Puolen tunnin ajan venäläinen vuoroin rukoili, vuoroin uhkasi merimiestä. Joskus hän oli vähällä puhjeta kyyneliin ja lupasi sitten taas kuulijalle joko satumaisia palkintoja tai ansaitun rangaistuksen. Mutta toinen oli itsepäinen.
Hän selitti venäläiselle, että oli valittavana vain kaksi vaihtoehtoa — Paulvitshin täytyi joko suostua siihen, että hänet jätettäisiin heti loordi Greystoken haltuun, tai sitten antaa merimiehille kaikki rahansa ja arvoesineet, jotka hänellä oli mukanaan ja hytissään palkinnoksi siitä, että tämä salli hänen loukkaamattomana lähteä Kincaidilta. "Ja teidän on päätettävä hyvin äkkiä", murisi mies, "sillä haluan päästä nukkumaan. No niin, valitkaa nyt — loordi vai viidakko?"
"Te kadutte vielä tätä", ärjyi venäläinen.
"Lopettakaa", varoitti merimies. "Jos rupeatte juonittelemaan, voin muuttaa mieltäni ja pidättää teidät lopultakin täällä."
Paulvitshilla ei ollut ollenkaan aikomusta joutua Apinain Tarzanin käsiin, jos hän vain voi sen välttää, ja vaikka viidakon pedot peloittivat häntä, olivat ne hänen mielestään kuitenkin äärettömän paljon parempia kuin se varma kuolema, jonka hän tiesi ansainneensa ja jonka hän sai odottaa saavansa apinamiehen kautta.
"Nukkuuko joku minun hytissäni?" kysyi hän.
Merimies pudisti päätään. "Ei", sanoi hän, "loordi ja lady Greystoke ovat kapteenin hytissä. Perämies on omassaan, eikä teidän hytissänne ole ketään."
"Minä menen hakemaan arvoesineeni ja tuon ne teille", sanoi Paulvitsh.
"Minä tulen kanssanne nähdäkseni, ettette yritä mitään koiruuksia", sanoi merimies ja seurasi venäläistä tikkaita myöten kannelle.
Hän jäi hytin ovelle vartioimaan, päästäen Paulvitshin menemään yksin hyttiinsä. Siellä tämä kokosi harvat arvoesineensä, joilla hän ostaisi itselleen paon suoman epävarman turvallisuuden. Seisahtuessaan hetkeksi pikku pöydän ääreen, jolle hän oli kasannut tavaransa, hän vaivasi aivojaan keksiäkseen jonkun helposti toteutettavan suunnitelman, jonka avulla hän hankkisi itselleen turvallisuuden tai kostaisi vihollisilleen.
Ja kun hän mietti asiaa, muistui hänen mieleensä pieni musta laatikko, joka oli piilotettu salaiseen paikkaan siinä pöydässä, jonka kannella hänen kätensä oli.
Venäläisen kasvoilla loisti pahanilkinen tyydytyksen ilme, kun hän kumartui ja tunnusteli pöydänreunan alustaa. Hetkeä myöhemmin hän veti etsimänsä esineen kätköpaikastaan. Hän oli sytyttänyt lampun, joka heilui katossa hänen päänsä päällä, voidakseen sen valossa koota tavaransa, ja nyt hän piti mustaa laatikkoa juuri valon kohdalla, sormiellessaan hakaa, joka sulki sen kannen.
Kun kansi oli tullut auki, näkyi laatikossa kaksi osastoa. Toisessa oli koneisto, joka muistutti pienen kellon rattaita. Siinä oli myös pikku patteri, jossa oli kaksi kuivaelementtiä. Kellon koneistosta kulki lanka patterin toiseen napaan ja toisesta navasta väliseinän kautta toiseen osastoon; eri lanka palasi sieltä taas suoraan koneistoon.
Se, mitä toisessa osastossa oli, ei ollut näkyvissä, sillä sen päällä oli kansi, jonka ylle näytti levitetyn asfalttia. Laatikon pohjalla koneiston vieressä oli avain. Paulvitsh otti sen nyt ja pisti vetotappiin.
Hän väänsi avainta hiljaa ja vaimensi vääntämisestä syntyneen äänen panemalla pari vaatekappaletta laatikon yli. Koko ajan hän kuunteli, kuuluisiko melua, joka osoittaisi, että merimies tai joku muu lähestyi hänen hyttiään. Mutta kukaan ei tullut keskeyttämään hänen työtänsä.
Kun veto oli suoritettu loppuun, siirsi venäläinen osoittajaa pienellä kellotaululla koneiston sivulla, pani sitten kannen takaisin mustan laatikon päälle ja asetti koko koneen taas piilopaikkaansa pöytään.
Synkkä hymy väreili miehen parrakkailla huulilla, kun hän kokosi arvoesineet, puhalsi lampun sammuksiin ja palasi hytistään ulkona odottavan merimiehen luo.
"Tässä ovat tavarani", sanoi venäläinen, "antakaa minun nyt mennä."
"Minä katson ensin taskuihinne", vastasi merimies. "Olette ehkä unohtanut jonkun pikku esineen, jota ette tarvitse viidakossa, mutta joka on köyhälle meripojalle Lontoossa hyvinkin tarpeen. Ah, sitä juuri aavistin!" huudahti hän hetkeä myöhemmin vetäessään setelitukun Paulvitshin povitaskusta.
Venäläinen katseli häntä synkästi ja mutisi kirouksen. Mutta puhuminen ei olisi auttanut mitään, joten hän koetti parhaansa mukaan lohduttaa itseään sillä tiedolla, ettei merimies pääsisi milloinkaan Lontooseen nauttimaan ryöstönsä hedelmiä.
Vain vaivoin pidätti Paulvitsh kiihkeätä haluaan pilkata miestä viittailemalla siihen kohtaloon, joka pian tulisi sekä hänen että muiden Kincaidissa olijain osaksi. Mutta peläten herättävänsä miehessä epäluuloja hän meni kannen yli ja laskeutui ääneti kanoottiinsa.
Minuuttia tai paria myöhemmin hän meloi rantaa kohti hävitäkseen viidakkoyön pimeyteen. Jos hän olisi hiukankin aavistanut, mitkä kauhut hänellä siellä oli kestettävänä tulevien pitkien vuosien aikana, olisi hän pikemmin lähtenyt varmaa kuolemaa kohti avoimelle merelle kuin alistunut niihin.
Tultuaan varmaksi siitä, että Paulvitsh oli lähtenyt, palasi merimies keulakoppiin, jonne kätki saaliinsa, ja nousi makuulavalleen. Samaan aikaan venäläisen entisessä hytissä tikitti yön hiljaisuudessa pieni kellokoneisto siinä mustassa laatikossa, joka kostaisi toiveissaan pettyneen venäläisen puolesta kovaonnisen Kincaidin pahaa aavistamattomille uneen vaipuneille matkustajille.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Kincaidin loppu
Pian päivänsarastuksen jälkeen Tarzan tuli kannelle tarkastamaan säätä. Tuuli oli tyyntynyt. Taivas oli pilvetön. Kaikki näytti lupaavan mitä suotuisinta paluumatkaa Viidakkosaarelle, jonne eläimet piti jättää. Ja sitten — kotiin!
Apinamies herätti perämiehen ja antoi määräyksen, että Kincaid lähtisi matkaan mahdollisimman pian. Miehistön jälellä olevat jäsenet, jotka luottivat loordi Greystoken vakuutukseen, ettei heitä rangaistaisi osuudestaan venäläisten konnantöihin, kiiruhtivat iloisen reippaina toimiinsa.
Pedot, jotka olivat vapautettu vankeudestaan, vaeltelivat pitkin kantta aiheuttaen melkoista levottomuutta laivamiehissä. Näiden mieliin oli jäänyt elävä kuva petojen villeydestä siinä taistelussa, jossa moni heidän tovereistaan oli saanut kuolemansa torahampaista ja kynsistä, jotka nytkin näyttivät kiihkeästi haluavan uutta saalista.
Mutta Tarzanin ja Mugambin valppaiden silmien vartioidessa Sheeta ja Akutin apinat hillitsivät halunsa, niin että miehet työskentelivät kannella heidän joukossaan paljon varmemmassa turvassa kuin luulivatkaan.
Lopulta Kincaid liukui Ugambia alas ja tuli Atlantin kimalteleville vesille. Tarzan ja Jane Clayton katselivat vihreän rantaviivan katoamista, ja nyt apinamies lähti synnyinseudultaan tuntematta ollenkaan kaipausta.
Ei mikään laiva olisi voinut kuljettaa englantilaista Afrikasta poikansa luo puoleksikaan niin kovalla vauhdilla kuin hän olisi halunnut, ja hidaskulkuinen Kincaid tuntui huolestuneen ja kärsimättömän isän mielestä miltei pysyvän paikallaan.
