Tästä tiesi Hanson, että seudulle oli saapunut ihmisten syöjä tai että sellaiseksi oli vanhoilla päivillään kehittynyt joku niistä monista leijonista, jotka öisin samoilivat tasangoilla ja mäillä ja päivisin loikoivat viileässä metsässä. Hän oli tuskin puoli tuntia sitten kuullut nälkäisen leijonan karjuntaa, eikä hänen mielestään juuri ollut epäilystäkään, että ihmisten syöjä vaani Miriamia ja Baynesia. Hän sadatteli englantilaista hölmöksi ja kannusti ratsuansa heidän peräänsä.
Miriam ja Baynes olivat pysähdyttäneet hevosensa pienelle luonnolliselle aukeamalle. Sadan metrin päässä heistä oli Numa kyyristyneenä pensasmetsään, kellervän vihreillä silmillään tuijottaen saaliiseensa ja suonenvedontapaisesti huiskien mutkittelevalla hännällään. Se mittaili matkaa itsensä ja heidän välillään. Se aprikoi, uskaltaisiko hyökätä vai oliko viisaampaa odottaa vielä vähän kauemmin siinä toivossa, että he ratsastaisivat suoraan sen kitaan. Sillä oli verinen nälkä, mutta se oli myöskin hyvin ovela, eikä nyt ollut varaa äkkipikaisella ja huonosti harkitulla hyökkäyksellä panna ateriaansa alttiiksi. Jos se edellisenä iltana olisi odottanut, kunnes neekerit menivät nukkumaan, ei sen olisi tarvinnut nähdä nälkää vielä vuorokautta eteenpäin.
Takana kohosi toinen olento, vainuttuaan sekä sen että ihmisen, istualleen puun oksalla, johon oli paneutunut nukkumaan. Hänen alapuolellaan häämöitti iso ruho keinuen edestakaisin pimeässä. Puussa oleva päästi syvän kurkkuäänen ja pudottausi harmaan järkäleen selkään. Hän kuiskasi sanan toiseen sen isoista korvista, ja Tantor, norsu, kohotti kärsänsä korkealle, heiluttaen sitä ylös ja alas vainutakseen hajun, josta tuo sana oli hänelle vihjaissut. Vielä toinen kuiskaus — oliko se käsky? — ja valtava elukka liikahti kömpelöön, mutta äänettömään hölkkään sitä suuntaa kohti, missä Numa, leijona, ja ratsastajan vainuama outo tarmangani olivat.
Niin mentiin eteenpäin, ja leijonan ja sen saaliin haju kävi yhä voimakkaammaksi. Numa alkoi jo menettää malttinsa. Kuinka kauan täytyisi vielä odottaa riistan saapumista? Se pieksi nyt vihaisesti hännällään. Melkeinpä murisi. Ollenkaan aavistamatta vaaraansa rupattelivat mies ja tyttö pienellä aukeamalla.
Heidän hevosensa olivat ihan kyljitysten. Baynes oli tarttunut Miriamin käteen ja puristi sitä leperrellessään lemmensanoja neidon korvaan.
"Tule Lontooseen minun kanssani", kehoitti hänen jalosukuisuutensa Morison. "Minä voin kerätä safarin, ja olemme jo olleet päiväkauden matkalla rannikkoa kohti, ennenkuin ne aavistavat, että olemme lähteneet."
"Miksi meidän tarvitsee siihen keinoon turvautua", kysyi tyttö.
"Bwanalla ja My Dearilla ei olisi mitään avioliittoamme vastaan."
"Emme voi vielä mennä naimisiin", selitti hänen jalosukuisuutensa Morison. "Sitä ennen on otettava vaari eräistä muodollisuuksista — sinä et niitä käsitä. Kaikki käy hyvin. Me matkustamme Lontooseen. Minä en voi odottaa. Jos rakastat minua, niin sinä tulet. Entä ne apinat, joiden parissa elit? Välittivätkö ne vihkimisestä? Ne rakastivat niinkuin mekin. Jos olisit jäänyt heidän luokseen, olisit mennyt avioksi niiden lailla. Se on luonnon laki, — mikään ihmisten säätämä laki ei voi kumota Jumalan lakeja. Mitäpä eroa siinä on, kunhan vain rakastamme toisiamme? Mitä välitämme kestään maailmassa, paitsi itsestämme? Minä olisin valmis uhraamaan henkeni sinun edestäsi, — etkö sinä uhraa minulle mitään?"
"Te rakastatte minua?" kysyi tyttö. "Menette kanssani naimisiin, kun pääsemme Lontooseen?"
"Sen vannon!" huudahti Baynes.
"Minä lähden mukaanne", kuiskasi Miriam, "vaikken käsitä, miksi se on välttämätöntä." Hän kumartui Morisonia kohti ja tämä syleili häntä ja aikoi painaa huulensa hänen huulilleen.
Samassa pistäysi ison urosnorsun pää aukeamaa reunustavien puiden lävitse. Hänen jalosukuisuutensa Morison ja Miriam, jotka katselivat ja kuuntelivat vain toisiansa, eivät sitä nähneet eivätkä kuulleet, mutta kyllä Numa. Tantorin leveällä päälaella istuva mies näki tytön rakastajansa syleilyssä. Se mies oli Korak; mutta sievästi puettua, sirovartaloista tyttöä hän ei tuntenut Miriamikseen. Siinä oli vain tarmangani naaraineen.
Ja silloin Numa hyökkäsi.
Peläten, että Tantor säikähdyttäisi saaliin karkuun, loikkasi iso peto hirveästi karjaisten esille lymypaikastaan. Maa vapisi sen mahtavasta äänestä. Ponit seisoivat hetkisen kauhusta jähmettyneinä. Hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes kalpeni ja kylmeni. Leijona hyökkäsi heitä kohti komean kuun kirkkaassa valossa. Morisonin lihakset eivät enää totelleet hänen tahtoansa — ne antoivat perään suuremmalle voimalle, tottelivat luonnon ensimmäistä lakia. Vaistomaisesti hän iski korkojensa kannukset syvälle poninsa kylkiin ja sivalsi ohjaksilla sen niskaan, lennättäen sen huimasti tasankoa ja turvallisuutta kohti.
Säikähdyksestä kiljaisten kääntyi tytönkin poni ja alkoi kiitää toverinsa perästä. Leijona oli sen lähellä. Ainoastaan tyttö pysyi tyynenä — tyttö ja se puolialaston villi, joka istui hajareisin mahtavan ratsunsa kaulalla ja irvistellen katseli kiihoittavaa, sattuman hänen huvikseen järjestämää näytelmää.
Korakista oli tässä vain kaksi vierasta tarmangania, joita nälkäinen Numa hätyytti. Numalla oli oikeus saalistaa; mutta toinen niistä oli naaras. Korak tunsi sisällistä pakkoa rynnätä sen avuksi. Miksi, sitä hän ei käsittänyt. Kaikki tarmanganit olivat nyt hänen vihollisiansa. Hän oli liian kauan elänyt luontokappaleena tunteakseen voimakkaasti itsessään uinuvia inhimillisiä vaistoja, mutta hän tunsi niitä kuitenkin — ainakin tyttöä kohtaan.
Hän usutti Tantoria eteenpäin. Hän kohotti raskaan keihäänsä ja sinkosi sen leijonan ruumiin liikkuvaan maalitauluun. Tytön poni oli ehtinyt metsän reunaan aukeaman toiselle puolelle. Siellä se joutuisi nopsajalkaisen leijonan helpoksi saaliiksi; mutta raivostunut Numa himoitsi enemmän sen selässä ratsastavaa naista. Häntä kohti se hyppäsi. Korakilta pääsi kummastuksen ja hyväksymisen huudahdus, kun Numa putosi ponin lanteille ja tyttö samassa silmänräpäyksessä kiepsahti ratsultansa yläpuolellaan riippuville puunoksille.
Korakin keihäs iski Numan olkapäähän, suistaen pedon irti hapuilevasta otteesta vimmatusti juoksevan hevosen selästä. Vapautuneena sekä tytön että leijonan painosta kiiti poni eteenpäin pelastusta kohti. Numa takoi ja kiskoi olkapäähänsä tarttunutta heittoasetta, mutta ei voinut sitä irroittaa. Sitten se ryhtyi uudelleen ajoon.
Korak ohjasi Tantorin viidakon eristävään verhoon. Hän ei halunnut, että hänet nähtäisiin, eikä häntä oltukaan nähty. Hanson oli ehtimäisillään metsään, kun hän kuuli leijonan kamalat karjaisut ja tiesi, että se oli ryhtynyt hyökkäykseen. Hetkistä myöhemmin suhahti Morison hänen näkyviinsä, kiitäen kuin hullu turvaa kohti. Mies oli poninsa selkää vasten painuneena kaulaten eläintä tiukasti molemmilla käsivarsillaan ja hakaten kannuksillaan sen kylkiä. Hetkistä myöhemmin ilmestyi toinen poni — ilman ratsastajaa.
Hanson huokasi arvatessaan, mitä viidakon kätkössä oli tapahtunut. Noituen kannusti hän ratsuansa, toivoen ehtivänsä riistää saaliin leijonalta, — kivääri oli hänellä valmiina kädessä. Ja sitten livahti leijona näkyviin karaten tytön ponin jälestä. Hanson ei voinut käsittää. Hän tiesi, että jos Numan oli onnistunut kaapata tyttö, ei se olisi jatkanut toisten takaa-ajoa.
Hän seisahdutti oman ratsunsa, tähtäsi nopeasti ja laukaisi. Leijona pysähtyi reitilleen, kääntyi puraisemaan kylkeänsä ja kierähti sitten kuolleena maahan. Hanson ratsasti eteenpäin metsään, huudellen äänekkäästi tytölle.
"Täällä minä olen", kuului pian vastaus oksien seasta juuri hänen edessään olevista puista. "Osasitteko siihen?"
"Osasin", vastasi Hanson. "Missä te olette? Olittepa aika täpärällä. Se opettaa teitä pysyttelemään poissa viidakosta öiseen aikaan."
Yhdessä he palasivat tasangolle, jossa tapasivat Morisonin verkalleen ratsastamassa heitä kohti. Tämä selitti poninsa pillastuneen, niin että oli ollut perin vaikeaa saada sitä laisinkaan pysähtymään. Hanson irvisti, sillä hän muisti survovat kantapäät, joiden oli nähnyt takovan teräviä kannuksia Baynesin ratsun kylkiin; mutta hän ei virkkanut näkemästään mitään. Hän otti Miriamin taaksensa, ja kaikki kolme ratsastivat ääneti maatilalle päin.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Korak muistelee
Heidän takanaan sukelsi Korak esiin viidakosta ja sieppasi keihäänsä takaisin Numan kyljestä. Hän hymyili yhä. Hän oli nauttinut näytelmästä tavattomasti. Mutta yksi asia vaivasi hänen ajatuksiaan — hän ei käsittänyt, kuinka tarmanganinaaras oli niin ketterästi kiepsahtanut poninsa selästä ylhäälle puun turviin. Se oli pikemminkin manganin tapaista — hänen menetetyn Miriaminsa tapaista. Hän huokasi. Hänen menetetty Miriaminsa! Hänen pieni, kuollut Miriaminsa! Hän tuumi, voisiko tämä outo naaras muissa suhteissa muistuttaa hänen Miriamiansa. Korak tunsi kiihkeää halua jälleen nähdä hänet ja katseli noiden kolmen hahmon perään, jotka tasaisesti ja pysähtymättä liikkuivat kentällä. Hän koetti arvailla, mikä oli heidän matkansa määrä. Hänen teki mieli seurata heitä, mutta siihen hän kuitenkin jäi seisomaan ja katselemaan, kunnes he olivat häipyneet etäisyyteen. Sivistyneen tytön ja hienon khakipukuisen englantilaisen näkeminen oli herättänyt Korakin mielessä kauan uinuneita muistoja.
