YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Kultakaupunki
Juuri samana iltana, jolloin Apinain Tarzanista tuli wazirien heimopäällikkö, virui hänen rakastamansa nainen kuolemaisillaan hennossa veneessä kahdensadan meripenikulman päässä länteen hänestä. Ja hänen tanssiessaan alastomien metsäläistoveriensa parvessa, nuotion valon kimallellessa hänen isoja pyöriviä lihaksiaan vasten, ja hänen ollessaan voiman ruumiillistettu vertauskuva, lepäsi nainen, joka häntä rakasti, laihana ja kuihtuneena viimeisessä horroksessa, joka käy nälkään ja janoon nääntymisen edellä.
Seuraava viikko Tarzanin kuninkaaksi valitsemisen jälkeen kului wazireilta arabialaisrosvojen mukana olleiden manyuemain saattamiseen wazirien maan pohjoisrajalle, kuten Tarzan oli heille luvannut. Ennenkuin hän jätti heidät hän vaati heiltä vakuutuksen, että he eivät vastedes ryhtyisi mihinkään retkeen wazireja vastaan, eikä sen lupauksen saaminen ollutkaan vaikeata. Heillä oli ollut kylliksi kokemusta uuden waziripäällikön taistelutaktiikasta, jotta heillä olisi ollut pienintäkään halua seurata toista rosvojoukkoa hänen alueensa rajain sisälle.
Melkein heti kylään palattuaan alkoi Tarzan tehdä valmistuksia lähteäkseen retkelle vanhan Wazirin hänelle kuvaileman raunioittuneen kultakaupungin etsimiseksi. Hän valitsi viisikymmentä tanakinta soturia heimostaan, ottaen ainoastaan sellaisia, jotka näyttivät halukkailta seuraamaan häntä vaivaloiselle taivallukselle ja uuden vihamielisen maan vaaroihin. Tarukaupungin satumainen rikkaus oli ollut hänen mielessään melkein alati siitä asti, kun Waziri oli kertonut aikaisemman retken seikkailuista ja miten sattumalta oli tavattu nuo laajat rauniot. Seikkailuhalu saattoi olla aivan yhtä voimakkaana vaikuttimena kiihoittamassa Apinain Tarzania retkelle kuin kullanhimokin, mutta viimemainittukin vaikutin oli olemassa, sillä sivistyneiden ihmisten piirissä hän oli nähnyt jotakin niistä ihmeistä, joita tuon keltaisen taikametallin omistaja voi tehdä. Mihin tarkoitukseen hän käyttäisi kulta-aarteitaan villin Afrikan sydämessä, sitä hän ei ollut tullut miettineeksi, — hänelle riitti omistaa ihmeitätekevä voima, vaikkei koskaan saisikaan tilaisuutta sitä käyttää.
Niinpä Waziri, wazirien päällikkö, läksi eräänä loistavan kirkkaana troopillisena aamuna viidenkymmenen joustavajäsenisen, kiiltävän mustan soturin etunenässä seikkailuja ja rikkauksia etsimään. He seurasivat suuntaa, jonka vanha Waziri oli Tarzanille kuvaillut. Päiväkausia he marssivat — yhtä jokivartta ylöspäin, matalan vedenjakajan eli väliharjanteen poikki, toista jokivartta alaspäin, sitten taas nousten kolmatta jokilaaksoa, kunnes viidennenkolmatta päivän iltana leiriytyivät pienen vuoren kupeelle, jonka vuoren huipulta toivoivat näkevänsä ensimmäisen vilahduksen ihmeellisestä aarrekaupungista.
Aikaisin seuraavana aamuna he kiipeilivät melkein kohtisuoria kallioita, jotka olivat viimeisenä, mutta suurimpana luonnonesteenä heidän ja heidän matkanmääränsä välillä. Oli melkein puolipäivä, ennenkuin Tarzan, joka kulki ohuen kiipeilevän sotilasjononsa etunenässä, kapusi viimeisen kallion huipun yli ja seisoi pienellä laakealla tasanteella vuoren kukkulan laella.
Kummaltakin puolelta kohosi mahtavia keiloja tuhansia jalkoja korkeammalle solaa, jonka läpi he astuivat kiellettyyn laaksoon. Heidän takanaan oli metsäinen syvänne, jota pitkin olivat vaeltaneet monta päivää, ja vastakkaisella puolella matala harju, joka oli heidän oman maansa rajana.
Mutta Tarzanin huomio keskittyi nyt hänen eteensä avautuvaan näköalaan. Siinä oli autio laakso — matala, ahdas laakso, jossa kasvoi siellä täällä kituliaita puita ja jonka pohjaa peittivät monet isot vierinkivet. Ja laakson etäisellä puolella sijaitsi jotakin, mikä näytti mahtavalta kaupungilta isoine muureineen, korkeine torninhuippuineen, pikkutorneineen, minareetteineen ja kupulakineen, jotka kimmelsivät punakellervinä päiväpaisteessa. Tarzan oli vielä liian kaukana huomatakseen hävityksen merkit — hänestä se näytti upealta ja kauniilta ihmekaupungilta, ja mielikuvituksessaan hän kansoitti sen leveät puistikkokadut ja suuret temppelit onnellisena ja toimeliaana hyörivän väen hälinällä.
Tuntikauden lepäsi pieni retkikunta kukkulan laella, ja sitte Tarzan johti sen alas laaksoon. Ei ollut mitään polkua, mutta tie oli vähemmän tukala kuin nousu vuoren vastakkaista rinnettä pitkin oli ollut. Laaksoon päästyään he etenivät ripeästi, niin että oli vielä valoisaa, kun pysähtyivät muinoisen kaupungin korkeiden muurien edustalle.
Ulkomuuri oli viisikymmentä jalkaa korkea, missä se ei ollut murentunut. Mutta mistään, mikäli he voivat nähdä, ei ollut enempää kuin kymmenen tai kaksikymmentä jalkaa ylempää muurikerrosta riutunut. Se oli vielä peloittava suojavarustus. Useita kertoja oli Tarzan luullut havaitsevansa jotakin liikkuvan heitä lähinnä olevien raunioittuneiden vallinkohtien takana, ikäänkuin siellä olisi heitä vaanittu vanhan varustuksen turvissa. Ja usein hän oli tuntevinaan näkymättömäin silmäin seuraavan häntä. Mutta koskaan hän ei ollut varma, ettei se ollut pelkkää mielikuvitusta.
Siksi yöksi he leiriytyivät kaupungin ulkopuolelle. Kerran puoliyön aikaan herätti heidät kimeä kiljahdus ison muurin takaa. Se oli ensin hyvin korkeasävelinen, mutta aleni vähitellen ja loppui sarjaan synkkiä voihkauksia. Se teki mustiin omituisen vaikutuksen, melkein herpauttaen heidät siksi ajaksi, kun sitä kesti, ja kului tunti, ennenkuin leiri taas asettui levolle. Aamullakin sen vaikutukset olivat vielä havaittavina pelokkaissa, vauhkoissa katseissa, joita wazirit alati suuntasivat heidän yläpuolellaan häämöittävään vankkaan ja jylhään rakenteeseen.
Tarzanin täytyi melko lailla rohkaista ja kehoitella neekerejä estääkseen heidät hetikohta luopumasta seikkailusta ja rientämästä takaisin laaksoa pitkin kallioita kohti, joiden yli olivat edellisenä päivänä kiivenneet. Mutta vihdoin hän käskyillään ja uhkaamalla yksin mennä kaupunkiin sai heidät seuraamaan häntä.
Neljännestunnin ajan he kävelivät muurin vierustaa pitkin ennenkuin keksivät paikan, mistä voi päästä sisään. Sitten he saapuivat kapealle, noin kahdenkymmenen tuuman laajuiselle halkeamalle. Sisäpuolella kohosi heidän edessään vuosisatojen käytöstä ontoiksi kuluneet sementtiportaat, jotka äkkinäisessä käytävän mutkassa hävisivät heidän näkyvistään muutamaa metriä ylempänä. Tähän ahtaaseen aukkoon tunkeutui Tarzan kääntäen jättiläishartiansa sivuittain, jotta laisinkaan pääsisi lävitse. Hänen takanaan ryömivät hänen mustat soturinsa. Halkeaman käänteessä loppuivat portaat ja polku oli tasaista; mutta se kääntyi ja kiemurteli käärmeen tapaan, kunnes se äkkiä eräässä jyrkässä kulmassa päättyi ahtaaseen pihaan, jonka toisella puolella kohosi sisämuuri, yhtä korkea kuin ulkomuurikin. Tämä sisempi muuri oli varustettu yltä yleensä pienillä torneilla, jotka sen harjalla vuorottelivat terävähuippuisten, yhdestä kivestä hakattujen patsaiden kanssa. Paikoittain olivat nämä kukistuneet ja muuri murtunut, mutta se oli paljoa paremmassa kunnossa kuin ulkomuuri.
Sen läpi vei toinen kapea käytävä, jonka päässä Tarzan ja hänen soturinsa joutuivat leveälle kadulle. Vastapäisellä puolella kohosi murenevia graniittirakennuksia, joiden ulkoasu oli jylhä ja torjuva. Niiden eteen oli soran ylle kasvanut puita; viiniköynnöksiä kiemurteli tyhjistä, ammottavista ikkunoista sisään ja ulos. Mutta se talo, joka oli suoraan heidän kohdallaan, näytti olevan vähemmän kasvullisuuden peitossa kuin muut ja paljoa paremmin kestäneen ajan hävitystä. Se oli valtava rakennus, ylinnä suunnattoman suuri kupu. Sen ison sisäänkäytävän kummallakin puolella oli rivittäin pitkiä pilareita, jotka päättyivät isoon, eriskummaiseen, kivestä esille hakattuun lintuun.
Kun apinamies ja hänen toverinsa tuijottivat, mikä enemmän mikä vähemmän kummastuneena, tuohon vanhaan kaupunkiin villin Afrikan sydämessä, huomasivat jotkut heistä liikettä rakennuksesta, jota he katselivat. Himmeitä, varjomaisia hahmoja tuntui liikkuvan sisäosain puolihämärässä. Ei ollut mitään kouraantuntuvaa, ei sellaista, mitä silmä olisi voinut eroittaa — ainoastaan kaamea vaikutelma elämästä siellä, missä kaiken olisi luullut olevan hengetöntä, sillä elävät olennot eivät toki sopineetkaan ympäristöön. Kuinka niitä olisi saattanut tavata tässä aavemaisessa kauan sitten kuolleen menneisyyden kaupungissa?
