IX
Tähän aikaan alkoi kaupungilla levitä uskomaton huhu.
Se oli niin outo, tavaton ja ällistyttävä, ettei kukaan osannut aluksi sanoa sen johdosta yhtään mitään. Mutta yhä uudet ja uudet viestit vahvistivat sitä.
Ja tämä huhu, joka päivä päivältä kasvoi, varttui ja vahvistui kuin käenpoikanen, oli se, että Jaakkola, jonka luultujen tarumaisten rikkauksien loiste oli häikäissyt koko kaupungin, hakkaili neiti Svebeliusta, mutta ei Antti-neitiä eikä Matti-neitiä, vaan — kauheata kertoakin — hullua Fanny-neitiä.
Melkein joka päivä nähtiin Amerikan pohatan kävelevän Pastorinniemeen ja viipyvän siellä useita tunteja. Ja eräänä päivänä saattoi koko kaupunki omin silmin nähdä Fanny-neidin ja Jaakkolan ajavan vaunuissa halki kaupungin, vieläpä pysähtyvänkin parin talon kohdalla innokkaasti keskustellen.
Tämä satumainen näky vaikutti niin voimakkaasti kaupungilla, että luotettavalta taholta kerrottiin useiden henkilöiden menettäneen järkensä. Emme tiedä, onko se totta, mutta se ainakin on totta, että Jumppilan matami juuri niihin aikoihin sai halvauksen, joka lamautti hänen suuren puhekykynsä, ja tämänkin onnettomuuden katsottiin johtuvan mainitusta mieliäkuohuttavasta tapahtumasta.
Kerrottiin myöskin, että Antti-neiti ja Matti-neiti olivat raivoissaan. Ihmekös tuo! Mutta tämän raivon syistä oli vallalla useita eriäviä mielipiteitä.
Tähän aikaan jakautui kaupunki kahteen puolueeseen. Alkoi näet ilmestyä henkilöitä, jotka julkisesti väittivät, ettei Fanny-neiti olisikaan niin hullu kuin oli yleensä luultu. Nämä rikkiviisaat henkilöt olivat tietävinään, että Fanny-neiti 18-vuotisena neitosena oli rakastunut mielettömästi nuoreen ja kauniiseen ylioppilas Jacobsoniin, sittemmin Jaakkolaan, joka niihin aikoihin matkusti Amerikkaan, ja kätkeytyi nyt suruineen Pastorinniemeen, jonne hän eristäytyi muusta maailmasta erakkoelämää viettämään ja jossa hänen pienet omituisuutensa hankkivat hänelle hullun nimen ja maineen. Mutta nyt oli — näin selittivät mainitut rikkiviisaat — Jaakkola pitkän poissaolonsa jälkeen palannut takaisin naimattomana syistä, joilla ehkä saattoivat olla kolmisenkymmentä vuotta vanhat juuret, ja ihmiset voivat nyt omin silmin nähdä, mihin suuntaan asiat olivat kehittymässä.
Enemmistö oli kuitenkin yhä edelleenkin lujasti entisessä vakaumuksessaan, että Fanny-neiti oli kuin olikin päästään vialla. Ja tämä enemmistö alkoi osoittaa taipumusta omaksumaan sen katsantokannan, etteivät asiat Jaakkolankaan yliskamarissa olleet juuri paremmalla tolalla.
Mutta missä on maisteri Wahl? Mihin ihmeeseen tämä huomattava ja kunnioitettava vanhus on hävinnyt? Niin kyseli jokainen toiseltaan. Ja täydellä syyllä, sillä maisteri Wahl oli joku aika takaperin kadonnut tuntemattomalla tavalla, eikä hänestä ollut sen jälkeen kuulunut hiiren hiiskausta.
Maisteri Wahl ei kuitenkaan ollut vielä tullut kootuksi isäinsä tykö.
Sen sai Jaakkola piakkoin elävästi tuta.
Jaakkola oli tähän saakka asunut yhä edelleenkin rehtori Peranderin luona, mutta sanaakaan kaikesta siitä, mitä kaupungilla puhuttiin, ei talossa oltu vaihdettu. Palvelustytöt olivat kyllä kerran alkaneet keittiössä jutella siitä, mutta olivat saaneet Anna-neidiltä sellaisen läksytyksen, että muistivat sen vielä seuraavalla viikollakin.
Mutta eräänä iltana, illallisen jälkeen, kun rehtori Perander ja
Jaakkola istuivat pihalla tupakoiden, sanoi Jaakkola:
— Kuules, Pessu, nyt sinä pääset loisestasi. Minä olen ostanut talon.
— Mitä? Milloin? huudahti rehtori hämmästyneenä.
— Tänään iltapäivällä. Ostin Silvénin talon kauppatorin laidasta.
Muutan siihen huomenna. Perustan rautakaupan.
Sen talon, jonka tuleva rautakauppias Jaakkola oli ostanut kaupungin parhaalta liikepaikalta, oli omistanut varakas, lapseton leskimies, koroillaan elävä entinen apteekkari Otto Silvén. Hän oli sisustanut sen aistikkaasti ja mukavasti, ja talo oli aivan uusi ja ensiluokkaisesti rakennettu.
Jaakkola oli käynyt ukko Saksmanin kanssa tarkastamassa taloa, ja ukko Saksman oli sanonut, ettei hänen tietääkseen paremmin rakennettua taloa ollut toista koko maassa. Se oli ukko Saksmanin lausumaksi erittäin huomattava tunnustus, ja Jaakkola oli, neuvoteltuaan Saksmanin kanssa siitä, mitä talosta kannattaisi maksaa, mennyt ukko Silvénin puheille ja kysynyt ovelta:
— Myöttekö talonne?
— Myön! oli ukko vastannut silmää räpäyttämättä.
— Irtaimistoineen?
— Myöskin irtaimistoineen, oli ukko vastannut pyytämättä vieläkään vierasta istumaan.
— Mikä on hinta irtaimistoineen? oli Jaakkola sitten kysynyt.
Ukko oli istunut silmät ummessa pari minuuttia, sitten hän oli vastannut:
— Kaksisataakymmenentuhatta.
— Ja luovutus tapahtuu heti?
— Heti! oli ukko vastannut.
— Kauppa on tehty! sanoi Jaakkola.
— Talo on teidän! sanoi ukko Silvén.
Hän oli ojentanut laihan, kurttuisen kätensä Jaakkolalle ja Jaakkola oli sanonut:
— Maksun saatte huomenna.
— Hyvä on! sanoi ukko Silvén.
Sitten oli ukko lähtenyt kävelemään poikki lattian. Ovella hän oli kääntynyt ja kysynyt:
— Saanko ottaa hatun päähäni?
Silloin oli Jaakkolalta päässyt nauru.
— Saatte ottaa hatun, vieläpä kaikkikin vaatetavaranne ynnä muut semmoiset. Mutta jääkää nyt tänne vielä ensi yöksi. Huomenna laadimme kauppakirjan ja suoritamme muut muodollisuudet.