Kerran hän oli haaveillut palaamista tuollaisten olentojen maailmaan; mutta Miriamin kuoltua tuntui toivo ja kunnianhimo hänet jättäneen. Hän halusi vain nyt viettää lopunikänsä yksinäisyydessä mahdollisimman etäällä ihmisistä. Huokaisten hän kääntyi verkalleen takaisin viidakkoon.
Maatilalla oli Bwana palaavia seikkailijoita vastassa kuistilla. Heräten yöllä unestaan hän oli kuullut Hansonin kiväärin pamauksen kaukaa kentältä, mikä häntä ihmetytti. Samassa juolahti hänen mieleensä, että miestä, jota hän katsoi vieraaksensa, oli saattanut kohdata tapaturma matkalla leiriin, ja niinpä hän oli noussut ja mennyt pehtoorinsa asuntoon, jossa kuuli, että Hanson oli käynyt siellä aikaisemmin illalla, mutta lähtenyt jo monta tuntia sitten. Palatessaan pehtoorin asunnolta hän oli havainnut karjatarhan portin olevan auki ja lähemmästä tarkastuksesta selvisi, että Miriamin poni oli poissa samoin kuin sekin, jota Baynes useimmiten käytti. Hän otaksui heti, että laukauksen oli ampunut hänen jalosukuisuutensa Morison, ja oli jälleen herättänyt pehtoorin ja valmistautunut lähtemään asiasta selvää ottamaan, mutta huomasikin sitten seurueen saapuvan kentällä.
Englantilaisen selityksiä kuunteli hänen isäntänsä jokseenkin kylmästi. Miriam oli vaiti. Hän näki, että Bwana oli hänelle vihainen. Se oli ensi kerta, ja tyttö tunsi sydämessään haikeaa mielipahaa.
"Mene huoneeseesi, Miriam", sanoi hän; "ja teidän kanssanne, Baynes, tahtoisin nyt heti jutella pari sanaa, jos viitsitte pistäytyä työkammiooni."
Hän astui Hansonin luo, kun toiset häntä totellen kääntyivät pois. Bwanassa oli hänen lempeimpinäkin hetkinään jotakin, mikä vaati silmänräpäyksessä tottelemaan.
"Kuinka jouduitte niiden pariin, Hanson?" kysyi hän.
"Minä olin istuskellut puutarhassa", vastasi kauppias, "senjälkeen kun olin lähtenyt Jervisin luota. Minulla on ollut tapana niin menetellä, kuten rouvanne luultavasti tietää. Tällä kertaa nukahdin pensaan taakse ja heräsin siihen, että nuo kaksi tulivat keskenään kuherrellen. En voinut kuulla, mitä he sanoivat. Mutta samassa toi Baynes kaksi ponia, ja he ratsastivat pois. En halunnut asiaan sekaantua, kun se ei koskenut minuun, mutta sen kyllä tiesin, ettei heidän sopisi ratsastella siihen aikaan yöstä, ei ainakaan tytön, — se ei kävisi päinsä eikä ollut turvallista. Siksi minä seurasin heitä, ja hyväpä se olikin. Baynes laukkasi pois leijonan luota täyttä lentoa, jättäen tytön huolehtimaan itsestänsä, jolloin minun onnistui ampua petoa lapaan, niin että se kellistyi."
Hanson vaikeni. Molemmat miehet olivat vähän aikaa ääneti. Sitten kauppias yskäisi ikäänkuin ymmällä ja hänellä olisi ollut jotakin mielessä, mistä piti velvollisuutenaan puhua, olematta siihen halukas.
"Mitä se on, Hanson?" kysyi Bwana. "Te aioitte kai vielä sanoa jotakin?"
"Niin, nähkääs", rohkaistui Hanson lausumaan. "Kun olen käynyt täällä useinkin iltaisin, olen nähnyt ne kaksi yhdessä varsin, paljon, ja, suokaa anteeksi, hyvä herra, minä en usko, että herra Baynesilla on rehelliset aikeet tyttöä kohtaan. Olen sattumalta kuullut kylliksi heidän keskusteluistaan, tietääkseni hänen houkuttelevan neitiä karkaamaan kanssansa."
Sovittaakseen asian omiin tarkoituksiinsa tuli Hanson lähemmäksi totuutta kuin itse tiesi. Hän pelkäsi, että Baynes sotkisi hänen omat suunnitelmansa, ja oli keksinyt suunnitelman käyttääkseen hyväksensä nuorta englantilaista ja samalla poistaakseen hänet tieltään.
"Ja minä ajattelin", jatkoi kauppias, "että koska minun täytynee tästä matkustaa, te haluaisitte ehdottaa herra Baynesille, että hän lähtisi minun mukanani. Palveluksena teille olisin valmis viemään hänet pohjoiseen päin karavaaniteille."
Bwana seisoi hetkisen syviin ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän vilkaisi kauppiaaseen.
"Herra Baynes, nähkääs, Hanson, on minun vieraani", sanoi hän julma välähdys silmissä. "Niiden todistusten perusteella, mitä meillä on, en tosiaan voi syyttää häntä aikeista karata Miriamin kanssa, ja koska hän on minun vieraani, en tahtoisi olla niin epäkohtelias, että pyytäisin häntä lähtemään; mutta ellen väärin muista, lienee hän maininnutkin kotiin palaamisesta, eikä mikään olisi kai hänelle mieluisempaa kuin matkustaa pohjoista kohti teidän parissanne, — sanoitteko lähtevänne huomenna? Luulen, että herra Baynes haluaa tulla mukaanne. Pistäytykää puheillani aamulla. Hyvää yötä nyt, ja kiitos siitä, että olette pitänyt Miriamia silmällä."
Hanson irvisti salavihkaa, kun hän kääntyi ja meni satulaansa noutamaan. Bwana astui kuistilta työhuoneeseensa, jossa tapasi hänen jalosukuisuutensa Morisonin kävelemässä lattialla, kaikesta päättäen varsin levottomana.
"Baynes", lausui Bwana käyden suoraan asiaan, "Hanson matkustaa huomenna pohjoiseen. Hän on suuresti mieltynyt teihin ja pyysi minua sanomaan teille tulevansa iloiseksi, jos matkustaisitte hänen kanssaan. Hyvää yötä, Baynes."
Bwanan kehoituksesta pysytteli Miriam huoneessaan seuraavana aamuna siihen asti, kun hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes oli matkustanut. Hanson oli aikaisin tullut: häntä noutamaan — hän olikin jäänyt koko yöksi pehtoori Jervisin luo, jotta ehdittäisiin varhain matkalle.
Hyvästely jalosukuisen Morisonin ja hänen isäntänsä välillä tapahtui perin muodollisesti, ja kun vieras vihdoin ratsasti pois, huokasi Bwana helpotuksesta. Tämä oli ollut vastenmielinen velvollisuus, ja hän oli iloinen, että siitä nyt oli päästy; mutta hän ei katunut toimenpidettänsä. Hän ei ollut itsekään ollut sokea, vaan oli pannut merkille Baynesin hullaantumisen Miriamiin; ja tuntien nuoren aatelismiehen sukuylpeyden hän ei ollut hetkeksikään uskonut, että hänen vieraansa olisi valmis uhraamaan nimensä tälle nimettömälle arabialaistytölle, sillä vaikka Miriam olikin ihonväriltään tavattoman vaalea täysiveriseksi beduiinitytöksi, uskoi Bwana kuitenkin, että se oli hänen sukuperänsä.
Hän ei enää virkkanut asiasta Miriamille, mutta siinä hän teki erehdyksen, sillä samalla kun nuori neitonen käsitti kiitollisuudenvelkansa Bwanalle ja My Dearille, oli hän sekä ylpeä että herkkä, joten Bwanan päätös lähettää Baynes pois antamatta Miriamille tilaisuutta selitykseen tai puolustukseen loukkasi ja nöyryytti häntä. Se oli myös omiaan tekemään Baynesin hänen silmissään marttyyriksi ja herättämään hänen rinnassaan voimakasta uskollisuudentunnetta englantilaista kohtaan.
Hansonin ja Baynesin ratsastaessa edellisen leiriä kohti pysyi Baynes jörösti vaiti. Toinen yritti panna alkuun keskustelua, siten luontevasti luoviakseen siihen ehdotukseen, joka hänellä oli mielessä. Hän ratsasti hevosen päänmitan verran kumppanistaan jälempänä ja irvisteli huomatessaan toisella ylimysotsan olevan nyrpeydestä rypyssä.
"Oli jokseenkin epäkohtelias teille, eikö totta?" rohkeni hän vihdoin lausua ja keikautti päätänsä maatilaa kohti, kun Baynes tämän huomautuksen kuullessaan vilkaisi häneen. "On aika ylpeä tytöstä", jatkoi Hanson, "eikä sallisi kenenkään häntä naida ja viedä häntä pois; mutta minusta näyttää, että hän teki sille enemmän pahaa kuin hyvää lähettämällä teidät matkaanne. Pitäisihän neidin joskus joutua naimisiin, eikä hänellä voisi olla parempaa onnea kuin saada teidänlaisenne hieno nuori herrasmies."
Baynes, joka ensin oli loukkaantua, kun tämä karkea kauppasaksa puuttui hänen yksityisasioihinsa, lauhtui Hansonin loppuhuomautuksesta ja alkoi heti pitää häntä terävä-älyisenä miehenä.
"Hän on sellainen hiton mahtailija", jupisi jalosukuinen Baynes. "Mutta kyllä minä kykenen pitämään puoliani. Hän saattaa olla kaikki kaikessa Keski-Afrikassa, mutta Lontoossa minä vedän hänelle vertoja, ja sen hän saa kokea, kun tulee kotiin."
"Teidän sijassanne", virkkoi Hanson, "minä en sallisi kenenkään estää itseäni ottamasta haluamaani tyttöä. Meidän keskemme sanoen, en minäkään sitä miestä kaipaa, ja jos voin teitä jollakin tavoin auttaa, niin kääntykäähän puoleeni."
