Tarzanin pedot

NELJÄS LUKU

Sheeta

Lähinnä seuraavat päivät menivät Tarzanilta aseitten täydentämiseen ja viidakon tutkimiseen. Hän pingoitti jouseensa sen kauriin jänteitä, josta oli saanut päivällisensä ensi iltanaan oudolla rannikolla, ja vaikka hän olisi tähän tarkoitukseen mieluummin käyttänyt Sheetan suolia, tyytyi hän odottamaan, kunnes hänelle tulisi tilaisuus tappaa joku suurista kissaeläimistä.

Hän punoi myös pitkän ruohoköyden — sellaisen, jota hän oli monta vuotta sitten käyttänyt kiusatakseen ilkeätä Tublatia ja joka myöhemmin oli kehittynyt ihmeellisen tehokkaaksi aseeksi pienen apinapojan tottuneessa kädessä.

Hän muovaili tupen ja kädensijan metsästysveitseensä sekä viinen nuoliaan varten, ja Baran nahasta hän teki vyön ja lanneverhon. Sitten hän lähti pikku tiedusteluretkelle vieraaseen maahan, jossa hän nyt oli. Hän tiesi, ettei hän ollut vanhalla tutulla paikalla Afrikan länsirannikolla, koska tämä seutu oli itään päin — nouseva aurinko tuli merestä viidakon etupuolelta. Mutta hän oli yhtä varma siitä, että paikka ei ollut Afrikan itärannikolla, sillä hän tiesi täysin hyvin, että Kincaid ei ollut kulkenut Välimeren, Suezin kanavan ja Punaisen meren läpi, eikä se myöskään ollut ehtinyt kiertää Hyväntoivonniemeä. Näin ollen hän ei ollenkaan aavistanut, missä päin hän oli.

Joskus hän aprikoi, oliko laiva kulkenut leveän Atlantin poikki ja jättänyt hänet jollekin Etelä-Amerikan autiolle rannikolle, mutta Numa-leijonan esiintyminen näillä seuduilla sai hänet vakuutetuksi siitä, että asianlaita ei ollut niin.

Samotessaan yksinään viidakon läpi noudattaen rannikon suuntaa, tunsi Tarzan kovasti kaipaavansa toveria ja alkoi vähitellen katua, ettei ollut liittynyt apinoihin. Hän ei ollut nähnyt niitä ensimmäisen päivän jälkeen, jolloin sivistyksen vaikutus vielä oli pidättänyt häntä heidän seurastaan. Nyt hän oli enemmän entisen Tarzanin kaltainen, ja vaikka hän käsitti, että hänellä ja noilla suurilla ihmisapinoilla saattoi olla vain vähän yhteisiä harrastuksia, oli heidän seuransa kuitenkin parempi kuin täydellinen yksinäisyys.

Kulkien hitaasti, joskus maassa ja joskus puiden alemmilla oksilla, poimien silloin tällöin hedelmän tai kääntäen kaatuneen puunrungon toivossa, että saisi jonkun suuren kovakuoriaisen, joka maistui vielä yhtä hyvältä kuin ennenkin, oli Tarzan edennyt noin kilometrin tai enemmänkin, kun hänen huomiotaan herätti se, että hän vainusi Sheetan suoraan edessään.

Tarzan oli erikoisen iloinen siitä, että kohtasi juuri Sheetan, pantterin, sillä hän ei aikonut ainoastaan käyttää suuren kissaeläimen vahvoja suolia jouseensa, vaan ajatteli myöskin tehdä uuden nuolikotelon ja lannevaatteen sen taljasta. Kun apinamies oli tähän asti matkannut huolettomasti, oli hän nyt ikäänkuin äänettömän hiipimisen henkilöitymä.

Hän liukui nopeasti ja hiljaa metsän läpi villin kissaeläimen jäljillä, ja takaa-ajaja oli ylhäisestä syntyperästään huolimatta aivan yhtä villi kuin hänen väijymänsä kesytön ja raju olento.

Tullessaan lähemmäksi Sheetaa huomasi hän pantterin väijyvän puolestaan omaa saalistaan, ja juuri kun hän havaitsi tämän, tuli oikealta päin hänen sieraimiinsa harhailevan tuulenhengen tuomana suuren apinajoukon väkevä haju.

Pantteri oli kiivennyt vankkaan puuhun, kun Tarzan sai hänet näkyviinsä, ja hänen edessään ja alapuolellaan näki Tarzan Akutin heimon makailevan pienellä aholla. Jotkut apinoista torkkuivat puunrunkoja vasten nojautuneina ja toiset taas kuljeskelivat sinne tänne kiskoen puista kaarnanpaloja, joiden alta he poimivat maukkaita toukkia ja kovakuoriaisia ja pistelivät suuhunsa.

Akut oli Sheetaa lähinnä. Suuri kissaeläin oli kyyristyneenä paksulle oksalle ja tiheä lehvistö esti apinan näkemästä sitä. Se odotti kärsivällisesti, että ihmisapina tulisi kylliksi likelle hypätäkseen äkkiä sen selkään.

Tarzan siirtyi varovasti samaan puuhun kuin pantteri ja hiukan yläpuolelle sitä. Vasemmassa kädessään hänellä oli ohut kiviveitsensä. Hän olisi mieluummin tahtonut käyttää suopunkiaan, mutta pantteria ympäröivä lehvistö olisi estänyt heittämästä köyttä varmasti.

Akut oli nyt joutunut aivan sen puun alle, jossa kuolema häntä väijyi. Sheeta siirsi hitaasti takakäpäliään oksaa pitkin yhä paremmin alleen ja heittäytyi sitten kamalasti kiljaisten suurta apinaa kohti. Vain murtosekunnin verran ennen hänen hyppyään loikahti toinen villieläin hänen yläpuolellaan, ja sen kamala ja raju huuto sekoittui hänen huutoonsa.

Kun pelästynyt Akut katsahti ylöspäin, näki hän pantterin melkein suoraan yläpuolellaan ja pantterin selässä sen valkoisen apinan, joka oli voittanut hänet suuren veden luona.

Apinamiehen hampaat olivat uppoutuneet Sheetan niskaan ja hänen oikea käsivartensa oli kiedottu pantterin kurkun ympäri samalla kun vasen käsi, jossa oli heikko kiviveitsi, nousi ja laski iskien raskaasti kerran toisensa jälkeen eläimen vasemman lavan taakse.

Akutilla oli tuskin aikaa hypätä sivuun, ettei olisi joutunut näiden viidakon taistelevien hirviöiden alle. He tulivat jysähtäen maahan hänen jalkojensa juureen. Sheeta kiljui, murisi ja karjui hirveästi, mutta valkoinen apina piti itsepäisesti ja ääneti kiinni vastaanponnistelevasta saaliistaan.

Kiviveitsi meni voimakkaasti ja säälimättömästi kiiltävän nahan läpi — yhä uudestaan ja uudestaan se upposi syvään, kunnes suuri kissaeläin lopulta vierähti toiselle kyljelleen viimeisen kerran tuskissaan nytkähtäen ja kiljaisten'— lihakset värähtivät vielä kouristuksentapaisesti ja sitten peto makasi kuoliaana ja liikkumatta.

Silloin apinamies kohotti päänsä ja astahti surmatun saaliinsa päälle.
Viidakon läpi kiiri taas hänen villi ja raju voitonhuutonsa.

Akut ja hänen heimonsa jäsenet katselivat pelästyneinä ja kummissaan Sheetan kuollutta ruumista ja notkeata, voimakasta miestä, joka oli sen tappanut. Tarzan alkoi ensiksi puhua. Hän oli tahallaan pelastanut Akutin hengen, ja tietäen apinain rajoitetun käsityskyvyn tiesi hän myöskin, että hänen piti selittää tarkoituksensa heille, jotta pääsisi aikeittensa perille.

"Olen Apinain Tarzan", sanoi hän. "Mahtava metsästäjä. Mahtava taistelija. Suuren veden luona säästin Akutin hengen, vaikka olisin voinut riistää sen ja tulla Akutin heimon kuninkaaksi. Nyt olen pelastanut Akutin joutumasta Sheetan raatelevien hampaiden revittäväksi. Kun Akut tai Akutin heimo on vaarassa, kutsukoot he Tarzania avukseen näin —" ja apinamies päästi sen kauhean huudon, jolla Kerchakin heimon jäsenten oli ollut tapana kutsua poissaolevia jäseniään vaaran hetkellä.

"Ja", jatkoi hän, "kun he kuulevat Tarzanin kutsuvan heitä, muistakoot he, mitä hän on tehnyt Akutille, ja tulkoot kiireesti hänen avukseen. Tuleeko tapahtumaan niin kuin Tarzan sanoo?"

"Huh!" myönsi Akut, ja heimon toiset jäsenet huusivat yksimielisesti "huh."

Sitten he rupesivat taas etsimään ruokaansa ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut, ja heidän kanssaan tuli John Clayton, Greystoken loordi.

Hän huomasi kuitenkin, että Akut aina pysytteli likellä häntä ja katseli häntä usein omituisen ihmettelyn kuvastuessa hänen pienissä verestävissä silmissään, ja kerran hän teki sellaista, mitä Tarzan ei ollut nähnyt apinan milloinkaan ennen tekevän, vaikka hän oli ollut niin monta vuotta heidän keskuudessaan — Akut tapasi erikoisen hyvän makupalan ja luovutti sen Tarzanille.

Kun heimo oli metsästysretkellä, näkyi apinamiehen välkkyvä ruumis metsästystoverien ruskeiden, karvaisten hahmojen keskellä. Usein he töyttäsivät ohimennessään toisiansa, mutta apinat olivat jo alkaneet pitää hänen läsnäoloaan itsestään selvänä, joten hän kuului heidän joukkoonsa yhtä hyvin kuin Akut.

Jos hän tuli liian likelle naarasta, jolla oli pienokainen, näytteli naaras suuria torahampaitaan ja murisi pahaaennustavasti. Silloin tällöin joku nuori, hurja koiras murahteli varoittavasti, jos Tarzan lähestyi sitä sen syödessä. Mutta näissä suhteissa oli kohtelu aivan samaa kuin mikä olisi tullut heimon jokaisen jäsenen osaksi.