Mutta laiva teki matkaa silloinkin kun se tuntui olevan yhdessä kohden, ja pian Viidakkosaaren matalat kukkulat näkyivät selvästi edessäpäin läntisellä taivaanrannalla.
Aleksis Paulvitshin hytissä mustan laatikon koneisto tikitti tikittämistään loppumattoman yksitoikkoisesti. Mutta sekunti sekunnilta pieni puikko, joka pisti esiin eräästä pyörästä, tuli yhä likemmäksi toista pientä puikkoa, joka pisti esiin osoittajasta, minkä Paulvitsh oli siirtänyt määrättyyn paikkaan koneiston vieressä olevalla kellotaululla. Kun nuo kaksi puikkoa koskettaisivat toisiaan, lakkaisi koneiston tikitys — ainiaaksi.
Jane ja Tarzan seisoivat komentosillalla tähystellen Viidakkosaarelle päin. Laivamiehet olivat keulassa, niinikään katsellen, kuinka maa kohosi valtamerestä. Eläimet olivat menneet laivakeittiön varjoon ja nukkuivat siellä kyyryssä. Kaikki oli rauhallista sekä laivalla että vesillä.
Äkkiä lennähti hytin katto ilman mitään varoitusta ilmaan, paksu savupilvi pöllähti Kincaidin yli ja samassa kuului kauhea räjähdys, joka tärisytti laivaa perästä keulaan asti.
Heti paikalla syntyi kannella hämminki ja hälinä. Pamauksesta pelästyneet Akutin apinat juoksentelivat muristen ja karjuen sinne tänne. Sheeta loikki joka paikassa kiljuen kauhuissaan niin hirveästi, että Kincaidin laivamiehet olivat pelosta miltei jähmettyä.
Mugambikin vapisi. Ainoastaan Apinain Tarzan ja hänen vaimonsa pysyivät maltillisina. Tuskin olivat pirstaleet lakanneet sinkoilemasta, kun apinamies tuli eläinten luo, tyynnytti heidän pelkoaan, puhui heille matalalla, rauhallisella äänellä, silitti heidän karvaista selkäänsä ja vakuutti heille parhaansa mukaan, että kaikki vaara oli ohi.
Räjähdyksen tuottamia tuhoja tutkittaessa huomattiin, että tuli oli nyt pahimpana uhkana, sillä liekit nuoleskelivat ahnaasti hajonneen hytin pirstoutuneita puuosia ja olivat jo päässeet alakannelle suuresta rosoisesta aukosta, jonka räjähdys oli saanut aikaan.
Jonkinlaisen ihmeen kautta ei kukaan laivallaolijoista ollut vahingoittunut räjähdyksessä, jonka syy jäi ikuiseksi salaisuudeksi kaikille muille paitsi yhdelle — merimiehelle, joka tiesi, että Paulvitsh oli ollut Kincaidilla ja käynyt hytissään edellisenä yönä. Hän arvasi asian oikean laidan, mutta piti varovaisuudesta suunsa kiinni. Hän käsitti, ettei sen miehen kävisi hyvin, joka oli yöllä päästänyt laivaan isäntäväen pahimman vihollisen, niin että tämä oli voinut asettaa sinne helvetinkoneen lähettämään heidät kaikki toiseen maailmaan. Ei, mies päätti pitää asian omana tietonaan.
Liekkien yhä suuretessa käsitti Tarzan, että räjähdyksessä oli levinnyt jotakin hyvin tulenarkaa ainetta ympärillä oleviin puuseiniin, sillä vesi, jota he ruiskuttivat tuleen, näytti pikemmin levittävän kuin sammuttavan sitä.
Viisitoista minuuttia räjähdyksen jälkeen kohosi perikatoon tuomitun aluksen ruumasta suuria mustia savupilviä. Liekit olivat ehtineet konehuoneeseen, eikä laiva kulkenut enää rantaa kohti. Sen kohtalo oli yhtä varma kuin jos vesi olisi jo lainehtinut sen hiiltyneiden ja savuavien jäännösten yläpuolella.
"On hyödytöntä jäädä laivaan kauemmaksi aikaa", huomautti Tarzan perämiehelle. "Voi hyvinkin sattua uusia räjähdyksiä, ja kun meillä ei ole toivoa voida pelastaa alusta, on varminta laskeutua veneisiin heti paikalla ja pyrkiä maihin."
Muuta keinoa ei ollutkaan. Ainoastaan merimiehet saattoivat ottaa tavaroitaan mukaansa, sillä tuli, joka ei vielä ollut ehtinyt keulapäähän, oli hävittänyt kajuutan tienoilta kaikki, mitä räjähdys ei ollut tuhonnut.
Kaksi venettä laskettiin vesille, ja kun ei ollut ollenkaan merenkäyntiä, päästiin maihin hyvin helposti. Tarzanin pedot haistelivat innokkaina ja levottomina synnyinsaarensa tuttua ilmaa, kun pikku veneet lähestyivät rantaa, ja tuskin oli veneiden pohja tarttunut rannan hiekkaan, kun Sheeta ja Akutin apinat loikkasivat laidan yli ja juoksivat nopeasti viidakkoon.
Surunvoittoinen hymy väreili apinamiehen huulilla, kun hän näki heidän menevän.
"Hyvästi, ystäväni", mumisi hän. "Te olette olleet hyviä ja uskollisia liittolaisia, ja minä tulen kaipaamaan teitä."
"Hehän palaavat, eikö niin, rakkaani?" kysyi Jane Clayton seisten hänen vieressään.
"Ehkä ja ehkä ei", vastasi apinamies. "He ovat olleet levottomia siitä asti kun heidän on ollut pakko olla ystävinä niin monen ihmisolennon kanssa. Ainoastaan Mugambin ja minun kanssani he olivat rauhallisempia, sillä hän ja minä olemme parhaassa tapauksessa vain puoleksi ihmisiä. Mutta sinä ja laivamiehet olette liian sivistyneitä minun pedoilleni — teitä he pakenevat. Epäilemättä he tuntevat, etteivät voi olla niin hyvien herkkujen läheisyydessä joutumatta vaaraan kaapata itselleen joskus erehdyksestä suupalan."
Jane nauroi. "Luullakseni he koettavat paeta sinua", vastasi hän. "Sinä koetat aina ehkäistä heitä sellaisesta, jonka moitittavuutta he eivät käsitä. Pienten lasten tavoin he ovat nyt varmaan iloissaan, kun voivat päästä isällisestä kuristasi. Jos he tulevat takaisin, toivon kuitenkin, etteivät he tulisi yöllä."
"Tai nälkäisinä, vai kuinka?" nauroi Tarzan.
Kahden tunnin ajan maihintulon jälkeen pieni seurue katseli palavaa laivaa, josta he olivat lähteneet. Sitten kuului heidän korviinsa veden yli heikosti toisen räjähdyksen ääni. Kincaid vajosi melkein heti sen jälkeen.
Toisen räjähdyksen syy ei ollut niin salaperäinen kuin ensimmäisen; perämies selitti nimittäin sen johtuneen siitä, että kattilat olivat räjähtäneet, kun liekit olivat ehtineet sinne asti. Mutta ensimmäinen räjähdys antoi haaksirikkoisille paljon ajattelemisen aihetta.
KAHDESKYMMENES LUKU
Jälleen Viidakkosaarella
Seurueen ensimmäisenä toimena oli hakea raikasta vettä ja tehdä leiri, sillä kaikki tiesivät, että heidän oleskeluansa Viidakkosaarella saattaisi kestää kuukausia, ehkä vuosiakin.
Tarzan tiesi, missä vettä oli lähimpänä, ja sinne hän vei seurueen heti. Siellä miehet rupesivat tekemään majoja ja karkeita tarve-esineitä. Tarzan lähti viidakkoon etsimään ruokaa ja jätti uskollisen Mugambin ja mosula-naisen suojelemaan Janea, jota hän ei voinut uskoa Kincaidin laivamiesten huostaan.
Lady Greystoke tunsi paljon suurempaa tuskaa kuin kukaan muu haaksirikkoisista. Hänen oma hädänalainen tilansa ei tuottanut niin suurta surua hänen ennestäänkin paljon kärsineelle äidinsydämelleen kuin tieto siitä, että hän nyt ei saisi ehkä milloinkaan tietää esikoisensa kohtaloa eikä tehdä mitään hänen olopaikkansa löytämiseksi tai parantaakseen hänen tilaansa, jonka hän mielessään kuvitteli tietysti mitä kovimmaksi.
