"Taug!" huusi apinamies. Iso apina nosti silmänsä puuhastaan; hän oli juuri koettamassa katkaista kuivunutta oksaa salaman iskemästä puusta. "Mene lähelle Numaa ja härnää häntä", kehoitti Tarzan, "Ärsytä häntä, kunnes hän hyökkää! Vie hänet pois Mamkan ruumiin luota! Pidätä häntä poissa niin kauan kuin voit!"
Taug nyökkäsi. Hän oli Tarzanista aukeaman vastaisella puolella. Kiskottuaan vihdoin oksan irti puusta hän pudottautui maahan ja lähestyi Numaa, muristen ja kiljuen herjauksiaan. Ärtynyt leijona katsahti häneen ja nousi pystyyn. Numan häntä kohosi jäykkänä pystyyn, ja Taug kääntyi pakoon, sillä hän tunsi tuon varoittavan hyökkäysmerkin.
Leijonan takaa juoksi Tarzan ripeästi aukeaman keskellä viruvan Mamkan ruumiin luokse. Numan huomio oli kokonaan kiintynyt Taugiin, eikä se nähnyt apinamiestä. Sen sijaan peto syöksähti pakenevan uroksen jäljessä, joka ei ollut lähtenyt pakoon hetkistäkään liian aikaisin, sillä saapuessaan lähemmälle puulle hän oli vain metrin tai pari edellä takaa-ajavasta pedosta. Vikkelästi kuin kissa kiipesi raskas ihmisapina runkoa myöten turvaan, Numan kynsien raapaistessa puuta vain muutaman kymmenen sentimetrin päässä hänestä.
Leijona seisoi vähän aikaa puun alla, tuijottaen apinaa ja karjuen, niin että maa vapisi. Sitten se kääntyi palaamaan saaliinsa luokse, mutta samassa sen häntä uudelleen jäykistyi suoraksi, ja peto syöksähti takaisinpäin vieläkin rajummin kuin tullessaan, sillä se näki alastoman ihmisolennon juoksevan toisella laidalla kasvavia puita kohti, saaliin verinen ruho jättiläisolallaan.
Apinat, jotka katselivat kauheata kilpajuoksua turvallisilta paikoilta puista, kiljuivat pilkkasanoja Numalle ja varoituksia Tarzanille. Korkealla oleva aurinko paahtoi kuumasti ja kirkkaasti, valaisten pienellä aukeamalla esitettävän näytelmän toimihenkilöitä ja näyttäen heidät huikaisevan selvästi ympäröivien puiden lehväisissä varjoissa istuville katselijoille. Alastoman nuorukaisen vaaleanruskea ruho, punaisen veren valuessa pitkin hänen sileätä, sametinpehmoista ihoansa, jonka alla lihakset pullistelivat. Hänen takanaan mustaharjainen leijona, viidakon valio-otus, kiitäen pää painuksissa, häntä ojossa päivänpaisteisen aukeaman halki.
Tämäpä oli elämää! Se sai kuolema kintereillään rientävän Tarzanin värähtämään riemusta. Mutta ennättäisikö hän puiden luo, ennenkuin niin lähellä takana vinhasti lähestyvä surma saavuttaisi hänet?
Gunto heilautti itsensä alemmalle oksalle apinamiehen edessä olevassa puussa. Gunto kirkui varoituksia ja neuvoja.
"Ota kiinni minusta!" huusi Tarzan ja hyppäsi raskaine taakkoineen suoraan isoa urosta kohti, joka riippui jalkojensa ja toisen kätensä varassa. Ja Gunto tarttui heihin — kookkaaseen apinamieheen ja tapetun naarasapinan elottomaan ruhoon — tarttui heihin toisella, vankalla, karvaisella kädellään ja kiskaisi heitä ylöspäin, niin että Tarzan sai kiinni läheisestä oksasta.
Heidän allaan hypähti Numa; mutta niin raskaalta ja kömpelöltä kuin Gunto lieneekin näyttänyt, oli hän kuitenkin ketterä kuin Manu, marakatti, joten leijonan kynnet vain raapaisivat verisen viirun hänen toiseen käsivarteensa.
Tarzan vei Mamkan ruumiin korkeaan haarautumaan, josta sitä ei voinut saada edes Shita, pantteri. Numa asteli raivoissaan puun alla edestakaisin, karjuen peloittavasti. Siltä oli riistetty saalis ja myöskin kosto. Se oli totisesti vimmastunut; mutta riistäjät olivat poissa sen ulottuvilta. Vielä vähän aikaa pilkattuaan leijonaa ja viskeltyään sitä he poistuivat, heilautellen itseään puusta toiseen ja herjaten vihollistaan ilkeästi.
Senpäiväinen pikku seikkailu antoi Tarzanille paljon ajattelemisen aihetta. Hän käsitti, miten saattaisi käydä, jos viidakon voimakkaat raatelijat vakavasti kohdistaisivat huomionsa Kertshakin, ison apinan, heimoon. Mutta hän ajatteli myöskin, kuinka hurjasti apinat kiiruhtivat turvaan, kun Numa ensi kerran hypähti heidän keskelleen. Viidakossa on huumori melkein aina julmaa ja kammottavaa. Eläimillä on huumorin tajuntaa hyvin vähän, jos ollenkaan; mutta nuori englantilainen näki huumoria monissa seikoissa, joissa hänen toveriensa mielestä ei ollut lainkaan humoristista puolta.
Varhaisimmasta lapsuudestaan saakka hän oli hautonut kepposia, jotka kovasti pahoittivat hänen apinakumppaneitaan, ja nyt hän näki huumorin apinain pelokkaassa pakokauhussa ja Numan voimattomassa raivossa, tässäkin kaameassa viidakkoseikkailussa, joka oli tuottanut Mamkalle kuoleman ja pannut vaaraan heimon monen muun jäsenen hengen.
Vain muutamia viikkoja myöhemmin karkasi Shita, pantteri, äkkiä heimon kimppuun ja sieppasi pienen balun puusta, johon emo oli sen piilottanut siksi aikaa, kun hän itse oli hakemassa ravintoa. Shita pääsi häiritsemättä tiehensä pienine saaliineen. Tarzania karvasteli pahasti. Hän puheli uroksille siitä, kuinka helposti Numa ja Shita olivat yhden ainoan kuukauden aikana surmanneet heimon kaksi jäsentä.
"Ne ottavat meidät kaikki ruuakseen", hän kiukkuili. "Me vaellamme huolettomina viidakossa lainkaan välittämättä lähestyvistä vihollisista. Ei edes Manu, marakatti, menettele siten. Hän pitää aina pari, kolme tarkkailemassa vihollisia. Pakko ja Wappi (antilooppi) pitävät aina lauman ympärillä muutamia vahdissa toisten syödessä, mutta me, kookkaat manganit, sallimme Numan, Saborin ja Shitan tulla, milloin haluavat, ja viedä meistä jonkun balujensa ravinnoksi."
"Gr-r-rmph", äänsi Numgo.
"Mitä meidän on tehtävä?" kysyi Taug.
"Myöskin meillä pitäisi aina olla kaksi tai kolme vahtimassa Numan, Saborin ja Shitan lähestymistä", vastasi Tarzan. "Muita meidän ei tarvitse pelätä paitsi Histahia, käärmettä, ja pitäessämme silmällä toisia näemme myöskin Histahin, jos hän tulee, vaikka hän luikertelisi kuinka äänettömästi."
Ja niin kävi, että Kertshakin heimon isot apinat sijoittivat tästä lähtien vahteja valvomaan kolmella suunnalla, sillä aikaa kun heimo liikkui ravinnon haussa vähemmän hajallaan kuin aikaisemmin oli ollut tapana.
Mutta Tarzan harhaili yksin, sillä Tarzan oli ihmisolento ja etsi huvia, seikkailuja ja sellaista huumoria kuin jylhä ja hirveä viidakko tarjoaa niille, jotka sen tuntevat eivätkä sitä pelkää — outoa huumoria, jossa hehkuu kiiluvia silmiä ja välkkyy tulipunaista elonnestettä. Toisten etsiessä vain ravintoa ja rakkautta etsi Apinain Tarzan ravintoa ja iloa.
Eräänä päivänä hän keinui puun oksalla Mbongan, päällikön, aarniometsän mustan ihmissyöjän, paalutuksella ympäröidyn kylän laidalla. Kuten monesti ennen näki hän nytkin Rappa Kegan, poppamiehen, verhoutuneena Gorgon, puhvelin, päähän ja vuotaan. Tarzanista oli hupaista nähdä gomangani näyttelemässä Gorgoa; mutta se ei herättänyt hänen mielessään mitään erikoisia ajatuksia, ennenkuin hän sattui huomaamaan Mbongan majan seinälle pingoitetun leijonantaljan, jossa pää oli vielä kiinni. Silloin viilin nuorukaisen kauniille kasvoille levisi hymy.
Hän painui jälleen viidakkoon, kunnes sattuma, vikkelyys, voima ja oveluus, joita tuki hänen ihmeellinen havaitsemiskykynsä, hankkivat hänelle helpon aterian. Jos Tarzan tunsikin, että maailma oli velvollinen pitämään häntä hengissä ja kunnossa, käsitti hän myöskin, että hänen oli itsensä hankittava elatuksensa, eikä ikinä ole ollut parempaa elatuksen hankkijaa kuin tämä englantilaisen loordin poika, joka tunsi vieläkin vähemmän isiensä tapoja kuin isiä itseään, ja näitä hän ei tuntenut lainkaan.
Oli jo aivan pimeä, kun Tarzan palasi Mbongan kylän läheisyyteen ja sijoittui nyt kiiltäväksi hankautuneelle oksalleen kylän laidalla paalutuksen vieressä kasvavaan puuhun. Kun kylässä ei ollut mitään erityistä juhlimisen syytä, oli kylän ainoalla tiellä vain vähän liikettä, sillä ainoastaan mässäykset, jolloin ahmitaan lihaa ja juodaan neekerien olutta, jaksavat viekoitella Mbongan kansan ulkosalle. Tänä iltana he istuivat pakisten keittonuotioittensa ympärillä, nimittäin heimon vanhemmat jäsenet, kun taas nuoret piileksivät parittain palmunlehvillä katettujen majojen luomissa varjoissa.
Tarzan pudottautui keveästi kylään ja hiipi hiljaa Mbongan, päällikön, majalle, pysytellen varovasti synkimmissä pimennoissa. Sieltä hän löysi etsimänsä esineen. Kaikkialla hänen ympärillään oli sotureja; mutta he eivät aavistaneet, että pelätty viidakkohaltia pujotteli niin lähellä heitä, eivätkä he liioin huomanneet hänen ottavan himoamaansa kappaletta ja poistuvan heidän kylästään yhtä meluttomasti kuin oli tullutkin.
Kyyristyttyään myöhemmin sinä iltana nukkumaan oli Tarzan valveilla pitkän aikaa, katsellen tuikkivia tähtiä ja välkkyvää Goroa, kuuta, ja hymyillen. Hän muisti, kuinka hullunkurisilta kookkaat urokset olivat näyttäneet rientäessään mielipuolina turvaan, silloin kun Numa oli syöksähtänyt heidän keskelleen ja surmannut Mamkan, ja kuitenkin hän tiesi heidät rajuiksi ja rohkeiksi. Juuri äkillinen yllätys saattoi heidät kauhun valtaan; mutta siitä ei Tarzan vielä ollut täysin selvillä. Sen hän sai oppia läheisessä tulevaisuudessa.