Tarzan puolestaan tunsi sangen hyvin viihtyvänsä näiden alkuajan ihmisen rajujen, karvaisten edeltäjien parissa. Hän vältti sukkelasti uhkaavannäköisiä naaraita — sellainen on näet apinain tapa, jolleivät satu saamaan silloin tällöin esiintyvää kauheata raivokohtaustaan — ja murisi vastaukseksi hurjapäisille nuorille uroksille näytellen hampaitaan kuten nekin. Näin hän liukui helposti takaisin entiseen elämäänsä; vieläpä tuntui siltä kuin hän ei olisi milloinkaan ollut tekemisissä omaan heimoonsa kuuluvien olentojen kanssa.

Suurimman osan viikkoa hän kuljeskeli viidakossa uusien ystäviensä kanssa, — osaksi hän kaipasi tovereita ja osaksi pyrki taitavasti siihen, että saisi kuvansa painumaan häviämättömästi heidän muistiinsa, joka ei milloinkaan ole kovin hyvä. Tarzan tiesi näet entisistä kokemuksistaan, kuinka suurta hyötyä hänelle tuottaisi se seikka, että hänellä olisi kokonainen heimo näitä voimakkaita ja pelottavia eläimiä apunaan.

Kun hän oli varma siitä, että hänen oli jossakin määrin onnistunut syöpyä heidän tietoisuuteensa, päätti hän taas ruveta jatkamaan etsiskelyään. Tätä varten hän lähti eräänä päivänä aikaisin liikkeelle pohjoista kohti ja taivalsi nopeata vauhtia melkein yön tuloon asti, matkaten koko ajan rannikon suuntaisesti.

Auringon noustessa seuraavana aamuna näki hän, että se oli melkein suoraan oikealle hänestä hänen seisoessaan rannalla, sensijaan että se olisi kohonnut vedestä suoraan edestäpäin. Hän teki tästä johtopäätöksen, että rantaviiva oli kaartunut länttä kohti. Koko seuraavan päivän hän jatkoi nopeata kulkuaan, ja tahtoessaan oikein kiirehtiä riensi hän pitkin puiden oksia vikkelästi kuin orava.

Sinä iltana aurinko laski veteen vastapäätä maata, ja silloin apinamies lopulta käsitti asian, jota hän oli jo kauan aavistanut. Rokoff oli laskenut hänet maihin saarelle!

Hänen olisi pitänyt tietää se! Hänen olisi pitänyt ymmärtää, että venäläinen käyttäisi hyväkseen kaikkea, mikä saisi hänen asemansa yhä kauhistavammaksi. Ja mikä olikaan hirveämpää kuin jättää hänet koko elinajakseen kiduttaviin olosuhteisiin asumattomalle saarelle?

Rokoff oli epäilemättä purjehtinut suoraan mannermaalle, missä hänen oli verrattain helppoa keksiä keino miten jättää pikku Jack julmien ja villien kasvatusvanhempien käsiin, jotka tulisivat huolehtimaan lapsesta, kuten kirjeessä oli uhattu.

Tarzania värisytti hänen ajatellessaan mitä kärsimyksiä pienokaisen täytyi kestää tulevassa elämässään, vaikka hän joutuisikin sellaisten ihmisten luo, joiden tarkoitukset hänen suhteensa olivat mitä paraimpia. Apinamies tunsi kyllin hyvin nuo alhaisella asteella olevat Afrikan villit, tietääkseen että heidänkin keskuudessaan tapasi alkeellisessa muodossa esiintyvää armeliaisuutta ja inhimillisyyttä. Mutta heidän elämänsä oli parhaassakin tapauksessa yhtämittaista kauheata puutetta, vaaraa ja kärsimystä.

Ja sitten odotti lasta hirveä kohtalo jälkeenpäin, kun hän oli tullut mieheksi. Ne kamalat tavat, joihin hänet totutettaisiin, riittäisivät yksinään erottamaan hänet ikuisesti oman heimonsa ja vertaistensa seurasta. Ihmissyöjä! Hänen pikku poikansako julma ihmissyöjä! Se oli liian kovaa ajatella.

Ajatella teräviksi viilattuja hampaita, halkaistua nenää ja kauheannäköiseksi maalattuja pikku kasvoja!

Tarzan voihki. Jospa hän vain saisi tuon venäläisen paholaisen kurkun terässormiinsa!

Ja Jane! Mitä kiduttavaa epäilyä, pelkoa ja epävarmuutta Janen täytyikään kärsiä! Tarzan tunsi oman asemansa äärettömän paljon helpommaksi kuin Janen, sillä hän itse tiesi ainakin, että toinen hänen rakkaistaan oli kotona turvassa, kun Janella taas ei ollut mitään tietoa miehensä ja poikansa olopaikasta.

Oli hyvä, ettei Tarzan aavistanut totuutta, sillä sen tietäminen olisi vain satakertaisesti lisännyt hänen kärsimystään.

Kun hän samosi hitaasti viidakon läpi synkkiin ajatuksiinsa syventyneenä, tuli hänen korviinsa omituinen raapiva ääni, jota hän ei osannut selittää. Hän liikkui varovasti siihen suuntaan, josta se kuului, ja tapasi pian suuren pantterin, joka oli jäänyt kaatuneen puun alle.

Tarzanin lähestyessä peto kääntyi muristen häntä kohti ja koetti päästä irti, mutta suuri puunhaara painoi sen selkää ja pienemmät oksat kytkivät sen jalat, estäen sitä liikkumasta muuta kuin jonkun tuuman kullekin suunnalle.

Apinamies seisahtui avuttoman kissaeläimen eteen, sovittaen jouseensa nuolen, surmatakseen pedon, jonka muuten täytyisi kuolla nälkään. Mutta juuri kun hän jännitti jousta, pysäytti muuan äkillinen ajatus hänen kätensä.

Miksi riistäisi hän eläin-raukalta hengen ja vapauden, kun oli niin helppoa antaa kumpikin sille takaisin! Koska pantteri liikutti kaikkia jäseniään taistellessaan turhaan vapautensa puolesta, oli hän varma siitä, että sen selkäranka oli vahingoittumaton, ja samasta syystä hän tiesi, ettei mikään luu ollut katkennut.

Päästäen jousenjänteensä höltymään hän pani nuolen takaisin koteloon, heitti jousen olkapäälleen ja astui likemmäksi pinteessä olevaa eläintä.

Hänen huuliltaan kuului tyynnyttävä, kehräävä ääni, jonka nuo suuret kissaeläimet itsekin antavat kuulua ollessaan tyytyväisiä ja onnellisia. Tällä tavoin Tarzan saattoi Sheetan omalla kielellä parhaiten tulkita lähestymisensä ystävällisen tarkoituksen.

Pantteri lakkasi murisemasta ja silmäili apinamiestä tarkasti. Oli välttämätöntä mennä noiden pitkien vahvojen kynsien ulottuville, jotta saattoi nostaa raskaan puun pois eläimen päältä, ja kun puu olisi poissa, olisi mies kokonaan villin eläimen armoilla; mutta Apinain Tarzan ei tuntenut pelkoa.

Tehtyään päätöksensä toimi hän nopeasti. Hän astui epäröimättä oksarykelmään pantterin sivulle ja "kehräsi" yhä ystävällisellä ja rauhoittavalla tavallaan. Eläin käänsi päänsä miestä kohti ja silmäili häntä tyynesti ja kysyvästi. Pitkät torahampaat olivat näkyvissä, mutta pikemmin puolustavina kuin uhkaavina.

Tarzan tunki leveät hartiansa puunrungon alle, ja tällöin puristui hänen paljas jalkansa pantterin silkinhienoa kylkeä vastaan: niin likellä hän oli suurta petoa.

Tarzan jännitti hitaasti jättiläislihaksensa. Suuri puu nousi toisiinsa kietoutuneine oksineen hiljalleen pantterin päältä, joka ryömi nopeasti alta pois tuntiessaan rutistavan painon vähenevän. Tarzan antoi puun pudota takaisin maahan, ja nuo kaksi villieläintä kääntyivät katselemaan toisiansa.

Karu hymy väikkyi apinamiehen huulilla, sillä hän tiesi panneensa henkensä alttiiksi vapauttaakseen tämän viidakon villin asukkaan, eikä häntä olisi hämmästyttänyt, jos eläin olisi hyökännyt hänen kimppuunsa samassa hetkessä, jolloin pääsi vapaaksi.

Mutta se ei tehnyt niin. Sensijaan se seisoi muutaman askeleen päässä puusta katsellen kuinka apinamies ryömi esiin oksaröykkiöstä.

Päästyään irti oli Tarzan vain kolmen askeleen päässä pantterista. Hän olisi voinut heittäytyä kaatuneen rungon toisella puolella olevien puiden korkeille oksille, sillä Sheeta ei voinut kiivetä niin korkealle kuin apinamies, mutta jokin, ehkä uhman henki, sai hänet lähestymään pantteria ikäänkuin hän olisi tahtonut nähdä saisiko jonkinlainen kiitollisuuden tunne eläimen ottamaan hänet ystävällisesti vastaan.

Hänen lähestyessään mahtavaa eläintä astui tämä varovasti syrjään ja apinamies sivuutti sen vain ehkä jalan mitan päässä kuolaa valuvista leuoista. Ja kun hän jatkoi matkaansa metsän läpi, seurasi pantteri häntä kintereillä kuten koira.

Pitkään aikaan ei Tarzan voinut sanoa, seurasiko eläin häntä ystävällisin tuntein vai pelkästään väijyen häntä sen varalta, että tulisi nälkäiseksi; mutta lopulta hänen oli pakko uskoa, että edellinen tunne sai eläimen toimimaan näin.

Myöhemmin päivällä vainusi Tarzan kauriin ja kiiruhti puuhun. Pudotettuaan eläimen kaulaan silmukan kutsui hän Sheetaa hyrräten samalla tavoin kuin vaimentaessaan eläimen epäluuloa aikaisemmin päivällä, nyt vain hieman kovemmin ja kimeämmin. Hän oli kuullut parittain metsästävien pantterien hyrräävän saaliin saatuaan juuri sillä tavoin.

Melkein heti kuului ritinää läheisestä pensaikosta, ja hänen omituisen toverinsa pitkä notkea ruumis tuli näkyviin. Nähdessään Baran ruumiin ja haistaessaan verta päästi pantteri kimeän kiljaisun ja hetkeä myöhemmin söivät nuo kaksi villieläintä vieretysten kauriin herkullista lihaa.