Jaakkolan äkillinen ja odottamaton talonosto antoi kaupungin kahvitädeille uutta vettä myllyihin. Oltiin, eikä suotta, sitä mieltä, että oli jouduttu suurten tapahtumain kynnykselle.
Eikä mikään ollutkaan tervetulleempaa. Kovin oli hiljaista ja jokapäiväistä ollut elämä viime aikoina kaupungissa. Miten suuri ainesten puute oli ollut, käy selville siitä, että kevättalvella oli Sikasen akan kanasta puhuttu toista viikkoa.
Sikasen akalla oli näet ollut kaksi kanaa. Toinen niistä, se harmaantäplikäs, oli sairastunut. Kaksi päivää oli Sikasen akka tuuditellut sairasta sylissään ja tarjonnut sille kaikenlaisia herkkupaloja, mutta mikään ei ollut kelvannut. Sitten oli kana kolmantena päivänä kuollut. Sikasen akka oli itkenyt, mennyt vainaja sylissä halkoliiteriin ja hakannut kanalta pään poikki. Senjälkeen oli hän mennyt torille ja myynyt kanan kojukauppias Pylkkäselle, jonka erikoisalana oli varustaa kaupunkilaisten päivällispöydät lintupaistilla. Vasta parin viikon kuluttua oli huhu Sikasen akan kanankaupasta levinnyt kaupungille Lauri Saksmanin suosiollisella myötävaikutuksella, mutta silloin ei enää voitu saada selkoa siitä, kenen keittiöön tuo harmaantäplikäs oli joutunut.
Tällaisesta seikasta, kuten sanottu, oli kaupungissa kevättalvella riittänyt puheenaihetta enemmän kuin viikon ajaksi. Olivatpa jotkut alkaneet vaatia Sikasen akan saattamista oikeuden eteen, vaikka tuo ankara ehdotus tosin sai raueta, kun ei kanavainajan viimeisistä vaiheista oltu saatu varmaa selkoa. Lauri Saksman vain joutui kaikkien oikeinajattelevien perheenäitien vihoihin, sillä he olivat vakuutetut siitä, että hän pelkästä ilkeydestä oli säilyttänyt Sikasen akan mieltäkääntävän salaisuuden omana tietonaan siihen saakka, kunnes arvasi kanan tulleen syödyksi.
Nyt sitävastoin ei olisi joudettu kiinnittämään mitään huomiota siihen, vaikka olisi saatu kuulla Sikasen akan kissan käyneen läpi samat vaiheet kuin hänen harmaantäplikäs kanansa.
Eikä yksin kahvikesteissä, vaan myöskin rakennusmestaripiireissä seurahuoneella, vieläpä seuraklubillakin, jossa ainoastaan varsinaiset herrat saivat janonsa sammuttaa ja nyppiä toisiaan korttipelissä, olivat päivän tapahtumat vilkkaan keskustelun aiheena.
— Kuules, veli, sanoi pormestari Andersson tullinhoitaja Spöörille, mikähän mies se Jaakkola oikein on?
— Mistä hiidestä minä tiedän, enhän edes tuntenut häntä ennen hänen historiantakaista Amerikkaan lähtöäänkään. Mutta eiköhän hän liene tavallinen ihminen, kuten me muutkin, otaksui Spöör.
— Kuuluu perustavan tänne rautakaupan, tiesi raatimies Johansson.
— No sitä täällä kyllä tarvittaisiinkin, sanoi pormestari. — Kunnollista nimittäin. Ja varmaankin pystyy hän sen kunnolliseksi saamaan, kun on kerran pystynyt Amerikassa itselleen omaisuudenkin kokoamaan.
— Kuinkahan suuri omaisuus sillä mahtanee olla? kysyi raatimies. —
Akat puhuvat monista miljoonista.
— Puoli miljoonaa, vähän päälle, puuttui pankinjohtaja Skarp viereisestä pöydästä puheeseen. — Pyydän muuten huomauttaa, etteivät hänen rahansa tietysti meidän pankissa ole.
— Taisi maksaa vähän liikaa talostaan, sanoi tullinhoitaja.
— Tahtoi näyttää, että "näin me amerikkalaiset", murahti pormestari.
— Tjaa, se on vähän vaikea sanoa, lausui pankinjohtaja. — Hänellä kuuluu olleen apunaan ukko Saksman, ja kyllä se vanha Holofernes osaa pitää huolen siitä, ettei kovin paljoa liikaa makseta. Ja ottakaa huomioon, hyvät herrat, että hän sai pienimpiä yksityiskohtiaan, viimeistä naulaa myöten täydessä kunnossa olevan talon ja asunnon. Hänen ei tarvinnut hukata yhtään minuuttia sen sisustamiseen. Ei muuta kuin ala olla ja elää.
— Ja mennä naimisiin Pastorinniemen Genovevan kanssa! lisäsi raatimies.
— No se on vissi se! vakuutti pormestari. — Joka päivä näen ikkunastani hänen kävellä keputtelevan Pastorinniemeen niin että keppi viuhkaa. Mutta, hyvät herrat, missä on ukko Wahl?
— Niin, mihin hiiteen on ukko hävinnyt juuri nyt, kun koko kaupunki kaipaa häntä? huudahti raatimieskin.
Samana iltana oli Jaakkola lähtenyt kävelemään kaupungin ulkopuolelle.
Hänellä oli aamupäivällä ollut pitkä keskustelu Fanny-neidin kanssa Pastorinniemessä. Sen jälkeen oli hän työskennellyt koko päivän ahkerasti uudessa talossaan, kirjoittanut kirjeitä, tehnyt kustannusarvioita ja lähettänyt sähkösanomia. Välillä hän oli käynyt antamassa määräyksiä puusepille ja maalareille, jotka olivat työssä rakennuksen siinä päässä, johon myymälä oli tuleva. Se oli alunpitäen liikehuoneistoksi rakennettu, mutta oli ollut käyttämättä apteekkari Silvénin hallitessa taloa. Siinä oli nyt vain suoritettava eräitä muutostöitä.
Ensi sanoista olivat puusepät ja muut työntekijät tajunneet Jaakkolan mieheksi, joka osasi panna työn käyntiin, tiesi mitä on tehtävä ja miten se on tehtävä. Hän ikäänkuin sähkötti ympäristönsä heti kun hän työhön ryhtyi. Rehtori Perander, joka oli pistäytynyt päivällä ohikulkiessaan katsomaan ystävänsä puuhia, ei ollut tuntea Jaakkolaa samaksi mieheksi, joka niin tyynesti ja levollisesti nautti joutilaisuudesta ja "katsasteli", kuten hän sanoi.
— Tässä on nyt taas eri meininki! sanoi Jaakkola jostakin katonrajasta rehtorin sisäänastuessa. — Ensi kuussa pitää liikkeen olla pystyssä ja hyvässä vauhdissa.
