Niin, kaikki oli nyt täysin selvillä; mutta kuka saattoi tällä kertaa olla Go-bu-balun ryöstäjä? Tarzan oli ihmeissään, ja häntä ihmetytti myöskin Dangon jälkien näkyminen. Hän tutki asiaa. Jäljet olivat päivän vanhat ja veivät pohjoiseen päin. Tarzan lähti seuraamaan niitä. Paikotellen ne olivat tyyten kadonneet, kun teillä oli liikkunut paljon eläimiä, ja milloin polku vei kalliopohjalle, joutui Apinain Tarzankin melkein neuvottomaksi; mutta ainahan oli silloinkin ihmisen jälkiin tarttunut haju, jonka vain niin tarkat ja harjaantuneet aistimet kuin Tarzanilla oli, saattoivat havaita.
Kaikki oli kohdannut Taiboa niin äkkiä ja niin aavistamatta kahden lyhyen päivän aikana. Ensin oli saapunut Bukawai, taikuri — Bukawai, saastainen — jonka mädäntyvissä kasvoissa vielä oli rosoinen kappale lihaa. Hän oli tullut yksin ja päivällä joen rannalle, sinne, missä Momaja joka päivä pesi itseään ja Taiboa, pikku poikaansa. Hän oli astunut esiin tuuhean pensaan takaa aivan Momajan lähellä, säikäyttänyt pientä Taiboa, niin että tämä kirkaisten juoksi äitinsä suojaiseen syliin.
Mutta vaikka Momaja oli hätkähtänyt, oli hän pyörähtänyt kammottavaan olentoon päin niin kiukkuisena kuin puolustautumaan pakotettu naarastiikeri konsanaan. Nähdessään, kuka häiritsijä oli, huudahti hän osittain helpotuksesta, vaikka hän yhä painoikin Taiboa lujasti itseään vastaan.
"Olen saapunut", sanoi Bukawai ilman alkuvalmisteluja, "noutamaan kolmea lihavaa vuohtani, uutta vuodemattoa ja kookkaan miehen käsivarren pituista palasta kuparilanka."
"Minulla ei ole vuohia sinua varten", ärähti Momaja, "ei myöskään vuodemattoa eikä kuparilankaa. Taikasi jää tekemättä. Valkoinen viidakkojumala antoi minulle Taiboni takaisin. Sinulla ei ollut siinä mitään tekemistä."
"Mutta minä tein", jupisi Bukawai lihattomien leukapieliensä lomitse.
"Juuri minä käskin valkean viidakkojumalan antaa takaisin Taibosi."
Momaja nauroi hänelle vasten kasvoja. "Sinä valheiden sepustelija", hän huusi, "palaa kurjaan pesääsi ja hyenoittesi luokse! Mene takaisin ja piiloita löyhkäävät kasvosi vuoren uumeniin, ettei aurinko ne nähdessään peittäisi omia kasvojaan synkkään pilveen!"
"Olen tullut", toisti Bukawai, "noutamaan kolmea lihavaa vuohtani, uutta vuodemattoa ja kookkaan miehen käsivarren mittaista kuparilanka-palasta, jotka sinun on suoritettava minulle Taibosi palauttamisesta."
"Sen piti olla miehen kyynärvarren pituinen", oikaisi Momaja, "mutta sinä et saa mitään, sinä vanha varas. Sinä et suostunut tekemään taikaa, ennenkuin minä olisin tuonut maksun etukäteen; mutta kun minä olin paluumatkalla kylääni, antoi iso valkoinen jumala minulle Taiboni takaisin — antoi hänet minulle Numan kidasta. Hänen taikansa on tehokas taika — sinun on vanhan, reikänaamaisen miehen kehno taika."
"Olen tullut", kertasi Bukawai kärsivällisesti, "noutamaan kolmea lihavaa —". Mutta Momaja ei ollut enää jäänyt kuuntelemaan sellaista, minkä hän jo osasi ulkoa. Vetäen Taiboa aivan kiinni itseensä hän riensi Mbongan, päällikön paaluaitaista kylää kohti.
Ja seuraavana päivänä, kun Momaja oli ollut työssä viljelyksillä heimon muiden naisten kanssa, ja pikku Taibo leikkimässä viidakon laidalla, heitellen vähäistä keihästään odottaessaan sitä kaukaista päivää, jolloin hän olisi täysikuntoinen soturi, oli Bukawai saapunut uudelleen.
Taibo oli nähnyt oravan kiipeävän ison puun runkoa pitkin. Lapsellisessa mielessään hän oli kuvitellut, että se oli vihollissoturin uhkaava hahmo. Pikku Taibo oli kohottanut vähäisen keihäänsä, sydän täynnä hänen rodullensa ominaista hurjaa verenhimoa, samalla kun hän haaveili öisistä syömingeistä, jolloin hän tanssi surmaamansa ihmisen ruumiin ympärillä heimon naisten valmistaessa lihaa pian alkavaa juhla-ateriaa varten.
Mutta kun hän sinkosi keihäänsä, meni se sekä oravan että puun ohitse, kadoten kauas viidakon sekavaan pensaikkoon. Mutta se ei voinut olla muuta kuin muutamien askelien päässä kielletystä sokkelosta. Naiset puuhailivat kaikki vainiolla. Sotureita oli vartioimassa lyhyen huutomatkan päässä, ja niinpä pikku Taibo uskaltautui hämyiseen tiheikköön.
Mutta köynnöskasvien ja sotkuisen lehvistön muodostaman verhon takana väijyi kolme kauheata olentoa — hyvin vanha mies, joka oli musta kuin sysihauta, jonka kasvot olivat puolittain pitaalin syömät ja jonka teräviksi viilatut hampaat, ihmissyöjän hampaat, välkkyivät keltaisina ja inhoittavina laajasta, ammottavasta kuonosta siinä paikassa, missä hänen suunsa ja nenänsä olivat olleet. Ja hänen vieressään seisoi yhtä kamalan näköisinä kaksi voimakasta hyenaa — haaskan syöjät haaskan liittolaisina.
Taibo ei huomannut heitä, ennenkuin hän oli pää edellä tunkeutunut tiheiden köynnösten väliin etsimään pientä keihästään, ja sitten se oli liian myöhäistä. Kun hänen katseensa osui Bukawain kasvoihin, tarttui vanha poppamies häneen ja tukahdutti hänen hätähuutonsa painamalla kämmenensä hänen suulleen. Rimpuileminen ei auttanut Taiboa lainkaan.
Hetkisen kuluttua häntä sysittiin ja kiidätettiin eteenpäin pimeässä peloittavassa viidakossa kammottavan vanhuksen yhä tukahduttaessa hänen huutojaan ja molempien hyenain astellessa milloin kahden puolen heitä, milloin heidän edellään, milloin takanaan, aina tähyillen saalista, aina muristen, näykkien, äristen tai, mikä oli kaikkein pahinta, kaameasti nauraen.
Pienestä Taibosta, joka lyhyen olemassaolonsa aikana oli saanut kestää sellaisia kokemuksia, joita vain harvoille sattuu koko elinaikanaan, tuntui pohjoiseen suunnattu matka kauhealta painajaiselta. Hän muisteli sitä kertaa, jolloin hän oli ollut ison, valkoisen viidakkojumalan muassa, ja hän rukoili hartaasti pienen sielunsa pohjasta, että hän pääsisi takaisin vaaleaihoisen, karvaisen puukansan kanssa seurustelevan jättiläisen luokse. Olihan hän silloinkin ollut peloissaan, mutta hänen silloinen ympäristönsä ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä hänen nyt oli pakko sietää.
Vanhus puhutteli harvoin Taiboa, vaikka hän jupisi melkein yhtä mittaa koko pitkän päivän. Taibo erotti hänen usein viittailevan lihaviin vuohiin, vuodemattoihin ja kuparilangan kappaleisiin. "Kymmenen lihavaa vuohta, kymmenen lihavaa vuohta", mutisi vanha neekeri tuon tuostakin. Siitä pikku Taibo arvasi, että hänen lunastusmaksunsa oli korotettu. Kymmenen lihavaa vuohta? Mistä hänen äitinsä saisi kymmenen lihavaa vuohta, sen enempää kuin laihaakaan, lunastaakseen takaisin pienen poika-raukan? Mbonga ei ikinä antaisi niitä, ja Taibo tiesi, ettei hänen isällään ollut koko elämänsä aikana ollut enempää kuin kolme vuohta samalla kertaa. Kymmenen lihavaa vuohta? Taibo nyyhkytti. Tuo mädänsyömä ukko tappaisi ja söisi hänet, sillä kymmentä vuohta hän ei ikinä saisi. Bukawai viskaisi hänen luunsa hyenoille. Pieni neekeripoika vapisi ja kävi niin heikoksi, että oli vähällä kaatua selälleen. Bukawai läimäytti häntä korvalle ja tyrkkäsi häntä eteenpäin.
Pikku Taibosta tuntui kuluneen kokonainen iäisyys, ennenkuin he saapuivat kahden kallioisen kukkulan välissä sijaitsevan luolan suulle. Aukko oli matala ja ahdas. Joitakuita vesoja oli raa'asta vuodasta leikatuilla hihnoilla nidottu yhteen sulkemaan sitä harhailevilta pedoilta. Bukawai siirsi syrjään alkeellisen oven ja työnsi Taibon sisään. Äristen luikkivat hyenat hänen ohitseen ja katosivat luolan pimeihin uumeniin. Bukawai sijoitti oven paikoilleen, tarttui kovakouraisesti Taibon käsivarteen ja kiskoi häntä pitkin kapeata, kallioseinäistä käytävää. Lattia oli jotakuinkin sileä, sillä sitä peittävää paksua likakerrosta oli poljettu siksi paljon, että melkein kaikki rosot olivat tasaantuneet.
Käytävä oli kiemurteleva, ja kun se oli hyvin pimeä ja sen seinät olivat karkeat ja säröiset, sai Taibo monia naarmuja ja mustelmia lukuisista kolhaisuista. Bukawai asteli mutkittelevissa sokkeloissa ripeästi kuin olisi kävellyt tuttua raittia kirkkaassa päivänvalossa. Hän tunsi jokaisen taipaleen, jokaisen käänteen yhtä hyvin kuin äiti tuntee lapsensa kasvot, ja hänellä tuntui olevan kiire. Hän sysi pientä Taibo-raukkaa kenties hieman säälimättömämmin kuin olisi ollut tarpeellista niinkin nopeasti käveltäessä; mutta vanhalla taikurilla, joka oli ihmisten yhteiskunnan hylkiö, taudin saastuttama, kammottu, vihattu ja pelätty, ei suinkaan ollut enkelimäinen mielenlaatu. Luonto oli antanut hänelle vain vähän ihmisen lempeämpiä piirteitä, ja nekin harvat oli kohtalo tyyten häneltä hävittänyt. Viekas, ovela, julma ja kostonhimoinen oli Bukawai, poppamies.
Kauheita juttuja kerrottiin niistä julmista kidutuksista, joita hän valmisti uhreilleen. Lapsia peloitettiin tottelevaisiksi uhkaamalla hänen nimellään. Taiboa oli usein sillä tavoin säikytetty, ja nyt hän sai korjata hirveätä satoa niistä siemenistä, joita hänen äitinsä oli ajattelemattomuudessaan kylvänyt. Pimeys, pelätyn taikurin läheisyys, kolauksien tuottama kipu ja kammottavat tulevaisuuden kuvitelmat yhdistyneinä melkein lamauttivat lapsen. Hän kompasteli ja horjui, niin että Bukawai pikemminkin raahasi kuin talutti häntä.