Useita päiviä tämä omituinen pari kuljeskeli yhdessä pitkin viidakkoa. Kun toinen sai saaliin, kutsui hän toista, ja siten he saivat usein ja riittävästi ravintoa.

Kerran, kun he söivät päivällisekseen metsäsikaa, jonka Sheeta oli surmannut, tunkeutui Numa-leijona julmana ja kauhistavana esiin tuuheasta ruohikosta aivan heidän vieressään. Karjuen vihaisesti ja varoittavasti se hyppäsi esiin ajaakseen heidät pois saaliinsa luota. Sheeta loikkasi läheiseen tiheikköön ja Tarzan heilautti itsensä viereisen puun matalille oksille.

Siellä apinamies otti ruohoköyden kaulaltaan, ja kun Numa seisoi metsäsian ruumiin ääressä pää uhmaavasti pystyssä, pudotti hän silmukan tuuheaharjaiseen kaulaan ja veti äkkiä tempaisten vahvan köyden kireälle. Samalla hän kutsui kimeästi huutaen Sheetaa, vetäessään vastaan ponnistelevaa leijonaa ylöspäin, kunnes tällä vain takajalat koskettivat maata.

Hän kiinnitti köyden nopeasti vahvaan oksaan, ja kun pantteri hänen kutsuaan seuraten hypähti näkyviin, pudottautui hän maahan rimpuilevan ja raivostuneen Numan viereen ja hyökkäsi pitkä terävä veitsi kädessään hänen kimppuunsa toiselta puolen, samalla kun Sheeta kävi kiinni toiselta puolen.

Pantteri repi ja raateli Numan oikeata kylkeä ja apinamies iski kiviveitsensä kerran toisensa jälkeen vasempaan kylkeen. Ennenkuin eläinten kuninkaan onnistui mahtavilla kynsillään repiä köysi poikki, riippui se itse kuolleena ja vaaratonna silmukassa.

Ja sitten kaikui viidakossa kahdesta villistä kurkusta urosapinan ja pantterin voitonhuuto, joka yhtyi yhdeksi ainoaksi peloittavaksi ja hirveäksi kiljunnaksi.

Kun viimeiset äänet haipuivat pitkäksi kauhistuttavaksi valitukseksi, niin parikymmentä sotamaalauksessa komeilevaa villiä, jotka juuri vetivät pitkää sotakanoottiaan rannalle, pysähtyi työssään. He alkoivat tuijottaa viidakkoon päin ja kuunnella.

VIIDES LUKU

Mugambi

Kierrettyään saaren koko rannikon ja pistäydyttyään useissa kohdin sisämaassa pääsi Tarzan varmuuteen siitä, että hän oli ainoa ihmisolento saarella.

Hän ei ollut missään huomannut merkkiä siitä, että ihmisiä olisi edes sattumalta käynyt tällä rannalla, vaikka hän luonnollisestikin tiesi, että uhkea troopillinen kasvullisuus hävittää hyvin nopeasti pysyvimmätkin muistomerkit ihmisestä, joten hänen johtopäätöksensä saattoivat olla vääriä.

Päivää jälkeen Numan surmaamisen kohtasivat Tarzan ja Sheeta Akutin heimon. Nähdessään pantterin lähtivät suuret apinat pakoon, mutta jonkun ajan kuluttua Tarzanin onnistui kutsua heidät takaisin.

Hänen mieleensä oli juolahtanut, että olisi mielenkiintoinen koe yrittää saada sovinto aikaan näiden perivihollisten kesken. Hänestä oli tervetullutta kaikki, mikä lyhensi hänen joutohetkiään ja sai hänet ajattelemaan muutakin kuin vatsansa täyttämistä. Sellainen askartelu karkoitti myös synkät ajatukset, jotka vaivasivat häntä heti kun hän tuli toimettomaksi.

Ei ollut erikoisen vaikeata ilmoittaa suunnitelma apinoille, vaikka heidän pieni ja rajoitettu sanavarastonsa joutui yrityksessä kovalle koetukselle. Mutta kun piti saada Sheetan pieniin pahanilkisiin aivoihin mahtumaan ajatus, että hänen piti ruveta yhteistoimintaan tähänastisen riistansa kanssa, osoittautui tehtävä apinamiehelle melkein ylivoimaiseksi.

Tarzanilla oli muitten aseittensa joukossa pitkä tukeva ryhmysauva, ja sidottuaan köytensä pantterin kaulaan käytteli hän hyvin runsaskätisesti tätä asettaan murisevaa petoa vastaan, koettaen sillä tavoin painaa sen mieleen, ettei se saanut käydä noiden suurten pörröisten, ihmistä muistuttavien olentojen kimppuun, jotka olivat tulleet likemmäksi, kun olivat nähneet, mitä nuora Sheetan kaulassa merkitsi.

Se, että eläin ei kääntynyt Tarzania vastaan ja repinyt häntä palasiksi, oli miltei ihme, ja sen voi mahdollisesti selittää johtuneen siitä, että kun se kahtena kertana kääntyi muristen apinamiestä vastaan, oli tämä kipeästi sivaltanut sen herkkään kuonoon, herättäen siten sen mielessä terveellistä pelkoa ryhmysauvaa ja sitä pitelevää apinamiestä kohtaan.

On epäiltävää, tokko alkuperäinen aihe, jonka vuoksi se oli kiintynyt Tarzaniin, vielä oli selvänä sen mielessä. Epäilemättä kuitenkin jokin tämän ensi syyn aikaansaama itsetiedoton ajatus, jota viimeksi kuluneiden päivien tottumus oli selventänyt ja tehostanut, oli suureksi osaksi aiheena siihen, että eläin sieti Tarzanin puolelta kohtelua, joka olisi lennättänyt sen jokaisen muun olennon kurkkuun.

Edelleen on otettava huomioon ihmisajatuksen pakottava voima, joka nyt suuntasi valtavan vaikutuksensa alempiarvoiseen olentoon, ja ehkäpä tämä juuri osoittautui mahtavimmaksi tekijäksi Tarzanin ylivallassa Sheetaan ja viidakon muihin eläimiin nähden, jotka kulloinkin joutuivat hänen käskettävikseen.

Olipa miten tahansa, päiväkausin mies, pantteri ja isot apinat kuljeskelivat vieri vieressä villissä viidakossaan tappaen saaliinsa yhdessä ja jakaen sen toistensa kanssa. Eikä tästä hurjasta ja rajusta joukosta kukaan ollut kauhistuttavampi kuin se sileäihoinen voimakas villi, joka vain muutamia kuukausia aikaisemmin oli ollut tuttu näky monen lontoolaisen talon vierashuoneessa.

Joskus eläimet erosivat toisistaan kulkeakseen tunnin tai päivänkin oman halunsa mukaisesti. Erään kerran, kun oli sattunut näin, oli apinamies mennyt pitkin puiden latvoja rantaa kohti ja oli pitkällään hietikolla kuumassa auringonpaisteessa, kun hänet huomasi pari terävää silmää, jotka katselivat läheisen harjanteen matalalta huipulta.

Hetken ajan silmät tuijottivat hämmästyneinä villiä valkoista miestä, joka loikoili kuuman, troopillisen auringon paisteessa; sitten katselija kääntyi viitaten jollekulle takanaan. Pian katseli toinen silmäpari apinamiestä ja sitten yhä useampi, kunnes kaikkiaan parikymmentä räikeästi koristeltua, villiä soturia makasi vatsallaan harjanteen huipulla tarkastellen valkoista muukalaista.

Tuuli kävi Tarzanista heihin päin, joten hän ei vainunnut heitä, ja ollen puoliksi selin heihin ei hän nähnyt, kuinka he etenivät varovasti harjanteen reunan yli ja tulivat pitkin tuuheata ruohoa sitä hiekkakaistaletta kohti, jolla hän makasi.

He olivat kaikki suurikokoisia miehiä, ja heidän raakalaisten tapaan somistetut päänsä ja eriskummaisesti maalatut kasvonsa sekä monet metallikoristeensa ja loistavanväriset höyhenensä korostivat heidän villiä ja tuimaa ulkomuotoaan.

Harjanteen juurelle päästyään he nousivat varovasti seisomaan ja lähestyivät hiljaa selkä köyryssä mitään aavistamatonta valkoista miestä, jäntevissä käsissään uhkaavasti heilutellen raskaita sotanuijiaan.

Se sieluntuska, jonka Tarzanin surulliset ajatukset olivat aiheuttaneet, oli tylsyttänyt hänen terävän huomiokykynsä, niin että etenevät villit olivat melkein hänen kimpussaan, ennenkuin hän huomasi, ettei ollut enää yksin rannikolla.

Mutta hänen ajatuksensa ja lihaksensa olivat tottuneet ryhtymään yhteistoimintaan niin nopeasti pienimmänkin hälytyksen sattuessa, että hän oli pystyssä ja vihollisiaan vastassa heti kun huomasi takanaan olevan jotakin. Kun hän hypähti seisaalleen, syöksyivät soturit häntä kohti nuijat koholla ja villisti huutaen. Mutta ensimmäinen heistä tuupertui maahan apinamiehen pitkän, tukevan kepin iskusta, ja sitten tuo notkea, jäntevä olento lensi heidän joukkoonsa iskien oikealle ja vasemmalle niin raivoisasti, voimakkaasti ja tarkasti, että se herätti aivan mieletöntä kauhua mustien riveissä.

He peräytyivät hetkeksi — ne, jotka olivat jälellä ja neuvottelivat keskenään vähäisen matkan päässä apinamiehestä, joka katseli heitä käsivarret ristissä ja sievät kasvot puolittain hymyillen. Pian he taas lähestyivät häntä, tällä kertaa heilutellen raskaita sotakeihäitään. He olivat Tarzanin ja viidakon välissä muodostaen hänen ympärilleen pienen puoliympyrän, joka yhä soukkeni heidän lähetessään.

Näytti siltä, että apinamiehellä oli hyvin pieni mahdollisuus väistää loppurynnistystä, kun suuret keihäät singottaisiin kaikki yhtaikaa häntä kohti. Mutta jos hän tahtoi päästä pakoon, ei ollut muuta keinoa kuin murtautua villien soturirivien läpi, sillä hänen takanaan oli aava meri.

