jos olemme säästäväisiä, on meillä kylliksi ruokaa ja vettä kahdeksi päiväksi, ja sillä ajalla saatamme osua jollekin lähteelle tahi mahdollisesti jopa saapua hedelmälliseen maahan, jonka tiedän olevan etelässä päin. Viedessään minut rannikolta wamabojen maahan, käytti Usanga eteläistä tietä, jonka varrella oli tavallisesti vettä ja riistaa runsaasti. Vasta määräpaikkaamme lähestyessämme alkoi maassa vilistä raatelijoita. On siis toiveita siitä, että voimme edetä rannikolle, jos pääsemme etelässä sijaitsevaan hedelmälliseen maahan."
Mies pudisti päätään epäilevästi. "Voimmehan sitä koettaa", hän virkkoi. "Omasta kohdastani ei minua huvita istua täällä odottamassa kuolemaa."
Smith-Oldwick nojasi koneeseensa alakuloinen katse suunnattuna maahan jalkojen eteen. Tyttö silmäili etelään päin pitkin rotkoa, siihen suuntaan, jossa heillä oli ainoa vähäinen mahdollisuus pysyä hengissä. Äkkiä hän kosketti luutnantin käsivartta.
"Katsokaas!" hän kuiskasi.
Mies nosti nopeasti katseensa sinne päin, jonne tyttö tuijotti, ja näki rotkon lähimmästä käänteestä kallioulkoneman takaa heitä tähyävän ison leijonan jykevän pään.
"Huh!" huudahti hän. "Noita vintiöitä on joka paikassa."
"Ne eivät kai poistu kauaksi vedestä, vai mitä?" tiedusti tyttö toiveikkaasti.
"En sitä luulisi", vastasi mies. "Leijonat eivät ole erittäin hyviä kestämään janoa."
"Sitten se on hyvä enne", riemuitsi tyttö.
Mies naurahti. "Hauska, pieni enne! Muistuttaa minusta kevättä ennustavaa kerttusta."
Tyttö loi häneen nopean silmäyksen. "Älkää olko tyhmä; naurunne ei ole minusta hauska. Se herättää minussa toiveita."
"Se on otaksuttavasti molemminpuolista", ivasi Smith-Oldwick, "koska epäilemättä me herätämme toiveita sen mielessä."
Leijona oli ilmeisesti saanut varmuuden siitä, minkälaisia otuksia sillä oli edessään, ja lähestyi heitä verkkaisesti.
"Tulkaa!" kehoitti mies. "Kiivetään koneeseen." Ja hän auttoi tytön lentokoneen laidan ylitse.
"Eikö se pääse tänne perässämme?" kysyi Bertha Kircher.
"Kyllä luultavasti", vastasi luutnantti.
"Sananne ovat rauhoittavia", tokaisi tyttö.
"Minusta ei siltä tunnu." Smith-Oldwick veti esille pistoolinsa.
"Taivaan tähden", hätäili tyttö, "älkää ampuko sitä tuolla lelulla!
Saattaisitte osua."
"En aiokaan ampua sitä, mutta ehkä minun onnistuu peloittaa se pois, jos se yrittää tulla kimppuumme tänne. Ettekö ole milloinkaan nähnyt eläintenkesyttäjän käsittelevän leijonia? Hänellä on mitättömän pieni, tyhjillä panoksilla varustettu taskupaukku. Sen ja keittiötuolin avulla hän taltuttaa hurjimmatkin pedot."
"Mutta eihän teillä ole keittiötuolia", huomautti tyttö.
"Ei", myönsi Smith-Oldwick. "Hallitus sotkee aina kaikki asiat. Olen aina väittänyt, että lentokoneissa pitäisi olla keittiötuoleja."
Bertha Kircher nauroi hieman hysteerisesti, mutta yhtä levollisesti kuin olisi kuunnellut pikku pakinaa iltapäiväisessä teepöydässä.
Numa, leijona, asteli suoraan heitä kohti; sen olemuksesta kuvastui enemmän uteliaisuutta kuin taistelunhalua. Se pysähtyi vasta aivan lentokoneen viereen ja jäi silmäilemään heitä.
"Se on suurenmoinen, eikö olekin?" huudahti mies.
"En ole koskaan nähnyt komeampaa otusta", vastasi tyttö, "enkä noin tummaturkkista. Sehän on melkein musta."
Heidän ääntensä kaiku ei näkynyt miellyttävän viidakon valtiasta, sillä se rypisti heti ison naamansa syviin uurteisiin, irvisti niin, että torahampaat paljastuivat, ja murisi äkäisesti. Melkein samassa se kyyristyi hyppäämään, ja Smith-Oldwick laukaisi heti pistoolinsa, tähdäten leijonan eteen. Pamahdus näytti vain vieläkin enemmän raivostuttavan Numaa, ja kauheasti karjaisten se hyppäsi tavoittamaan sen korvia särkeneen, oudon, levottomuutta herättävän äänen alkuunpanijaa.
Samalla kertaa luutnantti Harold Percy Smith-Oldwick heilautti itsensä ketterästi ohjaajankoppilosta lentokoneensa vastaiselle puolelle, kehoittaen tyttöä noudattamaan hänen esimerkkiään. Tyttö oivalsi, kuinka hyödytöntä olisi hypätä maahan, ja valitsi toisen vaihtoehdon, kiiveten ylemmälle siipitasolle.
Numa, joka ei ollut perehtynyt lentokoneen rakenteen omituisuuksiin, jäi etumaiseen koppiloon saavuttuaan tarkkailemaan, kuinka tyttö kiipesi pois sen ulottuvilta, koettamatta aluksi estää häntä. Kun se oli saanut lentokoneen vallatuksi, näytti sen raivo äkkiä asettuvan, eikä se heti liikahtanut seuratakseen Smith-Oldwickia. Tyttö käsitti olevansa verrattain hyvässä turvassa, ryömi siiven ulkoreunalle ja huusi miehelle, kehoittaen tätä koettamaan päästä ylemmän siipitason vastaiselle laidalle.
Juuri tämän kohtauksen näki Apinain Tarzan käännyttyään lentokoneen yläpuolella olevasta rotkon käänteestä, sitten kun pistoolin laukaus oli kiinnittänyt hänen huomiotansa. Tyttö tarkkaili niin innokkaasti englantilaisen ponnistuksia tämän koettaessa päästä turvaan ja viimemainittu uurasti niin kiihkeästi, ettei kumpikaan heistä heti huomannut apinamiestä, joka lähestyi meluttomasti.
Ensiksi havaitsi häiritsijän Numa. Leijona ilmaisi heti harminsa kääntämällä häneen päin ärisevän kuonon ja päästämällä sarjan varoittavia murahduksia. Sen eleet kiinnittivät ylemmälle siipitasolle paenneiden huomion tulokkaaseen, ja tytön huulilta luiskahti tukahdutettu "Jumalan kiitos!", vaikka hän tuskin jaksoi uskoa omia silmiään, että juuri sama villi-ihminen, jonka läheisyys aina sai hänet varmaksi turvallisuudestaan, oli nyt kuin kohtalon lähettämänä saapunut ratkaisevalla hetkellä.
Melkein heti saivat he molemmat kauhukseen nähdä Numan hypähtävän lentokoneen koppilosta ja lähtevän Tarzania vastaan. Apinamies, jolla oli vankka keihäänsä kädessään, asteli huolettoman näköisenä raatelijaa kohti, jonka hän oli tuntenut wamabojen kuopasta pelastamakseen leijonaksi. Numan lähestymistavasta hän näki — mitä Bertha Kircher ja Smith-Oldwick eivät tietäneet — että petoa kannusti enemmän uteliaisuus kuin taistelunhalu, ja hän aprikoi, eikö tuossa isossa päässä ehkä saattanut olla hitunen kiitollisuutta siitä hyvästä työstä, jonka hän oli leijonalle tehnyt.
Tarzan oli ehdottoman varma siitä, että Numa tunsi hänet, sillä hän tunsi viidakkokumppaninsa kyllin hyvin tietääkseen, että joskin ne usein unohtivat eräitä vaikutelmia nopeammin kuin ihminen, toiset taas pysyivät niiden muistissa vuosikausia. Joku muista selvästi eroava haju saattaa olla lähtemättömästi painunut eläimen mieleen, jos se on ensiksi tuntenut sen harvinaisissa oloissa, ja siksi Tarzan luotti siihen, että Numan nenä oli jo muistuttanut sille kaikesta, mitä heidän lyhyen tuttavuutensa aikana oli tapahtunut. Urheilu-into on syvälle juurtunut anglosaksilaiseen rotuun, ja niinpä nyt Apinain Tarzan eli pikemminkin John Clayton, loordi Greystoke, tervehti hymyhuulin jännittävää tilaisuutta, johon hänen täytyi alistua saadakseen selville, kuinka kauas Numan kiitollisuus ulottui.