Äkkiä Taibo näki heikkoa valoa edessäpäin, ja hetkistä myöhemmin he astuivat jokseenkin pyöreään kammioon, johon tunkeutui vähän päivänvaloa kalliokatossa olevista halkeamista. Hyenat olivat siellä jo ennen heitä odottamassa. Kun Bukawai saapui Taibon kanssa, lähestyivät pedot heitä, paljastaen keltaiset torahampaansa. Niillä oli nälkä. Ne pyrkivät Taibon kimppuun, ja toinen niistä näykkäsi hänen paljaita jalkojaan. Bukawai tempasi luolan lattialta kepin ja tähtäsi petoon kovan iskun, samalla jupisten kokonaisen sarjan kirouksia. Hyena väisti ja juoksi kammion seinustalle, pysähtyen sinne murisemaan. Bukawai astui askeleen eläintä kohti, se pörhisti äkäisesti niskakarvojaan hänen lähestyessään. Sen ilkeät silmät säihkyivät pelkoa ja vihaa, mutta onneksi Bukawaille oli pelko voimakkaampi.
Kun toinen peto huomasi, ettei sitä pidetty silmällä, karkasi se nopeasti Taibon kimppuun. Lapsi kirkaisi ja lähti juoksemaan poppamiehen jäljessä, joka nyt kiinnitti huomionsa toiseen hyenaan. Sen hän tavoitti, antaen sille useita iskuja raskaasta kepistään ja ajaen sen seinänvierelle. Haaskansyöjät alkoivat kierrellä kammion ympäri pitkin seiniä, samalla kun ihmishaaska, niiden isäntä, raivosi kuin paha henki, syöksähteli juoksujalkaa sinne tänne, niitä tavoitellen, huitoi nuijallaan ja sätti niitä, toivottaen niille kaikkea mieleensä johtuvien jumalien ja haltiain kirouksia ja herjaillen karkein sanoin niiden esivanhempia.
Useita kertoja kääntyi pedoista jompikumpi vastustamaan poppamiestä, ja silloin Taibo aina pidätti henkeään hyytävän pelon vallassa, sillä koko lyhyen elämänsä aikana hän ei ollut nähnyt niin kammottavan vihan kuvastuvan ihminen eikä eläimen ilmeissä; mutta aina voitti pelko villipetojen kiukun, ne lähtivät jälleen pakoon, äristen hampaat irvessä, juuri kun Taibo oli varma siitä, että ne karkaisivat Bukawain kurkkuun.
Vihdoin taikuri väsyi hyödyttömään takaa-ajoon. Ärähtäen yhtä eläimellisesti kuin hyenatkin hän kääntyi Taibon puoleen. "Minä menen noutamaan kymmentä lihavaa vuohtani, uutta vuodemattoani ja kahta kuparilangan-kappalettani, jotka äitisi on maksettava minulle, kun teen hänelle taian, joka toimittaa sinut takaisin hänelle", hän ilmoitti. "Sinä jäät tänne. Tuonne" — hän osoitti käytävää, jota myöten he olivat tulleet kammioon — "jätän hyenat. Jos yrität paeta, niin ne syövät sinut."
Hän viskasi pois keppinsä ja kutsui petoja. Ne tulivat äristen ja luimistellen, häntä koipien välissä. Bukawai ohjasi ne käytävään ja ajoi ne sinne. Sitten hän kiskoi karkeatekoisen ristikon aukon tukkeeksi ensin itse poistuttuaan kammiosta. "Tämä estää niitä pääsemästä kimppuusi", hän selitti. "Jollen minä saa kymmentä lihavaa vuohtani ja muita esineitä, niin ne saavat ainakin joitakuita luita, jotka jäävät minulta tähteiksi." Ja hän jätti pojan miettimään lausumaansa perin selvää viittausta.
Hänen mentyään Taibo heittäytyi maapermannolle ja puhkesi lapsellisesti nyyhkyttämään pelosta ja yksinäisyydestä. Hän tiesi, ettei hänen äidillään ollut kymmentä lihavaa vuohta annettaviksi ja että pikku Taibo Bukawain palattua tapettaisiin ja syötäisiin. Kuinka kauan hän oli virunut pitkänään, sitä hän ei tiennyt, mutta äkkiä hänet herätti hyenojen murina. Ne olivat tulleet takaisin käytävästä ja tuijottivat häneen ristikon lävitse. Hän saattoi nähdä niiden keltaisten silmien kiiluvan pimeässä. Ne kohosivat ristikkoa vastaan ja raapivat sitä. Taibo vapisi ja vetäytyi kammion toiselle puolelle. Hän näki teljen notkuvan ja huojuvan petojen ponnistuksista. Millä hetkellä hyvänsä hän odotti sen kaatuvan sisäänpäin, päästäen otukset hänen kimppuunsa.
Hitaasti vierivät kauhistuttavat tunnit. Tuli yö, ja Taibo nukkui vähän aikaa, mutta nälkäisiä petoja ei näyttänyt lainkaan nukuttavan. Aina ne seisoivat aivan ristikon takana muristen peloittavasti ja nauraen kamalaa nauruaan. Kallioisen katon kapeasta raosta Taibo näki muutamia tähtiä, ja kuukin sivuutti sen. Vihdoin valkeni päivä. Taibon oli hyvin nälkä ja jano, sillä hän oli viimeksi syönyt edellisenä aamuna, ja hänen oli sallittu juoda vain kerran pitkän marssin kestäessä, mutta hänen asemansa kauheus sai hänet melkein unohtamaan sekä nälän että janon.
Päivän koittaessa lapsi huomasi toisen aukon maanalaisen kammion seinissä; se oli melkein vastapäätä sitä aukkoa, josta nälkiintyneet hyenat tähyilivät häntä. Se oli vain kapea rako kallioseinässä. Kenties se ulottui vain muutamien askelten päähän, kenties se vei vapauteen! Taibo meni lähemmäksi ja tirkisteli sinne. Hän ei nähnyt mitään. Hän ojensi kätensä pimeyteen, mutta ei rohjennut mennä edemmäksi. Bukawai ei olisi jättänyt pakotietä avoimeksi, ajatteli Taibo, joten tämä käytävä siis varmasti veisi umpikujaan tai johonkin vielä kamalampaan vaaraan.
Poikaa uhkaavien todellisten vaarojen — Bukawain ja molempien hyenain — aiheuttamaan pelkoon lisäsi hänen taikauskonsa lukemattomia muita, jotka ovat liian kauheita mainittaviksi, sillä neekerien uskon mukaan liiteli viidakossa sekä hämyisessä päivänvalossa että yön kaamean synkässä pimeydessä kummallisia, haaveellisia hahmoja, jotka kansoittivat jo muutoinkin kamala-asukkaisen metsän uhkaavilla olennoilla, ikäänkuin eivät leijonat ja pantterit, käärmeet ja hyenat sekä lukemattomat myrkylliset hyönteiset olisi riittäneet herättämään kauhua näiden yksinkertaisten ihmisparkojen sydämissä, jotka kohtalo on pannut asumaan maapallon kammottavimmalle seudulle.
Ja niinpä ei pikku Taibo kyyristellyt ainoastaan todellisten, vaan myöskin kuviteltujen vaarojen pelosta. Hän ei uskaltanut lähteä sellaisellekaan tielle, joka olisi voinut viedä turvaan, sillä olihan Bukawai voinut panna sitä vartioimaan jonkun hirvittävän viidakkohaltian.
Mutta todella uhkaava vaara karkoitti äkkiä pojan mielestä kaikki kuvittelut, sillä päivän valjetessa alkoivat puolittain nälkiintyneet hyenat entistä rajummin ponnistella murtaakseen esteen, joka pidätti niitä pääsemästä saaliinsa kimppuun. Nousten takakäpälilleen ne raapivat ja pieksivät ristikkoa. Silmät levällään Taibo katseli, kun se notkui ja huojui. Kauan se ei voisi, sen hän tiesi, kestää voimakkaiden, äkäisten eläimien ponnistuksia. Jo nyt oli sen yksi nurkka painunut sitä paikallaan pitäneen ulkoneman ohitse. Takkuinen etukäpälä ojentui kammioon. Taibo värisi kuin vilutautinen, sillä hän tiesi, että loppu oli lähellä.
Hän peräytyi vastakkaiselle seinälle ja painautui sitä vasten niin kauaksi pedoista kuin mahdollista. Hän näki, kuinka ärisevä pää tunkeutui ristikon ohitse ja kammottava, irvistävä kita työntyi häntä kohti. Seuraavalla hetkellä murtuisi surkean heikko tekele ja pedot olisivat hänen kimpussaan, repien lihan irti hänen luistaan, jyrsien luita ja tapellen hänen sisälmyksistään.
Bukawai tapasi Momajan Mbongan, päällikön, paaluaitauksen ulkopuolella. Nähdessään hänet nainen horjahti taaksepäin inhosta, mutta syöksähti sitten häntä kohti hampaat irvessä ja kynnet harallaan. Mutta Bukawai pidätti häntä turvallisen välimatkan päässä, uhaten häntä keihäällään.
"Missä on lapseni?" huusi Momaja. "Missä on pikku Taiboni?"
Bukawai aukaisi silmänsä levälleen, onnistuneesti näytellen hämmästynyttä. "Sinun lapsesi!" hän huudahti. "Mitäpä minä hänestä tietäisin, paitsi että pelastin hänet valkean viidakkojumalan kynsistä enkä vielä ole saanut siitä suoritusta? Olen tullut hakemaan vuohia, vuodemattoa ja kuparilangan palasta, joka on yhtä pitkä kuin kookkaan miehen käsivarsi mitattuna olkapäästä sormenpäihin."
"Sinä hyenan hylkiö!" kirkui Momaja. "Lapseni on varastettu, ja varas olet sinä, ihmisen mädäntynyt jäte. Anna hänet minulle takaisin. Muutoin revin silmät päästäsi ja syötän sydämesi villeille sioille."
Bukawai kohautti olkapäitään. "Mitäpä minä tietäisin lapsestasi?" hän kysyi. "Minä en ole häntä vienyt. Jos hänet on uudelleen ryöstetty, niin mitä voisi Bukawai siitä tietää? Ryöstikö Bukawai hänet ensi kerralla? Ei, hänet ryösti valkoinen viidakkojumala, ja kun hän ryösti pojan kerran, niin hän voi ryöstää Taibon toistamiseenkin. Se ei vähääkään liikuta minua. Ensi kerralla toimitin minä lapsen sinulle takaisin, ja nyt olen tullut noutamaan palkkiotani. Jos hän taaskin on poissa, ja jos tahdot saada hänet takaisin, niin Bukawai palauttaa hänet — kymmenestä lihavasta vuohesta, uudesta vuodematosta ja kahdesta kuparilanka-kappaleesta, jotka ovat yhtä pitkiä kuin kookkaan miehen käsivarsi mitattuna olkapäästä sormenpäihin, eikä Bukawai enää puhu mitään niistä vuohista, siitä vuodematosta ja siitä kuparilanka-kappaleesta, jotka sinun olisi ollut maksettava ensimmäisestä taiasta."