— Niin, ellet sitä ennen ole pudonnut noilta tikapuiltasi ja taittanut niskaasi, sanoi rehtori.
— Ei poika, älä luule! Näkisitpä, millaisilla telineillä ukkoset New
Yorkissa keikkuvat, kun pilvenpiirtäjän rautarunkoa rakennetaan!
Päivän työn tehtyään oli Jaakkola lähtenyt kävelemään ohi kirkon, halki kirkkopuistikon ja pitkin rantaa vievää polkua kaupungin laitumille päin.
Ilta oli lämmin, mutta pilvinen ja hämärä.
Hänen päästyään Jussinpuron poikki sillaksi asetettujen hirsien yli sukelsi tien vierestä esiin olento, jota olisi voinut pitää jonain romanttisen ryöväriheimon kunnioitettuna johtajavanhuksena — pieni, kuivettunut ukko, jolla oli hartioillaan haalistunut sinertävä viitta ja tavattoman leveälierinen huopahattu syvälle päähän painettuna. Nenällä oli pyöreät silmälasit ja leuassa vaaleanharmaa, harva parta.
Tämä merkillinen otus, joka nähtävästi oli tullut puron reunaa johtavaa polkua Pastorinniemestä päin, pysähtyi kädet ristissä rinnalla keskelle tietä Jaakkolan eteen ja sanoi ohuella, vinkuvalla äänellä:
— Mite te teelle vaanitte?
Jaakkola pysähtyi hämmästyneenä ja tarkasteli ukkoa.
— Kuka olette ja mitä tahdotte? kysyi hän.
— Mine olen majister Wahl, jos tietee tahdotte, vinkui ukko. — Nyt te olette satimessa!
— Ahaa, sanoi Jaakkola, jonka hartioita pidätetty iloisuus alkoi hytkyttää. — Vai olette te maisteri Wahl! Sanomattoman hauskaa tavata pitkästä aikaa. Minun nimeni on Jaakkola.
— Mine tieden sen! kirkaisi ukko. — Ei, elkee ojentako minulle, ketenne, en mine siihen kuitenkaan tartu.
— Yhtä lystiä, sanoi Jaakkola, pistäen kädet päällystakkinsa taskuihin. — Mitäs te sitten oikein minusta haluatte?
— Olenhan jo kysynyt teilte, ette mite te teelle vaanitte? huusi ukko kimeällä äänellä.
— Suuremmalla syyllä voisin minä tehdä teille saman kysymyksen, sanoi Jaakkola, tarkastellen ryöväripäällikkö-maisteria silminnähtävästi hyvin huvitettuna. — Mutta jos välttämättä tahdotte tietää, niin olin täällä vain kävelyllä, iltakävelyllä.
— Miksi hiivitte te iltakevelylle metsesse kuin rosvo? jatkoi ankara ukko kuulusteluaan. — Tunnustakaa suoraan, ette te aioitte kiertee tete tiete Pastorinniemeen! kiljaisi maisteri ja otti niin uhkaavan askeleen eteenpäin, että Jaakkola vaistomaisesti peräytyi askeleen.
— Hen pakenee! Hen pakenee! kirkui ukko riemuissaan.
— Enkä pakene! väitti Jaakkola hiukan nolona. — Mutta mitäs teillä oikein on asiaa minulle?
— Tunnustakaa, ette aikomuksenne oli hiipie Pastorinniemeen! huusi ukko.
— Minä käyn Pastorinniemessä päivällä, selitteli Jaakkola hyväntahtoisesti. — Päivällä ja valtatietä myöten. Olin siellä muuten jo tänään aamupäivällä.
— Mine tieden sen! huusi vanhus, heristäen nyrkkiään. — Te olette olleet sielle usein, liian usein! Luulitte voivanne tehde mite haluatte minun poissaollessani. Mutta nytpes olettekin kiikisse!
— Miksi en minä saisi käydä Pastorinniemessä milloin haluan? kysyi
Jaakkola.
— Siksi, ette mine kiellen sen! huusi ukko, hypähtäen tasajalkaa tantereesta, molemmat nyrkit pystyssä.
— Mutta jospa en välitä kiellostanne? kysyi Jaakkola.
— Fanny kuuluu minulle! kirkaisi ukko. — Olen teneen puhunut henen sisariensa kanssa, ja he ovat ilmoittaneet, ettei heille enee ole miteen minua vastaan.
— Vai niin, mutta mikäli olen huomannut, on Fannyllä itsellään koko joukon teitä vastaan, sanoi toinen.
— Te tulette katumaan, ellette heti katkaise velejenne Fannyn kanssa! huusi ukko.
— Vanha mies, sanoi Jaakkola vakavasti. — Annan täyden kunnian harmaille hiuksillenne…
— Mite on teille minun hiusteni kanssa tekemiste! huusi ukko aivan suunniltaan raivosta.
— Kunnioitan ikäänne, mutta annan teille samalla sen hyväätarkoittavan ilmoituksen, että ellette tästä hetkestä alkaen heitä rauhaan neiti Svebeliusta, jota olette vuosikausia hävyttömästi kiusannut, niin joudutte tekemisiin minun kanssani, ja silloin teidät peijakas perii! Minä toimitan teidät heti hullujenhuoneeseen!
— Mihin?! kirkaisi ukko.
— Hullujenhuoneeseen! toisti Jaakkola järkähtämättömästi.
— Haa, konna! huusi maisteri, kaivoi taskustaan jotain ja heitti sen
Jaakkolan silmille.
Jaakkola koppasi lennosta käteensä tuon esineen ja havaitsi sen vanhaksi, kuluneeksi hansikkaaksi. Hän ripusti sen varovaisesti vieressä olevan pajupensaan oksaan, mutta ukko huusi:
— Teiden on taisteltava kanssani!
— Mitä! huudahti Jaakkola kummissaan. — Tahtoisitteko nyrkkeillä kanssani?
— Ei, kaksintaistelu pistooleilla, kymmenen askeleen peeste… piff, paff, puff! huusi vanhus, sätkytellen käsiään ja jalkojaan, niin että viitta liehahteli hänen hartioillaan.
Jaakkola pani kätensä ristiin ja katseli ukkoa vilpittömästi ihmetellen.
— Kuulkaa, menkää nyt kotiin nukkumaan! sanoi hän sitten isällisesti.
— Minä ainakin olen saanut teistä tarpeekseni ja käännyn takaisin.
— Hen pelkee! Hen pelkee! hihkaisi ukko ihastuneena.
Jaakkola kääntyi takaisin, pitäen kuitenkin varansa, ettei ukko saisi pukata häntä alas puroon. Sillalla hän kääntyi antamaan viimeisen varoituksen:
— Ja muistakaa sanani: ellette lakkaa hassutuksistanne, niin teidän käy huonosti!
