Itäisten vuorien takaa juuri kohonnut kuu loi kirkkaita säteitään muurien edustalla leviäville avoimille vainioille. Se myöskin paljasti jokaiselle siihen suuntaan sattumalta tähdätylle, uteliaalle silmäparille peltojen poikki rientävän jättiläiskokoisen apinamiehen hahmon. Oli tietystikin pelkkä sattuma, että metsän reunassa saalistamassa oleva kookas leijona huomasi apinamiehen, joka oli puolitiessä metsästä muurille. Äkkiä kantautui Tarzanin korviin uhkaava ääni. Se ei ollut nälkäisen, vaan raivostuneen leijonan karjaisu, ja vilkaistessaan taakseen siihen suuntaan, josta ääni kuului, apinamies näki tavattoman ison pedon, joka lähti metsän pimennosta häntä kohti.
Vaikka olikin vain kuutamo ja välimatka pitkä, huomasi Tarzan, että leijona oli hyvin iso, että se tosiaan oli samanlaisia hirviöitä kuin kuopan Numa. Hetkisen hän arveli kääntyä ja ryhtyä taisteluun, mutta samassa välähti hänen mieleensä ajatus kaupungissa avuttomana vankina olevasta tytöstä, ja hetkeäkään empimättä Apinain Tarzan pyörsi ympäri ja lähti kiitämään muurille päin. Silloin Numa hyökkäsi.
Numa-leijona jaksaa juosta vinhasti lyhyen matkan, mutta siltä puuttuu kestävyyttä. Tavallisen hyökkäyksen ajan se syöksyy eteenpäin kenties vinhemmin kuin mikään muu eläin maailmassa. Tarzan taas kykeni juoksemaan nopeasti pitkiä matkoja, mutta ei pientäkään väliä niin rajusti kuin hyökkäävä Numa. Hänen kohtalonsa riippui siis siitä, kykenikö hän saamansa etumatkan nojalla välttämään Numaa aluksi muutamia sekunteja ja sitten, jos Numalla olisi sitkeyttä jatkaakseen takaa-ajoa hiljaisemmalla vauhdilla, vielä loppumatkan muurille saakka.
Tuskin koskaan on tapahtunut jännittävämpää kilpajuoksua, eikä sitä katsomassa kuitenkaan ollut ketään muita kuin kuu ja tähdet. Yksin ja hiljaisuuden vallitessa kiitivät nuo kaksi petoa kuutamoisella vainiolla. Numa saavutti pakenevaa miestä hämmästyttävän nopeasti, mutta jokaisella loikkauksellaan pääsi Tarzan likemmäksi viiniköynnösten verhoamaa muuria. Kerran apinamies katsahti taakseen. Numa oli niin lähellä häntä, että se ehdottomasti näytti seuraavalla hyppäyksellä iskevän hänet maahan. Apinamies veti esille puukkonsa voidakseen ainakin näyttää kuntoaan elämänsä viimeisillä hetkillä.
Mutta Numa oli saavuttanut nopeutensa ja kestävyytensä rajan. Se jäi vähitellen jälkeen, mutta ei luopunut ajosta, ja silloin Tarzan käsitti, kuinka paljon oli koettamattomien viiniköynnösten lujuuden varassa.
Joskin juoksun alkaessa vain Goro ja tähdet olivat katselleet kilpailijoita, ei sen loppuessa asianlaita kuitenkaan ollut enää sama, sillä lähellä muurin harjaa sijaitsevasta ampuma-aukosta tirkisti kentälle pari likekkäin toisiaan olevia, mustia silmiä. Muurille saapuessaan Tarzan oli vain kymmenkunta metriä Numan edellä. Hänellä ei ollut aikaa seisahtua etsiäkseen vankkoja runkoja ja varmoja kädensijoja. Hänen kohtalonsa oli sattuman kädessä, ja sen ymmärtäen hän ponnisti viimeisen kerran, ponnahti kissan tavoin ylöspäin muuria vasten viiniköynnösten sekaan ja hapuili käsillään jotakin, mikä kannattaisi hänen painonsa. Hänen allaan hypähti myöskin Numa.
SEITSEMÄS LUKU
Mielipuolten seassa
Kun leijonalauma karkasi Bertha Kircherin suojelijoiden kimppuun, horjahti tyttö peremmälle luolaan hetkellisesti lamautuneena pelosta, jota ehkä lisäsi hänen kokemansa, päiväkausia kestänyt, kauhea hermojännitys.
Leijonien karjuntaan oli sekaantunut ihmisääniä, ja äkkiä hän tunsi ihmisolennon työntyneen lähelleen taistelun temmellyksestä ja melskeestä, ja sitten ojentuivat esiin kädet, jotka tarttuivat häneen. Oli pimeä, eikä hän voinut nähdä paljoakaan; englantilaisesta upseerista ja apinamiehestä ei näkynyt merkkiäkään. Mies, joka oli tarttunut häneen, hätisteli leijonia loitolle hänestä vankalta keihäältä näyttävällä aseella, jonka varrella hän kolhi petoja. Vangitsija raahasi hänet ulos luolasta, samalla kiljuen nähtävästi komennuksia ja varoituksia leijonille.
Jouduttuaan rotkon pohjaa peittävälle vaalealle hietikolle alkoi hän erottaa esineitä paremmin ja näki silloin, että seurueessa oli useampiakin miehiä ja että kaksi heistä puolittain talutti, puolittain kantoi kolmatta hoipertelevaa henkilöä, jonka hän arvasi Smith-Oldwickiksi.
Jonkun aikaa leijonat yrittivät raivoisasti tavoitella molempia vankeja, mutta aina onnistui miesten iskuillaan torjua ne. Miehet eivät näkyneet vähääkään pelkäävän ympärillään hyppiviä ja äriseviä isoja petoja, vaan käsittelivät niitä, kuten tavallisesti käsitellään pahankurista koiralaumaa. He lähtivät marssimaan aikoinaan rotkossa virranneen, muinoisen joen pohjaa pitkin, ja kun ensimmäinen heikko kajastus itäisellä taivaanrannalla ennusti aamun sarastusta, seisahtuivat he hetkiseksi erään jyrkänteen reunalle, joka häipyvän yön omituisessa valaistuksessa näytti tytöstä äärettömän laajalta, pohjattomalta kuilulta. Mutta kun heidän vangitsijansa lähtivät jälleen liikkeelle ja uuden päivän valo kävi voimakkaammaksi, havaitsi hän heidän lähestyvän sakeata metsää.
Puiden muodostaman lehtiholvin alla oli taaskin pimeätä kuin manalassa, eikä hämy hälventynyt, ennen kuin aurinko vihdoin nousi itäisten vuorien takaa, jolloin hän erotti, että he noudattivat nähtävästi leveätä ja sileäksi poljettua riistapolkua isojen puiden muodostamassa metsässä. Maa oli harvinaisen kuivaa afrikkalaisen metsän peittämäksi, ja vaikka juurikasvullisuus olikin tuuhealehväistä, ei se ollut läheskään niin sankkaa ja läpitunkematonta kuin hän oli tottunut tapaamaan samanlaisissa metsissä. Tuntui siltä kuin puut ja pensaat olisivat kasvaneet vedettömässä seudussa, eikä siellä ollut lahoavan kasviston ummehtunutta tuoksua eikä kosteissa paikoissa sikiäviä kymmeniätuhansia pikku hyönteisiä.
Heidän edetessään ja auringon noustessa korkeammalle alkoi kuulua viidakon puissa asustavien eläinten ääniä, epäsointuisia säveliä ja äänekästä räkätystä. Lukemattomat marakatit riitelivät ja kirkuivat heidän yläpuolellaan olevilla oksilla, ja käheä-äänisiä, loistavahöyhenisiä lintuja sujahteli sinne tänne. Bertha Kircher pani merkille, että heidän vangitsijansa usein loivat pelokkaita silmäyksiä lintuihin päin ja näyttivät useita kertoja puhuttelevan näitä metsän siivekkäitä asukkaita.
Eräs tapaus vaikutti häneen erikoisesti. Lähinnä hänen edessään asteleva mies oli voimakasrakenteinen ja iso, mutta kun loistavavärinen papukaija sujahti alaspäin häntä kohti, vaipui hän polvilleen, peitti kasvonsa käsillään ja taivutti vartaloaan eteenpäin, kunnes pää kosketti maata. Toisista muutamat katselivat häntä ja nauroivat hermostuneesti. Pian mies vilkaisi ylöspäin ja nähdessään, että lintu oli poistunut, nousi pystyyn ja lähti jatkamaan matkaansa.
Tämän lyhyen pysähdyksen aikana toivat Smith-Oldwickia tukeneet miehet hänet tytön rinnalle. Häntä oli leijona runnellut hyvin pahasti, mutta nyt hän kykeni kävelemään, vaikka olikin perin heikko järkytyksestä ja verenvuodosta.
"Kaunista siivoa, vai mitä?" hän huomautti, hymyillen surkeasti ja osoittaen veristä ja repaleista asuaan.
"Kerrassaan kauheata", vahvisti tyttö. "Mutta toivoakseni ei teillä ole kipuja."
"Ei niin paljoa kuin olisin odottanut", vastasi englantilainen, "mutta olen melkein pökerryksissäni heikkoudesta. Mutta minkälaisia otuksia nämä vintiöt ovat?"
"En tiedä", virkkoi tyttö; "heidän ulkonäössään on jotakin hirvittävän kaameata."
Mies silmäili hetkisen tarkasti erästä heidän vangitsijoistaan, kääntyi sitten tytön puoleen ja kysäisi: "Oletteko milloinkaan käynyt mielisairaalassa?"
Bertha Kircher katsahti häneen, oivaltaen heti hänen tarkoituksensa; sitten tytön silmiin tuli kauhistunut ilme, ja hän huudahti: "Juuri niin se on!"
"Heillä on kaikki tuntomerkit", sanoi luutnantti. "Valkuaiset näkyvät joka puolella silmäterän ympärillä; tukka kasvaa jäykän pystysuorana päänahasta, ja hiusraja on alhaalla otsalla; myöskin heidän jäykät tapansa ja käyttäytymisensä osoittavat heidät mielipuoliksi."
Tyttöä puistatti.
"Heissä on vielä yksi puoli", jatkoi Smith-Oldwick, "joka ei tunnu normaaliselta: he pelkäävät papukaijoja, mutta eivät vähääkään leijonia."
"Niin", myönsi tyttö. "Entä oletteko pannut merkille, etteivät linnut näy lainkaan arastelevan heitä — ne näyttävät heitä suorastaan halveksivan. Onko teillä aavistustakaan siitä, mitä kieltä he puhuvat?"