Hän vaipui uneen leveä hymy kasvoillaan.
Manu, marakatti, herätti hänet seuraavana aamuna nakkelemalla silpomiaan pavunpalkoja hänen ylöspäin käännetyille kasvoilleen vähän matkan päässä hänen yläpuolellaan olevalta oksalta. Tarzan vilkaisi sinne ja hymyili. Hänet oli herätetty samalla tavoin usein ennenkin. Hän ja Manu olivat vilpittömän hyviä ystäviä, ja heidän ystävyytensä oli molemminpuolinen. Joskus Manu saattoi varhain aamulla kiitää herättämään Tarzania ja kertomaan hänelle, että Bara, kauris oli laitumella läheisyydessä tai että Horta, metsäkarju, nukkui mutakuopassa aivan likellä; ja vastapalvelukseksi Tarzan särki kovien pähkinöiden ja hedelmien kuoria Manulle tai säikytti pois Histahin ja Shitan.
Aurinko oli ollut ylhäällä jonkun aikaa, ja heimo oli jo lähtenyt liikkeelle etsimään ravintoa. Manu ilmoitti hänelle suunnan, johon apinat olivat menneet, heilauttamalla kättään ja päästämällä joitakuita heikkoja kitiseviä äännähdyksiään.
"Tule, Manu", käski Tarzan, "niin saat nähdä sellaista, että tanssit riemusta ja kiljut niin paljon kuin pienestä, kurttuisesta päästäsi lähtee! Tule, seuraa Apinain Tarzania!"
Sen sanottuaan hän lähti Manun osoittamaan suuntaan, ja hänen yläpuolellaan hyppeli marakatti lörpötellen, räkättäen ja kirkuen. Tarzanin hartioilla oli se esine, jonka hän edellisenä iltana oli varastanut Mbongan, päällikön, kylästä.
Heimo oli hakemassa ruokaa metsästä saman aukeaman laitamilta, jossa Gunto, Taug ja Tarzan olivat ärsyttäneet Numaa ja lopuksi riistäneet siltä saaliinsa. Joitakuita heimon jäseniä oli itse aukeamalla. He olivat rauhallisia ja huolettomia, sillä olihan kolme vahtia tähyilemässä eri puolilla laumaa. Tarzan oli sen heille opettanut, ja vaikka hän olikin ollut poissa useita päiviä, metsästellen yksin, kuten hän usein teki, tai käyden rannalla sijaitsevassa majassa, niin he eivät olleet vielä unohtaneet hänen neuvoaan; ja jos he vielä jonkun aikaa eteenpäin sijoittaisivat vahteja, niin se muuttuisi tavaksi heidän heimoelämässään ja sitä noudatettaisiin loppumattomiin.
Mutta Tarzan, joka tunsi heidät paremmin kuin he itse, uskoi varmasti, että he olivat lakanneet pitämästä vahteja heti kun hän oli poistunut heidän luotaan; nyt hän senvuoksi aikoi hieman kujeilla heidän kustannuksellaan ja samalla opettaa heille valppautta, joka on vieläkin tärkeämpi ominaisuus viidakossa kuin sivistyneillä seuduilla. Te ja minä saamme olemassaolostamme varmastikin kiittää jonkun oligoseeniajalla eläneen karvaisen ihmisapinan valpasta varovaisuutta. Tietysti olivat myöskin Kertshakin apinat aina varuillaan omalla tavallaan — Tarzan oli vain ehdottanut heille uuden turvallisuustoimenpiteen entisten lisäksi.
Gunto oli tänään sijoitettu aukeaman pohjoispuolelle. Hän kyyrötti eräässä puunhaarautumassa, josta hän saattoi tarkastella viidakkoa varsin laajalti ympärillään. Juuri hän ensiksi huomasi vihollisen. Pensaikosta kuuluva kahina kiinnitti hänen huomiotaan, ja hetkistä myöhemmin hän osittain näki takkuisen harjan ja kellanruskean selän. Se oli vain pelkkä vilahdus hänen allaan olevan tiheän lehvistön läpi; mutta samalla kajahti Gunton palkeita muistuttavista keuhkoista kimakka "Krig-ah!" joka on apinain varoitushuuto.
Heti yhtyi koko heimo huutoon, niin että "Krig-ah!" kiiri viidakossa aukeaman ympärillä, samalla kun apinat nopeasti heilauttivat itsensä turvaan puiden alaoksille ja isot urokset riensivät Guntoon päin.
Ja sitten asteli aukeamalle Numa, leijona — majesteettisena ja valtavana, päästäen laajasta rinnastaan kuuluville ärinää ja jymiseviä karjaisuja, jotka nostivat apinain karvat jäykkinä pystyyn takkuisista kalloista aina vankkoihin selkiin saakka.
Numa pysähtyi aukeamalle ja sai heti läheisistä puista niskaansa kokonaisen kuuron kiviä ja ikivanhoista puista katkotutta oksia. Häneen osui kymmenkunta kertaa, ja sitten apinat laskeutuivat puista keräämään lisää kiviä ja peittosivat häntä säälimättömästi.
Numa kääntyi pakoon, mutta häneltä sulki tien tiheä sade teräväsärmäisiä heittoaseita ja aukeaman laidalla oli häntä vastassa tanakka Taug, käsissään iso, ihmisen pään kokoinen järkäle, ja viidakon valtias vaipui maahan saatuaan huumaavan iskun.
Kiljuen, ulvoen ja äkäisesti karjuen syöksyivät Kertshakin heimon kookkaat apinat sortuneen leijonan kimppuun. Liikkumatonta ruhoa uhkasivat kepit, kivet ja keltaiset torahampaat. Seuraavalla hetkellä, ennenkuin Numa ehtisi tulla takaisin tajuihinsa, olisi sitä piesty ja raadeltu niin että eniten pelätystä viidakon asukkaasta olisi jäljellä vain verinen läjä murtuneita luita ja takkuisia karvoja.
Mutta kun kepit ja kivet jo olivat ylhäällä paiskautuakseen petoon ja vankat hampaat irvessä repimään sitä, laskeutui läheisestä puusta nopeasti kuin putoava kivi piskuinen olento, jolla oli pitkät, valkeat viikset ja kurttuiset kasvot. Se tipahti suoraan Numan ruumiille ja siinä se hyppi ja kirkui ja kiljui, uhmaten Kertshakin uroksia.
Nämä pysähtyivät hetkiseksi, ikäänkuin kivettyen näkemänsä herättämästä ihmetyksestä. Se oli Manu, marakatti, Manu, pieni pelkuri-raukka, ja tuossa hän, rohjeten vastustaa hurjia, isoja manganeja, hyppeli Numan, leijonan, ruholla, ja huusi heille, etteivät he saaneet enää siihen koskea.
Ja kun urokset seisahtuivat, kumartui Manu tarttuen kellanruskeaan korvaan. Jännittäen kaikki vähäiset voimansa hän kiskoi raskasta päätä, kunnes se hitaasti siirtyi taaksepäin, paljastaen Apinain Tarzanin sekavat, mustat hiukset ja puhdaspiirteiset kasvot.
Jotkut vanhemmat apinat olisivat tahtoneet täydentää aloittamansa työn; mutta Taug, äreä, voimakas Taug, hyppäsi nopeasti apinamiehen vierelle, asettui hajareisin tajuttoman miehen suojaksi ja varoitti peräytymään niitä, jotka olisivat halunneet lyödä hänen lapsuusaikaista leikkitoveriaan. Ja Tika, hänen puolisonsa, tuli myöskin, sijoittuen hampaat irvessä Taugin rinnalle. Toiset noudattivat heidän esimerkkiään, kunnes Tarzanin vihdoin ympäröi piiri karvaisia puoltajia, jotka eivät olisi sallineet ainoankaan vihamiehen lähestyä häntä.
Ällistyneenä ja masentuneena Tarzan aukaisi silmänsä muutamia minuutteja myöhemmin. Hän katseli ympärillään olevia apinoita, ja hitaasti hän alkoi tajuta, mitä oli tapahtunut.
Vähitellen levisi hänen kasvoilleen leveä virnistys. Hän oli saanut paljon kipeitä kolhauksia; mutta tästä seikkailusta koitunut hyvä oli kaiken sen arvoinen, mitä se oli maksanut. Hän oli esimerkiksi saanut tietää, että Kertshakin apinat olivat painaneet mieleensä hänen opetuksensa ja että hänellä oli hyviä ystäviä näiden jöröjen eläinten joukossa, joita hän oli pitänyt tunteettomina. Hän oli nähnyt, että Manu, marakatti, jopa pieni, raukkamainen Manu, oli pannut henkensä vaaraan puolustaakseen häntä.
Näiden seikkojen tunteminen teki Tarzanin hyvin iloiseksi; mutta toinen saamansa läksytys sai hänet punastumaan. Hän oli aina ollut kujeilija, ainoa kujeilija jurossa, peloittavassa seurueessa; mutta viruessaan nyt puolikuolleena vammoistaan hän melkein vannoi juhlallisen valan, että hän luopuisi ainiaaksi mokomasta kujeilusta — melkein, mutta ei aivan.
YHDEKSÄS LUKU
Painajainen
Mbongan, päällikön, kylän neekerit juhlivat, samalla kun heidän yläpuolellaan kyykötti puussa Apinain Tarzan — julmana, peloittavana, nälkäisenä ja kateellisena. Metsästys oli onnistunut kehnosti sinä päivänä, sillä parhaillakin viidakon metsästäjillä on laihat samoin kuin lihavat päivänsä. Usein oli Tarzan kärsinyt nälkää kauemmin kuin kokonaisen vuorokauden ja viettänyt kuukausia, jolloin hän oli hädin tuskin saanut nälkäkuoleman vältetyksi; mutta sellaista sattui harvoin.
Kerran oli ruohonsyöjiä kohdannut sairauskausi, jonka jälkeen tasangot olivat useita vuosia olleet melkein riistattomat, ja toisen kerran olivat isot kissaeläimet lisääntyneet niin nopeasti ja täyttäneet seudun siinä määrin, että niiden saalis, joka oli myöskin Tarzanin, oli säikkynyt pois pitkäksi aikaa.
Mutta enimmäkseen oli Tarzan saanut ravintoa runsaasti. Tänään oli hänen metsästyksensä kuitenkin rauennut tyhjiin: hänelle oli sattunut kommellus toisensa jälkeen, aina kun hän oli alkanut ahdistaa uutta riistaeläintä; ja niinpä hän nyt kyyröttäessään puussa katsellen juhlivia neekerejä tunsi tuskallisen kalvavaa nälkää, ja viha noita elinikäisiä vihollisia vastaan kiihtyi voimakkaasti hänen rinnassaan. Oli todellakin hornamaisen kiusallista istua nälissään, samalla kun gomanganit ahtoivat itsensä niin täyteen, että heidän vatsansa näyttivät olevan halkeamaisillaan, ja lisäksi vielä norsunlihasta!