Smith-Oldwick ja tyttö näkivät näiden kahden lähestyvän toisiaan. Edellinen kiroili hiljaa mielessään, samalla kun hän hermostuneesti hypisteli vyöllään olevaa mitätöntä asetta. Tyttö painoi kämmenillään poskiansa, kumartuen eteenpäin kauhun mykistämänä ja katse kivettyneenä. Vaikka hän luottikin sokeasti tuon jumalia muistuttavan olennon taistelukuntoon, joka noin vavahtamatta uskalsi katsoa silmästä silmään eläinten kuningasta, ei hänellä kuitenkaan ollut vääriä haaveita siitä, mitä varmasti täytyisi tapahtua, kun he kohtasivat toisensa. Hän oli nähnyt Tarzanin ottelevan Sheetan kanssa ja silloin oivaltanut, että vaikka mies olikin voimakas, niin vain vikkelyys, oveluus ja sattuma nostivat hänet lähimainkaan tasavertaiseksi hurjan vastustajansa kanssa ja että noista hänen puolellaan olleista kolmesta tekijästä suurin oli sattuma.
Hän näki miehen ja leijonan seisahtuvan yhtä aikaa vajaan metrin päässä toisistaan. Hän näki pedon hännän heilahtelevan puolelta toiselle ja kuuli sen avarasta rinnasta lähtevät matalat murahdukset, mutta hän ei osannut tulkita oikein hännän pieksämistä eikä murahduksien sointua.
Hänestä ne tuntuivat kuvastavan yksinomaan eläimellistä raivoa, kun ne taas Apinain Tarzanista olivat mahdollisimman leppeitä ja rauhoittavia. Ja sitten hän näki Numan jälleen etenevän, kunnes sen kuono kosketti miehen paljasta jalkaa, ja hän sulki silmänsä, peittäen ne käsillään. Hänestä tuntui kuluvan kokonainen iäisyys hänen odottaessaan kamalia ääniä taistelusta, jonka hän uskoi välttämättä alkavan, mutta hän ei kuullut muuta kuin Smith-Oldwickilta rajusti puhjenneen huokauksen ja puolittain hysteeriset sanat: "Hitto soikoon! Onko moista nähty?"
Hän avasi silmänsä; kookas leijona hieroi takkuista päätään miehen lonkkaan, ja Tarzan oli työntänyt vapaan kätensä mustaan harjaan ja raaputti Numan luimussa olevan korvan taustaa.
Kummallisia ystävyyssuhteita on usein solmittu eri lajeihin kuuluvien alempien eläinten kesken, mutta harvemmin ihmisen ja villien petojen välillä, koska ensinmainitut tuntevat isoja kissaeläimiä kohtaan synnynnäistä pelkoa. Eikä rajun leijonan ja villi-ihmisen välille niin äkkiä kehittynyt ystävyys niin ollen ollut suinkaan käsittämätön.
Kun Tarzan lähestyi lentokonetta, asteli Numa hänen vierellään, ja kun
Tarzan pysähtyi, katsoen tyttöön ja lentäjään, seisahtui Numa myöskin.
"Olin melkein lakannut toivomasta löytäväni teidät", virkkoi apinamies, "ja ilmeisesti tapasin teidät juuri parhaalla hetkellä."
"Mutta mistä ihmeestä tiesitte meidän olevan pulassa?" tiedusti englantilainen upseeri.
"Näin koneenne syöksyvän alas", vastasi Tarzan. "Tarkkailin teitä eräästä puusta sen aukeaman laidalla, josta nousitte lentoon. En voinut saada selkoa juuri muusta kuin laskupaikkanne yleisestä suunnasta, ja te näytte lipuneen melkoisen matkan etelään päin, senjälkeen kun katositte näkyvistäni vuoriston taakse. Olen haeskellut teitä kauempaa pohjoisesta. Aioin juuri lähteä paluumatkalle, kun kuulin pistoolinlaukauksenne. Onko koneenne korjaamattomassa kunnossa?"
"Kyllä", vastasi Smith-Oldwick, "se on toivottomassa tilassa."
"Millaiset suunnitelmat teillä sitten nyt on? Mitä aiotte tehdä?"
Tarzan osoitti kysymyksensä tytölle.
"Tahdomme päästä rannikolle", sanoi Bertha Kircher, "mutta se näyttää nyt mahdottomalta."
"Niin olisin minäkin luullut vähän aikaa sitten", tunnusti apinamies, "mutta koska Numa on täällä, täytyy myöskin vettä olla verrattain lähellä. Kohtasin tämän leijonan kaksi päivää sitten wamabojen maassa. Vapautin sen neekerien pyydystyskuopasta. Tänne sen on täytynyt tulla jotakin sellaista polkua myöten, jota en tunne — en ainakaan nähnyt ainoatakaan riistapolkua enkä ainoankaan eläimen jälkiä tultuani vuoriston yli hedelmällisestä maasta. Miltä suunnalta se saapui kimppuunne?"
"Etelästä päin", vastasi tyttö. "Myöskin me arvelimme, että sillä suunnalla täytyy olla vettä."
"Lähdetään sitten etsimään sitä", esitti Tarzan.
"Entä leijona?" kysyi Smith-Oldwick.
"Siitä meidän on otettava selko", sanoi apinamies, "ja sen voimme tehdä vain siten, että tulette sieltä alas."
Upseeri kohautti olkapäitänsä. Tyttö kääntyi katsomaan häneen nähdäkseen, minkä vaikutuksen Tarzanin ehdotus teki. Englantilainen kävi äkkiä hyvin kalpeaksi, mutta hänen huulillaan väikkyi hymy, kun hän laskeutui siipitason reunalta ja kapusi maahan Tarzanin viereen.
Bertha Kircher huomasi miehen pelkäävän, mutta ei moittinut häntä siitä; myöskin hän käsitti, kuinka rohkeasti Smith-Oldwick oli käyttäytynyt uhmatessaan tuolla tavoin vaaraa, joka hänestä oli varsin todellinen.
Numa, joka seisoi Tarzanin vieressä, nosti päätään, loi äkäisen silmäyksen nuoreen englantilaiseen, murahti kerran ja katsoi apinamieheen. Tarzan piteli edelleen pedon harjasta ja puheli sille isojen apinain kielellä. Tytöstä ja Smith-Oldwickista kuulostivat ihmisen huulilta lähtevät murahtelevat kurkkuäänet kaameilta; mutta ymmärsipä Numa ne tahi ei, joka tapauksessa niillä näkyi olevan toivottu vaikutus siihen, sillä se herkesi ärisemästä, ja kun Tarzan astui Smith-Oldwickin luokse, seurasi Numa häntä pyrkimättä ahdistamaan upseeria.
"Mitä sille sanoitte?" tiedusti tyttö.
Tarzan hymyili. "Kerroin sille, että olen Apinain Tarzan, valtava metsästäjä, petojen surmaaja, viidakon valtias, ja että te olette ystäviäni. En koskaan ole ollut varma siitä, että kaikki muut eläimet ymmärtävät manganien kieltä. Tiedän Manun, marakatin, puhuvan melkein samaa kieltä ja olen varma, että Tantor, norsu, ymmärtää kaikki, mitä sille sanon. Me viidakon asukkaat olemme suuria kerskureita. Puheemme, ryhtimme, käyttäytymisemme pienimpienkin yksityiskohtien täytyy tehdä toisiin se vaikutus, että olemme ruumiillisesti väkeviä ja hurjan rohkeita. Juuri sentähden murisemme vihollisillemme. Me käskemme niiden pitää varansa; muutoin karkaamme niiden niskaan ja revimme ne kappaleiksi. Kenties ei Numa ymmärrä käyttämiäni sanoja, mutta luultavasti ääneni sointu ja käytökseni herättävät sen mielessä haluamani vaikutuksen. Nyt voitte te tulla alas esiteltäväksi."
Bertha Kircherin täytyi jännittää koko rohkeutensa laskeutuakseen maahan tuon kesyttömän metsänpedon kynsien ja hampaiden ulottuville, mutta hän teki sen. Eikä Numa tehnyt muuta kuin paljasti hampaansa ja ärisi hiukan, kun hän tuli apinamiehen likelle.
"Luullakseni olette siltä turvassa, niin kauan kun minä olen saapuvilla", virkkoi Tarzan. "Teidän on paras yksinkertaisesti olla välittämättä siitä mitään. Älkää lähennelkö sitä, mutta kavahtakaa kaikin mokomin millään tavoin paljastamasta pelkoanne ja pitäkää aina minut itsenne ja sen välissä, jos suinkin mahdollista. Pian se poistuu, siitä olen varma, emmekä todennäköisesti sitä enää näe."