Kahtena viikkona kaikki käyttivät aikansa niihin erilaisiin tehtäviin, jotka olivat tulleet kunkin osaksi. Auringonnoususta auringonlaskuun asti pidettiin vahtia leirin lähellä olevalla jyrkänteellä — meren yli kohoavalla kallionkielekkeellä. Täällä oli suuri kasa kuivia risuja aina valmiina sytytettäväksi, ja maahan isketyn korkean tangon päässä liehui pikaisesti keksitty hätämerkki — Kincaidin perämiehen punainen villapaita.
Mutta heidän väsyneet silmänsä eivät nähneet taivaanrannalla yhtäkään purjetta tai savutuprua, vaikka he joka päivä tähystelivät aavaa valtamerta loputtomasti ja toivottomasti odottaen.
Tarzan ehdotti vihdoin, että he yrittäisivät rakentaa laivan, joka veisi heidät takaisin mannermaalle. Hän osasi näyttää, kuinka tehtiin alkeellisia työkaluja, ja kun miehet kerran olivat tulleet ajatuksesta perille, olivat he hyvin innokkaita aloittamaan työnsä.
Mutta kun aikaa kului ja he huomasivat selvemmin yrityksensä äärettömän vaikeuden, alkoivat he murista ja riidellä toistensa kanssa, niin että eripuraisuus ja epäluulo tulivat vielä muiden vaarojen lisäksi.
Nyt pelkäsi Tarzan yhä enemmän kuin ennen jättää Janea Kincaidin törkeiden laivamiesten pariin. Mutta hänen täytyi mennä metsästämään, sillä kukaan ei voinut niin hyvin etsiä ja saada saalista kuin hän. Joskus meni Mugambi hänen sijastaan, mutta neekerin keihäs ja nuolet eivät olleet niin varmoja kuin apinamiehen köysi ja veitsi.
Lopulta miehet alkoivat jäädä työstä pois ja menivät kaksittain viidakkoon tiedusteluille tai metsästämään. Koko tänä aikana ei leirissä ollut nähty Sheetaa tai Akutia ja muita suuria apinoita, vaikka Tarzan oli joskus tavannut ne viidakossa metsästysretkillään.
Asiaintilan yhä huonontuessa haaksirikkoisten leirissä Viidakkosaaren itärannikolla, syntyi pohjoisrannalla toinen leiri.
Siellä oli pikku lahdessa pieni kuunari Cowrie, jonka kannet olivat vain muutamia päiviä aikaisemmin olleet punaisina päällystön ja sille uskollisena pysyneen miehistön verestä. Cowrieta oli kohdannut onnettomuus, kun siihen oli tullut sellaisia miehiä kuin Gust ja maori Momulla ja päälurjus Kai Shang, Fachanista.
Siellä oli muitakin — kaikkiaan kymmenen — Etelämeren satamien roskajoukkoa, mutta Gust ja Momulla olivat joukon päänä ja sieluna. He juuri olivat suunnitelleet kapinan anastaakseen ja jakaakseen keskenään helmenpyynnistä saadun saaliin, joka oli tärkeimpänä osana Cowrien lastissa.
Kai Shang oli murhannut kapteenin, kun tämä nukkui vuoteellaan, ja maori oli johtanut hyökkäystä vahdissa olevaa perämiestä vastaan.
Gust oli erikoiselle tavalleen uskollisena keksinyt keinon siirtää sellaiset toimet toisten suoritettaviksi. Omantunnon soimaukset eivät häntä kylläkään olisi estäneet niistä, mutta hän oli erikoisen tarkka omasta yksityisestä turvallisuudestaan. Murhaajalla on aina vaara tarjolla, sillä murhayrityksen uhrit ovat harvoin halukkaita kuolemaan rauhallisesti ja maltillisesti. Sattuupa niinkin, että he rupeavat suorastaan vastustamaan murhaajan aikomuksia. Tällaista mahdollisuutta piti Gust parhaana välttää.
Mutta nyt kun työ oli tehty, tavoitteli ruotsalainen johtoasemaa kapinallisten keskuudessa. Vieläpä hän oli anastanut muutamia Cowrien murhatulle kapteenille kuuluneita vaatekappaleita ja piti niitä yllään — vaatekappaleita, joissa oli kaikki päällikkyyden merkit.
Kai Shang oli pahalla tuulella. Hän ei yleensä pitänyt päälliköistä eikä hänellä ollut vähintäkään aikomusta alistua tavallisen ruotsalaisen merimiehen vallanalaisuuteen.
Näin oli epäsovun siemeniä jo kylvetty Cowrien kapinallisten leiriin Viidakkosaaren pohjoiskärjessä. Mutta Kai Shang ymmärsi, että hänen täytyi toimia varovasti, sillä Gustilla yksinään oli tuossa kirjavassa joukossa niin paljon tietoa merenkulusta, että osasi kuljettaa heidät pois Etelä-Atlantilta ja viedä Hyväntoivonniemen ympäri miellyttävämmille vesille, missä he saisivat vääryydellä hankitut rikkautensa kaupaksi tarvitsematta pelätä epämieluisia kysymyksiä.
Päivää ennenkuin he näkivät Viidakkosaaren ja keksivät pienen suojaisen sataman, jossa Cowrie nyt oli rauhallisesti ankkurissa, oli tähystäjä huomannut sotalaivan savua ja savupiiput eteläisellä taivaanrannalla.
Heitä ei miellyttänyt ollenkaan se, että sotalaiva pysähdyttäisi ja tutkisi heidän aluksensa, joten he piilottelivat muutamia päiviä, kunnes vaara olisi ohi.
Nyt ei Gust halunnut lähteä uudestaan merelle. Hän väitti olevan hyvinkin todennäköistä, että heidän näkemänsä laiva etsi juuri heitä. Kai Shang huomautti, ettei asianlaita voinut olla niin, koska oli mahdotonta, että joku ihmisolento heitä lukuunottamatta tietäisi, mitä Cowriella oli tapahtunut.
Mutta Gustia ei voitu taivuttaa. Hän hautoi kavalassa mielessään suunnitelmaa, jonka avulla hän lisäisi saalisosuuttaan sadalla prosentilla. Hän yksin osasi kuljettaa Cowrieta, eivätkä toiset voineet sentakia lähteä Viidakkosaarelta ilman häntä. Mutta mikä esti Gustia tarpeeksi suuren miehistön avulla valtaamasta kuunaria sopivan tilaisuuden sattuessa ja livahtamasta pois siten, että jättäisi Kai Shangin, maorin ja ehkä puolet laivamiehiä saarelle?
Tätä tilaisuutta Gust nyt odotti. Jonakin päivänä tulisi hetki, jolloin Kai Shang, Momulla ja kolme tai neljä muuta olisi leiristä poissa tiedustelumatkalla tai metsästämässä. Ruotsalainen vaivasi aivojaan keksiäkseen keinon, millä voisi menestyksellisesti houkutella laivan näkyvistä pois ne, jotka hän oli päättänyt jättää.
Tätä varten hän järjesti metsästysretken toisensa jälkeen, mutta Kai Shangin sieluun näytti tulleen jokin ilkeä paholainen, niin ettei kurja taivaanvaltakunnan poika tahtonut milloinkaan lähteä metsästämään muuten kuin Gustin itsensä seurassa.
Eräänä päivänä Kai Shang puhui salaa Momulla-maorin kanssa, kuiskutellen toverinsa ruskeaan korvaan niitä epäluuloja, joita hänellä oli ruotsalaista vastaan. Momulla tahtoi heti paikalla mennä pistämään pitkän veitsensä petturin sydämeen.
On kylläkin totta, ettei Kai Shangilla ollut muuta syytä epäluuloon kuin oman roistomaisen mielensä luontainen kavaluus — hän vain arvasi Gustin aikomukset sen nojalla, että hän itse olisi mielellään tehnyt samoin, jos se olisi ollut mahdollista.
Mutta hän ei uskaltanut antaa Momullan tappaa ruotsalaista, josta riippui heidän pääsemisensä määräpaikkaansa. He päättelivät kuitenkin, ettei olisi vaarallista koettaa pelotuksilla saada Gust taipumaan heidän vaatimuksiinsa, ja tässä tarkoituksessa maori lähti seurueen omatekoisen päällikön luo.
Kun hän otti puheeksi pikaisen lähdön, esitti Gust entisen vastaväitteensä — oli hyvin luultavaa, että sotalaiva risteili merellä suoraan etelään heistä odottaen, että he yrittäisivät lähteä muille vesille.
Momulla pilkkasi toverinsa pelkoa huomauttaen, että kun millään sotalaivalla ei tiedetty heidän kapinastaan, ei ollut syytä epäillä heitä.