Totta kyllä on, että Tarzan ja Tantor olivat mitä parhaita ystävyksiä ja ettei Tarzan ollut milloinkaan maistanut norsunlihaa; mutta gomanganit olivat ilmeisesti surmanneet norsun, ja kun he söivät saaliinsa lihaa, eivät minkäänlaiset siveelliset epäilykset olisi estäneet Tarzania tekemästä samoin, jos hän olisi saanut siihen tilaisuuden. Jos hän olisi tiennyt, että norsu oli kuollut tautiin useita päiviä sitä ennen, kun mustaihoiset löysivät ruhon, ei hän olisi ollut niin innokas pääsemään osalliseksi ateriasta, sillä Apinain Tarzan ei ollut mikään haaskansyöjä. Mutta nälkä voi tylsistyttää mitä tarkimmankin herkkusuun maun, eikä Tarzan ollut juuri herkkusuu.
Tällä hetkellä hän oli perin nälkäinen villipeto, jota varovaisuus piti aisoissa, sillä kylän keskellä kiehuvan ison keittopadan ympärillä oli mustia sotureita, joiden läpi ei edes Apinain Tarzan olisi voinut ehein nahoin tunkeutua. Tähyilijän oli senvuoksi pakko pysyä nälissään paikallaan, kunnes neekerit olisivat ahmineet itsensä turriksi, ja jos he olisivat jättäneet joitakuita viipaleita jäljelle, hankkia sitten niistä itselleen mahdollisimman hyvä ateria. Mutta malttamattomasta Tarzanista tuntui, että ahnaat gomanganit mieluummin repeäisivät kuin luopuisivat mässäyksestään, ennenkuin viimeinenkin murunen olisi nielty. Vähäksi aikaa he keskeyttivät yksitoikkoisen syömisen suorittaen osia eräästä metsästystanssista, ja se liike kiihdytti heidän ruoansulatustaan siksi paljon, että he kykenivät uusin voimin käymään jälleen käsiksi ateriaansa. Mutta nautittuaan ylettömiä määriä norsunlihaa ja neekeriolutta he pian kävivät liian kankeiksi minkäänlaisiin ruumiillisiin ponnistuksiin; jotkut heistä joutuivat sellaiseen tilaan, etteivät enää jaksaneet nousta maasta, vaan loikoivat mukavasti ison keittopadan lähellä, sulloen vatsaansa lihaa, kunnes menivät tajuttomiksi.
Vasta hyvän joukon yli puolen yön alkoi Tarzan nähdä oireita mässäyksen päättymisestä. Mustaihoiset vaipuivat toinen toisensa jälkeen nopeasti uneen; mutta muutamia oli vielä itsepintaisesti ruoan kimpussa. Katsoen heidän tilaansa oli Tarzan varma siitä, että hän huoletta voisi mennä kylään ja siepata kourallisen lihaa heidän nenänsä edestä; mutta kourallinen ei hänelle riittänyt. Vain vatsantäyteinen ateria voisi vaimentaa huutavan nälän raivoisat vaatimukset.
Vihdoin oli vain yksi soturi pysynyt uskollisena aatteelleen — vanha mies, jonka ennen kurttuinen vatsa oli nyt sileä ja pingoittunut kuin rumpu. Ilmeisen vaivaloisesti, jopa tuskallisesti hän yhä uudelleen ryömi padan ääreen, ponnistautui verkkaisesti polvilleen, josta asennosta hän ylti astiaan ja sai lihakimpaleen. Sitten hän kellahti selälleen äänekkäästi ähkien ja virui alallaan, tunkien hampaittensa välitse hitaasti lihaa täyteen ahdettuun vatsaansa.
Tarzanista oli ilmeistä, että ukko söisi kunnes kuolisi tai kunnes liha tyyten loppuisi. Apinamies pudisti päätään inhon vallassa. Kuinka törkeitä olentoja, olivatkaan nämä gomanganit! Ja kuitenkin vain he koko viidakon väestä olivat läheisesti Tarzanin kaltaisia. Tarzan oli ihminen, myöskin heidän täytyi olla jonkunlaisia ihmisiä, aivan samoin kuin pienet marakatit, isot apinat ja Bolgani, gorilla, kuuluivat samaan suureen perheeseen, vaikka heidän kokonsa, ulkomuotonsa ja tapansa olivatkin erilaisia. Tarzania hävetti, sillä olihan siis kaikista viidakon eläimistä iljettävin juuri ihminen — ihminen ja Dango, hyena. Vain ihminen ja Dango söivät niin, että paisuivat kuin kuollut rotta. Tarzan oli nähnyt Dangon syömällä kaivautuneen kuolleen norsun ruhoon ja sitten ahmivan niin, ettei enää mahtunut ulos samasta reiästä, josta oli mennyt sisään. Nyt hän oli valmis uskomaan, että ihminen tekisi samoin, jos saisi siihen tilaisuuden. Ihminen oli myöskin vastenmielisin kaikista olennoista — ohuine, laihoine jalkoineen, pulleine vatsoineen, viilattuine hampaineen, paksuine, punaisine huulineen. Ihminen oli inhoittava. Tarzanin katse kiintyi kamalannäköiseen, vanhaan soturiin, joka kieriskeli loassa hänen allaan.
Kas noin! Olio ponnisteli polvilleen saadakseen vielä kappaleen lihaa. Se ähkyi kovasti tuskissaan, mutta sittenkin se yhä vain söi, söi, yhäti söi. Tarzan ei jaksanut enää hillitä — ei nälkäänsä eikä inhoansa. Hän liukui hiljaa maahan, pitäen puun runkoa itsensä ja ahmatin välillä.
Mies oli edelleenkin polvillaan keittopadan ääressä taipuneena melkein kaksin kerroin vatsanväänteissään. Hänen selkänsä oli apinamieheen päin. Reippaasti ja meluttomasti Tarzan lähestyi häntä. Ei kuulunut mitään, kun rautaiset sormet puristuivat mustan kurkkuun. Ottelu oli lyhyt, sillä neekeri oli vanha ja melkein herpaantunut lihan nielemisen ja oluen seurauksista.
Tarzan hellitti käsistään liikkumattoman ruumiin, otti padasta useita aimo kimpaleita lihaa — kylliksi tyydyttämään hänenkin kalvavan nälkänsä — ja nosti sitten maasta mässääjän ruumiin, tunkien sen keittoastiaan. Herättyään olisi muilla mustaihoisilla jotakin miettimistä! Tarzan virnisti. Palatessaan saaliineen puulle, otti hän maasta olutta sisältävän astian ja vei sen huulilleen; mutta maistettuaan juomaa hän sylki sen heti pois suustaan ja viskasi alkeellisen maljan kädestään. Hän oli aivan varma siitä, ettei edes Dango voisi nauttia noin saastaista juomaa, ja se usko lisäsi hänen ihmistä kohtaan tuntemaansa halveksimista.
Tarzan painui viidakkoon lähes kilometrin päähän, ennenkuin pysähtyi syömään varastamaansa ruokaa. Hän pani merkille, että siitä lehahti omituinen, vastenmielinen löyhkä, mutta otaksui sen johtuvan siitä, että se oli ollut tulella olleessa astiassa. Tarzan ei luonnollisestikaan ollut tottunut keitettyyn ruokaan. Hän ei pitänyt siitä; hänellä oli hyvin nälkä, ja hän oli syönyt kelpo annoksen saaliistaan, ennenkuin todella huomasi, että liha oli ellottavaa. Sitä riitti paljon pienempi määrä kuin hän oli kuvitellut tyydyttämään hänen ruokahalunsa.
Viskattuaan tähteet maahan hän kyyristyi sopivan oksan juureen ja koetti nukkua; mutta hänen tuntui olevan vaikea päästä uneen. Tavallisesti Apinain Tarzan vaipui uneen yhtä nopeasti kuin leiskuvan takkavalkean ääreen uunimatolle kiertynyt koira; mutta tänä iltana hän kääntelehti ja vääntelehti, sillä hänen sydänalassaan oli omituinen tunne, joka pikemmin kuin mistään muusta syystä tuntui voivan johtua siitä, että siellä olevat norsunlihan kappaleet pyrkivät takaisin öiseen ilmaan etsimään omaa ruhoaan. Mutta Tarzan oli jyrkkä puolestaan. Hän puri hampaansa yhteen eikä päästänyt niitä ulos. Häneltä ei noin vain riistettäisi ateriaa, senjälkeen kun hän oli niin kauan odottanut sen saamista.
Hänen oli onnistunut uinahtaa, kun leijonan karjaisu herätti hänet. Hän nousi istumaan ja huomasi, että oli selvä päivä. Tarzan hieroi silmiään. Oliko hän todella saattanut nukkua? Hän ei tuntenut itseään erikoisen virkistyneeksi, kuten hänen olisi pitänyt kunnollisen unen jälkeen. Hänen huomionsa kiintyi alhaalta kuuluvaan meluun ja kun hän vilkaisi sinne, näki hän leijonan seisovan puun juurella ja tähyilevän himokkaasti häneen päin. Tarzan irvisti eläinten kuninkaalle, minkä jälkeen Numa Tarzanin suureksi hämmästykseksi alkoi kiivetä oksien sekaan häntä kohti. Tarzan ei tosin ollut koskaan ennen nähnyt leijonan kapuavan puuhun, mutta jostakin selittämättömästä syystä ei häntä kovinkaan pahasti kummastuttanut, että tämä erikoinen leijona teki sen.
Leijonan hitaasti kiivetessä häntä kohti pyrki Tarzan ylemmille oksille; mutta hän huomasi kauhukseen, että hänen oli äärimmäisen vaikea kiivetä lainkaan. Yhä uudelleen hän liukui takaisin samaan paikkaan, kun taas leijona jatkoi kiipeämistään hellittämättä ja pääsi yhä lähemmäksi apinamiestä. Tarzan saattoi erottaa kellanvihreiden silmien nälkäisen kiillon. Hän näki kuolaa riippuvissa leukapielissä ja isot hampaat irvissä valmiina iskeytymään häneen ja repimään hänet. Epätoivoisesti ponnistaen onnistui apinamiehen vihdoinkin päästä hiukan kauemmaksi ahdistajastaan. Hän oli nyt korkeilla, heikoilla oksilla, joille ei yksikään leijona, sen hän tiesi, voisi häntä seurata; mutta ilkeännäköinen Numa läheni yhä. Se oli uskomatonta; mutta se oli totta. Eniten ihmetytti Tarzania kuitenkin se, että vaikka hän käsittikin, kuinka uskomatonta tämä kaikki oli, hän samalla kertaa piti sitä varsin luonnollisena seikkana; hänestä oli luonnollista ensiksi se, että leijona lainkaan kiipesi, ja toiseksi se, että Numa nousi yläoksille, joille ei edes Shita, pantteri, milloinkaan uskaltanut.
Apinamies rimpuili sitten vaivaloisesti korkean puun latvaan saakka, ja hänen jäljessään tuli Numa, vinkuen kammottavasti. Lopulta Tarzan keinui huojuvan oksan päässä korkealla metsän yläpuolella. Enää hän ei päässyt edemmäksi. Alhaalla lähestyi leijona varmasti, ja Apinain Tarzan käsitti, että loppu oli vihdoinkin käsissä. Hän ei voinut otella Numan kanssa ohuella oksalla, ei ainakaan tällaisen Numan, joka liikkui notkuvilla oksilla, kuudenkymmenen metrin korkeudella maasta, yhtä varmasti kuin itse maan pinnalla.