Tarzanin kehoituksesta otti Smith-Oldwick lentokoneesta jälelläolevat muonavarat ja veden. Jaettuaan taakan keskenään he lähtivät taivaltamaan etelää kohti. Numa ei seurannut heitä, vaan jäi seisomaan koneen luokse, silmäillen heidän jälkeensä, kunnes he vihdoin katosivat näkyvistä rotkon mutkan taakse. Tarzan etsi Numan jäljet, aikoen noudattaa niitä etelään ja uskoen niiden opastavan heidät veden lähettyville. Kuilun pohjaa peittävässä hiekassa jäljet olivat selvät, ja niitä oli helppo seurata. Aluksi näkyivät vain Numan tuoreet jäljet, mutta myöhemmin päivällä havaitsi apinamies myöskin vanhempia, muiden leijonien painamia jälkiä, ja vähää ennen auringonlaskua hän äkkiä pysähtyi ilmeisesti kummastuneena. Hänen molemmat kumppaninsa katsahtivat häneen kysyvästi, ja vastaukseksi heidän lausumattomaan tiedustukseensa hän osoitti heidän jalkojensa edessä olevaa maata.
"Katsokaahan noita!" hän huudahti.
Aluksi eivät Smith-Oldwick ja tyttö nähneet hiekasta muuta kuin pehmeiden tassujen sekavia jälkiä, mutta pian havaitsi tyttö, mitä Tarzan oli nähnyt, ja hänen huuliltaan pääsi hämmästyksen huudahdus.
"Ihmisjalan jälki!" hän äänsi.
Tarzan nyökkäsi.
"Mutta varpaita puuttuu", huomautti tyttö.
"Jaloissa on ollut pehmeät anturakengät", selitti Tarzan.
"Siispä täytyy jossakin täällä lähistöllä olla alkuasukaskylä", virkkoi
Smith-Oldwick.
"Niin", myönsi apinamies, "mutta siellä ei ole sellaisia alkuasukkaita, jollaisia odottaisimme tapaavamme Afrikan näissä osissa; täällä käyvät kaikki paljain jaloin paitsi joitakuita saksalaisten alkuasukasjoukoista karanneita Usangan seuralaisia, joilla on Saksan armeijan kengät. En tiedä erotatteko te sitä, mutta minusta on ilmeistä, että anturakengissä olleet jalat, jotka ovat painaneet nämä jäljet, eivät ole neekerin. Jos tarkastatte niitä huolellisesti, niin näette, että kantapää ja päkiäinen ovat tehneet selvät syvennykset kengän pohjankin lävitse. Neekerin jalassa on paino lähempänä keskikohtaa."
"Luuletteko siis, että jäljet ovat valkoisen?"
"Siltä näyttää", vastasi Tarzan, ja äkkiä hän sekä tytön että Smith-Oldwickin hämmästykseksi laskeutui ryömilleen ja nuuhki jälkiä — hän oli jälleen eläin, joka turvautui eläimen aistimiin ja erämaankäyntitaitoon. Useiden neliömetrien alalta hänen terävät sieraimensa hakivat saadakseen selville, ken jäljet oli tehnyt. Vihdoin hän nousi pystyyn.
"Haju ei ole gomanganin", hän sanoi, "eikä myöskään oikein valkoihoisen. Tästä on kävellyt kolme henkilöä. He ovat miehiä, mutta en tiedä, mihin rotuun he kuuluvat."
Rotkon ulkonäössä ei ollut tapahtunut mitään näkyviä muutoksia; se oli vain jatkuvasti käynyt syvemmäksi heidän edetessään alaspäin, joten sen äkkijyrkät kallioseinämät nyt kohosivat korkealle heidän päittensä yläpuolelle. Siellä täällä oli seinämissä eri korkeuksilla luonnollisia luolia, jotka nähtävästi virtaava vesi oli kovertanut unholaan vaipuneina aikoina. Lähellä heitä oli yksi sellainen maanpinnan tasalla; se oli kaarevalakinen onkalo, jonka pohjaa peitti valkea hiekka. Tarzan osoitti sitä kädellään.
"Pesiydytään tuonne yöksi", hän ehdotti, jatkaen sitten harvinaisen, hiljaisen, hänelle ominaisen myhäilyn väikkyessä hänen huulillaan: "Leiriydytään tänne täksi yöksi."
Kun he olivat syöneet niukan illallisensa, käski Tarzan tytön mennä luolaan.
"Te nukutte sisällä", hän määräsi. "Luutnantti ja minä lepäämme ulkosalla aukon edustalla."
VIIDES LUKU
Yöllinen hyökkäys
Kääntyessään toivottamaan kumppaneilleen hyvää yötä luuli tyttö näkevänsä hämyisen hahmon liikkuvan pimeässä heidän takanaan, ja melkein samalla hetkellä hän oli varmasti kuulevinaan hiipimisestä johtuvaa ääntä samalta suunnalta.
"Mitä se on?" hän kuiskasi. "Tuolla pimeydessä on jotakin."
"Niin", vastasi Tarzan. "Se on leijona. Se on ollut siellä jo jonkun aikaa. Ettekö ollut huomannut sitä aikaisemmin?"
"Oi!" huudahti tyttö, huokaisten helpotuksesta. "Se on meidän leijonamme."
"Ei", virkkoi Tarzan. "Se ei ole meidän leijonamme, vaan joku toinen, ja se etsii saalista."
"Väijyykö se meitä?" kysyi tyttö.
"Kyllä", myönsi apinamies. Smith-Oldwick hypisteli pistoolinsa perää.
Tarzan näki toisen vaistomaisen liikahduksen ja pudisti päätään.
"Antakaa sen vehkeen olla, luutnantti", hän kielsi.
Upseeri naurahti hermostuneesti. "En mahtanut sille mitään, ymmärrättehän, veikkonen. Se johtui itsesäilytysvaistosta."
"Se koituisi itsensätuhoamiseksi", sanoi Tarzan. "Tuolla on meitä tähyilemässä ainakin kolme metsästävää leijonaa. Jos meillä olisi tulta tahi jos kuu paistaisi, erottaisitte selvästi niiden silmät. Ne saattavat pian karata kimppuumme, mutta on myöskin mahdollista, että ne antavat meidän olla rauhassa. Jos välttämättä haluatte ne niskaamme, niin laukaiskaa pistoolinne ja osukaa johonkuhun niistä."
"Entä jos ne hyökkäävät?" tiedusti tyttö. "Eikö meillä ole mitään pelastuskeinoa?"
"Kah, meidän on oteltava niitä vastaan", vastasi Tarzan.
"Mitäpä toiveita meillä kolmella olisi koettaessamme torjua niitä?" tuskaili tyttö.
Apinamies kohautti olkapäitään. "Kerranhan on jokaisen kuoltava", hän virkkoi. "Teistä tuntunee sellainen kuolema epäilemättä hirveältä; mutta Apinain Tarzan on aina odottanut saavansa surmansa sellaisella tavalla. Harvat meistä viidakon asukkaista kuolevat vanhuudenheikkouteen, enkä minäkään sitä halua. Jonakin päivänä joudun Numan tai Sheetan tahi jonkun mustaihoisen soturin uhriksi. Heidän taikka jonkun toisen. Mitäpä väliä sillä on, keltä saan kuoliniskun ja tapahtuuko se tänä yönä vaiko ensi vuonna vaiko kymmenen vuoden perästä? Senjälkeen on kaikki samantekevää."
Tyttöä puistatti. "Niin", hän kertasi kolean toivottomasti, "senjälkeen on kaikki samantekevää."
Sitten hän meni luolaan ja laskeutui pitkäkseen hietikolle. Smith-Oldwick istui aukossa nojaten kallioon. Tarzan kyyrötti vastaisella puolella.
"Saanko polttaa?" kysyi upseeri Tarzanilta. "Olen säilytellyt muutamia savukkeita, ja jollei se ärsytä noita petoja, haluaisin imaista vielä viimeiset sauhut ennen kuolemaani. Tahdotteko te?" Ja hän ojensi apinamiehelle savuketta.
"Kiitos, en", vastasi Tarzan, "mutta teidän sopii varsin hyvin polttaa. Ei yksikään villieläin ole erikoisen mieltynyt tupakan savuun, joten se ei suinkaan houkuttele niitä lähemmäksi meitä."
Smith-Oldwick sytytti savukkeensa ja istui tuprutellen sitä verkkaisesti. Hän oli tarjonnut savuketta myöskin tytölle, mutta tämä oli kieltäytynyt. He istuivat äänettöminä jonkun aikaa, jonka kestäessä yön hiljaisuuden silloin tällöin katkaisi rotkon hienohiekkaiselta pohjalta kuuluva pehmeiden käpälien keveä tassutus.
Äänettömyyden katkaisi Smith-Oldwick. "Eivätkö ne ole harvinaisen rauhallisia leijoniksi?" hän tiedusti.
"Eivät", selitti apinamies. "Jos leijona liikkuu viidakossa karjuen, ei se tee sitä houkutellakseen saalista luokseen. Ollessaan pyyntiretkillä ne ovat hyvin hiljaisia."