"Kovin ystävällistä teiltä, Hanson", sanoi Baynes, lämmeten hiukan; "mutta mitäpä tässä jumalattomassa sopessa voi toimittaa?"
"Minulla on keinoni", virkkoi Hanson. "Minä otan tytön mukaani. Jos hän rakastaa teitä, tulee hän kyllä."
"Se ei käy päinsä", sanoi Baynes. "Se mies hallitsee tässä kirotussa maassa penikulmien laajuudelta. Hän tavoittaisi meidät varmasti."
"Eipä tavoittaisikaan — ei, kun minä olen ohjaksissa", vakuutti Hanson. "Minä olen täällä tehnyt kauppaa ja metsästellyt kymmenen vuotta ja tunnen seudut yhtä hyvin kuin hänkin. Jos haluatte ottaa neidon mukaanne, niin minä autan teitä ja takaan, että kukaan ei meitä kaappaa, ennen rannikolle tuloamme. Kuulkaahan: te kirjoitatte tytölle kirjelapun, ja minä lähetän safarini ohjaajan viemään sen hänelle. Pyytäkää häntä tulemaan, jotta saatte lausua hänelle edes jäähyväiset, — siitä hän ei kieltäydy. Sillä välin siirtelemme leiriä hiukan pohjoisemmaksi, ja te sovitte asiasta hänen kanssaan, jotta hän on määrättynä yönä valmiina. Sanokaa hänelle, että minä tulen häntä vastaan teidän odotellessanne leirissä. Niin on parempi, sillä minä tunnen tienoon hyvin ja voin ratsastaa taipaleen nopeammin kuin te. Te otatte huostaanne safarin ja liikutte verkalleen pohjoista kohti, kunnes tyttö ja minä tavoitamme teidät."
"Mutta entä jos hän ei tahdo tulla", huomautti Baynes.
"Sopikaa sitten vielä toisesta päivästä viimeistä hyvästijättöä varten", nauroi Hanson, "mutta teidän asemestanne menenkin minä tyttöä tapaamaan ja tuon hänet mukanani tavalla tai toisella. Hänen on tultava, ja sittenkun kaikki on ohi, ei hän ole siitä kovin pahoillaan — varsinkaan kun on jo elänyt kaksi kuukautta teidän kanssanne rannikkoa kohti matkatessamme."
Inhon ja vihan vastalause kohosi Baynesin huulille; mutta hän ei lausunut sitä julki, sillä melkein samalla selvisi hänelle, että hän itse oli tositeossa suunnitellut samaa. Se oli kuulostanut raa'alta ja rikolliselta karkean kauppiaan huulilta; mutta silti käsitti nuori englantilainen, että Afrikassa matkustelemiseen tottuneen Hansonin avulla menestymismahdollisuudet olisivat paljoa suuremmat kuin jos hän yrittäisi omin neuvoin. Ja niinpä hän nyökkäsi nyreän myöntymyksen.
Loppumatka heidän pitkällä ratsastuksellaan Hansonin leiriin kului äänettömyydessä, sillä molemmat miehet olivat vaipuneet omiin ajatuksiinsa, joissa he eivät olleet imartelevia eivätkä uskollisiakaan toisilleen. Heidän ratsastaessaan metsän läpi sattui heidän varomattoman liikkumisensa ryske kolmannenkin viidakkovaeltajan korviin. Tappaja oli päättänyt palata paikalle, missä oli nähnyt valkoisen tytön kiepsahtavan puihin niin ketterästi, että se osoitti pitkää tottumusta. Häntä muistellessaan tunsi nuorukainen omituista pakotusta, joka vastustamattomasti veti häntä neidon luo. Korak tahtoi nähdä hänet päivänvalossa, nähdä hänen kasvojensa piirteet, silmien ja tukan värin. Hänestä tuntui, että tuo olento varmaankin suuresti muistutti hänen menetettyä Miriamiansa, ja kuitenkin hän tiesi, että se oli hyvin vähän otaksuttavaa. Nopeassa vilahduksessa, jonka Korak oli hänestä kuutamossa nähnyt, kun vimmatusti laukkaavan poninsa selästä oli äkkiä tehty hyppäys yläpuolella olevan puun oksille, hän oli huomannut tytön olevan jotakuinkin Miriaminsa mittaisen, mutta pyöreämmän ja naisellisemmaksi kehittyneen.
Nyt hän liikkui verkalleen sitä paikkaa kohti, missä oli tytön nähnyt, mutta silloin kuului lähestyvien hevosten kavioiden kapsetta hänen teräviin korviinsa. Hän hiipi oksien välitse, kunnes sai ratsastajat näkyviinsä. Nuoremman miehen hän heti tunsi samaksi, jonka syleilyssä oli tytön nähnyt kuutamoisella aukeamalla juuri hetkistä ennen kuin Numa hyökkäsi. Toista hän ei tuntenut, vaikka hänen ryhdissään ja muodossaan olikin tutunomaisuutta, joka hämmästytti.
Apinamies päätteli, että löytääkseen tytön jälleen hänen tarvitsi vain pysytellä kosketuksissa nuoren englantilaisen kanssa, ja niin hän alkoi liikkua noiden kahden perässä, seuraten heitä Hansonin leiriin. Täällä hänen jalosukuisuutensa Morison kyhäsi lyhyen kirjeen, ja Hanson antoi sen eräälle neekereistään, joka lähti heti taivaltamaan etelään päin.
Korak pysyi leirin läheisyydessä, pitäen englantilaista huolellisesti silmällä. Hän oli puolittain odottanut tapaavansa tytön molempien ratsastajien määräpaikassa ja tunsi pettymystä, kun ei leirissä huomannutkaan hänestä minkäänlaista merkkiä.
Baynes oli levoton ja käveli edestakaisin puiden alla, vaikka hänen olisi pitänyt levätä kootakseen voimia lähestyvän pakomatkan ponnistuksia varten. Hanson loikoi riippumatossa ja poltteli. He haastelivat vain vähän. Korak oli oikaissut itsensä oksalle tuuhean lehvistöön heidän yläpuolellaan. Näin kului loppu iltapäivästä. Korakin tuli nälkä ja jano. Hän epäili, että kumpikaan miehistä enää lähtisi leiristä ennen aamua, minkä vuoksi hän poistui, mutta etelään päin, koska hänestä oli luultavinta, että tyttö yhä oli siellä.
Puutarhassa rakennusten vieressä käveli Miriam miettiväisenä kuutamossa. Hänen mieltään katkeroitti yhä se hänen käsittääkseen ansaitsematon tylyys, jolla Bwana oli hänen jalosukuisuuttansa Morison Baynesia kohdellut. Hänelle ei ollut mitään selitetty, sillä sekä Bwana että My Dear tahtoivat säästää hänet nöyryytyksestä ja surusta, jota Baynesin kosinnan todellisen tarkoituksen selittäminen olisi hänelle tuottanut. He tiesivät, vaikka Miriam ei tiennyt, että tuo mies ei suinkaan ollut aikonut ottaa häntä vaimokseen, sillä silloin hän olisi tullut suoraan Bwanan puheille, varsin hyvin tietäen, että liittoa ei olisi estetty, jos Miriam todella hänestä välitti.
Miriam rakasti heitä molempia kaiken sen vuoksi, mitä he olivat hänen hyväkseen tehneet; mutta syvällä hänen pienessä sydämessään hehkui villi vapaudenrakkaus, jonka hänen monivuotinen kahlehtimaton itsenäisyytensä viidakossa oli tehnyt hänelle luontaiseksi. Siitä saakka, kun hän oli saapunut Bwanan ja My Dearin huvilaan, tunsi hän nyt ensi kertaa itsensä siellä kuin vangiksi.
Kuin häkkiin suljettu tiikeri käveli tyttö pitkin tarhaa. Kerran hän pysähtyi ulkoaidalle ja kuunteli pää kallellaan. Mitä hän oli kuullut? Paljaiden ihmisjalkain sipsutusta ihan puutarhan takaa. Hän kuunteli hetkisen. Ääni ei toistunut. Sitten hän alkoi taas levottomasti kävellä. Hän joutui puutarhan perälle, kääntyi ja palasi alkupäätä kohti. Nurmella lähellä aitaa verhoavia pensaita, mihin kuutamon hohde osui kirkkaana, oli valkoinen kirjekuori, jota ei ollut siinä ollut silloin, kun hän hetkistä varemmin oli kääntynyt melkein samalla kohdalla.
Miriam pysähtyi äkkiä kävelyssään, kuunteli taas ja haisteli — kuin naarastiikeri konsaan — valppaana, valmiina. Pensaiden taakse kyykistyneenä tirkisteli alaston, musta viestintuoja lehvien välitse. Hän näki tytön astahtavan lähemmäksi kirjettä, joka siis oli huomattu. Mies nousi ääneti ja hiipien pitkin karjapihaan päin viettäviä varjoja hävisi pian näkyvistä.
Miriamin harjaantuneet korvat kuulivat neekerin jokaisen liikkeen. Hän ei yrittänyt ottaa tarkemmin selvää siitä, kuka se oli. Hän oli jo arvannut miehen herra Morison Baynesin lähettämäksi sanansaattajaksi. Hän kumartui ottamaan kuoren maasta. Reväistyään sen auki hän luki helposti sisällön kuun kirkkaassa valossa. Kirjelappu oli Baynesilta, kuten hän oli aavistanutkin.
"En voi matkustaa pois sinua enää näkemättä", sanottiin siinä. "Tule aukeamalle aikaisin huomenaamulla lausumaan minulle jäähyväiset. Tule yksin!"
Siinä oli vähän enemmänkin — sanoja, jotka saivat hänen sydämensä sykkimään nopeammin ja nostattivat onnellisen punan hänen poskilleen.
KAHDESKYMMENES LUKU
Karkaaminen
Oli vielä pimeä, kun hänen jalosukuisuutensa Morison Baynes lähti kohtauspaikalle. Hän halusi saada oppaan, koska muka ei varmasti osannut määrätylle pikku aukeamalle. Tositeossa oli yksinäinen ratsastus pimeässä ennen auringonnousua ollut hänen rohkeudelleen liikaa, ja senvuoksi hän kaipasi seuraa. Neekeri pantiin siis juoksemaan jalkaisin hänen edellään. Hänen jälessään ja yläpuolellaan liikkui Korak, joka oli herännyt leiristä kuuluvaan meluun.
Kello oli yhdeksän, kun Baynes pysähdytti ratsunsa aukeamalle. Miriam ei ollut vielä saapunut. Neekeri laskeusi lepäämään. Baynes nojaili satulassaan. Korak oikaisihe mukavasti korkealle oksalle, mistä saattoi, kenenkään häntä itseänsä näkemättä, tarkata alapuolellaan olevia.
Kului tunti. Baynes ilmaisi hermostumista. Korak oli jo arvannut, että nuori englantilainen oli saapunut tänne jotakuta toista tapaamaan, eikä hän enää ollut laisinkaan epätietoinen siitä, ken se toinen oli. Tappaja oli oikein hyvillään, että pian jälleen saisi nähdä näppärän tytön, joka oli niin suuresti ollut Miriamin kaltainen.