Lähemmäksi, yhä lähemmäksi tuli leijona. Vielä hetkinen, ja hän voisi ojentaa toisen vahvan käpälänsä ja kiskoa apinamiehen kauheaan kitaansa, Tarzanin pään päältä kuuluva suhina sai hänet pahaa aavistaen katsahtamaan ylöspäin. Hänen kohdallaan aivan lähellä häntä kaarteli iso lintu. Hän ei ollut koko elämänsä aikana nähnyt niin isoa lintua, mutta hän tunsi sen heti, sillä olihan hän satoja kertoja nähnyt sen eräässä niistä kirjoista, jotka hän oli löytänyt suojaisen lahden rannalla sijaitsevasta majasta — sammaltuneesta majasta, joka sisältöineen oli nuoren loordi Greystoken ainoa tuntemattomalta isävainajalta saatu perintö.
Kirjassa oli lintu kuvattu lentämässä korkealla ilmassa pieni lapsi kynsissään, kun taas alhaalla maassa seisoi epätoivoinen äiti, ojennellen käsiään. Leijona nosti parhaillaan vankkakyntistä käpäläänsä tarttuakseen Tarzaniin, kun lintu syöksyi hänen kimppuunsa ja upotti hänen selkäänsä aivan yhtä kammottavat kynnet. Tuska oli puuduttava; mutta keventynein mielin tunsi apinamies, kuinka hänet siepattiin Numan kidasta.
Siipien voimakkaasti suhistessa kohosi lintu nopeasti, kunnes metsä oli syvällä heidän allaan. Tarzania kuvotti ja huimasi, kun hän katseli viidakkoa niin korkealta; hän sulki senvuoksi silmänsä lujasti ja pidätti henkeään. Yhä ylemmäksi nousi upea lintu. Tarzan avasi silmänsä. Viidakko oli niin kaukana hänen allaan, että se näkyi vain himmeänä, vihreänä läikkänä, mutta yläpuolella ja aivan lähellä oli aurinko. Tarzan oikaisi kätensä ja lämmitteli niitä, sillä niitä paleli kovasti. Sitten hänet äkkiä valtasi raivo. Minne aikoi lintu hänet viedä? Alistuiko hän näin vastustamatta siivekkään otuksen saaliiksi, olipa se sitten kuinka tavaton hyvänsä? Aikoiko hän, Apinain Tarzan, mahtava taistelija, kuolla lyömättä ainoatakaan iskua puolustuksekseen? Ei ikinä.
Hän sieppasi metsästyspuukon vyöllään olevasta jänteestä ja sysäsi sen kerran, kaksi, kolme kertaa yläpuolellaan olevaan rintaan. Valtavat siivet lepattivat vielä kouristuksentapaisesti jonkun kerran, kynsien ote heltisi, ja Apinain Tarzan suistui kiitämään kaukana alhaalla lepäävää viidakkoa kohti.
Apinamiehestä tuntui, että hän putosi useita minuutteja, ennenkuin hän räiskähti puiden vihreihin latvoihin. Pienemmät oksat hidastuttivat hänen vauhtiaan, niin että hän hetkiseksi jäi lepäämään samalle oksalle, jolle hän oli nukkunut edellisenä iltana. Vähän aikaa hän hoippui, ponnistellen rajusti päästäkseen tasapainoon; mutta vihdoin hän vierähti oksalta, mutta hurjasti huitomalla hän sai tartutuksi siihen kiinni ja jäi riippumaan.
Taaskin hän aukaisi silmänsä, jotka hän oli pudotessaan sulkenut. Oli jälleen yö. Yhtä vikkelänä kuin ennenkin hän kapusi taaskin oksan haarautumaan, josta hän oli tipahtanut. Alhaalla karjui leijona, ja katsoessaan sinne näki Tarzan kellanvihreiden silmien välkkyvän kuutamossa, kun niiden nälkäinen katse suuntautui ylöspäin häntä kohti viidakkoyön pimeyden lävitse.
Apinamies veti syvän henkäyksen. Kylmää hikeä kihosi hänen kaikista huokosistaan, ja hänen sydänalaansa kuvotti ilkeästi. Apinain Tarzan oli uneksinut ensimmäisen unensa.
Pitkän aikaa hän istui odottaen, että Numa kiipeisi puuhun häntä tavoittamaan ja että hän kuulisi ylhäältä pitkien siipien suhinaa, sillä Apinain Tarzanista oli hänen unensa silkkaa todellisuutta.
Hän ei voinut uskoa näkemiään, mutta kun hän kerran oli nähnyt vaikkapa niinkin uskomatonta, niin hän ei voinut epäillä omia havaintojaan. Koko Tarzanin elämän aikana eivät hänen aistimensa olleet häntä pahasti pettäneet, ja siksi hän luonnollisesti luotti niihin horjumatta. Jokainen havainto, jonka ne olivat tuoneet Tarzanin aivoihin, oli vähemmän tai enemmän täsmällisesti aina ollut oikea havainto. Hän ei voinut käsittää sellaista mahdollisuutta, että hän vain näennäisesti oli kokenut niin kummallisen seikkailun ja ettei siinä olisi todellisuutta siemeneksikään. Että pilaantuneesta norsunlihasta häiriytynyt vatsa, viidakossa karjuva leijona, kuvakirja ja uni voivat niin todellisuuden mukaisesti ja yksityiskohtaisen selväpiirteisesti tuoda hänen sielunsa silmien eteen kaiken sen, mitä hän luuli kokeneensa, siitä ei hänellä ollut vähäisintäkään aavistusta; mutta hän tiesi, että Numa ei osannut kiivetä puuhun, hän tiesi, ettei viidakossa ollut sellaista lintua kuin hän oli nähnyt, ja hän tiesi myöskin, ettei hän olisi voinut jäädä eloon pudottuaan edes mitättömän murto-osan siitä matkasta, jonka hän oli kiitänyt alaspäin.
Ainakin Tarzan oli perin ymmällä, kun hän uudelleen koetti paneutua nukkumaan — kovin ymmällä ja kovin pahoinvoipa.
Syvästi miettiessään sen yön kummallisia tapahtumia hän näki vielä lisää merkillistä. Se oli totisesti aivan luonnotonta, mutta hän näki sen kaiken omin silmin — ei sen vähempää kuin Histahin, käärmeen, kiemuraisena ja limaisena luikertamassa puun runkoa myöten häntä kohti — Histahin, jolla oli Tarzanin keittopataan tunkema ukon pää — pää ja pyöreä, pingoittunut, musta, turvonnut vatsa. Kun vanhuksen kaameat kasvot ja ylöspäin suunnatut, lasimaisesti tuijottavat silmät tulivat lähelle Tarzania, avautui kita nielemään häntä. Apinamies tähtäsi raivoisen iskun kamalannäköisiin kasvoihin, ja hänen iskiessään näky katosi.
Tarzan ponnahti istumaan oksalleen, läähättäen, silmät levällään, joka jäsenen vapistessa. Hän tähyili joka taholle ympärilleen, mutta hänen terävät, viidakkoon tottuneet silmänsä eivät erottaneet jälkeäkään vanhuksesta, jolla oli Histahin, käärmeen, ruumis, mutta paljaalla reidellään apinamies näki lehtimadon, joka oli pudonnut hänen yläpuolellaan olevalta oksalta. Irvistäen hän pyyhkäisi sen alhaalla vallitsevaan pimeyteen.
Ja niin kului yö unen seuratessa toistansa, painajaisen painajaista, kunnes hämmentynyt apinamies hätkähti kuin pelästynyt kauris, kun tuuli kahahti läheisissä puissa; hypähti seisomaan, kun hyenan kamala nauru katkaisi viidakon hetkellisen hiljaisuuden. Mutta vihdoin koitti vitkallinen aamu, ja kipeä, kuumeinen Tarzan lähti työläästi kiertelemään metsän ummehtuneissa, hämyisissä sokkeloissa, etsien vettä. Koko hänen ruumiinsa oli kuin tulessa, ja hänen kurkussaan oli ilkeästi ellottava tunne. Hän osui sekavalle, melkein läpitunkemattomalle tiheikölle, ja villieläimen tavoin hän, villieläin, ryömi sinne kuolemaan yksin ja kenenkään näkemättä, turvassa saalistavien raatelijain hyökkäyksiltä.
Mutta hän ei kuollut. Kauan oli hänen henkensä sammumaisillaan, mutta äkkiä luonto ja rääkätty vatsa turvautuivat omaan terveyshoidolliseen menetelmäänsä; apinamies hikosi kovasti ja vaipui sitten normaaliseen, rauhalliseen uneen, jota kesti iltapuolelle päivää. Herätessään hän oli heikko, mutta ei enää sairas.
Hän etsi uudelleen vettä ja juotuaan pitkän siemauksen suuntasi verkkaisesti matkansa meren rannalla olevaan majaan. Hänen tapanaan oli jo kauan ollut tuntiessaan itsensä yksinäiseksi ja vaivautuneeksi hakea sieltä lepoa ja rauhaa, jota hän ei mistään muualta voinut saada.
Kun hän lähestyi majaa ja nosti yksinkertaista salpaa, jonka hänen isänsä oli muovannut niin monta vuotta sitten, tarkkaili häntä kaksi pientä, verestävää silmää läheisen piiloisan lehvistön takaa. Takkuisten, törröttävien kulmakarvojen alta ne tähysivät häntä häijysti ja tarkkaavan uteliaasti. Sitten Tarzan astui majaan ja sulki oven jälkeensä. Täällä hän oli eristettynä koko muusta maailmasta ja saattoi uneksia pelkäämättä kenenkään häiritsevän häntä. Hän voi kyyristyä katselemaan omituisissa esineissä, kirjoissa, olevia kuvia, hän voi ottaa selkoa painetusta sanasta, jota hän oli oppinut lukemaan osaamatta sen esittämää puhekieltä, hän voi elää ihmeellisessä maailmassa, jota hän ei lainkaan tuntenut muutoin kuin rakkaista kirjoistaan. Numa ja Sabor saivat saalistaa aivan lähellä häntä, luonnonvoimat saivat riehua ja raivota; mutta ainakin täällä sai Tarzan olla tyyten huoletonna miellyttävässä levossa, joka salli hänen kaikkine kykyineen häiritsemättä syventyä suurimpaan nautintoonsa.
Tänään hän otti jälleen esille sen ison linnun kuvan, joka kantoi pientä tarmangania kynsissään. Tarzanin otsa meni ryppyihin, kun hän tarkasti väripainosta. Niin, tämä oli aivan sama lintu, joka oli kantanut häntä edellisenä päivänä, sillä uni oli Tarzanista niin varmasti ollut todellisuutta, että hän vieläkin luuli päivän ja yön kuluneeksi siitä lähtien, kun hän oli paneutunut puuhun nukkumaan.