Hänen tilansa oli tosiaan mitä vakavin, kun hänen mieleensä juolahti ajatus, joka muutti hänen hymynsä leveäksi irvistykseksi. Sotilaat olivat vielä jonkun matkan päässä ja etenivät hitaasti, pitäen tapansa mukaan julmaa melua — he kiljuivat villisti ja tömistelivät maata paljailla jaloillaan, hyppiessään eriskummaista sotatanssiaan. Tällöin apinamies kohotti äänensä, päästäen villejä, kaameita kiljaisuja, jotka saivat neekerit äkkiä pysähtymään hölmistyneinä. He katsoivat kysyvästi toisiinsa, sillä tämä ääni oli niin hirveä, että heidän oma kamala melunsa jäi sen rinnalla mitättömäksi. He olivat varmoja, ettei ihmiskurkku voinut saada aikaan näitä eläimellisiä karjahduksia, ja kuitenkin he olivat omin silmin nähneet valkoisen miehen avaavan suunsa päästääkseen ilmoille karmivan huutonsa.

He epäröivät kuitenkin vain hetken ajan ja sitten he yksimielisesti jälleen alkoivat eriskummaisella tavallaan lähetä saalistaan. Mutta äkillinen rätinä viidakossa heidän takanaan sai heidät taas pysähtymään, ja kun he kääntyivät katsomaan, mistä tämä uusi melu tuli, avautui heidän hämmästyneiden silmiensä eteen näky, joka olisi hyydyttänyt urhoollisempienkin miesten veren kuin wagambien.

Toisiinsa kietoutuneiden puiden ja pensaiden keskeltä hyppäsi viidakosta suuren suuri pantteri silmät leimuten ja torahampaat näkyvissä, ja sen takana lähestyi parikymmentä mahtavaa karvaista apinaa nopeasti vaikka tosin kömpelösti heitä kohti. Eläimet olivat puoleksi pystyssä lyhyiden, väärien säärtensä varassa, ja pitkät käsivarret ulottuivat maahan asti, jota vastaan ne tukivat raskaita ruumiitaan kovilla rystysillään, heiluen puolelta toiselle.

Tarzanin pedot olivat vastanneet hänen kutsuunsa.

Ennenkuin wagambit saattoivat tointua hämmästyksestään, oli tuo hirveä joukko heidän kimpussaan toiselta puolelta ja Apinain Tarzan toiselta. Raskaita keihäitä singottiin ja mahtavia sotanuijia heiluteltiin, ja vaikka apinoita kaatui, niin kaatuivat myöskin Ugambin miehet.

Sheetan julmat torahampaat ja raatelevat kynnet repivät ja runtelivat mustia ruumiita. Akutin mahtavat keltaiset iskuhampaat upposivat monen sileäihoisen villin kurkkuun, ja Apinain Tarzan oli milloin siellä milloin täällä kiihoittaen pelottavia liittolaisiaan ja tehden tuhoisaa jälkeä pitkällä kapealla veitsellään.

Tuossa tuokiossa olivat neekerit hajaantuneet säilyttääkseen henkensä; mutta niistä paristakymmenestä miehestä, jotka olivat hiipineet harjanteen ruohoisia rinteitä alaspäin, onnistui yhden ainoan soturin välttää joukkoa, joka oli tuhonnut hänen väkensä.

Tämä oli Mugambi, Ugambin wagambien päällikkö, ja kun hän katosi puiden ja pensaiden rehevään verhoon harjanteen huipulla, näkivät ainoastaan apinamiehen terävät silmät, minne hän pakeni.

Tarzan jätti joukkueensa syömään kyllikseen uhriensa lihaa — hän itse ei voinut sitä koskettaa — ja lähti seuraamaan tuota ainoata, joka oli jäänyt jälelle verisessä ottelussa. Juuri harjanteen reunan toisella puolen hän sai näkyviinsä pakenevan neekerin, joka suinpäin syöksyi pitkää sotakanoottia kohti; se oli vedetty rannalle nousuveden hyrskyiltä turvaan.

Apinamies kiiruhti kauhistuneen neekerin perässä nopeana kuin varjo. Valkoisen miehen aivoissa heräsi uusi suunnitelma, kun hän näki sotakanootin. Jos nämä miehet olivat tulleet hänen saarelleen toiselta saarelta tai mannermaalta, miksi hän ei käyttäisi heidän alustaan mennäkseen siihen maahan, josta he olivat tulleet? Ilmeisesti heidän maansa oli asuttu, ja epäilemättä se oli ainakin jonkinlaisessa yhteydessä mannermaan kanssa, jollei se itse ollut Afrikan mantereella.

Raskas käsi laskeutui pakenevan Mugambin olkapäälle, ennenkuin hän huomasikaan, että häntä ajettiin takaa, ja kun hän kääntyi ryhtyäkseen taistelemaan hyökkääjää vastaan, sulkeutuivat jättiläissormet hänen ranteittensa ympäri ja hänet viskattiin maahan.

Muuan jättiläinen kumartui hänen ylitseen, ennenkuin hän saattoi ollenkaan puolustaa itseään.

Tarzan puhutteli allaan olevaa miestä Afrikan länsirannikon murteella.

"Kuka olet?" kysyi hän.

"Mugambi, wagambien päällikkö", vastasi neekeri.

"Säästän henkesi", sanoi Tarzan, "jos lupaat auttaa minua pääsemään tältä saarelta. Mitä vastaat?"

"Autan sinua", vastasi Mugambi. "Mutta kun olet nyt tappanut kaikki soturini, en tiedä, pääsenkö itsekään pois maastasi, sillä ei ole ketään, joka hoitaisi airoja, emmekä me voi ilman soutajia mennä veden yli."

Tarzan nousi ja antoi vankinsakin kohota jaloilleen. Tämä oli komea ja miehekäs — edessään olevan komean valkoisen miehen musta vastine ruumiillisen kehityksen puolesta.

"Tule!" sanoi apinamies ja lähti takaisin siihen suuntaan, josta he saattoivat kuulla juhlivan joukon ääntelyä ja murinaa. Mugambi vetäytyi taaksepäin.

"Ne tappavat meidät", sanoi hän.

"En luule", vastasi Tarzan. "Ne tottelevat minua."

Neekeri epäröi yhä, peläten lähestyä julmia olentoja, jotka paraillaan söivät hänen kaatuneita sotureitaan. Mutta Tarzan pakotti hänet seuraamaan itseään, ja pian he sukelsivat esiin viidakosta ja saivat silmiinsä pöyristyttävän näytelmän rantamalla. Nähdessään miehet katsahtivat eläimet heihin uhkaavasti muristen, mutta Tarzan astui niiden keskelle vetäen vapisevaa wagambia mukanaan.

Samalla tavoin kuin hän oli opettanut apinat ottamaan vastaan Sheetan, opetti hän heidät nyt hyväksymään Mugambin ja onnistui tässä paljon paremmin. Mutta Sheeta ei näyttänyt ollenkaan voivan ymmärtää, että vaikka hänet oli kutsuttu tuhoamaan Mugambin soturit, hän ei saanut menetellä samalla tavoin Mugambin suhteen. Mutta koska hän oli saanut vatsansa täyteen, tyytyi hän kävelemään tyrmistyneen villin ympärillä ja murisemaan kumeasti ja uhkaavasti, hirveät liekehtivät silmät neekeriin suunnattuina.

Mugambi puolestaan tarrautui niin kiinteästi Tarzaniin, että apinamies tuskin saattoi pidättää nauruaan, nähdessään kuinka surkeaan tilaan päällikkö oli pelkonsa takia joutunut. Mutta lopuksi valkoinen mies otti suurta kissaeläintä niskasta kiinni ja vetäen sen aivan likelle wagambia näpsäytti sitä kuonoon kipeästi joka kerta, kun se rupesi murisemaan vieraalle.

Tällaisesta näystä — mies lyömässä paljaalla kädellään muuatta viidakon säälimättömimmistä ja villeimmistä pedoista — Mugambin silmät olivat vähällä pullistua kuopistaan, ja kun neekeri tähän asti oli tuntenut uhkamielistä arvonantoa valkoista jättiläismiestä kohtaan, joka oli ottanut hänet vangikseen, muuttui hänen tunteensa nyt melkein jumaloivaksi kunnioitukseksi.

Sheetan kasvatus edistyi niin hyvin, että Mugambi ei lyhyen ajan perästä enää herättänyt hänen nälkäistä mielenkiintoaan, ja neekeri tunsi itsensä hieman varmemmaksi hänen seurassaan.

Mutta ei olisi aivan totuudenmukaista sanoa, että Mugambi oli täysin onnellinen ja rauhallinen uudessa ympäristössään. Hänen silmänsä pyörivät yhtä mittaa pelokkaina puolelta toiselle, kun joku villin joukkion jäsenistä sattui tulemaan hänen likelleen, niin että silmistä näkyivät enimmäkseen vain valkuaiset.

Tarzan ja Mugambi väijyivät Sheetan ja Akutin kanssa juomapaikan luona kaurista, ja kun kaikki neljä Tarzanin komentaessa syöksyivät pelästyneen eläimen kimppuun, oli neekeri varma siitä, että eläin-parka kuoli pelosta, ennenkuin kukaan sille antoi surman vammaa.

Mugambi teki tulen ja paistoi osansa saaliista, mutta Tarzan, Sheeta ja Akut repelivät oman osansa raa'altaan terävillä hampaillaan ja murisivat toisilleen, kun toinen uskalsi käydä käsiksi heidän osuuteensa.

Ei ollut kuitenkaan kovin ihmeteltävää, että valkoinen mies oli tavoissaan paljon lähempänä eläimiä kuin villit neekerit. Me olemme kaikki tapojemme orjia, ja kun ulkonainen pakko totuttautua uusiin tapoihin lakkaa vaikuttamasta, vajoamme me luonnonmukaisesti ja helposti niihin tapoihin ja tottumuksiin, jotka pitkäaikainen harjaantuminen on häviämättömästi juurruttanut meihin.

Lapsuudesta asti ei Mugambi ollut syönyt lihaa muutoin kuin kypsennettynä, Tarzan taas ei ollut milloinkaan maistanut minkäänlaista keitettyä tai paistettua, ennenkuin oli päässyt melkein miehen ikään, ja senkin jälkeen hän oli vain kolmen tai neljän vuoden aikana syönyt ruokansa valmistettuna. Ei ainoastaan elinikäinen tottumus saanut häntä syömään lihaa raakana, vaan myöskin hänen oma makunsa, hänestä kun kypsennetty liha oli pilattua verrattuna äsken kaadetun saaliin lämpimään, mehuisaan lihaan.

