NELJÄS LUKU
Kreivitär selittää
"Pariisinne on vaarallisempi kuin minun villit viidakkoni", lopetti
Tarzan kerrottuaan seikkailuistaan ystävälleen aamulla sen illan
jälkeen, jolloin oli kohdannut roistot ja poliisit Rue Maulella.
"Miksi ne viekoittelivat minut sinne? Oliko niiden nälkä?"
D'Arnot teeskenteli kauhun pöyristystä, mutta naurahti tälle omituiselle vihjaukselle.
"On kai vaikeata kohota viidakkotason yläpuolelle ja keskustella sivistyneiden tapojen mukaisesti, ystäväni?" virkkoi hän ärsytellen.
"Sivistyneiden, totisesti", vastasi Tarzan pilkallisesti. "Viidakkotasolla ei suosita julmuushurjailua. Siellä surmaamme ravinnoksi ja itsepuolustukseksi, siepataksemme itsellemme puolison tai suojellaksemme pienokaisiamme. Kaikki näet tapahtuu jonkin suuren luonnonlain käskystä. Mutta täällä! Uh, sivistyneet ihmiset ovat petoja raaempia. Ne tappavat huvikseen tai, vielä pahempaa, käyttävät täkynään jaloa tunnetta, ihmisen veljeysvaistoa, viekoitellakseen uhrinsa perikatoon. Lähimmäiseni avunhuutoihin vastatakseni minä riensin huoneeseen, jossa murhamiehet minua väijyivät.
"En käsittänyt, en voinut pitkään aikaan jälkeenpäinkään käsittää kenenkään naisen voivan vaipua niin syvälle turmelukseen kuin täytyi olla vaipunut avunpyynnön varjolla houkutellakseen pelastajaksi rientävän surman suuhun. Mutta niin kai oli laita, — Rokoffin läsnäolo ja naisen käytös, kun hän kertomukseni kieltäen tahtoi luovuttaa minut poliisin käsiin, eivät siedä muuta selitystä hänen menettelylleen. Rokoff varmaan tiesi minun usein kulkevan Rue Maulea pitkin. Hän väijyi minua, hän oli laatinut koko suunnitelmansa pienintä yksityiskohtaa myöten, sanellut naisellekin hänen tarinansa siltä varalta, että sattuisi solmu lankaan, kuten todella tapahtuikin. Kaikki on minulle täysin selvää."
"No", virkkoi D'Arnot, "tämä seikkailu on muun muassa varmentanut teille sen, mitä minä en ole voinut saada teitä uskomaan — että Rue Maulea on pimeän tultua viisainta välttää".
"Päinvastoin", vastasi Tarzan hymyillen. "Olen nyt tullut siihen uskoon, että Rue Maule on se Pariisin katu, jota maksaa vaivan kulkea. Tästedes en koskaan laiminlyö tilaisuutta kävellä sitä pitkin, sillä se tuotti minulle ensimmäisen todellisen huvin mitä minulla Afrikasta lähdettyäni on ollut."
"Käyntiänne uudistamattakin se voi tuottaa teille sitä lajia enemmän kuin mielenne tekee", sanoi D'Arnot. "Muistakaa, että te ette vielä ole selviytynyt poliiseista. Tunnen Pariisin poliisit kyllin hyvin, vakuuttaakseni teille, että ne eivät unohda teitä yhtä pian kuin te heidät. Ennemmin tai myöhemmin ne kaappaavat teidät, hyvä Tarzan, ja sitten ne sulkevat metsien villin miehen lukkojen taakse. Miltä se teistä maistuu?"
"Ne eivät koskaan telkee Apinain Tarzania rautapuomien taakse", vastasi toinen synkästi.
Hänen näin sanoessaan kuulosti miehen äänessä jotakin, mikä sai D'Arnotin terävästi vilkaisemaan ystäväänsä. Se, mitä noissa yhteenpuristetuissa leukapielissä ja kylmissä harmaissa silmissä näkyi, sai nuoren ranskalaisen säikähtymään tätä suurta lasta, joka ei voinut tunnustaa mitään korkeampaa lakia kuin oman mahtavan jännevoimansa ja urhoollisuutensa. Hän käsitti, että jotakin oli tehtävä Tarzanin sovittamiseksi poliisien kanssa, ennenkuin uusi kohtaus voisi sattua.
"Teillä on paljon opittavaa, Tarzan", sanoi hän vakavasti. "Ihmisten lakeja on kunnioitettava, miellyttäköön se teitä tai ei. Teille itsellenne ja ystävillenne saattaa vain koitua ikävyyksiä, jos yhä uhmaatte poliiseja. Minä voin sen heille teidän puolestanne yhden kerran selittää, ja sen teen vielä tänä päivänä, mutta senjälkeen teidän on toteltava lakia. Jos sen edustajat sanovat 'tulkaa!' niin teidän on tultava; jos he sanovat 'menkää', niin teidän on mentävä. Nyt lähdemme poliisikamariin hyvän ystäväni luo ja järjestämme tämän Rue Maulen jutun. Mennään!"
Yhdessä he astuivat poliisivirkailijan toimistohuoneeseen puolta tuntia myöhemmin. Hän oli hyvin sydämellinen. Hän muisti Tarzanin siitä vierailusta, jolla nämä molemmat olivat käyneet sormenjälkiä koskevassa asiassa useita kuukausia sitten.
Kun D'Arnot oli lopettanut selostuksensa edellisenä iltana sattuneista tapahtumista, värähti karu hymy poliisiupseerin huulilla. Hän kosketti kätensä ulottuvilla olevaa nappia ja odottaessaan sihteerinsä saapumista kutsuun etsi pöydällään olevien paperien joukosta ja otti niistä vihdoin yhden.
"Tässä, Joubon", sanoi hän kirjurin astuessa sisään. "Kutsukaa nämä konstaapelit — käskekää heidät heti luokseni", ja hän ojensi paperin miehelle. Sitten hän kääntyi Tarzanin puoleen.
"Olette tehnyt kovin raskaan rikkomuksen, monsieur", virkkoi hän pikemminkin suopeasti, "ja ilman tämän hyvän ystävänne esittämää selitystä olisin taipuvainen tuomitsemaan teitä ankarasti. Sensijaan aion tehdä jotakin melkein ennenkuulumatonta. Olen kutsuttanut konstaapelit, joita viime yönä pitelitte pahoin. He saavat kuulla luutnantti D'Arnotin kertomuksen, ja sitten minä jätän heidän päätettäväkseen, onko teitä vastaan nostettava kanne vai ei.
"Teillä on paljon opittavaa sivistyneissä tavoissa. Siihen, mikä teistä näyttää kummalliselta ja tarpeettomalta, tulee teidän alistua, kunnes kykenette arvostelemaan vaikutteita. Konstaapelit, joiden kimppuun hyökkäsitte, olivat vain täyttämässä velvollisuuttansa. Heillä ei ollut asiassa määräämisvaltaa. Joka päivä he panevat henkensä alttiiksi suojellessaan muiden henkeä ja omaisuutta. Saman he tekisivät teidän puolestanne. He ovat urheita miehiä ja harmittelevat kovin, että yksi ainoa aseeton mies sai heistä voiton ja peittosi heitä.
"Helpottakaa heitä unohtamaan se, mitä teitte. Jollen pahoin erehdy, olette itse hyvin rohkea mies, ja rohkeat miehet ovat tunnetut jalomielisyydestään."
Keskustelun keskeytti neljän konstaapelin saapuminen. Kun he huomasivat Tarzanin, kuvastivat heidän kasvonsa suurta kummastusta.
"Hyvät pojat", sanoi virkailija, "tässä on herrasmies, jonka tapasitte talossa Rue Maulen varrella eilen illalla. Hän on vapaaehtoisesti tullut antamaan itsensä ilmi. Toivon teidän kuuntelevan tarkasti luutnantti D'Arnotia, joka kertoo teille osan monsieurin elämäntarinasta. Se selittänee hänen käyttäytymisensä teitä kohtaan viime yönä. Aloittakaa, luutnantti!"
D'Arnot puhui poliiseille puoli tuntia. Hän kertoi heille jotakin Tarzanin kesyttömästä viidakkoelämästä. Hän selitti heille, kuinka villi kasvatus oli opettanut hänet taistelemaan itsepuolustukseksi kuin metsän peto. Miehet tajusivat, että hän oli heitä vastaan hyökätessään toiminut pikemmin vaistomaisesti kuin harkinnasta. Hän ei ollut ymmärtänyt heidän tarkoitustaan. Hänestä he eivät olleet paljoa eronneet niistä erilaisista olioista, joihin hän oli tottunut kotiviidakossaan, missä oikeastaan kaikki olivat hänen vihollisiaan.
"Teidän ylpeyttänne on loukattu", päätti D'Arnot puheensa. "Enimmin kiukuttaa teitä se, että tämä mies sai teistä voiton. Mutta teillä ei ole syytä olla häpeissänne. Ette arastelisi tunnustaa tappiotanne, jos olisitte olleet suljettuina pieneen huoneeseen afrikalaisen leijonan tai viidakkojen ison gorillan kanssa. Ja kuitenkin rynnistelitte lihaksia vastaan, jotka tuon tuostakin ovat koetelleet jäntevyyttään ja aina voitokkaasti mustain maanosan hirviöiden kanssa. Ei ole mitään häpeällisistä joutua alakynteen Apinain Tarzanin yli-inhimillisen voiman puristuksessa."
Ja miesten seisoessa ja katsellessa ensin Tarzania ja sitten päällikköänsä, teki apinamies lisäksi sen ainoan tempun, joka vielä puuttui, haihduttaakseen lopunkin kaunan poliisien mielestä. Käsi ojennettuna hän astui heitä kohti.