Tarzan muisti kirjastossa Pariisissa lukeneensa jostakin kadonneesta valkoisesta ihmisrodusta, jonka alkuasukkaiden tarut sijoittivat Afrikan sydänmaille. Hän mietti myöskin, eikö hän katsellut sivistyksen raunioita, jonka tämä vieras kansa oli luonut oudon metsäläiskotinsa villiin ympäristöön, Olisiko mahdollista, että vielä nytkin jäännös tuota kadonnutta kansaa asui tässä uhkeuden raunistossa esivanhempainsa jälkeläisinä? Taaskin hän havaitsi salavihkaista liikettä edessänsä olevasta isosta temppelistä.
"Tulkaa", sanoi hän wazireillensa, "menkäämme katsomaan, miltä näyttää noiden raunioiden sisällä".
Hänen miehensä seurasivat häntä vastahakoisesti, mutta kun he näkivät hänen rohkeasti astuvan synkkään holvikäytävään, hiipivät he muutamia askeleita häntä taempana sekavassa joukossa, joka näytti olevan hermostuneen pelon ruumiillistuma. Yksi ainoa kiljahdus, sellainen, jonka olivat kuulleet edellisenä yönä, olisi liittänyt ajamaan heidät kaikki pakoon, hurjasti juoksemaan ahdasta rakoa kohti, joka johti valtavien seinien välitse ulkomaailmaan.
Kun Tarzan astui rakennukseen, tunsi hän varmasti, että monet silmät häntä katselivat.
Kuului rahinaa läheisen käytävän siimeksestä, ja hän olisi voinut vannoa nähneensä ihmiskäden vetäytyvän pois ikkuna-aukosta, joka oli hänen yläpuolellaan tähän kupumaiseen halliin päin.
Huoneen lattia oli sementtiä ja seinät sileästä graniitista, johon oli hakattu omituisia ihmisten ja eläinten kuvia. Paikoittain oli keltaisia metalliliuskoja sovitettu seinäin tukevaan muuraukseen.
Kun hän tarkkasi lähempää yhtä noista liuskoista, huomasi hän sen olevan kultaa ja monilla hieroglyyfeillä kirjaillun. Tämän ensimmäisen kammion takana oli toisia, ja niiden takana haarautui rakennus suunnattomiksi siipirakennuksiksi. Tarzan astui monen tuollaisen kammion läpi ja näki monta todistusta alkuperäisten rakentajain satumaisesta rikkaudesta. Yhdessä huoneessa oli seitsemän pilaria puhtaasta kullasta, ja toisessa olivat itse lattiat tästä kalliista metallista. Ja kaiken aikaa, kun hän tutki, kyyröttivät neekerit lähellä toisiaan hänen selkänsä takana, ja omituisia hahmoja hiipi heidän kummallakin puolellaan, edessään ja takanaan, mutta ei koskaan kyllin lähellä, jotta kukaan olisi voinut sanoa, että he eivät olleet yksinään.
Jännitys alkoi kuitenkin jäytää wazirien hermoja. He pyysivät Tarzania palaamaan päivänvaloon; sanoivat, että sellaisesta retkestä ei olisi mitään hyvää odotettavissa, koska raunioissa kummitteli niissä kerran asuneiden vainajain henkiä. "Ne väijyvät meitä, oi kuningas", kuiskasi Busuli. "Ne odottavat siksi, kun ovat viekoitelleet meidät varustuksensa sisimpiin sokkeloihin, ja sitten ne karkaavat kimppuumme ja repivät meidät palasiksi hampaillaan. Se on henkien tapaista. Äitini setä, joka on kuuluisa poppamies, on kertonut siitä minulle monesti."
Tarzan nauroi. "Rientäkää takaisin päivänvaloon, lapseni", sanoi hän. "Minä tulen luoksenne, kun olen etsinyt tämän vanhan raunion perustuksista katonharjaan asti ja löytänyt kullan tai nähnyt, että sitä ei ole. Ainakin voimme ottaa levyt seinistä, vaikka pilarit ovatkin liian raskaita käsiteltäviksemme. Mutta täällä luulisi olevan isoja kullalla täytettyjä varastohuoneita — kullalla, jonka voimme helposti kantaa pois hartioillamme. Juoskaa nyt ulos raikkaaseen ilmaan, jossa voitte helpommin hengittää."
Muutamat soturit olivat ilomielin valmiit tottelemaan päällikköänsä, mutta Busuli ja eräät toiset epäröivät jättää häntä — olivat kahden vaiheella rakkaudesta ja uskollisuudesta kuningastaan kohtaan ja oudon tunnelman herättämän taikauskoisen pelkonsa vuoksi. Ja sitten tapahtui aivan odottamatta jotakin, mikä ratkaisi kysymyksen heidän tarvitsemattansa sitä kauemmin pohtia. Raunioittuneen temppelin hämärästä kajahti aivan heidän korviensa läheltä sama kamala kirkaisu, jonka olivat kuulleet edellisenä iltana, ja kauhistunein huudoin kääntyivät mustat soturit pakenemaan ikivanhan rakennuksen tyhjien salien läpi.
Heidän takanaan seisoi Apinain Tarzan siinä, mihin olivat hänet jättäneet, julma hymy huulillaan, odottaen vihollista, jonka varmasti luuli olevan hyökkäämäisillään kimppuunsa. Mutta jälleen vallitsi hiljaisuus. Tuntui vain heikkoa aavistusta läheisissä loukoissa liikkuvien paljaiden jalkain hiivinnästä.
Sitten Tarzan kääntyi jälleen ja astui syvälle temppelin sisään. Hän eteni huoneesta huoneeseen, kunnes saapui erääseen kohtaan, missä vielä oli teljetty ovi; ja kun hän painoi olkapäänsä sitä vasten, työntääkseen sen sisään, kajahti varoitushuuto uudestaan, tällä kertaa melkein hänen vierestään. Ilmeisesti häntä varoitettiin saastuttamasta tuota erikoista huonetta. Vai olisiko sen sisällä aarrevarastojen salaisuus? Oli miten oli, niin juuri se seikka, että tämän aavemaisen paikan kummallisilla, näkymättömillä vartijoilla oli jotakin syytä toivoa hänen pysyvän poissa tästä erityisestä huoneesta, riitti tekemään Tarzanin halun kolminkertaiseksi; ja vaikka kiljahdus yhä toistui, painoi hän olkapäätänsä ovea vasten, kunnes se hänen jättiläisvoimansa sysäyksestä lensi auki naristen puisilla saranoilla. Siellä sisällä oli pimeää kuin haudassa. Ei ollut ikkunaa päästämässä sisälle heikointakaan valonsädettä, ja koska käytävä sen edessä oli puolihämärä, ei avoimesta ovestakaan virrannut lieventäviä valonsäteitä. Koetellen lattiaa keihäänsä tyvipäällä astui Tarzan tähän tuonelan pimentoon. Äkkiä sulkeutui ovi hänen takanaan, ja samalla kertaa tarttui häneen käsiä kaikkialta pimeästä. Apinamies taisteli kaikella itsesäilytysvaiston hurjalla vimmalla ja jättiläisvoimallaan. Mutta vaikka hän tunsi iskujensa osuvan ja hampaittensa uppoavan pehmeään lihaan, huomasi hän aina uuden parin käsivarsia korvaavan ne, jotka hän torjui. Vihdoin ne raastoivat hänet kumoon, ja verkalleen, kovin verkalleen ne nujersivat hänet pelkällä lukumääränsä painolla. Ja sitten ne sitoivat hänet — kädet selän taakse ja jalat ylöspäin niitä kohtaamaan.
Hän ei ollut kuullut muuta ääntä kuin vastustajainsa raskaan hengityksen ja temmellyksen melun. Hän ei tiennyt, minkälaisia olentoja hänen vangitsijansa olivat, mutta arvasi ne ihmisiksi, koskapa ne olivat hänet sitoneet.
Sitten ne nostivat hänet lattialta ja puolittain vetäen, puolittain työntäen raahasivat hänet pimeästä kammiosta toisen oviaukon kautta temppelin sisäpihaan. Täällä hän näki tavoittajansa. Niitä oli varmaan satakunta miestä — lyhyitä, tanakoita, joiden kasvoja peitti pitkä karvaiselle rinnalle valuva parta.
Paksu, vanukkeinen tukka ulottui alhaalle, sisäänpäin kaltevan otsan yli, ja riippui hartioilta selkään. Käyrät sääret olivat lyhyet ja vantterat, käsivarret pitkät ja jäntevät. Kupeilla niillä oli leopardien ja leijonain taljoja, ja rinnalle riippui samojen eläinten kynsistä sommiteltuja kaulanauhoja. Paksut täysikultaiset renkaat koristivat käsivarsia ja sääriä. Aseina niillä oli raskaita lyijypäisiä ryhmysauvoja, ja vöistä, jotka olivat niiden ainoana pukuna, riippui jokaisella pitkä, kamalan näköinen veitsi.
Mutta enimmin kummastutti vankia heidän valkoinen ihonsa, — ei ihonvärissä eikä kasvonpiirteissä ollut merkkiäkään neekeristä. Mutta kaltevine otsineen, häijyine, pienine, lähekkäin sijaitsevine silmineen ja keltaisine torahampaineen ne eivät suinkaan olleet miellyttävän näköisiä.
Taistelun aikana pimeässä kammiossa ja heidän laahatessaan Tarzania sisempään saliin, ei ollut virketty sanaakaan, mutta nyt alkoi joidenkuiden välillä röhkivää yksitavuista keskustelua apinaihmiselle oudolla kielellä, ja sitten he jättivät hänet virumaan sementtilattialle tassuttaen pois lyhyillä säärillään toiseen osaan temppeliä, pihan takapuolelle.
Maatessaan siinä selällään Tarzan havaitsi temppelin joka puolelta kokonaan ympäröivän tätä pientä pihaa ja sen korkeiden muurien joka taholta kohoavan hänen yläpuolellaan. Keskeltä näkyi täplänen sinistä taivasta ja yhdeltä suunnalta hän saattoi jostakin aukosta eroittaa vihreitä lehviä, mutta olivatko ne temppelin sisä- vai ulkopuolella, sitä hän ei tiennyt.
Pihan ympärillä oli temppelin perustuksesta harjalle asti sarja avonaisia parvekkeita, ja silloin tällöin näki vanki vilahduksen hulmuavan tukan alta välkkyvistä kirkkaista silmistä, jotka ylhäältä tirkistelivät häneen.
Apinamies koetteli hiljaa siteittensä kestävyyttä ja olematta asiasta varma arveli niiden olevan liian heikot vastustamaan mahtavien lihastensa voimaa, kun oli tullut aika niistä irroittautua. Mutta hän ei rohjennut panna niitä tosikoetukselle ennenkuin pimeä oli tullut tai hän tiesi, että mitkään silmät eivät häntä väijyneet. Hän oli virunut pihassa useita tunteja, ennenkuin auringon ensimmäiset säteet tunkeutuivat tähän kohtisuoraan kuiluun; ja melkein samaan aikaan hän kuuli paljaiden jalkain sipsutusta lähellään olevista käytävistä ja näki hetkistä myöhemmin parvekkeiden täyttyvän luihukasvoisilla olennoilla, ja vähintäänkin parikymmentä astui alas pihaan.