— Pelkuri! Raukka! huusi ukko. — Mine en velite — heiden uhkauksistanne!
Jaakkola lähti kävelemään takaisin kaupunkiin, ukon jäädessä voitonriemuisena seisomaan puron toiselle puolen, hajasäärin, kädet lanteilla ja leveälierinen hattu korvien yli painettuna.
X
Kähkösen lesken turhamaisuus aiheutti seuraavana aamuna pienen kohtauksen Neuvoksen Arkun pihamaalla.
Kähkösen leskellä, joka asuu pihan perällä olevassa rakennuksessa aivan Sikasen huonekunnan seinäntakana, on tytär, joka on naimisissa Tampereella poliisikonstaapelin kanssa. Tästä tyttärensä arvoasemasta on Kähkösen leski hyvin ylpeä ja käy joka kesä tytärtään ja vävyään tervehtimässä.
Nytkin hän oli ollut tällaisella matkalla ja palasi juuri kotiin.
Hän oli ottanut laivarannasta ajurin, ajuri Jehkosen, ja käskenyt ajaa kotiinsa.
Jehkonen kyyditsi hänet portille ja pysäytti siihen hevosensa, mutta akka huusi:
— No aja pihaan asti!
— Enkä aja, sanoi Jehkonen. — Eihän siellä pääse kääntymään takaisin.
— Pääset kyllä kääntymään, kun ajat tuon hernemaan ympäri, sanoi akka. — Älä luulekaan, että minä sinulle mitään maksan, ellet kyyditse minua portaitten päähän asti!
Jehkosen rokonarpinen naama nytkähteli kiukusta. Ensin hän aikoi hypätä alas kuskipukilta, heittää akan myttyineen ja nyytteineen kadulle ja ajaa tiehensä maksua ottamatta, mutta sitten meni tähän kunnon hevosmieheen riivaaja, joka muutti hänen mielensä. Hän huitasi hevostaan piiskalla ja ajoi hyvää vauhtia pihaan. Saksmanin portaitten päässä oli maassa isonlainen kivi, ja hän ajoi ensiksikin sen yli, niin että rattaat pahasti keikahtivat ja Kähköskä kiljaisi korvia vihlovasti. Samassa löi Jehkonen hevostaan toisen kerran piiskalla, ja koni lähti nelistämään täyttä kyytiä hernemaan ympäri. Kun lähestyttiin hernemaan takana ulkohuonerakennuksen sitä ovea, joka kuului Kähköskän huoneeseen, huusi akka:
— Ptruu… ptruu… kuule, Jehkonen, älä aja enää… voi hyvä isä kun ajoi ohi!
— En saanut hevosta pysähtymään! rämähti Jehkonen, lasketellen täyttä neliä ympäri pihaa.
Kähköskän huudot ja kiljunta kutsuivat ulos koko talon väen. Ulkohuonerakennuksesta tuli Sikasen akka lapsineen ja muut siellä asuvat akat ja ukot, toisella puolen ilmestyivät portailleen ukko Saksman ja Martta, kohmeloiset käräjäkirjurit ja ompelijatar sisarineen sekä jarrumiehen leski, pieni, puolialaston lapsi käsivarrellaan.
Jehkonen antoi hevosensa nelistää kolme kertaa ympäri pihan Kähköskän kiljuessa ja voivotellessa ja lukuisan katsojajoukon äänekkäästi riemuitessa.
Neljännen kerran ulkohuonerakennuksen kohdalle tullessaan ajoi hävytön Jehkonen niin läheltä hernemaata, että rattaiden oikeanpuoleiset pyörät putosivat hernemaan ojaan ja Kähköskä lensi rattailta myttyineen suin päin hernemaahan, vieläpä juuri omaan penkkiinsä.
— Hööööö! hurrasi ihastunut katsojajoukko, ja Sikasen lapset hyppivät rajattomassa riemussaan korkealle ilmaan.
Ennenkuin Kähköskä oli ehtinyt päästä jaloilleen hernemaasta, oli Jehkonen nostanut rattaat ojasta ja ajanut tiehensä. Siinä hän teki varsin viisaasti, sillä julmistunut Kähköskä olisi ylös päästyään raapinut hänen kasvonsa verille kuin vihastunut kollikissa.
Kun Kähköskä ilmestyi näkyviin hernepenkistä, esitti ukko Saksman, joka polvet koukussa ja vatsaansa pidellen oli nauranut läkähtymäisillään tälle ilmaiselle, erinomaisesti esitetylle näytökselle, eläköönhuudon Kähköskälle:
— Eläköön!
— … köööön! yhtyi kiitollinen katsomo keuhkojensa pohjasta suosionosoitukseen.
Kun ei Kähköskä nähnyt Jehkosta missään, huusi hän, pudistellen multaa hameistaan, mytyistään ja käsistään:
— Osasipas hävitä näkymättömiin, pahanhengen rupinaama! Onko tämä mikä ajuri, tämä, joka lennähtää ihmistä kuin rietas! Hävytön heittiö, ptfui! Ei olisi ensin viitsinyt pihaan ajaa ja sitten teki tämän! Mutta olipa vieraitamiehiä, oli, oli, oli vieraitamiehiä, oli, oli, oli näkijöitä tarpeeksi asti, kaikki olivat läsnä hyvät naapurit ja kylänmiehet ja Saksmannin pitkäparta ja Sikasen akka pentuineen, ja kyllä nyt on lysti ja kyllä nyt nauretaan ja rähätetään "hähä hähä hähä" ja kyllä nyt on kielet pitkällä ja vesi tippuu suupielistä ja niin ollaan kuin korpit ja silmätkin noukittaisiin turvattoman lesken päästä… rähähähä hähähähä! matki suuttunut akka toisten naurua ja kömpi ovelleen, tehden kuitenkin koko katsomolle omistetun ruman tempun, ennenkuin hävisi ovesta sisään.
Katsojat palasivat, hyvin tyytyväisinä näkemiinsä ja kuulemiinsa, takaisin kukin kotilietensä ääreen. Ukko Saksman vain jäi istumaan portailleen ja jarrumiehen leski lapsi käsivarrellaan seisomaan omalle portaalleen.