"Valitan erehdystäni", virkkoi hän koruttomasti. "Olkaamme ystäviä!"
Ja niin päättyi koko asia, paitsi että Tarzan tuli yleiseksi puheenaiheeksi poliisiasemalla ja kartutti ystäviensä lukua ainakin neljällä urhoollisella miehellä.
Heidän palattuaan D'Arnotin asuntoon odotti luutnanttia kirje englantilaiselta ystävältä William Cecil Claytonilta, loordi Greystokelta. Nuo kaksi olivat olleet keskenään kirjeenvaihdossa siitä asti kun heidän ystävyytensä alkoi onnettomalla retkellä Jane Porteria etsittäessä, jonka urosapina Terkoz oli ryöstänyt.
"Heidät vihitään Lontoossa noin kahden kuukauden päästä", virkkoi D'Arnot luettuaan kirjeen. Tarzanille ei tarvinnut sanoa, keitä noilla sanoilla tarkoitettiin. Hän ei vastannut mitään, mutta oli lopun päivää hyvin hiljainen ja miettiväinen.
Sinä iltana he kävivät oopperassa. Tarzanin mielessä liikkui vielä synkkiä ajatuksia. Hän kiinnitti vähän tai ei mitään huomiota siihen, mitä näyttämöllä tapahtui. Sensijaan hän oli näkevinään vain ihanan ameriikkalaisen tytön ja kuulevinaan vain surullisen, suloisen äänen tunnustavan, että hänen lempeensä vastattiin. Ja tytön oli mentävä naimisiin toisen kanssa!
Tarzan ravisti itseään vapautuakseen tungettelevista ajatuksistaan ja samalla tunsi silmäparin katselevan itseänsä. Kasvatuksensa kehittämän vaiston opastamana hän vilkaisi suoraan noihin silmiin ja huomasi niiden välkkyvän Couden kreivittären, Olgan, hymyilevistä kasvoista. Kun Tarzan vastasi hänen kumarrukseensa, tunsi hän varmasti, että naisen ilmeessä oli kutsua, melkeinpä vetoamista.
Seuraavalla väliajalla oli Tarzan kreivittären vieressä tämän aitiossa.
"Olen hartaasti toivonut tapaavani teidät", puhui kreivitär. "Minua on kiusannut varsin paljon se ajatus, että palvelusten jälkeen, joita teitte sekä puolisolleni että minulle, teille ei koskaan ole esitetty riittävää selitystä siihen, mikä teistä varmaan näytti kiittämättömyydeltä meidän puoleltamme, kun emme ryhtyneet tarpeellisiin toimenpiteisiin ehkäistäksemme niitä kahta miestä uudistamasta hyökkäyksiään meitä vastaan."
"Teette minulle vääryyttä", vastasi Tarzan. "Olen ajatellut teitä vain mitä suurimmalla mielihyvällä. Teidän ei tarvitse tuntea mitään selitysvelvollisuutta minua kohtaan. Ovatko he teitä vielä ahdistelleet?"
"He eivät koskaan lakkaa", vastasi rouva surumielisesti. "Minusta tuntuu, että minun täytyy jollekulle kertoa, enkä luule kenenkään ansaitsevan sitä luottamusta paremmin kuin te. Sallikaahan minun siis selittää. Siitä voi olla teille hyötyä, sillä minä tunnen Nikolas Rokoffin kyllin hyvin ollakseni varma, että te ette ole nähnyt häntä viimeistä kertaa. Siitä, mitä teille kerron, voi teille olla apua vastustaessanne jotakin kostonsuunnitelmaa, jota hän hautonee. Täällä en voi kertoa, mutta huomenna kello viideltä olen kotonani herra Tarzanin tavattavissa."
"Huomiseen kello viiteen tuntuu aika iäisyydeltä", virkkoi Tarzan sanoessaan hänelle hyvää yötä.
Eräästä teatterisalin nurkasta näkivät Rokoff ja Paulvitsh Tarzanin kreivitär Couden aitiossa, ja molemmat hymyilivät.
Puoli viideltä seuraavana iltapäivänä soitti mustanpuhuva, parrakas mies kelloa palvelusväen ovella kreivi Couden palatsissa. Avaamaan tullut palvelija kohotti tuntevasti kulmakarvojaan nähdessään ulkona seisovan miehen. Heidän välillään sukeutui hiljainen keskustelu.
Aluksi palvelija kieltäytyi jostakin partaniekan tekemästä ehdotuksesta, mutta hetkistä myöhemmin sujahti vieraan kädestä jotakin palvelijan käteen. Silloin kääntyi jälkimäinen ja opasti toisen kiertoteitse pieneen uutimilla varustettuun komeroon sen huoneen sivulle, jossa kreivittären oli tapana iltapäivisin tarjoilla teetä.
Puolta tuntia myöhemmin päästettiin Tarzan siihen huoneeseen, ja heti astui kreivitär sisälle hymyillen ja ojennetuin käsin.
"Olen hyvin iloinen tulostanne", sanoi hän.
"Mikään ei olisi voinut minua estää", vastasi toinen.
Muutaman minuutin he juttelivat oopperasta ja muista asioista, jotka siihen aikaan kiinnittivät Pariisin huomiota, ja ilosta uudistaa tuttavuutensa, joka oli alkanut niin omituisissa olosuhteissa. Ja tästä he johtuivat siihen asiaan, joka kummankin mielessä oli ensi sijalla.
"Varmaankin olette kummastellen miettinyt", sanoi kreivitär vihdoin, "mitä tarkoitusta Rokoffin vainoamisella saattanee olla. Asia on hyvin yksinkertainen. Kreiville on uskottu monta sotaministeriön kaikkein tärkeintä salaisuutta. Hänellä on usein hallussaan papereita, joiden kaappaamisesta vieraat vallat maksaisivat omaisuuden — valtiosalaisuuksia, joita hankkiakseen niiden kätyrit olisivat valmiit murhaan ja pahempaankin.
"Juuri tällä hetkellä on hänen hallussaan sellainen salaisuus, että jokainen venäläinen, joka sen voisi hallitukselleen ilmaista, tulisi mainehikkaaksi ja rikkaaksi mieheksi. Rokoff ja Paulvitsh ovat venäläisiä vakoojia. He eivät kavahtaisi mitään tekoa nuo asiakirjat hankkiakseen. Tuon kohtauksen höyrylaivalla — tarkoitan selkkausta korttipelissä — he olivat järjestäneet kiristääkseen puolisoltani haluamansa tiedot.
"Jos hänet olisi todistettu pelipetturiksi, olisi hänen uransa ollut tärvelty. Hänen olisi täytynyt jättää sota-asiain osasto. Yhteiskunta olisi alkanut häntä hylkiä. He aikoivat heiluttaa tätä nuijaa hänen päänsä päällä, — hintana heidän haluamistaan papereista olisi ollut tunnustus heidän puoleltaan, että kreivi oli vain yksiin tuumiin liittyneiden vihollisten uhri, jotka tahtoivat tahrata hänen nimensä.
"Te teitte sen aikeen tyhjäksi. Sitten he sommittelivat juonen, jolla minun maineeni olisi pantu kavalluksen hinnaksi kreivin maineen asemesta. Astuttuaan hyttiini selitti Paulvitsh sen minulle. Jos minä olisin hankkinut heille tiedot, lupasi hän vaitioloa; muussa tapauksessa Rokoff, joka seisoi ulkopuolella, olisi mennyt ilmoittamaan rahastonhoitajalle, että minä pidin lukitun oveni takana miestä, joka ei ollut puolisoni. Hän juttelisi siitä jokaiselle, jonka laivalla tapaisi, ja maihin noustuamme hän kertoisi koko tarinan sanomalehtimiehille.
"Eikö se ollut liian kauheaa? Mutta minä satuin tietämään herra Paulvitshista jotakin, mikä olisi hänet Venäjällä vienyt hirsipuuhun, jos Pietarin poliisi olisi siitä saanut vihiä. Minä uhmasin häntä haastaen häntä toteuttamaan suunnitelmansa, ja sitten kumarruin häntä kohti ja kuiskasin nimen hänen korvaansa. Noin" — ja kreivitär napsautti sormillaan — "karkasi hän sitten kurkkuuni kuin hullu. Hän olisi tappanut minut, jollette te olisi tullut väliin."
"Roistot!" jupisi Tarzan.
"Ne ovat pahempiakin, ystäväni", sanoi kreivitär. "Ne ovat suorastaan paholaisia. Minä pelkään teidän puolestanne, kun olette joutunut heidän vihoihinsa. Toivoisin teidän aina olevan varuillanne. Luvatkaa se minun tähteni, sillä minä en koskaan antaisi itselleni anteeksi, jos te saisitte kärsiä minulle osoittamanne ystävällisyyden vuoksi."
"Minä en heitä pelkää", vastasi Tarzan. "Olen hengissä suoriutunut kamalammista vihollisista kuin Rokoff ja Paulvitsh ovat." Hän huomasi, että kreivitär ei tiennyt mitään Rue Maulen seikkailusta, eikä hän siitä maininnut peläten, että se voisi rouvaa säikyttää.
"Miksi ette oman turvallisuutenne vuoksi", jatkoi hän, "anna heittiöitä viranomaisten huostaan? Ne tekisivät lyhyen lopun heidän hommistaan."
Kreivitär epäröi hetkisen ennenkuin vastasi.
"Siitä pidätymme kahdesta syystä", sanoi hän vihdoin. "Toinen niistä juuri ehkäisee kreiviä sitä tekemästä. Toista, minun todellista syytäni, miksi pelkään heitä paljastaa, en ole milloinkaan ilmoittanut, — ainoastaan Rokoff sen tietää. Ihmettelen", — ja sitten hän vaikeni katsoen pitkän aikaa kiinteästi Tarzaniin.