"Ei ole", vastasi mies. "Olen koettanut pohtia sitä. Se ei muistuta ainoatakaan niistä harvoista alkuasukasmurteista, joista minulla on edes jonkun verran hajua."
"Sen sointu ei ole samanlainen kuin alkuasukaskielien", selitti tyttö, "mutta se kuulostaa tutulta. Käsitättehän, silloin tällöin luulen, että olen ymmärtämäisilläni heidän puhettaan tai että ainakin olen jossakin kuullut heidän kieltään aikaisemmin, mutta aina kuitenkin jään ymmälle."
"Epäilen, oletteko koskaan kuullut heidän kieltään puhuttavan", sanoi mies. "Tämän kansan on täytynyt asua tässä syrjäisessä laaksossaan pitkiä ajanjaksoja, ja joskin he olisivat säilyttäneet esi-isiensä kielen muuttumattomana, mikä on epäiltävää, ei sitä kieltä varmastikaan enää puhuta ulkomaailmassa."
Eräässä kohdassa, jossa tien poikki juoksi joki, seurue seisahtui, ja leijonat ja miehet joivat. He viittasivat myöskin vankejaan juomaan; Bertha Kircher ja Smith-Oldwick laskeutuivat vatsalleen ja joivat puron kirkasta, vilpoista vettä, mutta äkkiä he hätkähtivät, kun vähän matkaa heidän edellään kajahti leijonan jymisevä karjaisu. Heti päästivät heidän mukanaan olevat leijonat kamalan vastausärjynnän, liikkuen rauhattomasti edestakaisin katseet aina tähdättyinä joko siihen suuntaan, josta karjaisu oli kuulunut, tahi isäntiinsä, joiden luokse nuo kellanruskeat pedot hiipivät. Miehet irroittivat tupistaan sapelit, samat aseet, jotka olivat herättäneet Smith-Oldwickin samoin kuin aikaisemmin Tarzaninkin mielenkiintoa, ja puristivat tiukemmin keihäitään.
Ilmeisesti oli olemassa kahdenlaisia leijonia, ja vaikka he eivät pelänneet seurassaan olevia petoja, oli tulokkaan äänellä silminnähtävästi kokonaan toisenlainen vaikutus heihin; tosin miehet eivät näyttäneetkään olevan niin säikähdyksissään kuin leijonat. Mutta kummatkaan eivät kuitenkaan millään tavoin osoittaneet haluavansa paeta. Päinvastoin koko seurue eteni tietä pitkin uhkaavaa karjuntaa kohti, ja äkkiä tien keskelle ilmestyi jättiläiskokoinen musta leijona. Smith-Oldwick ja tyttö luulivat sitä samaksi pedoksi, joka oli ahdistanut heitä lentokoneessa ja jonka kynsistä Tarzan oli heidät pelastanut. Mutta se ei ollut pyydystyskuopan leijona, vaikka olikin hyvin samannäköinen.
Musta peto seisoi keskellä tietä, pieksäen häntäänsä ja uhkaavasti muristen lähestyvälle seurueelle. Miehet usuttivat eteenpäin omia otuksiaan, jotka ärisivät ja vinkuivat, mutta empivät hyökätessään. Häiritsijä kävi ilmeisesti kärsimättömäksi; se oli täysin tietoinen voimistaan, nosti häntänsä jäykäksi pystyyn ja syöksyi eteenpäin. Useat puolustavista leijonista koettivat arkaillen vastustaa sen hyökkäystä, mutta ne olisivat yhtä hyvin voineet asettua pikajunan tielle, ja singottuaan ne syrjään kookas peto hypähti suoraan tavoittamaan yhtä miehistä. Toistakymmentä keihästä heitettiin sitä kohti, ja yhtä monta miekkaa lennähti tupesta. Ne olivat välkkyviä aseita, teräviä kuin partaveitsi, mutta hyökkäävän pedon nopeus teki ne sillä kertaa tehottomiksi.
Kaksi siihen osunutta keihästä olivat vain omiaan raivostuttamaan sitä entistä pahemmin, ja hornamaisesti karjuen se karkasi sen onnettoman miehen kimppuun, jonka oli valinnut uhrikseen. Sen vauhti tuskin lainkaan pysähtyi, kun se iski hampaansa miehen olkapäähän, pyörähti sitten vikkelästi suoraan sivulle, ponnahti polkua reunustavan piiloisan lehvistön sekaan ja katosi, vieden saaliinsa mennessään.
Se kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että pienen seurueen järjestys oli tuskin lainkaan muuttunut. Pakenemiseen ei olisi ollut tilaisuutta, vaikka sitä olisi aiottukin. Ja kun leijona nyt oli poistunut saaliineen, eivät miehet liikahtaneetkaan ajamaan sitä takaa. He viipyivät paikalla vain kyllin kauan kutsuakseen takaisin kaksi tahi kolme toisista erilleen joutunutta leijonaansa ja lähtivät sitten jälleen marssimaan tietä myöten.
"Päättäen siitä, miten tämä tapaus on heihin vaikuttanut, lienee se heidän jokapäiväisiä kokemuksiaan", huomautti Smith-Oldwick tytölle.
"Niin", virkkoi Bertha Kircher. "He eivät näytä hämmästyneiltä eikä masentuneilta ja ovat ilmeisesti varmoja siitä, ettei leijona enää häiritse heitä saatuaan saaliin, jota noutamaan se tuli."
"Olin pitänyt wamabojen maan leijonia mahdollisimman rajuina petoina", sanoi englantilainen, "mutta ne ovat pelkkiä kissa-pahasia verrattuina näihin isoihin mustiin raivolaisiin. Oletteko koskaan nähnyt mitään niin tyyten pelotonta, niin hirvittävää ja vastustamatonta kuin äskeinen hyökkäys oli?"
Heidän astellessaan rinnakkain keskittyivät heidän ajatuksensa ja keskustelunsa tähän viimeiseen elämykseen, kunnes tie poikkesi metsästä ja he näkivät edessään muurien ympäröivän kaupungin ja viljellyn maa-alueen. Kumpikaan ei voinut pidättää ihmetyksen huudahdusta.
"Mutta tuo muurihan on todellinen rakennustaidon mestarinäyte", ihmetteli Smith-Oldwick.
"Ja katsokaahan sen takana olevan kaupungin kupukattoja ja torneja!" lisäsi tyttö. "Tuon muurin sisällä asuvien ihmisten täytyy olla sivistynyttä kansaa. Ehkä saamme kiittää onneamme siitä, että olemme joutuneet heidän käsiinsä."
Smith-Oldwick kohautti olkapäitänsä. "Toivokaamme niin", hän vastasi, "mutta minä puolestani en luota kovinkaan paljoa ihmisiin, jotka samoilevat leijonien seurassa ja aristelevat papukaijoja. Heissä täytyy olla jotakin vinossa."
Seurue meni tietä myöten vainion poikki holvatulle portille, joka avautui, sitten kun muuan vangitsijoista oli kolkuttanut sen vankkaa laudoitusta keihäällään. Portin toisella puolen alkoi kapea katu, joka näytti metsästä tuovan viidakkotien jatkolta. Sen kummallakin puolen oli rakennuksia, jotka alkoivat heti muurista ja reunustivat ahdasta, koukertelevaa katua, jota ei voinut nähdä muuta kuin vähän matkaa eteenpäin. Talot olivat melkein kaikki kaksikerroksisia; ylemmän kerroksen julkisivu oli kadun reunan tasalla, kun taas alemman kerroksen seinä oli noin kolme metriä taempana, ja sarja yksinkertaisia patsaita ja kaaria kannatti toisen kerroksen julkipuolta, muodostaen pylväskäytävän kadun kummallekin puolelle.
Kadun keskiosa oli kiveämätöntä, mutta pylväskäytävien lattiat oli laskettu erimuotoisilla ja erikokoisilla hakatuilla kivillä, jotka oli huolellisesti liitetty toisiinsa ilman muurauslaastia. Huomasi heti, että nämä lattiat olivat ikivanhoja, sillä niiden keskikohta oli silminnähtävästi alempana, ikäänkuin lukemattomat anturoiden suojaamat jalat olisivat kuluttaneet kiveä niinä ajanjaksoina, jotka se oli ollut paikallaan. Näin varhaisella aamuhetkellä oli liikkeellä vain vähän ihmisiä, ja he olivat samankaltaisia kuin vangitsijatkin. Aluksi vangit näkivät ainoastaan miehiä, mutta astellessaan syvemmälle kaupunkiin he tapasivat muutamia alastomia lapsia leikkimässä kadun pehmeässä pölyssä. Useat heidän kohtaamistaan ihmisistä katselivat vankeja kummastuneina ja uteliaina ja esittivät usein kysymyksiä vartijoille, joiden sukulaisia vangit olettivat heidän olevan. Toiset taas eivät kiinnittäneet heihin lainkaan huomiota.
"Toivoisinpa, että ymmärtäisimme heidän kummallista kieltään!" huudahti
Smith-Oldwick.
"Niin", yhtyi Bertha Kircher. "Haluaisin tiedustaa heiltä, mitä he aikovat meille tehdä."
"Se olisi hauska tietää", myönsi mies. "Olen itsekin aprikoinut sitä aika lailla."
"Minä en pidä siitä, että heidän kulmahampaansa on tuolla tavoin hiottu teräviksi", sanoi tyttö. "Se muistuttaa liian paljon joitakuita näkemiäni ihmissyöjiä."
"Ettehän toki uskone todella heitä ihmissyöjiksi, vai mitä?" kysyi mies. "Ette kai luule, että on olemassa valkoihoisia ihmissyöjiä, ettehän?"
"Ovatko nämä sitten valkoihoisia?" tokaisi tyttö.
"Neekerejä he eivät ainakaan ole", vastasi luutnantti. "Heidän ihonsa on keltainen, mutta se ei oikein muistuta kiinalaisen ihoa, eikä heillä ole ollenkaan kiinalaisen piirteitä."
Juuri sillä hetkellä he näkivät ensimmäisen tämän kaupungin väestöön kuuluvan naisen. Useimmissa suhteissa hän oli samanlainen kuin miehet, vaikka hän olikin kooltaan pienempi ja sopusuhtaisempi. Mutta hänen kasvonsa olivat vastenmielisemmät kuin miesten, mahdollisesti siitä syystä, että hän oli nainen, mikä seikka korosti silmien, riippuvan huulen, teroitettujen hampaiden ja jäykän, alhaalle otsalle saakka kasvavan tukan omituisuutta. Hänen hiuksensa olivat pitemmät ja paljoa tuuheammat kuin miesten. Ne riippuivat hänen hartioittensa ympärille ja niitä piti koossa jonkunlainen värillinen pitsiside. Hänen ainoa vaatetuskappaleensa oli kaivomainen vaippa, joka oli tiukasti kiedottu hänen vartalonsa ympärille, alkaen paljaiden rintojen alapuolelta, ja jonka alareuna lähellä nilkkoja oli jollakin tavoin kiinnitetty yhteen. Sekä hänen tukkaansa että hamettansa koristamassa oli välkkyviä, kullan näköisiä metallipalasia. Muutoin ei naisella ollut minkäänlaisia koruja. Hänen paljaat käsivartensa olivat hennot ja siromuotoiset, kädet ja jalat sopivan kokoiset ja sopusuhtaiset.