"Toivoisinpa niiden ärjyvän", sanoi upseeri. "Toivoisin niiden tekevän mitä hyvänsä, vaikka karkaavan kimppuumme. Se, että tiedän niiden hiipivän tuolla, silloin tällöin näen varjontapaisen hahmon pimeässä ja kuulen heikkoja ääniä, alkaa käydä hermoilleni. Mutta toivon kuitenkin", hän lisäsi, "etteivät kaikki kolme hyökkää yhtä aikaa."
"Kolmeko?" virkkoi Tarzan. "Ympärillämme on niitä nyt seitsemän."
"Hyvä Jumala!" huudahti Smith-Oldwick.
"Emmekö voisi virittää tulta", kysyi tyttö, "säikyttääksemme ne pois?"
"En tiedä, olisiko siitä hyötyä", vastasi Tarzan, "sillä minusta tuntuu, että nämä leijonat ovat hieman erilaisia kuin ne, joihin olemme tottuneet; ja niin ehkä arvelen samasta syystä, joka aluksi minua vähän kummastutti — tarkoitan sitä, että tänään kohtaamamme leijona oli nähtävästi oppinut olemaan ihmisten seurassa. Nyt on noiden leijonien joukossa ihminen."
"Se on mahdotonta!" huudahti Smith-Oldwick. "Nehän repisivät hänet kappaleiksi."
"Mistä päätätte, että siellä on ihminen?" tiedusti tyttö.
Tarzan hymyili ja pudisti päätään. "Pelkään, ettette sitä ymmärtäisi", hän vastasi. "Meidän on vaikea käsittää sellaista, mihin oma havaintokykymme ei ulotu."
"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi upseeri.
"No niin", sanoi Tarzan, "jos olisitte syntyneet silmättöminä, ette kykenisi ymmärtämään toisten aivoihin silmien kautta siirtyneitä aistivaikutelmia, ja koska kumpikin olette syntynyt ilman hajuntajuntaa, pelkään, ettette voi käsittää, mistä tiedän, että tuolla on ihminen."
"Tarkoitatteko, että tunnette ihmisen hajua?" kysyi tyttö.
Tarzan nyökkäsi myöntävästi.
"Ja samalla tavoinko tiedätte, kuinka monta leijonaa siellä on?" tiedusti mies.
"Niin", vakuutti Tarzan; "ei ole kahta samannäköistä eikä kahta samanhajuista leijonaa."
Nuori englantilainen pudisti päätään. "Ei", hän sanoi, "minä en jaksa sitä ymmärtää."
"En ole varma siitä, ovatko leijonat tai mies välttämättä saapuneet tänne ahdistamaan meitä", virkkoi Tarzan, "koska niitä ei mikään olisi estänyt tekemästä sitä jo kauan sitten, jos ne olisivat halunneet. Minulla on otaksuma, mutta se tuntuu tuiki järjettömältä."
"Mikä se on?" kysyi tyttö.
"Kenties", vastasi Tarzan, "ne ovat täällä estääkseen meitä menemästä johonkin paikkaan, johon he eivät halua meitä päästää; toisin sanoen meitä vartioidaan, eikä meitä ehkä häiritä, niin kauan kun pysymme poissa sieltä, mihin meidän ei toivota menevän."
"Mutta miten voimme tietää, minne meidän ei haluta menevän?" huomautti
Smith-Oldwick.
"Sitä emme voi tietää", vastasi Tarzan. "Ja hyvin mahdollista on, että pyrimme juuri sinne, mihin meidän ei suotaisi tunkeutuvan."
"Tarkoitatteko vedensaantipaikkaa?" tiedusti tyttö.
"Kyllä", myönsi Tarzan.
Jonkun aikaa he istuivat äänettöminä; hiljaisuuden katkaisivat vain ulkona vallitsevasta pimeydestä silloin tällöin kuuluvat liikkumisäänet. Oli kulunut varmaankin tunti, kun apinamies nousi tyynesti pystyyn ja veti pitkän puukkonsa tupestaan. Smith-Oldwick torkkui nojautuneena luolan suuaukon kallioseinää vasten, kun taas mielenliikutuksesta ja päivän rasituksista uupunut tyttö oli vaipunut sikeään uneen. Hetkisen kuluttua, senjälkeen kun Tarzan oli noussut seisomaan, herättivät Smith-Oldwickin ja tytön jymisevä karjunta ja heitä kohti rientävien lukuisten otuksien pehmeiden käpälien tassutus.
Apinain Tarzan seisoi onkalon suulla, valmiina puukko kädessä torjumaan hyökkäystä. Hän ei ollut odottanut tällaista yhteistä päällekarkausta, jollaiseen hän nyt oivalsi vaanijoiden ryhtyneen. Hän oli jo jonkun aikaa tiennyt, että leijonien mukana aikaisemmin illalla olleisiin miehiin oli liittynyt toisia, ja oli noussut pystyyn, koska oli havainnut leijonain ja miesten varovasti siirtyvän lähemmäksi häntä ja hänen seuruettaan. Hän olisi helposti voinut paeta heidän käsistään, sillä hän oli huomannut, että niin ketterä kiipeäjä kuin hän olisi kyennyt kapuamaan luolan suun kohdalla kohoavalle kalliolle. Kenties olisi hänen ollut järkevintä koettaa pelastautua, sillä hän tiesi, että hänkin oli voimaton niin suurta ylivoimaa vastaan, mutta hän pysyi paikallaan, vaikk epäiltävää on, tiesikö hän itsekään, miksi niin teki Hänellä ei ollut luolassa nukkuvaa tyttöä kohtaan ystävän eikä muitakaan velvollisuuksia, eikä hän enää voinut millään tavoin suojata tyttöä eikä tämän kumppania. Mutta jokin pidätti häntä siellä, pakottaen hänet hyödyttömästi uhraamaan itsensä.
Kookas tarmangani ei saanut edes sitä tyydytystä, että olisi voinut lyödä ainoatakaan iskua puolustuksekseen. Hänen päällensä syöksähti kokonainen röykkiö villipetoja kuin lumivyöry, paiskaten hänet rajusti maahan. Kaatuessaan hän kolhaisi päänsä kallioseinämään ja pyörtyi.
Hänen tullessaan jälleen tajuihinsa oli jo selvä päivä. Ensimmäisenä hämäränä vaikutelmana tunkeutui hänen herääviin aivoihinsa sekava kohina villejä ääniä, josta vähitellen erottui leijonien murahtelua, ja hitaasti hänen muistiinsa sitten palasi kaikki, mitä oli tapahtunut, ennen kuin hän sai nujertavan iskun.
Hänen sieraimissaan tuntui voimakas Numa-leijonan haju, ja toista paljasta jalkaansa vasten hän tunsi jonkun eläimen turkin. Tarzan avasi verkkaisesti silmänsä. Hän virui kupeellaan, ja katsahtaessaan pitkin ruumistaan hän näki ison leijonan, joka seisoi käpälät harallaan hänen päällään ja ärisi kauheasti jollekin, jota Tarzan ei voinut nähdä.
Kun apinamiehen tietoisuus palasi täydelleen, ilmaisi nenä hänelle, että hänen yläpuolellaan oleva leijona oli sama peto, jonka hän oli pelastanut wamabojen kuopasta.
Se rauhoitti häntä, ja hän puhui leijonalle, tehden samalla liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut nousta. Heti siirtyi Numa pois hänen päältään. Kohottaessaan päätään Tarzan huomasi yhäti makaavansa samassa paikassa, johon oli kaatunut, sen luolan aukon suulla, jossa tyttö oli nukkunut; kallion kupeelle sijoittunut Numa nähtävästi puolusti häntä kahta muuta leijonaa vastaan, jotka kävelivät edestakaisin vähän matkan päässä aiotusta uhristaan.
Sitten Tarzan käänsi katseensa onkaloon; tyttö ja Smith-Oldwick olivat kadonneet.
Hänen ponnistuksensa ja uhrauksensa olivat olleet hyödyttömät. Ravistaen kiukkuisesti päätään pyörähti apinamies molempiin leijoniin päin, jotka edelleen astelivat sinne tänne muutaman metrin päässä 'hänestä. Kuopasta pelastettu Numa loi Tarzaniin ystävällisen katseen, hankasi päätään apinamiehen kylkeen ja käänsi sitten ärisevän naamansa väijyjiin päin.
"Luullakseni", virkkoi Tarzan Numalle, "voimme sinä ja minä yhdessä tehdä olon noille pedoille hyvin ikäväksi." Hän puhui englanninkieltä, jota Numa ei luonnollisestikaan ymmärtänyt, mutta hänen sävynsä oli varmaankin vakuuttava, sillä Numa vingahti rukoilevasti ja alkoi kärsimättömästi liikkua edestakaisin yhdensuuntaisesti heidän hätyyttäjiensä kanssa.