— No siinä nyt näki herra Saksmankin, miten ylpeys riivaa tuommostakin vanhaa akkaa! aloitti jarrumiehen leski sujuvasti. — Kerjuulla elää tämä Kähköskäkin toisen puolen vuotta ja toisen puolen juoksee vaivaishoidon herrojen luona mankumassa, — niin — ja issikalla häntä vain pitää kyyditä kuin parasta ruustinnaa! Se on taas ollut siellä tyttärensä luona, — niin — ja kun tytär on poliisin rouvana, niin siitä on sitten Kähköskän nokka pystyssä eikä jaksa nyyttejään laivarannasta tänne asti kantaa! He-he-he, ihan näet naurattaa kun ajattelee, miten komeasti se tahtoi ajaa pihaan ja näyttää, että näin sitä meillä tullaan poliisin rouvan kestistä Tampereelta — ja komeasti tultiinkin, niin että kuono oli lopuksi multapenkissä, he-he-he! Minä ihan annan tuolle Jehkoselle vehnäskahvit, kun se ensi kerran tästä sivu ajaa. Ei kannattaisi ylpeillä, ei kannattaisi ylpeillä Kähköskänkään — niin — viime kuussa sai meiltäkin kupillisen kahvinpapuja lainaksi, eikä ole vieläkään ollut millä takaisin maksaa, vaikka kannattaa laivoissa ja junissa matkustaa ja issikalla ajella ympäri hernemaata! Mutta kun synti ja rietas saa ihmisen sydämessä vallan, niin on se sokea, "pöyhistellen ihmiskurja on niin nurja, ettei huoli kestäkään"… tietäähän sen, kun on poliisi vävynä! Olisi jo aika Kähköskälläkin ajatella tilaansa, niinkuin veisataan, että "mistäs siis sä olet tullut vaivainen näin ylpeeksi, sull' ei mitään aluss' ollut, lopuks' kaikki katoopi, kuink' ei sua inhota komeutes korea, tiedäthän: se häviääpi, matoin ruuaks' viimein jääpi" — niin —
Jarrumiehen leski veti henkeä, huokasi, niisti nenäänsä ja pyyhki silmiään esiliinalla. Sitten hän jatkoi:
— Kummallinen on maailma tähän aikaan, ihmeellisen kummallinen — niin — mitähän tiennee? Ei se ainakaan hyvää tiedä, tietäneekö sitten pahaa, niin — Ei ole tainnut herra Saksman kuullakaan vielä sitä viimeisintä asiaa, kun näet tulee kaksintaistelu sen maisteri Wahlin ja sen entisen Jaakobsonnin pojan välillä, sen miljuneerin…?
— En minä ole vielä sitä kuullut, ilmoitti ukko Saksman ihmeissään ja totuuden mukaisesti.
— Niin, semmoinen on asia, että se Wahlin maisteri on eilen antanut manuun sille miljuneerille siitä Pastorinniemen ryökkinästä — niin —. Eikös se ole hullua, kun kaksi hullua rupeaa kaksintaisteluun kolmannesta hullusta… he-he-he? Vaikka eihän tämä olisi mikään naurun asia, tämä kaksintaistelu… Kamalaa on, kun kaksi ristittyä ihmistä ja herraa alkaa ampua toisiaan ihan välipuheen perästä ja kuuluuhan ne olevan vieraatkin miehet semmoisessa tilaisuudessa — niin — ja lääkäri ja pappi. Niin kertoivat akat tuolla torilla, että semmoinen on laki kaksintaistelussa, että kuka ensiksi kuolee, niin lääkäri sen todistaa kuolleeksi ja sitten pappi siunaa haudan siihen paikkaan — niin — mutta eikö se olekaan sanottu herroille ja muille ylhäisille, että ei sinun pidä tappaman?
— Mistäs te oikein olette sellaisia uutisia kuullut? kysyi ukko
Saksman epäileväisesti.
— Voi, voi, herra Saksman, koko kaupunkihan siitä puhuu… Wahlin maisteri on itse kertonut, että hän on antanut sille miljuneerille manuun kaksintaisteluun ja ampuu sen seulaksi. Nyt kuuluu Wahlin maisteri harjoittelevan ampumaan omissa huoneissaan, ja kadulle kuuluu kuuluvan sellainen räiske, etteivät ihmiset uskalla ohi kulkea… ja semmoinen paksu ruudinsavu kuuluu pöllyävän ikkunoista — niin — kamalaa on ajatella sitä Wahlin maisteria, kun on semmoinen vanha tarhapöllö ja vielä tuollaisia asioita puuhaa… akat sanoivat sen miljuneerin tehneen jo testamenttinsa — niin — voi hyvä isä kun vellipata on unohtunut tulelle, joko lie pohjaanpalanut!
Jarrumiehen leski katosi äkkiä sisään. Lauri Saksman tuli samassa portista ja sanoi:
— No nyt sitä, isä, tulee lysti, kun ukko Wahl on ilmestynyt kaupunkiin!
— Sitähän se tuo jarrumiehen leski tuossa juuri toimitti. Tiesipä vielä kaksintaistelunkin olevan tulossa.
— Kyllä siinä perää on. Kuulin torilla akkojen siitä kaakattavan ja pistäydyin kysymässä Jaakkolalta itseltään. Jaakkola oli vähän harmissaan siitä, että asia oli jo joutunut kaupunkilaisten hampaisiin, ja kertoi, että Wahl oli eilen illalla ollut syödä hänet ja haastanut oikein kaksintaisteluunkin… mutta kyllä se ukko on vielä päivissä, jos se saa Jaakkolan suuttumaan.
Lauri istui isänsä viereen portaalle, nyppi viiksiään ja jatkoi:
— Kävin säikyttelemässä metsänvartija Tolosen, joka oli ruvennut hätyyttelemään Matti Luontoa, ja Tolonen oli aluksi hyvin koppavata poikaa, mutta kun minä aloin puhua niistä kaatuneista puista, jotka hän keväällä möi omin lupinsa Räsäselle, niin lankesi siltä luonto! Ihan oli nenänpääkin valkoisena. Ja Matti saa nyt asua rauhassa puussaan. Kävin sitten Mattia katsomassa. Oli rakentanut jonkinlaisen lavan ainakin kahden sylen korkeuteen muutamaan isoon petäjään ja lavalle havumajan. Siellä hän nyt sitten paastoaa. Elää kuin kotka pesässään.
Sikasen akka kulki hernemaan poikki portille päin tyhjä pärevasu selässään.
— Minnekäs Sikasen emäntä oikein vasun kanssa lähti? kysyi Saksman.