Mutta kuta enemmän hän asiaa mietti, sitä vähemmän varmaksi hän kävi siitä, että hänen näennäisesti kokemansa seikkailu oli todellinen; mutta hän ei ollenkaan kyennyt määrittelemään, missä todellisuus oli loppunut ja epätodellinen osa alkanut. Oliko hän siis lainkaan todella käynyt mustaihoisten kylässä, oliko hän tappanut vanhan gomanganin, oliko hän syönyt norsunlihaa, oliko hän ollut sairas? Tarzan raapi mustan, sotkuisen tukan peittämää päätään ja ihmetteli. Se kaikki oli perin kummallista, mutta sen hän tiesi, ettei hän ollut ikinä nähnyt Numan kiipeävän puuhun eikä Histahia, jolla olisi ollut vanhan ja lisäksi jo Tarzanin surmaaman mustaihoisen pää ja vatsa.
Vihdoin hän huoahtaen luopui koettamastakaan käsittää käsittämätöntä; mutta sydämensä sisimmässä hän tunsi, että hänen elämäänsä oli tullut jotakin, mitä hän ei ollut ennen kokenut, toinen elämä, jota hän eli nukkuessaan ja josta hän oli tietoinen valveilla ollessaan.
Sitten hän alkoi pohtia, eikö joku niistä oudoista otuksista, joita hän kohtasi unissaan, voisi tappaa häntä, sillä sellaisina hetkinä tuntui Apinain Tarzan olevan kokonaan toisenlainen Tarzan, saamaton, avuton ja arka — pyrkien pakoon vihollisiaan kuten Bara, kauris, kaikista olennoista arin.
Niinpä Tarzan unessa sai ensimmäisen hämärän aavistuksen pelosta, jota hän ei ollut koskaan valveillaan tuntenut; ja kenties hän koki niitä elämyksiä, joita hänen ammoisilla esivanhemmillaan oli ollut ja joita nämä olivat jättäneet perinnöksi jälkipolville aluksi taikauskona ja sittemmin uskontona. Sillä samoin kuin Tarzan olivat hekin yöllä nähneet olioita, joita he eivät voineet selittää päiväsaikaisten havaintojensa eivätkä järkensä avulla, ja muodostaneet niin ollen itselleen kummallisen selityksen luonnottomine kuvatuksineen, joilla oli outoja, kaameita kykyjä; niiden laskuun he loppujen lopuksi panivat kaikki ne selittämättömät luonnonilmiöt, jotka aina näyttäytyessään herättivät heissä kunnioitusta, ihmettelyä ja pelkoa.
Ja kun Tarzan keskitti huomionsa edessään olevalla painetulla sivulla tanssiviin pieniin hyönteisiin, sekaantui hänen kummallisten seikkailujensa elävä muisto pian hänen lukemaansa kertomukseen — tarinaan vankeudessa olevasta Bolganista, gorillasta. Kirjassa oli enemmän tai vähemmän luonnonmukainen värikuva häkkiin teljetystä Bolganista; lähellä seisoi useita merkillisen näköisiä tarmanganeja, nojaten kaidepuuta vastaan ja uteliaina tirkistellen ärisevää eläintä. Nyt kuten aina muulloinkin Tarzan suuresti ihmetteli omituisia ja nähtävästi hyödyttömiä kirjavia höyhenlaitteita, jotka verhosivat tarmanganien ruumiita. Aina hän hieman virnisti katsellessaan näitä omituisia olentoja. Hän tuumi, peittivätkö he tuolla tavoin ruumistaan, häveten karvattomuuttaan, vai luulivatko käyttämiensä omituisten laitteiden tekevän heidän ulkomuotonsa komeammaksi. Erikoisesti huvittivat Tarzania kuvattujen ihmisten eriskummaiset päähineet. Hän ihmetteli, kuinka jotkut naaraksista saivat pidetyksi päänsä tasapainossa ja pystyssä asennossa, ja hän oli niin vähällä purskahtaa äänekkääseen nauruun kuin koskaan ennen, kun hän silmäili urosten päässä olevia hullunkurisia, pieniä, pyöreitä vehkeitä.
Hitaasti apinamies sai selville kirjan sivulle painettujen erilaisten kirjainyhdistelmien merkityksen, ja hänen lukiessaan alkoivat pikku hyönteiset, sillä sellaisiksi hän aina kirjaimia ajatteli, pyöriä ympäri perin sekasortoisesti, hämäten hänen katsettaan ja sekoittaen hänen ajatuksiaan. Kahdesti hän kiivaasti pyyhkäisi silmiään kätensä selkämyksellä; mutta hänen onnistui vain hetkeksi saada hyönteiset pysymään yhtenäisessä ja järjellisessä asennossa. Hän oli nukkunut huonosti edellisenä yönä ja oli nyt lopen uupunut unen puutteesta, pahoinvoinnista ja kestämästään lievästä kuumeesta, joten hänen kävi yhä vaikeammaksi pitää huomiokykyään vireillä ja silmiään auki.
Tarzan tajusi, että hän oli nukkumaisillaan, mutta juuri kun hän oli päässyt siitä selville ja päättänyt tyydyttää unen tarpeen, joka oli yltynyt melkein ruumiilliseksi kivuksi, heräsi hän siihen, että majan ovi avattiin. Käännyttyään nopeasti häiritsijään päin Tarzan hämmästyi nähdessään, että oviaukon täytti Bolganin, gorillan, kookas karvainen ruho.
Kaikista laajan viidakon asukkaista oli Tarzan kenties kaikkein vähimmin halunnut joutua pienessä majassa vastakkain juuri Bolganin, gorillan, kanssa, mutta hän ei pelännyt, vaikka hänen nopea silmänsä huomasikin, että Bolganin oli vallannut viidakkohulluus, jonka puuskia niin monet rajut urokset saavat. Tavallisesti isot gorillat karttavat tappelua, piileskelevät muilta viidakon asukkailta ja ovat yleensä mitä parhaita naapureita; mutta kun niitä ahdistetaan tai kun hulluus ne valtaa, ei yksikään viidakon asukas ole kylliksi rohkea ja hurjapäinen etsiäkseen vapaaehtoisesti riitaa niiden kanssa.
Mutta Tarzanin oli mahdotonta päästä pakoon. Bolgani tuijotti häneen ilkeine, punareunaisine silmineen. Aivan kohta hän karkaisi sisään ja apinamiehen kimppuun. Tarzan tarttui metsästyspuukkoon, jonka hän oli laskenut viereensä pöydälle; mutta kun hänen sormensa eivät heti osuneet aseeseen, loi hän nopean katseen sinnepäin nähdäkseen, missä se oli. Samassa sattui hänen katseensa kirjaan, jota oli katsellut ja joka edelleen oli auki Bolganin kuvan kohdalta. Tarzan löysi veitsensä, mutta hän vain hypisteli sitä välinpitämättömästi ja katseli hymyhuulin häntä lähestyvää gorillaa.
Enää hän ei antaisi olemattomien, unessa ilmestyvien olijoiden pettää itseään! Heti tuo Bolgani epäilemättä muuttuisi Pambaksi, rotaksi, jolla oli Tantorin, norsun, pää. Tarzan oli äskettäin nähnyt sellaisia kummallisia tapahtumia siksi paljon, ettei hän osannut aavistaakaan, mitä hän voisi odottaa; mutta tällä kertaa ei Bolgani muuttanut muotoaan, vaan eteni hitaasti nuorta apinamiestä kohti.
Tarzan oli hieman ymmällä myöskin siitä, ettei häntä haluttanut kuin hulluna syöksyä johonkin, turvapaikkaan, mikä oli ollut hänen voimakkain tunteensa äskeisessä merkillisessä seikkailussa. Hän oli nyt aivan oma itsensä, valmis taistelemaan, jos se kävisi tarpeelliseksi, mutta yhäti varma siitä, ettei hänen edessään oleva gorilla ollut lihaa ja verta.
Tuon pitäisi aivan heti haihtua ilmaan, ajatteli Tarzan, tai muuttua joksikin muuksi; mutta se ei tehnyt kumpaakaan, Sen sijaan se kohosi selväpiirteisenä ja todellisena ikäänkuin oikea gorilla hänen edessään, upean, tumman karvan välkkyessä elinvoimasta ja terveydestä auringon säteissä, jotka tunkeutuivat huoneeseen nuoren loordi Greystoken takana olevasta korkeasta ikkunasta. Tämä oli enimmän todellisuutta muistuttavaa hänen kaikista seikkailuistaan, mietti Tarzan, kun hän toimettomana odotti seuraavaa huvittavaa piirrettä.
Ja sitten gorilla hyökkäsi. Kaksi valtavaa, känsäistä kättä tarttui apinamieheen, isot torahampaat paljastuivat lähellä hänen kasvojaan, kauhea murina kajahti laajasta kurkusta ja kuuma hengitys hiveli Tarzanin kasvoja, mutta sittenkin hän vain istui, virnaillen näylle. Tarzania voitaisiin pettää kerran tai kahdesti, mutta ei niin monta kertaa perätysten! Hän tiesi, että tämä Bolgani ei ollut todellinen Bolgani, sillä muutoin hän ei ikinä olisi päässyt majaan, koska vain Tarzan osasi käyttää salpaa.
Gorilla näytti ällistyvän karvattoman apinan omituisen alistumisen johdosta. Se pysähtyi hetkiseksi, ärisevä kita lähellä toisen kurkkua; sitten se näkyi äkkiä tehneen jonkun päätöksen. Heilautettuaan apinamiehen karvaiselle olalleen yhtä keveästi, kuin me, te tai minä, ottaisimme lapsen syliimme, kääntyi Bolgani ympäri, syöksyi ulkoilmaan ja lähti kiitämään isoja puita kohti.
Olihan Tarzan varma siitä, että tämä oli uniseikkailu, ja siksi hän vastustelematta vain hymyili leveästi, kun jättiläismäinen gorilla kantoi häntä pois. Pian, järkeili Tarzan, hän heräisi ja huomaisi taaskin olevansa majassa, jossa hän oli vaipunut uneen. Niin ajatellessaan hän vilkaisi taakseen ja näki majan oven olevan sepposen selällään. Tämä ei kelpaisi! Hän oli aina huolellisesti sulkenut ja teljennyt sen villien tunkeilijoiden varalta. Manu, marakatti, tekisi pahaa jälkeä Tarzanin aarteiden seassa, jos se pääsisi sisään vaikka vain muutamiksi minuuteiksi. Tarzanin mielessä heräsi pulmallinen kysymys. Missä oli uniseikkailujen ja todellisuuden raja? Miten hän saisi varmuuden siitä, ettei majan ovi todellakaan ollut auki? Hänen ympärillään näytti kaikki aivan tavalliselta — hän ei nähnyt mitään sellaisia luonnottomia liioitteluja kuin edellisissä uniseikkailuissaan. Olisi senvuoksi paras olla varuillaan ja ottaa varma selko siitä, että majan ovi oli suljettu — sehän ei haittaisi mitään siinäkään tapauksessa, vaikkei kaikkea sitä, mitä tuntui tapahtuvan, lainkaan tapahtuisikaan.
Tarzan koetti luiskahtaa pois Bolganin selästä, mutta iso otus vain murahti uhkaavasti ja puristi häntä entistä tiukemmin. Ponnistaen rajusti voimiaan kiskaisi apinamies itsensä irti, ja kun hän solahti maahan, kääntyi unigorilla äkäisesti häneen päin, tarttui häneen uudelleen ja iski vankat hampaansa sileään, ruskeaan olkapäähän.