"Tule!" kehoitti Tarzan äkkiä, tarttui vasemmalla kädellään leijonan harjaan ja lähti toisia leijonia kohti kumppaninsa astellessa hänen rinnallaan. Heidän lähestyessään peräytyivät toiset verkalleen ja lopuksi erosivat, siirtyen toinen toiselle, toinen toiselle puolelle. Tarzan ja Numa menivät heidän välitseen, mutta ei iso, mustaharjainen leijona eikä apinamies siirtänyt katsettaan lähemmästä pedosta, joten ryntäys ei tullut äkkiarvaamatta, kun molemmat kissaeläimet ikäänkuin edeltäpäin sovitusta merkistä karkasivat yhtäaikaa heidän kimppuunsa.
Apinamies torjui ahdistajansa hyökkäyksen, noudattaen samaa taistelutapaa, johon hän oli tottunut aikaisemmissa otteluissaan Numan ja Sheetan kanssa. Hänellekin, jättiläiskokoiselle tarmanganille, olisi merkinnyt itsemurhaa koettaa suoraan torjua leijonan syöksyä. Sensijaan hän turvautui vikkelyyteensä ja oveluuteensa, sillä joskin isot kissaeläimet ovat nopeita, oli Apinain Tarzan vieläkin ketterämpi.
Raatelevat kynnet harallaan ja torahampaat paljaina ponnahti Numa tavoittamaan apinamiehen paljasta rintaa. Heilauttaen ylöspäin vasenta kättään kuten nyrkkeilijä torjuessaan iskua Tarzan sysäsi leijonan vasenta käpälää ylöspäin, samalla taivuttaen olkapäänsä eläimen ruumiin alle ja survaisten puukkonsa ruskeaan turkkiin lavan taakse. Tuskasta karjaisten Numa pyörähti ympäri, eläimellisen raivon ruumiillistumana. Nyt se totisesti tuhoisi tuon röyhkeän ihmisolennon, joka saattoi edes ajatellakaan kykenevänsä tekemään tyhjiksi eläinten kuninkaan pyyteet. Mutta sen kääntyessä kääntyi myöskin sen aiottu uhri, ruskeat sormet puristuivat voimakkaan niskan tuuheaan harjaan, ja uudelleen upposi teräase syvälle leijonan kylkeen.
Silloin Numa muuttui hulluksi raivosta ja kivusta, ja samalla apinamies ponnahti kokonaan sen selkään. Aikaisemmin oli Tarzan helposti saanut jalkansa kierretyksi yhteen leijonan vatsan alle, pitänyt kiinni sen pitkästä harjasta ja hakannut sitä veitsellään, kunnes kärki oli tavannut sen sydämen. Se oli aina aikaisemmin käynyt niin helposti, että häntä nyt kovasti harmitti, kun hän ei nyt saanutkaan sitä tehdyksi, sillä leijonan nopeat liikkeet estivät häntä, ja pian hän, leijonan hyppiessä ja kiskoessa häntä sinne tänne, säikähdyksekseen tajusi ehdottomasti joutuvansa peloittavien kynsien raadeltavaksi.
Ponnistaen viimeisen kerran apinamies heittäytyi pois Numan selästä, koettaen vikkelyydellään välttää vimmastunutta petoa sekunnin murto-osan ajan, jolla välin hän jälleen ennättäisi pystyyn ja pääsisi taaskin tasavertaisempaan asemaan torjuakseen eläimen hyökkäykset. Mutta tällä kertaa Numa oli liian ketterä, ja Tarzan oli ehtinyt kohota maasta vain osittain, kun vankka käpälä osui sivultapäin hänen päähänsä, kellahduttaen hänet uudelleen pitkäkseen.
Kaatuessaan hän näki tumman juovan singahtavan ylitseen ja toisen leijonan käyvän käsiksi hänen hätyyttäjäänsä. Kieritettyään itsensä pois kamppailevien petojen alta Tarzan nousi taaskin pystyyn, vaikka olikin puolittain huumaantunut ja horjui saamansa hirvittävän iskun vaikutuksesta. Hänen takanaan virui hietikolla silvottu ja verinen leijona, ja hänen edessään runteli kuopasta pelastettu Numa raivoisasti toista leijonaa.
Mustaturkkinen leijona oli kokoon, voimiin ja hurjuuteen nähden tavattoman paljon etukynnessä vastustajaansa verrattuna. Tappelevat pedot tekivät muutamia valehyökkäyksiä ja syöksyjä toisiansa vastaan, ennen kuin isomman onnistui iskeä hampaansa toisen kurkkuun. Sitten edellinen pudisteli jälkimäistä kuten kissa hiirtä, ja kun kuoleva vihollinen koetti kierähtää sen alle repiäkseen sitä takakäpälillään, ehätti toinen ennemmin tekemään saman tempun. Ja kun vankat kynnet upposivat toisen rinnan alaosaan ja valtavat takakäpälät kiskaisivat ne taaksepäin, oli taistelu lopussa.
Kun Numa nousi toisen uhrinsa kimpusta ja ravisti itseään, pistivät pedon harvinaiset mittasuhteet ja sopusuhtainen rakenne jälleen väkisinkin Tarzanin silmään. Heidän nujertamansa leijonat olivat nekin upeita otuksia, ja niiden turkissa Tarzan huomasi merkkejä samasta tummuudesta, joka oli hänen kuopasta pelastamansa Numan voimakkaasti esiintyvänä erikoispiirteenä. Niiden harjat olivat hitusta tummemmat kuin tavallisen tummaharjaisen leijonan, mutta niiden turkin muiden osien kellanruskea vivahdus oli vallitsevana. Mutta apinamies käsitti, että ne kuuluivat johonkin erikoiseen lajiin, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, ikäänkuin ne olisivat ristisiitoksen kautta kehittyneet hänen tuntemastaan metsäleijonasta ja jostakin toisesta muunnoksesta, jonka tyypillinen edustaja kaiketi oli kuopan Numa.
Kun välittömät esteet oli poistettu hänen tieltään, päätti Tarzan heti lähteä liikkeelle etsimään tytön ja Smith-Oldwickin jälkiä saadakseen selville, miten heille oli käynyt. Äkkiä hän huomasi olevansa kauhean nälkäinen, ja kierrellessään rotkon hiekkapohjalla hakien sekavien jälkien seasta suojattiensa jälkiä, pääsi hänen huuliltaan hänen tahtomattaan nälkäisen eläimen vingahdus. Kuopan Numa herkisti heti korviaan, silmäili apinamiestä hetkisen hievahtamatta, vastasi nälkäisen äännähdykseen ja kääntyi sitten ripeätä vauhtia etelään päin, pysähtyen silloin tällöin katsomaan, seurasiko Tarzan perässä. Apinamies oivalsi pedon opastavan häntä ruokaisille paikoille ja seurasi, samalla kun hänen terävä katseensa ja herkät sieraimensa etsivät vihjauksia siitä, mihin suuntaan mies ja tyttö olivat menneet. Pian hän erotti lukuisten leijonanjälkien seasta useiden anturakenkien painamia ja tunsi samaan outoon ihmisrotuun kuuluvien henkilöiden hajua, jonka jäseniä oli ollut leijonien joukossa edellisenä iltana. Sitten hän erotti heikosti tytön ja vähää myöhemmin Smith-Oldwickin hajun. Kohta senjälkeen jäljet kävivät harvemmiksi, ja silloin olivat tytön ja englantilaisen jäljet selvästi näkyvissä.
He olivat kävelleet rinnakkain, ja heidän kummallakin puolellaan samoin kuin myöskin heidän edellään ja jälessään oli ollut ihmisiä ja leijonia. Kaikki se, mihin jäljet viittasivat, saattoi apinamiehen ymmälle, eikä hän voinut sitä selittää aikaisempien kokemustensa nojalla.
Rotkon luonto pysyi jotakuinkin samanlaisena; yhä se koukerteli sinne tänne äkkijyrkkien kallioiden välitse. Paikoitellen se laajeni, käyden sitten jälleen hyvin ahtaaksi ja syventyen alituiseen, kuta kauemmaksi etelään he vaelsivat. Äkkiä alkoi rotkon pohja viettää jyrkemmin. Siellä ja täällä oli merkkejä muinoisista koskista ja putouksista. Polku muuttui vaikeakulkuisemmaksi, mutta oli selvä; siitä näki, että se oli hyvin vanha, ja paikka paikoin oli siinä jälkiä ihmiskätten työstä. Heidän edettyään noin kilometrin matkan näki Tarzan käännyttyään eräästä rotkon mutkasta edessään kapean, maankuoren peruskallioon syvälle syöpyneen laakson, jota etelässä rajoittivat korkeat vuorijonot. Kuinka kauaksi se ulottui itään ja länteen, sitä hän ei saattanut erottaa, mutta pohjoisesta etelään sen leveys ei näyttänyt olevan enempää kuin viisi tai kuusi kilometriä.
Että laaksossa oli runsaasti vettä, sitä osoitti rehevä kasvullisuus, joka peitti sen pohjaa pohjoiselta kallioreunamalta alkaen eteläpuolen vuoristoon saakka.