— Läksin tuolta Nissisen työmaalta lastuja kahvipuikseni pyytämään, sanoi akka, pysähtyen keskustelemaan. — Ei viitsi kotonakaan olla, kun tuo Kähköskä haukkuu ja säkentää seinän takana, niin ettei sitä jaksa koko päivää kuunnella. Mutta eiköhän herkeä säkentämästä kun kahvinhajua nokkaansa saapi! Vaan taitaa saada tänä päivänä minun kahviani odottaa… on se niin hävittömästi siellä minunkin kunniaani loukannut. Se on niin hävitön ihminen, että sitä ei uskoisi! On se välistä makeata ja matlakkaa, niin että luulisi, ettei ihmisellä voi tuon parempaa ystävää olla, mutta annas taas toisen kerran! Se on olevinaan vielä semmoinen unennäkijäkin. Kuulkaas, herra Saksmanni, minkälaisia unia se näkee! Yhtenä päivänä viime kesänä oli tuolta jarrumiehen lesken porstuasta kadonnut varsiluuta, ja tietäähän sen, minkälainen kotkotus tässä pihassa silloin oli! Jarrumiehen leski haukkui rosvoiksi koko talon väen, jokaisen erikseen — teistäkin sanoi, ettei sitä tiedä, vaikka olisivat nuo Saksmannit ottaneet, kun aina tässä pihalla kuikuilevat, eivätkä taida omat luudat hääviä olla… ajatelkaas, herra Saksmanni! — ja sitten oli mennyt Kähköskä hänen luokseen kertomaan nähneensä semmoisen unen, että se kadonnut varsiluuta oli muka minun porstuassani! Minun porstuassani! Ja eikös vain akka, nimittäin tuo jarrumiehen leski, tule minun porstuaani ja ala siellä hamuilla ja koluta. Minä olin juuri puuronkeitossa — oli lauantaipäivä siinä puoli kolmen korvissa, taisi olla jo kohta kolmekin — ja kuulen kolinaa porstuasta ja ajattelen, että koiratkohan siellä koluavat vai olisiko se Tiihosen sianporsas taas lähtenyt juoksentelemaan ja tullut meidän porstuaan. Aukaisen oven ja ajattelen että ajan pois, olipa tuo sitten koira tai porsas. Siinä on sinulla sitten koira tai porsas! Jarrumiehen leski on juuri ulos menossa, meidän luuta kädessä. Minä kysyn, että mitä hän meidän porstuasta hakee, ja tämä alkaa soimata minua, että olen muka pihalta ottanut hänen varsiluutansa. Kyllähän minä annoin hänelle senkin varsiluudan! Tulihan siitä oikein käsirysy, ja kun pihalle päästään ja katsotaan, niin minun luutanihan se tietysti oli. Ei ole meillä milloinkaan vierasta tavaraa tarvittu eikä haluttu. Rehellisinä on koetettu olla ja vaeltaa, vaikka on paljon murhetta ollut ja vastoinkäymistä, jaa jaa, sillä rehellisyys se maan perii, ja puuro kerkisi siinä kahakassa palaa pohjaan. Mutta Kähköskä ihmettelee siinä samassa jarrumiehen lesken hävittömyyttä, että sillä tavalla ihmisiä epäilee ja syyttää, vaikka itse oli koko sopan keittänyt. — Terveenäkö se on tämä herra Saksmanni ollut?
— Terveenähän sitä on oltu, kiitos kysymästä.
— On tainnut olla Martta-ryökkinäkin terveenä?
— Mikäpäs häntä olisi vaivannut, nuorta ihmistä.
— Niin, kyllähän nuorten kelpaa — hyvä isä, kun menee tässä päivä tarinoidessa, ja minulla on niin kiire niitä lastuja hakemaan. No hyvästi nyt sitten!
XI
Herra Tuulonen heräsi aamulla kello kahdeksan tienoissa kadulta ikkunansa alta kuuluvaan rummun pärrytykseen, joka ensin hiukan säikähdytti häntä.
Hän hypähti vuoteestaan ja avasi ikkunan, pistäen päänsä ulos.
Kadulla ei näkynyt muuta kuin vanha, ontuva ukko, joka suurta, paikattua rumpua pärryttäen marssi eteenpäin hyvin sotaisen näköisenä.
Kadunkulmaan päästyään ukko pysähtyi, päästi soittokoneestaan ankaran loppupärrytyksen ja luki sitten kovalla äänellä seuraavan julistuksen:
"Kuulutus! Huomenaamulla muutetaan kaupungin karja Sipilän niityltä Jussinpuron laitumelle. — Rahatoimikamari".
Tiedonantonsa ensimmäisen ja viimeisen sanan lausui ukko erityisellä ponnella, pisti sitten julistuksen taskuunsa ja lähti mahtavasti rummuttaen ontumaan seuraavaan kadunkulmaan. Hra Tuulonen oli täten tutustunut kaupunkimme julkiseen "rummuttajaan" Kyllös-Pekkaan.
Kirjailija pukeutui ja lähti ulos, otettuaan käteensä pari kirjaa Yrjö
Kurosen kirjastosta.
Aamu oli kaunis. Pihapuissa livertelivät linnut, vanhan haavan lehdet kahisivat tuulessa ja nurmikko tuoksui raikkaasti.
Nuori mies asettui mukavaan asentoon riippumattoon ja alkoi lukea.
Neljännestuntiin ei pihalla näkynyt ketään.
Sitten juosta sipsutteli pihan poikki puodista päin neiti Leijanen.
Hän ei näyttänyt huomanneenkaan hra Tuulosta.
Neiti Leijasen tultua aivan lähelle putosi hänen kädestään lankakerä, vierien juuri riippumaton alle.
Hra Tuulonen kiiruhti heti hyppäämään alas riippumatosta, mutta koska matto oli hieman liian korkealla, niin ei se onnistunut ensi yrityksellä.
Neiti Leijanen huudahti hiljaa huomatessaan hra Tuulosen rimpuilemisen riippumatossa ja sanoi:
— Ai, anteeksi… älkää vaivatko itseänne… mutta samassa onnistui hra Tuulosen pudottautua alas riippumatosta. Vähällä oli, ettei hän pudonnut neiti Leijasen niskaan, viimemainittu kun juuri silloin kyykistäytyi ottamaan lankakerää puun juurelta.
Kirjailija esitti itsensä, ja neiti Leijanen vakuutti syvästi punehtuen, että hänestä oli tavattoman hauskaa tutustua. Aivan samaa vakuutti omasta puolestaan mitä lämpimimmin myöskin hra Tuulonen.
Nuorten välille olisi varmaankin sukeutunut pitempikin keskustelu, ellei neiti Leijanen samassa olisi kuiskannut: "kauppias tulee" ja rientänyt nopein, kevein askelin tiehensä.
Kauppias Kuronen ei kuitenkaan ollut huomannut mitään. Hän oli tulossa kaupungilta ja oli ilmeisesti tavallista paremmalla tuulella.
Kirjailija asettui jälleen riippumattoon ja alkoi lukea. Vähitellen hänen katseensa kuitenkin siirtyi kirjan lehdiltä puitten latvoihin, joiden välitse näkyi sinistä taivasta ja pilvenhattaroita.
— Mukava tyttö! ajatteli hän, neiti Leijasta tarkoittaen. — Ehkäpä hänen kanssaan voi pitää hieman hauskaa…
Hra Tuulonen vaipui haaveilemaan. Mutta äkkiä hän muisti, mitä varten oli tähän kaupunkiin saapunut, karisti kaikki neiti Leijaseen suuntautuneet rusohohteiset haaveet ajatuksistaan ja rankaisi huikentelevaista mieltään alkamalla uudelleen ahkerasti lukea "Monte-Criston kreiviä".
* * * * *
Aamiaispöydässä tutustui hra Tuulonen neiti Anni Kuroseen.