Pilkallinen hymy häipyi Tarzanin huulilta, kun kipu ja lämmin veri nostattivat hänen taisteluhalunsa. Unta tai totta, tämä ei enää ollut leikkiä! Purren, repien ja äristen kierähtivät ottelijat maahan. Gorillan mielipuolinen raivo oli nyt kohonnut huippuunsa. Vähän väliä se hellitti hampaansa apinamiehen olkapäästä iskeäkseen ne Tarzanin kurkkuun; mutta Apinain Tarzan oli ennenkin kamppaillut sellaisten vastustajain kanssa, jotka ensinnä pyrkivät käsiksi henkitorveen, ja hän vältti vaaran joka kerta, samalla kun hän puolestaan koetti saada sormensa Bolganin kurkkuun. Vihdoin se hänelle onnistui — hänen jäntevät lihaksensa jännittyivät ja pullistuivat sileän ihon alla, kun hän pinnisti valtaiset voimansa viimeiseen saakka työntääkseen karvaisen ruumiin kauemmaksi itsestään. Ja samalla kun hän kuristi Bolgania ja pakotti apinaa peräytymään, työntyi hänen toinen kätensä heidän väliinsä, kunnes metsästyspuukko oli pedon sydämen kohdalla — sitten liikahti teräsjänteinen ranne nopeasti, ja terä sujahti maaliinsa.
Bolgani, gorilla, päästi yhden ainoan kauhean kirkaisun, riistäytyi irti apinamiehen otteesta, nousi pystyyn, hoippui muutamia askelia ja retkahti sitten maahan. Sen jäsenet nytkähtivät joitakuita kertoja suonenvedontapaisesti, ja sitten oli peto hiljaa.
Apinain Tarzan seisoi paikallaan, katsellen surmaamaansa otusta, pyyhkäisten kädellään tuuheaa, mustaa, takkuista tukkaansa. Äkkiä hän kumartui ja koetti kuollutta ruumista. Gorillan lämmin elinneste punasi hänen sormensa. Hän vei ne nenänsä alle ja haisteli. Sitten hän pudisti päätään ja palasi majalle. Ovi oli yhäti auki. Hän sulki sen ja pani salvan paikoilleen. Mentyään takaisin vastustajansa ruumiin ääreen hän taaskin jäi seisomaan, raapien päätänsä.
Jos tämä oli uniseikkailu, niin mikä sitten oli todellisuutta? Miten hän saattoi erottaa edellisen jälkimmäisestä? Kuinka paljon kaikesta siitä, mitä hänelle eläissään oli tapahtunut, oli todellista ja kuinka paljon vain näennäistä?
Hän laski toisen jalkansa pitkänään viruvalle ruholle, nosti kasvonsa taivasta kohti ja kajahutti urosapinan voittohuudon. Kaukaa vastasi siihen leijona. Se tuntui hyvin todelliselta — mutta sittenkään hän ei ollut siitä varma. Syvissä mietteissään hän painui viidakkoon.
Niin, hän ei tietänyt, mikä oli todellista, mikä ei; mutta yhden seikan hän tiesi — ikinä hän ei panisi enää suuhunsa Tantorin, norsun, lihaa.
KYMMENES LUKU
Taistelu Tikan puolesta
Päivä oli hyvin ihana. Lauhkea tuuli vilvoitti päiväntasaajan auringon paahdetta. Heimon keskuudessa oli viikkokausia vallinnut rauha, eikä ulkoapäin ollut sen alueille tunkeutunut ainoatakaan vierasta vihollista. Apinain mielestä oli kaikki tämä riittävä todistus siitä, että tulevaisuus olisi samanlainen kuin läheinen menneisyys — että ihanneolot pysyisivät.
Vahdit, joiden sijoittaminen oli nyt tottumuksen voimasta tullut heimoelämän tavaksi, joko vähensivät valppauttaan tai poistuivat tyyten paikoiltaan, miten heidän päähänsä milloinkin pisti. Heimo oli hajaantunut laajalle alueelle etsimään ravintoa. Näin saattavat rauha ja menestys kaivaa pohjan mitä alkeellisemman samoin kuin myös mitä korkeimmalle kehittyneen yhteiskunnan turvallisuudelle.
Myöskin yksilöt kävivät vähemmän varovaisiksi ja valppaiksi, niin että olisi saattanut luulla Numan, Saborin ja Shitan hävinneen koko luomakunnasta. Naarakset ja balut harhailivat suojelijoitta jylhässä viidakossa, kun taas ahnaat urokset hakivat ravintoa kaukana aukeamalla; niinpä myöskin Tika ja Gazan, hänen balunsa, liikkuivat heimon alueen äärimmäisellä eteläisellä liepeellä, eikä ainoatakaan isoa urosta ollut heidän lähistöllään.
Vielä kauempana etelässä vaelsi metsässä uhkaava olento — kookas urosapina, joka oli vimmastunut yksinäisyydestä ja tappiosta. Viikko sitten hän oli tavoittanut kaukana sieltä asustavan heimonsa kuninkuutta ja harhaili nyt kolhittuna, ruumis vielä hellänä, aarniometsässä yksinäisenä hylkiönä. Myöhemmin hän voisi palata oman heimonsa keskuuteen ja alistua karvaisen otuksen tahtoon, jota hän oli koettanut syöstä valtaistuimelta; mutta nyt hän ei vielä uskaltanut sitä tehdä, sillä hän ei ollut tavoittanut ainoastaan herransa ja mestarinsa kruunua, vaan myöskin hänen vaimojaan. Kuluisi vähintäänkin kokonainen kuukausi, ennenkuin loukattu hallitsija unohtaisi tapahtuman, ja siksi Tug vaelsi oudossa viidakossa julmana, peloittavana ja uhkuen vihaa.
Tällaisessa mielentilassa Tug osui aavistamattaan nuoren naaraksen läheisyyteen, joka oli yksin ruuanhakuretkellä — vieraan heimon naaraksen, joustavan ja voimakkaan ja verrattoman kauniin. Tug pidätti henkeään ja pujahti ketterästi tiepuoleen, jossa tiheälehväinen troopillinen pensaikko piilotti hänet Tikalta, samalla sallien hänen antaa silmiensä nauttia naaraksen viehkeydestä.
Mutta hänen katseensa ei yksinomaan tuijottanut Tikaan, vaan harhaili myöskin heitä ympäröivässä viidakossa, etsien Tikan heimon uroksia ja naaraita sekä baluja, mutta etupäässä uroksia. Kun himoitaan vieraaseen heimoon kuuluvaa naarasta, on otettava huomioon rajut, kookkaat, karvaiset huoltajat, jotka ani harvoin poistuivat etäälle holhoteistaan ja olivat valmiit taistelemaan elämästä ja kuolemasta muukalaista vastaan puolustaessaan toverinsa puolisoa tai jälkeläisiä, aivan samoin kuin ottelisivat omien läheistensä puolesta.
Tug ei havainnut mitään jälkeä ainoastakaan apinasta, lukuunottamatta vierasta naarasta ja hänen likellään leikkivää nuorta balua. Hänen häijyt, verestävät silmänsä painuivat puolittain umpeen, kun hänen katseensa imeytyi edellisen viehättäviin muotoihin — mitä baluun tulee, niin hänen vankkojen leukojensa yksi ainoa puraisu sen hoikkaan niskaan riittäisi estämään sen nostamasta tarpeetonta hälyä.
Tug oli komea, kookas uros ja muistutti monessa suhteessa Tikan puolisoa Taugia. He olivat molemmat parhaassa iässä, kummallakin heillä oli ihailtavat lihakset ja mainiot torahampaat, kumpikin he olivat niin peloittavan hurjia kuin vaativaisinkin ja tarkimminkin valitseva naaras voi haluta. Jos Tug olisi ollut Tikan omaa heimoa, niin Tika olisi voinut yhtä hyvin suostua häneen kuin Taugiinkin, kun hänen paritteluaikansa tuli; mutta nyt hän oli Taugin, eikä yksikään muu uros saanut vaatia häntä omakseen ensin voittamatta Taugia mieskohtaisessa kamppailussa. Ja sittenkin pidätti Tika itselleen erinäisiä oikeuksia tähän asiaan nähden. Jollei hän suosinut uutta kosijaa, saattoi hän itsekin astua kilpakentälle tukemaan oikeudenmukaista puolisoansa, vähentäen parhaansa mukaan toisen voittomahdollisuuksia; eikä se olisikaan mikään vähäinen apu Tikan herralle ja isännälle, sillä vaikka Tikan torahampaat olivatkin pienemmät kuin uroksen, niin hän osasi käytellä niitä erinomaisen tehokkaasti.
Tika oli parhaillaan lumoavan miellyttävässä puuhassa, etsimässä kovakuoriaisia, unohtaen kaiken muun. Hänellä ei ollut aavistusta siitä, kuinka kauas heimon muista jäsenistä hän ja Gazan olivat joutuneet, eivätkä hänen turvallisuudesta huolehtivat aistimensa olleet valppaina, kuten niiden olisi pitänyt olla. Kuukausia kestänyt vaaroilta suojattu elämä huolellisten vahtien turvassa, joita sijoittamaan Tarzan oli heimon opettanut, oli tuudittanut heimon jäsenet rauhallisuuden tuntuun ja luottamaan petolliseen uskoon, joka oli menneisyydessä tuottanut tuhon monelle valistuneelle yhteiskunnalle ja tuottaa vielä vastaisuudessa monelle — siihen nimittäin, että koska heitä ei ole ahdistettu, ei heitä ikinä ahdistetakaan.
Tultuaan varmaksi siitä, ettei lähimmässä ympäristössä ollut ketään muita kuin naaras baluineen, Tug hiipi hiljaa heitä kohti. Tika oli selin häneen päin, kun hän lopullisesti karkasi heidän kimppuunsa; mutta Tikan aistit olivat viimeinkin heränneet huomaamaan uhkaavan vaaran, ja hän pyörähti outoa urosta kohti juuri kun tämä oli saavuttamaisillaan hänet, Tug pysähtyi muutaman askeleen päähän hänestä. Vieraan naaraksen viettelevä naisellinen sulous oli haihduttanut uroksen raivon. Hän päästeli lepyttäviä äännähdyksiä — maiskutellen leveitä, litteitä huuhaan — eivätkä ne äänet olleetkaan niin kovin erilaisia kuin ne, joita saattaa kuulua oikeassa suutelossa.
Mutta Tika vain paljasti hampaansa ja murisi. Pikku Gazan lähti juoksemaan äitiänsä kohti, mutta tämä varoitti häntä pysymään etäällä, ehättäen huutamaan: "Krig-ah!" ja käski hänen kiivetä korkean puun ylimmille oksille. Ilmeisestikään ei uusi kosija tehnyt Tikaan suotuisaa vaikutusta. Tug oivalsi sen ja muutti menettelytapaansa sen mukaisesti. Hän pullisti jättimäistä rintaansa, iski siihen känsittyneillä rystysillään ja pöyhisteli, huojuen edestakaisin Tikan edessä.
"Minä olen Tug", hän rehenteli. "Katso iskuhampaitani! Katso voimakkaita käsiäni ja tanakoita jalkojani! Yhdellä puraisulla kykenen surmaamaan teidän väkevimmän uroksenne. Olen yksin tappanut Shitan. Olen Tug. Tug tahtoo sinut omakseen."