Samassa kuului Korakin korviin lähenevää kavioiden kapsetta. Tyttö oli tulossa! Hän oli melkein ehtinyt aukeamalle, ennenkuin Baynes havaitsi mitään, ja kun hän sitten vilkaisi sinnepäin, puhkaisivat tytön hevosen pää ja hartiat tuuhean lehväverhon, ja Miriam ratsasti näkyviin. Baynes kannusti ratsuansa häntä kohti. Korak tirkisteli tutkivasti alas tyttöön, mielessään noituen leveälieristä hattua, joka kätki hänen piirteensä puustakurkkijan näkyvistä. Tyttö ja englantilainen olivat nyt vastatusten. Korak näki miehen tarttuvan hänen molempiin käsiinsä ja puristavan häntä rintaansa vasten ja sitten miehen kasvojen hetkiseksi kätkeytyvän saman leveän lieren alle, joka peitti tytön piirteitä. Hän aavisti heidän huultensa kohtaavan, ja suloisiin muistoihin yhtyvä tuskanvihlaus sai hänet hetkiseksi sulkemaan silmänsä sillä vaistomaisella lihasten liikkeellä, jolla koetamme sielustamme sulkea pois kiusalliset mielikuvat.
Kun hän jälleen katsahti heihin, olivat he vetäytyneet erilleen ja keskustelivat vakavasti. Korak käsitti miehen kehoittavan johonkin. Yhtä selvää, oli, että tyttö vastusteli. Monet hänen liikkeistään ja se tapa, jolla hän keikautti päätänsä ylöspäin ja oikealle ja nykäytti leukaansa, muistuttivat Korakille Miriamia vielä enemmän. Ja kun keskustelu päättyi, otti mies tytön jälleen syliinsä painaakseen hänen huulilleen jäähyväissuukon. Jälkimäinen kääntyi ja ratsasti takaisin sinne päin, mistä oli tullut. Mies istui satulassaan, tarkaten häntä. Viidakon syrjässä kääntyi tyttö huiskuttamaan hänelle vielä kerran hyvästi.
"Ensi yönä!" huusi tyttö keikauttaen päätänsä taaksepäin, kirkaistessaan nuo sanat heitä erottavan pienen välimatkan yli, ja silloin hän ensi kertaa paljasti kasvonsa ylhäällä puussa väijyvälle Tappajalle. Tämä säpsähti ikäänkuin nuoli olisi lävistänyt hänen sydämensä. Hän vapisi ja värisi kuin lehti. Hän sulki silmänsä, painaen kämmenensä niiden yli, ja sitten hän avasi ne jälleen ja katsoi, mutta tyttö oli lähtenyt — vain huojuvat lehvät osoittivat viidakon reunassa, mihin hän oli hävinnyt. Se oli mahdotonta! Eihän se voinut olla totta! Ja kuitenkin hän oli omin silmin nähnyt Miriaminsa — hiukan vanhempana vain, vartaloltaan pyöristyneempänä ja kypsyneempänä ja hitusen muuttuneena muutenkin, entistä kauniimpana ja kuitenkin yhä hänen pikku Miriaminansa. Niin, hän oli nähnyt kuolleen jälleen elävänä, nähnyt Miriaminsa ruumiillistuneena. Hän eli! Hän ei ollut kuollut. Hän oli todella nähnyt oman Miriaminsa — nähnyt toisen miehen syleilyssä! Ja tuo mies istui nyt hänen alapuolellaan helposti tavoitettavissa. Korak, Tappaja, hyväili raskasta keihästänsä. Hän leikki vyötäisiltään roikkuvalla ruohoköydellä. Hän siveli lanteeltaan riippuvaa metsästyspuukkoa. Ja hänen alapuolellaan huusi mies torkkuvaa opastansa, nykäisi poniansa suitsista ja lähti liikkeelle pohjoiseen päin. Yhä istui Korak, Tappaja, yksinään puussa. Nyt riippuivat hänen kätensä veltosti sivuilla. Hänen aseensa ja aikomuksensa olivat hetkiseksi unohtuneet. Korak mietti. Hän oli huomannut Miriamissa tapahtuneen omituisen muutoksen. Kun he olivat viimeksi olleet yhdessä, oli Miriam ollut pieni puolialaston mangani — villi, sivistymätön raakalainen. Silloin ei Miriam ollut tuntunut hänestä raakalaiselta; mutta nähtyään nyt hänessä tapahtuneen muutoksen Korak tajusi, millainen hän oli ennen ollut — tosin ei osattomampi sivistyksen silauksesta kuin hän itse yhä edelleen raakalaiseksi jääneenä.
Mutta hän rakasti Miriamia yhä, ja mustasukkaisuus kirvelsi hänen sieluansa, kun hän muisteli nähneensä tytön siron englantilaisen sylissä. Mitä aikeita tuolla miehellä oli tyttöä kohtaan? Rakastiko se todella Miriamia? Kuinka kukaan olisi voinut olla häntä rakastamatta? Ja että Miriam myös rakasti häntä, siitä oli Korakilla riittävät todistukset. Jollei tyttö olisi häntä rakastanut, ei hän olisi vastaanottanut hänen suudelmiansa. Hänen Miriaminsa rakasti toista! Pitkän ajan hän salli tämän kamalan totuuden syöpyä sieluunsa, ja sen mukaan hän koetti suunnitella vastaista toimintaansa. Sydämessään hän tunsi kiivasta halua seurata miestä ja tappaa hänet; mutta aina kohosi hänen tietoisuuteensa ajatus: "Miriam rakastaa häntä." Saattaisiko hän tappaa Miriamin rakastaman olennon? Hän pudisti surullisesti päätänsä. Ei, hän ei voinut. Sitten hänessä heräsi osittain päätös seurata Miriamia ja puhutella häntä. Hän liikahti jo lähteäkseen, mutta vilkaisi sitten alastomuuteensa ja häpesi. Hän, brittiläisen päärin poika, oli niin hukannut elämänsä, niin alentautunut luontokappaleiden tasalle, että häpesi mennä rakastamansa naisen luo ja tunnustaa hänelle lempensä. Hän häpesi mennä tapaamaan pientä arabialaistyttöä, entistä viidakkotoveriaan, jonka kanssa oli lapsena leikkinyt. Sillä mitä hänellä oli tytölle tarjottavana?
Vuosikausia olivat hänen elämänsä olot estäneet häntä palaamasta vanhempiensa luo, ja vihdoin oli ylpeydentunne karkoittanut hänen mielestään vihoviimeisenkin sensuuntaisen ajatuksen. Yrmeä kohtelu, jota hän oli saanut osakseen ihmisten taholta, sekä mustain että valkoisten, oli vaikuttanut hänen mieleensä silloin, kun se vielä oli muokattavissa ja vaikutuksille herkkä. Hänessä oli vakiintunut se usko, että ihmiset olivat sotakannalla häntä vastaan, ja niinpä hän oli Miriamista saanut ainoan inhimillisen toverin, jota hän toivoi ja kaipasi. Kun tyttö oli häneltä siepattu, oli hänen surunsa ollut niin raskas, että aikomus etsiä ihmisten seuraa kävi yhä mahdottomammaksi ja vastenmielisemmäksi. Hän tuumi, että arpa oli lopullisesti ja ainaiseksi heitetty. Omasta tahdostaan hän oli tullut luontokappaleeksi; sellaisena hän oli elänyt ja sellaisena hän kuolisikin.
Nyt kun oli liian myöhäistä, katui hän sitä. Sillä nyt oli Miriam, joka yhä oli elossa, ilmestynyt hänelle niin kehittyneenä ja edistyneenä, että oli joutunut kokonaan pois hänen elämänsä piiristä. Kuolemakaan ei olisi voinut viedä häntä kauemmaksi. Omassa maailmassaan rakasti tyttö omaa vertaistansa. Ja Korak tiesi, että se oli oikein. Miriam ei ollut häntä varten — alastonta, villiä apinaa varten. Ei, Miriam ei ollut Korakia varten; mutta Korak oli yhä hänen. Jollei hän voinut saada Miriamia ja onnea, tekisi hän ainakin kaiken voitavansa auttaakseen Miriamia onneen. Hän tahtoi seurata nuorta englantilaista. Ensiksikin hän tahtoi tietää, että mies ei aikonut tehdä Miriamille pahaa, ja senjälkeen hän, vaikka mustasukkaisuus raastoikin hänen sydäntänsä, vartioisi Miriamin tähden miestä, jota Miriam rakasti. Mutta, auta armias, jos tuo mies aikoi tehdä tytölle vääryyttä!
Hän oli seurannut Miriamia nähtyään tämän tulevan ja menevän, koska hyvin tiesi hänen tiensä suunnasta, että missä tahansa hän oli löytänyt turvapaikan, se oli tasangon tuolla puolen, ja kun hän ei halunnut, että tyttö hänet näkisi, ei hän huolinut uskaltautua avoimelle kentälle häntä tavoittamaan. Yhtä viisasta oli pysytellä kosketuksissa nuoren miehen kanssa, ja juuri niin hän päättikin tehdä.
Teistä ja minusta olisi mahdollisuus keksiä hänen jalosukuisuutensa Morison viidakosta, päästettyämme hänet niin pitkän taipaleen edellemme, saattanut näyttää perin vähäiseltä; mutta niin ei laisinkaan ollut Korakin laita. Hän arvasi, että valkoinen mies palasi leiriinsä; mutta vaikka hän olisi menetellyt toisinkin, oli Tappajan helppo asia seurata ratsastajan jälkiä, jota saattamassa vielä oli toinen mies jalkaisin. Päiväkausienkin kuluttua olisivat moiset jäljet riittävän selvät opastaakseen Korakin erehtymättä perille, kun taas jokunen tunti jätti ne hänelle yhtä ilmeisiksi kuin niiden polkijat olisivat itse vielä olleet näkyvissä.
Ja niinpä tapahtui, että muutama minuutti senjälkeen kun Hanson oli tervehtinyt leiriin palaavaa jalosukuista Morison Baynesia, livahti Korak rasahduksetta sen lähellä kasvavaan puuhun. Siellä hän lymysi myöhäiseen iltapäivään, eikä nuori englantilainen vieläkään näkynyt lähtevän leiristä liikkeelle. Olikohan Miriam tulossa sinne? tuumi Korak. Vähää myöhemmin Hanson ja yksi hänen mustistaan ratsasti leiristä. Korak vain totesi sen. Hän ei erikoisemmin välittänyt siitä, mitä jotkut muut seurueen jäsenistä, paitsi nuori englantilainen, tekivät.
Tuli pimeä, ja yhä viipyi nuori mies leirissä. Hän söi illallista ja poltti senjälkeen monta savuketta. Sitten hän alkoi kävellä edestakaisin telttansa edessä. Paivelusneekerinsä hän piti luonaan alati täyttelemässä nuotiota. Kuului leijonan yskäisy, ja hän meni telttaansa, palaten sieltä pikakivääri kädessä. Jälleen kehoitti hän neekeriä lisäämään risuja tuleen. Korak näki, että hän oli hermostunut ja peloissaan, ja Korakin huuli kiertyi halveksivaan virnistykseen.