"Ja mitä te ihmettelette?" kysyi tämä hymyillen.
"Ihmettelen, että tunnen halua kertoa teille siitä, mistä en ole koskaan rohjennut puolisollenikaan hiiskua. Luulen, että te ymmärtäisitte ja voisitte neuvoa minulle oikean menettelytavan. Uskon, että te ette tuomitsisi minua liian ankarasti."
"Pelkään, että olisin perin kehno tuomari, madame", vastasi Tarzan; "sillä vaikkapa olisitte jonkun murhannut, niin sanoisin, että uhrin tulisi olla kiitollinen niin suloisesta kohtalosta".
"Hyväinen aika", huudahti kreivitär, "eihän se niin kauheata ole! Mutta sallikaa minun ensin sanoa teille, miksi kreivi ei halua hätyyttää noita miehiä. Sitten, jos voin säilyttää rohkeuteni, kerron teille todellisen syyn, miksi minä en tohdi. — Edellinen syy on, että Nikolas Rokoff on minun veljeni. Me olemme venäläisiä. Nikolas on ollut paha mies siitä asti kun muistan. Hänet eroitettiin Venäjän armeijasta, jossa hän palveli kapteenina. Siitä syntyi aluksi hälinää, mutta sitten se osaksi unohdettiin ja isäni sai hankituksi hänelle toimen vakoiluosastossa.
"Nikolasta on syytetty monesta kauheasta rikoksesta, mutta hänen on aina onnistunut välttää rangaistusta. Viimeksi hän on siinä käyttänyt tekaistuja todistuksia, saaden uhrinsa esiintymään syyllisinä salahankkeisiin tsaaria vastaan, ja venäläiset poliisit, jotka aina ovat kovin kärkkäitä uskomaan kenet tahansa osalliseksi senlaatuisiin rikoksiin, ovat ottaneet hänen selityksensä täydestä ja vapauttaneet hänet edesvastuusta."
"Eikö hän teitä ja puolisoanne vastaan yrittämillään rikoksilla ole menettänyt kaikkia oikeuksia, joita sukulaisuussiteet hänelle suovat?" kysyi Tarzan. "Se, että te olette hänen sisarensa, ei ole estänyt häntä koettamasta tahrata kunniaanne. Teillä ei ole häntä kohtaan mitään velvollisuuksia, madame."
"Ah, mutta on olemassa toinen syy. Jollei minulla olekaan häntä kohtaan mitään velvollisuuksia, vaikka hän on veljeni, en voi yhtä helposti kieltää häntä kohtaan tuntemaani pelkoa erään elämässäni sattuneen tapauksen vuoksi, josta hän on tietoinen.
"Voinen yhtähyvin kertoa teille kaikki", jatkoi hän hetken päästä, "sillä minä tiedän että sydämeni minut siihen ennemmin tai myöhemmin pakottaa. Minut kasvatettiin luostarissa. Siellä ollessani tapasin erään herran, jota luulin säädylliseksi. Tiesin hänestä vähän tai en ollenkaan ja vielä vähemmän rakkaudesta. Sain hupsuun päähäni, että rakastin sitä miestä, ja hänen hartaasta pyynnöstään karkasin hänen kanssaan. Meidän piti mennä avioliittoon.
"Olin hänen kanssaan juuri kolme tuntia, yksinomaan päiväsaikaan ja julkisissa paikoissa — rautatieasemilla ja junassa. Päästyämme määräpaikkaamme, jossa meidät piti vihittämän, liittyi kaksi poliisimiestä saattajikseni junasta astuessamme. He vangitsivat hänet ja ottivat kiinni minutkin, mutta kerrottuani heille tarinani he eivät pidättäneet minua, lähettiväthän minut vain takaisin luostariin erään rouvashenkilön huostassa. Kuulin, että sulhaseni ei laisinkaan ollut herrasmies, vaan armeijasta karannut ja siviilioikeuttakin pakoileva heittiö. Hän oli poliisin kirjoissa melkein jokaisessa Euroopan maassa. Luostarin viranomaiset painoivat asian unhoon. Eivät vanhempanikaan saaneet sitä tietää. Mutta Nikolas tapasi miehen myöhemmin ja kuuli koko tarinan. Nyt hän uhkaa kertoa sen kreiville, jollen tee niinkuin hän tahtoo."
Tarzan nauroi. "Te olette vielä pieni tyttö. Minulle juttelemanne tarina ei voi luoda mitään varjoa maineeseenne, ja jos ette sydämestänne olisi pieni tyttö niin käsittäisitte sen. Menkää puolisonne luo tänä iltana ja kertokaa hänelle koko juttu niinkuin olette sen minulle kertonut. Ellen pahoin erehdy, nauraa hän pelollenne ja ryhtyy heti toimenpiteisiin sulkeakseen tuon arvoisan veljenne vankilaan, joka on hänen oikea paikkansa."
"Kunpa vain tohtisin!" huudahti kreivitär. "Mutta minä pelkään. Jo aikaisin opin pelkäämään miehiä. Ensin isääni, sitten Nikolasta, sitten isiä luostarissa. Melkein kaikki ystävättäreni pelkäävät aviomiehiään — miksen siis minäkin pelkäisi?"
"Minusta ei näytä oikealta, että naiset pelkäävät miehiä", sanoi Tarzan, hämmentynyt ilme kasvoillaan. "Olen paremmin tutustunut viidakon väkeen, ja siellä ovat asiat useammin päinvastoin, paitsi mustain ihmisten keskuudessa, ja ne ovat minun mielestäni useimmissa suhteissa alemmalla tasolla kuin pedot. Ei, en voi käsittää, miksi sivistyneet naiset pelkäisivät miehiä, jotka ovat luodut heitä puolustamaan. Minusta olisi vastenmielistä ajatella, että joku nainen pelkäisi minua."
"En luule, että kukaan nainen pelkäisi teitä", sanoi Olga de Coude pehmeällä äänellä. "Olen tuntenut teidät vain vähän aikaa, ja kuitenkin, vaikka voi tuntua hassulta niin sanoa, olette tuntemieni joukossa ainoa mies, jota en luulisi koskaan pelkääväni — omituista kyllä, sillä te olette hyvin voimakas. Katselin kummastellen, kuinka helposti te käsittelitte Nikolasta ja Paulvitshia hytissäni sinä iltana. Se oli ihmeellistä."
Kun Tarzan vähää myöhemmin läksi hänen luotaan, oudoksui hän hiukan kreivittären käden väräjävää jäähyväispuristusta ja sitä harrasta intoa, jolla häneltä otettiin lupaus saapua jälleen huomenna.
Muisto noista puoliksi varjostetuista silmistä ja moitteettomista huulista, kun kreivitär hyvästi sanoessaan hymyili, pysyi hänen mielessään koko lopun päivää. Olga de Coude oli kaunis nainen ja Apinain Tarzan perin yksinäinen nuori mies, ja hänen povessaan sykkivä sydän kaipasi lääkettä, jota vain nainen voi antaa.
Kun kreivitär palasi huoneeseensa Tarzanin lähdettyä, tapasi hän edessään Nikolas Rokoffin.
"Kuinka kauvan olet ollut täällä?" kirkaisi hän väistäen miestä.
"Jo ennen rakastajasi tuloa", vastasi Nikolas häijysti virnistäen.
"Vaiti!" komensi kreivitär. "Kuinka uskallat sanoa sellaista minulle — sisarellesi!"
"No, rakas Olga, ellei hän ole rakastajasi, niin pyydän anteeksi. Mutta ei ole sinun syysi, että hän pysyy kylmänä. Jos hänellä olisi edes kymmenes osa siitä naistuntemuksesta, joka minulla on, olisit sinä tällä hetkellä hänen sylissään. Hän on typerä hupsu, Olga. Olihan jokainen sanasi ja eleesi hänelle suora kutsu, eikä hän kyennyt sitä älyämään."
Nainen tukki korvansa käsillään.
"Minä en tahdo kuunnella. Sinä olet häijy, kun moista lavertelet. Uhkaile minua millä tahansa, mutta tiedäthän, että minä olen kunnon nainen. Tämän illan jälkeen et tohdi minua hätyyttää, sillä minä kerron kaikki Raoulille. Hän ymmärtää kyllä, ja varo silloin itseäsi, monsieur Nikolas!"
"Sinä et kerro hänelle mitään", sanoi Rokoff. "Minulla on nyt tämä juttu, ja erään palvelijasi avulla ei tarinasta puutu mitään, kun aika tulee toimittaa valallisen todistuksen yksityiskohdat puolisosi korviin. Se toinen juttu kelpasi ennen tarkoitukseensa, — nyt meillä on jotakin kouraantuntuvaa käytettävissämme, todellinen lemmenseikkailu — vaikka olet ollut niin luotettu! Häpeä, Olga!" Ja roisto nauroi.
Kreivitär ei kertonut puolisolleen mitään, ja asiat olivat entistään huonommalla kannalla. Hänen mieltään rasittava epämääräinen pelko muuttui suorastaan vakavaksi. Ehkäpä omatuntokin auttoi paisuttamaan sitä suhdattomaksi.
VIIDES LUKU
Rauennut juoni
Kuukauden ajan oli Tarzan säännöllisenä ja hyvin tervetulleena palvojana kauniin kreivitär de Couden pyhätössä. Monesti hän tapasi muitakin jäseniä siitä valitusta pikku ryhmästä, joka iltapäivin saapui teetä juomaan. Useimmiten Olga keksi verukkeita saadakseen rupatella tunnin verran Tarzanin kanssa kahden kesken.