"Vai niin!" huudahti Gust. "Siinä sinä olet väärässä. Onpa onni, että sinulla on seurassasi minunkaltaiseni sivistynyt mies, joka voi sanoa, mitä on tehtävä. Sinä olet vain neekeri-raukka, Momulla, etkä siis tiedä mitään langattomasta."
Maori hypähti pystyyn ja laski kätensä veitsensä kahvalle.
"Minä en ole neekeri!" huudahti hän.
"Laskin vain leikkiä", kiiruhti ruotsalainen selittämään. "Olemme hyviä ystäviä, Momulla; emme voi ruveta riitelemään, ainakaan nyt kun vanha Kai Shang aikoo varastaa kaikki helmet meiltä. Jos hän saisi miehen, joka osaisi kuljettaa Cowrieta, lähtisi hän luotamme heti paikalla. Kaikki hänen puheensa poislähdöstä johtuu vain siitä, että hänellä on mielessään joku suunnitelma päästä meistä eroon."
"Mutta langaton?" kysyi Momulla. "Mitä tekemistä langattomalla on meidän tännejäämisemme kanssa?"
"Niin, katsos", sanoi Gust raapien päätään. Hän ihmetteli, oliko maori tosiaankin niin tietämätön, että uskoi typerää valhetta, jonka hän aikoi tekaista. "Niin, katsos, ymmärräthän, että jokaisessa sotalaivassa on laitos, jota sanotaan langattomaksi. Niiden avulla he voivat puhua toisiin laivoihin satojen kilometrien päähän ja kuunnella kaikkea, mitä sanotaan näissä toisissa laivoissa. Nyt kun te toverit ammuskelitte Cowriella, puhuitte te samassa kovalla äänellä, ja epäilemättä tuo sotalaiva oli meistä silloin etelään kuunnellen koko ajan. Tietystikään he eivät voineet kuulla laivan nimeä, mutta he kuulivat tarpeeksi paljon tietääkseen, että jonkun laivan miehistö oli kapinassa ja tappoi päälliköitään. Nyt ymmärrät, että he pysyvät kauan paikoillaan ja tutkivat jokaisen laivan. Nytkään he eivät luultavasti ole kaukana."
Lakattuaan puhumasta ruotsalainen koetti näyttää tyyneltä, ettei hänen kuulijansa alkaisi epäillä juuri esitettyjen asioiden totuutta.
Momulla istui jonkun aikaa vaiti ja katseli Gustia. Lopulta hän nousi.
"Sinä olet suuri valehtelija", sanoi hän. "Jollet ala kuljettaa meitä huomenna pois, et pääse milloinkaan enää valehtelemaan, sillä minä kuulin kahden miehen sanovan, että he mielellään iskisivät veitsensä sinuun ja tekevätkin sen, jos vielä pidätät heitä tässä loukossa."
"Mene kysymään Kai Shangilta, eikö ole olemassa langattomia", vastasi Gust. "Hän sanoo sinulle, että sellaisia on ja että laivat voivat puhua toisilleen merellä satojen kilometrien päähän. Sitten sano niille kahdelle miehelle, jotka tahtovat tappaa minut, että jos he tekevät sen, eivät he voi milloinkaan nauttia saalisosuudestaan, sillä ainoastaan minä voin turvallisesti viedä teidät johonkin satamaan."
Momulla meni Kai Shangin luo ja kysyi häneltä, oliko olemassa langattomaksi sanottuja laitteita, joiden avulla laivat voivat puhua toistensa kanssa pitkän matkan päästä. Kai Shang sanoi sellaisia olevan.
Momulla oli ymmällä, mutta hän halusi kuitenkin lähteä saarelta ja tahtoi mieluummin uskaltautua aavalle merelle kuin jäädä kauemmaksi aikaa leirin yksitoikkoisuuteen.
"Jospa meillä vain olisi joku toinen, joka osaisi ohjata laivaa!" valitti Kai Shang.
Sinä iltapäivänä Momulla meni metsästämään kahden muun maorin kanssa. He astelivat etelään päin, eivätkä olleet kaukana leiristä, kun hämmästyksekseen kuulivat ihmisääniä edestäpäin viidakosta.
He tiesivät, ettei kukaan heidän omista miehistään ollut mennyt heidän edellään, ja kun kaikki olivat vakuutettuja siitä, että saari oli asumaton, aikoivat he paeta kauhuissaan, luullen viidakossa olevan kummituksia — ehkä Cowrien murhatun päällystön ja miehistön haamut olivat siellä.
Mutta Momullan uteliaisuus oli vielä suurempi kuin hänen taikauskonsa, joten hän tukahdutti luontaisen halunsa paeta yliluonnollista ilmiötä. Viitaten tovereilleen, että he seuraisivat hänen esimerkkiään, hän alkoi nelinryömin hiipiä eteenpäin varovasti ja sydän läpättäen viidakon läpi siihen suuntaan, josta näkymättömien puhujien äänet kuuluivat.
Pian hän pysähtyi pienen aukeaman reunalle ja päästi syvän helpotuksen huokauksen, sillä hän näki selvästi edessään kaksi todellista miestä, jotka istuivat kaatuneella puunrungolla ja puhelivat vakavasti keskenään.
Toinen oli Schneider, Kincaidin perämies, ja toinen oli
Schmidt-niminen merimies.
"Luullakseni voimme tehdä sen, Schmidt", sanoi Schneider. "Hyvä kanootti ei ole vaikea tehdä, ja kolme miestä voisi päivässä meloa sen mannermaalle, jos tuuli olisi suotuisa ja meri kohtuullisen tyyni. Ei hyödytä odottaa, kunnes miehet saisivat valmiiksi niin suuren laivan, että koko joukko mahtuisi siihen. Hehän ovat nyt jo tyytymättömiä ja sairaita, kun saavat orjina raataa kaiket päivät. Ei meidän asiamme ole pelastaa englantilaista. Pitäköön itse huolta itsestään, sanon minä." Hän pysähtyi hetkeksi ja katsoi sitten toveriinsa nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen seuraavat sanansa tekisivät: "Mutta me voisimme, ottaa naisen mukaamme. Olisi häpeä jättää hänen kaltaistaan sievää tyttöä tällaiseen Jumalan hylkäämään loukkoon kuin tämä saari on."
Schmidt katsoi toveriinsa ja irvisti.
"Vai sieltä päin tuuli puhaltaa", sanoi hän. "Miksi et sanonut sitä heti? Mitä minä saan, jos autan sinua?"
"Hänen pitää maksaa meille hyvin siitä, että viemme hänet takaisin sivistyneihin seutuihin", selitti Schneider. "Minä sanon sinulle, mitä aion tehdä. Minä ja'an saaliin niiden kahden miehen kanssa, jotka auttavat minua. Minä otan itse puolet ja he voivat jakaa toisen puolen — sinä voit tulla toiseksi heistä. Olen kerrassaan väsynyt tähän paikkaan, ja mitä pikemmin pääsen pois, sitä parempi. Mitä sanot?"
"Sopii kylläkin", vastasi Schmidt. "En osaisi itse mennä mannermaalle ja tiedän, ettei kukaan tovereistakaan osaa. Koska sinä olet ainoa, joka ymmärrät merenkulkua, liityn minä sinuun."
Momulla heristi korviaan. Hän ymmärsi hiukan kaikkia kieliä, joita puhutaan merillä, ja oli useita kertoja purjehtinut englantilaisilla laivoilla, joten hän käsitti jokseenkin hyvin kaikki, mitä Schneiderin ja Schmidtin kesken oli sanottu siitä lähtien kun hän huomasi heidät.
Hän nousi pystyyn ja astui aukeamalle. Schneider ja hänen toverinsa hätkähtivät pelokkaasti ikäänkuin haamu olisi ilmestynyt heidän eteensä. Schneider tavoitteli revolveriaan. Momulla kohotti oikean kätensä, kämmen eteenpäin, rauhallisten aikeittensa merkiksi.
"Olen ystävä", sanoi hän. "Minä kuuntelin teitä, mutta älkää pelätkö, että ilmaisen, mitä sanoitte. Minä voin auttaa teitä ja te voitte auttaa minua." Hän kääntyi Schneiderin puoleen. "Te osaatte ohjata laivaa, mutta teillä ei ole laivaa. Meillä on laiva, mutta ei ketään, joka ohjaisi sitä. Jos tahdotte tulla kanssamme kyselemättä mitään, annamme me teidän viedä laivan minne haluatte, kun ensin viette meidät erääseen satamaan, jonka nimen sanomme myöhemmin. Te voitte ottaa puhumanne naisen mukaanne, emmekä me puolestamme kysele mitään. Suostutteko ehdotukseen?"