Siltä kallion kielekkeeltä, jolta apinamies silmäili alanteeseen, oli hakattu sen pohjalle vievä polku. Leijona edellään Tarzan laskeutui laaksoon, jonka tällä kohdalla oli isojen puiden muodostama metsä. Polku kiemurteli edelleen laakson keskustaa kohti. Käheä-äänisiä, loistavavärisiä lintuja kirkui puiden oksilla, samalla kun lukemattomia marakatteja lörpötteli ja räkätti Tarzanin yläpuolella.
Metsässä vilisi eläimiä, mutta kuitenkin valtasi apinamiehen sanomattoman yksinäisyyden tunne, jollaista hän ei ollut koskaan sitä ennen kokenut rakkaassa viidakossaan. Kaikki hänen ympärillään teki epätodellisen vaikutuksen — kuten itse laaksokin, joka piili unohdettuna hedelmättömäksi ja kuivaksi erämaaksi luullussa seudussa. Linnut ja marakatit muistuttivat tosin hänelle ennestään tuttuja lajeja, mutta eivät kuitenkaan olleet aivan samanlaisia, ja kummallinen oli kasvistokin. Tuntui siltä kuin hänet olisi äkkiä siirretty toiseen maailmaan, ja hänen mielensä oli omituisen rauhaton, mikä varsin hyvin saattoi johtua vaaran aavistuksista.
Puissa oli hedelmiä, ja hän näki Manun, marakatin, syövän niistä joitakuita. Koska hän oli nälkäinen, heilautti hän itsensä alemmille oksille ja alkoi marakattien kovasti rähistessä syödä samoja hedelmiä, joita marakatit söivät niin halukkaasti. Tyydytettyään nälkänsä osittain, sillä vain liha kykeni tekemään sen täydelleen, hän etsi katseellaan Numaa, mutta leijona oli kadonnut.
KUUDES LUKU
Muureilla ympäröity kaupunki
Laskeuduttuaan jälleen maahan hän palasi tytön ja hänen vangitsijainsa jäljille, joita hänen oli helppo seurata paljon poljetulta näyttävää polkua myöten. Ennen pitkää hän saapui pienelle joelle, josta hän sammutti janonsa, ja senjälkeen tie yleensä noudatti lounaista kohti virtaavan joen suuntaa. Siellä täällä oli poikkiteitä ja toisia pääväylään yhtyviä, ja jokaisella niistä näkyi isojen kissaeläinten, Numa-leijonan ja Sheeta-pantterin, jälkiä ja tuntui niiden hajua.
Lukuunottamatta muutamia pieniä nakertajia ei laaksossa näkynyt lainkaan olevan maassa liikkuvia villejä eläimiä. Siellä ei ollut merkkiäkään Bara-kauriista tai Horta-karjusta taikka Gorgo-puhvelista, Butosta, Tantorista tahi Durosta. Histah-käärme siellä oli. Tarzan näki siellä puissa käärmeitä lukuisammin kuin oli koskaan ennen nähnyt. Ja kerran hän kaislaisen lammikon partaalla tunsi hajua, joka ei voinut kuulua millekään muulle eläimelle kuin Gimlalle, krokotiilille. Mutta niitä eläimiä ei tarmangani tahtonut syödä.
Koska hän kaipasi lihaa, käänsi hän niin ollen huomionsa ylhäällä kirskuviin lintuihin. Hänen viimeöiset ahdistajansa eivät olleet riistäneet häneltä aseita. Joko pimeyden tai leijonien rajun hyökkäyksen tähden eivät ihmisviholliset olleet huomanneet häntä, tahi sitten he olivat pitäneet häntä kuolleena. Olkoonpa syy mikä tahansa, hänellä oli vieläkin tallella aseet — keihäs ja pitkä puukko, jouset ja nuolet ja ruohoköysi.
Sovitettuaan jouseensa vasaman Tarzan odotti tilaisuutta pudottaakseen jonkun isommista linnuista, ja kun se vihdoin tarjoutui, sinkautti hän nuolen suoraan maaliinsa. Kun räikeävärinen lintu putosi räpytellen maahan, virittivät sen toverit ja pienet marakatit kauhean valitusäläkän ja kirkuivat vastalauseitaan. Koko metsä alkoi äkkiä kaikua korvia huumaavista käheistä parkaisuista ja kimeistä kiljaisuista.
Tarzania ei olisi kummastuttanut, jos yksi tahi pari lähintä lintua olisi paetessaan kirkunut pelkoaan, mutta häntä harmitti se, että kaikki viidakon eläimet nostivat noin kaamean vastalausemelun. Hän käänsi kiukkuiset kasvonsa marakatteihin ja lintuihin päin, ja äkkiä hänessä heräsi raju halu kajauttaa kuuluville suuttumuksensa ja vastauksensa toisten taisteluhaasteeseen, jona hän niiden huutoja piti. Ja niinpä tässä viidakossa ensimmäisen kerran kiiri Tarzanin kammottava voitto- ja haastehuuto. Se tehosi hänen yläpuolellaan meluaviin otuksiin silmänräpäyksessä. Äsken oli ilma vapissut niiden rääkymisestä, mutta nyt vallitsi haudan hiljaisuus, ja hetkistä myöhemmin apinamies oli yksin vähäisine saaliineen.
Aikaisemman metakan jälkeen niin äkkiä seurannut hiljaisuus tuntui apinamiehestä uhkaavalta, mikä yhä enemmän yllytti hänen raivoaan. Hän sieppasi linnun maasta, veti sen ruumiista nuolensa ja pani sen takaisin viineensä. Sitten hän nopeasti ja kätevästi nylki linnulta nahan höyhenineen. Hän söi kiukkuisena ja murahteli, ikäänkuin häntä todella olisi uhannut joku läheinen vihollinen; mutta kenties hänen murahduksiinsa oli osaltaan syynä sekin, ettei hän pitänyt linnunlihasta. Se oli kuitenkin parempi kuin ei mitään, ja hänen havaintojensa mukaan ei läheisyydessä ollut lainkaan saatavissa sellaisia otuksia, joihin hän oli tottunut ja joista hän enimmän piti. Kuinka hän olisikaan nauttinut Paccon, seepran, mehevästä lavasta tahi Gorgon, puhvelin, reidestä! Pelkästään se ajatuskin sai veden herahtamaan hänen kielelleen ja lisäsi hänen harmiaan tätä luonnotonta metsää vastaan, jossa ei ollenkaan majaillut niin herkullista riistaa.
Hän oli syönyt saaliistaan vai osan, kun hän äkkiä huomasi liikettä lähellä häntä tuulen alapuolella kasvavassa pensaassa, ja hetkistä myöhemmin kantautui hänen sieraimiinsa Numan hajua vastakkaiselta suunnalta. Sitten hän erotti kummaltakin puolelta pehmeiden käpälien tassutusta ja ruumiiden hankautumista lehväisiä oksia vastaan. Apinamies hymyili. Kuinka typeränä otuksena häntä pidettiinkään, kun luultiin noin kömpelöiden väijyjien voivan yllättää hänet! Vähitellen osoittivat äänet ja haju, että hänen kimppuunsa saapui leijona joka suunnalta ja että hän oli petojen muodostaman, yhäti supistuvan ympyrän keskipisteenä. Ne olivat ilmeisesti niin varmat saaliistaan, etteivät koettaneetkaan lähestyä hiipimällä, sillä hän kuuli, että oksia katkeili niiden jalkojen alla ja että niiden ruumiit kahahtelivat pensaikossa, jonka läpi ne tunkeutuivat.
Hän aprikoi, mikä ihme ne oli voinut saada liikkeelle. Tuntui järjettömältä olettaa, että lintujen ja marakattien kirkuna oli kutsunut ne tänne, mutta muussa tapauksessa se näytti merkilliseltä yhteensattumalta. Järki sanoi hänelle, että yhden ainoan linnun kuolema tässä metsässä, jossa kuhisi lintuja, ei voinut olla riittävänä syynä siihen, mitä seurasi.
Järkipäätelmistä ja entisistä kokemuksistaan huolimatta hänestä kuitenkin tuntui koko juttu ällistyttävältä.
Hän seisoi keskellä tietä, odottaen leijonien saapumista ja aprikoiden, millä tavoin ne karkaisivat hänen kimppuunsa, jos ne sen todella tekisivät. Pian tuli polkua myöten näkyviin mustaharjainen leijona. Hänet nähdessään se pysähtyi. Peto oli samanlainen kuin ne, jotka olivat ahdistaneet häntä aikaisemmin samana päivänä, hieman isompi ja hieman tummempi kuin hänen synnyinviidakkonsa leijonat, mutta ei niin kookas eikä niin tumma kuin kuopan leijona.
Kohta hän huomasi muiden leijonien hahmoja ympäröivissä pensaissa ja puiden seassa. Ne seisahtuivat tullessaan apinamiehen näkyviin ja jäivät äänettöminä silmäilemään häntä. Tarzan ajatteli, kuinkahan kauan kuluisi, ennenkuin ne hyökkäisivät, ja sitä miettiessään hän kävi jälleen käsiksi ateriaansa, pitäen kuitenkin kaikki aistimensa aina valppaina.