Kirjailija oli kuvitellut neiti Kurosta omenaksi, joka mahdollisesti saattoi kasvaa korkeanlaisella oksalla, mutta havaitsi nyt suureksi pelästyksekseen, että tässä olikin nähtävästi kysymys taatelista, joka oli huikean palmun latvassa.
Neiti Kuronen oli hyvin miellyttävä, hyvin sivistynyt ja hyvin kohtelias, mutta hänellä oli merkillinen eikä suinkaan rohkaiseva tapa katsella hra Tuulosen pyöreitä, nykeröllä nenällä ja vetisenharmailla pässinsilmillä kaunistettuja kasvoja kuin kaukoputken läpi, nimittäin kääntäen kaukoputken ohuemman pään hra Tuuloseen päin, jolloin, kuten tunnettua, katseltava esine siirtyy kuin taivaanrantaan.
Neiti Kuronen jutteli siitä huolimatta vilkkaasti ja älykkäästi, melkeinpä liiankin älykkäästi kirjailijamme mielestä. Hänellä oli suuri varasto omia kokemuksia ulkomailta, sillä hän oli matkustellut paljon, ja hän osasi kertoa havainnoistaan huvittavalla tavalla, mutta kun hra Tuulonen ei ollut koskaan käynyt Maarianhaminaa edempänä, käänsi hän pian keskustelun kotoisiin asioihin. Siitä oli se seuraus, että neiti Kuronen alkoi tehdä hänen tulevaa suurta romaaniaan koskevia kysymyksiä. Kirjailija noudatti kuitenkin salaperäistä vaiteliaisuutta tuohon teokseen nähden, ja siihen hänellä kyllä olikin hieman syytä.
— Toivottavasti saatte täällä ollessanne paljon työtä tehdyksi, sanoi neiti. — Koetamme puolestamme antaa teidän olla niin rauhassa kuin suinkin.
Hra Tuulonen kiiruhti vakuuttamaan, ettei se ollut ensinkään tarpeellista. Olisi päinvastoin virkistävää seurustella niin paljon kuin mahdollista miellyttävien ja sivistyneiden ihmisten kanssa. Se lisäisi työhalua, avartaisi näköaloja ja antaisi uusia vaikutteita.
— Meidän seurassamme ette varmaankaan kovin paljon avartaisi näköalojanne, hymyili neiti Kuronen vaatimattomasti. — Mutta olemmekin järjestäneet asiat niin, että voitte työskennellä aivan häiriytymättä. Me olemme kaiket viikot mailla, huvilassa, ja kaupunkiasuntomme on vapaasti käytettävissänne. Voitte isännöidä aivan mielenne mukaan. Isä on kyllä täällä kello kuuteen asti illalla, mutta hän on omissa hommissaan ja enimmäkseen myymälän puolella. Olisimme mielellämme antaneet herra Tuuloselle yhden huoneen huvilastamme, mutta rakennus on vielä osaksi keskeneräinen…
Kirjailija tunsi ikäänkuin maan luisuvan jalkainsa alta. Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen hänen ajatellessaan tulevia pitkiä, yksinäisiä viikkoja.
— Niin, sanoi rouva Kuronen. — Kun Yrjökin lähti koko kesäksi Englantiin, niin emme pitäneet kiirettä huvilan kuntoon laittamisella. Mutta toivottavasti tulee kirjailija sunnuntaisin meitä silloin tällöin tervehtimään. Neiti Leijanen ja Kalle Kannas, kauppa-apulaisemme, ovat usein sunnuntaisin siellä, kun ilma on kaunis.
Hra Tuulonen kiitti lämpimästi ja vaipui surumielisiin ajatuksiin.
— Se on ollut näinä päivinä merkillisen masentuneen näköinen, sanoi kauppias Kuronen, puuttuen keskusteluun ensi kerran koko aterian aikana.
— Kuka? kysyi rouva Kuronen.
— No, sepä Kalle Kannas. Ihan kuin olisi voinsa myönyt ja rahansa hukannut. Ei se ole ensinkään hänen, tapaistaan…
— Onneton rakkaus! sanoi neiti Kuronen.
— Hm, murahti isäukko. — Tai huono ruuansulatus. Mutta tottapahan siitä toipuu, kun on aikansa päätään riiputtanut.
Aamiaisen jälkeen lähtivät rouva ja neiti Kuronen huvilalle. Hra Tuulonen käveli pitkin askelin edestakaisin huoneessaan ja mietti asemaansa.
Hän ei ollut vielä ehtinyt päästä mihinkään päätökseen, kun palvelustyttö parin tunnin kuluttua kävi pyytämässä häntä aamupäiväkahville ruokasaliin.
Siellä valkeni hra Tuulosen maailmankatsomus taas melkoisesti, sillä pöytätoverinaan oli hänellä neiti Leijanen, joka mitä rakastettavimmalla tavalla hoiti emännän tehtäviä. Hra Tuulonen, joka pari tuntia takaperin oli samassa pöydässä tuntenut itsensä arveluttavan pieneksi ja köykäiseksi neiti Kurosen kriitillisen katseen edessä, varmistui taas silmänräpäyksessä neiti Leijasen seurassa siksi maailmanmieheksi, mikä hän epäilemättä varsinkin tällaisella maalaispaikkakunnalla oli.
Neiti Leijanen oli puolestaan suorastaan suloinen. Hänen koko olennostaan henki ihaileva arkuus ja arka ihailu hra Tuulosen väkevää ja voimakasta runoilijapersoonallisuutta kohtaan, ja se kaino, vaatimaton tapa, jolla hän ilmitoi sydämensä syvyydessä jo pitkän aikaa piilleen salaisen toivomuksen päästä vielä joskus kauas, kauas pois näistä ahtaista oloista ja näiden pikkumaisten ihmisten keskuudesta kauniiseen, iloiseen, vapaaseen maailmaan, teki melkeinpä liikuttavan vaikutuksen.
Nopeasti, oi nopeasti kiiti se puolituntinen, joka neiti Leijasella oli käytettävänään kahvilomakseen. Hra Tuulosen innokkaista pyynnöistä huolimatta hän ei kuitenkaan uskaltanut viipyä kauempaa, huomauttaen että "ukko on niin hirveän tarkka tällaisissa pikkuasioissa", mutta hän lupasi kuitenkin tulla illalla kävelemään hra Tuulosen kanssa ja puristi lähtiessään hra Tuulosen kättä hieman alakuloisesti hymyillen ja pienillä, pyöreillä poskillaan kaino punastus.
— Ehkäpä nämä arkipäivät sentään menevät, kunhan järjestetään, ajatteli hra Tuulonen.
Ja hyvinhän ne menivätkin. Hra Tuuloselta kului viikko kuin Muhametin paratiisissa. Hän nukkui hyvin, söi hyvin ja kuherteli — meidän täytyy valitettavasti jo käyttää tätä sanaa — neiti Leijasen kanssa. Tyttö oli tosin vielä hiukan kaino ja arka, mutta arkuus näkyi vähenevän nopeasti päivä päivältä.