Hetkiseksi oli jokainen silmä tähdätty keskipäivän aurinkoa kohti, ja sitten parvekkeilla ja alhaalla olevat alkoivat yksiäänisesti laulaa matalaa aavemaista kertaussäveltä. Silloin Tarzanin ympärillä olevat ryhtyivät tanssimaan juhlallisen veisunsa tahdissa. He piirittivät hänet verkalleen, ja tanssiessaan he muistuttivat kömpelöä, hölköttävää karhujoukkoa. Mutta vieläkään he eivät vilkaisseet häneen, vaan tuijottivat yhä aurinkoon pienillä kiilusilmillänsä.
Kymmenen minuutin ajan tai kauemmin he jatkoivat yksitoikkoista lauluaan ja hyppyään, ja sitten he äkkiä kaikki aivan samalla kertaa kääntyivät uhriaan kohti, lyijypäiset sauvat kohotettuina, ja päästäen kauheita kiljahduksia sekä vääntäen kasvonsa mitä pirullisimpaan ilmeeseen hyökkäsivät hänen kimppuunsa.
Samassa silmänräpäyksessä ryntäsi naisolento verenhimoisen parven keskelle ja varustettuna samanlaisella sauvalla kuin heidän omansakin, mutta kultapäisellä, torjui hyökkäävät takaisin.
KAHDESKYMMENES LUKU
La
Hetkiseksi Tarzan ajatteli, että omituinen kohtalon oikku oli jollakin ihmeellä hänet pelastanut, mutta kun hän huomasi kuinka helposti tyttö oli yksinään lyönyt pakoon kaksikymmentä gorillamaista miestä ja kun hän hetkistä myöhemmin näki näiden uudestaan aloittavan tanssinsa hänen ympärillään tytön puhutellessa heitä yksitoikkoisella laulavalla nuotilla, joka aivan koneen tapaisesti kertaantui, teki hän sen johtopäätöksen, että tämä kaikki oli vain osana toimituksesta, jossa hän oli keskimmäisenä henkilönä.
Minuuttia, paria myöhemmin veti tyttö veitsen vyöltään ja kumartuen Tarzanin ylitse katkoi siteet hänen sääristään. Kun sitten miehet lopettivat tanssinsa ja lähenivät, viittasi hän vankia nousemaan. Viskaten säärien ympärillä olleen köyden hänen niskaansa, tyttö talutti hänet pihan yli miesten seuratessa kaksittain.
Kiemurtelevien käytävien kautta tyttö kuljetti häntä yhä kauemmaksi temppelin etäisimpiin suojiin, kunnes he tulivat isoon saliin, jonka keskellä seisoi alttari. Silloin Tarzan käsitti omituiset juhlamenot, jotka oli toimeenpantu, ennenkuin hänet tuotiin tähän kaikkein pyhimpään.
Hän oli joutunut vanhojen auringonpalvelijain jälkeläisten käsiin. Auringon ylipapittaren palvelijatar oli vain näennäisesti pelastanut hänet. Pihan yläpuolella olevasta aukosta pilkistävä aurinko oli katsahtanut häneen ja vaatinut hänet omakseen, ja papitar oli tullut sisemmästä temppelistä pelastamaan hänet maallikkojen saastuttavista käsistä — viedäkseen hänet ihmisuhriksi heidän liekehtivälle jumalalleen.
Ja jos hän olisi kaivannut enempiä vakuutuksia teoriansa todellisuudesta, tarvitsi hänen vain luoda silmänsä kivialttarin tahmaantuneisiin ja lattiaa sen lähimmässä ympäristössä peittäviin punaisenruskeihin tahroihin tai ihmisten pääkalloihin, jotka irvistelivät korkeiden seinien lukemattomista syvennyksistä.
Papitar talutti uhrin alttarin portaalle. Taas täyttyivät parvekkeet ylhäällä katselijoilla, sillä välin kun huoneen itäpäässä olevasta holvatusta oviaukosta tuli verkalleen jono naisia huoneeseen. Heillä oli, samoin kuin miehilläkin, vain villieläinten taljoja lanteittensa ympärillä sekä parkitsemattomasta nahasta tehtyjä vöitä ja kultaketjuja. Mutta heidän mustia hiusröykkiöitään verhosivat kultaiset päähineet, jotka olivat valmistetut ympyriäisistä ja soikeista kullanpalasista. Ne oli taitavasti sommiteltu yhteen metallilakiksi, josta riippui kummallekin puolen päätä pitkiä, vyötäisille ulottuvia soikeista kappaleista laadittuja vitjoja. Naiset olivat rakenteeltaan sopusuhtaisempia kuin miehet, heidän piirteensä olivat paljoa säännöllisemmät, ja pään muoto sekä suuret, vienot, mustat silmät osoittivat paljoa suurempaa älyä ja inhimillisyyttä kuin heidän herrainsa ja mestariensa.
Jokaisella naispapilla oli kädessään kaksi kultaista kuppia, ja kun he asettuivat riviin alttarin toiselle puolen, ottivat miehet kukin kupin vastapäätä seisovalta naiselta. Sitten alkoi laulu uudestaan, ja nyt ilmestyi mustasta käytävästä alttarin takaa uusi naishenkilö esille alhaalla olevan huoneen luolamaisesta syvyydestä.
Ylipapitar, ajatteli Tarzan. Hän oli nuori nainen, jolla oli varsin sirot ja älykkäät kasvot. Hänen koristuksensa olivat samanlaisia kuin toisten papitarten käyttämät, mutta huolitellumpia ja monet niistä timanteilla kirjailtuja. Paljaita käsivarsia ja sääriä verhoavat timanttikorut melkein peittivät ne, kun taasen hänen ainoata leopardinnahkaansa kannatti tiukka kultarenkaista laadittu vyö, johon oli lukemattomilla pienillä timanteilla sommiteltu omituisia kuvioita. Vyössä hänellä oli pitkä jalokivillä koristettu veitsi ja kädessä hento sauva paksun metallipäisen asemesta.
Saapuessaan alttarin vastakkaiselle puolelle hän pysähtyi, ja laulu taukosi. Papit ja papittaret polvistuivat hänen eteensä, kun hän kohottaen sauvaansa heidän ylitseen lausui pitkän ja väsyttävän rukouksen. Hänen äänensä oli pehmeä ja soinnukas, — Tarzan saattoi tuskin käsittää, että sen omistaja seuraavassa silmänräpäyksessä muuttuisi uskonnollisen innostuksen kiihkosta hurjasilmäiseksi ja verenhimoiseksi teloittajattareksi, joka verta tihkuva veitsi kädessä ensimmäisenä joisi uhrin lämmintä, punaista verta alttarille asetetusta kultakupista.
Rukouksen lopetettuansa hän antoi silmäinsä ensiksi viipyä Tarzanissa. Kaikilla ilmeillä osoittaen melkoista uteliaisuutta hän tarkasti tätä kiireestä kantapäähän. Sitten hän puhui uhrille ja lopetettuaan seisoi ikäänkuin vastausta odottaen.
"En ymmärrä kieltänne", sanoi Tarzan. "Ehkä voimme puhua toistemme kanssa jotakin muuta kieltä?" Mutta nainen ei voinut ymmärtää häntä, vaikka hän yritti ranskaksi, englanniksi, arabiaksi, waziriksi ja vihdoin turvautui Afrikan länsirannikon sekakieleenkin.
Nainen pudisti päätänsä ja hänen äänessään värähti ikäänkuin kaihoa, kun hän viittasi pappeja jatkamaan toimitusta. Nämä järjestyivät piiriksi hullua tanssiansa toistamaan, jonka vihdoin lopetti papittaren käsky. Viimemainittu oli seisonut kaiken aikaa, tuijottaen yhä hartaasti Tarzaniin.
Hänen antamastaan merkistä papit hyökkäsivät apinamiehen kimppuun ja nostaen hänet portaalta laskivat hänet selälleen alttarin poikki niin, että pää ja jalat riippuivat vastakkaisilta puolilta sen syrjän yli. Sitten he ja papittaret järjestyivät kahteen riviin, jokaisella pieni kultakuppinsa valmiina ottamaan pirskahduksen uhrin verestä, sittenkun uhriveitsi olisi tehnyt tehtävänsä.
Pappien riveissä syntyi toraa siitä, ken saisi ammentaa ensiksi. Isoruhoinen julmuri, jonka eläimellisillä kasvoilla kuvastui gorillan perin ovela äly, yritti työntää pienempää miestä toiselle paikalle, mutta pienempi mies vetosi ylipapittareen, joka kylmällä käskevällä äänellä komensi isomman miehen rivin äärimmäiseen päähän. Tarzan kuuli tämän nurisevan ja mökisevän, kun hän verkalleen meni alhaisemmalle paikalleen.
Sitten papitar seisoen Tarzanin yläpuolella alkoi laulaa jonkunlaista manausta, samalla kun hän verkalleen kohotti ohutta terävää veistänsä. Apinamiehestä tuntui kestävän hirveän kauan, ennenkuin käsi taukosi kohoamasta ja veitsi pysähtyi korkealle hänen paljaan rintansa yläpuolelle.
Senjälkeen se syöksyi alaspäin, alussa hitaasti, mutta manauksen tahdin lisääntyessä kävi veitsenkin vauhti vinhemmäksi. Rivin peräpäästä Tarzan yhä kuuli solvaistun papin murinaa. Hänen äänensä kävi yhä kuuluvammaksi. Eräs papitar hänen lähellään puhui ankaran nuhtelevaan sävyyn. Veitsi oli nyt ihan lähellä Tarzanin rintaa, mutta se pysähtyi hetkiseksi, kun ylipapitar kohotti silmänsä singahduttaakseen nopean paheksumiskatseen moiselle pyhän toimituksen häiritsijälle.
Riitelevien joukossa huomattiin äkillistä liikehtimistä, ja Tarzan käänsi päänsä heitä kohti kyllin ajoissa nähdäkseen isoruhoisen petomaisen papin karkaavan vastapäätä seisovan naisen kimppuun ja iskevän häneltä aivot ulos raskaan nuijansa yhdellä ainoalla sivalluksella. Sitten tapahtui sellaista, mitä Tarzan oli ennen nähnyt satoja kertoja oman villin viidakkonsa kesyttömäin asukkaiden parissa. Hän oli nähnyt samanlaisen raivonpuuskan kohtaavan Kerchakia, Tublatia ja Terkozia, kymmentä muuta heimonsa mahtavaa urosapinaa, riivaavan myöskin Tantoria, elefanttia; tuskin oli mitään metsän urosta, jota se ei joskus vallannut. Pappi oli villiintynyt ja riehui murhanhimosta mielipuolena raskasta sauvaa heiluttaen toveriensa keskellä.