Tuoko oli syrjäyttänyt hänet Miriamin sydämessä? Oliko tuokin mies, joka vapisi, kun Numa yskäisi? Kuinka voisi moinen miekkonen suojella Miriamia viidakon lukemattomilta vaaroilta? Ah, mutta hänenhän ei sitä tarvinnutkaan tehdä. He eläisivät eurooppalaisen sivistyksen turvissa, palkattujen, sotilaspukuisten miesten vartioimina. Mitäpä urheutta eurooppalaiselta vaadittiin kainaloisensa kaitsemisessa? Korakin huuli venähti jälleen virnistykseen.
Hanson oli, mukanaan neekeripalvelija, ratsastanut suoraan aukeamalle. Oli jo pimeä, kun he saapuivat perille. Jättäen neekerin sinne ratsasti Hanson tasangon syrjään, pidellen suitsista hänen hevostaan. Siellä hän odotti. Kello oli yhdeksän, ennenkuin hän näki yksinäisen olennon ratsastavan täyttä neliä häntä kohti kartanon suunnalta. Muutamia minuutteja myöhemmin pysähdytti Miriam hevosensa hänen viereensä. Tyttö oli hermostunut, ja hänen poskensa hehkuivat. Hansonin tuntiessaan hän peräytyi säpsähtäen.
"Herra Baynesin hevonen kaatui hänen päällensä, ja hän nyrjähdytti nilkkansa", riensi Hanson selittämään. "Hänen oli vaikea tulla, minkä vuoksi hän lähetti minut neitiä vastaan, saattaakseni neidin leiriin."
Tyttö ei voinut pimeässä nähdä ahnetta, voitonriemuista ilmettä puhujan kasvoilla.
"Meidän on parasta rientää", jatkoi Hanson, "sillä nyt pitää ajaa aika rivakasti, jollemme tahdo, että meidät tavoitetaan."
"Loukkautuiko hän pahasti?" kysyi Miriam.
"Vain pieni nyrjähdys", vastasi Hanson. "Hän kykenee kyllä ratsastamaan; mutta meistä kummastakin oli viisaampaa, että hän tämän yön makaisi ja lepäisi, sillä lähiviikkoina tulee paljon rasittavaa ratsastusta."
"Niin", myönsi tyttö.
Hanson käänsi poninsa, ja Miriam seurasi häntä. He ratsastivat viidakon syrjää pitkin pohjoiseen lähes kaksi kilometriä ja kääntyivät sitten suoraan länteen. Miriam seurasi kiinnittämättä suurta huomiota suuntaan. Hän ei tarkoin tiennyt, missä Hansonin leiri oli, eikä aavistanut, että tämä ei vienytkään häntä sinne päin. Kaiken yötä he ratsastivat länttä kohti. Aamun tullen Hanson salli pienen pysähdyksen heidän murkinoidakseen; sitä varten hän ennen leiristä lähtöä oli sullonut molemmat satulapussinsa ruokavaroja täyteen. Sitten he pyrkivät taas eteenpäin eivätkä pysähtyneet toistamiseen, ennenkuin Hanson keskipäivän helteessä seisahdutti ratsunsa ja viittasi tyttöä astumaan satulasta maahan.
"Nukahdamme tässä hetkisen ja panemme ponit ruohikkoon syömään", sanoi hän.
"En aavistanutkaan, että leiri on niin etäällä", huomautti Miriam.
"Minä käskin niitä lähtemään liikkeelle päivänkoitossa", selitti kauppias, "jotta pääsemme hyvään alkuun. Tiesin, että te ja minä voimme helposti saavuttaa kuormitetun safarin. Kenties emme tavoita niitä ennenkuin vasta huomenna."
Mutta vaikka he matkustivat osan yöstä ja koko seuraavan päivän, ei näkynyt merkkiäkään heidän edellään liikkuvasta safarista. Viidakkoelämässä kehittynyt huomiokyky teki Miriamille selväksi, että kukaan ei ollut samonnut heidän edellään moneen päivään. Silloin tällöin hän näki joitakin vanhoja jälkiä, hyvin vanhoja, monien jalkain polkemia. Enimmäkseen he seurasivat tätä selvästi merkittyä uraa norsupolkuja pitkin ja puistomaisten lehtojen läpi. Se oli ihanteellinen reitti, kun oli ratsastettava nopeasti.
Vihdoin kävi Miriam epäluuloiseksi. Vähitellen oli hänen vieressään ratsastavan miehen sävy alkanut muuttua. Usein hän joutui panemaan merkille, että Hanson ahmi häntä silmillään. Alati tunkeutui hänen mieleensä aikaisempi epäluulo entisestä tutustumisesta. Joskus, jossakin, hän oli tämän miehen ennen tavannut. Kauppias ei näkynyt ajaneen partaansa moneen päivään. Vaalea sänki oli alkanut peittää hänen kaulaansa, poskiansa ja leukaansa, ja samalla vakiintui tytössä se tunne, että mies ei ollut hänelle outo.
Mutta vasta seuraavana päivänä alkoi Miriam kapinoida. Hän pysähdytti vihdoin poninsa ja ilmaisi epäilynsä. Hanson vakuutti hänelle, että leiri oli ainoastaan muutaman kilometrin päässä.
"Meidän olisi pitänyt saavuttaa heidät eilen", sanoi hän. "Niiden on täytynyt marssia paljoa nopeammin kuin luulin mahdolliseksi."
"Tästä he eivät ole ollenkaan menneet", sanoi Miriam. "Jäljet, joita olemme seuranneet, ovat viikkoja vanhat."
Hanson nauroi.
"Oh, sekö on vikana, niinkö?" huudahti hän. "Miksette sitä ennen sanonut? Olisin voinut helposti selittää. Me emme ratsasta samaa reittiä, mutta vielä tänään pääsemme heidän jäljilleen, ellemme heitä itseä tavoittaisikaan."
Nyt vihdoinkin tiesi Miriam, että mies valehteli hänelle. Mikä hupsu hänen täytyi ollakaan luullakseen, että kukaan voisi uskoa niin naurettavaa selitystä! Kuka olisi kyllin typerä uskoakseen, että he jo olisivat voineet odottaa tavoittavansa toisen joukon — ja Hanson oli tosiaan vakuutellut sitä joka hetki odottaneensa, — kun sen reitti yhtyisi heidän omaansa vasta penikulmain päässä?
Miriam salasi kuitenkin mietteensä, suunnitellen karkaamista ensi tilaisuudessa kun ehkä sattuisi olemaan riittävän välimatkan päässä vangitsijastaan, jollaisena hän Hansonia nyt piti, jotta voisi jotakuinkin varmasti toivoa ehtivänsä hänen ulottuvistaan. Hän tarkkasi miehen kasvoja alati, milloin se vain huomaamatta kävi päinsä. Ärsyttävästi ilvehtivät yhä nuo tutunomaiset piirteet hänen muistelemisyrityksilleen. Missä hän oli tuon miehen tavannut? Missä oloissa he olivat kohdanneet toisensa ennenkuin Miriam oli nähnyt hänet Bwanan maatilalla? Hän ajatteli niitä harvoja valkoisia miehiä, joita koskaan oli tuntenut. Muutamia sellaisia oli saapunut viidakkoon hänen isänsä duariin. Harvoja kylläkin, mutta sentään joitakuita. Ah, nyt hän tiesi! Siellä hän oli Hansonin nähnyt! Hän oli jo pääsemäisillään selville siitä, kuka tuo mies oli, mutta hetkistä myöhemmin petti hänen muistinsa jälleen. Oli iltapäivän puoliväli, kun he äkkiä putkahtivat viidakosta leveän ja tyynen virran partaalle. Sen takaa vastapäiseltä rannalta eroitti Miriam korkealla okaisista pensaista kyhätyllä varustuksella ympäröidyn leirin.
"Olemme vihdoinkin perillä", sanoi Hanson. Hän veti revolverin tupesta ja laukaisi ilmaan. Heti syntyi liikettä leirissä joen toisella puolella. Mustia miehiä juoksi alas virran partaalle. Hanson huusi niille. Mutta ei näkynyt merkkiäkään hänen jalosukuisuudestaan Morison Baynesista. Isäntänsä ohjeita totellen astui neekereitä kanoottiin, ja he soutivat joen yli. Hanson sijoitti Miriamin pieneen alukseen ja astui siihen itsekin jättäen kaksi neekeriä vartioimaan hevosia, joita noutamaan kanootin oli määrä palata uittaakseen ne ylitse leirin-puoliselle rannalle. Leiriin tultuansa Miriam kysyi Baynesia. Hetkeksi oli hänen pelkonsa tyyntynyt, kun hän näki leirin, jota oli alkanut pitää pikemminkin satuna. Hanson osoitti aitauksen keskellä olevaa ainoata telttaa.
"Tuolla", sanoi hän ja lähti astumaan edellä sitä kohti. Heidän päästyään teltalle hän kohotti ovikaistaletta ja viittasi Miriamia menemään sisälle. Miriam meni ja katseli ympärilleen. Teltta oli tyhjä. Hän kääntyi Hansoniin päin. Miehen kasvoilla oli leveä virnistys.
"Missä on herra Baynes?" kysyi neitonen.
"Hän ei ole täällä", vastasi Hanson. "En ainakaan minä häntä näe; näkeekö neiti? Mutta minä olen täällä, ja minä olen hitto soikoon uljaampi mies kuin hän konsaan. Ette häntä enää tarvitse, kun olette saanut minut", ja nauraa hohottaen hän tavoitti tyttöä.
Miriam ponnisteli vapautuakseen. Hanson tarrautui hänen käsivarsiinsa ja ruumiiseensa voimakkain, puristavin ottein ja työnsi häntä verkalleen taemmaksi teltan perälle kasattuja huopapeitteitä kohti. Hänen kasvonsa olivat lähellä tytön kasvoja. Hänen silmänsä kapenivat kahdeksi kuumeiseksi, kiihkeää intohimoa hehkuvaksi raoksi. Ponnistellessaan irti Miriam tuijotti suoraan hänen kasvoihinsa, ja silloin muistui äkkiä hänen mieleensä samanlainen kohtaus, jossa hän oli ollut mukana, ja nyt hän tunsi hätyyttäjänsä täydellisesti. Se oli sama ruotsalainen Malbin, joka oli hyökännyt hänen kimppuunsa kerran ennen, joka oli ampunut häntä auttamaan rientäneen toverinsa ja jonka käsistä Bwana oli hänet pelastanut. Miehen sileiksi ajellut kasvot olivat hänet pettäneet, mutta jälleen orastava parta ja olosuhteiden yhtäläisyys palauttivat tuntemisen nopeasti ja varmasti.