"Kymmenen lihavaa vuohta!" kiljui Momaja. "Minä en voisi maksaa sinulle kymmentä lihavaa vuohta yhtä monessa vuodessa. Kymmenen lihavaa vuohta, jopa jotakin."
"Kymmenen lihavaa vuohta", kertasi Bukawai. "Kymmenen lihavaa vuohta, uusi vuodematto ja kaksi kappaletta kuparilankaa, jotka ovat yhtä pitkät kuin —"
Momaja keskeytti hänet, tehden kärsimättömän liikkeen. "Seis!" hän huusi. "Minulla ei ole vuohia. Tuhlaat sanojasi. Odota täällä, sillä aikaa kun minä noudan mieheni! Hänellä on vain kolme vuohta, mutta jotakin on tehtävä. Odota!"
Bukawai istui puun alle. Hän oli perin tyytyväinen, sillä hän tiesi, että joko hänelle maksettaisiin tai hän saisi kostaa. Hän ei pelännyt mitään näiden vierasheimolaisten puolelta, vaikka hän tiesikin hyvin, että he varmasti pelkäsivät ja vihasivat häntä. Hänen pitaalitautinsa riitti jo yksin estämään heitä käymästä häneen käsiksi, ja hänen maineensa poppamiehenä teki hänet kaksin verroin suojatuksi kaikilta hyökkäyksiltä. Parhaillaan hän suunnitteli, miten hän pakottaisi toiset ajamaan kymmentä vuohta hänen luolansa suulle, kun Momaja palasi. Hänen mukanaan oli kolme soturia — Mbonga, päällikkö, Rabba Kega, kylän poppamies, ja Ibeto, Taibon isä. He eivät olleet tavallisissakaan oloissa kauniita miehiä, ja kun heidän kasvonsa nyt olivat suuttumuksesta vääntyneet, niin he olisivat voineet herättää pelkoa kenessä hyvänsä; mutta jos Bukawai pelkäsi, niin ainakaan hän ei sitä näyttänyt. Sensijaan hän tervehti heitä, tuijottamalla heihin röyhkeästi, aikoen siten synnyttää heissä kammottavaa kunnioitusta, kun he saapuivat ja kyykistyivät puoliympyrään hänen eteensä.
"Missä on Ibeton poika?" tiedusti Mbonga.
"Mistä minä sen tietäisin?" huomautti Bukawai vastaan. "Epäilemättä hän on valkoisen pahan hengen hallussa. Jos minulle maksetaan, niin teen tehokkaan taian, ja sitten saamme tietää, missä Ibeton poika on, ja voimme hankkia hänet takaisin. Juuri minun taikani toimitti hänet takaisin viime kerralla, mutta siitä en ole saanut suoritusta."
"Minulla on oma poppamieheni tekemään taikoja", vastasi Mbonga arvokkaasti.
Bukawai irvisti ja nousi seisomaan. "No hyvä", hän virkkoi, "tehköön hän sitten taikansa, ja katsokaamme kykeneekö hän toimittamaan Ibeton pojan takaisin!" Hän astui muutamia askelia poispäin, kääntyen sitten äkäisenä ympäri. "Hänen taikansa ei saata lasta takaisin — sen tiedän, ja sen tiedän myöskin, että kun hänet löydätte, niin ei enää mikään taika kykene tuomaan häntä takaisin, sillä silloin hän on kuollut. Sen olen juuri saanut selville, sillä isäni siskon henki kävi juuri ilmoittamassa sen minulle."
Mbonga ja Rabba Kega eivät liene paljoakaan uskoneet omiin taikoihinsa ja lienevät olleet epäuskoisia toistenkin taikoihin nähden; mutta ainahan oli mahdollista, että niissä oli jotakin, etenkin jos ne eivät olleet heidän omiaan. Eikö ollut yleisesti tunnettua, että Bukawai oli puheissa itse haltioiden kanssa ja että kaksi niistä, hyenojen muodossa oli hänen kanssaan? Mutta he eivät saaneet myöntyä liian hätäisesti. Oli ajateltava hintaa, eikä Mbongalla ollut vähääkään halua luopua kymmenestä vuohesta saadakseen yhden ainoan pienen pojan, joka saattaisi kuolla rokkoon, ennenkuin varttuisi soturin ikään.
"Maltahan", sanoi Mbonga. "Näytähän meille taikojasi, jotta näkisimme, ovatko ne tehokkaita. Sitten voimme puhua maksusta. Rabba Kega tekee joitakuita taikoja myöskin. Saamme nähdä, kumman taiat ovat paremmat. Istu, Bukawai!"
"Maksu on kymmenen vuohta — lihavaa vuohta — uusi vuodematto ja kaksi kuparilanka-kappaletta, jotka ovat yhtä pitkiä kuin kookkaan miehen käsivarsi olkapäästä sormenpäihin saakka; se on suoritettava etukäteen, ja vuohet on ajettava luolani edustalle. Sitten teen taian, ja seuraavana päivänä on poika jälleen äitinsä luona. Sen nopeammin ei sitä voida tehdä, sillä niin voimakkaan taian tekeminen kysyy aikaa."
"Tee meille joitakuita taikoja nyt heti!" vaati Mbonga. "Anna meidän nähdä; minkälaisia taikasi ovat!"
"Tuokaa minulle tulta", vastasi Bukawai, "ja minä teen teille jonkun pienen taian."
Momaja lähetettiin noutamaan tulta, ja hänen poissa ollessaan Mbonga tinki Bukawain kanssa hinnasta. Kymmenen vuohta, hän selitti, on kallis hinta täysikuntoisesta sotilaastakin. Hän kiinnitti myöskin Bukawain huomiota siihen seikkaan, että hän, Mbonga, oli hyvin köyhä, että hänen kansansa oli hyvin köyhää ja että kymmenessä vuohessa oli ainakin kahdeksan liikaa puhumattakaan uudesta vuodematosta ja kuparilangasta; mutta Bukawai oli jäykkä kuin kallio. Hänen taikansa oli hyvin kallis, ja hänen oli annettava ainakin viisi vuohta jumalille, jotka auttoivat häntä sitä tekemään. He väittelivät yhäti, kun Momaja palasi, tuoden tulta.
Bukawai pani muutamia hiiliä eteensä maahan, otti hyppysellisen pulveria kupeellaan riippuvasta pussista ja ripotti ne hiilien päälle. Kuului tupsahdus ja kohosi savupilvi. Bukawai sulki silmänsä ja huojui edestakaisin. Sitten hän heilautti käsiään muutamia kertoja ilmassa ja oli pyörtyvinään. Mbongaan ja hänen seuralaisiinsa se teki voimakkaan vaikutuksen. Rabba Kega alkoi hermostua. Hän näki arvonsa vähenevän. Momajan tuomaan astiaan oli jäänyt joitakuita hiiliä. Hän tempasi astian, pisti siihen kenenkään huomaamatta kourallisen kuivia lehtiä ja päästi sitten kauhean kirkaisun, joka kiinnitti häneen Bukawain kuulijakunnan huomiota. Se herätti myöskin ihmeen tavoin Bukawain tainnoksista, mutta oivallettuaan häiriön syyn vaipui vanha taikuri jälleen tajuttomaksi, ennenkuin kukaan ennätti havaita hänen erehdystään.
Nähdessään, että Mbongan, Ibeton ja Momajan huomio oli kiintynyt häneen, puhalsi Rabba Kega äkkiä astiaan, niin että hiilet alkoivat hehkua ja säiliöstä tuprusi savua. Rabba Kega piteli sitä visusti niin, ettei kukaan nähnyt kuivia lehtiä. Heidän silmänsä menivät levälleen, kun he näkivät tämän merkillisen todistuksen kylän poppamiehen mahdista. Viimeksimainittu pöyhisteli perin ylpeänä. Hän kiljui, hyppi ja irvisti peloittavasti; sitten hän vei kasvonsa aivan astian suulle ja oli keskustelevinaan siellä olevien henkien kanssa.
Kun hän parhaillaan oli niissä puuhissa, tointui Bukawai horrostilastaan, sillä uteliaisuus oli lopultakin päässyt hänessä voitolle. Kukaan ei kiinnittänyt häneen vähääkään huomiota. Hän vilkutti äkeissään toista silmäänsä; sitten hänkin päästi äänekkään karjaisun, ja tultuaan varmaksi siitä, että Mbonga oli kääntynyt häneen päin, hän jäykisti ruumiinsa ja liikutti käsiään ja jalkojaan suonenvedontapaisesti.
"Minä näen hänet!" hän kiljaisi. "Hän on kaukana. Valkoinen paha henki ei olekaan saanut häntä. Hän on yksin ja suuressa vaarassa; mutta", hän lisäsi, "jos kymmenen lihavaa vuohta ja muut esineet suoritetaan minulle nopeasti, niin hänet ehditään vielä pelastaa."
Rabba Kega oli pysähtynyt kuuntelemaan. Mbonga vilkaisi häneen.
Päällikkö oli kahdella päällä. Hän ei tietänyt kumman taika oli
parempi. "Mitä sinun taikasi ilmoittaa sinulle?" hän tiedusti Rabba
Kegalta.
"Myöskin minä näen hänet", kirkui Rabba Kega; "mutta hän ei ole siellä, missä Bukawai väittää hänen olevan. Hän on kuolleena joen pohjalla."
Silloin Momaja alkoi ulvoa ääneen.
* * * * *
Tarzan oli seurannut vanhuksen, kahden hyenan ja pienen neekeripojan jälkiä kahden kukkulan välisessä kalliorotkossa sijaitsevan luolan suulle. Siellä hän pysähtyi hetkiseksi ristikkoteljen eteen, jonka Bukawai oli kiinnittänyt aukkoon, kuunnellen onkalon uumenista heikosti kantautuvia ärähdyksiä ja murahduksia.
Äkkiä erottivat apinamiehen tarkat korvat petojen kiljunnan seasta lapsen tuskaista valitusta. Enää ei Tarzan empinyt. Hän sysäsi oven syrjään ja syöksyi pimeään aukkoon. Käytävä oli ahdas ja pimeä; mutta apinamies oli kauan käyttänyt silmiään viidakon sysimustina öinä, ja se oli antanut hänelle hieman samanlaista kykyä nähdä pimeässä kuin on niillä villeillä eläimillä, joiden kanssa hän oli ollut tekemisissä lapsuudestaan asti.
Hän liikkui ripeästi, mutta varovasti, sillä käytävä oli pimeä, outo ja koukerteleva. Edetessään hän kuuli yhä selvemmin hyenojen kiukkuisia ärähdyksiä ja raapimista. Lapsen valitus kävi yhä äänekkäämmäksi, ja Tarzan tunsi sen pienen neekeripojan äänen, jota hän kerran oli koettanut ottaa balukseen.
Apinamies eteni lainkaan hätäilemättä. Hän oli siksi tottunut viidakkoelämän kokemuksiin, ettei häneen kovinkaan suuresti vaikuttanut tutunkaan henkilön kuolema; mutta taisteluhalu kannusti häntä. Sydämestään hän oli villipeto, ja hänen pedonsydämensä sykähteli rajusti läheisen ottelun tuottamasta jännityksestä.