Hänen raivonhuutonsa olivat kauheita, kun hän syöksyi sinne tänne, antaen jättiläisaseellaan hirvittäviä iskuja tai upottaen keltaiset hampaansa jonkun onnettoman uhrin lihaan. Ja tällä välin seisoi papitar veitsi ilmassa Tarzanin yläpuolella, katsellen kauhuissaan tuota raivoavaa olentoa, joka levitti tuhoa ja kuolemaa hänen palvelijainsa keskuuteen.
Vähitellen poistuivat huoneesta kaikki muut, paitsi lattialla viruvat kuolleet ja kuolevaiset, alttarilla lepäävä uhri, ylipapitar ja mielipuoli. Kun viimemainitun ovelat silmät osuivat naiseen, syttyi niissä uuden äkillisen himon kiilto. Verkalleen hän hiipi papitarta kohti, ja nyt hän puhui; mutta tällä kertaa tuli Tarzanin kummastuneisiin korviin kieltä, jota hän kykeni ymmärtämään — kieltä, jonka käyttöä hän kaikkein vähimmän olisi ajatellut yrittäessään haastaa ihmisolentojen kanssa. Se oli isojen ihmisenmuotoisten apinain matalaa, kurkkuäänistä haukahtelua — hänen omaa äidinkieltänsä. Ja nainen vastasi miehelle samalla kielellä.
Mies uhkasi, nainen yritti puhua hänelle järkeä, sillä hän näki selvästi, että tuo ihmispeto ei välittäisi hänen arvovallastaan. Riehaantunut oli nyt aivan lähellä, hiipien kynsimäiset kädet ojennettuina naista kohti alttarin takasyrjän ympäri. Tarzan tempoi siteitä, jotka pitivät hänen käsiänsä selän taakse köytettyinä. Nainen ei nähnyt — hän oli unohtanut uhrinsa häntä itseänsä uhkaavan vaaran kauhistuttamana. Ja kun mies hyppäsi Tarzanin ohitse, kahmaistakseen uhrinsa, kiskaisi Tarzan yliluonnollisella voimalla häntä pidättävistä nahkahihnoista. Ponnistus oli niin tuima, että hän viskautui alttarilta kivilattialle papittaren vastakkaiselle puolelle. Mutta kun hän nousi jaloilleen, putosivat hihnat hänen vapautuneista käsivarsistaan, ja samalla hän huomasi olevansa yksinään tässä sisemmässä temppelissä — ylipapitar ja hullu pappi olivat kadonneet. Ja sitten kuului tukahdutettu kiljahdus alttarin takaa pimeän aukon luolamaisesta suusta, josta papitar oli temppeliin tullut. Edes ajattelematta omaa turvallisuuttansa tai pelastuksen mahdollisuutta, jonka nämä nopeasti toisiaan seuraavat sattumat olivat hänelle antaneet, totteli Apinain Tarzan vaarassa olevan naisen hätähuutoa. Ketterällä hyppäyksellä hän oli maanalaisen kammion ammottavalla suulla ja hetkistä myöhemmin rientämässä alaspäin ajan uurtamia sementtiportaita pitkin, tietämättä, minne ne veivät.
Heikossa valossa, jota siivilöityi sisälle ylhäältä, hän näki ison matalakattoisen holvin, josta useat oviaukot johtivat pilkkoisen pimeään; mutta ei ollut tarvis polkea tuntematonta tietä, sillä siinä hänen edessään olivat ne, joita hän etsi. Hullumies oli paiskannut naisen lattialle ja gorillamaiset sormet puristivat raivoisasti häntä kurkusta, kun hän ponnisteli vapautuakseen kauhean otuksen vimmasta.
Kun Tarzanin raskas käsi putosi hätyyttäjän olalle, jätti tämä uhrinsa ja kääntyi naisen pelastajaa kohti. Leuat vaahdossa ja torahampaat paljaina taisteli hullu tulenpalvelija mielipuolen kymmenkertaisella voimalla. Vimmatussa verenhimossaan oli hirviö muuttanut luonteensa ja tullut villiksi pedoksi, unohtanut vyöstään riippuvan tikarin ja ajatteli vain luonnonaseita, joilla sen eläimellinen alkutyyppi oli taistellut.
Mutta vaikka hän osasikin erinomaisesti käyttää hampaitaan ja käsiään, tapasi hän toisen, vielä paremmin niissä villeissä sotatavoissa koulutetun, joihin hän oli palannut; sillä Apinain Tarzan tarttui häneen, ja he kierähtivät lattialle repien ja raastaen toisiansa kuin kaksi urosapinaa, sillä välin kun muinaisaikainen papitar seisoi seinää vasten litistyneenä, silmät ammollaan ja pelon lumoissa, katsellen jalkojensa edessä, möriseviä, reuhtovia petoja.
Vihdoin hän näki muukalaisen puristavan mahtavalla kädellä vastustajaansa kurkusta ja työntäessään pedon päätä kauas taaksepäin sivaltavan iskun toisensa perään sen ylöspäin käännetyille kasvoille. Hetkistä myöhemmin hän paiskasi hiljentyneen ruhon luotaan ja nousten pystyyn ravisti itseänsä kuin iso leijona. Hän laski jalkansa edessään olevalle ruumiille ja kohottaen päänsä aikoi kajahduttaa heimonsa voitonhuudon, mutta kun hänen silmänsä osuivat yläpuolella olevaan, ihmisuhrien temppeliin vievään aukkoon, hillitsi hän aikomuksensa.
Tyttö, jonka pelko näiden kahden miehen taistellessa oli puoliksi puuduttanut, alkoi ajatella otaksuttavaa kohtaloansa nyt, kun hän, mielipuolen kynsistä kylläkin vapauduttuaan, oli joutunut miehen käsiin, jonka hän hetkistä aikaisemmin oli ollut surmaamaisillaan. Hän etsi jotakin pelastuskeinoa. Haarautuvan käytävän musta suu oli lähellä, mutta kun hän kääntyi sinne syöksemään, osuivat apinamiehen silmät häneen, ja nopealla harppauksella oli Tarzan hänen vieressään, ja pidättävä käsi laskeutui hänen käsivarrelleen.
"Odota!" sanoi Apinain Tarzan Kerchakin heimon kielellä.
Tyttö katsahti häneen kummastuneena.
"Kuka olet sinä", kuiskasi hän, "joka puhut ensimmäisen ihmisen kieltä?"
"Minä olen Apinain Tarzan", vastasi toinen ihmisenmuotoisapinain äänteillä.
"Mitä minusta tahdot?" jatkoi nainen. "Miksi pelastit minut Than kynsistä?"
"En voinut nähdä naista surmattavan." Vastaus oli puolittain kysymys.
"Mutta mitä aiot minulle nyt tehdä?" jatkoi tyttö.
"En mitään", vastasi toinen, "mutta sinä voit tehdä jotakin minun hyväkseni — voit opastaa minut pois tästä paikasta ja auttaa vapauteen". Tarzan teki tämän ehdotuksen laisinkaan ajattelematta, että tyttö suostuisi. Hän oli aivan varma, että uhritoimitus jatkuisi siitä kohdasta, jossa se oli keskeytetty, jos ylipapitar saisi pitää päänsä, vaikka hän oli yhtä vakautettu, että he tapaisivat siteistään päästetyn ja pitkällä tikarilla varustetun Apinain Tarzanin paljoa vaikeammin käsiteltävänä uhrina kuin aseeton ja köytetty Tarzan oli ollut.
Tyttö katseli häntä pitkän aikaa ennenkuin vastasi.
"Sinä olet hyvin omituinen mies", sanoi hän. "Olet sellainen mies, josta olen uneksinut siitä asti, kun olin pieni tyttö. Olet sellainen mies, jollaisia otaksun kansani esi-isäin olleen sen suuren heimon, joka rakensi tämän mahtavan kaupungin villimaailman poveen, jotta voisivat riistää maan uumenista ne satumaiset rikkaudet, joiden vuoksi olivat uhranneet etäisen sivistyksensä.
"En voi käsittää, miksi ensiksikin riensit minut pelastamaan, enkä nyt ymmärrä, miksi sinä saatuasi minut valtaasi et halua kostaa minulle, että olin tuominnut sinut kuolemaan — melkein surmannut sinut omakätisesti."
"Otaksun", vastasi apinamies, "että seurasit vain uskontonne opetuksia. En voi siitä moittia sinua, ajattelenpa uskonnostasi mitä tahansa. Mutta ken olet? Minkä kansan keskuuteen olen joutunut?"
"Minä olen La, Auringon temppelin ylipapitar Oparin kaupungissa. Olemme kansan jälkeläisiä, joka saapui tähän villiin seutuun enemmän kuin kymmenentuhatta vuotta sitten, kultaa etsimään. Sen kaupungit ulottuivat suuresta merestä nousevan auringon alta suureen mereen, jonne aurinko illalla vaipuu leimuavaa otsaansa vilvoittamaan. Heimolaiseni olivat hyvin rikkaita ja mahtavia, mutta he asuivat vain muutaman kuukauden vuodesta täällä, näissä mahtavissa palatseissaan; lopun aikaansa he viettivät kotimaassaan, kaukana, kaukana pohjoisessa.
"Monet laivat purjehtivat edestakaisin tämän uuden maailman ja vanhan välillä. Sadekaudeksi jäi tänne ainoastaan muutamia asukkaita. Ne jäivät valvomaan kaivoksissa uurastavien mustain orjien työtä, ja lisäksi jäi kauppiaita huolehtimaan tavaroistaan ja sotilaita kaupunkien ja kaivosten vartijoiksi.
"Kerran tuollaisella ajalla tapahtui sitten suuri onnettomuutemme. Kun noiden lukemattomien tuhansien oli palattava, ei saapunutkaan ketään. Viikkokausia odotti kansa. Sitten lähetettiin sotalaiva ottamaan selvää, miksi ei kukaan saapunut tänne kotimaasta, mutta vaikka se risteili kuukausimäärin, ei kyetty löytämään mistään jälkeä siitä mahtavasta maasta, joka oli ikiajoista ollut heidän vanhan sivistyksensä kotina — se oli vaipunut mereen.
"Siitä päivin alkoi kansani rappeutuminen. Masentuneina ja onnettomina joutuivat poloiset pian sekä pohjoisesta että etelästä hyökkäävien mustien laumojen uhriksi. Yksi erältään jätettiin tai vallattiin kaupungit. Viimeisen jäännöksen täytyi vihdoin etsiä turvaa tästä mahtavasta vuorivarustuksesta. Vähitellen on voimamme, sivistyksemme, älymme ja lukumäärämme huvennut, kunnes nyt olemme vain pieni villien apinain heimo.