Schneider halusi lisää tietoja ja saikin niin paljon kuin Momulla katsoi sopivaksi antaa. Sitten maori ehdotti, että he puhuisivat Kai Shangin kanssa. Molemmat Kincaidin miehet seurasivat Momullaa ja hänen tovereitaan viidakkoon sellaiseen paikkaan, joka oli aivan kapinallisten leirin vieressä. Momulla kätki heidät sinne ja meni hakemaan Kai Shangia, kehoitettuaan ensin maori-tovereitaan vartioimaan merimiehiä, etteivät he muuttaisi mieltään ja yrittäisi pakoon. Schneider ja Schmidt olivat itse asiassa vankeja, vaikka he eivät tienneet sitä.
Momulla palasi pian Kai Shangin kanssa, jolle hän oli lyhyesti kertonut sen onnenpotkauksen yksityiskohdat, mikä heille oli sattunut. Kiinalainen puhui kauan Schneiderin kanssa, ja lopulta hän, vaikka epäilikin luonnostaan kaikkien rehellisyyttä, tuli täysin vakuutetuksi siitä, että Schneider oli yhtä suuri roisto kuin hän itsekin ja tahtoi kiihkeästi päästä saarelta.
Kun näistä kahdesta asiasta oli saatu selvyys, oli jokseenkin varmaa, että Schneider osoittautuisi luotettavaksi, mitä tuli päällikkyyteen Cowriella. Kai Shang tiesi kyllä vastaisuuden varalle keksivänsä keinoja, joilla pakottaisi perämiehen kuuliaisuuteen.
Kun Schneider ja Schmidt lähtivät heidän luotaan ja suuntasivat kulkunsa omaa leiriään kohti, tunsivat he paljon suurempaa helpotusta kuin moneen päivään. Nyt he lopultakin olivat keksineet hyvän keinon päästä kunnollisella aluksella saarelta. Nyt ei tarvinnut enää raataa laivan rakentamisessa eikä jättää henkeään alkeellisesti kyhätyn laitoksen varaan, jolla oli yhtä suuret mahdollisuudet mennä pohjaan kuin päästä mantereelle.
He saisivat myöskin apua naisen tai oikeammin naisten vangitsemisessa, sillä kun Momulla oli saanut kuulla, että toisessa leirissä oli musta nainen, oli hän vaatinut, että tämä otettaisiin mukaan samoin kuin valkoinenkin.
Kun Kai Shang ja Momulla tulivat leiriinsä, olivat he varmoja siitä, etteivät enää tarvitsisi Gustia. He menivät suoraan siihen telttaan, jossa he todennäköisesti tapaisivat hänet tähän aikaan päivästä. Vaikka koko seurueen olisi ollut mukavampi jäädä laivaan, olivat he yhteisesti päättäneet, että olisi kaikille turvallisempi pystyttää leiri rannalle.
Jokainen tiesi toisten sydämissä olevan niin paljon petollisuutta, että seurueen yksityisen jäsenen oli vaarallista mennä maihin ja jättää Cowrie toisten valtaan. Sentakia sallittiin kahden tai kolmen miehen mennä kerrallaan laivaan, jollei koko joukko ollut siellä.
Kun nuo kaksi miestä astuivat Gustin telttaa kohti, tunnusteli maori pitkän veitsensä terää likaisella ja känsäisellä peukalollaan. Ruotsalainen ei olisi ollenkaan tuntenut oloansa mukavaksi, jos olisi nähnyt tämän merkityksellisen liikkeen tai tietänyt, mitä liikkui ruskean miehen julmissa aivoissa.
Nyt sattui niin, että Gust oli tällä hetkellä kokin teltassa, joka oli vain muutaman jalan päässä hänen omastaan. Näin hän kuuli Kai Shangin ja Momullan tulon, vaikka ei tietystikään osannut arvata, että sillä oli mitään erikoista merkitystä hänelle.
Hän sattui kuitenkin vilkaisemaan ulos kokin teltan oviaukosta aivan sillä hetkellä, jolloin Kai Shang ja Momulla lähestyivät hänen telttaansa, ja hän luuli huomaavansa heidän liikkeissään varovaisuutta, joka ei oikein sopinut ystävällisiin tarkoitusperiin. Ja juuri kun nuo kaksi livahtivat telttaan, näki Gust väläykseltä pitkän veitsen, jota maori silloin piti selkänsä takana.
Ruotsalaisen silmät kävivät suuriksi, ja hän tunsi omituista kutkutusta hiustensa juurissa. Hän kalpeni ahavoituneesta ihostaan huolimatta ja lähti aivan suin päin pakosalle. Hänelle ei tarvinnut perusteellisesti selvittää toisten aikomuksia, jotka olivat liiankin selvät.
Hän tiesi, että Kai Shang ja Momulla olivat tulleet riistämään häneltä hengen — tiesi sen yhtä varmasti kuin jos olisi kuullut heidän keskustelevan asiasta. Tieto, että hän yksin osasi ohjata Cowrieta, oli tähän asti riittänyt turvaamaan hänen henkensä, mutta nyt oli ilmeisesti tapahtunut jotakin hänelle tuntematonta, minkä nojalla hänen toverinsa katsoivat sopivaksi raivata hänet tieltään.
Pysähtymättä hetkeksikään Gust syöksyi ranta-aukeaman poikki viidakkoon. Hän pelkäsi viidakkoa — rannan takana olevan salaperäisen maan sokkeloisista pimennoista kuului kaameita ääniä, jotka tosiaan pelottivat häntä.
Mutta joskin Gust pelkäsi viidakkoa, pelkäsi hän vielä paljon enemmän Kai Shangia ja Momullaa. Viidakon vaarat olivat enemmän tai vähemmän epätietoisia, mutta vaara, joka uhkasi häntä toverien puolelta, oli hänelle täydelleen selvillä: se uhkasi joko kylmän teräksen tai ohuesta nuorasta tehdyn silmukan muodossa. Hän oli nähnyt Kai Shangin kuristavan erään miehen Pai-shassa Loo Kotain torin takana, pimeässä kujassa. Hän pelkäsi sen takia nuoraa enemmän kuin maorin veistä, mutta hän pelkäsi kumpaakin liian paljon jäädäkseen kummankaan ulottuville. Siksi hän piti armotonta viidakkoa parempana.
KAHDESKYMMENESYHDES LUKU
Viidakon laki
Uhkauksilla ja palkinnonlupauksilla oli apinamiehen lopulta onnistunut saada jokseenkin ison aluksen runko valmiiksi. Hän ja Mugambi olivat omin käsin tehneet suuren osan työstä, vaikka he samalla olivat hankkineet leirille ruokaa.
Perämies Schneider oli melko lailla murissut vastaan ja tehnyt lopulta ilmeisen lakon, lähtien Schmidtin kanssa viidakkoon metsästämään. Hän sanoi tarvitsevansa lepoa, eikä Tarzan tahtonut lisätä epämieluista tunnelmaa, joka nytkin jo teki leirielämän melkein sietämättömäksi, vaan salli vastaansanomatta noiden kahden miehen mennä pois.
Seuraavana päivänä Schneider kuitenkin teeskenteli katumusta ja alkoi innokkaasti puuhailla laivan rakentamista. Schmidt teki myös työtä säyseänä, ja loordi Greystoke onnitteli itseään siitä, että miehet olivat lopulta käsittäneet heiltä vaaditun työn välttämättömyyden ja velvollisuutensa seurueen muita jäseniä kohtaan.
Tuntien suurempaa huojennusta kuin moneen päivään hän lähti keskipäivän aikaan metsästysretkelle kauas viidakkoon ajamaan kaurislaumaa, jonka Schneider ilmoitti Schmidtin kanssa nähneensä edellisenä päivänä.
Paikka, jossa Schneider oli sanonut nähneensä eläimet, oli lounaassa, ja sille suunnalle apinamies kulki nopeasti metsän vihreiden sokkeloiden läpi oksalta oksalle.
Hänen mennessään lähestyi pohjoisesta puoli tusinaa häijynnäköisiä miehiä, jotka samosivat varovasti viidakon läpi kuten ainakin pahoilla retkillä olevat.
He luulivat kulkevansa kenenkään huomaamatta, mutta heidän jäljissään hiipi pitkä mies melkein siitä asti, kun he lähtivät omasta leiristään. Miehen kasvoissa kuvastui vihaa ja pelkoa ja suurta uteliaisuutta. Miksi Kai Shang, Momulla ja muut pyrkivät niin salaperäisesti etelää kohti? Mitä he toivoivat löytävänsä sieltä? Gust pudisti kummastuneena matalaotsaista päätään. Mutta hän pääsisi kyllä asiasta perille. Hän seuraisi heitä ja ottaisi heidän suunnitelmistaan selvän ja tekisi ne tyhjiksi, jos voisi — se oli aivan varma.