Hän lähestyi seuruetta tämän mennessä hänen ohitseen ja laverteli vartijoille, jotka kuitenkaan eivät olleet häntä huomaavinaankaan. Vangeilla oli tilaisuus tarkastaa häntä läheltä, kun hän seurasi heidän vierellään vähän matkaa.
"Hourin vartalo", huomautti Smith-Oldwick, "mutta tylsämielisen kasvot."
Heidän noudattamallaan kadulla oli epäsäännöllisten välimatkojen päässä poikkikatuja; kun he vilkaisivat niitä pitkin, osoittautuivat ne yhtä mutkikkaiksi kuin sekin, jota myöten heitä kuljetettiin. Rakennusten tyyli vaihteli vain vähän. Siellä täällä oli väriläikkä tahi joku muu rakennustaiteellinen koristeluyritys. Avonaisista ikkunoista ja ovista he saattoivat nähdä, että rakennusten seinät olivat hyvin paksut ja kaikki aukot perin pieniä, ikäänkuin talot olisi suunniteltu suojaksi äärimmäistä kuumuutta vastaan, minkä he käsittivätkin tarpeelliseksi tässä afrikkalaisen erämaan sydämeen kätketyssä laaksossa.
Edestäpäin he silloin tällöin näkivät vilahdukselta isompia rakennuksia, ja niitä lähestyessään he ilmeisesti saapuivat kaupungin liikeosiin. Siellä oli suuri joukko pikku myymälöitä ja upeita kaupparakennuksia siroiteltuina asuinrakennusten väliin, ja niiden ovien päällä oleviin kilpiin oli maalattu kirjaimia, joiden alkuperäksi teki mieli luulemaan kreikkalaisia aakkosia; mutta ne eivät silti olleet kreikkalaisia, kuten sekä englantilainen että tyttö tunsivat.
Smith-Oldwickin haavoja oli tällä välin alkanut ankarammin kivistää, ja hän oli käynyt niiden johdosta heikoksi, mitä suuresti oli pahentanut verenvuoto. Hän horjahteli nyt tuontuostakin, ja ymmärtäen velvollisuutensa tyttö tarjosi hänelle käsivartensa tueksi.
"Ei", torjui hän. "Te olette itse saanut kestää siksi paljon, ettei teitä enää saa rasittaa lisäkuormalla." Mutta vaikka hän ponnisteli miehekkäästi pysyäkseen vangitsijain rinnalla, jäi hän kuitenkin aina joskus jalelle, ja eräässä tällaisessa tilaisuudessa paljastivat vartijat ensimmäisen kerran julman ja raa'an puolensa.
Smith-Oldwickin vasemmalla puolella marssi kookas mies. Hän tarttui useita kertoja englantilaisen käsivarteen ja työnsi häntä varsin lempeästi eteenpäin. Mutta kun vanki jäi yhä uudelleen jälelle, joutui mies äkkiä ja ilman oikeutettua syytä todella vimmaisen raivon valtaan. Hän syöksähti haavoittuneen kimppuun ja iski häntä rajusti nyrkillään, paiskasi hänet maahan, kouraisi vasemmalla kädellä häntä kurkusta ja veti oikealla esille pitkän terävän säilänsä. Kammottavasti kirkuen hän sitten heilutti säiläänsä päänsä päällä.
Toiset kääntyivät katselemaan kohtausta osoittamatta erikoista mielenkiintoa. Heidän suhtautumisensa oli samanlaista kuin olisi yksi seurueesta pysähtynyt kiinnittämään kenkäänsä ja toiset vain odottaneet, kunnes hän olisi taaskin valmis marssimaan.
Mutta jos vangitsijat olivatkin välinpitämättömiä, niin Bertha Kircher ei ollut. Lähellä toisiaan olevat, kiiluvat silmät, raivosta vääntyneet, torahampailla varustetut kasvot ja kammottava kiljunta herätti hänessä kauhua, samalla kun haavoittuneeseen mieheen kohdistettu raaka ja aiheeton hyökkäys nostatti hänessä hereille kaikissa naisissa synnynnäisenä piilevän heikkojen suojelemisen vaiston. Unohtaen kaiken muun paitsi sitä, että heikko, puolustuskyvytön mies aiottiin murhata hänen silmiensä edessä, luopui tyttö kaikesta varovaisuudesta, syöksyi Smith-Oldwickin avuksi ja tarttui pitkällään viruvan englantilaisen päällä riehuvan ja kirkuvan olennon kohotettuun oikeaan käteen.
Tarrautuen mieheen epätoivoisen rajusti hän heittäytyi taaksepäin koko painollaan ja voimallaan; mies menetti tasapainonsa ja kellahti selälleen kiveykselle sätkyttelemään. Hänen koettaessaan pysytellä pystyssä kirposi miekka hänen kädestään, ja tuskin se oli ennättänyt maahan saakka, kun tyttö sieppasi sen. Seisoen suorana maassa viruvan englantilaisen upseerin vieressä Bertha Kircher silmäili vastustajiaan, puristaen lujasti terävää asetta.
Hän oli uljaan näköinen. Ei edes se, että hänen ratsastuspukunsa oli tahraantunut ja repaleinen, huonontanut vähääkään hänen esiintymisensä tehoa. Hänen kaatamansa olento kompuroi vikkelästi pystyyn, ja samassa koko hänen käytöksensä muuttui. Äsken hän oli ollut hornamaisen raivon vallassa, mutta nyt häntä puistatti hysteerinen nauru. Tytöstä kuitenkin oli epäiltävää, kumpi niistä oli kammottavampaa. Toiset vartijat seisoivat paikoillaan tylsä virnistys kasvoillaan, kun taas se, jolta tyttö oli riistänyt aseen, ponnahteli ilmaan, kirkui ja nauroi. Jos Bertha Kircher olisi tarvinnut lisätodistuksia ollakseen varma siitä, että he olivat sekapäisen kansan käsissä, olisi miehen silloinen käytös riittänyt todistamaan hänelle sen. Äkillinen, hillitön raivonpurkaus ja nyt yhtä hillitön ja kolkko nauru vain korostivat kasvojen tylsämielisiä piirteitä.
Äkkiä tyttö tajusi kuinka avuton hän olisi, jos yksikään miehistä tahtoisi nujertaa hänet; hänen tunteissaan tapahtui muutos, joka tuotti melkein ruumiillista pahoinvointia, hän viskasi aseen nauravan mielipuolen jalkojen juureen, kääntyi englantilaiseen päin ja polvistui hänen viereensä.
"Olitte ihailtava", kiitti Smith-Oldwick, "mutta teidän ei olisi pitänyt tehdä sitä. Älkää vastustako heitä! Luullakseni he kaikki ovat hulluja, ja sanotaanhan, kuten tiedätte, että hulluille pitää aina olla mielin kielin."
Bertha Kircher pudisti päätään. "En voinut olla katselijana, kun teidät olisi murhattu."
Miehen silmät välähtivät iloisesti; hän ojensi kätensä ja tarttui tytön sormiin. "Rakastatko minua nyt vähän?" hän kysyi. "Niinhän — vain hiukan?"
Tyttö ei vetänyt kättään pois, mutta pudisti päätään surumielisesti. "Älä puhu siitä!" hän pyysi. "Minua pahoittaa sen sanominen; pidän sinusta hyvin paljon, mutta muuta en voi."
Ilon välke katosi Smith-Oldwickin silmistä ja hänen sormensa heltisivät tytön kädestä. "Anna anteeksi!" sopersi hän. "Olin aikonut odottaa siksi, kunnes selviytyisimme tästä pulasta, ja sinä olisit päässyt turvaan omaistesi luokse. Äskeisen syynä lienee ollut hermojärkytys tai jotakin sen tapaista ja se, että näin sinun puolustavan minua sillä tavoin. Joka tapauksessa en mahtanut sille mitään, eikähän ole paljoa väliä, mitä nyt puhelen, eikö niin?"
"Mitä tarkoitat?" kysyi tyttö kerkeästi.
Englantilainen kohautti olkapäitään ja hymyili alakuloisesti. "En ikinä pääse tästä kaupungista elävänä", hän vastasi. "En olisi hiiskunut siitä mitään, jollen olisi käsittänyt, että sinä olet siitä yhtä selvillä kuin minäkin. Leijona raateli minua varsin pahasti, ja tuo vintiö melkein lopetti minut. Saattaisi olla hiukan toivoa, jos olisimme sivistyneessä maailmassa, mutta mitäpä hoitoa voisimme saada näiden kauheiden olentojen joukossa, vaikka he olisivat ystävällisiäkin?"
Bertha Kircher ymmärsi hänen puhuvan totta, mutta ei sittenkään voinut sopeutua siihen ajatukseen, että Smith-Oldwick kuolisi. Hän piti miehestä hyvin paljon; oikeastaan hän oli hyvin pahoillaan siitä, ettei voinut rakastaa Smith-Oldwickia, mutta hän ei voinut.
Hänestä tuntui, että kenen tytön hyvänsä saattaisi olla kovin helppo rakastaa luutnantti Harold Percy Smith-Oldwickia. Olihan tämä englantilainen upseeri ja herrasmies, vanhan suvun vesa ja lisäksi varakas, nuori, hauskannäköinen ja hyväluontoinen. Mitäpä muuta voisi kukaan tyttö kaivatakaan kuin sellaisen miehen rakkautta? Eikä Bertha Kircher lainkaan epäillyt sitä, että Smith-Oldwick rakasti häntä.
Hän huokasi; ja sitten hän äkkiä laski kätensä haavoittuneen otsalle ja kuiskasi: "Älä kuitenkaan herkeä toivomasta! Koeta elää minun tähteni! Minä koetan sinun tähtesi oppia rakastamaan sinua."
Näytti siltä kuin miehen suoniin olisi äkkiä valettu uutta eloa. Hänen kasvonsa kirkastuivat heti, ja osoittaen voimaa, jota hän ei itsekään olisi luullut enää olevan jäleliä, hän nousi hitaasti seisomaan, joskin hieman epävarmasti. Tyttö auttoi häntä ja tuki häntä sitten.