Vuoren sisällä olevassa kallioseinäisessä kammiossa kyyrötteli pikku Taibo painautuneena seinää vasten niin kauaksi nälän raivostuttamista pedoista kuin suinkin voi. Hän näki ristikon myötäävän hyenojen raapiessa sitä rajusti. Hän tiesi, että muutamien minuuttien kuluttua hänen nuori henkensä sammuisi noiden inhoittavien otusten kauheiden, keltaisten hampaiden raadellessa hänen ruumistaan.
Jäntevien petojen sysäyksistä notkui ristikko sisäänpäin, kunnes se vihdoin rysähtäen kaatui ja hyenoille avautui tie pojan kimppuun. Taibo loi niihin säikähtyneen katseen, sulki sitten silmänsä ja painoi kädet kasvoilleen, nyyhkyttäen surkeasti.
Hyenat pysähtyivät hetkiseksi; varovaisuus ja pelko pidättivät niitä karkaamasta saaliinsa kimppuun. Ne seisoivat tähyillen poikaa; sitten ne alkoivat hitaasti ja äänettömästi ryömiä kyyrysillään häntä kohti. Juuri silloin saapui Tarzan, livahtaen kammioon nopeasti ja meluttomasti, mutta ei kuitenkaan niin hiljaa, etteivät herkkäkorvaiset pedot olisi huomanneet hänen tuloaan. Äkillisesti muristen ne kääntyivät Taibosta apinamiestä vastaan, kun tämä hymyhuulin syöksyi niiden kimppuun. Hetkisen koetti toinen eläin pitää puoliaan; mutta apinamies ei viitsinyt edes paljastaa metsästyspuukkoaan halveksittua Dangoa vastaan. Hän tarttui sen törröttäviin niskakarvoihin, juuri kun se yritti pujahtaa hänen ohitseen, ja sinkautti sen luolan poikki toverinsa jälkeen, joka jo luikki käytävään rientäen pakoon.
Sitten Tarzan nosti Taibon lattialta, ja kun lapsi tunsi ihossaan hyenojen käpälien ja hampaiden sijasta ihmiskäsien kosketuksen, aukaisi hän hämmästyneenä ja epäillen silmänsä. Kun hänen katseensa osui Tarzaniin, pääsi hänen huuliltaan riemuisa nyyhkytys ja hän kiersi kätensä pelastajansa ympärille, ikäänkuin ei tämä valkea paha henki olisikaan ollut viidakon pelätyin olento.
Kun Tarzan tuli luolan suulle, ei hyenoja ollut missään näkyvissä, ja annettuaan Taibon sammuttaa janonsa läheisyydessä kumpuavasta lähteestä hän nosti pojan selkäänsä ja lähti nopeasti juosten viidakkoon, tahtoen mahdollisimman pian tyynnyttää valittavan Momajan, sillä hän oli aivan oikein arvannut, että naisen voivotusten syy oli balun poissaolo.
* * * * *
"Hän ei ole kuolleena joen pohjalla", kiljaisi Bukawai. "Mitä tietää tämä mies taikojen tekemisestä? Bukawai näkee Momajan pojan. Hän on kaukana ja yksin uhkaavassa vaarassa. Kiirehtikää tuomaan kymmenen lihavaa vuohta, sillä —"
Mutta enempää hän ei ennättänyt sanoa. Äkillinen keskeytys tuli ylhäältä, samasta puusta, jonka alla he kyyköttivät, ja kun neekerit vilkaisivat ylöspäin, olivat he vähällä pyörtyä säikähdyksestä nähdessään ison, valkoisen haltian katselevan heitä; mutta ennenkuin he ehtivät paeta, huomasivat he toisetkin kasvot, kadonneen pikku Taibon, joka hymyili perin iloisena.
Ja sitten Tarzan hyppäsi pelottomasti heidän keskelleen pikku Taibo yhä selässään ja laski lapsen äitinsä eteen. Momaja, Ibeto, Rabba Kega ja Mbonga tunkeutuivat kaikki pojan ympärille, koettaen kysellä häneltä yhtä aikaa. Äkkiä Momaja kääntyi raivokkaasti, aikoen hyökätä Bukawain kimppuun, sillä poika oli kertonut, mitä kaikkea hän oli saanut kärsiä ollessaan julman vanhuksen kynsissä. Mutta Bukawai oli kadonnut — hänen ei ollut tarvinnut turvautua taikuuteen päästäkseen varmaksi siitä, että Momajan läheisyys ei ollut hänelle lainkaan terveellinen senjälkeen kun poika oli kertonut tarinansa, ja parhaillaan hän juoksi viidakossa minkä vanhoista jaloistaan pääsi kaukaista luolaansa kohti, jonne, sen hän tiesi, ei yksikään neekeri uskaltaisi häntä seurata.
Myöskin Tarzan oli tapansa mukaan kadonnut mustaihoisten ihmeeksi. Sitten Momajan katse osui Rabba Kegaan. Kylän poppamies näki naisen silmissä ilmeen, joka ei ennustanut hänelle hyvää, ja peräytyi.
"Vai oli Taiboni kuolleena joen pohjalla?" kirkui vaimo. "Ja hän on kaukana, yksin ja suuressa vaarassa, niinkö? Taikuutta!" Se halveksiminen, jonka Momaja sisällytti tuohon yhteen ainoaan sanaan, olisi tuottanut kunniaa ensimmäisen luokan näyttämötaiteilijattarelle. "Taikuutta, totisesti!" hän kiljui. "Momaja näyttää teille taikuutta." Ja hän sieppasi katkenneen oksan ja iski Rabba Kegaa päähän. Kivusta ulvoen lähti mies pakoon. Momaja ajoi häntä takaa ja pieksi hänen selkäänsä. He juoksivat sisälle kylän portista ja pitkin raittia suureksi huviksi kaikille, jotka onnekseen osuivat olemaan näyn katselijoina, sotureille, naisille ja lapsille, sillä kaikki he pelkäsivät Rabba Kegaa, ja kun pelätään, niin myöskin vihataan.
Tällä tavoin Tarzan sinä päivänä hankki toimettomien vihollistensa lisäksi kaksi toimeliasta vihamiestä; ne molemmat olivat valveilla myöhään yöhön saakka, hautoen kostoa, valkealle haltialle, joka oli tuottanut heille naurua ja halveksimista; mutta heidän perin kiukkuiseen suunnitteluunsa sekaantui todellista pelkoa ja kammoa, joka ei ottanut tyyntyäkseen.
Nuori loordi Greystoke ei tietänyt, että he punoivat juonia häntä vastaan, ja jos hän olisikin sen tietänyt, niin hän ei olisi siitä mitään välittänyt. Hän nukkui sinä yönä yhtä hyvin kuin muulloinkin, ja vaikka hänen päällään ei ollutkaan kattoa eikä ovea estämässä tungettelijoita lähestymästä, niin hän nukkui rauhallisemmin kuin hänen Englannissa oleva ylimyksellinen sukulaisensa, joka oli sinä iltana syönyt aivan liian paljon krapuja ja juonut liiaksi viiniä.
SEITSEMÄS LUKU
Bukawain kuolema
Jo poikana oli Apinain Tarzan muun muassa oppinut punomaan taipuisia köysiä pitkäkuituisista viidakkoheinistä. Lujia ja sitkeitä olivat Tarzanin, pienen tarmanganin, köydet. Tublat, hänen kasvatusisänsä, olisi voinut kertoa teille siitä. Jos olisitte lahjonut häntä kourallisella toukkia, niin kenties hän olisi taipunut jopa juttelemaan teille joitakuita tarinoita niistä monista nöyryytyksistä, joita Tarzan oli vihatulla nuorallaan hänelle toimittanut; mutta Tublat ärtyi aina niin vimmaiseen raivoon, kun hänen ajatuksensa lainkaan kääntyivät köyteen tai Tarzaniin, ettei teidän olisi ollut mukavaa jäädä kyllin lähelle häntä kuullaksenne mitä hänellä oli sanottavaa.
Käärmemäinen silmukka oli usein arvaamatta sujahtanut Tublatin päähän, hän oli monesti kellahtanut naurettavasti ja tuskallisesti kumoon, kun hän kaikkein vähimmin aavisti sellaista tapaturmaa, minkä vuoksi ei ole lainkaan kummallista, ettei hänen villiin sydämeensä mahtunut paljoakaan rakkautta hänen vaaleaihoista ottolastaan tai tämän keksintöjä kohtaan. Oli sattunut sellaistakin, että Tublat oli killunut avuttomana ilmassa nuoran tiukkautuessa hänen kaulaansa ja kuoleman tuijottaessa hänen silmiinsä, samalla kun pikku Tarzan hyppi läheisellä oksalla, härnäten häntä ja virnistellen pahankurisesti.
Sitten oli ollut vielä yksi tilaisuus, jossa köydellä oli ollut mainio osa — ainoa köyden yhteydessä oleva tilaisuus, jota Tublat muisteli mielissään. Tarzan, jonka aivot olivat yhtä toimelliset kuin hänen ruumiinsakin, keksi alituisesti uusia leikkitapoja. Juuri leikkiessään hän oppi paljon lapsuusaikanaan. Myöskin tällä kertaa hän oppi jotakin, ja se, ettei hän menettänyt oppiessaan henkeään, ihmetytti suuresti Tarzania itseään ja karvasteli pahasti Tublatia.
Kun ihmelapsi oli heittänyt silmukallaan erästä puussa kiipeilevää leikkitoveriaan, olikin köysi takertunut eteen sattuneeseen oksaan. Hän koetti kiskoa sitä irti, mutta se tarttui vain sitäkin lujemmin. Silloin Tarzan lähti kiipeämään nuoraa myöten ylös irroittaakseen sen. Kun hän oli päässyt jonkun matkan päähän, tarttui eräs veitikkamainen kisatoveri köyden maassa riippuvaan päähän ja juoksi niin etäälle kuin voi. Kun Tarzan kiljaisi hänelle, pyytäen häntä hellittämään, hellitti nuori apina nuoraa hieman ja veti sen sitten jälleen tiukalle. Tarzanin ruumis joutui heiluvaan liikkeeseen ja äkkiä apina-poika oivalsi, että tämä oli uusi, hauska leikkitapa. Hän kehoitti apinaa jatkamaan samalla tavoin, kunnes Tarzan keinui edestakaisin niin pitkiä heilahduksia kuin lyhyt köysi salli, mutta nuoran riippuva osa ei ollut kylliksi pitkä eikä hän myöskään ollut kyllin korkealla tunteakseen välittömät vihlaukset, jotka niin suuresti lisäävät nuorten leikkien viehättävyyttä. Siksi hän kiipesi oksalle, johon silmukka oli tarttunut, irroitti köyden ja vei sen korkealle, kiinnittäen sen pitkään, tukevaan oksaan. Sitten hän otti irtonaisen pään käteensä ja kiipesi ketterästi oksien välitse alas niin pitkälle kuin nuora ulottui. Senjälkeen hän päästi itsensä heilumaan sen varassa, niin että hänen nuori joustava ruumiinsa pyörähteli ja kieppui inhimillisenä punnuksena ruohoisen heilurivarren päässä — lähes kymmenen metrin korkeudella maasta.