Aluksi hän oli luullut heidän etsivän häntä itseään; tarkemmin ajateltuaan hän tuli varmaksi siitä, että asianlaita ei ollut niin, koska he olivat saavuttaneet kaiken haluamansa ajaessaan hänet leiristä pois. Kai Shang ja Momulla eivät ryhtyisi milloinkaan sellaiseen vaivaan hänen tai jonkun muun tappamiseksi, jollei siitä tulisi rahaa heidän taskuunsa, ja koska Gustilla ei ollut rahaa, oli ilmeistä, että he etsivät jotakin muuta. Pian hänen väijymänsä joukko pysähtyi. Sen jäsenet kätkeytyivät pensaikkoon sen riistapolun varrelle, jota pitkin he olivat tulleet. Gust kiipesi erään puun oksille heidän takanaan voidakseen pitää heitä paremmin silmällä ja kätkeytyi huolellisesti lehvien suojaan entisten tovereittensa katseilta.
Hänen ei tarvinnut odottaa kauan ennenkuin näki vieraan valkoisen miehen lähestyvän varovasti polkua pitkin etelästä päin.
Nähdessään tulijan Momulla ja Kai Shang nousivat piilopaikastaan ja tervehtivät häntä. Gust ei voinut kuulla, mitä he puhuivat keskenään. Sitten mies palasi samalle taholle, josta oli tullut.
Hän oli Schneider. Lähestyessään leiriä hän kiersi sen vastakkaiselle puolelle ja juoksi sitten sinne henki kurkussa. Hän riensi kiihtyneenä Mugambin luo.
"Nopeasti!" huudahti hän. "Nuo teidän apinanne ovat ottaneet Schmidtin kiinni ja tappavat hänet, jollemme kiiruhda apuun. Sinä yksin voit kutsua heidät pois. Ota Jones ja Sullivan mukaasi — sinä voit tarvita apua — ja kiiruhda hänen luokseen mahdollisimman pian. Kulje riistapolkua etelään päin noin kilometrin verran. Minä jään tänne. Olen liian uupunut juoksemisesta voidakseni tulla kanssasi takaisin." Ja Kincaidin perämies heittäytyi maahan huohottaen aivan kuin menehtyneenä.
Mugambi epäröi. Hänet oli jätetty noiden kahden naisen vartijaksi. Hän ei tietänyt, mitä tehdä, ja sitten Jane Clayton, joka oli kuullut Schneiderin kertomuksen, yhtyi perämiehen pyyntöihin.
"Älkää hidastelko", kehoitti hän. "Me tulemme kyllä toimeen. Herra
Schneider jää luoksemme. Menkää, Mugambi! Mies-raukka täytyy pelastaa."
Schmidt, joka oli piiloutunut erääseen pensaaseen leirin reunaan, irvisteli siellä. Mugambi totteli emäntänsä käskyä, vaikka hän yhä oli epätietoinen menettelynsä sopivaisuudesta, ja lähti etelää kohti, Jones ja Sullivan kintereillään.
Tuskin oli hän kadonnut, kun Schmidt nousi ja kiiruhti viidakkoon pohjoiseen päin. Muutamia minuutteja myöhemmin Kai Shangin kasvot näkyivät aukeaman laidalla. Schneider näki kiinalaisen ja antoi hänelle merkin, että kaikki oli selvänä.
Jane Clayton ja mosula-nainen istuivat Janen teltan oviaukolla, selin roistoihin. Ensi tiedon siitä, että leirissä oli vieraita, saivat he silloin kun heidän ympärilleen äkkiä ilmestyi viisi kuusi risaista lurjusta.
"Tulkaa!" sanoi Kai Shang antaen naisille merkin, että he nousisivat ja seuraisivat häntä.
Jane Clayton hypähti pystyyn ja haki silmillään Schneideriä ja näki hänen seisovan tulijoiden takana naama irvissä. Hänen vieressään seisoi Schmidt. Jane huomasi heti joutuneensa salaliiton uhriksi.
"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi hän kääntyen perämiehen puoleen.
"Se tarkoittaa sitä, että olemme löytäneet laivan ja että nyt voimme päästä pois Viidakkosaarelta", vastasi mies.
"Miksi lähetitte Mugambin ja toiset miehet viidakkoon?" kysyi Jane.
"He eivät tule kanssamme — ainoastaan te ja minä ja mosula-nainen menemme."
"Tulkaa!" toisti Kai Shang ja tarttui Jane Claytonin ranteeseen.
Toinen maori kävi kiinni mustan naisen käsivarteen, ja kun tämä aikoi huutaa, löi hän häntä vasten suuta.
Mugambi samosi viidakon läpi etelää kohti. Jones ja Sullivan olivat kaukana jälessä. Kilometrin verran hän jatkoi matkaansa auttaakseen Schmidtiä, mutta ei nähnyt merkkiäkään etsimästään miehestä tai Akutin apinoista.
Vihdoin hän pysähtyi ja päästi huudon, jolla hän ja Tarzan tavallisesti olivat kutsuneet suuria ihmisapinoita. Vastausta ei kuulunut. Jones ja Sullivan tulivat mustan luo juuri kun tämä kajahdutti kaamean kutsuhuutonsa. Neekeri kulki vielä puoli kilometriä eteenpäin huutaen aina silloin tällöin.
Lopulta totuus selveni hänelle, ja silloin hän kääntyi pelästyneen kauriin tavoin ja lähti kiitämään takaisin leiriin. Tultuaan sinne hän huomasi heti pahat aavistuksensa tosiksi. Lady Greystoke ja mosula-nainen olivat poissa. Samoin Schneider.
Kun Jones ja Sullivan ehtivät Mugambin luo, olisi tämä tahtonut vihoissaan tappaa heidät luullen heidänkin olleen osallisina salaliitossa. Mutta lopulta heidän onnistui saada hänet osittain vakuutetuksi siitä, etteivät he olleet tietäneet siitä.
Kun he juuri pohtivat, missä naiset ja heidän ryöstäjänsä mahdollisesti olivat ja mikä tarkoitus Schneiderillä oli voinut olla viedessään heidät pois leiristä, heilahti Apinain Tarzan alas erään puun oksilta ja tuli aukeaman poikki heitä kohti.
Hänen terävät silmänsä huomasivat heti, että jotakin oli hullusti, ja kun hän kuuli Mugambin kertomuksen, kalahtivat hänen hampaansa pahaenteisesti yhteen ja hänen silmäkulmansa vetäytyivät miettivään ryppyyn.
Mitä toivoi perämies saavuttavansa viemällä Jane Claytonin pois leiristä tällä pienellä saarella, jossa hän ei voinut Tarzanin kostolta paeta minnekään? Apinamies ei voinut luulla häntä niin typeräksi. Sitten alkoi totuus hieman selvitä hänelle.
Schneider ei olisi ryhtynyt sellaiseen tekoon, jollei olisi ollut jokseenkin varma siitä, että oli olemassa joku keino päästä pois Viidakkosaarelta vankeineen. Mutta miksi hän oli ottanut myöskin mustan naisen mukaansa? Hänen seurassaan oli varmaan ollut muita, joista joku halusi tummaa kaunotarta.
"Tulkaa", sanoi Tarzan, "nyt on meillä vain yksi tehtävä edessämme, nimittäin lähteä seuraamaan heidän jälkiään."
Kun hän oli lakannut puhumasta, ilmestyi pitkä, kömpelö hahmo viidakosta leirin pohjoispuolelta. Hän tuli suoraan noita neljää miestä kohti. Hän oli vento vieras heille kaikille, eivätkä he olleet uneksineetkaan, että Viidakkosaaren epäystävällisillä rannoilla olisi joku muukin ihmisolento niiden lisäksi, jotka olivat heidän omassa leirissään.
Tulija oli Gust. Hän kävi suoraan asiaan. "Teidän naisenne on ryöstetty", sanoi hän. "Jos haluatte vielä nähdä heidät, tulkaa nopeasti ja seuratkaa minua. Jollemme kiiruhda, lähtee Cowrie merelle, ennenkuin ennätämme sen ankkuripaikalle."
"Kuka sinä olet?" kysyi Tarzan. "Mitä tiedät vaimoni ja mustan naisen varastamisesta?"
"Kuulin Kai Shangin ja Momulla-maorin neuvottelevan kahden teidän leiriinne kuuluvan miehen kanssa. He olivat ajaneet minut pois leiristä ja olisivat tappaneet minut. Nyt minä maksan heille. Tulkaa!"