Tänään vain ei olisi mitään Bwanaa häntä pelastamassa.
YHDESKOLMATTA LUKU
Vihaa ja rakkautta
Neekeri, jonka Malbin oli jättänyt odottamaan aukeamalle, määräten hänet pysymään siellä, kunnes itse palaisi, istui tuntikauden puun juurella, ja sitten hänet äkkiä säikähdytti leijonan yskäisevä murahdus takaapäin. Kuolemanpelko pakotti hänet vikkelästi kiipeämään puun oksille, ja hetkistä myöhemmin astui eläinten kuningas näyttämölle, mennen antiloopin raadon luo, jota alkuasukas ei siihen asti ollut huomannut.
Peto aterioitsi päivännousuun asti, sillä välin kun neekeri retkotti unettomana orrellaan ihmetellen, mihin hänen isäntänsä ja molemmat ponit olivat joutuneet. Hän oli ollut vuosikauden Malbinin palveluksessa ja siis jokseenkin hyvin tutustunut valkoihoisen luonteeseen. Nyt tämä kokemus sai hänet uskomaan, että hänet oli ehdoin tahdoin hyljätty. Kuten muutkin Malbinin seuralaisista, vihasi tämä neekeri isäntäänsä koko sydämestänsä, — pelko oli ainoa side, joka piti häntä valkoisen miehen luona. Hänen nykyinen vaarallinen ja epämukava tilansa lisäsi vain virikettä hänen vihansa liekkiin. Auringon noustessa vetäytyi leijona takaisin viidakkoon, ja neekeri astui alas puustansa ja lähti pitkälle matkalleen takaisin leiriin. Alkeellisissa aivoissaan hän hautoi erilaisia hirmuisia kostontuumia, joita kuitenkaan ei olisi tohtinut panna täytäntöön, kun koetuksen aika tulisi ja hän seisoisi kasvoista kasvoihin hallitsevan rodun edustajan edessä.
Parin kilometrin päässä aukeamalta hän tapasi ponien jäljet, jotka leikkasivat suorassa kulmassa hänen omiansa. Hänen mustiin silmiinsä välähti viekas katse. Hän nauroi täyttä kurkkua ja lyödä läiskäytti reisiinsä.
Neekerit ovat väsymättömiä jaarittelijoita, mikä tietenkin kiertoteitse sanoen merkitsee, että he ovat ihmisiä. Malbinin pojat eivät olleet poikkeuksena tästä säännöstä, ja koska monet heistä olivat olleet hänen palveluksessaan eri aikoina viime kymmenen vuoden kuluessa, ei hänen teoissaan ja elämässään Afrikan erämaissa ollut paljoa sellaista, mitä he kaikki eivät joko välittömästi tai kuulopuheista tienneet.
Ja kun tämä neekeri siis tunsi isäntänsä ja monet hänen aikaisemmista teoistaan ja myöskin tiesi koko joukon Malbinin ja Baynesin suunnitelmista, joista hän tai toiset palkolliset olivat sattuneet kuulemaan näiden keskustelevan, ja kun hän sitäpaitsi esimiesten rupattelusta hyvin tiesi, että puolet Malbinin joukosta oli leiriytynyt ison virran varrelle kauaksi lännen puolelle, ei hänen ollut vaikea kiertää irrallisia lankoja keräksi, saaden päätelmiensä loppusummaksi, että hänen isäntänsä oli aivan varmaan pettänyt toisen valkoihoisen ja vienyt hänen naisensa läntiseen leiriinsä, jolloin englantilainen oli jätetty kaikkein pelkäämän suuren Bwanan tavoitettavaksi ja rangaistavaksi. Taas paljasti mies vahvat valkoiset hammasrivinsä, nauroi ääneensä ja riensi yhä eteenpäin, juosten itsepintaisen vinhasti, joten matka edistyi ihmeellisen nopeasti.
Ruotsalaisen leirissä oli hänen jalosukuisuutensa Morison viettänyt melkein unettoman yön hermostuneena, epäillen, pahaa aavistellen ja peloissaan. Aamupuolella hän oli lopen uupuneena nukahtanut. Safarin johtaja herätti hänet vähän jälkeen auringonnousun, muistuttaakseen hänelle, että heidän oli heti jatkettava matkaansa pohjoista kohti. Baynes vitkasteli. Hän halusi odottaa "Hansonia" ja Miriamia. Esimies kannusti häntä kuvailemalla viivyttelyn vaaraa. Mies tunsi isäntänsä suunnitelmat kyllin hyvin tietääkseen, että tämä oli tehnyt jotakin, mikä herättäisi suuren Bwanan suuttumuksen, ja että paha heidät kaikki perisi, jos heidät suuren Bwanan maassa tavoitettaisiin. Tämä vihjaus hälytti Baynesin.
Entä jos suuri Bwana, kuten esimies häntä nimitti, oli yllättänyt "Hansonin" katalasta hommasta? Eikö hän arvaisi asian oikeaa laitaa ja mahdollisesti jo ollut matkalla häntä kiinni ottamaan ja rankaisemaan? Baynes oli kuullut isäntänsä siekailemattomasta menettelystä suurten ja pienten pahantekijäin rankaisemisessa, jotka olivat rikkoneet hänen vähäisen, villin maailmansa lakeja tai tapoja vastaan — sen maailman, joka sijaitsi "rajoiksi" nimitettyjen kartoitettujen linjojen tuolla puolen. Tässä villissä maassa, jossa ei ollut lakia, oli suuri Bwana lakina itselleen ja koko ympäristölleen. Huhuttiinpa hänen tuominneen kuolemaan valkoisen miehen, joka oli pidellyt pahoin alkuasukastyttöä.
Tämän jutun muistaessaan tunsi Baynes puistatusta ja koetti arvailla, mitä hänen isäntänsä tekisi miehelle, joka oli yrittänyt varastaa hänen nuoren valkoisen holhokkinsa. Se ajatus kavahdutti hänet pystyyn.
"Niin", sanoi hän hermostuneesti, "meidän tulee heti lähteä täältä.
Tunnetko reitin pohjoiseen?"
Esimies tunsi sen ja toimitti safarin viivyttelemättä matkalle,
Oli keskipäivä, kun väsynyt ja hiestynyt juoksija saavutti eteenpäin pyrkivän pienen jonon. Hänen toverinsa tervehtivät häntä iloisin huudoin, ja hän kertoi heille kaikki mitä tiesi ja arvasi heidän isäntänsä toimista, niin että asiat olivat selvillä koko safarille ennenkuin Baynes, joka ratsasti jonon etupäässä, sai kuulla tapahtumista ja Malbinin edellisenä iltana aukeamalle heittämän neekerin kuvitteluista.
Kun hänen jalosukuisuutensa Morison oli kuunnellut kaikkea, mitä "pojalla" oli kerrottavaa, ja huomannut kauppiaan käyttäneen häntä välikappaleena, siten saadakseen Miriamin haltuunsa, kuohahti hänen verensä raivosta, ja hän vapisi tytön turvallisuuden puolesta.
Että toinen ei suunnitellut pahempaa kuin mitä hän itse oli aikonut, ei mitenkään lieventänyt toisen rikoksen kataluutta. Alussa hänen mieleensä ei juolahtanut, että hän olisi tehnyt Miriamille vääryyttä yhtä paljon kuin otaksui "Hansonilla" olevan mielessä. Nyt hän raivosi pikemminkin kuin mies, joka on lyöty omassa pelissään ja jolta on riistetty hänen jo omanaan pitämänsä saalis.
"Tiedätkö mihin isäntäsi on mennyt?" kysyi hän neekeriltä.
"Kyllä, herra", vastasi musta. "Hän ratsasti toiseen leiriin, jonka vieressä iso afi virtaa kauas päivänlaskua kohti."
"Voitko opastaa minut sinne?" kysyi Baynes.
Neekeri nyökkäsi myöntävästi. Tässä hän näki tilaisuuden kostaa vihatulle isännälleen ja samalla välttää suuren Bwanan vihan, hänen kun kaikki varmasti otaksuivat ryhtyvän ensiksi ajamaan takaa pohjoista safaria.
"Voimmeko me kahden saavuttaa hänen leirinsä?" kysyi hänen jalosukuisuutensa Morison.
"Kyllä, herra", vakuutti musta.
Baynes kääntyi esimiestä puhuttelemaan. Hän oli nyt selvillä "Hansonin" suunnitelmista. Hän käsitti, miksi tämä oli halunnut siirtää leirinsä mahdollisimman kauaksi suuren Bwanan alueen pohjoisrajaa kohti, — siten hän saisi enemmän aikaa paetakseen länsirannikolle päin, sillä välin kun suuri Bwana ajoi pohjoista joukkoa takaa. No niin, Baynes käyttäisi miehen suunnitelmia omiin tarkoituksiinsa. Hänenkin täytyi välttää isäntänsä kynsiin joutumista.
"Voit marssittaa miehiä niin kauaksi pohjoiseen kuin mahdollista", sanoi hän johtajalle. "Minä palaan ja koetan eksyttää suuren Bwanan lähtemään länteen päin."
Neekeri murahti myöntymykseksi. Hän ei halunnut seurata tätä outoa valkoista miestä, joka öisin oli peloissaan; vielä vähemmän hän halusi joutua suuren Bwanan hillittömäin soturien armoille, koska niiden ja hänen väkensä välillä oli kauan vallinnut verivihollisuus; ja hän oli sitäpaitsi perin riemuissaan laillisesta syystä, joka oikeutti hänet karkaamaan suuresti vihatun ruotsalaisen isäntänsä luota. Hän tunsi tien pohjoiseen ja omaan maahansa, vaikka valkoiset miehet eivät sitä tunteneet — oikopolun karun ylätasangon poikki, missä oli vesireikiä, joista silloin tällöin tämän kuivan seudun liepeitse vaeltavat valkoiset metsästäjät ja retkeilijät eivät olleet uneksineetkaan. Hän saattoi eksyttää jäljiltään suuren Bwanankin, jos hän ryhtyisi takaa-ajoon, ja nämä mietteet etualalla mielessään hän kokosi Malbinin safarin jäännökset jonkinlaiseen järjestykseen ja lähti liikkeelle pohjoiseen päin. Ja hänen jalosukuisuutensa Morison Baynesia opasti musta "poika" viidakkoihin lounaista kohti.
Korak oli odotellut leirin vieressä tarkaten jalosukuista Morisonia, kunnes safari oli lähtenyt pohjoiseen. Sitten hän varmana siitä, että nuori englantilainen oli menossa etsimään Miriamia väärältä suunnalta, oli jättänyt hänet ja palannut verkalleen sille paikalle, missä oli sydämensä kaivatun nähnyt toisen miehen syleilyssä.
Niin suuri oli ollut hänen onnensa, kun hän näki Miriamin elossa, että hetkiseksi eivät mustasukkaisuuden mietteet olleet häntä kiusanneet. Myöhemmin oli hänessä herännyt sellaisia ajatuksia — synkkiä, verenhimoisia ajatuksia, jotka olisivat pöyristyttäneet Morisonia, jos tämä olisi aavistanut niitä liikkuvan viilin olennon aivoissa sen salaa hiipiessä metsän jättiläisten oksilla, vaaniessaan "Hansonia" ja tytön tuloa.