Oi, kuinka hauskaa! Tämäpä oli totisesti uusi ja mitä parhain leikki. Tarzan oli haltioissaan. Pian hän keksi, että hän jännittäytymällä sopivalla tavalla ja oikeana hetkenä voi hidastuttaa tai kiihdyttää heilumistaan, ja kun hän oli poika, niin hän luonnollisestikin mieluummin kiihdytti sitä. Pian hän heilahti pitkissä kaarissa Kertshakin heimon apinoiden katsellessa häntä hieman kummissaan.
Jos nuoran päässä olisi ollut riippumassa jompikumpi meistä, te tai minä, niin ei olisi käynyt niinkuin kävi, sillä me emme olisi jaksaneet pysyä kiinni niin kauan, että se olisi ollut mahdollista; mutta Tarzanin oli aivan tai ainakin melkein yhtä helppo heilua, riippuen käsin köydessä, kuin seistä jaloillaan maassa. Ainakaan ei häntä väsyttänyt vielä pitkän aikaa sen jälkeen, kun tavallinen kuolevainen olisi ollut turta ankarasta ruumiillisesta ponnistuksesta. Se tuotti hänelle turman.
Tublat tarkkaili häntä kuten muutkin heimon jäsenet. Koko aarniometsässä ei ollut ainoatakaan olentoa, jota Tublat olisi niin sydämensä pohjasta vihannut kuin tuota kamalan näköistä, karvatonta, valkoihoista apinan irvikuvaa. Jollei Tarzan olisi ollut niin sukkelaliikkeinen eikä villin Kaalan äidinrakkaus niin kateellisen valpas, olisi Tublat jo aikoja sitten vapauttanut itsensä tuosta perheensä sukupuuta häpäisevästä tahrasta. Oli kulunut jo niin kauan siitä, kun Tarzan tuli heimon jäseneksi, että Tublat oli tyyten unohtanut, miten viidakko-orpo oli joutunut hänen perheeseensä, ja kuvitteli nyt mielessään, että Tarzan oli hänen oma jälkeläisensä, ja se lisäsi suuresti hänen kiukkuaan.
Apinain Tarzan heilahteli pitkin kaarroksin, kunnes köysi, joka nopeasti oli kulunut hankautuessaan oksan säröistä kuorta vastaan, vihdoin äkkiä katkesi hänen ollessaan korkeimmillaan. Katselevat apinat näkivät sileän, ruskean pojan singahtavan kauas ja putoavan kuin kivi maahan. Tublat hyppäsi korkealle ilmaan ja päästi äänen, joka ihmisolennon suusta lähteneenä olisi ollut riemuisa huudahdus. Nyt kai tulisi loppu Tarzanista ja Tublatin pahimmista huolista. Tästä lähtien hän saisi elää eloaan rauhassa ja turvassa.
Tarzan putosi hyvinkin kahdentoista metrin korkeudesta selälleen tiheään pensaaseen. Ensimmäisenä ennätti hänen luokseen Kaala — raju, kamalan näköinen, rakastava Kaala. Hän oli nähnyt oman balunsa menettävän henkensä juuri samanlaisessa putoamisessa vuosia sitten. Pitikö hänen menettää myöskin tämä samalla tavoin? Tarzan virui aivan liikkumattomana, syvälle pensaaseen painuneena, kun Kaala hänet löysi. Kaalalta meni useita minuutteja, ennenkuin hän sai pojan irroitetuksi ja kiskotuiksi sieltä pois; mutta Tarzan ei ollut kuollut. Hän ei ollut edes pahasti loukkaantunut. Pensas oli vaimentanut putouksen ankaruutta. Takaraivossa oleva haava osoitti, mikä kohta hänestä oli kolahtanut pensaan jäykkään runkoon, ja selitti hänen tajuttoman tilansa.
Muutamien minuuttien kuluttua hän oli yhtä vilkas kuin ennenkin. Tublat oli raivoissaan. Kiukuissaan hän läimäytti erästä apinatoveriaan ottamatta ensin selkoa, kuka hänen uhrinsa oli, ja sai pahan selkäsaunan ilkeydestään, sillä hän oli purkanut vihaansa äkäiseen, tappeluhaluiseen nuoreen urokseen, joka oli parhaissa voimissaan.
Mutta Tarzan oli oppinut jotakin uutta. Hän oli oppinut, että jatkuva hankautuminen kuluttaa poikki hänen köytensä säikeet, vaikka meni monta vuotta, ennenkuin siitä tiedosta oli hänelle muuta hyötyä kuin se, ettei hän enää kiikkunut nuoransa päässä liian kauan yhteen menoon eikä liian ylhäällä.
Tuli kuitenkin sellainen päivä, jolloin sama seikka, joka oli kerran ollut vähällä tuottaa hänelle kuoleman, osoittautui hänen henkensä pelastuskeinoksi.
Hän ei enää ollut lapsi, vaan vankka ja kookas viidakkomies. Enää ei ollut ketään huolekkaasti valvomassa hänen turvallisuuttaan, eikä hän sellaista tarvinnutkaan. Kaala oli kuollut. Kuollut oli myöskin Tublat, ja vaikka Kaalassa oli poistunut ainoa olento, joka koskaan oli häntä todella rakastanut, niin jäljelle jäi paljon sellaisia, jotka vihasivat häntä, kun Tublat oli siirtynyt isäinsä luokse.
Ei häntä vihattu sen vuoksi, että hän oli julmempi ja hurjempi kuin toiset, sillä vaikka hän olikin sekä julma että hurja kuten eläimet, hänen toverinsa, oli hän myöskin usein hellä, ja toiset eivät olleet milloinkaan. Ei, eniten suututti niitä, jotka eivät pitäneet Tarzanista, se seikka, että hänellä oli muuan luonteen piirre, jota heillä ei ollut ja jota he eivät voineet käsittää — inhimillinen huumorin tajunta. Tarzanin huumori oli kenties hiukan leveätä, ilmaantuen ystäville tehtyinä karkeina ja tuskallisina kepposina ja vihamiesten säälimättömänä kiusoitteluna.
Mutta kumpikaan niistä ei ollut syynä Mbongan, päällikön, kylästä pohjoiseen kahden kukkulan välissä sijaitsevassa luolassa asuvan Bukawain, poppamiehen, vihaan, Bukawai kadehti Tarzania, ja Bukawai oli vähällä saada apinamiehen tuhotuksi. Kuukausimääriä oli Bukawai hautonut vihaansa, ja kosto oli näyttänyt hyvin kaukaiselta, sillä Apinain Tarzan oleskeli toisessa osassa viidakkoa penikulmien päässä Bukawain loukosta. Vain kerran oli musta taikuri nähnyt tämän pahan haltian, kuten Tarzania neekerien keskuudessa useimmiten nimitettiin, ja silloin oli apinamies riistänyt häneltä runsaan palkkion, paljastaen samalla hänet valehtelijaksi ja hänen taikansa tehottomaksi. Kaikkea sitä ei Bukawai voinut ikinä antaa anteeksi, vaikka ei näyttänyt todennäköiseltä, että hän saisi tilaisuuden kostaa.
Mutta hän sai sen kuitenkin ja aivan aavistamattaan. Tarzan oli metsästämässä kaukana pohjoisessa. Hän oli harhaillut etäälle heimosta, kuten hän tullessaan täysikasvuiseksi oli alkanut yhä useammin tehdä, metsästelläkseen muutamia päiviä yksin. Lapsena ollessaan hän oli mielellään telminyt ja kisaillut nuorien apinatoveriensa kanssa; mutta nyt nämä hänen leikkitoverinsa olivat kasvaneet jöröiksi, kärtyisiksi uroksiksi tai herkästi pahastuviksi, epäluuloisiksi emoiksi, jotka huolellisesti hoivailivat avuttomia balujaan. Niinpä Tarzan huomasi ihmisjärkensä paremmaksi ja luotettavammaksi toveriksi kuin mitä koko Kertshakin heimo saattoi hänelle antaa.
Kun Tarzan tänä päivänä metsästeli, meni taivas vähitellen pilveen. Rikkinäisiä pilviä kiiti repaleisina viireinä alhaalla puiden latvojen ylitse. Ne muistuttivat Tarzanin mielestä pelästyneitä antilooppeja pakenemassa niitä ahdistavaa, nälkäistä leijonaa. Mutta vaikka keveät pilvet lensivät niin vinhasti, ei viidakko värähtänytkään. Ei ainoakaan lehti vavahtanut ja vallitsi suuri, sietämättömän painostava haudanhiljaisuus. Jopa hyönteisetkin tuntuivat käyneen äänettömiksi, peläten jotakin kauheata, uhkaavaa vaaraa, ja myöskin isommat otukset olivat hiljaa. Sellaisena lienee metsä, viidakko, ollut mittaamattoman kaukaisen ajanjakson alussa ennenkuin Jumala kansoitti maapallon eläimillä, jolloin ei ollut ääniä, koska ei ollut korvia kuulemaan.
Ja kaiken yllä oli himmeä, kalpean kellertävä valaistus, jonka läpi tuulen raatamat pilvet kiitivät. Tarzan oli nähnyt kaikki nämä merkit useita kertoja ennenkin, mutta aina valtasi hänet omituinen tunnelma niiden ilmaantuessa. Häntä ei peloittanut koskaan, mutta luonnon näyttäessä vääjäämättömiä, mittaamattomia voimiaan tunsi hän itsensä pieneksi — hyvin pieneksi ja hyvin yksinäiseksi.
Nyt hän kuuli matalaa ulinaa kaukana. "Leijonat etsivät saalistaan", hän mutisi itsekseen, vilkaisten taaskin nopeasti lentäviin pilviin. Ulina paisui voimakkaaksi. "Ne tulevat!" sanoi Apinain Tarzan ja meni suojaan tiheälehväisen puun alle. Mutta äkkiä taipuivat puiden latvat samanaikaisesti, ikäänkuin Jumala olisi ojentanut kätensä taivaasta ja painanut kämmenellään maan pintaa. "Ne menevät!" kuiskasi Tarzan. "Leijonat menevät." Sitten välähti huikaiseva salama, jota seurasi korvia huumaava jyrinä. "Leijonat ovat hypänneet", huusi Tarzan, "ja nyt ne karjuvat uhriensa ruumiiden päällä".
Nyt huojuivat puut lujasti kaikkiin suuntiin; suorastaan hornamainen tuuli pieksi viidakkoa säälimättömästi. Ja sen mukana tuli sade — ei sellaisena kuin se tulee meidän niskaamme pohjoismaissa, vaan äkillisenä, tukahduttavana, sokaisevana tulvana. "Saaliin verta", mietti Tarzan, painautuen tiukemmin sen ison puun runkoa vasten, jonka alla hän seisoi.