He olivat hetkeksi kokonaan unohtaneet ympäristönsä, ja katsahtaessaan nyt vangitsijoihinsa näki Bertha Kircher heidän jälleen vaipuneen heille melkein ominaiseen tylsään välinpitämättömyyteen. Yhden heistä annettua merkin lähdettiin jälleen marssimaan, ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään nurjaa.
Bertha Kircher tunsi äkkiä vastavaikutusta hetkellisessä innostuksessa englantilaiselle äsken antamansa lupauksen johdosta. Hän tiesi puhuneensa enemmän miehen tähden kuin omasta sydämestään, ja nyt sen tapahduttua, samoin kuin hetkistä ennen niiden sanojen lausumista hän käsitti, ettei hän todennäköisesti koskaan pitäisi luutnantista sillä tavoin kuin tämä toivoi. Mutta mitä hän oli luvannut? Vain koettaa rakastaa Smith-Oldwickia. "Entä sitten?" hän kysyi itseltään.
Hän oivalsi, että heillä oli vain vähän toiveita päästä milloinkaan takaisin sivistyneeseen maailmaan. Joskin nämä ihmiset osoittautuisivat ystävällisiksi ja suostuisivat laskemaan heidät rauhassa pois täältä, niin miten osaisivat he takaisin rannikolle? Kun Tarzan oli kuollut, kuten hän varmasti uskoi käyneen nähtyään apinamiehen elottomana viruvan luolan suulla vangitsijain raahatessa pois häntä itseään, ei heillä enää ollut ketään eikä mitään turvanaan.
He kaksi eivät vangiksi jouduttuaan olleet puhuneet juuri mitään apinamiehestä, sillä he kumpikin ymmärsivät täysin selvästi, mitä hänen menetyksensä merkitsi heille.
He olivat verranneet huomioitaan kaikesta, mitä oli tapahtunut viimeisillä jännittävillä hetkillä ennen lopullista hyökkäystä, ja ne olivat olleet täydelleen yhtäpitävät. Heti herättyään heidän kimppuunsa karkaavien leijonien karjunnasta oli Smith-Oldwick nähnyt leijonan syöksyvän Tarzanin päälle, ja vaikka yö olikin ollut pimeä, oli hän kuitenkin erottanut, ettei villi apinamies ollut liikahtanutkaan sorruttuaan pedon alle.
Ja jos Bertha Kircher oli viime viikkojen aikana monesti tuntenut asemansa erittäin toivottomaksi, oli hän nyt senvuoksi valmis myöntämään, että toivo oli tyyten sammunut.
Kadut alkoivat täyttyä tämän eriskummaisen kaupungin eriskummaisista miehistä ja naisista. Jotkut panivat heidät merkille ja tarkastelivat heitä hyvin uteliaina, toiset taas menivät heidän ohitseen tylsästi tuijottaen silminnähtävästi tietämättä mitään lähimmästä ympäristöstään ja lainkaan huomaamatta vankeja. Kerran he kuulivat kamalaa kirkumista eräältä poikkikadulta ja vilkaistuaan sinne näkivät siellä miehen samanlaisen hornamaisen raivon purkauksen vallassa kuin he olivat äsken nähneet vartijan käydessä Smith-Oldwickin kimppuun. Tämä otus purki hullua raivoaan lapseen, jota hän yhä uudelleen löi ja puri, pysähtyen vain vähän väliä kirkumaan. Lopuksi hän vähää ennen kuin he etenivät pois näkyvistä, nosti lapsen hervottoman ruumiin korkealle päänsä yläpuolelle ja paiskasi sen kiveykseen niin rajusti kuin jaksoi, pyörähti sitten ympäri ja lähti päätä pahkaa juoksemaan pitkin kiemurtelevaa katua, kiljuen mielipuolisesti kohti kurkkuaan.
Kaksi naista ja useita miehiä seisoi katselemassa tätä julmaa kohtausta. He olivat siksi kaukana eurooppalaisista, etteivät nämä voineet erottaa, kuvastuiko heidän kasvoistaan sääliä vaiko vimmaa; mutta olkoonpa sen laita miten tahansa, kukaan ei pyrkinytkään sekaantumaan asiaan.
Muutamia metrejä kauempana nojaili eräässä toisen kerroksen akkunassa kammottavan näköinen vanha akka, nauraen, syytäen herjauksia ja irvistellen peloittavasti kaikille ohikulkijoille. Toiset kävelivät tietään nähtävästi menossa tehtäviinsä yhtä selväpäisen rauhallisina kuin minkä hyvänsä sivistyneen yhteiskunnan kansalaiset.
"Hyvä Jumala!" jupisi Smith-Oldwick. "Kuinka hirveä paikka!"
Tyttö kääntyi äkkiä häneen päin. "Onko sinulla pistooli tallella?" hän tiedusti.
"Kyllä", vastasi luutnantti, "pistin sen paitani povelle. Minua ei tarkastettu, ja oli siksi pimeä, ettei voitu huomata, oliko minulla aseita vai eikö. Piilotin sen senvuoksi, toivoen voivani säilyttää sen."
Bertha Kircher siirtyi likemmäksi häntä ja tarttui hänen käteensä.
"Säästä yksi panos minun varalleni?" hän pyysi.
Smith-Oldwick katsahti häneen ja räpytteli rajusti silmiään. Ne olivat käyneet harvinaisen, kiusallisen kosteiksi. Hän oli tietystikin käsittänyt, kuinka vaikeassa asemassa he olivat, mutta hänestä oli tuntunut, että se koski vain häntä. Hänestä ei ollut mahdollista, että kukaan tekisi pahaa tälle suloiselle ja kauniille tytölle.
Ja hänenkö olisi pitänyt saada surmansa — Smith-Oldwickin kädestä! Se oli liian kaameata; sitä oli mahdotonta uskoa, mahdotonta ajatella! Jos häntä olivat pelokkaat aavistukset kalvaneet jo aikaisemmin, oli hän nyt kaksin kerroin huolissaan ja masentunut.
"En usko voivani tehdä sitä, Bertha", hän sanoi.
"Etkö edes pelastaaksesi minua vieläkin pahemmasta?" tiukkasi tyttö.
Englantilainen pudisti alakuloisena päätään. "En voisi tehdä sitä missään tapauksessa", hän vastasi.
Katu, jota myöten he olivat tulleet, yhtyi äkkiä leveään lehtokujaan, ja heidän silmiensä eteen levisi laaja, kaunis järvi, jonka tyynestä pinnasta kuvastui kirkas, sininen taivas. Koko heidän ympäristönsä muuttui toisen näköiseksi. Rakennukset olivat korkeampia, niiden tyyli ja koristeet paljoa upeampia. Itse katua peitti barbaarisiin, mutta viehättävän kauniisiin kuvioihin sommiteltu mosaikkikiveys. Rakennuksien koristuksiin oli käytetty runsaasti väriä ja hyvin paljon metallia, joka näytti lehtikullalta. Kaikissa koristuksissa esiintyi useilla tavoin papukaija ja vähemmässä määrin leijona ja marakatti.
Vangitsijat veivät heitä vähän matkaa järven rantaa pitkin kulkevaa käytävää myöten ja sitten lehtokujan varrella olevan rakennuksen holvatusta ovesta sisälle. Heti oven sisäpuolella oli tilava huone; sen kalustona oli jykeviä penkkejä ja pöytiä, joihin moniin oli huolitellusti kaiverrettu välttämättömiä papukaijan, leijonan ja apinan — eniten aina papukaijan — kuvia.
Muutaman pöydän takana istui mies, joka ei millään tavoin, mikäli vangit saattoivat havaita, eronnut heidän saattajistaan. Seurue seisahtui tämän henkilön eteen, ja yksi vangitsijoista alkoi puhua, esittäen nähtävästi suullisen selostuksen. Olivatko he tuomarin, sotilasupseerin vaiko siviilivirkamiehen edessä, sitä oli vankien mahdoton arvata, mutta ilmeisesti hän oli arvovaltainen henkilö, sillä kuunneltuaan loppuun miehen esityksen, jonka aikana hän oli tutkivasti silmäillyt heitä, hän teki yhden ainoan turhan kokeen keskustella heidän kanssaan ja lausui sitten jonkun lyhyen määräyksen äskeiselle puhujalle.
Melkein heti lähestyi kaksi miehistä Bertha Kircheriä, viitaten häntä tulemaan mukaan. Smith-Oldwick liikahti seuratakseen häntä, mutta yksi vartijoista esti sen. Tyttö pysähtyi, kääntyi takaisin, katsoi pöydän ääressä olevaan mieheen ja teki käsillään merkkejä, koettaen parhaansa mukaan selvittää haluavansa, että Smith-Oldwick saisi jäädä hänen seuraansa. Mutta mies vain pudisti epäävästi päätään ja viittasi vartijoita viemään hänet pois. Englantilainen yritti taaskin mennä jälessä, mutta häntä pidettiin kiinni. Hän oli liian heikko ja avuton edes koettaakseen väkisin toteuttaa tahtonsa. Hän muisti povellaan olevan pistoolin, mutta ajatteli sitten, kuinka toivotonta hänen olisi taistella koko kaupunkia vastaan muutamine panoksineen.
Häneen kohdistettua pahoinpitelyä lukuunottamatta ei heillä ollut mitään syytä otaksua, etteivät heidän vangitsijansa kohtelisi heitä oikeuden ja kohtuuden mukaisesti, ja niin ollen hän arveli viisaammaksi olla vastustamatta heitä, kunnes hän olisi täysin varma siitä, että heillä oli todella vihamieliset aikeet. Hän katseli, kuinka tyttö vietiin rakennuksesta. Ollessaan juuri katoamaisillaan hänen näkyvistään Bertha Kircher kääntyi ja heilutti kättään.
"Olkoon onni mukanasi!" huusi tyttö ja oli poissa.
Pöydän ääressä olevan miehen toimittaman kuulustelun aikana oli seurueen mukana huoneeseen tulleet leijonat ajettu ulos Smith-Oldwickin takana olevasta ovesta. Tästä samasta ovesta vei kaksi miestä nyt myöskin englantilaisen. Hän huomasi saapuneensa pitkään käytävään; sen kahden puolen oli ovia, jotka otaksuttavasti veivät rakennuksen muihin huoneisiin. Käytävän toisessa päässä oli vankka ristikko, jonka takaa näkyi avoin piha. Vanki saatettiin sinne ja astuttuaan vartijoittensa seurassa pihalle hän havaitsi olevansa aukeamalla, jota rajoittivat rakennuksen sisäpuoliset seinät. Se oli puiston tapainen, ja siellä kasvoi joukko puita ja kukkivia pensaita. Useiden puiden juurella oli penkkejä, ja samoin oli penkki eteläisen seinän vieressä. Mutta hänen huomionsa kiintyi heti siihen seikkaan, että siellä olivat myöskin leijonat, jotka olivat olleet apuna heitä vangittaessa ja jotka olivat heidän mukanaan palanneet kaupunkiin, toiset pitkänään maassa, toiset kävellen rauhattomasti edestakaisin.