Murheellisena samoili Korak viidakossa tasangon syrjillä odottaen
Miriaminsa saapumista — Miriamin, joka ei koskaan tullut.
Mutta sensijaan tuli toinen — kookas, leveäharteinen, khakipukuinen mies kiiltävänmustan soturijoukon etunenässä. Miehellä oli kovat, synkät piirteet ja hänen suupielissään ja silmissään syvän surun ilme — niin syvän, että hänen kasvoissaan kuvastuva raivo ei voinut sitä haihduttaa.
Korak näki hänen kulkevan alitseen, itse piillessään puussa, pienen kohtalokkaan aukeaman syrjässä, samassa, jonka oksilla jo aikaisemmin oli väijynyt. Hän näki miehen tulevan ja istui jäykistyneenä, kylmänä ja tuskaisena hänen yläpuolellaan. Mies tutki maata alinomaa hyvin huolellisesti, ja Korak istui yhä puussansa katsellen häntä silmillä, jotka melkein tylstyivät yhtämittaisesta ajatuksettomasta tuijotuksesta, ja näki hänen viittaavan miehilleen merkiksi, että oli löytänyt sen, mitä etsi, ja sitten poistuvan pohjoista kohti; ja yhä istui Korak kuin kuvapatsas, verta vuotavin sydämin, mykkänä, viheliäisenä. Tuntia myöhemmin hän lähti verkalleen takaisin viidakkoon länttä kohti. Hän liikkui välinpitämättömänä, pää painuksissa ja hartiat kumarassa kuin vanha mies, joka kantaa niskoillaan suuren surun taakkaa.
Seuraten mustaa opastansa ponnisteli Baynes tuuhean vesakon läpi, ratsastaen syvään kumartuneena hevosensa kaulaa vasten, ja usein hän astui maahankin, milloin matalat oksat riippuivat liian lähellä maata salliakseen hänen jäädä satulaan. Neekeri opasti häntä suorinta tietä, joka ei ratsastajalle ollut laisinkaan mikään tie, ja ensimmäisen päivämatkan jälkeen täytyi nuoren englantilaisen jättää ratsunsa ja seurata vikkelää opastansa yksinomaan jalkaisin.
Vaelluksen pitkien tuntien kuluessa hänen jalosukuisuudellaan oli runsaasti aikaa miettiä, ja hänen kuvaillessaan itselleen, mikä kohtalo luultavasti odotti Miriamia ruotsalaisen käsissä, yltyi hänen raivonsa miestä vastaan yhä suuremmaksi. Mutta sitten hän tuli tajunneeksi, että juuri hänen omat halpamaiset vehkeensä olivat saattaneet tytön tähän kauheaan asemaan ja että neitosta "Hansonin" käsistä pelastuneenakin olisi odottanut vain vähän parempi kohtalo hänen itsensä hallussa.
Samalla selvisi hänelle sekin, että Miriam oli hänelle äärettömän paljoa kalliimpi kuin hän oli ennen kuvitellut. Ensi kertaa hän alkoi verrata tätä tyttöä muihin tuttavapiirinsä naisiin — syntyperältään ja asemaltaan ylhäisiin naisiin — ja melkein kummastui huomatessaan, että nuori arabialaistyttö silloin ei joutunut huonommalle puolelle. Ja niin hän "Hansonia" vihatessaan joutui vihaamaan ja inhoamaan itseänsäkin, nähden itsensä ja petollisen menettelynsä kaikessa halveksittavassa rumuudessaan.
Niinpä intohimo, jota tämä mies oli tuntenut itseänsä yhteiskunnallisesti alhaisempana pitämäänsä tyttöä kohtaan, muuttui häpeän poltteessa, tosiasiain ankarassa tulessa, oikeaksi rakkaudeksi. Ja hänen hoippuessaan eteenpäin paloi hänen rinnassaan vastaheränneen rakkauden ohella toinenkin suuri intohimo — vimmattu viha, joka pakotti hänet rientämään kostontyöhön.
Mukavuuteen ja ylellisyyteen tottuneena hänen ei koskaan ollut tarvinnut kokea niitä vaikeuksia ja kidutuksia, jotka nyt olivat hänen alituiset kumppaninsa. Mutta revityistä vaatteistaan ja verille raadellusta ihostaan huolimatta hän hoputti neekeriä yhä nopeampaan vauhtiin, vaikka hän itse joka kymmenen askeleen päästä kaatui uupumuksesta.
Kosto kannusti hänen voimiaan — kosto ja se tunne, että hän kärsimyksellään edes osittain sovitti rikoksen, jonka oli rakastamaansa tyttöä kohtaan tehnyt; sillä toivo pelastaa Miriam kohtalosta, johon hän itse oli tytön houkutellut, oli jo alussa häneltä haihtunut. "Liian myöhään! Liian myöhään!" Nuo sanat säestivät synkästi vaeltajan askeleita. "Liian myöhään! Pelastus liian myöhäinen — mutta ei kosto!" Se ajatus karkaisi häntä.
Vasta kun tuli niin pimeä, ettei voinut nähdä eteensä, hän salli pysähtyä. Toistakymmentä kertaa iltapäivän kuluessa hän oli uhannut heti tappaa oppaansa, kun tämä uupuneena ehdotti levähdystä. Neekeri oli kauhuissaan. Hän ei voinut käsittää valkoisessa miehessä äkkiä tapahtunutta merkillistä muutosta, tämä kun vielä edellisenä yönä oli ollut niin pimeänarka. Hän olisi karannut moisen peloittavan isännän luota, jos hänellä vain olisi ollut siihen tilaisuutta; mutta Baynes arvasi, että sellainen aie saattoi pälkähtää hänen päähänsä, eikä siis suonut hänelle pienintäkään mahdollisuutta karkaamiseen. Hän pysytteli päivällä neekerin lähettyvillä, ja öisin he nukkuivat kyljitysten jonkinlaisessa kehässä, joka oli okaisista varvuista ja pensaista kyhätty heikoksi suojaksi vaaniskelevia petoja vastaan.
Että hänen jalosukuisuutensa Morison saattoi laisinkaan nukkua villin viidakon keskellä, oli riittävä todistus hänessä viime vuorokauden ajalla tapahtuneesta muutoksesta, ja että hän alentui nukkumaan neekerin vieressä, joka ei tuoksunut kovin suloiselta, viittasi lisäksi aavistamattomiin hänessä uinuviin kansanvaltaisiin kehitysmahdollisuuksiin.
Aamulla hän tunsi itsensä jäykäksi, ontuvaksi ja helläksi koko ruumiiltaan, mutta silti hän päätti ponnistaa eteenpäin ajaakseen "Hansonia" takaa niin ripeästi kuin mahdollista. Kiväärillään hän kaatoi kauriin pienen joen kaalamolta hiukan myöhemmin kuin olivat einehtimättä lähteneet liikkeelle. Nuristen hän suostui pysähtymään, kunnes olivat paistaneet sen lihaa ja syöneet, ja sitten riennettiin taas eteenpäin aarniometsän puiden, köynnösten ja vesakon läpi.
Tällä välin vaelteli Korak verkalleen läntiseen suuntaan, saapuen Tantorin, norsun, jäljille, jonka tapasi syömässä viidakon tuuheassa varjossa. Yksinäinen ja murehtiva apinamies ilahtui ison ystävänsä seurasta. Hellästi kiertyi mutkitteleva kärsä hänen vyötäisilleen, ja hänet heilautettiin mahtavalle selälle, missä hän niin usein ennenkin oli lojunut ja uinaillen kuluttanut pitkiä iltapäiviä.
Etäällä pohjoisessa seurasi suuri Bwana mustine sotureineen itsepintaisesti äsken keksimiään pakenevan safarin jälkiä, jotka viekoittelivat heidät yhä kauemmaksi pelastettavastaan, sillä välin kun rouva, joka oli rakastanut Miriamia kuin omaa lastansa, maatilalla odotteli levottomana ja suruissaan pelastusjoukon ja tytön palaamista, sillä hän oli varma, että hänen voittamaton herransa ja puolisonsa toisi Miriamin tullessaan takaisin.
KAHDESKOLMATTA LUKU
Pako leiristä
Miriamin ponnistellessa Malbinin kanssa, kädet kytkettyinä kylkiä vasten miehen jäntevässä puristuksessa, sammui toivo hänen sydämestään. Hän ei äännähtänyt sanaakaan, sillä hän käsitti, ettei ollut ketään, joka tulisi häntä auttamaan, ja jo aikaisemman elämänsäkin kokemuksista tiesi viidakon kasvatti, kuinka turhia avunhuudot olivat sikäläisessä villissä maailmassa.
Mutta kun hän näin taisteli vapautuakseen, joutui toinen käsi koskettamaan Malbinin revolverin perää, aseen riippuessa tupessa hänen lanteellaan. Verkalleen laahasi mies häntä huopapeitteitä kohti, ja verkalleen kiertyivät tytön sormet halutun kapineen ympäri ja vetivät sen kotelosta.
Silloin, Malbinin seisoessa sekasotkuisen peitekasan syrjässä, lakkasi Miriam — äkkiä ja hätyyttäjän sitä odottamatta — vetäytymästä poispäin hänestä ja paiskautui yhtä nopeasti koko voimallaan häntä vasten, niin että Malbin retkahti taaksepäin, kompastui vuodepahaiseen ja lensi selälleen. Vaistomaisesti ponnahti hänen kätensä tukemaan, ja samassa silmänräpäyksessä ojensi Miriam revolverin hänen rintaansa vasten ja veti liipaisimesta.
Mutta hana napsahti tuloksetta tyhjään patruunaan, ja Malbin oli jälleen pystyssä tavoittaen tyttöä. Hetkiseksi tämä vältti hänet ja juoksi teltan aukkoa kohti; mutta juuri ovensuussa laskeutui raskas käsi hänen olalleen ja kiskoi häntä takaisin. Kääntyen Malbiniin päin raivokkaana kuin haavoitettu naarasleijona Miriam tarttui revolverin pitkään piippuun, heilautti asetta korkealla ilmassa ja mätkäisi sillä miestä vasten naamaa.
Tuskasta ja raivosta kiroten Malbin horjahti taaksepäin, hänen kätensä irtautuivat tytöstä, ja hän vaipui tajutonna maahan. Katsomatta häneen sen enempää Miriam pakeni ulkoilmaan. Muutamat neekerit näkivät hänet ja yrittivät ehkäistä hänen pakoansa, mutta tyhjällä aseellaan uhaten hän piti heitä loitolla. Ja niin hän pääsi ympäröivän boman toiselle puolen ja katosi viidakkoon etelää kohti.