Jonkun aikaa oli Nikolasin vihjaus häntä peloittanut. Hän ei ollut ajatellut tätä kookasta nuorta miestä muuna kuin ystävänä, mutta hänen veljensä häijyjen sanojen viskaama viittaus oli saanut hänet paljon miettimään sitä kummallista voimaa, joka näkyi vetävän häntä tuon harmaasilmäisen muukalaisen puoleen. Kreivitär ei halunnut häntä rakastaa eikä toivonut hänen rakkauttansa.
Hän oli paljoa nuorempi puolisoansa ja tietämättänsä hän oli kaivannut ystävyyden satamaa jonkun samanikäisemmän kanssa. Kaksikymmenvuotias arastelee vaihtaa luottamuksia nelikymmenvuotiaan kanssa. Tarzan oli vain kahta vuotta häntä vanhempi. Kreivitär tunsi, että tämä mies saattoi häntä ymmärtää. Sitäpaitsi hän oli puhdas, kunniallinen ja jalomielinen. Olga ei peljännyt häntä. Alusta pitäen hän oli tuntenut voivansa häneen luottaa.
Etäältä oli Rokoff katsellut tätä kasvavaa tuttavallisuutta häijyn riemuitsevasti. Kun hän kuuli Tarzanin tietävän, että hän oli venäläinen urkkija, oli hänen vihaansa apinamiestä kohtaan liittynyt suuri ilmiannon pelko. Hän odotteli nyt vain mestari-iskuun sopivaa hetkeä. Hän tahtoi iäksi raivata Tarzanin tieltään ja samalla niittää runsaan koston nöyryytyksistä ja tappioista, joita tämä oli hänelle tuottanut.
Tarzan oli tyytyväisempi kuin oli ollut aina siitä asti kun asumattomalle rannikolle oman onnensa nojaan jätettyjen porterilaisten tulo oli häirinnyt hänen viidakkoelämänsä tyyneyttä ja rauhaa.
Hän nautti hauskasta seurustelusta Olgan tuttavien kanssa, samalla kun kauniin kreivittären ja hänen välillään syntynyt ystävyys oli hänelle ehtymättömänä ilon lähteenä. Se särki ja hajoitti hänen synkät ajatuksensa ja oli palsamia hänen raadellulle sydämelleen.
Joskus tuli D'Arnot hänen mukanaan vierailulle de Couden kotiin, sillä hän oli kauan tuntenut sekä Olgan että kreivin. Silloin tällöin pistäysi kreivikin seuraan, mutta hänen virallisen asemansa moninaiset hommat ja politiikan alituiset vaatimukset pitivät häntä tavallisesti kotoa poissa myöhään yöhön.
Rokoff vakoili Tarzania miltei herkeämättä; hän odotteli aikaa, jolloin tämä olisi saapunut de Couden palatsiin illalla, mutta siinä hän oli tuomittu pettymään. Useinkin saattoi Tarzan kreivittären kotiin oopperasta, mutta jätti hänet poikkeuksetta ovella — rouvan hellän veljen suureksi mielipahaksi.
Huomatessaan, että näytti mahdottomalta saada Tarzania satimeen minkään hänen oman vapaaehtoisen tekonsa vuoksi, löivät Rokoff ja Paulvitsh viisaat päänsä yhteen ja hautoivat juonta, jolla yllättäisivät apinamiehen epäilyttävässä asemassa kaikin asianhaara-todistuksin.
Päiväkausia he tarkkasivat sekä sanomalehtiä että de Couden ja Tarzanin liikkeitä. Vihdoin heidän vaivansa tuli palkituksi. Eräs aamulehti mainitsi lyhyesti illanvietosta, jonka Saksan ministeri panisi toimeen seuraavana päivänä. De Couden nimi oli kutsuvieraiden joukossa. Jos hän menisi sinne, viipyisi hän kotoa poissa yli puoliyön.
Kutsujen iltana odotteli Paulvitsh katukäytävän reunalla Saksan ministerin talon edustalla, mistä saattoi tarkata jokaisen tulijan kasvoja. Hän ei ollut kauan odottanut, ennenkuin de Coude astui autostaan ja meni hänen ohitseen. Se oli kylliksi. Paulvitsh riensi takaisin asuntoonsa, jossa Rokoff häntä odotti. Sillä he viipyivät yli yhdentoista, jolloin Paulvitsh tarttui heidän puhelimensa torveen. Hän mainitsi erään numeron.
"Onko luutnantti D'Arnotin luona?" kysyi hän, kun hänet oli yhdistetty.
"Minulla on asiaa monsieur Tarzanille. Suvaitseeko hän tulla puhelimeen?"
Hetkisen vaitiolo.
"Oletteko herra Tarzan?"
— Jaha, monsieur, minä olen François — kreivitär de Couden palvelija. Ehkä monsieur suvaitsee muistaa minut?
— Niin, monsieur. Minulla on tärkeä ilmoitus kreivittäreltä. Hän pyytää teitä heti luokseen — hän on pahassa pulassa, monsieur.
— En, monsieur, minä en tiedä. Sanonko madamelle, että monsieur pian on täällä?
— Kiitos, monsieur. Jumala teitä siunatkoon! Paulvitsh ripusti kuulotorven paikalleen ja kääntyi virnistäen Rokoffiin päin.
"Se viipyy kolmekymmentä minuuttia matkalla sinne", virkkoi Rokoff. "Jos saavut Saksan ministerin asunnolle viidessätoista minuutissa, pitäisi de Couden ehtiä kotiin kolmen neljännestunnin kuluttua. Kaikki riippuu siitä, viipyykö se tolvana neljännestunnin senjälkeen kun havaitsee, että hänelle on tehty kepponen, mutta ellen erehdy, ei Olga mielellään päästä häntä niin pian. Tässä on kirjelippu de Coudelle, riennä!"
Paulvitsh riensi aikaa hukkaamatta Saksan ministerin taloon. Ovella hän ojensi kirjeen palvelijalle. "Tämä on Couden kreiville. Perin tärkeää. Teidän tulee pitää huolta, että se heti annetaan hänen käteensä", ja hän pudotti hopearahan palvelijan kärkkäälle kämmenelle. Sitten hän palasi asuntoonsa.
Hetkistä myöhemmin pyysi de Coude isännältään anteeksi reväistessään kuoren auki. Kirjeen luettuaan hän kalpeni ja hänen kätensä vapisi:
Herra kreivi de Coude.
Eräs, joka tahtoo pelastaa nimenne kunnian, käyttää tätä keinoa ilmoittaakseen teille, että kotinne pyhyys on tällä hetkellä vaarassa.
Muuan mies, joka kuukausia on poissaollessanne ollut siellä säännöllisenä vieraana, on nyt vaimonne luona. Jos lähdette heti, niin löydätte heidät yhdessä kreivittären yksityishuoneesta.
Ystävä.'
Kaksikymmentä minuuttia senjälkeen, kun Paulvitsh oli kutsunut Tarzanin, pyysi Rokoff yhdistämään Olgan yksityisjohtoon. Hänen kamarineitonsa vastasi puhelimessa, joka oli kreivittären huoneessa.
"Mutta madame on nyt mennyt levolle", sanoi tyttö vastaukseksi
Rokoffin pyyntöön saada puhutella rouvaa.
"Asia on hyvin tärkeä ja voidaan ilmoittaa vain kreivittärelle itselleen", selitti Rokoff. "Sanokaa hänelle, että hänen tulee nousta makuulta, panna jotakin ylleen ja saapua puhelimeen. Minä soitan uudestaan viiden minuutin päästä." Sitten hän laski kuulotorven paikalleen. Hetkistä myöhemmin astui Paulvitsh sisälle.
"Onko kreivi saanut tiedon?" kysyi Rokoff.
"Hänen pitäisi nyt olla matkalla kotiinsa", vastasi Paulvitsh.
"Hyvä on! Armollinen rouva istuu nyt yksityishuoneessaan jokseenkin kevyesti puettuna. Tuossa tuokiossa saattaa uskollinen Jacques ilmoittamatta monsieur Tarzanin hänen luokseen. Kuluu muutama minuutti selityksiin. Olga näyttää viettelevän hurmaavalta yöpukunsa harsomaisessa verhossa ja ruumiinmukaisen viitan puoleksi salatessa suloja, joita edellinen ei salaa ollenkaan. Olga hämmästyy, mutta ei ole pahoillaan.
"Jos miehessä on pisarakaan punaista verta, joutuu kreivi viidentoista minuutin päästä herkullisen lemmenkohtauksen todistajaksi. Mielestäni olemme suunnitelleet mainiosti, rakas Alexis. Menkäämme juomaan monsieur Tarzanin parhaaksi terveydeksi vanhan Planconin oivallista absinttia, unohtamatta, että kreivi de Coude on Pariisin parhaita miekkailijoita ja ehdottomasti koko Ranskan tarkin ampuja."
Kun Tarzan saapui Olgan asuntoon, odotteli Jacques häntä ovella.
"Tätä tietä, monsieur", sanoi hän ja opasti hänet leveitä marmoriportaita ylös. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli avannut oven ja vetäen raskaat uutimet syrjään kumarsi nöyrän kohteliaasti Tarzanille päästäessään hänet hämärästi valaistuun huoneeseen. Sitten hän poistui.
Vilkaistessaan huoneen poikki Tarzan näki Olgan istumassa pienen pöydän edessä, jolla oli hänen puhelimensa. Hän naputteli kärsimättömästi pöydän silattua pintaa. Hän ei ollut kuullut Tarzanin tuloa.
"Olga", sanoi Tarzan, "mikä on hätänä?"
Puhuteltu kääntyi häneen säikähdyksestä hiukan parahtaen.