Se, että hän saattoi mielihyvällä syödä viikkoja sitten hautaamaansa lihaa ja nauttia pienistä nakertajista ja vastenmielisistä toukista, tuntuu pöyristyttävältä meistä, jotka olemme aina olleet "sivistyneitä"; mutta jos olisimme lapsuudessa oppineet syömään niitä ja nähneet kaikkien ympärillämme niitä syövän, eivät ne nyt tuntuisi meistä sen tympäisevämmiltä kuin monet parhaat herkkumme, joita Afrikan villi ihmissyöjä katselisi inhoten ja nenäänsä nyrpistäen.

Rudolf-järven rannoilla esimerkiksi on heimo, joka ei syö lampaan- tai naudanlihaa, vaikka sen lähimmät naapurit sitä käyttävät. Likellä sitä on toinen heimo, joka syö aasinlihaa, ja se on pöyristyttävää ympäristöheimoista, jotka eivät syö sellaista ruokaa. Kuka siis voi sanoa, että on sopivaa syödä etanoita, sammakonreisiä ja ostereita, mutta ellottavaa elää toukista ja kovakuoriaisista, tai että raaka limainen osteri on mieluisampaa kuin äsken kaadetun kauriin makea, puhdas liha?

Seuraavina päivinä Tarzan valmisti hienosta niinestä purjeen kanoottia varten, sillä hän ei uskonut voivansa opettaa apinoita airojen käyttelyyn, vaikka hänen onnistui saada useita niistä mukanaan heikkoon alukseen, jota hän ja Mugambi meloivat hiekkasärkän sisäpuolella, missä vesi oli aivan tyyntä.

Näillä retkillä hän oli pannut airot heidän käsiinsä, ja he koettivat jäljitellä hänen ja Mugambin liikkeitä. Mutta apinoiden oli niin vaikeata keskittyä pitkäksi ajaksi yhteen tehtävään, että hän pian huomasi tarvittavan viikkokausien kärsivällistä harjoittelua, ennenkuin he kykenisivät tehokkaasti käyttelemään näitä uusia työkaluja, jos he ylipäätänsä milloinkaan siihen pystyisivät.

Oli kuitenkin yksi poikkeus, nimittäin Akut. Hän osoitti melkein alusta alkaen tätä uutta urheilua kohtaan sellaista mielenkiintoa, joka todisti hänen olevan älyllisesti paljon ylempänä heimonsa muita jäseniä. Hän näytti käsittävän airojen tarkoituksen, ja kun Tarzan huomasi tämän, koetti hän ihmisapinoiden puutteellisella kielellä selittää, kuinka niitä voitaisiin parhaiten käyttää.

Mugambilta sai Tarzan tietää, että mannermaa oli vain vähäisen matkan päässä saaresta. Näytti siltä, että wagambi-soturit olivat uskaltaneet liian kauaksi heikolla aluksellaan, ja kun kova merenkäynti ja rannikolta puhaltava ankara tuuli oli saanut heidät valtoihinsa, ajautuivat he niin kauas, etteivät enää nähneet maata. Soudettuaan koko yön siinä luulossa, että matka suuntautui kotia kohti, he olivat nähneet tämän maan auringon noustessa ja pitäen sitä yhä mannermaana olivat tervehtineet sitä ilomielin. Mugambikin oli vasta Tarzanilta saanut kuulla, että se oli saari.

Wagambi-päällikkö oli hyvin epäilevällä kannalla purjeen suhteen, sillä hän ei ollut milloinkaan nähnyt käytettävän sellaista laitosta. Hänen maansa oli kaukana leveän Ugambi-joen varrella; ja nyt vasta oli hänen kansansa jäseniä tullut merelle asti. Mutta Tarzan uskoi voivansa hyvällä länsituulella ohjata pikku aluksen mannermaalle. Hän päätteli, että olisi joka tapauksessa parempi sortua matkalla kuin jäädä mittaamattomiksi ajoiksi tälle ilmeisesti tuntemattomalle saarelle, jonne ei voinut odottaa laivojen koskaan saapuvan.

Kun ensimmäinen suotuisa tuuli nousi, läksi hän näin ollen retkelleen ja otti mukaansa omituisimman ja kauhistavimman miehistön, mikä milloinkaan on purjehtinut villin kapteenin päällikkyydessä.

Hänen mukanaan läksi Mugambi ja Akut, Sheeta-pantteri ja tusinan verran
Akutin heimon suuria uroksia.

KUUDES LUKU

Kauhea laivamiehistö

Sotakanootti kulki villeine miehistöineen hitaasti särkässä olevaa aukkoa kohti, jonka kautta sen täytyi pyrkiä avoimelle merelle. Tarzan, Mugambi ja Akut soutivat, sillä rannikon korkeus esti länsituulen pääsemästä puhaltamaan pieneen purjeeseen.

Sheeta oli kyyryssä aluksen kokassa apinamiehen jaloissa, sillä Tarzanista näytti parhaalta pitää pahanilkinen eläin aina niin kaukana seurueen muista jäsenistä kuin mahdollista, koska aivan pienikin aihe riitti lennättämään hänet kenen kurkkuun tahansa, lukuunottamatta valkoista miestä, jota hän nyt ilmeisesti piti herranaan.

Veneen perässä oli Mugambi ja juuri hänen edessään kyykötti Akut. Akutin ja Tarzanin välissä istui kaksitoista apinaa vilautellen silmiään epätietoisina sinne tänne ja joskus kääntäen kaihoavan katseensa rantaa kohti. Kaikki kävi hyvin, kunnes kanootti oli tullut särkän ulkopuolelle. Täällä vahva tuuli pääsi purjeeseen kiinni ja alkoi heitellä karkeatekoista alusta aalloissa, jotka kävivät yhä korkeammiksi, kun he etenivät loitommaksi rannalta.

Veneen paiskautuessa sinne tänne apinat joutuivat kauhun valtaan. Ensin he liikehtivät levottomasti ja alkoivat sitten murista ja vinkua. Vaivoin sai Akut hillityksi heitä jonkun aikaa, mutta kun erikoisen suuri aalto iski kanoottia ja pieni tuulenpuuska pullisti samalla hetkellä purjetta, ei heidän hirmustuksellaan ollut rajoja. Hypätessään pystyyn he olivat vähällä kaataa veneen, ennenkuin Akut ja Tarzan yhteisvoimin saivat heidät tyynnytetyiksi. Lopulta rauha palautui, ja apinat tottuivat viimein aluksensa omituisiin metkuihin; sitten he eivät enää tuottaneet vaivaa.

Matka jatkui enemmittä seikkailuitta, tuuli puhalsi edelleen vireästi ja kymmenen tunnin yhtämittaisen purjehduksen jälkeen häämöittivät rannikon mustat varjot apinamiehen kiinteästi tähystävien silmien edessä hänen istuessaan kokassa. Oli aivan liian pimeä nähdä, olivatko he tulleet juuri Ugambin suulle vai eikö, joten Tarzan ohjasi veneen lähimmästä kohdasta rantasärkän lävitse, odottaakseen sarastusta.

Kanootti kääntyi kyljelleen heti kun sen kokka kosketti hiekkaa, ja kohta sen jälkeen se vierähti nurin, jolloin miehistö alkoi kiihkeästi kompuroida rantaa kohti. Seuraava hyökyaalto vyöryi aivan heidän ylitseen, mutta lopulta kaikkien onnistui rämpiä turvaan, ja hetkeä myöhemmin heidän kömpelö aluksensa viskautui heidän viereensä.

Lopun yötä istuivat apinat kyyryssä ihan likellä toisiaan saadakseen lämpöä, ja Mugambi teki heidän viereensä tulen, joka myöskin lämmitti heitä. Mutta Tarzan ja Sheeta olivat toisenlaisia, sillä kumpikaan heistä ei pelännyt viidakon yötä, ja nälän vaivaava kalvaminen sai heidät lähtemään saaliinhakuun metsän sysimustaan kätköön.

He kävelivät vierekkäin siinä, missä oli kahdelle tilaa kulkea. Toisinaan he menivät perätysten, ensin toinen ja sitten toinen edellä. Tarzan ensin vainusi saaliin — puhvelihärän — olopaikan, ja pian he hiipivät varovaisesti kohti nukkuvaa eläintä, joka oli keskellä tiheätä kaislikkoa joen rannalla.

He hiipivät yhä lähemmäksi pahaa aavistamatonta eläintä, Sheeta oikealta ja Tarzan vasemmalta, sydämen puolelta. He olivat tähän mennessä metsästäneet jonkun aikaa yhdessä, joten he työskentelivät yhteisymmärryksessä toistensa kanssa, antaen vain matalalla, kehräävällä äänellä merkkejä toisilleen.

Hetken ajan he olivat aivan hiljaa saaliinsa lähellä, ja sitten Sheeta hyppäsi apinamiehen merkistä eläimen selkään ja iski vahvat hampaansa härän niskaan. Eläin ponnahti heti pystyyn, päästäen tuskan ja raivon karjunnan, ja samassa hetkessä Tarzan syöksyi kiviveitsineen sen kimppuun vasemmalta puolelta, survaisten sitä yhä uudestaan lapaluun taakse.

Apinamies tarttui toisella kädellään eläimen paksuun niskavillaan, ja kun härkä syöksyi mielettömänä kaislikon yli, laahautui sen henkeä uhkaava olento perässä. Sheeta tarrautui itsepäisesti kiinni eläimen niskaan ja selkään ja koetti päästä hampainensa sen selkärankaan.

Mylvivä härkä laahasi villejä vihollisiaan useita satoja metrejä mukanaan, kunnes veitsenterä lopulta osui sen sydämeen, jolloin se sortui suinpäin maahan, päästäen loppumölähdyksen, joka oli puoleksi valitusta. Sitten Tarzan ja Sheeta nauttivat juhla-aterian.

Aterian jälkeen he ryömivät yhdessä tiheikköön, ja miehen mustatukkainen pää kallistui pantterin keltaisenruskeata kylkeä vasten. Hiukan päivänkoiton jälkeen he heräsivät ja söivät taas, minkä jälkeen palasivat rannikolle, jotta Tarzan toisi joukon muutkin jäsenet saaliin luo.