Leijonat laskeutuivat pitkäkseen yksi toisensa jälkeen, mutta aina olivat niiden naamat häneen päin ja silmät häneen tähdättyinä. Ei ollut kuulunut murinaa eikä karjahduksia — hiljainen piiri oli vain rauhallisesti kiertynyt hänen ympärilleen. Se erosi niin perinpohjaisesti kaikesta siitä, mitä Tarzan milloinkaan oli nähnyt leijonain tekevän, että se ärsytti häntä, ja pian hän lopetettuaan aamiaisensa alkoi syytää loukkaavia huomautuksia ensin yhdelle, sitten toiselle leijonista lapsuudessaan apinoilta oppimansa tavan mukaisesti.
"Dango, haaskojen syöjä", hän huusi niille ja vertasi niitä perin hävyttömästi Histahiin, käärmeeseen, viidakon kammotuimpaan ja inhoittavimpaan eläimeen. Vihdoin hän heitteli niitä hiekalla ja katkenneiden oksien kappaleilla, ja silloin leijonat murisivat, paljastellen hampaitaan, mutta yksikään niistä ei tullut likemmäksi. "Pelkuri-raukkoja", herjasi Tarzan niitä. "Leijonia, joilla on Bara-kauriin sydän." Hän ilmoitti niille, kuka hän oli, ja viidakkolaisten tapaan kerskui, kuinka hirveästi hän niitä kohtelisi, mutta leijonat vain makasivat hiljaa ja silmäilivät häntä.
Oli varmaankin kulunut puoli tuntia niiden saapumisesta, kun Tarzan erotti jonkun matkan päästä tieltä lähestyviä askelia. Ne olivat kahdella jalalla kävelevän olennon askelia, ja vaikka Tarzan ei vielä tuntenutkaan hajua, oli hän varma, että tulija oli ihminen. Eikä hänen tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin hänen päätelmänsä osoittautui oikeaksi ja näkyviin ilmestyi mies, joka pysähtyi tielle Tarzanin ensiksi näkemän leijonan taakse.
Nähdessään tulokkaan apinamies arvasi, että tämä oli samanlainen kuin ne, joista hänen edellisenä iltana haistamansa haju oli lähtenyt. Ja hän näki, että mies erosi hänen aikaisemmin tapaamistaan ihmisistä muutoinkin kuin hajuun nähden.
Tulija oli voimakasrakenteinen, ja hänen ihonsa oli nahkamainen, muistuttaen ajan kellastuttamaa pergamenttia. Hänen sysimusta, lähes kymmenen sentimetriä pitkä tukkansa kohosi jäykkänä pystysuoraan päänahasta. Silmät olivat lähellä toisiaan, silmäterät hyvin tummat ja hyvin pienet, joten valkuainen näkyi joka puolelta niiden ympärillä. Miehen kasvot olivat karvattomat lukuunottamatta leuassa ja ylähuulessa törröttäviä harvoja haituvia. Nenä oli komea kotkannenä, mutta hiusraja ulottui niin alas otsalle, että saattoi olettaa hänen olevan hyvin heikkoälyisen ja raa'an. Ylähuuli oli lyhyt ja kaunis, kun taas alahuuli oli jotensakin paksu ja pyrki riippumaan heikosti kehittyneelle leualle. Kokonaisuudessaan kasvot tekivät aikoinaan voimakkaiden ja komeiden, mutta joko ruumiillisen väkivallan tahi ala-arvoisten tapojen ja ajatusten tyyten muuttamien piirteiden vaikutuksen. Miehen kädet olivat pitkät, mutta eivät poikkeukselliset, kun taas jalat olivat lyhyet ja suorat.
Hänen pukunaan olivat tiukasti sopivat housut ja väljä, hihaton vaippa, jonka liepeet yltivät juuri lanteiden alapuolelle; jaloissa oli pehmeäpohjaiset anturakengät, joiden siteet ulottuivat puoliväliin polvia, muistuttaen läheisesti nykyaikaisessa sotaväessä käytettyjä säärinauhoja. Miehen kädessä oli lyhyt, vankka keihäs, ja vyöllä riippui ase, joka aluksi hämmästytti apinamiestä siinä määrin, että hän tuskin saattoi uskoa silmiään — raskas, nahkapäällyksiseen tuppeen pistetty sapeli. Hänen vaippansa oli nähtävästi kudottu — ainakaan se ei ollut valmistettu nahoista — kun taas housut oli yhtä ilmeisesti tehty jyrsijäin turkeista.
Tarzan pani merkille, kuinka äärimmäisen huolettomasti mies lähestyi leijonia, jotka puolestaan välittivät hänestä yhtä vähän. Tulija seisahtui hetkiseksi ikäänkuin arvostelemaan apinamiestä ja työntyi sitten leijonan ohitse, hipaisten kellanruskeata nahkaa sivuuttaessaan sen.
Mies pysähtyi noin kuuden metrin päähän Tarzanista, puhutellen häntä vieraalla kielellä, josta tarmangani ei ymmärtänyt tavuakaan. Eleistä päättäen hän useita kertoja vetosi heidän ympärillään oleviin leijoniin, kosketti kerran keihästään vasemman kätensä etusormella ja läimäytti kahdesti kupeellaan riippuvaa miekkaa.
Hänen puhuessaan Tarzan silmäili häntä tarkasti, ja apinamiehen mielessä kiteytyi omituinen vakaumus, ettei miehestä, joka hänelle haasteli, voinut käyttää muuta nimitystä kuin ymmärtäväinen mielipuoli. Kun tämä ajatus välähti Tarzanille, ei hän saattanut olla hymyilemättä, sillä määritelmä tuntui niin eriskummaiselta. Mutta kun hän lähemmin tarkasti miehen piirteitä, käytöstä ja pään muotoa, tuli hän melkein ehdottoman varmaksi siitä, että puhuja oli hullu, vaikka hänen äänensävynsä ja eleensä muistuttivat tervejärkistä ja täysiälyistä kuolevaista.
Pian oli mies lopettanut puheensa ja näytti kysyvänä odottavan Tarzanin vastausta. Apinamies puhutteli häntä ensin isojen apinoiden kielellä, mutta huomasi pian, että hänen sanojaan ei lainkaan tajuttu. Sitten hän yhtä turhaan koetti useita alkuasukasmurteita; mies ei ymmärtänyt ainoatakaan niistä.
Tällöin alkoi Tarzan käydä kärsimättömäksi. Hän oli tuhlannut matkalla jo kylliksi aikaa, ja koska hän ei milloinkaan ollut kovinkaan suuresti turvautunut puheeseen pyrkiessään päämääräänsä, kohotti hän nytkin keihästään ja astui toista kohti. Tämä oli ilmeisesti sellaista kieltä, jota molemmat tajusivat, sillä heti nosti mieskin keihäänsä ja samalla pääsi hänen huuliltaan matala kutsu, joka sai siihen saakka toimettoman ympyrän jokaisen pedon liikkeelle. Kamala karjunta rikkoi metsän hiljaisuuden, ja samalla hypähti joka taholta esille leijonia, rientäen vinhasti apinamiestä kohti. Mies, joka oli ne kutsunut, astahti taaksepäin, ja kaamea virnistys paljasti hänen hampaansa.
Silloin vasta Tarzan huomasi, että miehen yläleuan kulmahampaat olivat tavattoman pitkät ja erittäin terävät. Hän ehti nähdä ne vain vilahdukselta kuin salaman valossa, ennen kuin hän ketterästi hypähti maasta ja sekä leijonain että niiden isännän tyrmistykseksi katosi puiden oksien alatasanteen lehvistön sekaan, olkansa ylitse ilkkuen heilautellessaan itseään reippaasti eteenpäin: "Olen Apinain Tarzan, valtava metsästäjä, valtava taistelija! Koko viidakossa ei ole ketään mahtavampaa eikä taitavampaa kuin Tarzan!"
Vähän matkan päässä siitä kohdasta, jossa hänet oli piiritetty, palasi Tarzan tielle etsimään Bertha Kircherin ja luutnantti Smith-Oldwickin jälkiä. Hän löysi ne pian ja jatkoi matkaansa heitä tavoittamaan. Jäljet veivät suoraan tietä pitkin vielä lähes kilometrin; sitten tie äkkiä poikkesi metsästä avoimelle seudulle, ja hämmästyneen apinamiehen katseiden edessä oli muurien ympäröimä kaupunki rakennuksineen ja torneineen.