"Jean!" huudahti hän. "Mitä te täältä haette? Ken teidät päästi sisälle? Mitä tämä merkitsee?"
Tarzan oli kuin salaman lyömä, mutta pian hän tajusi osan totuudesta.
"Ette siis lähettänyt minulle kutsua, Olga?"
"Teille kutsua tähän aikaan yöstä? Mon Dieu! Jean, luuletteko minua ihan hulluksi?"
"François soitti minulle pyytäen minua heti tulemaan; sanoi teidän olevan hädässä ja tarvitsevan minua."
"François? Kuka se on?"
"Hän sanoi olevansa palveluksessanne, puhui kuin minun olisi pitänyt se muistaa."
"Palveluksessani ei ole ketään sennimistä. Joku on tehnyt teistä pilaa, Jean", ja Olga nauroi.
"Pelkään sen olevan perin vakavaa 'pilaa', Olga", vastasi Tarzan.
"Tämä ei ole pelkkää leikkiä."
"Mitä tarkoitatte? Ettehän arvele, että…"
"Missä kreivi on?" keskeytti Tarzan.
"Saksan lähettilään luona."
"Tämä on taaskin arvoisan veljenne hommaa. Huomenna saa kreivi siitä kuulla. Hän kyselee palvelijoilta. Kaikki viittaa siihen… siihen, mitä Rokoff soisi kreivin ajattelevan."
"Sitä lurjusta!" huudahti Olga. Hän oli noussut ja astui Tarzanin luo, joka seisoi katsellen hänen kasvoihinsa. Hän oli kovin peloissaan. Hänen silmissään oli ilme, jonka metsästäjä näkee säikähtyneen kauris-paran silmissä — hämmentynyt ja kysyvä. Hän vapisi ja tukeakseen itseään kohotti kätensä Tarzanin leveille olkapäille. "Mitä meidän on tehtävä, Jean?" kuiskasi hän. "Tämä on kauheaa. Huomenna koko Pariisi lukee asiasta. — Rokoff kyllä pitää siitä huolen."
Hänen katseensa, asentonsa, sanansa tulkitsivat elävästi turvattoman naisen ikivanhaa vetoamista luonnolliseen suojelijaansa — mieheen. Tarzan otti toisen rinnallaan lepäävistä lämpöisistä kätösistä omaan vahvaan kouraansa. Liike oli aivan vaistomainen ja melkein yhtä vaistomainen oli se turvan kaipuu, joka sai suojelevan käsivarren kietoutumaan nuoren naisen hartioille.
Sen seuraus vaikutti kuin sähköisku. Tarzan ei ollut koskaan ennen ollut niin lähellä häntä. Syyntunteesta säikähtyen he äkkiä katsoivat toisiaan silmiin, ja hetkellä, jolloin Olga de Couden olisi tullut olla vahva, hän oli heikko, sillä hän hiipi lähemmäksi miehen käsivarsia ja kietaisi omansa hänen kaulaansa. Entä Apinain Tarzan? Hän otti läähättävän olennon syliinsä ja peitti kuumat huulet suudelmilla.
Raoul de Coude oli pyytänyt kiireellisesti anteeksi isännältään, luettuaan lähettilään tarjoilijan hänelle ojentaman kirjelapun. Jälkeenpäin hän ei ollenkaan muistanut, millä verukkeella hän poistui. Kaikki oli sumeaa hänen silmissään siihen asti, kun hän seisoi oman kotinsa kynnyksellä. Sitten hän tuli aivan tyyneksi, liikkui hiljaa ja varovaisesti. Jostakin selittämättömästä syystä avasi Jacques oven ennenkuin hän oli portaitten puolivälissä. Hän ei silloin kiinnittänyt siihen huomiota, mutta jälkeenpäin hän muisti sen.
Hyvin hiljaa hän astui varpaillaan portaita ylös ja käytävää pitkin vaimonsa yksityishuoneen ovelle. Hänen kädessään oli raskas kävelykeppi — sydämessä murhaa.
Olga näki hänet ensimmäiseksi. Kauhusta parahtaen hän riuhtautui Tarzanin sylistä, ja apinamies kääntyi juuri ajoissa väistääkseen käsivarrellaan peloittavan iskun, jonka de Coude oli suunnannut hänen päätänsä kohti. Kerran, kahdesti, kolmasti putosi tanakka keppi salamannopeasti, ja jokainen isku yllytti apinamiestä yhä enemmän alkutilaan.
Päästäen matalan, käheän mörähdyksen kuin urosapina hän hyökkäsi ranskalaista kohti. Paksu keppi temmattiin kreivin kourasta ja katkaistiin kuin tulitikku. Viskattuaan sen syrjään karkasi nyt raivostunut peto vastustajansa kurkkuun.
Olga de Coude seisoi sen kamalan näytelmän kauhistuneena katselijana, joka esitettiin seuraavan lyhyen hetkisen kuluessa, ja hyppäsi sitten sinne, missä Tarzan näytti murhaavan hänen puolisonsa kuristamalla, samalla ravistaen kreiviä kuin mäyräkoira rottaa.
Kuin mielipuoli nyki kreivitär Tarzanin valtavia käsiä. "Jumalan äiti!" huudahti hän. "Te tapatte hänet, te tapatte hänet! Oi, Jean, te tapatte minun puolisoni!"
Tarzan oli kuurona raivosta. Äkkiä hän paiskasi ruumiin lattialle ja astuen jalallaan ylöspäin käännetylle rinnalle kohotti päätänsä. Sitten kaikui kreivi de Couden palatsin läpi otuksen kaataneen urosapinan kaamea uhmanhuuto. Kellarista ullakolle asti kuului tämä kauhea ääni ja tunkeutui palvelijain osastoon, jotka kalpenivat ja vapisivat. Nuori nainen lankesi polvilleen lattialla viruvan puolisonsa ruumiin ääreen ja rukoili.
Verkalleen haihtui punainen sumu Tarzanin silmistä. Esineet ja asiat alkoivat selvitä, — hänelle palautui sivistyneen miehen tajunta. Hänen silmänsä osuivat polvistuneeseen naiseen. "Olga", kuiskasi hän.
Nainen katsahti häneen odottaen näkevänsä murhanhimon vimmatun välkkeen silmissä yläpuolellaan. Sensijaan hän näkikin surua ja katumusta.
"Oi Jean!" huudahti hän. "Katsokaa, mitä olette tehnyt. Hän oli puolisoni. Minä rakastin häntä ja te olette hänet tappanut."
Hyvin hellävaroen nosti Tarzan kreivi de Couden hervottoman ruumiin ja kantoi sen vuoteelle. Sitten hän painoi korvansa miehen rintaa vasten.
"Hiukan konjakkia, Olga!" sanoi hän.
Kreivitär toi sitä, ja yhdessä he kaatoivat sitä hänen huuliensa välitse. Samalla nämä valkoiset huulet heikosti hengähtivät. Pää kääntyi, ja de Coude voihkaisi.
"Hän ei kuole", sanoi Tarzan. "Jumalan kiitos!"
"Miksi niin teitte, Jean?" kysyi kreivitär.
"En tiedä. Hän löi minua ja minä vimmastuin. Olen nähnyt heimoni apinain tekevän samoin. En ole koskaan kertonut teille tarinaani, Olga. Olisi parempi, että olisitte sen tiennyt. Silloin ehkä ei olisi tätä tapahtunut. Minä en ole koskaan nähnyt isääni. Ainoa äiti, minkä milloinkaan olen tuntenut, oli hurja naarasapina. Viidenteentoista ikävuoteeni asti en ollut koskaan nähnyt ihmisolentoa. Vasta kaksikymmenvuotiaana näin ensi kerran valkoisen miehen. Vähän enemmän kuin vuosi sitten olin vielä alaston peto Afrikan viidakossa.
"Älkää tuomitko minua kovin ankarasti. Kaksi vuotta on liian lyhyt aika sellaisen muutoksen yrittämiseen yksilössä, johon valkoinen rotu on tarvinnut lukemattomia vuosisatoja."
"Minä en tuomitse teitä ollenkaan, Jean. Syy on minun. Teidän täytyy nyt mennä — hän ei saa nähdä teitä täällä, kun tulee tajuihinsa. Hyvästi."
Surumielinen oli Tarzan astellessaan pää kumarassa kreivi de Couden palatsista.
Heti kun hän oli ulkona kadulla, pukeutuivat hänen ajatuksensa määrättyyn muotoon, ja niinpä hän kahtakymmentä minuuttia myöhemmin astui Rue Maulen läheisyydessä sijaitsevalle poliisiasemalle. Täältä hän pian tapasi yhden niistä konstaapeleista, joiden kanssa hänellä oli ollut ottelunsa muutama viikko sitten. Poliisi oli vilpittömästi iloinen nähdessään sen miehen, joka häntä oli niin kovakouraisesti pidellyt. Hetkisen keskustelun jälkeen Tarzan kysyi, oliko hän koskaan kuullut Nikolas Rokoffista tai Alexis Paulvitshista.
"Varsin useinkin, monsieur. Kummallakin on ansioluettelonsa poliisin kirjossa, ja vaikka tällä hetkellä ei olekaan mitään syytettä heitä vastaan, pidämme huolen siitä, että tarkoin tiedämme, mistä he tarpeen tullen ovat tavattavissa. Vain samaa varovaisuutta, jota noudatamme jokaisen tunnetun rikollisen suhteen. Miksi monsieur sitä kysyy?"
"Minä tunnen heidät", vastasi Tarzan. "Haluan tavata monsieur Rokoffia eräässä pikkuasiassa. Jos voitte opastaa minut hänen asuntoonsa, niin olen siitä kiitollinen."