Gust vei nuo neljä miestä nopeata vauhtia Kincaidin leiristä viidakon läpi pohjoista kohti. Tulisivatko he ajoissa merelle? Muutaman minuutin kuluttua he saisivat vastauksen kysymykseensä.
Ja kun pieni seurue vihdoin tunkeutui viimeisen kaihtavan lehtiverhon läpi ja satama ja valtameri oli heidän edessään, huomasivat miehet, että kohtalo oli ollut mitä julmin heitä kohtaan, sillä kuunari oli jo nostanut purjeensa ja kulki hitaasti sataman suusta avoimelle merelle.
Mitä heidän piti tehdä? Tarzanin leveä rinta nousi ja laski kovasta mielenliikutuksesta. Nyt oli tullut viimeinen isku, ja jos Apinain Tarzanilla oli milloinkaan ollut syytä luopua toivosta, niin ainakin nyt, kun hän näki laivan, joka vei hänen vaimonsa jotakin hirveätä kohtaloa vastaan, liukuvan soreasti pitkin väreilevää vettä, niin likellä ja kuitenkin kauhistavan kaukana.
Hän seisoi ääneti ja katseli laivaa. Hän näki sen kääntyvän itää kohti ja lopuksi katoavan erään niemekkeen ympäri tuntematonta päämääräänsä kohti. Sitten hän lysähti maahan ja kätki kasvot käsiinsä.
Pimeän tultua nuo viisi miestä palasivat leiriinsä itärannalle. Yö oli kuuma ja painostava. Ei pieninkään tuulenhenki liikuttanut puiden lehtiä tai väräyttänyt valtameren pintaa. Vain heikko maininki vyöryi hiljaa rantaan.
Tarzan ei ollut milloinkaan nähnyt suurta Atlanttia niin pahaenteisen rauhallisena. Hän seisoi parhaillaan rantasomerikon reunalla katsellen meren yli mannermaalle päin mieli täynnä surua ja toivottomuutta, kun viidakosta aivan leirin takaa kuului pantterin kolkko valitushuuto.
Kammottavassa kiljunnassa oli tuttu sävy, ja Tarzan kääntyi melkein koneellisesti ja vastasi. Hetkeä myöhemmin Sheetan keltaisenruskea hahmo livahti rannikon hämärään. Kuu ei paistanut, mutta taivas oli tähtien peitossa. Villi peto tuli hiljaa miehen viereen. Nyt oli pitkä aika siitä, kun Tarzan oli nähnyt vanhan taistelutoverinsa, mutta hiljainen hyrrääminen riitti vakuuttamaan hänelle, että eläin yhä muisti siteet, jotka olivat yhdistäneet heidät menneisyydessä.
Apinamies laski kätensä eläimen turkille, ja kun Sheeta painautui hänen säärtänsä vasten, hyväili ja silitteli hän tuimannäköistä päätä silmät yhä suunnattuina tutkivasti pimeälle merelle.
Äkkiä hän hätkähti. Mitä se oli? Hän pinnisti silmiään, tuijottaen yöhön. Sitten hän kääntyi ja huusi miehille, jotka istuivat leirissä huopiensa päällä poltellen piippuaan. He tulivat juosten hänen luokseen, mutta Gust vitkasteli nähdessään Tarzanin toverin.
"Katsokaa!" huudahti Tarzan. "Valo! Laivan valo! Siellä on varmaan Cowrie. He ovat jääneet tuulettomaan paikkaan." Ja sitten hän huudahti uudistunein toivein: "Me voimme saada heidät kiinni! Purtemme vie meidät helposti."
Gust vastusteli. "He ovat hyvin aseistettuja", varoitti hän. "Me emme voisi vallata laivaa, — meitähän on vain viisi."
"Nyt on kuusi", vastasi Tarzan osoittaen Sheetaa, "ja me voimme puolessa tunnissa saada vielä lisää. Sheeta vastaa kahtakymmentä miestä, ja ne muutamat, jotka voin vielä kutsua, lisäävät joukkoamme sadalla miehellä. Sinä et tunne niitä."
Apinamies kääntyi viidakkoon päin ja kallisti päätään. Hänen huuliltaan kaikui kerran toisensa jälkeen tovereitaan kutsuvan urosapinan inha huuto.
Pian kuului viidakosta vastaukseksi samanlainen huuto ja sitten yhä uusia. Gustia värisytti. Minkälaisten olentojen joukkoon kohtalo oli heittänyt hänet? Eivätkö Kai Shang ja Momulla olisi sittenkin olleet parempia kuin tämä suuri valkoinen jättiläinen, joka silitteli pantteria ja kutsui viidakon petoja luokseen?
Muutamassa minuutissa Akutin apinat tulivat oksien ritistessä pensaikon läpi rannalle, jossa nuo viisi miestä olivat sillä välin puuhanneet kömpelön purrenrungon kimpussa.
Jättiläisponnistuksilla oli heidän onnistunut saada se vedenpartaalle. Kincaidin kahden pelastusveneen airot, jotka olivat olleet telttojen kannatuspuina, — veneet oli tuuli kuljettanut ulapalle juuri sinä yönä, jolloin seurue oli tullut maihin, — tuotiin nyt kiireesti purteen. Kun Akut ja hänen seuralaisensa tulivat rantaan, oli kaikki. valmiina merelle lähtöä varten.
Hirvittävät laivamiehet ryhtyivät taas herransa palvelukseen ja asettuivat vastaan mukisematta paikoilleen purressa. Neljä miestä — Gustia ei saatu tulemaan mukaan — tarttui airoihin käytellen niitä melan tavoin. Muutamat apinat seurasivat heidän esimerkkiänsä, ja pian kulki kömpelö pursi tasaisesti pitkin merta valoa kohti, joka nousi ja laski hiljaa aallokon mukana.
Uninen merimies piti huonosti vahtia Cowrien kannella, samalla kun alhaalla kajuutassa Schneider käveli edestakaisin väitellen Jane Claytonin kanssa. Tämä oli löytänyt revolverin pöydänlaatikosta siinä huoneessa, johon hänet oli suljettu, ja piti nyt aseensa avulla Kincaidin perämiestä alallaan.
Mosula-nainen oli polvillaan hänen takanaan, ja Schneider asteli edestakaisin oven edessä uhaten ja rukoillen ja tehden lupauksia, mutta kaikki turhaan. Pian kuului yläpuolella olevalta kannelta varoitushuuto ja laukaus. Jane Claytonin valppaus herpautui hetkeksi: hän käänsi silmänsä kajuutan kattoaukkoon. Samassa hetkessä oli Schneider hänen kimpussaan.
Ensi tiedon siitä, että joku toinen alus oli likellä, sai vahdissa oleva merimies silloin, kun näki miehen pään ja hartioiden kohoavan laivan kaiteen yli. Paikalla hypähti vahti huudahtaen pystyyn ja tähtäsi revolverillaan tunkeilijaa. Hänen huutonsa ja sitä seurannut revolverinlaukaus olivat saaneet Jane Claytonin unohtamaan varovaisuutensa.
Luulotellun turvallisuuden aiheuttama rauhallisuus kannella muuttui pian mitä hirveimmäksi meteliksi. Cowrien miehet syöksyivät ylös asestettuina revolvereilla, väkipuukoilla ja niillä pitkillä veitsillä, joita monet heistä tavallisesti pitivät mukanaan. Mutta hälytys oli tullut liian myöhään. Tarzanin pedot olivat jo laivan kannella ja heidän mukanaan Tarzan itse ja kaksi miestä Kincaidin väestä.
Nähdessään kauheat pedot eivät kapinalliset voineet säilyttää rohkeuttaan. Ne, joilla oli revolveri, ampuivat muutamia hajanaisia laukauksia ja riensivät sitten johonkin paikkaan, missä luulivat olevansa turvassa. Muutamat kiipesivät vantteihin, mutta Akutin apinat liikkuivat niissä paljon taitavammin kuin he.
Maorit, jotka kiljuivat hirmusta, vedettiin alas ilmavista olopaikoistaan. Pedot, joita Tarzan ei nyt ollut hillitsemässä — hän oli mennyt etsimään Janea — purkivat villin luonteensa koko raivon heidän kynsiinsä joutuneita onnettomia raukkoja vastaan.
Sheeta oli tähän mennessä iskenyt suuret torahampaansa vain yhteen ainoaan kurkkuun. Hetken ajan hän raateli ruumista ja sitten hän näki Kai Shangin, joka syöksyi portaita alas kajuuttaansa.
Päästäen kimeän huudon Sheeta lähti hänen peräänsä — ja se huuto sai melkein yhtä hirveän kiljaisun esiin kauhistuneen kiinalaisen kurkusta.