Sitten hän jäi odottamaan nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen kerskailunsa oli tehnyt, eikä hänen tarvinnutkaan odottaa kauan. Tika kääntyi niin nopeasti, ettei sitä olisi saattanut odottaa niin raskaalta olennolta, ja lähti nuolena kiitämään päinvastaiseen suuntaan. Kiukkuisesti murahtaen syöksyi Tug tavoittamaan häntä; mutta pienempi, keveämpi naaras oli liian nopsa hänen saavutettavakseen. Hän ajoi Tikaa takaa muutamia metrejä, jäi sitten seisomaan puhisten ja karjuen sekä pieksäen maata vankoilla nyrkeillään.
Hänen lähellään kasvavassa puussa istuva pikku Gazan näki vieraan uroksen raivon ja pettymyksen ilmaisut. Ollen nuori ja luullen olevansa turvassa painavan uroksen yltämättömissä kiljaisi Gazan harkitsemattoman herjauksen heidän kiusanhengelleen. Tug vilkaisi ylöspäin. Tika oli pysähtynyt vähän matkan päähän — hän ei tahtonut poistua kauas balustaan; sen käsitti Tug heti ja päätti nopeasti käyttää sitä edukseen. Hän näki, että se puu, jossa nuori apina kyykötti, oli yksinäinen ja ettei balu voisi päästä toisiin puihin laskeutumatta ensin maahan. Hän saisi äidin käsiinsä sen nojalla, että tämä rakasti lastaan.
Hän heilautti itsensä puun alaoksille. Pikku Gazan lakkasi herjaamasta Tugia; hänen ilmeensä muuttui ilkkuvasta huolestuneeksi ja sitten hyvin pian pelokkaaksi, kun Tug alkoi kiivetä häntä kohti. Kirkuen kehoitti Tika Gazania nousemaan korkeammalle, ja pieni apina kapusi hennoille oksille, jotka eivät kannattaisi ison apinan painoa; mutta siitä huolimatta Tug kiipesi edelleen. Tika ei ollut peloissaan. Hän tiesi, ettei Tug voisi nousta kyllin korkealle saadakseen Gazanin kiinni, ja siksi hän istui vähän matkan päässä puusta, syytäen ahdistajalle viidakkohäväistyksiä. Naaraksena hän oli siinä taidossa oikea mestari.
Mutta hän ei tietänyt, kuinka ilkeämielisen ovelat Tugin vähäiset aivot olivat. Hänestä oli varmaa, että uros kapuaisi Gazania kohti niin pitkälle kuin pääsisi ja huomattuaan sitten, ettei hän yltäisi baluun, lähtisi jälleen ajamaan häntä takaa, mikä olisi yhtä tuloksetonta. Hän uskoi niin lujasti, että hänen balunsa oli turvassa ja että hän itse kykeni huolehtimaan itsestään, ettei hän kiljaissut avunpyyntihuutoa, joka pian olisi kiidättänyt heimon muut jäsenet parvissa hänen luokseen.
Verkalleen kohoten Tug saavutti sen rajan, jota ylempänä oleville hennoille oksille hän ei rohjennut kiskoa raskasta ruhoaan. Gazan oli vielä lähes viisi metriä hänen yläpuolellaan. Uros sijoittui vakavasti istumaan ja tarttui latvaan voimakkaine käsineen. Tikan valtasi kauhu. Hän oivalsi heti toisen aikeet. Gazan kyyrötti korkealla huojuvalla oksalla. Ensimmäisestä pudistuksesta hän menetti tasapainonsa, vaikka hän ei tyyten pudonnutkaan, vaan jäi riippumaan kaikkien neljän raajansa varaan. Mutta Tug ponnisteli kahta rajummin; se oksa, johon nuori apina oli tarrautunut, naksahteli pahasti. Tika ymmärsi liiankin selvästi, minkälainen, lopputuloksen täytyi olla, ja unohtaen syvässä äidinrakkaudessaan oman vaaransa hän syöksyi eteenpäin kiivetäkseen puuhun tappelemaan tuon kammottavan otuksen kanssa, joka uhkasi hänen pienokaisensa henkeä.
Mutta ennenkuin hän ennätti edes rungolle, onnistui Tugin saada latva siksi rajuun liikkeeseen, että Gazanin ote heltisi. Kirkaisten suistui balu lehvien välitse, turhaan hapuillen saadakseen uudelleen kiinni, ja putosi raskaasti kumahtaen äitinsä jalkojen juureen, jääden virumaan siihen ääneti ja hievahtamatta. Parkaisten kumartui Tika ottamaan elotonta ruumista syliinsä; mutta samassa oli Tug hänen niskassaan.
Rimpuillen ja purren koetti Tika vapautua; mutta ison uroksen jättiläislihakset olivat ylivoimaiset hänen heikommille jänteilleen. Tug löi ja kuristi häntä useita kertoja, kunnes hän vihdoin melkein tajuttomana heittäytyi rennoksi ja oli alistuvinaan. Sitten uros nosti hänet olalleen ja kääntyi takaisin etelään vievälle polulle, jota myöten oli tullutkin.
Maassa virui pienen Gazanin liikkumaton ruumis. Hän ei valittanut. Hän ei värähtänytkään. Hitaasti nousi aurinko keskitaivaalle. Pensaikossa hiipi syyhyinen otus, kuono koholla nuuhkien viidakkotuulahduksia. Se oli Dango, hyena. Äkkiä sen inhoittava turpa pistäytyi esiin läheisen lehvistön lävitse, ja sen julmat silmät suuntautuivat Gazaniin.
Varhain samana aamuna oli Apinain Tarzan mennyt rannikolle sijaitsevalle majalle, jossa hän vietti useita tunteja heimon oleskellessa sen läheisyydessä. Lattialla oli miehen luuranko — kaikki, mitä oli jälellä entisestä loordi Greystokesta — samassa asennossa, johon se oli pudonnut silloin, kun Kertshak, iso apina, oli sen kaksikymmentä vuotta sitten elottomana heittänyt kouristaan. Jo aikoja sitten olivat termiitit ja pienet nakertajat kalunneet englantilaisen lujatekoiset luut puhtaiksi. Tarzan oli vuosikausia nähnyt sen viruvan paikallaan eikä kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota kuin niihin lukemattomiin tuhansiin luihin, joita oli siroteltuna sinne tänne hänen oleskelupaikoillaan ja poluillaan viidakossa. Vuoteella lepäsi toinen, pienempi luuranko, eikä nuorukainen välittänyt mitään siitä sen enempää kuin toisestakaan. Mistäpä hän olisi tietänyt, että toinen oli ollut hänen isänsä, toinen hänen äitinsä? Loordi Greystoke-vainajan niin rakastavan huolellisesti valmistamassa karkeatekoisessa kehdossa oleva vähäinen luukasa ei merkinnyt hänelle mitään — että tuo pieni kallo olisi vielä kerran apuna, kun todistettaisiin hänen oikeutensa ylvääseen arvonimeen, siitä hänellä oli yhtä vähän aavistusta kuin Orionin tähtien kuista. Tarzanista ne olivat luita — pelkkiä luita. Hän ei niitä tarvinnut, sillä niissä ei ollut lainkaan jäljellä lihaa, eivätkä ne olleet hänen vastuksinaan, sillä hän ei kaivannut vuodetta, ja lattialla olevan luurangon ylitse hän jaksoi helposti harpata.
Tänään hän oli rauhaton. Hän käänteli ensin toisen, sitten, toisen kirjan lehtiä. Hän katseli kuvia, jotka hän muisti ulkoa, ja sysäsi sitten kirjan syrjään. Hän penkoi kaapin sisältöä ainakin tuhannen kertaa. Hän otti sieltä esille pussin, jossa oli paljon pieniä, pyöreitä metallilevyjä. Kuluneiden vuosien aikana hän oli leikkinyt niillä usein; muta aina hän oli pannut ne huolellisesti takaisin pussiin ja pussin takaisin kaappiin juuri samalle hyllylle, jolta hän oli sen ensiksi löytänyt. Omituisesti ilmeni perinnöllisyyden vaikutus apinamiehessä. Järjestystä rakastavan rodun vesana hän itsekin rakasti järjestystä tietämättä miksi.
Apinat pudottivat esineet käsistään heti, kun heidän mielenkiintonsa niitä kohtaan sammui — korkeaan ruohikkoon tai puiden yläoksille. Pudottamansa kappaleet he joskus löysivät jälleen, mutta vain sattumalta. Sellainen ei ollut Tarzanin tapa. Hänen vähäinen omaisuutensa oli määrätyissä paikoissa, ja tunnollisesti hän palautti jokaisen esineen omalle paikalleen herettyään sitä käyttämästä. Pussissa olevat pyöreät metallilevyt olivat hänestä aina mielenkiintoisia. Niiden kummallakin puolen oli kohokuvia, joiden merkitystä hän ei oikein ymmärtänyt. Levyt olivat kirkkaita ja välkkyviä. Hänestä oli hauskaa järjestää niitä erilaisiksi kuvioiksi pöydällä. Satoja kertoja hän oli leikkinyt siten. Kun hän tänään oli samassa puuhassa, putosi häneltä yksi niistä, kaunis, keltainen kappale — englantilainen punnanraha — ja kieri sen vuoteen alle, jossa aikoinaan viehättävän lady Alicen maallinen tomu lepäsi.
Säntillisenä miehenä Tarzan heti laskeutui nelinkontin etsimään sängyn alta pudonnutta kultakolikkoa. Niin kummalliselta kuin se tuntuneekin, hän ei ollut koskaan ennen tarkastanut vuoteen alustaa. Hän löysi kolikon ja myöskin jotakin muuta — pienen, puisen lippaan, jossa oli löyhästi kiinni painettu kansi. Otettuaan ne molemmat hän pisti punnan takaisin pussiin ja pussin takaisin hyllyllensä kaappiin. Sitten hän tutki lipasta. Siinä oli joukko lieriömäisiä metallipalasia, joiden toinen pää suippeni kartiomaisesti ja toisessa, tasaisessa päässä oli ulkoneva reunus. Ne olivat kaikki aivan vihreitä ja himmeitä, vuosien aikana kerrostuneen kuparihomeen peittämiä.
Tarzan otti niitä lippaasta kourallisen ja tarkasti niitä. Hän hieroi kahta vastakkain ja huomasi, että vihreä väri lähtisi pois, jättäen näkyviin kiiltävän pinnan kahdelle kolmasosalle niiden pituudesta, kun taas kartiokärkinen pää jäi himmeän harmaaksi. Etsittyään puupalasen hän hankasi, sillä ripeästi yhtä lieriötä ja sai vaivojensa palkkioksi siihen välkkyvän hohteen, joka miellytti häntä.
Hänen kupeellaan riippui reppu, jonka hän oli anastanut eräältä monista surmaamistaan mustista sotureista. Reppuun hän pani kourallisen uusia lelujaan, aikoen kiilloittaa ne joutohetkinään. Sitten hän sijoitti lippaan takaisin sängyn alle, ja kun hän ei löytänyt enää mitään muuta huvittavaa, poistui hän majasta ja palasi heimon luokse.