Suoraan hänen kohdallaan muurissa oli matalakaarinen portti, jolle vei hyvin poljettu tie hänen noudattamaltaan polulta. Metsän ja kaupungin muurien välisellä aukeamalla kasvoi runsaasti puutarhakasveja, ja hänen jalkojensa juuressa virtasi vettä ihmisten kaivamassa ojassa! Kasvitarha oli jaettu säännöllisten välimatkojen päässä toisistaan oleviin, tasasuhtaisiin lavoihin ja näytti erinomaisesti hoidetulta ja muokatulta. Pieniä vesiuria lirisi hänen edessään olevasta pääojasta lavojen välitse, ja jonkun matkan päässä hänestä oikealle uurasti väkeä työssä viljelyksillä.
Kaupungin muuri näytti noin yhdeksän metriä korkealta, ja sen kalkittu pinta oli sileä lukuunottamatta sinne tänne siroiteltuja ampuma-aukkoja. Muurin takaa näkyi lukuisten rakennusten kupukattoja, ja taivaalle kohosi useita torneja. Isoin, keskellä sijaitseva kupukatto oli nähtävästi kullattu, mutta muut olivat punaisia, sinisiä tai keltaisia. Itse muurin rakennustyyli oli mahdollisimman yksinkertainen. Se oli kermanvärinen, ja sen kalkkilaasti oli nähtävästi maalattu. Sen juurella oli rivi hyvin hoidettuja pensaita, ja jonkin matkan päässä itäisellä reunallaan se oli harjalle saakka viiniköynnösten peitossa.
Seisoessaan varjoisella tiellä, tarkastellen terävin silmin edessään olevaa näkyä ja painaen mieleensä sen kaikki yksityiskohdat, hän havaitsi, että hänen takaansa lähestyi seurue, ja hänen sieraimiinsa kantautui niiden leijonien ja sen miehen haju, joiden kynsistä hän äsken oli niin näppärästi luiskahtanut. Noustuaan puuhun Tarzan siirtyi lyhyen matkan päähän länteen päin, ja löydettyään metsän laidasta mukavan haarautuman, josta hän saattoi pitää silmällä kasvitarhojen halki kaupungin portille vievää tietä, hän jäi odottamaan ahdistajiensa paluuta. Ja pian he saapuivatkin — kummallinen mies leijonalauman seuraamana. Pedot astelivat koirien lailla hänen perässään tietä pitkin viljelyksien välitse portille.
Täällä mies kolkutti portin laudoitukseen keihäänsä nupilla ja sen auettua vastaukseksi kolkutukseen meni sisälle leijonineen. Kaukana portin ulkopuolella oksallaan kyyröttävä Tarzan näki kaupungissa vallitsevasta elämästä vain lyhyen vilahduksen. Hän ennätti vain huomata, että siellä oli muitakin ihmisolentoja, ja sitten portti sulkeutui.
Tuosta portista, siitä hän oli varma, oli kaupunkiin viety tyttö ja mies, joita hän pyrki auttamaan. Mikä kohtalo heitä odotti ja oliko se heidät jo saavuttanut, sitä hän ei kyennyt edes arvaamaan; samoin oli hänen mahdoton tietää, missä paikassa noiden tylyjen muurien sisällä heitä pidettiin teljettyinä. Mutta yhdestä seikasta hän oli varma: jos hän mieli auttaa heitä, oli hänen päästävä noiden muurien sisäpuolelle. Ensinnä oli hänen tunkeuduttava kaupunkiin, eikä hän lainkaan epäillyt, että sitten hänen terävät aistimensa lopulta saisivat selville hänen etsimiensä henkilöjen olinpaikan.
Alhaalle painuneen auringon luodessa pitkiä varjoja viljelyksille näki Tarzan työntekijäin palaavan itäisiltä vainioilta. Ensimmäisenä asteli mies, joka edetessään laski alas sulkuja pitkin vettä tuovan, leveän ojan reunaa, sulkien lavarivien välissä juosseet vesiurat. Hänen jälessään käveli toisia miehiä, jotka kantoivat isoissa, palmikoiduissa kopissa tuoreita ravintoaineita olkapäillään. Tarzan ei ollut aavistanut, että vainioilla oli ollut työskentelemässä niin paljon väkeä, mutta nyt istuessaan tarkkailemassa päivän mennessä mailleen hän näki idästä saapuvan ihmisjonon, joka toi työaseet ja maanviljelystuotteet kaupunkiin.
Nähdäkseen paremmin apinamies sitten kiipesi korkean puun ylimmille oksille, joilta hän näki muurin lähimmän osan ylitse. Tältä edulliselta paikalta hän huomasi, että kaupunki oli pitkä ja kapea ja että vaikka ulkomuurit muodostivatkin säännöllisen suorakaiteen, kadut kuitenkin olivat mutkaisia. Lähellä kaupungin keskustaa oli matala, valkea rakennus, jonka ympärillä kaupungin isoimmat talot sijaitsivat, ja nopeasti himmenevässä valaistuksessa oli Tarzan siellä kahden rakennuksen välissä havaitsevinaan veden välkkyvän, mutta ei ollut siitä varma. Sivistyskeskuksissa saamainsa kokemusten nojalla oli hän luonnollisestikin taipuvainen uskomaan tätä keskusaukeamaa toriksi, jonka ympärille isoimmat rakennukset oli ryhmitetty, ja että järjen kannalta katsoen hänen olisi etsittävä Bertha Kircheriä ja tämän kumppania ensinnä juuri sieltä.
Sitten aurinko laski, ja kaupungin kattoi nopeasti pimeys, jonka vaikutusta apinamiehestä pikemminkin korostivat kuin lievensivät monista hänen näkyvissään olevista ikkunoista tuikkivat valot.
Tarzan oli pannut merkille, että useimpien talojen katot olivat tasaiset; harvoina poikkeuksina olivat vain ne, joita hän kuvitteli upeimmiksi julkisiksi rakennuksiksi. Miten tämä kaupunki oli syntynyt tähän tutkimattoman Afrikan unohdettuun osaan, sitä ei apinamies jaksanut käsittää. Hän tunsi paremmin kuin joku muu tuon ison mustien maanosan selvittämättömiä salaisuuksia, jonka tavattoman laajoille aloille valkoisen miehen jalka ei vielä ikinä ole astunut. Mutta kuitenkin hän tuskin saattoi uskoa, että näin suuri ja näin hyvin rakennettu kaupunki oli voinut olla täällä niin monia miespolvia, kuin sen oli täytynyt olla olemassa, joutumatta kosketuksiin ulkomaailman kanssa. Vaikka sitä ympäröikin tietön erämaa, kuten hän tiesi asianlaidan olevan, ei hän jaksanut ymmärtää, miten siellä oli voinut polvi toisensa jälkeen syntyä ja kuolla koettamatta ottaa selkoa heidän pienen laaksonsa ulkopuolella olevan maailman salaperäisistä arvoituksista.
Mutta tuossa oli kaupunki kuitenkin muokattujen vainioiden ympäröimänä ja asukkaita täynnänsä!
Yön tullen alkoi kaikkialta viidakosta kuulua isojen kissaeläinten, Numan ja Sheetan, toisiinsa sekaantuvia ääniä, ja urosten jymisevät karjahdukset kiirivät metsässä, niin että maa vapisi, samalla kun kaupungista kuului toisten leijonien vastausärjyntää.
Tarzanin päähän oli johtunut yksinkertainen keino päästä kaupunkiin, ja nyt pimeän tultua hän ryhtyi toteuttamaan suunnitelmaansa. Sen onnistuminen riippui yksinomaan siitä, kuinka vankkoja ne viiniköynnökset olivat, joiden hän oli nähnyt kaupungin itälaidalla kasvavan aina muurin harjalle saakka. Hän lähti siihen suuntaan, samalla kun hänen ympäriltään metsästä kajahti raatelijain ääniä entistä voimakkaampina ja rajumpina. Metsän ja kaupungin muurin välinen matka oli yli puoli kilometriä, ja se oli viljeltyä maata, jonka ylimenoa helpottamassa ei ollut ainoatakaan puuta. Apinain Tarzan tunsi rajoituksensa ja senvuoksi tiesi, että hän epäilemättä saisi surmansa, jos joku noista isoista, mustista metsäleijonista saavuttaisi hänet aukealla kentällä, siinä tapauksessa että, kuten hän oletti, kuopasta pelastettu Numa oli yksi laakson leijonia.
Hänen täytyi senvuoksi luottaa yksinomaan taitoonsa ja nopeuteensa sekä siihen mahdollisuuteen, että viiniköynnökset kannattaisivat hänen painonsa. Hän eteni puunoksien keskitasannetta myöten, missä liikkuminen on aina helpointa, kunnes saapui viiniköynnösten peittämän muurinosan kohdalle. Sinne hän pysähtyi kuuntelemaan ja nuuhkimaan päästäkseen varmuuteen siitä, ettei hänen välittömässä läheisyydessään ollut ainoatakaan Numaa, ei ainakaan sellaista, joka väijyi häntä. Ja varmennuttuaan siitä, ettei lähellä metsässä eikä aukeamalla hänen ja muurin välissä ollut leijonaa, hän pudottautui keveästi maahan ja eteni hiipien kentälle.