Hän oli lähellä viidakon reunaa, ja vähän matkan päässä hän oli ennen myrskyn puhkeamista nähnyt kaksi kukkulaa; mutta nyt hän ei eroittanut mitään. Hänestä oli hupaista katsella ryöppyävään sateeseen, etsien kukkuloita ja kuvitellen mielessään, että ylhäältä tulviva vesi oli pyyhkäissyt ne pois. Mutta kuitenkin hän tiesi, että pian sade lakkaa, aurinko näyttäytyy jälleen ja kaikki on ennallaan; vain joitakuita oksia olisi pudonnut maahan, ja siellä täällä olisi lahonnut puuvanhus ryskähtäen kaatunut tekemään mehevämmäksi maaperää, jonka voimaa se oli imenyt kenties vuosisatoja. Kaikkialla hänen ympärillään oli ilma sakeana oksista ja lehdistä, jotka raju myrsky ja niitä painava vesi olivat repineet irti, singoten ne maahan. Kuivunut runko huojui ja kaatui muutaman metrin päässä hänestä; mutta Tarzania suojasivat sellaisia vaaroja vastaan sen nuoren, vankan jättiläispuun laajalle ulottuvat oksat, jonka alle erämiesvaisto oli hänet opastanut. Siellä oli hänellä tarjolla vain yksi vaara ja sekin kaukainen. Mutta se sattui. Ilman minkäänlaista varoitusta repi salama hänen puunsa, ja kun sade lakkasi ja aurinko tuli esiin, virui Tarzan samassa asennossa, johon oli kaatunut, kasvot maata vasten saman nuoren jättiläispuun pirstaleiden joukossa, jonka olisi pitänyt häntä suojata.
Bukawai tuli sateen ja myrskyn lakattua luolansa suulle ja katseli maisemaa. Toisella silmällään Bukawai näki; mutta vaikka hänellä olisi ollut kaksitoista silmää, ei hän olisi nähnyt kauneutta virkistyneen viidakon raikkaassa puhtaudessa, sillä sellaisia seikkoja, luonnon kemiaa, eivät hänen aivonsa kyenneet käsittämään. Eikä hän myöskään olisi kyennyt nauttimaan puhtaaksi huuhdotun ilman raittiudesta, vaikka hänellä olisikin ollut nenä, jota hänellä ei ollut ollut vuosikausiin.
Pitaalisen kahden puolen seisoivat hänen ainoat ja alituiset seuralaisensa, molemmat hyenat, nuuhkien ilmaa. Äkkiä niistä toinen murahti hiljaa ja lähti pää painuksissa varovasti hiipimään viidakkoon. Toinen seurasi sitä. Bukawain uteliaisuus heräsi, ja hän riensi eläinten jäljessä paksu ryhmysauva kädessään.
Hyenat pysähtyivät muutaman metrin päähän pitkänään viruvasta Tarzanista, nuuhkien ja muristen. Sitten saapui Bukawai, eikä hän aluksi voinut uskoa omia silmiään; mutta kun hän sitten varmistui, että maassa oleva olento todella oli paha haltia, niin hänen raivollaan ei ollut rajoja, sillä hän luuli, että Tarzan oli kuollut ja että hän oli menettänyt niin kauan uneksimansa mahdollisuuden kostaa.
Hyenat lähestyivät apinamiestä hampaat irvessä. Bukawai päästi sekavan karjaisun ja syöksyi niiden kimppuun, piesten niitä ryhmysauvallaan säälimättömän hurjasti, sillä voisihan, elottomalta näyttävässä ruumiissa sittenkin olla henkeä. Näykkivät ja ärisevät pedot olivat karkaamaisillaan isäntänsä ja kiusaajansa kimppuun, mutta totuttu pelko pidätti niitä vielä iskemästä hampaitaan hänen saastaiseen kurkkuunsa. Ne luikkivat muutamien metrien päähän ja kyykistyivät takakäpälilleen kiukun ja tyydyttämättömän nälän kiiluessa niiden villeistä silmistä.
Bukawai kumartui ja painoi korvansa apinamiehen sydämelle. Se sykki vielä. Hänen ilmeensä kävi riemuiseksi, sikäli kuin hänen syöpyneet kasvonsa saattoivat kuvastaa iloa; mutta se ei ollut kaunis näky. Apinamiehen vieressä oli hänen pitkä ruohoköytensä. Ripeästi Bukawai sitoi vankinsa hervottomat kädet selän taakse ja nosti hänet sitten olalleen, sillä vaikka Bukawai olikin vanha ja sairas, oli hän yhäti väkevä mies. Hyenat tulivat jäljessä poppamiehen astellessa luolalle ja seurasivat pitkissä, pimeissä käytävissä Bukawaita, joka kantoi uhrinsa vuoren uumeniin. Kiemurtelevien käytävien yhdistämien maanalaisten kammioiden läpi Bukawai hapuili taakkoineen. Kun hän oli sivuuttanut erään jyrkän käänteen, joutuivat he kirkkaaseen päivänvaloon, ja Bukawai astui pieneen, pyöreään syvänteeseen; nähtävästi oli tätä tietä aikoinaan purkautunut joku niistä tulivuorista, jotka eivät ole kohonneet varsinaisiksi kukkuloiksi, vaan jääneet melkein vain laavan reunustamiksi maan pinnassa oleviksi kuopiksi.
Sen seinämät olivat äkkijyrkät. Sieltä ei päässyt pois muutoin kuin saman käytävän kautta, josta Bukawai oli tullut. Kuopan kallioisella pohjalla kasvoi joitakuita kituvia puita. Noin kolmenkymmenen metrin päässä ylhäältä näkyi tämän kylmän, kuolleen hornankidan säröinen reuna.
Bukawai laski Tarzanin erään puun nojaan ja sitoi hänet siihen omalla ruohoköydellään, jättäen hänen kätensä vapaiksi, mutta järjestäen solmut niin, ettei apinamies yltänyt niihin. Hyenat hiiviskelivät muristen sinne tänne. Bukawai vihasi niitä, ja ne vihasivat Bukawaita. Hän tiesi niiden vain odottavan sitä hetkeä, jolloin hän olisi avuton tai jolloin niiden raivo olisi yltynyt niin vimmaiseksi, että ne voittaisivat jäytävän pelkonsa häntä kohtaan.
Hänen omaakin sydäntään kalvoi suuri pelko näitä inhoittavia otuksia kohtaan, ja sentähden hän aina piti niitä hyvin ruokittuina, käyden usein metsästämässä niitä varten, kun ne eivät itse saaneet hankituksi ruokaansa, mutta aina hän osoitti niitä kohtaan pienille, sairaille, eläimellisille ja alkeellisille aivoilleen ominaista julmuutta.
Ne olivat olleet hänellä jo pennuista alkaen. Ne eivät olleet koskaan kokeneet muuta elämää kuin hänen luonaan, ja vaikka ne menivätkin viidakkoon metsästämään, niin aina ne palasivat. Viime aikoina oli Bukawai johtunut uskomaan, ettei niiden palaamisen syynä ollut siinä määrin tottumus kuin pirullinen kärsivällisyys, jonka nojalla ne olivat valmiit sietämään kaikenlaista huonoa kohtelua ja kipua mieluummin kuin menettämään lopullisen koston; eikä Bukawailla tarvinnut olla paljoakaan mielikuvitusta arvatakseen, minkälainen se kosto olisi.
Köytettyään Tarzanin lujasti kiinni palasi Bukawai käytävään, ajaen hyenoja edellään ja vetäen aukkoon yhteennidotuista oksista kyhätyn ristikon, joka eristi kuopan luolasta öiseen aikaan, jotta Bukawai saisi nukkua rauhassa, sillä yöksi teljettiin hyenat tähän kuoppaan, etteivät ne voisi pimeässä hiipiä nukkuvan Bukawain kimppuun.
Bukawai palasi ulompaan luolaan, täytti vedellä astian läheisessä rotkossa kumpuavasta lähteestä ja tuli takaisin kuoppaan. Hyenat seisoivat ristikon ääressä, silmäillen himokkaasti Tarzania. Niitä oli ennenkin ruokittu tällä tavoin.
Poppamies meni vesiastioineen lähelle Tarzania ja viskasi osan sen sisällöstä apinamiehen kasvoille. Tarzanin silmäluomet värähtivät, ja saadessaan toisen räiskäyksen hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen.
"Sinä ilkeä haltia", kiljui Bukawai, "minä olen suuri poppamies. Minun taikani ovat tehokkaat. Sinun ovat kelvottomia. Elleivät ne ole, niin miksi olet siinä sidottuna kuin leijonien syötiksi pantu vuohi?"
Tarzan ei ymmärtänyt poppamiehen sanoja eikä senvuoksi vastannut mitään, vaan tuijotti Bukawaita suoraan silmiin kylmän levollisesti. Hyenat hiipivät hänen takanaan. Hän kuuli niiden murinan; mutta hän ei edes kääntänyt päätään. Hän oli eläin, jolla oli ihmisen aivot. Hänessä oleva eläin ei alistunut näyttämään pelkäävänsä kuolemaa, jonka hänen ihmisjärkensä jo myönsi välttämättömäksi.
Bukawai, joka ei vielä tahtonut luovuttaa uhriaan petojen raadeltavaksi, karkasi ahdistamaan niitä ryhmysauvallaan. Syntyi lyhyt kahakka, josta hyenat selviytyivät piestyinä kuten aina. Tarzan tarkkasi sitä. Hän näki ja käsitti, minkälainen viha vallitsi noiden kahden eläimen ja kamalan ihmiskuvatuksen välillä.
Saatuaan hyenat taltutetuiksi Bukawai palasi kiusoittelemaan Tarzania; mutta nähdessään, ettei apinamies lainkaan ymmärtänyt hänen puhettaan, lakkasi poppamies vihdoin. Sitten hän vetäytyi käytävään ja veti ristikkoteljen oven eteen. Hän kävi noutamassa luolasta vuodematon, jonka hän sijoitti lähelle aukkoa, voidakseen laskeutua pitkäkseen katselemaan kostonäytelmää mukavassa asennossa.
Hyenat puikkelehtivat kavaloina apinamiehen ympärillä. Tarzan kiskoi siteitään hetkisen, mutta huomasi pian, että köysi, jonka hän oli punonut kestämään Numan, leijonan, rimpuilua, kestäisi yhtä varmasti hänenkin ponnistuksensa. Hän ei halunnut kuolla, mutta nyt kuten niin monesti ennenkin hän voisi katsoa kuolemaa silmiin vapisematta.
Tiukatessaan köyttä hän tunsi sen hankautuvan pientä puuta vasten, jonka ympärille se oli kiristetty. Ikäänkuin elokuvien valkoiselle kankaalle välähti hänen sielunsa silmien eteen kuva hänen muistovarastostaan. Hän näki notkean, poikamaisen olennon heilumassa nuoran päässä korkealla maasta. Hän näki useita apinoita katselemassa ja sitten hän näki, kuinka köysi katkesi ja poika lennähti maahan. Tarzan hymyili. Hän alkoi heti kihnuttaa köyttä edestakaisin puun runkoa vasten.
Hyenat rohkaistuivat ja hiipivät likemmäksi. Ne nuuskivat hänen jalkojaan; mutta kun hän tavoitti iskeä niitä vapailla käsillään, niin ne luikkivat tiehensä. Hän tiesi, että nälän yltyessä ne hyökkäisivät. Kylmästi, järjestelmällisesti, hätäilemättä Tarzan kihnutti nuoraa edestakaisin pienen puun rosoista runkoa vastaan.
Luolan suulla vaipui Bukawai uneen. Hän arveli, että kuluisi jonkun aikaa, ennenkuin pedot saisivat kylliksi rohkeutta tai tulisivat kylliksi nälkäisiksi karatakseen vangin kimppuun. Niiden murina ja uhrin kirkuna herättäisivät hänet. Siihen mennessä olisi hänen yhtä hyvä levätä, ja niin hän tekikin.