Muutamaa minuuttia myöhemmin hän sanoi poliisimiehelle hyvästi, ja taskussaan pieni paperiliuska, jolle oli kirjoitettu erään jokseenkin huonomaineisessa kaupunginosassa sijaitsevan talon osoite, hän astui rivakasti lähimmän auton luo.
Rokoff ja Paulvitsh olivat palanneet kortteeriinsa ja istuivat juttelemassa illan tapausten otaksuttavista tuloksista. He olivat soittaneet kahden aamulehden toimitukseen, joka hetki odottaen nyt reporttereja kuulemaan aivan verestä häväistysjuttua, joka huomenna hälyttäisi koko Pariisin seurapiirit.
Raskasta astuntaa kuului portailta.
"Mutta ovatpa ne sanomalehtimiehet kerkeitä!" huudahti Rokoff ja kuullessaan naputuksen huoneen ovelta lisäsi: "Sisään, monsieur!"
Tervehdyksen hymy hyytyi venäläisen kasvoille hänen tuijottaessaan vieraansa koviin, harmaisiin silmiin.
"Tuhat tulimmaista!" kiljahti hän hypähtäen pystyyn. "Mikä teidät tänne tuo?"
"Istukaa!" käski Tarzan niin hiljaa, että miehet juuri eroittivat sanat, mutta sellaisella äänensävyllä, joka sai Rokoffin painumaan tuolilleen ja pysytti Paulvitshin omallaan.
"Tiedätte, mikä minut tänne tuo", jatkoi hän samalla matalalla äänellä. "Olisin tullut tappaakseni teidät, mutta kun olette Olga de Couden veli, en tee sitä — nyt.
"Annan teille miekkosille tilaisuuden säilyttää henkenne. Paulvitsh ei paljoa merkitse — hän on vain typerä, hupsu kätyri; siksipä en surmaakaan häntä niin kauan kuin sallin teidän elää. Mutta ennenkuin jätän teidät elävinä tähän huoneeseen, olette täyttäneet kaksi pyyntöäni. Ensiksikin on teidän kirjoitettava täydellinen tunnustus osallisuudestanne tämänöiseen juoneen — ja piirrettävä nimenne sen alle.
"Toiseksi on teidän henkenne uhalla luvattava minulle, ettette salli sanaakaan tästä seikkailusta tulla sanomalehtiin. Jollette sitä tee, niin kummassakaan teistä ei ole henkeä, kun ensi kerran käyn tuosta ovesta. Käsitättekö?" Ja vastausta odottamatta hän lisäsi: "Pitäkää kiirettä; edessänne on mustetta, kynä ja paperia."
Rokoff otti itselleen hurjan muodon koettaen uhmaamalla osoittaa, kuinka vähän hän pelkäsi Tarzanin uhkauksia. Hetkistä myöhemmin hän tunsi apinamiehen teräksiset sormet kurkussaan, ja Paulvitsh, joka yritti hiipiä heidän ohitseen ovelle, nostettiin lattialta ilmaan ja paiskattiin tunnottomana nurkkaan. Kun Rokoff alkoi mustua kasvoiltaan, hellitti Tarzan puristuksensa ja työnsi miehen takaisin tuolille. Vähän aikaa yskittyään istui Rokoff jurosti tuijottaen edessään seisovaan mieheen. Sitten Paulvitsh virkosi ja liikkasi vaivaloisesti takaisin tuolilleen Tarzanin käskystä.
"Kirjoittakaahan nyt", sanoi apinamies. "Jos on tarpeellista teitä uudelleen käsitellä, niin en ole yhtä lempeä."
Rokoff tarttui kynään ja alkoi kirjoittaa.
"Älkäähän vain unohtako mitään yksityiskohtaa ja muistakaa mainita jokainen nimi", varoitti Tarzan.
Samalla kuului naputusta ovelta.
"Sisään!" sanoi Tarzan.
Siro, vilkas nuori mies astui huoneeseen. "Olen Matin'ista", ilmoitti hän. "Monsieur Rokoffillahan on minulle pakina."
"Siinä olette erehtynyt, monsieur", vastasi Tarzan. "Eihän teillä ole mitään julkaistavaksi annettavaa, rakas Nikolas?"
Rokoff vilkaisi kirjoituksestaan, ruma virnistys kasvoillansa.
"Ei", mörähti hän, "minulla ei ole mitään kertomusta julkaistavaksi — nyt."
"Eikä koskaan, rakas Nikolas." Uutisten kerääjä ei nähnyt kamalaa kiiltoa apinamiehen silmissä; mutta Rokoff sen huomasi.
"Eikä koskaan", toisti venäläinen kiireisesti.
"Kovin ikävää, että teitä on vaivattu, hyvä herra", virkkoi Tarzan kääntyen sanomalehtimieheen päin. "Toivotan herralle hyvää yötä", lisäsi hän, kumarruksellaan ajaen siron nuoren miehen ulos huoneesta ja sulkien oven hänen nenänsä edessä.
Tuntia myöhemmin kääntyi Tarzan, paksuhko käsikirjoitus takkinsa taskussa, Rokoffin huoneen ovella.
"Teinä minä matkustaisin pois Ranskasta", sanoi hän, "sillä ennemmin tai myöhemmin saan aiheen surmata teidät niin, ettei se millään muotoa saata sisartanne ikävyyksiin".
KUUDES LUKU
Kaksintaistelu
D'Arnot nukkui, kun Tarzan astui heidän huoneistoonsa Rokoffin luota lähdettyään. Tarzan ei häirinnyt häntä, mutta seuraavana aamuna hän kertoi edellisen illan tapahtumat unohtamatta ainoatakaan yksityiskohtaa.
"Mikä hupsu minä olenkaan ollut!" päätti hän puheensa. "De Coude ja hänen vaimonsa olivat molemmat ystäviäni. Kuinka olen heidän ystävyytensä palkinnut? Vähällä piti, etten murhannut kreiviä. Olen heittänyt häpeän varjon kunnon naisen nimelle. On hyvin luultavaa, että olen särkenyt onnellisen kodin."
"Rakastatteko Olga de Coudea?" kysyi D'Arnot.
"Jollen varmaan tietäisi, että hän ei rakasta minua, niin en voisi vastata kysymykseenne, Paul; mutta olematta häntä kohtaan epähieno, voin sanoa teille, että minä en rakasta häntä eikä hän minua. Hetkiseksi valtasi meidät äkillinen huumaus — muuta se ei ollut — ja olisi jättänyt meidät koskemattomiksi yhtä nopeasti kuin oli meidät vallannutkin, vaikka de Coude ei olisi saapunutkaan. Kuten tiedätte, minulla on ollut vain vähän kokemusta naisten seurassa. Olga de Coude on hyvin kaunis; se seikka ja kiehtovan ympäristön himmeä valo sekä turvattoman vetoaminen minun suojelukseeni olivat asioita, joiden vaikutusta sivistyneempi mies olisi voinut vastustaa; mutta minun sivistykseni ei ulotu edes marrasketeen — se ei ole edes vaatteitani syvemmällä.
"Pariisi ei sovi minulle. Täällä minä vain kompastun yhä pahempiin sadinkuoppiin. Ihmisten laatimat rajoitukset ovat ärsyttäviä. Aina tunnen itseni vangituksi. Minä en voi tätä sietää, ystäväni, ja siksi ajattelenkin palata omaan viidakkoon elämään sitä elämää, johon Jumala minut oli aikonut asettaessaan minut sinne."
"Älkää panko sitä niin sydämellenne, Jean", vastasi D'Arnot. "Olette suoriutunut paljoa paremmin kuin useimmat sivistyneet miehet olisivat samanlaisissa olosuhteissa. Mitä muuten Pariisista lähtöönne tulee tällä hetkellä, niin luulenpa melkein, että Raoul de Coudella saattaa olla siitä asiasta jotakin sanomista ennen pitkää."
Eikä D'Arnot erehtynytkään. Viikkoa myöhemmin ilmoitettiin monsieur Flaubert noin kello yksitoista aamupäivällä D'Arnotin ja Tarzanin ollessa aamiaisella. Tämä vieras oli erinomaisen kohtelias herra. Monin kumarruksin hän esitti kreivi de Couden haasteen herra Tarzanille. Tahtoisiko monsieur olla niin perin ystävällinen, että lähettäisi jonkun tuttavansa herra Flaubertin puheille niin pian kuin hänelle sopi, jotta yksityiskohdat voitaisiin järjestää asianomaisten molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi?
Tietysti. Herra Tarzan uskoisi asiansa mielihyvällä ja ehdottomasti ystävänsä, luutnantti D'Arnotin haltuun. Ja niinpä sovittiin, että D'Arnot kävisi sinä iltapäivänä herra Flaubertin luona, ja kohtelias sekundantti jätti heidät moneen kertaan kumarrellen.
Kun ystävykset jälleen olivat kahdenkesken, vilkaisi Tarzan omituisesti D'Arnotiin.
"No?" kysyi tämä.
"Nyt minun täytyy synteihini lisätä murha tai itse tulla tapetuksi", sanoi Tarzan. "Edistyn nopeasti sivistyneiden veljieni tavoissa."
"Mitkä aseet valitsette?" kysyi D'Arnot. "De Coudea pidetään mestarimiekkailijana ja oivallisena ampujana."
"Silloin voisin valita myrkytettyjä nuolia kahdenkymmenen askeleen päästä tai keihäitä samalta matkalta heitettyinä", nauroi Tarzan. "Esittäkää pistooleja, Paul."
"Hän tappaisi teidät, Jean."
"Sitä en epäile", vastasi Tarzan. "Joskushan minun täytyy kuolla."
"On parempi, että valitsemme miekat", virkkoi D'Arnot. "Hän tyytyy haavoittamaan teitä, eikä ole niin suurta pelkoa kuolettavasta vammasta."