"Tosiaankin elävät apinat seassamme ja ovat eläneet jo monen miespolven ajan. Me nimitämme niitä alkuihmisiksi — ja puhumme niiden kieltä aivan yhtä paljon kuin omaamme. Vain temppelin juhlamenoissa yritämme säilyttää äidinkielemme. Ajan pitkään se unhottuu. Me alamme puhua pelkkää apinain kieltä; tulee aika jolloin emme enää karkoita niitä joukostamme, jotka yhtyvät apinoihin, ja niinpä ennen pitkää painumme niiden eläinten tasolle, joista esivanhempamme lienevät lähtöisin."
"Mutta miksi sinä olet inhimillisempi kuin ne muut?" kysyi Tarzan.
"Joistakin syistä eivät naiset ole villiintyneet yhtä nopeasti kuin miehet. Se johtunee siitä, että vain alemman kansanluokan miehiä jäi tänne suuren onnettomuuden jälkeen, jotavastoin temppelit olivat täynnä rodun jaloimpia tyttäriä. Minun sukujohtoni on pysynyt puhtaampana kuin muiden, koska esiäitini ovat lukemattomia ajanjaksoja olleet ylipapittaria — tämä pyhä virka periytyy äidiltä tyttärelle. Puolisomme valitaan meille maan jaloimpain joukosta. Sielullisesti ja ruumiillisesti täydellisin mies valitaan ylipapittaren puolisoksi."
"Tuolla ylhäällä näkemistäni herrasmiehistä päättäen", virkkoi Tarzan irvistäen, "ei luulisi olevan vaikeata valita heidän joukostansa".
Tyttö katseli häntä hetkisen veitikkamaisesti.
"Älä pilkkaa pyhiä asioita", sanoi hän. "Ne ovat hyvin hurskaita miehiä, — ne ovat pappeja."
"Sitten lienee toisia, jotka ovat paremman näköisiä?" tiedusteli apinamies.
"Kaikki toiset ovat vielä rumempia kuin papit", vastasi tyttö.
Tarzania pöyristytti hänen kohtalonsa, sillä holvin hämärässä valaistuksessakin tehosi neidon kauneus häneen.
"Mutta miten käy minun?" kysyi hän äkkiä. "Aiotko saattaa minut vapauteen?"
"Liekehtivä jumala on valinnut sinut omakseen", vastasi neitonen juhlallisesti. "Minunkaan vallassani ei ole sinua pelastaa — jos he sinut vielä tapaavat. Mutta en aio antaa heidän sinua löytää. Sinä panit henkesi alttiiksi pelastaaksesi omani. Minun ei sovi tehdä vähemmän sinun puolestasi. Se ei ole helppoa — voi vaatia päiväkausia; mutta lopuksi luulen voivani toimittaa sinut muurien ulkopuolelle. Tule! Pian ne etsivät minua täältä, ja jos tapaavat meidät yhdessä, niin olemme molemmat hukassa, — ne tappavat minut, jos luulevat, että olen ollut jumalalleni uskoton."
"Sitten sinun ei tule antautua siihen vaaraan", vastasi Tarzan nopeasti. "Minä palaan temppeliin, ja jos voin taistelemalla raivata, itselleni tien vapauteen, niin mikään epäluulo ei lankee sinuun."
Mutta neitonen ei tahtonut sitä sallia ja sai hänet vihdoin suostutelluksi seuraamaan itseänsä sanomalla, että he olivat jo viipyneet holvissa liian kauan voidakseen välttää epäluuloa kohdistumasta häneen, ylipapittareen, vaikka palaisivatkin temppeliin.
"Minä kätken sinut ja palaan sitten yksinäni", sanoi tyttö "ja kerron heille olleeni kauan tainnoksissa sen jälkeen, kun surmasit Than, joten en tiedä minne pakenit".
Ja niin La opasti hänet mutkikkaiden, hämäräin käytäväin kautta, kunnes he vihdoin saapuivat pieneen huoneeseen, johon tuli hiukan valoa katon kiviristikosta.
"Tämä on kuolleiden kammio", sanoi hän. "Kenenkään mieleen ei juolahda sinua täältä etsiä — ne eivät rohkenisi. Minä palaan pimeän tultua. Silloin olen ehkä keksinyt suunnitelman, jotta pääset pakoon."
Tyttö oli mennyt, ja Apinain Tarzan oli yksinään kuolleiden kammiossa, kauan sitten kuolleen kaupungin, Oparin, alla.
YHDESKOLMATTA LUKU
Oman onnensa nojassa
Clayton uneksi juovansa kyllikseen vettä, siemauksittain puhdasta, suloista, raikasta vettä. Hän vavahti valveille ja huomasi olevansa likomärkä, veden valuessa virtanaan hänen ruumiilleen ja ylöskäännetyille kasvoilleen. Rankka, troopillinen sadekuuro huuhteli heitä. Hän avasi suunsa ja joi. Samassa hän tunsi itsensä niin virkistyneeksi ja voimistuneeksi, että kykeni kohottautumaan käsiensä varaan. Hänen jaloissaan virui herra Thuran. Kyynärän, parin verran peremmällä makasi Jane Porter surkeassa tilassa, pienessä mykkyrässä veneen pohjalla — aivan hievahtamatta. Clayton luuli, että hän oli kuollut.
Äärettömän vaivaloisesti hän vapautti itsensä Thuranin kahlehtivasta ruumiista ja ryömi uudistunein voimin tyttöä kohti. Hän kohotti tämän päätä veneen karkeilta pohjalaudoilta. Tuossa poloisessa nälän näivetyttämässä olennossa saattoi vieläkin olla elon kipuna. Hän ei voinut hylätä kaikkea toivoa, vaan tarttui veden liottamaan riepuun ja pusersi kallisarvoisia pisaroita tuon kammottavan haamun huulien lävitse, joka vain muutamia lyhyitä päiviä sitten oli säteillyt onnellisen nuoruuden ja huikaisevan kauneuden hohtavaa elämää. Vähään aikaan ei ollut mitään merkkiä palaavasta hengityksestä, mutta vihdoin palkitsi hänen ponnistuksensa heikko värähdys puoliksi sulkeutuneissa luomissa. Hän hieroi laihoja käsiä ja pakotti vielä muutamia vesipisaroita kuivettuneeseen kurkkuun. Tyttö avasi silmänsä katsellen häntä pitkän aikaa ennenkuin saattoi muistaa ympäristönsä.
"Vettä?" kuiskasi hän. "Olemmeko pelastuneet?"
"Sataa", selitti toinen. "Voimme ainakin juoda. Vesi on jo elvyttänyt meidät molemmat."
"Herra Thuran?" kysyi tyttö. "Hän ei siis tappanutkaan sinua? Onko hän kuollut?"
"En tiedä", vastasi Clayton. "Jos hän elää ja tämä sade toivuttaa hänet…" mutta hän keskeytti puheensa siihen, muistaen liian myöhään, ettei saanut lisätä kauhuja, joita tyttö jo oli kestänyt.
Tämä arvasi kuitenkin, mitä hän oli aikonut sanoa.
"Missä hän on?" kysyi hän.
Clayton nyökäytti päätänsä veneen pohjalla lojuvaa venäläistä kohti.
Kotvan aikaan ei kumpikaan puhunut.
"Koetan, voinko hänet toinnuttaa", sanoi Clayton vihdoin.
"Älä", kuiskasi tyttö ojentaen pidättävän käden häntä kohti. "Älä tee sitä — hän tappaa sinut, kun vesi on häntä voimistanut. Jos hän on kuolemaisillaan, anna hänen kuolla. Älä jätä minua yksikseni tähän veneeseen sen pedon kanssa."
Clayton epäröitsi. Hänen kunniantuntonsa vaati, että hän yrittäisi pelastaa Thuranin, ja oli myöskin mahdollista, että venäläinen ei enää ollut inhimillisen avun ulottuvilla. Ei ollut kunniatonta sitä toivoa. Siinä istuessaan ristiriitaisten ajatustensa riuhtomana hän sattui kohottamaan silmänsä miehen ruumiista ja, vilkaistuaan veneen laidan yli, horjui heikkona pystyyn riemusta huudahtaen.
"Maata, Jane!" lausui hän halkeilleiden huuliensa välistä miltei kirkaisemalla. "Kiitos Jumalalle, maata!"
Tyttökin katsoi, ja siellä tuskin sadan metrin päässä hän näki keltaisen rantahietikon ja sen takana troopillisen viidakon rehevän kasvullisuuden.
"Nyt voit hänet toinnuttaa", sanoi Jane Porter, sillä häntäkin oli omatunto soimaillut siksi, että hän oli päättänyt estää Claytonia antamasta apua heidän toverilleen. Tarvittiin runsas puolitunti, ennenkuin venäläinen kylliksi ilmaisi palaavan tajunnan oireita avatakseen silmänsä, ja vasta jonkun aikaa myöhemmin he saattoivat tehdä hänet tietoiseksi hyvästä onnestaan. Silloin raappi vene jo heikosti matalikon hiekkaista pohjaa.
Juomansa veden virkistämänä ja uudistuneen toivon kannustamana tunsi Clayton itsensä kyllin voimakkaaksi hoiperrellen kahlaamaan matalan veden läpi rannikolle, mukanaan köysi, jonka pää oli kiinnitetty veneen kokkaan. Sen hän sitoi matalalla töyryllä kasvavaan pieneen puuhun, sillä kun oli vuoksen aika, pelkäsi hän, että vene luoteen palattua kuljettaisi heidät takaisin merelle, koska oli aivan luultavaa, että hänellä ei olisi voimia kantaa Jane Porteria rannalle moneen tuntiin.
Sitten hän lähti liikkeelle hoippuen ja ryömien läheistä viidakkoa kohti, jossa hän merkeistä päättäen arvasi olevan runsaasti troopillisia hedelmiä. Aikaisemmasta kokemuksestaan Apinain Tarzanin viidakossa hän oli oppinut tuntemaan, mitkä noista monista kasveista tarjoisivat jotakin syötäväksi kelpaavaa, ja oltuaan lähes tunnin poissa hän palasi rannalle pieni kainalollinen ruokaa mukanaan.
Sade oli tauonnut, ja kuuma aurinko paahtoi niin armottomasti Jane Porteria, että hän tahtoi heti yrittää maihinpääsyä. Yhä enemmän virkistyneenä Claytonin tuomasta ruuasta kykenivät kaikki kolme pääsemään sen pienen puun puolinaiseen siimekseen, johon heidän veneensä oli kiinnitetty. Siellä he aivan uupuneina heittäytyivät lepäämään ja nukkuivat pimeään asti.