Siten kului päivä, sillä hyenat eivät olleet nälkäisiä ja köysi, jolla Tarzan oli sidottu, oli lujempi kuin se, joka hänellä oli ollut lapsuusaikanaan ja joka oli niin nopeasti katkennut hankauduttuaan karkeaa oksaa vasten. Mutta pitkin aikaa kiihtyi eläimien nälkä ja ruohoköyden säikeet kuluivat yhä ohuemmiksi. Bukawai nukkui.
Vasta myöhään iltapäivällä teki toinen peto kalvavan ruokahalun kiihdyttämänä äristen vikkelän syöksyn apinamiestä kohti. Melu herätti Bukawain. Hän nousi heti istumaan ja katsoi, mitä kuopassa oli tekeillä. Hän näki hyenan karkaavan miehen kimppuun tavoittaen suojatonta kurkkua. Hän näki Tarzanin ojentavan kätensä ja tarttuvan murisevaan petoon, samalla kun toinen otus hyppäsi pahan haltian olkapäälle. Kookas, sileäpintainen ruumis jännittyi valtavasti. Pyöristyneet lihakset kohosivat isoiksi pingoittuneiksi kuhmuiksi ruskean ihon alla — apinamies työntyi eteenpäin koko painollaan, pinnistäen kaikki suuret voimansa — kahleet katkesivat, ja kaikki kolme kierähtivät kuopan pohjalle, äristen, purren ja repien.
Bukawai hypähti seisoalleen. Olisiko mahdollista, että ilkeä haltia voittaisi hänen apurinsa. Se oli mahdotonta! Tuo olento oli aseeton, maassa pitkänään, ja molemmat hyenat olivat hänen päällään; mutta Bukawai ei tuntenut Tarzania.
Apinamies puristi sormensa toisen hyenan kurkkuun ja kohosi toiselle polvelleen, vaikka toinen peto repikin häntä raivokkaasti, koettaen vetää häntä pitkälleen. Toisella kädellään Tarzan piteli toista, tarttuen toisella kädellään toiseen petoon ja kiskoen sen lähelle itseään.
Ja sitten Bukawai älysi, että taistelu kävi onnettomasti hänen puolueelleen, ja syöksyi esiin luolasta, heiluttaen ryhmysauvaansa. Tarzan näki hänen lähestyvän ja nousi seisomaan hyena kummassakin kädessään ja sinkautti toisen ärisevän pedon suoraan kohti poppamiehen päätä. He molemmat sortuivat maahan murisevana, purevana sekasotkuna. Tarzan heitti toisen hyenan kuopan poikki, samalla kun toinen jyrsi isäntänsä mädäntyviä kasvoja; mutta se ei ollut apinamiehen mielen mukaista. Hän potkaisi petoa, lähettäen sen ulvoen toverinsa jälkeen; sitten hän hypähti pitkänään olevan poppamiehen ääreen ja tempasi hänet seisomaan.
Bukawai, joka oli vielä tajuissaan, näki vangitsijansa silmistä, että häntä uhkasi kuolema, välitön ja hirvittävä kuolema, ja senvuoksi hän kääntyi kynsin hampain Tarzania vastaan. Apinamiestä värisytti, kun hän näki nuo kamalat kasvot lähellä omiaan. Hyenat olivat saaneet kyllikseen ja kadonneet luolaan vievästä pienestä aukosta. Tarzanin ei ollut vaikeata nujertaa ja sitoa Bukawaita. Sitten hän raahasi taikurin saman puun juurelle, johon hänet itsensä oli köytetty. Mutta kun Tarzan sitoi Bukawain, niin hän huolehti siitä, ettei samanlainen pelastuminen kuin hänelle tullut kysymykseenkään. Sitten hän jätti poppamiehen yksin.
Mennessään koukertelevien käytävien ja maanalaisten kammioiden läpi
Tarzan ei nähnyt jälkeäkään hyenoista.
"Ne palaavat", mietti hän itsekseen.
Syvänteen korkeiden seinämien välissä vapisi Bukawai pelosta kuin vilutautinen.
"Ne palaavat", hän huusi, ja hänen äänensä paisui kauhuiseksi kirkunaksi.
Ja ne palasivat.
KAHDEKSAS LUKU
Leijona
Numa, leijona, kyyristeli orjantappurapensaan takana juomapaikan äärellä, siellä missä joki polvekkeen tehtyään pyörtää takaisinpäin. Siinä kohdassa oli kahlaamo ja joen kummaltakin rannalta lähti tasaiseksi poljettu polku, joka veden rajassa oli hyvin leveä, sillä lukemattomien vuosisatojen aikana olivat viidakon ja sen takana olevan tasangon eläimet tulleet sinne juomaan, lihansyöjät rohkeina, pelottoman uljaina, kasvissyöjät arkoina, empivinä, peloissaan.
Numa, leijona, oli nälkäinen; se oli hyvin nälkäinen ja senvuoksi aivan hiljaa. Juomapaikalle tullessaan se oli usein ulvonut ja karjunut paljon; mutta lähestyessään sitä kohtaa, jossa se aikoi väijyä Baraa, kaurista, tai Hortaa, metsäkarjua, tai jotakin muuta tänne juomaan saapuvista mehevälihaisista otuksista, se oli hiljaa. Se hiljaisuus oli julmaa ja peloittavaa, mitä todisti hurjien silmien kellanvihreä välke ja notkean hännän aaltomainen värähtely.
Ensimmäisenä saapui Pakko, seebra, ja Numa, leijona, voi tuskin pidättyä karjaisemasta raivosta, sillä kaikista tasangon eläimistä ei yksikään muu ole niin varovainen kuin Pakko, seebra. Mustaviiruisen oriin jäljessä tuli kokonainen lauma, jossa oli kolme- tai neljäkymmentä noita lihavia, virmoja hevosen kaltaisia eläimiä. Lähestyessään jokea johtaja pysähtyi usein, herkistäen korviaan ja nostaen turpaansa nuuhkiakseen vienosta tuulesta pelättyjen lihansyöjien kielittelevää hajua.
Numa liikahti rauhattomasti, vetäen takakäpälänsä kauaksi kellanruskean ruumiinsa alle ja jännittäytyen äkillistä syöksyä ja rajua hyökkäystä varten. Sen silmät kiiluivat nälästä, ja vahvat lihakset vapisivat hetken kiihtymyksestä.
Pakko tuli hieman likemmäksi, pysähtyi, korskahti ja pyörähti ympäri. Kuului rientävien kavioiden kapsetta, ja lauma oli tipotiessään. Mutta Numa, leijona, ei hievahtanutkaan. Se tunsi seebran tavat. Se tiesi oriin palaavan, vaikka se saattaisikin kääntyä pakoon useita kertoja, ennenkuin se rohkaistuisi niin paljon, että toisi haareminsa ja jälkeläisensä veden partaalle. Oli semmoinenkin mahdollisuus, että Pakko pelästyisi tyyten pois. Numa oli nähnyt sellaista sattuvan ennenkin ja kävi senvuoksi melkein jäykäksi, ettei ainakaan itse lähettäisi laumaa janoaan sammuttamatta täyttä neliä takaisin tasangolle.
Yhä uudelleen lähestyi Pakko perheineen, ja yhä uudelleen se taaskin juoksi pakoon. Mutta joka kerta tuli lauma likemmäksi jokea, kunnes vihdoin jäntevä ori laski samettiturpansa sirosti veteen. Varovasti kävellen lähenivät toiset johtajaansa. Numa valitsi kiiltäväkarvaisen, lihavan tammavarsan, ja sen kiiluvissa silmissä oli ahnas hehku niiden jo ahmiessa saalista, sillä leijona pitää tuskin mistään enemmän kuin seebran lihasta, kenties siitä syystä, että kaikista ruohonsyöjistä Pakko on vaikein pyydystää.
Leijona nousi hitaasti, mutta sen noustessa katkaisi oksan yksi sen tukevista, pehmeistä käpälistä. Kuin pyssyn suusta lentäen se syöksyi varsaa kohti; mutta oksan katkeaminen oli riittänyt säikäyttämään arkoja otuksia, niin että ne lähtivät heti pakoon, samalla kun Numa hyökkäsi.
Viimeksi jäi ori, ja huima hyppy sinkosi leijonan tavoittamaan sitä. Mutta oksan taittuminen oli riistänyt Numalta aterian, vaikka sen voimakkaat kynnet raapaisivat seebran kiiltävää kylkeä, jättäen neljä veristä viirua kauniiseen karvaan.
Raivoissaan Numa poistui joelta ja painui hurjistuneena, vaarallisena ja nälkäisenä viidakkoon. Nyt se ei ollut lainkaan turhan tarkka syötävään nähden. Dango, hyenakin, olisi nyt makupala sen ravintoa huutavaan kitaan. Ja tällaisessa mielentilassa leijona osui Kertshakin isojen apinoiden heimon läheisyyteen.
Leijonaa vastaan ei olla varuillaan niin myöhään aamulla. Siihen aikaan pedon pitäisi nukkua edellisen yön saaliin vieressä; mutta Numa ei ollut tappanut mitään edellisenä yönä. Se oli yhä metsästämässä nälkäisempänä kuin koskaan ennen.
Ihmisapinat vetelehtivät aukeamalla tyydytettyään pahimman aamuisen nälkänsä. Numa haistoi heidät paljoa aikaisemmin kuin näki. Tavallisissa oloissa se olisi poikennut etsimään muuta riistaa, sillä Numakin kunnioitti Kertshakin heimon kookkaiden urosten valtavia lihaksia ja teräviä torahampaita, mutta tänään se eteni suoraan heitä kohti viiksikäs kuono äkäisesti irvessä.
Hetkeäkään empimättä Numa hyökkäsi päästyään sellaiselle kohdalle, että apinat olivat näkyvissä. Pienellä aukeamalla oli toistakymmentä karvaista, ihmisenmuotoista olentoa. Aukeaman laidalla istui puussa ruskeaihoinen nuorukainen. Hän näki Numan nopeasti syöksyvän esille, apinain kääntyvän pakoon ja isojen urosten polkevan pieniä baluja. Vain yksi apina jäi paikalleen torjumaan hyökkäystä; hän oli nuori naaras, jota äskettäin alkanut äitiys innostutti uhraamaan itsensä pelastaakseen balunsa.
Tarzan hyppäsi oksalta ja kiljui alhaalla pakeneville ja ympärillä kasvavissa puissa turvallisesti kyyköttäville uroksille. Jos nämä olisivat pysyneet paikoillaan niin Numa ei olisi suorittanut hyökkäystään, jollei sitä olisi innostanut vimmainen raivo tai nälkiintymisestä aiheutuvat jäytävät tuskat. Eikä se sittenkään olisi selviytynyt ehein nahoin.
Jos urokset kuulivat Tarzanin huudot, hidastelivat he toiminnassa, sillä Numa oli siepannut emoapinan ja raahannut hänet viidakkoon, ennenkuin urokset olivat saaneet takaisin kylliksi malttia ja rohkeutta ryhtyäkseen puolustamaan toveriaan. Tarzanin kiukkuinen ääni herätti samanlaista kiukkua apinoiden rinnassa. Äristen ja karjuen he seurasivat Numaa tiheään, sekavaan lehvistöön, jonne peto koetti piiloutua heiltä. Apinamies oli etummaisena, liikkuen ripeästi, mutta varovasti, luottaen, korviinsa ja nenäänsä vieläkin enemmän kuin silmiinsä etsiessään leijonaa.