"Pistoolit", virkkoi Tarzan päättäväisesti.
D'Arnot koetti suostutella häntä siitä päätöksestään luopumaan, mutta onnistumatta, joten aseiksi määrättiin pistoolit.
D'Arnot palasi neuvottelemasta herra Flaubertin kanssa pian jälkeen kello neljän.
"Kaikki on järjestetty", sanoi hän. "Huomenaamulla päivän sarastaessa — syrjäisellä paikalla tiellä Etampsin läheisyydessä. Joistakin mieskohtaisista syistä herra Flaubert halusi sitä, enkä minä vastustellut."
"Hyvä on!" oli Tarzanin ainoa huomautus. Hän ei sitten enää viitannut asiaan edes epäsuorasti. Sinä iltana hän kirjoitti useita kirjeitä ennen levolle menoaan. Suljettuaan ne sinetillä ja kirjoitettuaan niihin osoitteet hän pani ne kaikki D'Arnotille osoitettuun koteloon. Hänen riisuutuessaan D'Arnot kuuli hänen hyräilevan balettilaulua.
Ranskalainen noitui hiljaa itsekseen. Hän tunsi itsensä kovin onnettomaksi, sillä hän oli varma, että nouseva aurinko huomenaamulla valaisisi Tarzanin hengetöntä ruumista. Häntä kiusasi nähdä Tarzan niin huolettomana.
"Tämä on mitä sivistymättömin tunti toistensa tappamiseksi", huomautti apinamies, kun hänet aamun pikkutunneilla herätettiin mukavasta vuoteestansa. Hän oli nukkunut hyvin, ja niinpä hänestä tuntui, että hänen päänsä oli tuskin koskettanut pielusta, ennenkuin hänen palvelijansa hänet kunnioittavasti herätti. Hänen huomautuksensa oli tarkoitettu D'Arnotille, joka seisoi täysissä pukimissaan Tarzanin makuuhuoneen oviaukossa.
D'Arnot oli tuskin ollenkaan nukkunut koko yönä. Hän oli hermostunut ja senvuoksi kärtyisä.
"Luullakseni te nukuitte kuin vauva kaiken yötä", sanoi hän.
Tarzan nauroi. "Äänestänne, Paul, päättelen, että melkein luette sen minulle viaksi. En sille mitään voinut, en tosiaan."
"Ei, Jean; en minä sitä tarkoita", vastasi D'Arnot itsekin hymyillen. "Mutta te otatte koko asian niin hiton keveästi — ärsyttävän keveästi. Luulisi teidän olevan lähdössä ampumaan pikemmin maalitauluun kuin yhtä Ranskan parhaista pyssymiehistä."
Tarzan kohautti olkapäitänsä. "Minä lähden sovittamaan suuren vääryyden, Paul. Hyvin tarpeellinen tekijä sovituksessa on vastustajani ampumatarkkuus. Miksi siis olisin tyytymätön? Ettekö itse ole minulle sanonut, että Couden kreivi on oivallinen ampuja?"
"Tarkoitatteko, että toivotte saavanne surmanne?" huudahti D'Arnot kauhistuneena.
"En voi sanoa sitä toivovani; mutta teidänkin täytyy myöntää, että on vähän syytä uskoa säästyväni kuolemasta."
Jos D'Arnot olisi tiennyt, mitä apinamiehen sielussa liikkui — mitä oli ollut hänen ajatuksissaan melkein siitä asti, kun hän oli saanut ensimmäisen vihjauksen, että de Coude haastaisi hänet kaksintaisteluun, — olisi hän vielä enemmänkin säikähtynyt.
Ääneti he astuivat D'Arnotin suureen autoon ja yhä yhtä äänettöminä kiitivät Etampsiin vievää hämärää tietä pitkin. Kumpikin oli vaipunut omiin mietteisiinsä. D'Arnotin ajatukset olivat perin surullisia, sillä hän oli tosiaan kiintynyt Tarzaniin. Suuri ystävyys, joka oli syntynyt näiden kahden miehen välillä, vaikkakin heidän koko elämänsä ja kasvatuksensa oli ollut niin perin erilaista, oli vain lujittunut yhdessäolosta, sillä he olivat miehiä, joihin kumpaankin tehosivat yhtä voimakkaasti samat miehuuden, mieskohtaisen urheuden ja kunnian ihanteet. He voivat ymmärtää toisiansa, ja kumpikin saattoi olla ylpeä toisen ystävyydestä.
Apinain Tarzanin ajatukset liikkuivat menneisyydessä, kadotetun viidakkoelämänsä onnellisempien tilanteiden hauskoissa muistoissa. Hän muisti lukemattomat poika-aikansa hetket, jotka oli istuen jalat ristissä pöydällä viettänyt kuolleen isänsä hökkelissä, pieni ruskea ruumis kumartuneena tuollaisiin kiehtovan kuvakirjan yli, joista hän omin avuin oli keksinyt painetun kielen salaisuuden jo kauan ennenkuin ihmispuheen äänet hipaisivat hänen korvaansa. Tyytyväinen hymyily miedonsi hänen ankaria piirteitään, kun hän ajatteli sitä päivien päivää, jolloin oli ollut aarniometsän syvyydessä kahdenkesken Jane Porterin kanssa.
Vihdoin katkaisi auton pysähtyminen hänen muistelmansa. He olivat määräpaikassaan. Tarzanin ajatukset palasivat hetken puuhiin. Hän tiesi, että hänen oli pian kuoltava, mutta hänessä ei ollut mitään kuolemanpelkoa. Julman viidakon asukkaille on kuolema jokapäiväinen. Luonnon ensimmäinen laki pakottaa heidät sitkeästi pitämään kiinni elämästä — taistelemaan henkensä puolesta; mutta se ei opeta heitä pelkäämään kuolemaa.
D'Arnot ja Tarzan tulivat ensimmäisinä perille. Tuokiota myöhemmin saapuivat de Coude, herra Flaubert ja kolmas herra. Viimemainittu esiteltiin D'Arnotille ja Tarzanille. Hän oli lääkäri.
D'Arnot ja herra Flaubert puhuivat hetken aikaa kuiskaillen keskenään. Kreivi de Coude ja Tarzan seisoivat kentän vastakkaisilla puolilla. Sitten sekundantit kutsuivat heitä. D'Arnot ja herra Flaubert olivat tarkastaneet pistoolit. Nuo kaksi miestä, joiden hetkistä myöhemmin oli tähdättävä toisiinsa, seisoivat ääneti, sillä välin kun monsieur Flaubert esitti ne ehdot, joita heidän oli noudatettava.
Heidän oli ensin seisottava selät käännettyinä toisiinsa. Herra Flaubertin antamasta merkistä heidän oli käveltävä vastapäisiin suuntiin, pistoolit vyöstä riippumassa. Kun kumpikin oli astunut kymmenen askelta, oli D'Arnotin annettava merkki, jolloin heidän oli käännyttävä ja ammuttava mielensä mukaan, kunnes toinen kaatui tai kumpikin oli käyttänyt sallitut kolme patruunaa.
Herra Flaubertin puhuessa otti Tarzan savukkeen kotelostaan ja sytytti sen. De Coude oli tyyneyden perikuva, — olihan hän Ranskan paras ampuja.
Sitten herra Flaubert nyökkäsi D'Arnotille, ja kumpikin sovitti päämiehensä asentoon.
"Oletteko aivan valmiit, hyvät herrat?" kysyi herra Flaubert.
"Kyllä", vastasi de Coude.
Tarzan nyökkäsi. Herra Flaubert antoi merkin. Hän ja D'Arnot astuivat muutaman askelen sivulle päin, ollakseen tulilinjan ulkopuolella, ja taistelijat lähtivät verkalleen eri suuntiin. Kuusi! Seitsemän! Kahdeksan! D'Arnotin silmissä oli kyyneliä, sillä hän rakasti Tarzania paljon. Yhdeksän! Vielä askel, ja luutnantti-poloinen antoi merkin, jota hän niin kammoi. Se kuulosti hänestä hänen parhaan ystävänsä kuolemantuomiolta.
Nopeasti kääntyi de Coude ja laukaisi. Tarzan vavahti hiukan. Hänen pistoolinsa riippui vielä sivulla.
De Coude epäröi ikäänkuin olisi odottanut näkevänsä vastustajansa lyyhistyvän maahan. Ranskalainen oli niin kokenut ampuja, että varmasti tiesi osanneensa. Mutta Tarzan ei vieläkään liikahtanut kohottaakseen pistooliaan. De Coude laukaisi jälleen, mutta apinamiehen asento — täydellinen välinpitämättömyys, joka ilmeni hänen kookkaan ruumiinsa jokaisessa liikahduksessa ja huolettomassa levollisuudessa sekä rauhallinen, häiriintymätön haikujen veteleminen — olisi saanut Ranskan parhaimmankin pyssymiehen hämilleen. Tällä kertaa Tarzan ei vavahtanut, mutta de Coude tiesi taaskin, että oli osannut.
Äkkiä juolahti selitys hänen mieleensä: Hänen vastustajansa alistui tyynesti näihin hirvittäviin vaaroihin, toivoen, ettei saisi mitään kuolettavaa haavaa de Couden kolmesta laukauksesta. Sitten hän valitsisi oman aikansa ampuakseen de Couden kuoliaaksi harkitusti, tyynesti ja kylmäverisesti. Pieni väristys karmi ranskalaisen selkäpiitä. Tämähän oli pirullista. Mikä olikaan otuksiaan tuo mies, joka saattoi tyynesti seistä kaksi luotia ruumiissaan ja odottaa kolmatta.