Kuukauden he elelivät rannikolla jokseenkin turvallisesti. Voimiensa palattua rakensivat molemmat miehet karkean suojan puun oksille, kyllin korkealle maasta, jotta saattoivat olla turvassa isoimmilta petoeläimiltä. Päivisin he keräsivät hedelmiä ja pyydystivät ansoilla pieniä nakertajia; öisin he lepäsivät hentoon suojaansa kätkeytyneinä, viidakon villien asukkaiden väijynnällään synkistäen pimeyden hetkiä.
He nukkuivat viidakkoruohosta tehdyillä sijoilla, ja peitteenään yöllä oli Jane Porterilla ainoastaan vanha, Claytonille kuuluva villainen päällysnuttu, sama, jota tämä oli käyttänyt ikimuistoisella retkellään Wisconsinin metsissä. Clayton oli oksista laittanut heikon väliseinän jakamaan heidän lehväisen asuntonsa kahteen kammioon, joista toisessa nukkui tyttö ja toisessa herra Thuran ja hän itse.
Alusta pitäen oli venäläinen ilmaissut oikean luonteensa joka piirteen — itsekkyyden, moukkamaisuuden, röyhkeyden, pelkuruuden, ja himokkuuden. Kahdesti oli Clayton joutunut käsikähmään Thuranin kanssa, joka ei jättänyt tyttöä rauhaan. Clayton ei tohtinut hetkeksikään jättää Janea kahdenkesken venäläisen kanssa. Englantilaisen ja hänen morsiamensa elämä oli kuin alituista pahaa painajaisunta, ja kuitenkin he elivät edelleen lopullisen pelastuksen toivossa.
Jane Porterin ajatukset kääntyivät usein hänen toiseen kokemukseensa tällä villillä rannikolla. Ah, kunpa tuen kuolleen entisyyden voittamaton metsänjumala vain olisi nyt ollut heidän kanssaan. Sitten ei enää olisi tarvinnut pelätä hiiviskeleviä petoja eikä petomaista muukalaista. Hän ei myös voinut olla vertaamatta Claytonin hänelle antamaa heikkoa suojelusta siihen, mitä olisi saattanut toivoa, jos Apinain Tarzan vain hetkeksikin olisi nähnyt Thuranin turmaa ennustavat ja uhkaavat eleet. Kerran, kun Clayton oli mennyt pienelle purolle vettä noutamaan ja Thuran oli puhutellut tyttöä raa'asti, tämä puki ajatuksensa sanoiksi.
"Hyvä teille, herra Thuran", virkkoi hän, "että poloinen herra
Tarzan, joka putosi laivasta teidän ja neiti Strongin matkustaessa
Kap-kaupunkiin, ei nyt ole täällä".
"Tunsitteko sen porsaan?" kysyi Thuran virnistäen.
"Minä tunsin miehen", vastasi neiti Porter, "ainoan todellisen miehen, jonka olen koskaan tuntenut".
Tytön äänessä oli jotakin, mikä sai venäläisen otaksumaan tällä olevan syvempiä kuin pelkän ystävyyden tunteita hänen vihollistaan kohtaan, ja hän tarttui tähän vihjaukseen vielä enemmän kostaakseen kuolleeksi luulemalleen miehelle parjaamalla tytölle hänen muistoansa.
"Hän oli enemmän kuin porsas!" huudahti Thuran. "Hän oli kurja pelkuri. Pelastuakseen aviopuolison oikeutetulta vihalta, jonka vaimon hän oli häväissyt, hän vannoi sielunsa kadotukseen, yrittäessään vierittää syyn kokonaan naisen päälle. Kun hän ei siinä onnistunut, pakeni hän Ranskasta välttääkseen kohtaamasta aviomiestä taistelukentällä. Senvuoksi hän oli laivalla, jolla neiti Strong ja minä matkustimme Kap-kaupunkiin. Minä tiedän mitä puhun, sillä kysymyksessä oleva nainen on sisareni. Kerronpa teille jotakin muutakin, mitä en ole koskaan kellekään toiselle kertonut — urhea herra Tarzaninne hyppäsi laivasta pelon vallassa, kun minä tunsin hänet ja vaadin häntä suomaan minulle hyvityksen seuraavana aamuna. Olisimme voineet taistella puukoilla minun loistohytissäni."
Jane Porter nauroi. "Saatatteko hetkeksikään luulotella, että joku, ken on tuntenut sekä herra Tarzanin että teidät, mitenkään voisi uskoa moista mahdotonta juttua?"
"Miksi hän sitten matkusti salanimellä?" kysyi herra Thuran.
"Minä en usko teitä", huudahti tyttö. Mutta epäluulon itu oli kuitenkin istutettu, sillä hän tiesi Hazel Strongin tunteneen hänen metsän jumalansa vain John Caldwellina Lontoosta.
Tuskin viiden englanninpenikulman päässä heidän karkeatekoisesta hökkelistään sijaitsi, heidän siitä vähääkään tietämättä ja käytännöllisessä merkityksessä yhtä pitkän matkan päässä kuin jos tuhatpenikulmainen läpitunkematon viidakko olisi sen heistä eroittanut, Apinain Tarzanin sievä pikku maja. Ylempänä rannikolla, muutaman penikulman päässä tästä majasta taas asui karkeissa, mutta hyvin rakennetuissa suojissa pieni kahdeksantoistahenkinen seurue — Lady Alicen kolmen veneen haltijat, joista Claytonin vene oli joutunut erilleen. Tyynen ulapan yli he olivat soutaneet mantereelle vähemmässä kuin kolmessa päivässä. Mitään haaksirikon kauhuja he eivät olleet kokeneet, ja vaikka he olivat murheen painostamia ja kärsivät onnettomuuden järkytyksestä ja uuden olotilansa oudoista vaikeuksista, ei tämä kokemus ollut juuri ketään heistä vahingoittanut.
Kaikkia kannusti toivo, että neljäs vene oli pelastettu ja että ranta pian läpikotaisin etsittäisiin. Kaikki huvialuksen tuliaseet ja ampumavarat oli viety loordi Tenningtonin veneeseen, ja seurueella oli kyllin aseita puolustukseen ja metsästääkseen ravinnokseen isojakin otuksia.
Professori Archimedes O. Porter oli heidän ainoa välitön levottomuudenaiheensa. Omassa mielessään varmasti vakuutettuna, että joku ohikulkeva höyrylaiva oli pelastanut hänen tyttärensä, hän hylkäsi viimeisenkin pelonhäivän tämän kohtalosta ja uhrasi koko jättiläisneronsa yksinomaan niiden merkillisten ja vaikeatajuisten tieteellisten ongelmain mietiskelyyn, joita hän piti ainoana sopivana hengenravintona hänenlaiselleen oppineelle. Hänen sielunsa näkyi olevan vastaanottamaton kaikkien ulkonaisten seikkojen vaikutukselle.
"Koskaan", sanoi uupunut herra Samuel T. Philander loordi Tenningtonille, "koskaan ei professori Porter ole ollut vaikeammin hoivattava… hm, melkeinpä sanoisin, että hän on mahdoton. Kah, juuri tänä aamuna, sittenkun minun oli täytynyt lyhyeksi puoleksi tunniksi jättää silmälläpitoni, hän oli palatessani kokonaan kateissa. Ja, hyväinen aika, mistä luulette, paras loordi, minun hänet löytäneen? Lähes kilometrin päästä valtamereltä, hyvä herra, eräästä pelastusveneestä, jota hän souti poispäin kuin henkensä edestä. En tiedä, kuinka hän oli saavuttanut tuonkaan mahtavan välimatkan rannasta, sillä hänellä oli vain yksi airo, jolla hän hilpein mielin souteli kaarissa.
"Kun yksi merimiehistä oli toisella veneellä soutanut minut hänen luokseen, vihastui professori kovin ehdotuksestani, että heti palaisimme maihin. 'Todellakin, kelpo Philander', sanoi hän, 'kummastuttaa minua, herraseni, että te, joka itsekin olette oppinut mies, näin rohkenette ehkäistä tieteen edistymistä. Olin eräistä astronomisista ilmiöistä, joita olen huolellisesti tarkannut muutamien viimeksi kuluneiden troopillisten öiden aikana, johtamaisillani ihan uuden tähtisumua selittävän otaksuman, joka varmasti herättää ääretöntä hämmästystä tieteellisessä maailmassa. Tahdon tutkia erästä oivallista kirjoitelmaa Laplacen hypoteesista; se kirjoitelma on tietääkseni eräässä yksityisessä kokoelmassa New Yorkissa. Teidän väliintulonne, herra Philander, aikaansaa korvaamattoman viivytyksen, sillä minä olin juuri soutamassa sitä kyhäelmää noutamaan.' Ja vain mitä suurimmalla vaivannäöllä sain, väkivaltaan turvautumatta, houkutelluksi hänet palaamaan rannikolle", päätti herra Philander puheensa.
Neiti Strong ja hänen äitinsä olivat hyvin uljaita huolimatta petojen hyökkäysten pelon tuottamasta jännityksestä. Eivätkä he kyenneet yhtä kerkeästi, kuin muut, uskomaan selitystä, että Jane, Clayton ja herra Thuran oli turvallisesti pelastettu merestä.
Jane Porterin Esmeralda itkeskeli alati sen julman kohtalon vuoksi, joka oli eroittanut hänet hänen "poloisesta pikku sydänkäpysestään".
Loordi Tenningtonin laajasydäminen hyväluontoisuus ei häntä hetkeksikään jättänyt. Hän oli yhä sama hilpeä isäntä, joka alituisesti huolehti vieraittensa mukavuudesta ja ratosta. Ja huvialuksensa miehistölle hän pysyi yhä oikeamielisenä, mutta lujana komentajana, — ei ollut kysymystä viidakossa enempää kuin oli ollut Lady Alicellakaan siitä, kenelle kuului lopullinen määräämisvalta kaikissa tärkeissä kysymyksissä ja kaikissa vaikeissa, tyyntä ja järkevää johtajaa vaativissa tilanteissa.
Jos tämä hyvin järjestetty ja verrattain turvallisesti elelevä seurue haaksirikkoisia olisi nähnyt repaleisen, pelonalaisen kolmikon joitakuita kilometrejä etelämpänä heistä, olisivat he tuskin tunteneet näitä sen pienen kerhon moitteettomiksi jäseniksi, joka ennen oli Lady Alicella nauranut ja leikkinyt.
Clayton ja herra Thuran olivat melkein alasti, niin risaisiksi olivat repeilleet heidän vaatteensa sotkuisen viidakon okaisissa pensaissa ja takkuisessa ruohossa, jonka läpi heidän täytyi tunkeutua etsimään yhä vaikeammin hankittavia ruokavaroja.