Päästyään lähelle apinoita hän kuuli kovaa hälyä edestäpäin — naaraiden ja balujen äänekästä kirkumista, kookkaiden urosten hurjia, kiukkuisia ärjäisyjä ja murahduksia. Hän kiihdytti heti vauhtiaan, sillä hänen korviinsa saapuvat "Krig-ah!" huudot ilmaisivat hänelle, että hänen tovereillaan oli hätä.
Sillä aikaa kun Tarzan oli ollut omissa hommissaan isävainajansa majassa, oli Taug, Tikan jäntevä puoliso, ollut haeskelemassa ravintoa noin puolentoista kilometrin päässä heimon pohjoispuolella. Saatuaan vihdoin vatsansa täyteen hän oli kääntynyt laiskasti palaamaan aukeamalle, jossa hän oli heimon viimeksi nähnyt, ja pian hän sivuutti sinne tänne yksittäin, kaksittain tai kolmittain hajaantuneita apinoita. Tikaa ja Gazania hän ei tavannut ja alkoi pian tiedustella toisilta, missä he olivat; mutta kukaan ei ollut nähnyt heitä äskettäin.
Alempien olentojen mielikuvitus ei ole kovinkaan kehittynyt. He eivät, kuten te ja minä teemme, loihdi sielunsa silmien eteen eloisia näkyjä siitä, mitä kaikkea on saattanut tapahtua, eikä Taugissa niin ollen nytkään herännyt pahoja aavistuksia siitä, että onnettomuus oli kohdannut hänen puolisoaan ja heidän jälkeläistään — hän vain tahtoi löytää Tikan voidakseen laskeutua pitkäkseen varjoisaan paikkaan ja panna Tikan raapimaan selkäänsä, sillä aikaa kun hän sulatteli aamiaistaan. Mutta vaikka hän huuteli puolisoaan, etsi häntä ja kyseli kaikilta, joita kohtasi, ei hän löytänyt jälkeäkään Tikasta eikä myöskään Gazanista.
Hän alkoi äkämystyä ja hautoa mielessään Tikan kurittamista, koska tämä oli poistunut niin kauas, kun aviopuoliso häntä tarvitsi. Hän eteni etelään päin riistapolkua pitkin; hänen känsittyneet jalkapohjansa ja rystysensä eivät ollenkaan kapsahtaneet maahan sattuessa; äkkiä hän havaitsi Dangon, joka oli pienen aukeaman vastaisella laidalla. Haaskansyöjä ei huomannut Taugia, sillä sen silmät tuijottivat yhä värähtämättä johonkin ruohikossa erään puun alla viruvaan olioon, jonka kimppuun se parhaillaan hiipi, noudattaen lajilleen ominaista salakavalaa varovaisuutta.
Taug, joka itsekin oli hyvin varovainen, kuten pitääkin olla sellaisen, joka vaeltelee viidakossa ja haluaa säilyttää henkensä, kiipesi meluttomasti puuhun, josta hän voi paremmin silmäillä aukeamaa. Hän ei pelännyt Dangoa; mutta hän halusi saada selville; mitä Dango vainusi. Häntä kenties kannusti yhtä paljon uteliaisuus kuin varovaisuus.
Ja kun Taug pääsi sellaiselle kohdalle oksien sekaan, josta hän esteettömästi näki aukeamalle, oli Dango jo nuuhkimassa olentoa, jonka Taug heti tunsi oman pikku Gazaninsa elottomaksi ruumiiksi.
Päästäen niin kauhean, niin petomaisen karjaisun, että se hetkiseksi lamautti yllätetyn Dangon, heittäytyi iso apina valtavine ruhoineen hölmistyneen hyenan niskaan. Kiljuen ja äristen kääntyi maahan rusentunut Dango repimään ahdistajaansa; mutta hän oli yhtä voimaton kuin varpunen haukan kynsissä. Taugin paksut, pahkaiset sormet puristuivat hyenan kurkkuun ja selkään, hänen leukapielensä loksahtivat yhden ainoan kerran takkuiseen niskaan, musertaen selkäytimen, ja sitten hän viskasi kuolleen raadon halveksivasti syrjään.
Taaskin hän kajahdutti huudon, jolla urosapina kutsuu puolisoaan, mutta vastausta ei tullut; sitten hän kumartui nuuhkimaan Gazanin ruumista. Tämän villin, kamalan näköisen pedon rinnassa liikkui, joskin heikoimpina, samanlaisia isällisen rakkauden tunteita, jotka panevat meidänkin sydämemme sykähtelemään. Vaikka meillä ei olisikaan siitä kouraantuntuvia todistuksia, täytyisi meidän se sittenkin tietää, koska vain sen nojalla voidaan selittää ihmisrodun olemassaolo; sillä rodun ollessa varhaisilla asteillaan olisi urosten kateus ja itsekkyys tuhonnut poikaset sitä myöten kuin niitä tuli maailmaan, jollei Jumala olisi heidän pedonrintoihinsa kätkenyt isänrakkautta, jonka voimakkain ilmenemismuoto on urosten suojelemisvaisto.
Taugin suojelemisvaisto oli hyvin kehittynyt; mutta lisäksi hän oli kiintynyt jälkeläiseensä, sillä Taug oli harvinaisen älykäs näyte noista isoista, ihmisenmuotoisista apinoista, joista Gobin alkuasukkaat puhelevat kuiskaten ja joita yksikään valkoihoinen ei ole milloinkaan nähnyt, tai jos on nähnyt, niin ei ole jäänyt eloon kertomaan näkemästään, kunnes Apinain Tarzan joutui niiden keskuuteen.
Ja niinpä Taug suri, kuten kuka muu isä hyvänsä olisi surrut menetettyään pienokaisensa. Teistä olisi pikku Gazan saattanut näyttää kammottavalta ja inhoittavalta otukselta, mutta Taugista ja Tikasta hän oli yhtä kaunis ja herttainen kuin teidän pikku Maijanne tai Juhonne tai Anna-Liisanne teistä; ja hän oli heidän esikoisensa, heidän ainoa balunsa ja urospuolinen — kolme seikkaa, jotka riittävät tekemään apinapienokaisen kenen hyvänsä hellän isän lemmikiksi.
Jonkun aikaa Taug nuuhki pientä, liikkumatonta balua. Huulillaan ja kielellään hän silitteli ja hyväili sekaantunutta karvapeitettä. Hänen villistä suustaan pääsi hiljainen valitus; mutta murheen jäljessä seurasi pian ylivoimainen kostonhimo.
Hypäten seisomaan hän alkoi karjua "Krig-ah!" huutoja, joita vähän väliä tehosti vimmastuneen taistelunhaluisen — raivohullun, verenhimon valtaaman — urosapinan vertahyydyttävät ärjäisyt.
Vastaukseksi kajahti heimon jäsenten huutoja heidän rientäessään puita myöten hänen luokseen. Juuri ne kuuli Tarzan palatessaan majasta; ja vastaukseksi niihin hän antoi oman äänensä kaikua ja lisäsi nopeuttaan, kunnes hän suorastaan lensi metsän keskitasanteita myöten.
Kun hän vihdoin ennätti heimon luokse, olivat apinat keräytyneet yhteen, ympäröiden Taugin ja jonkun toisen, joka lepäsi liikkumattomana maassa. Pudottauduttuaan puusta Tarzan lähestyi ryhmän keskustaa. Taug yhä kiljui taisteluhaasteitaan, mutta nähdessään Tarzanin hän vaikeni, kumartui, otti syliinsä Gazanin ja ojensi balun Tarzanin nähtäväksi. Kaikista heimon uroksista Taug piti vain Tarzanista. Tarzaniin hän luotti ja turvautui häneen kuten ainakin viisaampaan ja kokeneempaan. Tarzanin luokse hän tuli nytkin — lapsuusaikaisen kisakumppaninsa, varttuneella iällä suoritettujen lukemattomien ottelujen taistelutoverin luokse.
Kun Tarzan näki Taugin käsivarsilla olevan liikkumattoman ruumiin, pääsi hänen huuliltaan matala murahdus, sillä myöskin hän rakasti Tikan balua.
"Kuka sen teki?" hän kysyi. "Missä on Tika?"
"En tiedä", vastasi Taug. "Löysin hänet virumassa täällä vierellään Dango, joka oli juuri alkamaisillaan ahmia häntä; mutta Dango ei sitä tehnyt — hänessä ei ole hampaiden jälkiä."
Tarzan meni likemmäksi ja painoi korvansa Gazanin rintaa vasten. "Hän ei ole kuollut", hän virkkoi. "Kenties hän ei kuolekaan." Hän tunkeutui apinatungoksen läpi ja kiersi kerran sen ympäri, tarkastaen maata joka askeleella. Äkkiä hän pysähtyi, painoi nenänsä aivan lähelle maata ja haisteli. Sitten hän hypähti pystyyn ja huudahti omituisesti. Taug ja muut apinat keräytyivät hänen ympärilleen, sillä äänestä tiesivät, että vainuaja oli löytänyt otuksen jäljet.
"Täällä on ollut vieras uros", selitti Tarzan. "Hän on kolhaissut
Gazania ja vienyt pois Tikan."
Taug ja muut urokset alkoivat karjua uhkaavasti; mutta he eivät tehneet mitään. Jos vieras uros olisi ollut heidän näkyvissään, niin he olisivat repineet hänet kappaleiksi; mutta heidän mieleensäkään ei juolahtanut seurata häntä.
"Jos kolme vahtiurosta olisi ollut paikoillaan heimon ympärillä, niin tätä ei olisi tapahtunut", äkäili Tarzan. "Tällaista tapahtuu vähän väliä, niin kauan kuin te ette pidä kolmea urosta tarkkailemassa vihollisten lähentymistä. Viidakko on täynnä vihollisia, mutta sittenkin te sallitte naaraittenne ja balujenne hakea ruokaa mistä haluavat yksin ja suojelematta. Tarzan lähtee nyt — hän menee etsimään Tikaa ja tuomaan hänet takaisin heimon luokse."
Se ajatus pystyi toisiin uroksiin. "Me lähdemme kaikki", he huusivat.
"Ei", torjui Tarzan, "te ette lähde kaikki. Me emme voi ottaa naaraita ja baluja mukaamme metsästys- ja taisteluretkille. Teidän on jäätävä heidän turvakseen tai menetätte heidät kaikki."
Apinat kynsivät päätään. Hänen neuvonsa viisaus alkoi selvetä heille, mutta aluksi he olivat innostuneet uuteen ajatukseen — että olisi ajettava takaa vierasta pahantekijää, riistettävä häneltä saalis ja rangaistava häntä. Aikakausia kestänyt tapa oli syövyttänyt yhteiskuntavaiston heidän mieliinsä. He eivät tienneet, miksi he eivät olleet tulleet ajatelleeksi rikollisen takaa-ajoa ja rankaisemista — he eivät voineet tietää sen johtuneen siitä, etteivät he olleet vielä kohonneet kylliksi korkealle henkiselle tasolle kyetäkseen toimimaan yksilönä. Kun he joutuivat ahdinkoon, kiidätti yhteiskuntavaisto heidät tiiviiksi laumaksi, sillä sillä tavoin oli isojen, rajujen urosten yhdistynein voimin helpompi puolustaa heitä vihollisia vastaan.