Ja sitten de Coude tähtäsi tarkasti, mutta hän oli menettänyt ryhtinsä ja ampui harhaan. Tarzan ei vieläkään ottanut vyössään riippuvaa pistoolia käteensä.
Hetkisen seisoivat molemmat katsellen toisiaan suoraan silmiin. Tarzanin kasvoilla oli pettymyksen ilme. De Couden ilme osoitti pian suorastaan kauhua.
Hän ei voinut tätä kauemmin kestää.
"Jumalan äiti! Ampukaa, monsieur!" huusi hän.
Mutta Tarzan ei kohottanut pistooliaan. Sensijaan hän astui de Coudea kohti, ja kun D'Arnot ja herra Flaubert, käsittäen hänen tarkoituksensa väärin, aikoivat hyökätä heidän väliinsä, nosti hän vasemman kätensä ehkäisevästi.
"Älkää pelätkö", sanoi hän heille, "minä en tee hänelle mitään pahaa".
Se oli aivan tavatonta, mutta he pysähtyivät. Tarzan tuli aivan lähelle de Coudea.
"Kreivin pistoolissa on varmaan ollut joku vika", sanoi hän. "Tai te itse ette ole oikein kunnossa. Ottakaahan omani, monsieur. Ja yrittäkää uudestaan." Ja Tarzan tarjosi pistoolinsa perä edellä vastustajalleen, kummastuneelle de Coudelle.
"Mon Dieu!" huudahti jälkimäinen. "Oletteko hullu?"
"En, hyvä ystävä", vastasi apinamies; "mutta minä ansaitsen kuolla. Se on ainoa tapa, millä voin sovittaa vääryyden, jonka olen tehnyt hyvin kunnialliselle naiselle. Ottakaa pistoolini ja tehkää niinkuin pyydän."
"Se olisi murhaa", vastasi de Coude. "Mutta mitä vääryyttä olette vaimolleni tehnyt? Hän vannoi minulle, että…"
"En minä sellaista tarkoita", vastasi Tarzan nopeasti. "Itse näitte kaiken pahan, mitä välillämme tapahtui. Mutta se riitti luomaan varjon hänen nimeensä ja tärvelemään sellaisen miehen onnen, jota vastaan en kantanut mitään kaunaa. Syy oli kokonaan minussa, ja niinpä haluankin sen sovitukseksi tänä aamuna kuolla. Olen pahoillani, että monsieur ei olekaan niin ihmeellinen tarkk'ampuja kuin minulle uskoteltiin."
"Sanotte, että syy on kokonaan teidän?" lausui de Coude innokkaasti.
"Kokonaan minun, hyvä herra. Vaimonne on täysin puhdas nainen. Hän rakastaa ainoastaan teitä. Se, mitä näitte, oli kokonaan minun syyni. Mutta sinne saapumiseni ei ollut kreivitär de Couden syy eikä omanikaan. Tässä on paperi, joka sen ehdottomasti todistaa", ja Tarzan veti taskustaan Rokoffin kyhäämän ja allekirjoittaman tunnustuksen.
De Coude otti sen ja luki. D'Arnot ja herra Flaubert olivat astuneet lähelle. He olivat uteliaita näkemään omituisen kaksintaistelun lopun. Kukaan ei puhunut, ennenkuin de Coude oli lukenut saamansa asiakirjan, jolloin hän vilkaisi Tarzaniin ja sanoi:
"Te olette hyvin urhea ja ritarillinen mies. Kiitän Jumalaa, etten teitä surmannut."
De Coude oli ranskalainen. Ranskalaiset ovat herkkiä. Kreivi kietoi käsivartensa Tarzanin kaulaan ja syleili häntä. Herra Flaubert syleili D'Arnotia. Ketään ei ollut tohtoria syleilemässä. Kenties tämä siitä närkästyneenä riensikin väliin vaatien, että hänen sallittaisiin sitoa Tarzanin haavat.
"Tähän herraan osui ainakin yksi luoti, ehkä kaikki kolme", sanoi hän.
"Kaksi", selitti Tarzan. "Toinen vasempaan olkapäähän ja toinen vasempaan kylkeen — molemmat luullakseni vain lihashaavoja."
Mutta tohtori pakotti hänet oikaisemaan itsensä nurmikolle ja puuhaili hänen kanssaan, kunnes haavat oli puhdistettu ja verenvuoto tukittu.
Yhtenä seurauksena tästä kaksintaistelusta oli, että kaikki palasivat D'Arnotin autossa parhaina ystävinä Pariisiin. De Coude tunsi mielensä niin keventyneeksi saatuaan tämän kahdenkertaisen vakuutuksen vaimonsa uskollisuudesta, ettei häneen jäänyt minkäänlaista kaunaa Tarzania vastaan. Tosin oli jälkimäinen ottanut päälleen paljoa suuremman syyosuuden kuin hänelle oikeastaan kuului, mutta jos hän olikin hiukan valehdellut, saattoi sen antaa anteeksi, sillä hän valehteli ritarillisesti.
Apinamies määrättiin muutamiksi päiviksi vuoteeseensa. Hänestä se oli hupsua ja joutavaa, mutta tohtori ja D'Arnot vaativat sitä niin hartaasti, että hän heitä miellyttääkseen myöntyi, vaikka pelkkä tuo ajatuskin häntä nauratti.
"Tämä on lystikästä", sanoi hän D'Arnotille. "Virua vuoteessa neulanpistosta! Silloin kun Bolgani, gorillakuningas, pienenä poikapahaisena ollessani repi minut miltei palasiksi — oliko minulla silloin mukava, pehmeä vuode levätäkseni? Ehei, vain viidakon kostea, mätänevien kasvien peittämä maa. Jonkun rehevän pensaan alla makasin vuorokausia ja viikkoja, hoivaajanani ainoastaan Kaala — uskollinen Kaala-poloinen, joka torjui hyönteiset haavoiltani ja piti petoeläimiä loitolla.
"Kun pyysin vettä, toi hän sitä omassa suussaan, — se oli hänen ainoa keinonsa. Ei ollut sterilisoitua haavaharsoa, ei antiseptistä sideainetta — ei mitään, mikä ei olisi saattanut rakasta tohtoriamme suunniltaan, jos olisi ollut näkemässä."
Mutta aika kului pian, ja Tarzan oli jalkeilla ennen kuin sitä aavistikaan. De Coude oli käynyt useita kertoja hänen luonaan ja kuullessaan, että Tarzan halusi jonkinlaista työtä, lupasi katsoa, mitä asian hyväksi voitaisiin tehdä.
Ensimmäisenä päivänä, jona Tarzanin sallittiin lähteä ulos, hän sai sanoman de Coudelta, joka pyysi häntä sinä iltapäivänä käymään toimistossaan.
Tarzan tapasi kreivin häntä odottelemassa, sai hyvin miellyttävän vastaanoton, ja herra de Coude onnitteli häntä siitä, että hän taas jo oli jalkeilla. Kumpikaan ei ollut milloinkaan maininnut kaksintaistelusta tai sen syystä sen aamun jälkeen, jolloin se oli suoritettu.
"Luulen löytäneeni jotakin juuri sopivaa teille, herra Tarzan", sanoi kreivi. "Se on hyvin luottamuksellinen ja vastuunalainen toimi, joka myöskin vaatii melkoista ruumiillista rohkeutta ja urheutta. En voi kuvitella mielessäni siihen sopivampaa miestä kuin juuri te olette, herra Tarzan. Se vaatii paljon matkustamista, ja myöhemmin se saattaa auttaa teitä paljoa parempaan asemaan — ehkä diplomaattikunnassa.
"Ensimmältä, vain lyhyen aikaa, olette erityisenä asiamiehenä sotaministeriön palveluksessa. No, menkäämme sen herran luo, joka tulee päälliköksenne. Hän voi selittää teille velvollisuutenne paljoa paremmin kuin minä, ja sitten voitte päättää, haluatteko ottaa toimen vastaan vai ettekö."
De Coude itse saattoi Tarzanin kenraali Rochéren toimistoon. Tämä oli sen virkakunnan päällikkö, johon Tarzan kuuluisi, jos hän ottaisi toimen vastaan. Sitten kreivi jätti hänet, ensin mitä innokkaimmin kuvailtuaan kenraalille apinamiehen monia avuja, jotka tekisivät hänet sopivaksi puheena olevaan tehtävään. Puolta tuntia myöhemmin Tarzan astui ulos toimistosta saatuaan elämänsä ensimmäisen virkanimityksen. Aamulla hänen oli palattava saamaan lisäohjeita, vaikka kenraali Rochére jo olikin aivan selvästi lausunut, että Tarzan saattoi valmistautua lähtemään Pariisista melkein määräämättömäksi ajaksi, mahdollisesti jo huomenna.
Mitä iloisemmalla mielellä Tarzan riensi kotiin ilmoittaakseen tämän hyvän uutisen D'Arnotille. Vihdoinkin olisi hänestä jotakin hyötyä maailmassa, mutta parasta oli se, että hän saisi matkustella ja nähdä maailmaa.
Hän saattoi tuskin odottaa, kunnes ehti oikein sisälle D'Arnotin arkihuoneeseen, kertoakseen iloisen uutisen. D'Arnot ei ollut yhtä mielissään.
"Teitä näkyy riemastuttavan lähteä Pariisista, niin ettemme kenties näe toisiamme kuukausimääriin. Te, Tarzan, olette perin kiittämätön!" Ja D'Arnot nauroi.
"Ei, Paul; minä olen pieni lapsi. Minulla on uusi lelu, ja minua kutkuttaa ihan kuollakseni."
Ja niin tapahtui, että Tarzan seuraavana päivänä matkusti Pariisista
Marseillea ja Orania kohti.