Hänen vartijansa pysähtyivät portin sisäpuolelle. Puheltuaan keskenään muutamia sanoja he palasivat käytävään. Englantilainen joutui kauhun valtaan, kun hänen väsyneet aivonsa täydelleen käsittivät hänen hirveän asemansa. Hän tarttui ristikkoon, koettaen avata sitä päästäkseen turvaan käytävään, mutta se oli varmasti lukittu ja uhmaili hänen ponnistuksiaan. Sitten hän huusi poistuville miehille. Mutta ei kuulunut muuta vastausta kuin kimakka, kaamea nauru. Vartijat katosivat käytävän toisessa päässä olevasta ovesta, ja hän oli yksin leijonien seurassa.
KAHDEKSAS LUKU
Kuningattaren tarina
Sillä välin saatettiin Bertha Kircher aukion toiseen päähän sen ympärillä olevista rakennuksista isoimpaan ja uhkeimpaan. Tämä rakennus ulottui yli koko aukion leveyden. Se oli useita kerroksia korkea; pääovelle päästiin leveitä portaita myöten, joiden juurella oli vahteina tavattoman kookkaita kivileijonia; ylimmällä astuimella taas oli sisäänkäytävän kahden puolen kaksi yhtä korkeata jalustaa, joiden kummankin päällä oli iso, kivinen papukaija. Lähestyessään näitä veistoksia huomasi tyttö, että patsaiden yläpää oli hakattu ihmiskallon muotoiseksi, ja niiden päällä istuivat papukaijat. Myöskin holvatun oven kamanaan ja rakennuksen seiniin oli kuvattu papukaijoja, leijonia ja apinoita. Jotkut niistä olivat kaiverrettuja, toiset mosaikkivalmisteita, kun taas muutamat oli nähtävästi maalattu seinän pintaan. Viimemainittujen värejä näytti aika paljon himmentäneen, minkä vuoksi yleisvaikutelma oli vienon kaunis. Koho- ja mosaikkikuvat olivat molemmat hienosti valmistetut ja todistivat korkealle kehittynyttä taiteellista näppäryyttä. Päinvastoin kuin ensimmäisessä rakennuksessa, johon hänet oli viety ja jonka sisäänkäytävä oli ollut oveton, sulki sitä aukkoa, jota hän nyt lähestyi, jykevä kaksoisovi. Oven kamanakaarta kannattavien patsaiden muodostamissa komeroissa, kivisiä papukaijoja kannattavien jalustojen juurilla ja monissa muissa kohdin leveillä portailla nojaili parikymmentä aseistettua miestä. Näiden vaipat olivat kaikki kirkkaan keltaisia, ja jokaisen rintaan ja selkään oli ommeltu papukaijan kuva.
Kun hänet saatettiin portaiden yläpäähän, lähestyi yksi näistä keltavaippaisista sotureista ja pysäytti hänen vartijansa ylimmälle portaalle. Täällä he vaihtoivat keskenään muutamia sanoja, ja heidän puhuessaan pani tyttö merkille, että heidän pysäyttäjänsä samoin kuin ne tämän seuralaiset, jotka tyttö näki, näyttivät olevan, jos mahdollista, alemmalla henkisellä tasolla kuin heidän alkuperäiset vangitsijansa. Heidän jäykkänä törröttävä tukkansa kasvoi niin alas otsalle, että se melkein yhtyi kulmakarvoihin, ja heidän silmänsä olivat pienemmät kuin jälkimäisillä, joten silmämunan valkuaista näkyi enemmän.
Lyhyen keskustelun jälkeen ovivahtien päällikkö, sillä sellainen hän tuntui olevan, kääntyi ja kolkutti keihäänsä nupilla oven laudoitukseen, samalla kutsuen joitakuita miehiään, jotka nousivat ja astuivat esiin, totellen hänen komennustaan. Pian alkoivat vankat ovenpuoliskot verkkaisesti ja kirskuen kääntyä auki, ja niiden erotessa toisistaan tyttö näki, mikä oli niiden liikkeellepaneva voima — kumpaakin puoliskoa työnsi puoli tusinaa alastomia neekereitä.
Ovelta kääntyivät hänen vartijansa takaisin, ja heidän sijalleen tuli kuusi keltavaippaista soturia. Nämä veivät hänet sisälle, ja neekerit sulkivat oven heidän jälkeensä, kiskoen paksuista ketjuista. Heitä tarkkaillessaan tyttö kauhukseen huomasi, että miespoloiset oli kiinnitetty kaulastaan kahleilla oveen.
Hänen edessään oli leveä eteiskäytävä, jonka keskellä oli pieni, kirkas vesilammikko. Täälläkin oli lattiaan ja seiniin kuvattu alituisesti vaihtelevina yhdistelminä ja sommitelmina papukaijoja, marakatteja ja leijonia, mutta näistä kuvista olivat useat metallista, jota tyttö varmasti luuli kullaksi. Käytävän seininä oli sarja avoimia holvikaaria, joiden läpi näkyi tilavia huoneita. Eteiskäytävässä ei ollut minkäänlaista kalustoa, mutta molemmin puolin olevissa huoneissa oli penkkejä ja pöytiä. Vilkaistessaan muutamien huoneiden seiniin tyttö havaitsi, että ne olivat jostakin värillisestä kudoksesta valmistettujen verhojen peittämät, kun taas lattioilla oli barbaariseen tyyliin kudottuja paksuja mattoja sekä mustien leijonien ja kaunistäpläisten leopardien nahkoja.
Lähinnä ovea oleva oikeanpuolinen huone oli täynnä miehiä, jotka olivat puetut samanlaisiin keltaisiin vaippoihin kuin hänen uudet vartijansa, ja huoneen seinillä riippui paljon keihäitä ja sapeleja. Käytävän toisessa päässä veivät matalat portaat toiselle suljetulle ovelle. Täällä vartiosto seisahtui jälleen. Kuultuaan erään hänen saattajansa selostuksen meni yksi tämän oven vahdeista sisälle, jättäen heidät seisomaan ulkopuolelle. Kului hyvinkin viisitoista minuuttia, ennen kuin hän palasi. Sitten vaihdettiin vartijoita uudelleen, ja tyttö vietiin ovesta sisälle.
Tyttöä kuljetettiin vielä kolmen muun huoneen läpi ja kolmesta jykevästä ovesta, joilla vartijoita vaihdettiin joka kerta, ennen kuin hänet opastettiin verrattain pieneen kammioon, jonka lattialla asteli edestakaisin tulipunaiseen vaippaan puettu mies. Hänen vaippansa rintaan ja selkään oli ommeltu tavattoman iso papukaija, ja hänen päässään oli barbaarinen päähine, jota koristi täytetty papukaija.
Tämän huoneen seinät olivat tyyten verhojen peitossa, joihin oli kuvattu papukaijoja sadoittain, jopa tuhansittain. Lattiaan oli upotettu kultaisia papukaijoja, ja laipioon oli niin paksuilla väreillä kuin suinkin maalattu loistavahöyhenisiä papukaijoja, joiden siivet olivat levällään ikäänkuin lennossa.
Mies oli kookkaampi kuin yksikään hänen kaupungissa näkemänsä. Hänen pergamenttimainen ihonsa oli iän rypistämä, ja hän oli lihavampi kuin kukaan muu hänen kansalaisensa, mikäli tyttö oli niitä nähnyt. Hänen paljaat käsivartensa kuitenkin osoittivat, että hän oli hyvin voimakas, eivätkä hänen askeleensa olleet vanhan miehen. Hänen kasvonilmeistään kuvastui äärimmäinen tylsämielisyys, ja hän oli varmasti inhoittavin inhimillinen olento, mitä Bertha Kircher oli ikinä nähnyt.
Senjälkeen, kun Bertha Kircher oli tuotu huoneeseen, käveli mies edelleen rauhattomasti edestakaisin eikä näyttänyt huomaavan tytön läsnäoloa. Mutta ilman pienintäkään varoitusmerkkiä hän sitten, ollessaan huoneen toisessa päässä selin Bertha Kircheriin päin, pyörähti äkkiä ympäri ja syöksyi mielipuolen tavoin hänen luokseen. Vaistomaisesti tyttö astahti taaksepäin ja ojensi kätensä kammottavaan olentoon päin ikäänkuin pidättääkseen häntä loitolla, mutta hänen kupeillaan olevat miehet, samat, jotka olivat saattaneet hänet sinne, tarttuivat häneen käsiksi ja pitivät häntä kiinni.
Vaikka mies olikin rajusti juossut tyttöä kohti, pysähtyi hän koskematta vankiin. Hetkisen hänen kaameat, valkoreunaiset silmänsä tuijottivat tutkivasti tytön kasvoihin, ja sitten hän purskahti mielipuolisesti nauramaan. Kahdeksi tai kolmeksi minuutiksi olento antautui riemun valtaan, lakkasi sitten nauramasta yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin ja kävi tarkastamaan vankia. Hän tunnusteli tytön hiuksia, ihoa, puvun kangasta ja ilmaisi merkeillä, että hänen oli avattava suunsa. Viimemainittu näytti suuresti herättävän hänen mielenkiintoaan. Hän osoitti toiselle vartijoista tytön kulmahampaita ja paljasti sitten omat terävät torahampaansa vangin nähtäviksi.
Äkkiä hän alkoi jälleen kävellä lattialla edestakaisin. Vasta hyvinkin viidentoista minuutin kuluttua hän uudelleen huomasi vangin, antoi sitten lyhyen määräyksen vartijoille, jotka heti veivät tytön pois huoneesta.
Vartijat opastivat nyt tytön useiden käytävien ja huoneiden kautta toiseen kerrokseen vieville, kapeille kiviportaille ja seisahtuivat vihdoin pienelle ovelle, jonka edustalla seisoi alaston, keihäällä aseistettu neekeri. Toisen vartijan käskystä neekeri avasi oven, ja seurue astui matalaan huoneeseen, jonka ikkunoihin tytön huomio heti kiintyi sen vuoksi, että niissä oli vankat ristikot. Huone oli kalustettu samalla tavoin kuin muutkin hänen rakennuksessa näkemänsä huoneet; siellä oli samanlaiset kaiverretut pöydät ja penkit, samanlaiset matot lattialla, samanlaiset koristukset seinissä; mutta joka suhteessa se oli yksinkertaisempi kuin mitä hän oli alakerrassa nähnyt. Yhdessä nurkassa oli vuode, jota peitti samanlainen, mutta vaaleampikudoksinen matto kuin alakerran matot, ja vuoteella istui nainen.