Kun ateria oli lopussa, asettuivat eläimet nukkumaan, jolloin Tarzan ja Mugambi lähtivät etsimään Ugambi-jokea. He olivat tuskin kulkeneet sata metriä, kun äkkiä tulivat leveälle virralle. Neekeri tunsi sen heti samaksi, jota pitkin hän ja hänen soturinsa olivat onnettomalla retkellään meloneet merta kohti.

Tarzan ja Mugambi kulkivat nyt virtaa alaspäin valtamerelle ja huomasivat, että se laski lahdelmaan, joka ei ollut kuin kilometrin päässä siitä kohdasta rannikolla, mihin kanootti oli ajautunut edellisenä iltana.

Tarzan oli hyvin mielissään tästä huomiosta, sillä hän tiesi suuren joen tienoilla löytävänsä alkuasukkaita ja joltakin näistä hän epäilemättä saisi tietoja Rokoffista ja lapsesta — hän näet piti jokseenkin selvänä, että venäläinen jättäisi lapsen uusille kasvatusvanhemmille mahdollisimman pian sen jälkeen kun oli päässyt eroon Tarzanista.

Hän ja Mugambi varustivat nyt kanootin kuntoon ja laskivat sen vesille, vaikka se oli perin vaikeata, kun hyrskyt vyöryivät yhtä mittaa rannalle. Mutta vihdoin he onnistuivat aikeessaan ja meloivat pian jälkeenpäin rannikkoa ylös Ugambin suuta kohti. Täällä he huomasivat melkoisen hankalaksi päästä joen suusta sisään, kun sekä virta että luode olivat heitä vastaan. Mutta käyttäen hyväkseen rannan likellä kulkevaa vastavirtaa he saapuivat hämärän tullen paikkaan, joka oli melkein vastapäätä sitä kohtaa, mihin olivat jättäneet seuralaisensa nukkumaan.

Kiinnitettyään aluksensa veden yli riippuvaan oksaan he tunkeutuivat viidakkoon ja kohtasivat pian muutamia apinoista, jotka söivät hedelmiä vähän toisella puolella kaislikkoa, missä puhveli oli kaatunut. Sheetaa ei näkynyt missään, eikä hän palannut ollenkaan tuona yönä, joten Tarzan alkoi uskoa, että hän oli mennyt etsimään omaa heimoaan.

Aikaisin seuraavana aamuna apinamies vei joukkonsa joelle ja huudahti mennessään useita kertoja kimeästi. Pian kuului hyvin kaukaa heikko vastaushuuto, ja puoli tuntia myöhemmin Sheetan notkea hahmo loikkasi näkyviin, kun joukon muut jäsenet juuri olivat varovasti kiipeämässä kanoottiin.

Suuri peto, joka tuli selkä köyryssä ja hyrräten kuin tyytyväinen kissa, hieroi kylkeänsä apinamiestä vasten ja hypähti sitten tämän käskystä keveästi entiselle paikalleen kanootin kokkaan.

Kun kaikki olivat paikoillaan, huomattiin, että Akutin apinoista puuttui kaksi, ja vaikka sekä apinakuningas että Tarzan huutelivat niitä melkein tunnin ajan, ei vastausta kuulunut, joten vene läksi lopulta liikkeelle ilman niitä. Kun nuo kaksi puuttuvaa apinaa sattuivat olemaan juuri samoja, jotka olivat vähimmin osoittaneet halua lähteä retkelle saareltaan ja enimmin pelänneet matkalla, oli Tarzan varma siitä, että he olivat tahallaan mieluummin jääneet pois kuin uudestaan tulleet kanoottiin.

Kun joukkue laski maihin hiukan puolenpäivän jälkeen etsiäkseen ravintoa, tarkasteli muuan hoikka, alaston villi-ihminen heitä hetken ajan joen rantaa reunustavan tiheän lehväverhon takaa ja katosi sitten virran yläjuoksulle päin, ennenkuin kukaan kanootissa olija huomasi häntä.

Hän kiiti hirven tavoin pitkin kapeata polkua ja syöksyi vihdoin oudoista uutisista kiihdyksissään alkuasukaskylään, joka oli useiden kilometrien päässä siitä kohdasta, mihin Tarzan oli joukkoineen pysähtynyt metsästämään.

"Toinen valkoinen mies on tulossa!" huudahti hän päällikölle, joka istui kyykkysillään pyöreän majansa ovella. "Toinen valkoinen mies ja hänen kanssaan on monta soturia. He tulevat suuressa sotakanootissa tappaakseen ja rosvotakseen meitä kuten sekin mustapartainen, joka juuri on lähtenyt."

Kaviri hypähti pystyyn. Hän oli aivan äsken saanut maistaa valkoisen miehen antimia, ja hänen villi sydämensä oli täynnä katkeruutta ja vihaa. Seuraavassa hetkessä kuului kylästä sotarumpujen pärrytys, kutsuen metsästäjiä metsästä ja kyntäjiä pelloilta.

Seitsemän sotakanoottia laskettiin vesille, ja niihin astui maalauksilla ja sulilla koristettuja sotureita. Pitkiä keihäitä pisti esiin karkeatekoisista aluksista, kun ne äänettömästi liukuivat vedenpinnan yli vahvojen käsivarsien kuljettamina, joissa jättiläislihakset pullistuivat kiiltävän, mustan nahan alla.

Nyt ei kuulunut rummun ääntä eikä alkuasukasten torvien toitotusta, sillä Kaviri oli taitava soturi, eikä hän aikonut antautua mihinkään vaaraan, joka vain oli vältettävissä. Hän syöksyisi äänettömästi seitsemän kanootin kanssa valkoisen miehen yhden ainoan kanootin kimppuun ja musertaisi vihollisen miestensä suuren lukumäärän avulla ennenkuin sen pyssyt ennättäisivät saada paljoa vahinkoa aikaan hänen väkensä keskuudessa.

Kavirin oma kanootti kulki vähän matkaa toisten edellä, ja kun se kiersi joessa jyrkän mutkan, missä nopea virta kiidätti sitä, tuli äkkiä vastaan se, mitä Kaviri etsi. Molemmat kanootit olivat niin likellä toisiaan, että neekeri tuskin ehti huomata valkoiset kasvot vastaantulevan aluksen kokassa, ennenkuin veneet törmäsivät yhteen ja hänen omat miehensä nousivat pystyyn kiljuen aivan mielettömän raivokkaasti ja ojensivat pitkät keihäänsä toisessa kanootissa olevia vastaan.

Mutta hetkeä myöhemmin, kun Kaviri sai selville, minkälainen miehistö valkoisen miehen kanootissa oli, olisi hän antanut kaikki omistamansa helmet ja rautalankakoristeet päästäkseen turvassa takaisin kaukaiseen kyläänsä. Alukset olivat tuskin tulleet vierekkäin, kun Akutin kamalat apinat nousivat muristen ja karjuen kanootin pohjalta ja kurottaen pitkiä karvaisia käsiään riistivät uhkaavannäköiset keihäät Kavirin sotureilta.

Neekerit joutuivat kokonaan kauhun valtaan, mutta heidän täytyi kuitenkin ryhtyä taisteluun. Nyt tulivat nopeasti muut sotakanootit taistelevien luo. Niiden miehistö halusi innokkaasti päästä otteluun, sillä neekerit luulivat, että heidän vihollisensa olivat valkoisia miehiä ja heidän palveluksessaan olevia alkuasukaskantajia.

He kiersivät Tarzanin aluksen ympärille, mutta nähdessään keitä viholliset olivat, kääntyivät kaikki, yhtä lukuunottamatta, ja meloivat nopeasti jokea ylöspäin. Jälelle jäänyt vene oli tullut liian likelle apinamiehen alusta, ennenkuin siinä olijat huomasivat, että heitä ja heidän tovereitaan vastassa oli paholaisia eikä ihmisiä. Kun vene kosketti Tarzanin kanoottia, virkkoi apinamies matalalla äänellä jonkun sanan Sheetalle ja Akutille, ja ennenkuin hyökkäävät soturit saattoivat peräytyä, hyppäsi heidän kimppuunsa suuren suuri pantteri vertahyytävästi kiljuen, samalla kun kanootin toiseen päähän kiipesi iso apina.

Veneen toisessa päässä teki pantteri julmaa jälkeä mahtavilla kynsillään ja pitkillä, terävillä torahampaillaan, kun taas Akut toisessa päässä iski keltaiset hampaansa niiden kurkkuun, jotka tulivat hänen tielleen, ja viskeli tyrmistyneitä neekereitä mereen, edetessään kanootin keskipalkkaa kohti.

Kavirilla oli täysi työ hänen omaan alukseensa tulleiden paholaisten kanssa, ettei hän voinut ollenkaan auttaa toisessa veneessä olevia sotureitaan. Jättiläismäinen valkoinen paholainen oli temmannut häneltä keihään, ikäänkuin hän, mahtava Kaviri, olisi ollut vain pikku vauva. Karvaiset hirviöt olivat pääsemässä voitolle hänen sotureistaan ja hän, musta päällikkö, taisteli mieskohtaisesti edessään olevaa hirveätä joukkoa vastaan. Kaviri otteli urheasti vastustajiensa kanssa, sillä hän tunsi jo olevansa kuoleman oma, ja näin ollen hän saattoi vain myydä henkensä mahdollisimman kalliisti; mutta pian kävi selville, että hänen parhainkin ponnistelunsa oli aivan turha sen olennon yli-inhimillistä voimaa ja notkeutta vastaan, joka lopulta sai kiinni hänen kurkustaan ja painoi hänet selälleen kanootin pohjalle.

Pian alkoi Kavirin päätä huimata, — esineet kävivät epäselviksi ja hämäriksi hänen silmissään, — hän tunsi rinnassaan suurta tuskaa taistellessaan elähdyttävän henkäyksen puolesta, jonka hänen päällään oleva olento aikoi ainiaaksi riistää. Sitten hän kadotti tuntonsa.

Kun hän taas avasi silmänsä, huomasi hän suureksi hämmästyksekseen, ettei ollutkaan kuollut. Hän makasi lujasti sidottuna oman kanoottinsa pohjalla. Suuri pantteri istui hänen vieressään katsellen häneen.

Kaviriä värisytti ja taas hän sulki silmänsä odottaen, että raju peto hyppäisi hänen kimppuunsa ja lopettaisi hänen kurjuutensa ja hirmunsa. Hetken perästä, kun raatelevat hampaat eivät olleet iskeytyneet hänen vapisevaan ruumiiseensa, uskalsi hän taas avata silmänsä. Pantterin takana oli polvillaan valkoinen jättiläinen, joka oli hänet nujertanut.