Mutta Kai Shang ennätti kajuuttaansa sekunnin murto-osaa ennen kuin pantteri, ja loikattuaan sisään hän läimäytti oven kiinni — joskin liian myöhään. Sheetan suuri ruumis syöksyi ovea vastaan ennenkuin se oli lukossa, ja hetkeä myöhemmin Kai Shang soperteli ja kirkui ylhäällä olevan makuusijan äärimmäisessä kolkassa.
Sheeta loikkasi keveästi uhrinsa perässä. Pian oli Kai Shang Fachanista rikollisen vaelluksensa päässä, ja Sheeta ahmi sitkeätä ja suonikasta lihaa.
Vain hetken kuluttua siitä kun Schneider oli syöksynyt Jane Claytonin kimppuun ja temmannut revolverin hänen kädestään, aukeni kajuutan ovi ja pitkä puolialaston valkoinen mies seisoi oviaukossa.
Hän kiiruhti ääneti huoneen läpi. Schneider tunsi jäntevät sormet kurkussaan. Hän käänsi päätään nähdäkseen, kuka oli käynyt hänen kimppuunsa, ja hänen silmänsä kävivät suuriksi, kun hän huomasi apinamiehen kasvot aivan likellä omiaan.
Sormet puristivat säälimättöminä perämiehen kurkkua. Hän koetti huutaa, rukoilla, mutta ei ainoatakaan ääntä kuulunut. Hänen silmänsä pullistuivat kuopistaan, kun hän taisteli vapautuakseen, hengittääkseen, elääkseen.
Jane Clayton tarttui miehensä käsiin ja koetti vetää niitä pois kuolevan miehen kurkusta, mutta Tarzan pudisti vain päätänsä.
"Ei enää", sanoi hän rauhallisesti. "Ennen olen antanut roistojen elää, ja sitten olemme me kumpikin saaneet kärsiä armeliaisuutemme seurauksista. Tällä kertaa me selvitämme välimme erään roiston kanssa — ettei hän enää milloinkaan voi tehdä pahaa meille tai muille." Ja hän väänsi äkkinäisellä liikkeellä petollisen perämiehen niskaa, kunnes kuului terävä naksahdus ja miehen ruumis oli hervotonna ja liikkumattomana apinamiehen otteessa. Tehden inhon eleen Tarzan työnsi ruumiin sivulle. Sitten hän palasi kannelle Janen ja mosula-naisen seuraamana.
Siellä oli taistelu jo päättynyt. Ainoastaan Schmidt ja Momulla ja kaksi muuta miestä oli elossa Cowrien koko laivaväestä, sillä he olivat löytäneet pakopaikan keulakopista. Muut olivat saaneet kovan kuoleman — sellaisen kuin ansaitsivatkin — Tarzanin petojen torahampaista ja kynsistä. Aamulla aurinko valaisi hirveätä näkyä onnettoman Cowrien kannella, mutta tällä kertaa veri, joka tahrasi sen valkoista pintaa, oli syyllisten verta eikä syyttömien.
Tarzan haki miehet, jotka olivat kätkeytyneet keulakoppiin, ja lupaamatta heille vapautusta rangaistuksesta pakotti heidät tekemään muiden mukana työtä laivalla — muutoin oli heti edessä kuolema.
Auringon noustessa oli alkanut puhaltaa navakka tuuli, ja Cowrie suuntasi purjeet pullollaan kulkunsa Viidakkosaarta kohti, missä Tarzan muutamia tunteja myöhemmin otti Gustin laivaan ja sanoi jäähyväiset Sheetalle ja Akutin apinoille. Hän nimittäin laski eläimet siellä maihin, jotta ne saisivat jälleen elää luonnollista villiä elämäänsä. Ne katosivatkin oitis rakastamansa viidakon viileihin syvyyksiin.
On epätietoista, ymmärsivätkö ne, että Tarzan aikoi nyt jättää heidät — poikkeuksena oli mahdollisesti muita älykkäämpi Akut, joka yksin jäi rannalle, kun pikku vene kulki kuunaria kohti vieden hänen herransa ja mestarinsa pois.
Niin kauan kuin Jane ja Tarzan saattoivat erottaa Viidakkosaaren rannan seisoessaan kannella, näkivät he karvaisen ihmisapinan yksinäisen hahmon seisovan liikkumattomana hyrskyjen ympäröimällä rantahietikolla.
Kolme päivää jälkeenpäin Cowrie kohtasi kuninkaallisen korvetin Shorewaterin, jonka langattoman välityksellä loordi Greystoke pääsi pian yhteyteen Lontoon kanssa. Silloin hän sai tiedon, joka täytti hänen ja hänen vaimonsa sydämen ilolla ja kiitollisuudella — pikku Jack oli turvallisesti loordi Greystoken kaupunkitalossa.
Vasta Lontooseen tullessaan saivat he tietää sen merkillisen tapaussarjan yksityiskohdat, jonka tuloksena oli, että heidän lapsensa oli säilynyt vahingoittumattomana.
Kävi selville, että Rokoff, peläten viedä lasta keskellä päivää Kincaidiin, oli kätkenyt sen erääseen kurjaan luolaan, jossa säilytettiin nimettömiä lapsia, ja aikonut viedä sen höyrylaivaan pimeän tultua.
Hänen liittolaisensa ja pääasiallinen auttajansa, Paulvitsh, oli kehnon mestarinsa monivuotisena ja uskollisena oppilaana lopulta tullut yhtä petolliseksi ja ahneeksi kuin herransakin. Ajatellen niitä äärettömän suuria lunnaita, jotka hän voisi saada palauttamalla lapsen vahingoittumattomana vanhemmilleen, hän oli ilmaissut pienokaisen syntyperän löytölasten kotia hoitavalle naiselle. Naisen avulla hän oli järjestänyt lasten vaihtamisen, tietäen täysin hyvin, ettei Rokoff aavistaisi hänelle tehtyä kepposta ennenkuin kaikki olisi myöhäistä.
Nainen oli luvannut pitää lasta, kunnes Paulvitsh palaisi Englantiin. Mutta kullanhimo oli nyt houkutellut hänet vuorostaan pettämään lupauksensa, ja hän oli ryhtynyt loordi Greystoken asianajajan kanssa neuvottelemaan lapsen palauttamisesta.
Esmeralda, vanha neekerihoitajatar, joka oli ollut Amerikassa lomalla pikku Jackin ryöstön aikaan — hän piti poissaoloaan koko onnettomuuden syynä — oli palannut matkaltaan ja tunsi lapsen heti oikeaksi.
Lunnaat oli maksettu, ja kymmenen päivää ryöstön jälkeen oli tuleva loordi Greystoke aivan vahingoittumattomana palautettu isänsä kotiin.
Ja niin oli viimeinen ja suurin Nikolas Rokoffin monista konnantöistä mennyt kurjasti myttyyn hänen ainoan ystävänsä osoittaman petollisuuden kautta, vieläpä päättynyt tuon pääroiston kuolemaan, tuottaen loordi ja lady Greystokelle mielenrauhan, jota he eivät kumpikaan olisi voineet tuntea niin kauan kun venäläinen oli elossa ja hänen kavala mielensä kykeni suunnittelemaan uusia konnantöitä.
Rokoff oli kuollut, ja vaikka Paulvitshin kohtalo oli tuntematon, oli heillä täysi syy uskoa, että hän oli sortunut viidakon vaaroihin siellä, missä he viimeksi olivat hänet nähneet — herransa konnamaisen apurin.
Ja mikäli he osasivat päätellä, olivat he nyt ainiaaksi vapaat näiden kahden miehen alituiselta uhalta — ainoiden vihollisten, joita Apinain Tarzanin oli milloinkaan tarvinnut pelätä, koska he olivat raukkamaisesti suunnanneet iskunsa hänen rakastamiinsa eikä häneen itseensä.
* * * * *
Onnellinen oli se perhe, joka kokoontui Greystoken taloon sinä päivänä, jolloin loordi ja lady Greystoke astuivat Englannin maakamaralle Shorewaterin kannelta.
Heitä seurasi Mugambi ja mosula-nainen, jonka hän oli löytänyt kanootin pohjalta tuona yönä Ugambin pienen sivujoen rannalla.
Nainen oli pitänyt parempana liittyä uuteen herraansa kuin palata entisen miehensä luo, jolta hän oli tahtonut karata.
Tarzan oli ehdottanut heille, että he hankkisivat itselleen kodin hänen laajoilla afrikkalaisilla tiluksillaan wazirien maassa, jonne heidät lähetettiinkin ensi tilassa.
Mahdollisesti me tapaamme heidät kaikki siellä keskellä julman viidakon ja suurten tasankojen romanttista viileyttä, noiden seutujen, joissa Apinain Tarzan mieluimmin oleskelee.
Kukapa sen tietää?