Kun Bertha Kircherin katse osui huoneen asukkaaseen, pääsi häneltä pieni hämmästyksen äännähdys, sillä hän oivalsi heti, että hänen edessään oli lähemmin hänen kaltaisensa olento kuin ainoakaan niistä, jotka hän oli nähnyt kaupungin muurien sisällä. Häneen katsoivat vanhan naisen kiiltonsa menettäneet, siniset silmät, jotka olivat painuneet syvälle ryppyisiin, hampaattomiin kasvoihin. Mutta silmät olivat tervejärkisen, ymmärtäväisen olennon, ja kasvot olivat valkoihoisen naisen.
Nähdessään tytön nainen nousi pystyyn ja astui eteenpäin; hänen käyntinsä oli niin heikkoa ja horjuvaa, että hänen oli pakko tukea itseään pitkällä sauvalla, jota hän piteli molemmin käsin. Toinen vartijoista lausui hänelle muutamia sanoja; sitten miehet kääntyivät ja poistuivat huoneesta. Tyttö seisoi oven suussa, äänettömänä odottaen, mitä nyt tapahtuisi. Vanha nainen tuli lattian poikki, pysähtyi hänen eteensä, suunnaten vähänäköiset, vetistävät silmänsä tulokkaan nuoriin, kukoistaviin kasvoihin. Sitten hän silmäili häntä päästä jalkoihin, ja uudelleen kääntyivät vanhat silmät tytön kasvoihin. Bertha Kircher puolestaan tarkasteli vanhaa nais-käpykkää yhtä avoimesti. Ensin puhkesi puhumaan viimemainittu. Hän puhui heikolla, särkyneellä äänellä, empien, tavoitellen, ikäänkuin olisi käyttänyt harvinaisia sanoja, vierasta kieltä.
"Oletteko ulkomaailmasta?" hän kysyi englanninkielellä. "Suokoon
Jumala, että ymmärrätte tätä kieltä!"
"Englantia?" huudahti tyttö. "Kyllä, tietysti puhun englanninkieltä."
"Jumalan kiitos!" riemuitsi pieni vanhus. "En tietänyt, osaanko enää itsekään sitä niin, että toinen ymmärtää. Kuudenkymmenen vuoden aikana olen puhunut vain heidän kirottua mongerrustaan. Kuuteenkymmeneen vuoteen en ole kuullut sanaakaan äidinkieltäni. Tyttö-raukka! Tyttö-raukka!" hän mutisi. "Mikä surkea onnettomuus saattoi teidät heidän käsiinsä?"
"Oletteko englantilainen?" kysyi Bertha Kircher. "Ymmärsinkö oikein, että olette englantilainen nainen ja ollut täällä kuusikymmentä vuotta?"
Vanha nainen nyökkäsi päätään myöntävästi. "Kuuteenkymmeneen vuoteen en ole kertaakaan ollut tämän palatsin ulkopuolella. Tulkaa!" hän pyysi, ojentaen luisevaa kättään. "Olen hyvin vanha enkä jaksa seisoa kauan. Tulkaa istumaan viereeni vuoteelleni!"
Tyttö tarttui ojennettuun käteen ja auttoi vanhuksen takaisin huoneen toiseen päähän ja istuutui sitten hänen viereensä.
"Lapsi-rukka! Lapsi-rukka!" valitteli vanha nainen. "Teidän olisi ollut paljon parempi kuolla kuin antaa tuoda itsenne tänne. Alussa olisin tahtonut surmata itseni, mutta toivoin aina, että tulisi joku, joka pelastaisi minut. Mutta tänne ei tule koskaan ketään. Kertokaa, miten he saivat teidät valtaansa!"
Tyttö selosti hyvin lyhyesti ja pääpiirteissään ne tapahtumat, joiden jälkeen jotkut kaupungin asukkaat hänet vangitsivat.
"Onko siis kaupungissa mukananne mies?" tiedusti vanha nainen.
"Kyllä", vastasi tyttö, "mutta en tiedä, missä hän on, enkä sitäkään, mitä hänelle aiotaan tehdä. Enhän tiedä myöskään sitä, mitkä aikeet heillä on minuun nähden."
"Sitä ei voi kukaan arvata", sanoi vanhus. "He eivät tiedä itsekään edellisellä minuutilla, mitä he aikovat seuraavalla. Mutta luullakseni saatte olla varma, lapsi-rukka, ettette enää ikinä näe ystäväänne."
"Mutta eiväthän he ole surmanneet teitä", muistutti tyttö, "ja mainitsitte olleenne heidän vankinaan kuusikymmentä vuotta."
"Eivät", myönsi hänen puhetoverinsa, "he eivät ole surmanneet minua eivätkä he surmaa teitäkään. Mutta Jumala tietää, että ennen kuin olette elänyt kauan tässä hirveässä paikassa, rukoilette heitä tappamaan teidät."
"Minkälaisia he ovat", kysyi Bertha Kircher, "millaista väkeä? He ovat erilaisia kuin kaikki ennen näkemäni. Ja kertokaahan tekin, miten jouduitte tänne."
"Siitä on hyvin kauan", virkkoi vanha nainen, huojuen edestakaisin vuoteella. "Siitä on kauan. Oi, kuinka pitkä aika siitä onkaan! Olin silloin vain kaksikymmenvuotinen. Ajatelkaapa sitä, lapsi! Katsokaa minua! Minulla ei ole muuta peiliä kuin kylpyveteni; en voi nähdä, minkänäköinen olen, sillä silmäni ovat vanhat. Mutta sormillani tunnen, että kasvoni ovat ryppyiset, silmäni painuneet kuoppiinsa ja surkastuneet huuleni vetäytyneet sisäänpäin hampaattomia ikeniä vasten. Olen vanha, köykkyselkä ja ruma, mutta silloin olin nuori, ja minua kehuttiin kauniiksi. Niin, en tahdo teeskennellä; olin kaunis. Sen ilmaisi minulle peilini.
"— Isäni oli lähetyssaarnaajana sisämaassa, ja eräänä päivänä saapui sinne joukkue arabialaisia ryöstämään orjia. Siitä pienestä alkuasukaskylästä, jossa isäni työskenteli, he ottivat mukaansa miehet ja naiset, ja he ottivat myöskin minut. He eivät tunteneet niitä seutuja, joten heidän oli pakko pitää oppainaan vangitsemiaan kylämme miehiä. He kertoivat minulle, etteivät he koskaan aikaisemmin olleet käyneet niin kaukana etelässä, ja olivat muka kuulleet, että meistä länteen oli maa, jossa oli runsaasti norsunluuta ja orjia. He tahtoivat mennä sinne, ja sieltä meidät vietäisiin pohjoiseen, jossa minut myytäisiin jonkun mustan sulttaanin haaremiin.
"— He pohtivat usein, kuinka kallis hinta minusta saataisiin, ja ettei hinta vain halpenisi, vartioivat he kateellisesti minua toisiltaan, joten matka rasitti minua mahdollisimman vähän. Sain parasta ruokaa, jota heillä oli, eikä minua ahdisteltu.
"— Mutta lyhyen ajan kuluttua, kun olimme saapuneet sen maan rajoille, jonka kylämme miehet tunsivat, ja tunkeutuneet autioon, kuivaan erämaahan, käsittivät arabialaiset vihdoinkin, että olimme eksyksissä. Mutta itsepintaisesti he etenivät yhäti länttä kohti, kavuten kammottavien rotkojen yli ja marssien pitkin polttavaa aavikkoa hellittämättömässä auringon paahteessa. Heidän ryöstämiensä orja-parkojen oli tietystikin kannettava kaikki leiritarpeet ja saalis, ja kun he niin ollen olivat raskaasti kuormattuja ja nääntymäisillään nälkään ja janoon, alkoi heitä pian kuolla kuin kärpäsiä.
"— Emme olleet kulkeneet erämaassa kauan, ennen kuin arabialaisten täytyi tappaa hevosiansa ravinnoksi, ja tultuamme ensimmäiselle rotkolle, jonka yli eläimiä olisi ollut mahdoton saada, teurastettiin niistä loputkin ja liha sälytettiin vielä elossa olevien, horjuvien neekeri-raukkojen selkään.
"— Sillä tavoin jatkoimme matkaamme vielä kaksi päivää, jonka jälkeen neekerejä oli elossa enää vain kourallinen, ja arabialaisiakin oli alkanut nääntyä nälkään, janoon ja erämaan polttavaan helteeseen. Niin kauaksi kuin silmä kantoi siihen hedelmälliseen maahan päin, josta olimme tulleet, osoittivat kulkemaamme uraa taivaalla leijailevat korppikotkat ja vainajien ruumiit, jotka olivat viimeisen kerran laskeutuneet pitkäkseen tiettömälle aavikolle. Mustaihoisten sortuessa oli norsunluu hylätty taipaleelle hammas toisensa jälkeen, ja pitkin tätä kuolemanpolkua virui sinne tänne siroiteltuna leirivehkeitä, valjaita ja sadoittain ihmisiä.
"— Jostakin syystä koetti arabialaisten päällikkö säilyttää minua viimeiseen saakka. Ehkä hän arveli, että kaikista hänen aarteistaan oli minua helpoin kuljettaa mukana, sillä olin nuori ja vahva, ja sitten kun hevoset oli tapettu, olin kävellyt ja pysytellyt parhaiden miesten rinnalla. Me englantilaiset olemme, kuten tiedätte, varmoja kävelijöitä, kun taas nämä arabialaiset eivät olleet eläissään kävelleet tultuaan kyllin vanhoiksi pysyäkseen ratsun selässä.
"— Minun on mahdoton sanoa, kuinka kauan vielä vaelsimme, mutta vihdoin saapui meitä kourallinen melkein tyyten menehtyneinä syvän rotkon pohjalle. Emme voineet ajatellakaan kiivetä vastaiselle reunalle, ja jatkoimme senvuoksi matkaamme pitkin rotkon hietikkopohjaa, jossa varmaankin oli muinoin virrannut joki. Vihdoin saavuimme eräälle kohdalle, jossa eteemme avautui kaunis laakso, ja siellä uskoimme tapaavamme riistaa runsaasti.
"— Silloin oli meitä jälellä enää vain kaksi, päällikkö ja minä. Minun ei tarvitse sanoa teille, mikä laakso se oli, sillä te saavuitte sinne jokseenkin samalla tavoin kuin minäkin. Meidät vangittiin niin nopeasti, että tuntui siltä kuin täkäläiset olisivat odottaneet meitä, ja myöhemmin sain tietää, että asianlaita olikin niin, samoin kuin he odottivat teitäkin.