Mies käytteli airoaan, ja aivan hänen takanaan Kaviri näki muutamia omista sotureistaan samanlaisessa työssä. Heidän toisella puolellaan taas oli kyyryssä useita karvaisia apinoita.

Kun Tarzan näki, että päällikkö oli tullut tuntoihinsa, alkoi hän puhua tälle.

"Soturisi sanovat minulle, että olet lukuisan kansan päällikkö ja että nimesi on Kaviri", sanoi hän.

"Kyllä", vastasi neekeri.

"Miksi kävit kimppuuni? Minä tulin rauhallisissa aikeissa."

"Toinenkin valkoinen mies tuli rauhallisissa aikeissa kolme kuukautta sitten", vastasi Kaviri, "ja kun olimme tuoneet hänelle lahjaksi vuohen, kassavaa ja maitoa, kävi hän kimppuumme pyssyinensä ja tappoi monta kansastani ja meni sitten tiehensä ottaen kaikki vuohemme ja moniaita nuorista miehistämme ja naisistamme."

"Minä en ole sen toisen valkoisen miehen kaltainen", vastasi Tarzan. "En olisi tehnyt teille pahaa, jollette olisi käyneet kimppuumme. Sano minulle, millaiselta se paha valkoinen mies näytti! Minä haen erästä, joka on tehnyt minulle vääryyttä. Ehkä tämä mies on juuri etsimäni."

"Hänellä oli ilkeät kasvot suuren mustan parran peitossa ja hän oli hyvin, hyvin häijy — niin, oikein häijy."

"Oliko hänen mukanaan pieni valkoinen lapsi?" kysyi Tarzan, ja hänen sydämensä miltei lakkasi sykkimästä hänen odottaessaan neekerin vastausta.

"Ei, bwana", vastasi Kaviri, "valkoinen lapsi ei ollut tämän miehen matkassa — se oli toisessa joukossa."

"Toisessa joukossa!" huudahti Tarzan. "Missä toisessa joukossa?"

"Siinä, jota paha valkoinen mies ajoi takaa. Siihen kuului valkoinen mies, nainen ja lapsi sekä kuusi mosula-kantajaa. He kulkivat jokea ylöspäin kolme päivää ennen pahaa valkoista miestä. Luulen heidän paenneen häntä."

Valkoinen mies, nainen ja lapsi! Tarzan oli ymmällä. Lapsi oli varmaan hänen pikku Jackinsa, mutta kuka oli nainen — ja mies? Olisiko ehkä joku Rokoffin liittolaisista ollut yksissä tuumin jonkun naisen kanssa — joka oli seurannut venäläistä — varastaakseen lapsen tältä?

Jos asianlaita oli niin, aikoivat he epäilemättä tuoda lapsen takaisin sivistyneeseen maailmaan ja sitten joko vaatia palkintoa työstään tai pitää pientä vankia hallussaan lunnaiden saamiseksi.

Mutta nyt, kun Rokoffin oli onnistunut seurata heitä kauas sisämaahan, tuntematonta jokea ylöspäin, saavuttaisi hän heidät epäilemättä lopuksi, jollei, mikä oli vielä luultavampaa, juuri ne ihmissyöjät ylempänä Ugambin varrella ottaisi heitä kiinni ja tappaisi, joiden luo Rokoff oli — Tarzanin varman vakaumuksen mukaan — aikonut viedä pienokaisen.

Hänen puhuessaan Kavirin kanssa olivat kanootit yhtä mittaa kulkeneet jokea ylöspäin päällikön kylää kohti. Kavirin soturit käyttelivät airoja noissa kolmessa kanootissa, luoden kauhistuneita syrjäsilmäyksiä hirveihin matkatovereihinsa. Kolme Akutin apinaa oli surmattu ottelussa, mutta Akut mukaan laskettuna oli vielä jälellä kahdeksan julmaa petoa, ja sitten oli Sheeta-pantteri, Tarzan ja Mugambi.

Kavirin soturit eivät olleet mielestään milloinkaan elämässään nähneet niin pelottavaa laivamiehistöä. He odottivat joka silmänräpäys, että heidän vangitsijansa syöksyisivät heidän kimppuunsa ja repisivät heidät kappaleiksi; itse asiassa olikin Tarzanilla, Mugambilla ja Akutilla täysi työ pidättäessään murisevia, sisukkaita petoja käymästä kiinni kiiltäviin, alastomiin ruumiisiin, jotka silloin tällöin hipaisivat heitä soutajien liikkuessa, varsinkin kun miesten pelko vain lisäsi eläinten hyökkäyshalua.

Kavirin leirille Tarzan pysähtyi vain siksi aikaa, että ehti syödä mustien valmistaman aterian ja saada päälliköltä kaksitoista miestä soutamaan kanoottia.

Kaviri suostui hyvinkin mielellään apinamiehen pyyntöihin, toivoen että myöntyväisyys jouduttaisi kamalan joukon lähtöä. Mutta hän huomasi olevan helpompaa luvata miehiä kuin antaa niitä, sillä kun hänen alamaisensa saivat kuulla aikomuksen, kiiruhtivat ne, jotka eivät vielä olleet paenneet viidakkoon, viipymättä tekemään sen. Näin ollen, kun Kaviri kääntyi osoittaakseen keiden tuli seurata Tarzania, huomasi hän olevansa heimonsa ainoa kylään jäänyt jäsen.

Tarzan ei voinut pidättää hymyään.

"He eivät näytä halukkailta seuraamaan meitä", sanoi hän, "mutta jää rauhallisesti tänne, Kaviri; pian saat nähdä kansasi taas parveilevan ympärilläsi."

Sitten apinamies nousi ja kutsuen joukkonsa luokseen käski Mugambin jäädä Kavirin luo sekä katosi viidakkoon Sheeta ja apinat kintereillään.

Seuraavan puolen tunnin aikana ei synkän metsän hiljaisuutta häirinnyt muu kuin siellä uhkuvan elämän tavalliset äänet, jotka vain lisäävät sen synkkää yksinäisyyttä. Kaviri ja Mugambi istuivat yksin paalukylässä ja odottelivat.

Sitten kuului hyvin etäältä kauhistava ääni. Mugambi tunsi apinamiehen kolkon uhmanhuudon. Heti kuului eri paikoista ympärillä samanlaista karmivaa huutoa ja kiljuntaa, jota silloin tällöin korosti nälkäisen pantterin vertahyytävä ulvonta.

SEITSEMÄS LUKU

Petos

Nuo kaksi villiä, Kaviri ja Mugambi, jotka istuivat kyykkysillään Kavirin majan edessä, katsoivat toisiinsa; Kaviri salasi vain huonosti levottomuutensa.

"Mitä se on?" kysyi hän.

"Bwana Tarzan ja hänen joukkonsa", vastasi Mugambi. "Mutta en tiedä, mitä he tekevät, jolleivät he mahdollisesti ole surmaamassa paenneita miehiäsi."

Kaviria värisytti ja hän pyöritteli pelokkaasti silmiään, katsellen viidakkoon päin. Pitkän elämänsä aikana ei hän ollut villistä metsästä milloinkaan kuullut niin kaameata huhuilua.

Äänet tulivat yhä likemmäksi ja likemmäksi, ja pian sekoittui niihin naisten, lasten ja miesten kauhistuneita huutoja. Vertahyytävä ulvonta jatkui kaksikymmentä pitkää minuuttia, kunnes se tuntui olevan vain kivenheiton päässä paalutuksesta. Kaviri nousi paetakseen, mutta Mugambi tarttui häneen ja pidätti häntä, sillä Tarzan oli käskenyt niin.

Hetkeä myöhemmin syöksyi viidakosta joukko vapisevia alkuasukkaita, rientäen majojansa kohti turvaan. He juoksivat kuin pelästyneet lampaat ja heidän takanaan tulivat Tarzan ja Sheeta ja Akutin julmannäköiset apinat, ajaen heitä eteenpäin.

Pian ilmestyi Tarzan Kavirin eteen, huulillaan vanha rauhallinen hymynsä.

"Alamaisesi ovat palanneet, veljeni", sanoi hän, "ja nyt voit valita ne, joiden pitää seurata minua ja meloa kanoottiani."

Kaviri kompuroi väristen pystyyn ja kehoitti miehiään tulemaan majoistaan, mutta kukaan ei vastannut hänen kehoitukseensa.

"Sano heille", ehdotti Tarzan, "että jolleivät he tule, lähetän seuralaiseni hakemaan heitä."

Kaviri teki kuten käskettiin, ja samassa hetkessä kylän koko väestö tuli esiin. Kaikkien suuret ja pelästyneet silmät vilkuivat milloin sinne milloin tänne heidän katsellessaan villejä olentoja, jotka vaeltelivat kylätiellä.

Kaviri osoitti nopeasti kaksitoista soturia, joiden tuli seurata Tarzania. Mies-rukat kävivät miltei vaaleiksi kammosta, ajatellessaan kuinka likellä he tulisivat olemaan pantteria ja apinoita ahtaissa kanooteissa. Mutta kun Kaviri selitti heille, ettei voinut päästä pakoon — että bwana Tarzan ajaisi heitä takaa yrmeine joukkoineen, jos he koettaisivat välttää velvollisuuttaan — menivät he lopulta synkkinä alas joelle ja asettuivat kanootteihin.

Päälliköltä pääsi helpotuksen huokaus, kun hän näki matkueen katoavan joen yläjuoksulle päin erään niemekkeen taakse.

Kolmen päivän ajan omituinen seurue jatkoi matkaansa sen villin maan sydämeen, joka on kummallakin puolella melkein tutkimatonta Ugambi-jokea. Kolme soturia kahdestatoista karkasi sinä aikana mutta, kun monet apinoista olivat lopuksi oppineet airojen käyttelyn salaisuuden, ei Tarzan tullut tappiosta levottomaksi.

Hän olisi kylläkin voinut samota rantaa pitkin paljon nopeammin, mutta hän ajatteli voivansa pysyttää villin miehistönsä paremmin koossa pidättämällä heitä mahdollisimman paljon veneessä. Kahdesti päivässä he menivät maihin metsästämän ja hakemaan ruokaa, ja yönsä he nukkuivat joen rannalla tai jollakin niistä lukuisista pikku saarista, joita oli joessa.