Jane Porterin ei tietenkään ollut tarvinnut lähteä näille vaikeille retkille, mutta hänen pukunsa oli kuitenkin perin kurjassa kunnossa.
Paremman toiminnan puutteessa oli Clayton huolellisesti säästänyt jokaisen eläimen nahan, jonka he olivat tappaneet. Oikaisten ja levittäen ne puunrungolle ja ahkerasti niitä raapimalla hänen oli onnistunut säilyttää ne mätänemättä ja kun hänen vaatteensa jo uhkasivat paljastaa hänen alastomuutensa, alkoi hän muovata niistä karkeata pukua käyttäen terävää oasta neulana ja sitkeän ruohon pätkiä ynnä eläinten jänteitä lankana.
Siitä valmistui vihdoin hihaton mekko, joka ulottui melkein polviin asti. Kun se oli laitettu monista erilaisten nakertajain turkeista, näytti se jokseenkin omituiselta ja ihmeelliseltä, mikä siitä lähtevän häijyn löyhkän kera ei suinkaan tehnyt sitä mieluisaksi lisäksi vaatevarastoon. Mutta aika tuli, jolloin hänen säädyllisyyden nimessä täytyi se pukea ylleen, eikä edes heidän kurja tilansa voinut estää Jane Porteria nauramasta sydämellisesti hänet nähdessään.
Myöhemmin näki myöskin Thuran välttämättömäksi räätälöidä samanlaisen alkuperäisen mekon, ja niinpä he paljaine säärineen ja tuuheasti parroittuneine kasvoineen hyvinkin muistuttivat ihmisrodun historiantakaisten alkuvanhempain haudastaan nousseita haamuja. Thuran käyttäytyikin kuin raakalainen.
He olivat elelleet näin lähes kaksi kuukautta, kun ensimmäinen suuri onnettomuus heitä kohtasi. Juuri sitä ennen oli sattunut seikkailu, joka oli vähällä lopettaa kärsimykset kahdelta heistä — lopettaa ne iäksi viidakon julmalla ja kauhealla tavalla.
Viidakkokuumeen kohtauksessa virui Thuran majassa heidän suojapuunsa oksilla. Clayton oli ollut viidakossa muutaman sadan metrin päässä ruokaa etsimässä. Hänen palatessaan Jane Porter käveli häntä vastaan. Miehen perässä hiipi viekkaana ja kavalana vanha, tuuheaharjainen leijona. Kolmeen vuorokauteen eivät sen koetellut jäntereet olleet kyenneet hankkimaan sen tyhjälle vatsalle ruokaa. Kuukausimääriin se oli aterioinut yhä harvemmin, ja yhä kauemmaksi se oli samoillut tutuilta tyyssijoiltaan, etsiäkseen muualta helpompaa saalista. Vihdoin se oli keksinyt luonnon heikoimman ja turvattomimman olennon. Hetkisen päästä Numa söisi päivällistä…
Ollenkaan aavistamatta takanaan väijyvää kuolemaa, astui Clayton aukealle kentälle Janea kohti. Hän oli päässyt tytön luo, sadan jalan päähän viidakon tiheikköreunasta, kun tyttö hänen olkansa sivuitse näki keltaisenruskean pään ja häijyt keltaiset silmät ruohon taipuessa sivuille ja pedon sujahtaessa, kuono maassa, näkyville. Hän jäykistyi kauhusta niin, ettei voinut äännähtääkään, mutta pelon avartamain silmien tuijottava ja kauhistunut katse puhui Claytonille yhtä selvästi kuin sanat. Nopea vilkaisu taaksepäin ilmaisi hänelle heidän asemansa toivottomuuden. Leijona oli tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä heistä, ja he olivat yhtä kaukana suojapaikasta. Miehellä oli aseenaan vahva sauva — yhtä tehokas ase nälkäistä leijonaa vastaan, sen hän kyllä tajusi, kuin kytketyllä korkilla panostettu leikkipyssy.
Nälästä raivoisa Numa oli jo aikoja sitten oppinut käsittämään, että saalista etsiessä ei tullut karjua eikä ulista, mutta nyt kun saalis oli yhtä varmasti hänen, kuin jos jo olisi tuntenut pehmeätä lihaa mahtavan käpälänsä alla, avasi se laajan kitansa ja päästi ilmoille kauan hillityn raivonsa sarjalla karjahduksia, jotka vapisuttivat ilmaa.
"Juokse, Jane!" huusi Clayton. "Juokse nopeasti! Juokse suojaan!" Mutta tytön herpaantuneet lihakset eivät häntä totelleet, ja hän seisoi mykkänä ja jäykistyneenä tuijottaen kauhistunein kasvoin heitä kohti hiipivään elävään kuolemaan.
Kauhean karjahduksen kuullessaan oli Thuran tullut majan aukolle ja nähdessään, mitä siellä alhaalla tapahtui, hän alkoi hyppiä ja kirkua venäjäksi.
"Juoskaa, juoskaa!" huusi hän. "Juoskaa, tai muuten minä jään yksikseni tähän kauheaan paikkaan!" Ja sitten hän menetti kaiken ryhtinsä ja alkoi itkeä.
Hetkiseksi tämä uusi ääni kiinnitti leijonan huomion. Se pysähtyi luodakseen tutkivan katseen puuta kohti. Clayton ei voinut kauemmin kestää tätä jännitystä. Kääntäen selkänsä petoon hän kätki päänsä käsivarsiinsa ja odotti. Tyttö katsoi häneen kauhistuneena. Miksi hän ei tehnyt mitään? Jos hänen täytyi kuolla, miksi ei kuolla miehen lailla — urhoollisesti? Miksi hän ei iskenyt tuota kauheaa naamaa edes kepillään, vaikka se sitten olisi ollut kuinka hyödytöntä? Olisiko Apinain Tarzan menetellyt näin? Eikö hän olisi antautunut kuolemaan, taistellen sankarillisesti viimeiseen asti?
Nyt leijona kyyristyi loikkaukseen, ja julmat, raatelevat, keltaiset torahampaat tekisivät lopun heidän nuoresta elämästään. Jane Porter vaipui polvilleen rukoukseen ja sulki silmänsä, jottei näkisi viimeistä kamalaa hetkeä. Kuumeesta heikko Thuran pyörtyi. Sekunnit venyivät minuuteiksi, pitkät minuutit iäisyydeksi, eikä peto vieläkään hypännyt. Clayton oli melkein tajutonna pitkittyneestä tuskasta ja pelosta, hänen polvensa vapisivat; hetkistä myöhemmin hän oli lysähtänyt kokoon.
Jane Porter ei voinut tätä kestää kauemmin. Hän avasi silmänsä.
Uneksikohan hän?
"William", kuiskasi hän, "katso!"
Clayton jännitti itseään kylliksi, voidakseen kohottaa päänsä ja kääntyä leijonaa kohti. Hänen huuliltaan pääsi ihmettelyn huudahdus. Aivan heidän jalkojensa juuressa virui leijona ruumiiksi mykertyneenä. Raskas sotakeihäs pisti esiin sen ruskeankellervästä turkista. Se oli lävistänyt mahtavan selän oikean olkapään laidalta ja tunkien kokonaan ruumiin läpi puhkaissut hurjan sydämen.
Jane Porter oli kohonnut jaloilleen. Kun Clayton kääntyi häneen päin, horjui tyttö heikkouttaan. Toinen ojensi käsivartensa estääkseen hänet kaatumasta ja veti hänet rintaansa kohti. Painaen tytön pään olkaansa vasten hän kumartui kiitosuhriksi häntä suutelemaan. Lempeästi työnsi tyttö hänet pois.
"Älähän tee sitä, William", sanoi hän. "Näinä lyhyinä hetkinä olen elänyt tuhannen vuotta. Kuoleman kasvojen edessä olen oppinut, kuinka tulee elää. En halua pahoittaa sinua enemmän kuin on välttämätöntä; mutta minä en jaksa enää elää tässä mahdottomassa asemassa, jossa olen yrittänyt pysyä väärästä uskollisuudesta sinulle hetken huumauksessa antamaani lupausta kohtaan.
"Viimeiset elämäni sekunnit ovat opettaneet minulle, että olisi kamalaa kauemmin yrittää pettää sinua ja itseäni tai hetkistäkään kauemmin ajatella mahdollisuutta tulla sinun vaimoksesi, jos jälleen pääsemme sivistyneeseen maailmaan."
"Mutta, Jane", huudahti toinen, "mitä sinä tarkoitat? Mitä yhteyttä on sallimuksen avulla saadulla pelastumisellamme sinun tunteittesi muutoksen kanssa? Olet vain herpaantunut — huomenna olet oma itsesi jälleen."
"Olen lähempänä itseäni tällä hetkellä kuin olen ollut runsaaseen vuosikauteen", vastasi tyttö. "Äskeinen tapahtuma on jälleen pakottanut mieleeni muiston, että maailman urhokkain mies kunnioitti minua rakkaudellaan. Vasta liian myöhään käsitin, että vastasin siihen, ja senvuoksi työnsin hänet luotani. Hän on nyt kuollut, enkä minä mene koskaan naimisiin. En mitenkään voisi mennä kellekään vähemmän urhoolliselle alituisesti tuntematta halveksumista puolisoni suhteellisen pelkuruuden vuoksi. Käsitätkö minua?"
"Kyllä", vastasi toinen kumartunein päin, häpeän punan kohotessa hänen kasvoilleen.
Ja seuraavana päivänä tapahtui sitten suuri onnettomuus.
KAHDESKOLMATTA LUKU
Oparin aarreholvi
Oli aivan pimeä ennenkuin La, ylipapitar, palasi kuolleiden kammioon tuoden Tarzanille ruokaa ja juomaa. Hänellä ei ollut valoa, joten hän hapuili käsillään pitkin murenevia seiniä, kunnes saapui sisälle. Ylhäällä olevasta kiviristikosta valoi etelän kuu himmeää hohdetta huoneeseen.
Huoneen takaosassa kyyröttävä Tarzan tuli lähenevät askeleet kuullessaan tyttöä vastaan, heti kun tunsi, että se oli hän.
"Ne ovat raivoissaan", olivat tämän ensimmäiset sanat. "Koskaan ei ole ihmisuhri päässyt alttarilta pakenemaan. Viisikymmentä on jo lähtenyt sinua tavoittamaan. On tutkittu temppeli — kaikki, paitsi tämä huone."
"Miksi ne pelkäävät tulla tänne?" kysyi Tarzan.
"Tämä on kuolleiden kammio. Tänne palaavat vainajat jumalaa palvelemaan. Näetkö tuota vanhaa alttaria? Sillä uhraavat vainajat eläviä — jos täällä tapaavat uhrin. Siitä syystä kansamme kavahtaa tätä kammiota. Jos joku astuisi sisälle, tietää hän, että vainajat kaappaisivat hänet uhrikseen."