"— Metsän läpi tullessanne näitte varmaankin marakatit ja papukaijat ja palatsiin saavuttuanne lienette pannut merkille, kuinka yhtenään näiden eläinten ja leijonien kuvia on koristuksissa. Kotimaassa olimme kaikki tutustuneet puhuviin papukaijoihin, jotka hokivat niille opetettuja sanoja, mutta nämä papukaijat ovat siitä merkillisiä, että ne osaavat kaupungin väestön kieltä. Väitetään marakattien ilmoittavan asioita papukaijoille ja näiden sitten lentävän kaupunkiin kertomaan asukkaille marakattien sanomat. Ja vaikka sitä onkin vaikea uskoa, olen nähnyt, että se on totta, sillä olen elänyt tämän kansan keskuudessa kuusi vuosikymmentä kuninkaan palatsissa. — Minut kuten teidätkin tuotiin suoraan palatsiin. Arabialaisten päällikkö vietiin jonnekin muualle. En ole koskaan saanut tietää, miten hänen kävi. Silloin oli kuninkaana Ago viideskolmatta. Senjälkeen olen nähnyt monta kuningasta. Hän oli kauhea mies; mutta hehän ovatkin kaikki kauheita."
"Mikä heissä on vikana?" tiedusti tyttö.
"He ovat kaikki mielipuolia", vastasi vanha nainen. "Ettekö ole sitä arvannut? Heidän joukossaan on mainioita käsityöläisiä ja hyviä maanviljelijöitä, ja jossakin määrin he noudattavat lakia ja järjestystä omalla tavallaan.
"— He palvovat kaikkia lintuja, mutta papukaijat ovat heidän pääjumaliansa. Yhtä sellaista pidetään täällä palatsissa perin upeassa huoneessa. Se on heidän ylijumalansa. Se on hyvin vanha lintu. Jos Ago puhui minulle totta silloin kun tulin tänne, täytyy sen nykyisin olla lähes kolmesataa vuotta vanha. Heidän uskonnolliset menonsa ovat äärimmäisen inhoittavia, ja luullakseni lienee juuri näiden menojen monia miespolvia kestänyt harjoittaminen alentanut rodun sen nykyiselle mielipuolisuuden tasolle.
"— Ja kuitenkin, kuten jo mainitsin, heillä on muutamia hyviäkin puolia. Jos heidän perinnäistaruihinsa on luottamista, tapasivat heidän esivanhempansa — pieni kourallinen miehiä ja naisia, jotka olivat tulleet jostakin pohjoisesta päin ja eksyneet Keski-Afrikan jylhiin seutuihin — täällä vain karun erämaalaakson. Omien tietojeni mukaan sataa täällä harvoin, jos milloinkaan, ja kuitenkin näitte tekin laajan metsän ja uhkuvaa kasvullisuutta sekä kaupungissa että sen ulkopuolella. Tämä ihme on saatu aikaan luonnollisten lähteiden avulla, jotka heidän esivanhempansa löysivät ja joita he ovat käyttäneet hyödykseen niin menestyksellisesti, että koko laakso saa aina riittävästi kosteutta.
"— Ago kertoi minulle, että useita miespolvia ennen hänen aikaansa metsää kasteltiin kääntämällä sinne ne purot, jotka toivat lähteiden vettä kaupunkiin, mutta että sitten, kun puut olivat työntäneet juurensa syvemmälle, luonnostaan kosteaan maaperään, eivätkä enää kaivanneet kastelua, muutettiin purojen uoma ja istutettiin uusia puita. Ja niin metsä laajeni, kunnes se nyt peittää melkein koko laakson paitsi sitä aukeata alaa, jossa kaupunki sijaitsee. En tiedä, onko se totta. Metsä on saattanut kasvaa täällä alusta alkaen, mutta se on yksi heidän muinaistaruistaan, ja sitä tukee se seikka, ettei täällä sada kylliksi vettä kasvullisuuden menestymiselle.
"— He ovat monessa suhteessa omituista kansaa, eivät ainoastaan eläinpalvontaansa ja uskonnollisiin menoihinsa, vaan myöskin siihen nähden, että he hoitavat leijonia samalla tavoin kuin muut ihmiset karjaa. Olette nähnyt, millä tavoin he käyttävät joitakuita näistä leijonista, mutta suurimman osan niistä he lihottavat ja syövät. Aluksi luulen heidän syöneen leijonan lihaa vain uskonnollisissa juhlamenoissa, mutta miespolvien aikana he alkoivat kaivata sitä, joten he nyt eivät nauti juuri mitään muuta lihaa. He tietystikin mieluummin kuolisivat kuin maistaisivat linnunlihaa eivätkä he myöskään suostu syömään marakatteja; kasveja syöviä eläimiä he taas kasvattavat yksinomaan saadakseen maitoa, nahkaa ja ravintoa leijonille. Kaupungin eteläpuolella ovat karjatarhat ja laitumet, ja siellä hoidetaan kasveja syöviä eläimiä. Metsäsikoja, kauriita ja antilopeja käytetään etupäässä leijonien ruuaksi, kun taas vuohia pidetään maidon vuoksi kaupungin väestön tarpeiksi."
"Oletteko te ollut täällä niin monta vuotta näkemättä ainoatakaan omarotuistanne ihmistä?" huudahti Bertha Kircher.
Vanha nainen nyökkäsi myöntävästi.
"Olette elänyt täällä kuusikymmentä vuotta", jatkoi tyttö, "eikä teitä ole loukattu eikä ahdistettu?"
"Sitä en ole sanonut", oikaisi vanhus. "Minua ei ole tapettu, siinä kaikki."
"Mikä" — tyttö epäröi — "mikä asema teillä on ollut heidän keskuudessaan? Suokaa anteeksi", hän ehätti lisäämään. "Luulen sen arvaavani, mutta haluaisin kuulla sen teidän omilta huuliltanne, sillä mikä asemanne lieneekin ollut, sama epäilemättä odottaa minua."
Vanha nainen nyökkäsi. "Niin", hän virkkoi, "epäilemättä; jos he saavat säilytetyiksi teidät naisilta."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi tyttö.
"Näiden kuudenkymmenen vuoden aikana minua ei ole kertaakaan päästetty ainoankaan naisen lähettyville. Naiset tappaisivat minut vieläkin, jos vain saisivat minut käsiinsä. Miehet ovat hirveitä, Jumala tietää, että he ovat hirveitä! Mutta taivas varjelkoon teitä naisilta!"
"Tarkoitatteko", tiedusti tyttö, "että miehet eivät tee minulle pahaa?"
"Ago viideskolmatta teki minut kuningattarekseen", sanoi vanhus. "Mutta hänellä oli monta muuta kuningatarta, eivätkä ne kaikki olleet ihmisiä. Sitten otti minut seuraava kuningas, ja niin on aina jatkunut. Nyt olen vanhin kuningatar. Hyvin harvat täkäläiset naiset elävät iäkkäiksi. He ovat aina vaarassa joutua salamurhan uhreiksi, ja lisäksi he henkisesti vajavaisina joutuvat ajoittain alakuloisuuden valtaan, jolloin he varsin helposti saattavat tuhota itsensä."
Hän kääntyi äkkiä ja osoitti ristikoilla varustettuja ikkunoita. "Katsokaahan tätä huonetta", hän kehoitti, "jonka oven edessä on mustaihoinen eunukki! Missä hyvänsä tällaisen näette, siellä on naisia, sillä hyvin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta heidän ei koskaan sallita liikkua vapaina. Heitä pidetään raivokkaampina kuin miehiä, ja niin he todella ovatkin."
He istuivat useita minuutteja äänettöminä, ja sitten nuorempi nainen kääntyi vanhemman puoleen kysyen:
"Eikö täältä millään tavoin voi karata?"
Vanha nainen osoitti toistamiseen ristikko-ikkunoita ja sitten ovea, vastaten: "Ja tuolla on aseistettu eunukki. Ja jos voisittekin pujahtaa hänen ohitseen, niin miten pääsisitte kadulle? Ja jos pääsisitte kadulle, niin miten voisitte mennä kaupungin läpi ulkomuurille? Ja joskin jonkun ihmeen kautta saapuisitte ulkomuurille ja teidät jonkun toisen ihmeen kautta laskettaisiin portista, niin voisitteko mitenkään toivoa selviytyvänne metsästä, jossa vilisee ihmisiä syöviä mustia leijonia? Ette!" hän huudahti vastaukseksi omaan kysymykseensä. "Karkaaminen on mahdoton, sillä jos pääsisikin palatsista, kaupungista ja metsästä, niin kuolema odottaisi sen takana leviävässä kammottavasta erämaassa.
"— Kuuden vuosikymmenen aikana ensimmäiseksi te osuitte tähän kätkettyyn kaupunkiin. Vuosituhanteen ei ainoakaan tämän laakson asukas ole poistunut täältä, eikä miesmuistiin eikä heidän muinaistarujensakaan mukaan tänne ole ennen minun tuloani löytänyt kukaan lukuunottamatta yhtä ainoata sotaista jättiläistä, josta kertomus on kulkenut isältä pojalle.
"— Kuvauksista päättäen luulen, että hänen on täytynyt olla espanjalainen, jättiläiskokoinen, kilvellä ja kypärillä varustettu mies. Hän oli taistellen raivannut tiensä hirvittävän metsän läpi kaupungin portille, karannut niiden kimppuun, jotka oli lähetetty häntä vangitsemaan, ja surmannut ne valtavalla miekallaan. Ja syötyään kasvitarhan kasviksia ja puiden hedelmiä sekä juotuaan vettä purosta hän oli kääntynyt ja palannut otellen metsän läpi rotkon suulle. Mutta vaikka hän selviytyikin kaupungista ja metsästä, niin erämaahan hän sortui. Sillä tarun mukaan oli kuningas, peläten hänen tuovan lisävoimia ahdistamaan heitä, lähettänyt joukkueen hänen jälkeensä surmaamaan hänet.
"— Kolmeen viikkoon eivät takaa-ajajat olleet löytäneet häntä, sillä he olivat menneet väärään suuntaan, mutta vihdoin he osuivat hänen luurankonsa luokse, jonka korppikotkat olivat nokkineet puhtaaksi; se oli ollut päivän matkan päässä samassa rotkossa, jota myöten te ja minä tulimme tähän laaksoon. En tiedä", jatkoi vanhus, "onko tämä totta. Se on vain yksi heidän monista taruistaan."
"Kyllä se on totta", vakuutti tyttö. "Olen varma sen todenperäisyydestä, sillä olen nähnyt sen kookkaan jättiläisen luurangon ja ruostuneet aseet."