Jälkiä oli helppo seurata, sillä raahautuessaan oli uhri tehnyt selvän, veren tahraaman ja voimakashajuisen uran. Niinkin tylsäaistimiset olennot kuin te ja minä olisimme hyvin kyenneet sitä seuraamaan. Tarzanista ja Kertshakin apinoista se oli yhtä näkyvä kuin sementillä laskettu katukäytävä.
Tarzan tiesi, että he lähestyivät isoa kissaeläintä, ennenkuin kuuli äkäisen varoitusmurinan suoraan edestään. Kehoittaen apinoita noudattamaan esimerkkiään hän heilautti itsensä puuhun ja hetkistä myöhemmin ympäröi Numaa piiri ärjyviä petoja, jotka pysyttelivät poissa kauheiden hampaiden ja kynsien ulottuvilta, mutta olivat selvästi näkyvissä. Raatelija kyyrötti etukäpälät naarasapinan päällä. Tarzan erotti, että jälkimmäinen oli kuollut, mutta hänellä oli se tunne, että eloton ruumis oli välttämättä pelastettava vainolaisen kynsistä ja petoa rangaistava.
Hän syyti Numalle pilkka- ja herjaussanoja, katkoi kuivuneita oksia siitä puusta, jossa hyppi, ja heitteli niillä leijonaa. Apinat noudattivat esimerkkiä. Numa karjui raivoissaan ja kiusaantuneena. Sen oli kova nälkä, mutta sellaisissa oloissa ei syöminen käynyt päinsä.
Jos apinat olisivat jääneet omiin valtoihinsa, olisivat he epäilemättä pian jättäneet leijonan rauhassa nauttimaan ateriaansa, sillä olihan naaras kuollut. He eivät voineet palauttaa häntä henkiin viskelemällä kalikoilla Numaa, ja parhaillaankin he olisivat jo voineet olla itse levollisesti etsimässä ravintoa; mutta Tarzan oli toista mieltä. Numaa oli rangaistava, ja se oli ajettava tiehensä. Sille oli näytettävä, että vaikkakin se sai tapetuksi manganin, ei sen sallittaisi syödä uhriaan. Ihmisjärki piti silmällä tulevaisuutta, kun taas apinat ajattelivat vain läheisintä nykyisyyttä. He olisivat olleet tyytyväisiä selvittyään tänään Numan taholta uhkaavasta vaarasta, kun taas Tarzan oivalsi, kuinka välttämätöntä ja myöskin mahdollista oli taata turvallisuus vastaisten päivien varalta.
Niinpä hän yllytti isoja ihmisapinoita, kunnes Numan niskaan lenteli satamalla kalikoita, pannen leijonan pudistelemaan päätänsä ja karjumaan rajusti ja uhkaavasti; mutta yhä se piti epätoivoisesti kiinni saaliistaan.
Pian Tarzan käsitti, että Numaan singotut oksat eivät osuessaankaan koskeneet kipeästi eivätkä lainkaan vahingoittaneet petoa, minkävuoksi apinamies silmäili ympärilleen löytääkseen tehokkaampia heittoaseita, eikä hänen tarvinnutkaan niitä kauan hakea. Varsin lähellä Numaa oli maasta ulkoneva, rappeutunut graniittimöhkäle, ja se tarjosi paljon pahemmin koskevia heittoaseita. Käskien apinoita tarkkaamaan häntä Tarzan liukui maahan ja keräsi kourallisen pieniä kivensirpaleita. Hän tiesi, että kun kerran apinat olisivat nähneet hänen toteuttavan ajatuksensa, niin he noudattaisivat hänen esimerkkiään paljon sukkelammin kuin tottelisivat hänen käskyjään, jos hän komentaisi heitä noutamaan kiviä ja nakkelemaan niillä Numaa, sillä silloin ei Tarzan vielä ollut Kertshakin heimon apinoiden kuningas. Siksi hän tuli vasta myöhempinä vuosina.
Nyt hän oli vain nuorukainen, vaikka hän olikin osannut hankkia itselleen paikan näiden villieläinten neuvotteluissa, joiden keskuuteen kummallinen kohtalo oli hänet heittänyt. Vanhemman polven jöröt urokset vihasivat häntä yhäti, kuten eläimet vihaavat niitä, joiden tunnusmerkillinen haju on vieraan ja siis vihollisen haju. Nuoremmat urokset, jotka olivat lapsuudessaan olleet Tarzanin kisatovereita, olivat yhtä tottuneet Tarzanin kuin kenen hyvänsä heimon jäsenen hajuun. He eivät epäilleet häntä sen enempää kuin muitakaan tuntemiaan uroksia; mutta he eivät myöskään rakastaneet häntä, sillä he eivät rakastaneet ketään muulloin kuin paritteluaikana, ja se viha, jota muut urokset silloin heissä herättivät, pysyi hyvinkin seuraavaan paritteluaikaan saakka. He olivat parhaimmillaankin äreää, kärtyistä joukkoa, vaikka heidän keskuudessaan oli joitakuita, joiden mielessä oli inhimillisyyden alkeellisia ituja — epäilemättä vanhaa perintöä; heissä oli kaiketi vielä jotakin jäljellä siitä ammoisesta esivanhemmasta, joka astui ensimmäisen askeleen apinanmuodosta ihmisyyttä kohti, kävellen entistä useammin takajaloillaan ja keksien muuta puuhaa vapaille käsilleen.
Niinpä siis Tarzan johti, koska hän ei vielä voinut komentaa. Hän oli jo aikoja sitten pannut merkille apinoiden matkimistaipumuksen ja oppinut käyttämään sitä hyväkseen. Koottuaan sylinsä täyteen rapautuneen graniitin kappaleita hän kiipesi jälleen puuhun ja näki hyvillä mielin, että apinat noudattivat hänen esimerkkiään.
Heidän kiviä kerätessään syntyneen vähäisen rauhallisen hetken aikana oli Numa käynyt aterioimaan; mutta tuskin se oli ehtinyt sijoittua mukavasti saaliinsa ääreen, kun apinamiehen harjaantuneen käden linkoama terävä graniittisirpale sattui sen poskeen. Pedon äkillinen tuskan ja raivon karjahdus tukehtui, kun apinat, jotka olivat nähneet Tarzanin tempun, tähtäsivät siihen yhteislaukauksen. Numa pudisteli jykevää päätään ja tähyili kiusanhenkiinsä päin. Puoli tuntia ne ahdistivat sitä kivillä ja katkotuilla oksilla, ja vaikka se kiskoi uhrinsa mitä sakeimpiin tiheikköihin, keksivät he aina jonkun keinon osuakseen siihen heittoaseillaan antamatta sille vähääkään syömisen tilaisuutta ja ajaen sitä yhä edemmäksi.
Karvaton, ihmishajuinen apinaotus oli pahin kaikista, sillä hän oli kyllin uhkarohkea tullakseen maan pinnalle muutamien askelten päähän viidakon valtiaasta voidakseen siten tarkemmin ja voimakkaammin sinkauttaa teräviä kiviä ja raskaita kalikoita. Vähä väliä syöksähti Numa äkkiä ja äkäisesti häntä tavoittamaan, mutta notkea, vilkasliikkeinen kiusanhenki sai aina vältetyksi vaaran niin loukkaavan keveästi, että leijona joutui raivoisen vimman valtaan, unohtaen kalvavan nälkänsäkin ja poistuen varsin pitkiksi ajoiksi saaliinsa luota turhaan koettaessaan saada kiinni vainoojaansa.
Apinat ja Tarzan hätyyttivät kookkaan pedon luontaiselle aukeamalle, jossa Numa ilmeisesti päätti asettua lopullisesti vastarintaan sijoittuen keskelle aukeamaa; siellä se oli kylliksi kaukana kaikista puista ollakseen jotakuinkin turvassa apinoiden huononlaisesti tähdätyiltä heitoilta, vaikka Tarzanin itsepäisesti ja yhä uutterammin heittämät kivet edelleenkin osuivat siihen.
Mutta tämä ei tyydyttänyt apinamiestä, koska Numa heiton silloin tällöin osuessa vain ärähti, valmistautuen nauttimaan viivästynyttä ateriaansa. Tarzan raapi päätään, miettien jotakin tehokkaampaa hyökkäystapaa, sillä hän oli päättänyt estää Numan millään tavoin hyötymästä heimon kimppuun tekemästään hyökkäyksestä. Ihmisjärki suunnitteli tulevaisuuden varalle, kun taas karvaiset apinat ajattelivat vain hetkellistä kiukkuaan ikivanhaa vainolaista kohtaan. Tarzan arvasi, että jos Numa näkisi aterian sieppaamisen Kertshakin heimon keskuudesta helpoksi tehtäväksi, niin varsin pian muuttuisi heidän elämänsä kamalaa painajaista muistuttavaksi varomiseksi ja peloksi. Numalle oli opetettava, että apinan tappamisesta koituisi heti rangaistus eikä mitään hyötyä. Tarvittaisiin vain muutamia läksytyksiä, ja heimon aikaisempi turvallisuus olisi taattu. Tuon täytyi olla joku vanha leijona, jonka voimien ja vikkelyyden vähentyminen oli pakottanut turvautumaan mihin hyvänsä riistaan, jonka se vain voi saavuttaa. Mutta yksikin leijona, jota ei hillittäisi, voisi tuhota heimon tyyten tai ainakin tehdä sen olemassaolon niin vaaralliseksi ja kammottavaksi, ettei elämä enää olisi lainkaan miellyttävä.
"Metsästäköön hän gomanganien keskuudessa", arveli Tarzan. "Heistä hän saa helpommin saalista. Minä opetan hurjalle Numalle, ettei hän saa pyydystää manganeja."
Mutta miten hän saisi riistetyksi uhrin ruumiin ruokailevalta leijonalta, se kysymys oli ensiksi ratkaistava. Vihdoin Tarzan keksi suunnitelman. Kaikista muista paitsi Apinain Tarzanista se olisi kenties tuntunut kovin uskalletulta, ja kenties se tuntui sellaiselta hänestäkin; mutta Tarzan piti paljon kaikista sellaisista kujeista, joihin sisältyi tuntuvasti vaaraa. Joka tapauksessa epäilen suuresti, olisimmeko me, te ja minä, valinneet sellaista suunnitelmaa ärtyneen ja nälkäisen leijonan puijaamiseksi.
Keksimänsä tempun suorittamiseen Tarzan tarvitsi apua, ja hänen auttajansa piti olla yhtä rohkea ja melkein yhtä vikkelä kuin hän oli. Apinamiehen katse suuntautui Taugiin, lapsuudenaikaiseen leikkitoveriin, hänen ensi rakkautensa kilpailijaan; kaikista heimon uroksista voi vain Taugin villissä rinnassa olettaa sykkivän Tarzania kohtaan sellaisia tunteita, joita me keskuudessamme nimitämme ystävyydeksi. Ja Tarzan ainakin tiesi Taugin rohkeaksi, ja uros oli nuori, ketterä, ja hänellä oli ihailtavat lihakset.