Pienenä manganina oppimilleen kiipeämisvaistoille uskollisena Miriam riensi suoraa päätä puun oksille, ja siellä hän riisui ratsastushameensa, kenkänsä ja sukkansa, sillä hän tiesi, että hänellä oli edessään pitkä pakoretki, jolla nämä vaatekappaleet olisivat liian haitalliset. Lyhyet ratsastushousut ja tiukka nuttu saisivat suojata kylmää ja okaita vastaan, eivätkä ne ehkäisisi kovin paljon hänen liikkeitänsä; mutta hame ja kengät olivat puissa kiipeillessä mahdottomat.
Hän ei ollut ehtinyt pitkälle, ennenkuin alkoi käsittää, kuinka vähän toiveita hänellä saattoi olla eloonjäämisestä ilman puolustusneuvoja tai pyydystysasetta. Miksei hän ollut huomannut riuhtaista patruunavyötä Malbinilta ennenkuin lähti hänen teltastaan? Jos olisi ollut luoteja revolveriin, olisi hän kaiketi voinut ampua pieniä riistaeläimiä ja suojella itseänsä kaikilta muilta, paitsi kaikkein julmimmilta vihollisilta, jotka ahdistaisivat häntä matkalla Bwanan ja My Dearin "kotilieden" ääreen.
Tämä ajatus muuttui päätökseksi palata noutamaan halutut ammukset. Hän käsitti antautuvansa suureen jälleenvangitsemisen vaaraan; mutta eihän hän kykenemättömänä puolustukseen ja ruuanhankintaan voinut toivoa koskaan pääsevänsä turvaan. Ja niinpä hän kääntyi jälleen leiriä kohti, josta vastikään oli päässyt karkaamaan.
Hän otaksui Malbinin kuolleen — niin hirvittävän iskun hän oli miehelle antanut — ja toivoi pimeän tullen saavansa tilaisuuden hiipiä leiriin ja etsiä hänen teltastaan patruunavyötä. Mutta tuskin hän oli keksinyt piilopaikan isosta puusta boman vierestä, mistä voisi tarkata tarvitsematta pelätä, että hänet huomattaisiin, kun hän näki ruotsalaisen tulevan teltasta pyyhkien verta kasvoiltaan ja karjuen kirouksia ja kysymyksiä säikähtyneille seuralaisilleen.
Vähää myöhemmin lähti koko leiri etsimään Miriamia, ja kohta kun tämä oli varma, että kaikki olivat menneet, astui hän alas piilopaikastaan ja juoksi nopeasti aukeaman yli Malbinin telttaan.
Kiireesti tähystäen siellä eri puolille hän ei keksinyt mitään ampumavaroja; mutta yhdessä nurkassa oli matka-arkku, johon ruotsalainen oli sullonut yksityistä omaisuuttansa ja jonka hän oli safarin esimiehellä tuottanut läntiseen leiriinsä.
Miriam kävi käsiksi arkkuun toivoen, että siinä kenties oli vara-ammuksia. Nopeasti hän irroitti nyörit sen kanvassipäällyksestä ja hetkistä myöhemmin nosti kannen laatikosta, ryhtyen penkomaan sinne kasattua sekalaista pikkutavaraa. Siellä oli kirjeitä, papereita, vanhoja sanomalehtileikkeleitä ja muun muassa pienen tytön valokuvakin, jonka taakse oli liisteröity pariisilaisesta päivälehdestä leikattu pätkä — ajan ja hypistelyn kellastuttama ja himmentämä kyhäys, josta hän ei saanut selvää. Mutta tässä valokuvassa, joka oli jäljennetty sanomalehtileikkeleeseenkin, oli jotakin, mikä kiinnitti hänen huomionsa. Missä hän oli tuon kuvan ennen nähnyt? Ja sitten selvisi hänelle äkkiä, että se oli kuva hänestä itsestään sellaisena kuin hän oli ollut monta monituista vuotta sitten.
Missä se oli otettu? Kuinka se oli joutunut tuon miehen haltuun? Miksi se oli jäljennetty sanomalehteen? Mitä nuo himmenneet painokirjaimet siitä kertoivat?
Miriam tuli ymmälle arvoituksesta, jonka ammusten etsintä oli hänen eteensä loihtinut. Hän seisoi jonkun aikaa tuijottaen himmentyneeseen valokuvaan ja muisti sitten ammukset, joita hakemaan oli tullut. Kääntyen taas arkulle hän penkoi sen pohjaa, ja sieltä hän eräästä kulmasta löysi pienen patruunalaatikon. Yksi ainoa silmäys riitti toteamaan, että ne hyvinkin sopivat aseeseen, jonka hän oli työntänyt ratsastushousujensa vyötärön sisäpuolelle, ja pistäen ne taskuunsa hän kääntyi vielä kerran tarkkaamaan kädessään olevaa omaa muotokuvaansa.
Hänen siinä seistessään ja turhaan yrittäessään tajuta tätä selittämätöntä ongelmaa kuului ääniä. Heti hän havahtui valppaaksi. Äänet lähenivät! Sekuntia myöhemmin kuuli hän synkästi kiroilevan ruotsalaisen puhuvan. Malbin, hänen hätyyttäjänsä, palasi! Miriam juoksi nopeasti teltanaukolle ja kurkisti ulos. Liian myöhään! Hänet oli saarrettu satimeen! Valkoihoinen ja kolme hänen mustaa henkivartijaansa tulivat suoraan aukeaman yli telttaa kohti. Mikä nyt neuvoksi? Miriam kätki valokuvan puseronsa poveen. Nopeasti hän pisti revolverin jokaiseen lokeroon patruunan. Sitten hän peräytyi sisemmälle telttaan, halliten oviaukkoa aseellaan. Miehet pysähtyivät ulkopuolelle, ja Miriam kuuli Malbinin sadatellen antavan määräyksiään. Sitä kesti melkoisen ajan, ja hänen puhuessaan mylvivällä, raakamaisella äänellään tyttö etsi jotakin pakotietä. Kumartuen hän kohotti telttakankaan reunaa ja kurkisti sen alitse. Ketään ei ollut näkyvissä sillä puolella. Heittäytyen vatsalleen hän ryömi seinän alitse, juuri kun Malbin mörähtäen loppuohjeen miehilleen astui telttaan. Miriam kuuli hänen harppaavan lattian poikki, nousi sitten ja livahti kumarassa ihan teltan takana olevaan alkuasukasmajaan. Sinne päästyään hän kääntyi vilkaisemaan taakseen. Ketään ei vieläkään näkynyt. Kukaan ei ollut häntä huomannut. Ja nyt hän kuuli Malbinin teltasta karkeaa kiroilemista. Ruotsalainen oli huomannut laatikkonsa pengotuksi ja tyhjennetyksi. Hän kirkui miehilleen, ja kuullessaan niiden vastaavan Miriam ryntäsi hökkelistä, juosten Malbinin teltasta kauimpana olevaa boman syrjää kohti. Tällä paikalla kohosi aitauksen yläpuolella iso puu, joka velttojen neekerien mielestä oli ollut liian paksu kaadettavaksi. Siksi he olivat jättäneet sen suojavarustuksen sisäpuolelle. Mikä lienee ollutkin syy juuri sen puun säilyttämiseen, oli Miriam siitä kiitollinen, koska se tarjosi hänelle kipeästi kaivatun pakotien, jota hänellä ehkä ei muutoin olisi ollut.
Lymypaikastaan Miriam näki Malbinin jälleen lähtevän viidakkoon, tällä kertaa jättäen leiriin kolmimiehisen neekerivartioston. Hän suuntautui etelää kohti, ja kun hän oli kadonnut näkyvistä, kiersi Miriam suojakehän ulkosyrjitse virran rannalle. Täällä oli ruuhia, joita oli käytetty joukkoa tuotaessa ylitse toiselta rannalta. Ne olivat raskaita kapineita yksinäisen tytön käsiteltäviksi, mutta muuta keinoa ei ollut, ja joen yli hänen täytyi päästä.
Maihinnousupaikka oli aivan leirivartioston näkyvissä. Jos soutaisi heidän silmäinsä edessä virran yli, merkitsisi se varmaa kiinnijoutumista. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin piilossa odottaa pimeän tuloa, jollei sitä ennen sattuisi jotakin onnellista tapausta. Tuntikauden hän tarkkasi vartijoita, joista yksi aina näkyi olevan sellaisella paikalla, mistä heti huomaisi hänet, jos hän yrittäisi työntää jonkun veneistä vesille.
Silloin tuli Malbin esille viidakosta kuumissaan ja puhkuen. Hän riensi heti joelle veneiden luo ja laski niiden lukumäärän. Kaiketi oli hänelle äkkiä juolahtanut mieleen, että tytön oli päästävä virran yli, jos mieli palata suojelijainsa luo. Helpotuksen ilme hänen kasvoillaan, kun hän havaitsi, että kaikki ruuhet olivat tallella, oli riittävänä todistuksena hänen mietteistänsä. Hän kääntyi kiireesti puhuttelemaan esimiestä, joka oli tullut hänen mukanaan viidakosta ja jonka seurassa oli useita muita neekereitä.
Malbinin ohjeita noudattaen he työnsivät vesille kaikki ruuhet, paitsi yhtä. Malbin huusi vartijoille leiriin, ja hetkistä myöhemmin astui koko joukkue veneisiin ja meloi vastavirtaan.
Miriam tarkkasi heitä siihen asti, kun joenpolvi suoraan leirin yläpuolella kätki heidät hänen näkyvistänsä. He olivat poissa! Miriam oli yksinään, ja he olivat jättäneet ruuhen rannalle meloineen! Hän saattoi tuskin uskoa hyvää onneansa. Viivytteleminen olisi nyt ollut kaikkien toiveiden hukkaamista. Hän tuli esille piilopaikastaan, hypähtäen puusta maahan. Ruuhi oli hänestä vain kymmenkunnan metrin päässä. Ylempänä mutkan takana komensi Malbin ruuhet rantaan. Hän nousi maihin esimiehen kanssa ja käveli niemenkärjen poikki, etsiäkseen paikan, mistä voi pitää jätettyä ruuhta silmällä siltä varalta, että se lähtisi liikkeelle. Hän hymyili jo edeltäkäsin, hyvillään sotajuonensa melkein varmasta onnistumisesta, — ennemmin tai myöhemmin saapuisi tyttö takaisin ja yrittäisi yhdellä heidän ruuhistaan virran yli. Mahdollisesti ei tämä ajatus heti juolahtaisi tytön mieleen. Heidän olisi ehkä odotettava päivä tai parikin; mutta että hän tulisi, jos hän eläisi eivätkä viidakkoon häntä etsimään lähetetyt miehet häntä tavoittaisi, siitä oli Malbin varma. Mutta että Miriam palaisi näin pian, sitä hän ei ollut aavistanut; ja niinpä hän päästyään niemen korkeimmalle kohdalle ja saadessaan joen jälleen näkyviinsä, näki jotakin, mikä pakotti vihaisen kirouksen hänen huuliltansa. Saalis oli jo ehtinyt puoliväliin joen poikki.