Samassa sysättiin ovi muitta mutkitta auki, ja sisään astui neekeri, kantaen kahta leveätä astiaa, joiden sisässä oli useita pienempiä. Laskettuaan ne naisten lähellä olevalle pöydälle hän poistui virkkamatta sanaakaan. Miehen saapuessa astioineen oli huoneeseen lehahtanut miellyttävä keitetyn ruoan tuoksu, muistuttaen tytölle, että hänen oli hyvin nälkä, ja vanhemman naisen kehoituksesta hän meni pöydän ääreen tarkastamaan ruokalajeja. Isommat astiat, joissa pienemmät oli tuotu, olivat savisia, kun taas pienemmät olivat ilmeisesti taottua kultaa. Suureksi hämmästyksekseen hän löysi pikku astioiden välistä lusikan ja haarukan, jotka tosin olivat oudon muotoiset, mutta aivan yhtä käyttökelpoiset kuin ne, mitä hän oli sivistyneessä maailmassa nähnyt. Haarukan piikit olivat silminnähtävästi rautaa tahi terästä — tyttö ei osannut päättää, kumpaa — kun taas sen pää ja lusikka olivat samaa ainetta kuin pienemmät astiat.
Pöydällä oli erinomaisesti valmistettu muhennos lihasta ja kasviksista, malja tuoreita hedelmiä, kulho maitoa ja sen vieressä pieni kuppi, joka sisälsi jotakin hillon tapaista ainetta. Tytön oli niin nälkä, ettei hän edes malttanut odottaa, kunnes kumppaninsa saapuisi pöytään, ja syödessään hän olisi voinut vannoa, ettei hän ollut ikänään maistanut niin maukasta ruokaa. Vanha nainen tuli hitaasti ja istuutui penkille vastapäätä häntä.
Hänen nostaessaan pienempiä astioita isommasta ja järjestäessään niitä eteensä pöydälle väikkyi hänen huulillaan omituinen hymy, kun hän katseli nuoremman naisen syöntiä.
"Nälkä on suuri tasoittaja", hän virkkoi naurahtaen.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi tyttö. "Uskallan väittää, että muutamia viikkoja sitten olisitte tuntenut kuvotusta, jos olisitte ajatellut syövänne kissaa."
"Kissaa?" huudahti Bertha Kircher.
"Niin", vastasi vanhus. "Mitäpä niissä on eroa — leijona on kissa."
"Syönkö minä sitten nyt leijonan lihaa?"
"Kyllä", myönsi vanha nainen, "ja näin valmistettuna se on varsin maukasta. Te opitte pitämään siitä hyvin paljon."
Tyttö hymyili hieman epäilevästi. "En voi eroittaa sitä lampaan tai vasikan lihasta", hän virkkoi.
"Ette kai", sanoi nainen, "minustakin se maistuu yhtä hyvältä. Mutta näitä leijonia ruokitaan ja hoidetaan perin huolellisesti, ja niiden liha valmistetaan ja höystetään siksi hyvin, että se makuun nähden voisi olla mitä hyvänsä."
Ja niinpä Bertha Kircher lopetti pitkän paastonsa nauttimalla outoja hedelmiä, leijonan lihaa ja vuohen maitoa.
Tuskin he olivat nousseet pöydästä, kun sisään astui keltavaippainen soturi, joka puhutteli vanhusta.
"Kuningas", selitti tämä tytölle, "on käskenyt, että teidät on pantava kuntoon ja vietävä hänen luokseen. Teidän on asuttava minun kanssani näissä huoneissa. Kuningas tietää, etten ole hänen muiden vaimojensa kaltainen. Hän ei olisi ikinä rohjennut lähettää teitä heidän seuraansa. Herog kuudennellatoista on siiloni tällöin valoisia hetkiä. Teidät on varmaankin tuotu hänen luokseen sellaisena aikana. Hän kuten he kaikki muutkin luulee olevansa ainoa tervejärkinen koko tässä yhteiskunnassa, mutta useammin kuin kerran olen ollut huomaavinani, että kaikki ne miehet, joiden kanssa olen täällä joutunut kosketuksiin, itse kuningas muiden muassa, pitävät minua ainakin vähemmän hulluna kuin muita. Mutta itse en jaksa käsittää, kuinka järkeni on säilynyt kaikkien näiden vuosien aikana."
"Mitä tarkoititte sanoessanne 'panna kuntoon'?" tiedusti Bertha Kircher. "Mainitsitte kuninkaan käskeneen, että minut on pantava kuntoon ja vietävä hänen luokseen."
"Teidät on kylvetettävä ja puettava samanlaiseen pukuun kuin minulla on."
"Enkö voi mitenkään karata?" tuskitteli tyttö. "Enkö edes voi mitenkään surmata itseäni?"
Nainen ojensi hänelle haarukkaa. "Tässä on ainoa keino", hän vastasi, "ja lienette pannut merkille, että piikit ovat hyvin lyhyet ja tylsät."
Tyttöä puistatti ja vanhus laski kätensä hellästi hänen olalleen. "Ehkä hän vain katsoo teitä ja lähettää sitten teidät pois", hän lohdutti. "Ago viideskolmatta kutsutti minut kerran luokseen, koetti puhella kanssani, huomasi, etten minä ymmärtänyt häntä eikä hän minua, määräsi, että minulle oli opetettava hänen kansansa kieltä, ja sitten nähtävästi unohti minut vuodeksi. Joskus en näe kuningasta pitkiin aikoihin. Eräs kuningas hallitsi viisi vuotta enkä tavannut häntä kertaakaan. Aina voi toivoa. Minäkin, jonka muistokin on tämän palatsin muurien ulkopuolella epäilemättä unohtunut, toivon vielä, vaikka kukaan ei tiedä paremmin kuin minä, kuinka turhaa se on."
Vanhus opasti Bertha Kircherin viereiseen huoneeseen, jonka lattialla oli vesiallas. Siellä tyttö peseytyi, ja senjälkeen hänen kumppaninsa toi hänelle sikäläisten naisten käyttämän, tiukasti kietoutuvan vaipan ja sovitti sen hänen ylleen. Vaippa oli harsomaista kangasta, ja se oli omiaan lisäämään neidon vartalon täyteläisen kauneuden viehkeyttä.
"Kas noin", virkkoi vanhus taputtaessaan viimeisen kerran hameen laskoksia, "olettepa tosiaankin kuningatar!"
Tyttö silmäili kauhuissaan alastomia rintojaan ja vain puolittain verhottuja jäseniään. "Minut aiotaan viedä miesten seuraan näin puolialastomana!" hän valitti.
Vanha nainen hymyili omituista hymyään. "Ei se ole mitään", hän sanoi. "Te totutte siihen, kuten totuin minäkin, vaikka minut kasvatettiin jumalansanan julistajan kodissa, jossa pidettiin melkein rikoksena, jos nainen paljasti sukan peittämän nilkkansa. Verrattuna siihen, mitä epäilemättä saatte nähdä ja mihin teidän kenties on alistuttava, on tämä turhanpäiväisen pieni seikka."
Levottomana asteli tyttö edestakaisin lattialla kuten hänestä tuntui tuntikausia, odottaen lopullista kutsua hullun kuninkaan puheille. Oli tullut pimeä, ja palatsin öljyliekit oli sytytetty aikoja sitten ennen kuin ilmestyi kaksi sanansaattajaa ilmoittamaan, että Herog vaati häntä heti puheilleen ja että vanhan naisen, jota he nimittivät Xanilaksi, oli seurattava häntä. Tyttö tunsi vähäistä huojennusta saatuaan tietää, että hän saisi mukaansa ainakin yhden ystävän, niin kykenemätön häntä auttamaan kuin vanhus olikin.
Sanansaattajat veivät molemmat naiset pieneen huoneeseen alakertaan. Xanila selitti, että tämä oli yksi valtaistuinsalin etuhuoneita; valtaistuinsalissa kuningas tavallisesti piti hoviaan kaikkine seurueineen. Joukko keltavaippaisia sotureita istui huoneen penkeillä. Heidän katseensa olivat enimmäkseen suunnatut lattiaan, ja koko heidän olemuksestaan kuvastui synkkää alakuloisuutta. Naisten astuessa sisään vilkaisivat jotkut heihin välinpitämättömästi, mutta useimmat eivät kiinnittäneet heihin lainkaan huomiota.
Heidän odottaessaan etuhuoneessa saapui sinne nuori mies, joka oli puettu samalla tavalla kuin muutkin, poikkeuksena kuitenkin se, että hänen päänsä ympärillä oli kultainen vanne, jonka etuosasta kohosi yksi ainoa papukaijan sulka hänen otsansa yläpuolelle. Hänen astuessaan sisään nousivat muut soturit seisomaan.
"Tuo on Metak, yksi kuninkaan pojista", kuiskasi Xanila tytölle.
Prinssin mennessä huoneen läpi vastaanottosaliin osui hänen katseensa Bertha Kircheriin. Hän pysähtyi äkkiä ja seisoi hyvinkin minuutin ajan, silmäillen tyttöä mitään virkkamatta. Tyttö joutui hämilleen miehen julkean katseen ja niukan vaatetuksensa tähden, punehtui, laski katseensa lattiaan ja kääntyi toisaalle. Metak alkoi äkkiä vapista päästä jalkoihin saakka, päästi sitten äänekkään, käheän kiljaisun, syöksähti äkkiarvaamatta eteenpäin ja tempasi tytön syliinsä.
Heti syntyi hornamainen meteli. Sanansaattajat, jotka olivat saaneet tehtäväkseen saattaa tytön kuninkaan puheille, kirkuivat ja hyppivät prinssin ympärillä, heilutellen aseitaan ja viittoillen, ikäänkuin olisivat tahtoneet pakottaa hänet hellittämään otteensa tytöstä, uskaltamatta kuitenkaan satuttaa kättään kuningasperheen jäseneen. Toiset vartijat hypähtivät eteenpäin, kiljuen ja huitoen miekoillaan ikäänkuin myötätunnosta hullua prinssiään kohtaan.
Tyttö rimpuili vapautuakseen mielipuolen inhoittavasta syleilystä, mutta kierrettyään vasemman kätensä hänen ympärilleen tämä piteli häntä yhtä helposti kuin hän olisi ollut lapsi, samalla kun hän vapaalla kädellään veti esille miekkansa ja hosui uhkaavasti lähinnä oleviin miehiin päin.
Metakin terävää säilää sai ensiksi maistaa toinen sanansaattajista. Yhdellä ainoalla rajulla iskulla prinssi katkaisi miehen solisluun, viiltäen hänen rintansa keskikohdalle saakka ulottuvan haavan. Päästäen vihlovan parkaisun, joka kuului muiden vahtien kirkunasta huolimatta, vaipui mies lattialle. Veren pursutessa kauheasta haavasta hän koetti nousta uudelleen pystyyn, mutta retkahti taaskin pitkälleen ja kuoli oman verensä muodostamaan laajaan lammikkoon.