Alkuasukkaat pakenivat kauhistuneina heidän edellään, joten he tapasivat vain autioita kyliä matkallaan. Tarzan halusi päästä puheisiin jonkun joen rannalla asuvan villin kansa, mutta ei ollut tähän mennessä onnistunut.

Lopuksi hän päätti itse lähteä maihin ja antaa toisten seurata jälessään veneellä. Hän selitti Mugambille aikomuksensa ja käski Akutin totella neekerin määräyksiä.

"Palaan taas luoksenne muutaman päivän kuluttua", sanoi hän. "Nyt menen pois saadakseni tietää, kuinka etsimäni pahan valkoisen miehen on käynyt."

Seuraavassa pysähdyspaikassa Tarzan meni rannalle ja katosi pian joukkonsa näkyvistä.

Ensimmäiset kylät, joihin hän tuli, olivat autioina osoittamassa, että uutinen hänen joukkionsa tulosta oli kulkenut nopeasti. Mutta illansuussa hän tapasi rykelmän olkikattoisia majoja, joita ympäröi korkea paalutus, ja siellä oli parisataa alkuasukasta.

Naiset puuhasivat juuri illallista, kun Apinain Tarzan kiikkui heidän yläpuolellaan jättiläispuun oksilla, jotka eräässä kohdassa ulottuivat paalutuksen yli.

Apinamies ei oikein tiennyt, miten päästä keskusteluun näiden ihmisten kanssa pelottamatta heitä tai herättämättä heidän villiä taisteluhaluaan. Hänellä ei ollut nyt halua tapella, sillä hänellä oli liian tärkeä tehtävä voidakseen otella jokaisen heimon kanssa, jonka hän ehkä kohtaisi.

Lopulta hän keksi erään suunnitelman, ja nähtyään olevansa piilossa alhaalla olevien katseilta hän murahteli muutaman kerran matalalla äänellä jäljitellen pantteria. Kaikkien silmät kääntyivät heti ylöspäin lehvistöön.

Hämärä oli tulossa, eivätkä neekerit voineet nähdä lehtiverhon läpi, joka suojasi apinamiestä heidän katseiltaan. Samalla hetkellä kun hän oli kääntänyt heidän huomionsa puoleensa, päästi hän kimeämmän ja hirveämmän pantterinkiljunnan ja pudottautui sitten maahan paalutuksen ulkopuolelle liikuttamatta tuskin yhtäkään lehteä pudotessaan ja juoksi nopeasti kuin kauris kylän portille.

Täällä hän jyskytti porttia, joka oli tehty kuiduilla yhteensidotuista nuorista puista, ja huusi alkuasukkaille heidän omalla kielellään olevansa ystävä ja haluavansa ruokaa ja suojaa yöksi.

Tarzan tunsi hyvin neekerien luonteen. Hän tiesi, että Sheetan murina ja kiljunta puussa heidän yläpuolellaan panisi heidän hermonsa koetukselle ja että hänen jyskytyksensä pimeän tultua lisäsi heidän kauhuaan.

Häntä ei hämmästyttänyt, etteivät he vastanneet hänen pyyntöönsä, sillä alkuasukkaat pelkäävät kaikkia ääniä, jotka tulevat yöllä paalutuksen takaa, pitäen niitä aina jonkun paholaisen tai muun aaveenomaisen vieraan aiheuttamina. Mutta hän huuteli yhä edelleen.

"Päästäkää minut sisään, ystäväni!" huudahti hän. "Olen valkoinen mies ja ajan takaa pahaa valkoista miestä, joka kulki tästä muutamia päiviä sitten. Seuraan häntä rangaistakseni häntä synneistään, joita hän on tehnyt teitä ja minua vastaan. Jos epäilette ystävyyttäni, osoitan sen oikeaksi menemällä puuhun kylänne yläpuolella ja ajamalla Sheetan takaisin viidakkoon, ennenkuin se hyppää päällenne. Jollette lupaa päästää minua sisään ja kohdella minua ystävänä, annan minä Sheetan jäädä paikoilleen ja syödä teidät suuhunsa."

Hetken ajan oli hiljaista. Sitten kuului vanhan miehen ääni kylätieltä.

"Jos tosiaan olet valkoinen mies ja ystävä, päästämme sinut sisään, mutta ensin sinun täytyy ajaa Sheeta pois."

"No hyvä", vastasi Tarzan. "Kuunnelkaa, niin huomaatte, kuinka Sheeta pakenee minua."

Apinamies palasi nopeasti puun luo ja nousi tällä kertaa suurella rytäkällä oksille, muristen samalla pahaenteisesti aivan kuin pantteri, jotta alhaalla olijat luulisivat suuren pedon olevan yhä siellä.

Päästyään kylätien yläpuolella olevalle kohdalle piti hän kovaa ryskettä, pudisteli puuta rajusti ja huusi pantterille äänekkäästi, että tämän piti paeta, jollei tahtonut tulla tapetuksi, ja korosti omien sanojensa vaikutusta vihaisen pedon kiljaisuilla ja murinalla.

Sitten syöksyi hän vastakkaiselle puolelle puuta ja sieltä viidakkoon, tömisteli mennessään puunrunkoja ja matki pantterin yhä heikommin kuuluvaa murinaa, edetessään loitolle kylästä.

Muutaman minuutin kuluttua hän palasi kylän portille ja huuteli alkuasukkaita.

"Olen karkoittanut Sheetan", sanoi hän. "Nyt tulkaa ja päästäkää minut sisään, kuten lupasitte."

Hetken ajan kuului paalutuksen sisältä kiihkeätä keskustelua, mutta lopulta tuli puolitusinaa soturia avaamaan porttia. He kurkistelivat levottomasti ulos, ilmeisesti peläten olentoa, jonka tapaisivat siellä odottamassa. He eivät suurestikaan rauhoittuneet nähdessään melkein alastoman valkoisen miehen, mutta kun Tarzan oli tyynnyttänyt heitä puhuen levollisesti ja vakuuttaen ystävyyttään heitä kohtaan, avasivat he porttia hieman enemmän ja päästivät hänet sisään.

Kun portti oli taas suljettu, palasi villien itseluottamus, ja Tarzanin kävellessä kylätietä pitkin päällikön majaa kohti ympäröi hänet joukko uteliaita miehiä, naisia ja lapsia.

Päälliköltä hän sai tietää, että Rokoff oli kulkenut jokea ylös viikko sitten; hänellä oli ollut sarvet otsassaan ja häntä oli seurannut tuhannen paholaista. Myöhemmin päällikkö kertoi, että paha valkoinen mies oli viipynyt hänen kylässään kuukauden.

Vaikka nämä tiedot eivät pitäneet yhtä Kavirin selostuksen kanssa, että venäläinen oli vain kolme päivää sitten lähtenyt hänen kylästään ja että hänen seurueensa oli paljon pienempi kuin nyt sanottiin, ei Tarzan ollenkaan hämmästynyt eroavaisuuksista, sillä hän tiesi hyvin, kuinka kummallisesti villien ajatukset toimivat.

Enimmin herätti hänen mielenkiintoaan varmuus, että hän oli oikeilla jäljillä ja että ne johtivat maan sisäosaan. Kun näin oli asianlaita, tiesi hän, ettei Rokoff suinkaan pääsisi häneltä pakoon.

Pidettyään monta tuntia tutkintoa ja ristikuulustelua sai apinamies selville, että toinen seurue oli kulkenut ohi useita päiviä ennen venäläistä — siinä oli ollut kolme valkoihoista: mies, nainen ja pieni poika sekä moniaita mosula-kantajia.

Tarzan selitti päällikölle, että hänen seuralaisensa tulisivat kanootissa, luultavasti seuraavana päivänä, ja että vaikka hän itse jatkaisi matkaansa, tuli päällikön ottaa heidät ystävällisesti vastaan eikä pelätä heitä, sillä Mugambi pitäisi huolta, etteivät he tekisi pahaa päällikön alamaisille, jos heitä vain kohdeltaisiin ystävällisesti.

"Ja nyt", päätti hän puheensa, "käyn nukkumaan tämän puun alle. Olen hyvin väsynyt. Älkää antako kenenkään häiritä minua."

Päällikkö tarjosi hänelle majaa käytettäväksi, mutta Tarzan, jolla oli ennakolta kokemuksia alkuasukasten asunnoista, piti ulkoilmaa parempana. Lisäksi oli hänellä omat aikeensa, jotka saattoi paremmin toteuttaa jäämällä puun alle. Hän selitti syykseen halun olla heti saatavissa, jos Sheeta palaisi, ja tämän selityksen jälkeen päällikkö antoi hyvinkin mielellään hänen levätä puun alla.

Tarzan oli aina huomannut itselleen suureksi hyödyksi, että alkuasukkaat luulivat hänellä jossakin määrin olevan enemmän tai vähemmän ihmeellisiä voimia. Hän olisi voinut helposti tulla heidän kyläänsä turvautumatta porttiin, mutta hän uskoi, että hänen äkillinen ja selittämätön häviämisensä juuri silloin kun hän oli valmis lähtemään heidän luotansa, tekisi pysyvämmän vaikutuksen heidän lapsekkaisiin mieliinsä. Näin ollen hän nousi heti kun kylä nukkui rauhallisesti ja hypäten yläpuolellaan olevan puun oksille katosi hiljaa viidakon yön salaperäisyyteen.

Koko loppuyön apinamies samosi nopeasti pitkin metsän ylä- ja keskitasanteita. Missä kulku oli helppoa, piti hän parempana jättiläispuiden ylempiä oksia, sillä silloin kuu valaisi hänen tietään. Mutta hänen kaikki aistinsa olivat niin tottuneet tähän hänen jylhään lapsuudenmaailmaansa, että hän saattoi kulkea helposti ja nopeasti läpipääsemättömän mustissa varjoissakin likellä maanpintaa. Jos me kävelisimme jollakin suurella valtakadulla, emme voisi liikkua varmemmin kuin Tarzan taivaltaessaan synkeissä tiheiköissä, jotka olisivat kokonaan saattaneet meidät ymmälle, emmekä saavuttaisi kymmenettäkään osaa ketterän apinamiehen nopeudesta.

Päivän sarastaessa hän pysähtyi syömään ja nukkui sitten useita tunteja, jatkaen matkaansa taas puolenpäivän aikaan.