"Entä sinä?" kysyi apinamies.
"Minä olen ylipapitar — minä yksin olen vainajilta turvassa. Minä tuon tänne joskus ihmisuhrin ylemmästä maailmasta. Minä yksin voin tänne turvallisesti astua."
"Mutta miksikä ne eivät ole kaapanneet minua?" kysyi Tarzan ilkkuen tytön kummallista vakaumusta.
Neitonen katseli häntä hetkisen veitikkamaisesti. Sitten hän vastasi:
"Ylipapittaren velvollisuutena on opettaa, tulkita — sen uskonnon mukaan, jonka muut, häntä viisaammat, ovat perustaneet; mutta siinä opissa ei missään kohdassa mainita, että hänen täytyy uskoa. Mitä enemmän joku tuntee uskontoansa, sitä vähemmän hän uskoo — eikä kukaan tiedä omastani enemmän kuin minä."
"Auttaessasi minua pakenemaan pelkäät siis ainoastaan sitä, että uskolaisesi keksisivät juonesi?"
"Sitä vain. Kuolleet ovat kuolleita, ne eivät voi vahingoittaa — eivätkä auttaa. Olemme siis kokonaan oman neuvokkuutemme varassa, ja mitä pikemmin toimimme, sitä parempi. Vaivoin onnistuin pettämään heidän valppautensa juuri äsken, kun läksin tuomaan sinulle tätä ruokaerää. Jos yritän sitä joka päivä, olisi se suurinta hulluutta. No, koettakaamme, kuinka pitkälle vapautta kohti pääsemme, ennenkuin minun täytyy palata."
Tyttö vei Tarzanin takaisin kammioon alttarihuoneen alle. Täällä hän kääntyi yhteen sieltä lähtevistä monista käytävistä. Pimeässä Tarzan ei voinut nähdä, mikä se niistä oli. Kymmenen minuuttia he hapuilivat hitaasti tuossa mutkittelevassa käytävässä, kunnes vihdoin tulivat suljetulle ovelle. Täällä Tarzan kuuli tytön kopeloivan avainta, ja sitten kuului metallisalvan kilahdus metallia vasten. Ovi lensi auki narisevilla saranoillaan, ja he astuivat sisälle.
"Täällä sinä olet turvassa huomeniltaan asti", sanoi tyttö.
Sitten hän meni ulos ja sulkien oven jälkeensä lukitsi hänet sinne.
Siellä, missä Tarzan seisoi oli pimeä kuin manalassa. Eivät edes hänen tottuneet silmänsä voineet tunkea tämän sysimustan pimeyden läpi. Varovaisesti hän liikkui eteenpäin, kunnes hänen ojennettu kätensä kosketti seinään, ja sitten hän käveli hyvin verkalleen kammion neljää seinää pitkin.
Se oli kaikesta päättäen kaksikymmentä jalkaa kunnekin. Lattia oli sementistä ja seinät muuraamattomista kivistä. Siitä näki, mitä menettelytapaa maanpinnalla olevassa rakenteessa oli käytetty. Pieniä erikokoisia graniittipaloja oli taitavasti sommiteltu yhteen ilman laastia, näitä vanhoja perustuksia laskettaessa.
Ensi kierrollaan seinustalla Tarzan luuli havaitsevansa merkillisen ilmiön huoneessa, jossa ei ollut ikkunaa ja yksi ainoa ovi. Taasen hän hiipi huolellisesti seiniä pitkin. Ei, hän ei voinut erehtyä! Hän pysähtyi seinän keskikohdalle ovea vastapäätä. Hetkisen hän seisoi aivan liikkumatta ja siirtyi sitten pari askelta sivulle. Taaskin hän kääntyi, vain liikkuakseen jonkun askeleen toiselle sivulle.
Vielä kerran hän kiersi huoneen kokonaan, tunnustellen: huolellisesti jokaista kämmenenleveyttä seinissä. Vihdoin hän pysähtyi juuri sille paikalle, joka oli hänen uteliaisuutensa herättänyt. Ei ollut epäilystäkään! Selvästi puhalsi raitis ilmavirta kammioon muurauksen rakosista juuri siltä kohdalta — eikä mistään muualta.
Tarzan tunnusteli useita graniitinpalasia, joista seinä sillä kohdalla oli kyhätty, ja vaivojensa palkkioksi hän lopuksi löysi yhden, joka oli helposti nostettavissa. Se oli noin kymmenen tuuman laajuinen, ja sen pinta tuntui kamarin sisäpuolella kolmen tuuman levyisenä ja kuutta pitkänä. Yhden erältään irroitti apinamies samanlaatuisia kiviä. Seinä näkyi tällä kohtaa olevan tehty yksinomaan näistä melkein säännöllisistä liuskoista. Vähässä ajassa hän oli poistanut tusinan verran, ja nyt hän ulottui koskettamaan seuraavaa muurauskerrosta. Ihmeekseen hän ei tuntenut mitään poistamiensa muurikivien takana niin pitkälti kuin hänen kookas käsivartensa ulottui.
Oli ainoastaan muutaman minuutin työ avata kylliksi paljon seinää, jotta hänen ruumiinsa mahtui aukosta. Ihan edessään hän luuli eroittavansa heikon hohteen — melkein yhtä läpitunkemattoman kuin pimeys oli. Varovaisesti konttasi hän sinnepäin, kunnes noin viidentoista jalan eli perusmuurien keskipaksuuden päässä lattia äkkiä päättyi aukkoon. Niin pitkältä kuin hän voi ulottua, hän ei kohdannut mitään eikä voinut tavata edessään ammottavan kuilun pohjaakaan, vaikka hän pysytellen kiinni lattian syrjästä pudotti ruumiinsa täydeltä mitaltaan pimeyteen.
Vihdoin pälkähti hänen päähänsä katsahtaa ylös, ja sieltä hän yläpuoleltaan näki pienoisen pyöreän täplän tähtitaivasta. Hapuillen ylöspäin pitkin seiniä, niin pitkälle kuin suinkin, totesi apinamies, että seinä kohotessaan kallistui keskustaa kohti. Se teki pakenemisen sitä tietä mahdottomaksi.
Hänen istuessaan mietiskellen tämän omituisen käytävän ja sen huipun laatua ja tarkoitusta, vierähti kuu aukon yläpuolelle heittäen pehmeän hopeisen valosuihkun tähän varjoiseen paikkaan. Heti selvisi kammion tarkoitus Tarzanille, sillä syvällä alapuolellaan hän näki kimmeltelevän vedenpinnan. Hän oli tullut vanhalle kaivolle — mutta miksi oli kaivo yhteydessä sen vankiluolan kanssa, johon hänet oli kätketty?
Kun kuu meni huippuaukon yli, valeli sen hohde sisustaa, ja nyt Tarzan näki suoraan edessään toisen reiän vastakkaisessa seinässä. Hän tuumi, eikö tämä saattaisi olla mahdolliseen pakoon johtavan käytävän suu. Ainakin oli syytä ottaa asiasta selko, ja niin hän päätti tehdäkin.
Nopeasti palaten sen muurin luo, jonka oli repinyt nähdäkseen, mitä sen takana oli, hän kantoi kivet käytävään ja sovitti ne paikoilleen siltä puolelta. Paksut tomukerrokset, jotka hän oli huomannut laatoissa niitä ensi kertaa liikutellessaan, olivat todistaneet hänelle, että jos rakennuksen nykyiset haltijat tunsivatkin tämän salakäytävän, he eivät olleet sitä ehkä miespolviin käyttäneet.
Laitettuaan seinän entiselleen Tarzan palasi onkaloon, joka sillä kohtaa oli noin viidentoista jalan levyinen. Väliaukon yli harppaaminen oli apinamiehelle lapsen leikkiä, ja hetkistä myöhemmin hän liikkui eteenpäin kapeassa tunnelissa, astuen hyvin varovaisesti pelosta, että saattaisi syöstä toiseen samanlaiseen kuiluun kuin se oli, jonka yli juuri oli harpannut.
Hän oli etääntynyt satakunta jalkaa, kun tuli portaille, jotka johtivat alaspäin manalamaiseen pimeyteen. Parinkymmenen askeleen päässä alempana alkoi tunnelin tasainen lattia uudestaan, ja pian senjälkeen pysähdytti hänen etenemisensä raskas puuovi; siltä puolelta, mistä Tarzan sitä lähestyi, se oli varustettu paksuilla puuteljillä. Tämä seikka sai apinamiehen arvelemaan, että hän varmaankin oli ulkomaailmaan vievässä käytävässä, sillä teljet, jotka ehkäisivät pääsyn vastaiselta puolelta, vahvistivat tätä otaksumaa, jollei ovi vain avautunut vankityrmään.
Teljet olivat peittyneet paksulla tomukerroksella — uusi todistus siitä, että käytävästä ei ollut moneen aikaan kuljettu. Kun hän työnsi mahtavan esteen syrjään, narahtivat sen isot saranat kaamean vastalauseen tätä tavatonta häiritsemistä vastaan. Hetkiseksi Tarzan pysähtyi kuuntelemaan, eroittaisiko mitään ääntä vastaukseksi, mistä voisi päättää oudon yöllisen melun hälyttäneen temppelin asukkaat; mutta kun hän ei kuullut mitään, siirtyi hän oviaukon tuolle puolen.
Varovaisesti hapuillen ympäriinsä hän huomasi olevansa isossa huoneessa, jonka seinille ja pitkin koko lattian pituutta oli pinottu rivittäin oudonmuotoisia mutta keskenään samanlaisia metalliharkkoja. Hänen hapuileviin käsiinsä ne tuntuivat ikäänkuin kaksipäisiltä saapaspihdeiltä. Harkot olivat hyvin raskaita, ja jollei niitä olisi ollut niin tavattoman paljon, olisi hän ollut varma, että ne olivat kultaa. Mutta ajatellessaan, kuinka satumaista aarretta nämä tuhatlukuiset naulat metallia olisivat edustaneet, jos ne todella olivat kultaa, hän melkein varmistui otaksumassa, että ne olivat jotakin halvempaa metallia.
Huoneen äärimmäisessä päässä hän keksi toisen salvatun oven ja sisäpuolella olevat teljet elvyttivät taas hänen toivoaan, että hän oli menossa vanhaa ja unohdettua käytävää pitkin vapauteen. Oven takana jatkui käytävä suorana kuin sotakeihäs, ja apinamiehelle selvisi pian, että hän oli jo jättänyt taakseen temppelin ulkomuurit. Kunpa hän vain olisi tiennyt suunnan! Jos se oli läntinen, täytyi hänen jo olla kaupunginkin ulkomuurien tuolla puolen.