— Ei kuitenkaan tämän pitemmälle! ajatteli hra Tuulonen joka ilta, palattuaan saattamasta neiti Leijasta hänen kotiinsa ja keskusteltuaan tämän pirteän neitosen kanssa taiteista, runoudesta, kuutamon vaikutuksesta ihmismieleen, kukista, tähdistä ja sielujen sympatiasta.
Meidän on kuitenkin, väärinkäsitysten välttämiseksi, annettava hra Tuuloselle se tunnustus, ettei hän hetkeksikään unohtanut suurta päämääräänsä. Hän oli tosin vielä hietikolla palmun juurella, ja palmu oli korkea, mutta juuri siinä hän erosi useista muista runoilijoista, että vaikeudet vain kannustivat ja karaisivat häntä, ja kun taateli oli vähintäänkin 50,000 markan arvoinen — ukko Kurosen kuoltua vieläkin arvokkaampi — niin kannatti hänen mielestään lähteä kiipeämään puuhun vaikka kynsin ja hampain.
Aivan joka ilta ei hän sentään neiti Leijasta saatellut. Eräänä päivänä hän lähti seurahuoneelle tervehtimään ystäviään rakennusmestareita.
Nämä suuresti kunnioitettavat kansalaiset ottivat hra Tuulosen vastaan ihastuksen horinalla. Rakennusmestarien suosikki rämpytteli taas niitä kahta kappaletta, jotka hän osasi soittaa pianolla, jonka jälkeen ryhdyttiin laajoihin ja voimaperäisiin lauluharjoituksiin. Rakennusmestarit olivat mielikarvaudekseen unohtaneet kaikki muut hra Tuulosen laulut paitsi tuon jylhässä yksinkertaisuudessaan ja vakaumuksen syvyydessä mahtavasti vaikuttavan hymnin "Eipä meittiä". Sitä olivatkin rakennusmestarit sitten vedelleet ainakin viisisataa kertaa. Kello yhden aikaan yöllä lähti kuoro jaloittelemaan, ja havaittuaan, ettei minkäänlaisia järjestyksenvalvojia ollut läheisyydessä, viritti se järisyttävällä äänen voimalla keskellä katua laulun:
"Suutarin on suuri parta…"
Tähän vastasi hyvinharjoitettu kvartetti kadun toisesta päästä:
"Koska meill' on nyt joulu.
Juhla armas lapsien…"
Sieltä oli tulossa joukko kaupungin herroja, jotka olivat olleet pienellä illallisella seuraklubilla ja olivat nyt kotimatkalla, hyvin virkistyneinä niin ruumiin kuin hengenkin puolesta.
Molemmat lauluseurat tervehtivät toisiaan lauluilla. Senjälkeen päätettiin toimeenpanna leskenjuoksu. Osanottajat järjestyivät pareiksi. Lihava rakennusmestari Retunen joutui leskeksi, ja hänen huudettuaan: "Viimeinen pari ulos!" lähtivät rakennusmestari Mattila ja raatimies Johansson juoksemaan.
Rakennusmestari Retunen osoittautui suuresta vatsastaan huolimatta kaikkien ihmeeksi melkoisen hyväksi juoksijaksi ja oli jo saamaisillaan kiinni Johanssonin, kun viimemainittu äkkiä pyörähti erääseen palokujaan, huutaen mennessään:
— Juokse, Mattila, Sikilän pihan kautta minua vastaan! Kaikki kolme hävisivät näkyvistä. Silloin ehdotti klubilaisten pisin mies, proviisori Brändvik:
— Juostaan me nyt niitä piiloon!
Tämä sukkela esitys hyväksyttiin riemulla, ja miesjoukko lähti juoksemaan laivarantaan päin.
Hetken kuluttua saapuivat edelliset juoksijat takaisin. Retunen oli kuin olikin saanut kiinni Johanssonin ja palasi nyt hänen kanssaan käsikoukussa, Mattilan kävellessä leskenä perässä.
Kolmikon suuttumus oli vilpitön ja suuri, havaitessaan, minkä halpamaisen jutkun toiset olivat heille tehneet. Ilmaistuaan äänekkäästi vastalauseensa he kaatoivat erään lahon portinpatsaan ja lähtivät kotiinsa.
XII
Oli sunnuntai. Aamupäivä.
Kirjailija Tuulonen oli laittautunut sunnuntaikuntoon ja lähti laivarantaan, josta höyrypursi Sirkka veisi hänet Kurosen huvilalle.
Laivalle saapuivat myöskin neiti Leijanen ja Kalle Kannas.
Neiti Leijanen tuli purren perään ja oli pian vilkkaassa keskustelussa hra Tuulosen kanssa, mutta alakuloisen näköinen Kalle Kannas meni, tervehdittyään kirjailijaa niukalla lakinkohotuksella, keulaan ja pysyi siellä koko matkan.
Kurosen huvila oli kauniilla paikalla, mutta siitä oli vasta rakennuksen toinen pää kunnossa.
Pihamaa ja puutarha olivat sitävastoin täydessä järjestyksessä, sillä kauppias Kuronen oli ostanut vanhan, hyvinhoidetun huvilan, rakennuttaen siihen vain uuden asuinrakennuksen.
Huvilalla saivat vieraat ensimmäiseksi sen tiedon, että kauppias Kuronen vaimoineen ja tyttärineen oli lähtenyt puolen peninkulman päässä olevaan kauppias Salinin huvilaan, jonne kauppias Salin itse oli moottorivenheellään käynyt heitä hakemassa. Mutta he olivat antaneet palvelusväen toimeksi saattaa perille vilpittömän toivomuksen, että vieraat olisivat tästä huolimatta ihan niinkuin kotonaan.
— Kiitoksia paljon! ajatteli hra Tuulonen harmistuneena.
Eikä suinkaan suotta.
Hän oli varustautunut tänä päivänä aloittamaan ensimmäisten piirityshautojen kaivamisen sen linnoituksen ympärille, johon hänen tuleva puolisonsa oli varustautunut. Häntä oli laivassa salaa harmittanut, että neiti Leijanenkin oli "tuppautunut" mukaan, sillä viimemainitun läsnäolo vaikuttaisi häiritsevästi hänen suunnitelmiinsa, mutta nyt hän tunsi harminsa keskellä kiitollisuutta neiti Leijasta kohtaan, jonka läsnäolo pelasti hänet kuolettavan ikävästä päivästä.
— Tämähän on aivan kuin minun järjestelmällistä karttamistani! soimasi Kauno Tuulonen ajatuksissaan herrasväki Kurosta. — Ensin saan olla yksin koko viikon kaupungissa, tuo keikaileva tytönletukka ja sivistymättömät talonhuijarit ainoana seuranani, ja sunnuntaiksi puikkivat vieraisille!
Hra Tuulonen ryhtyi nyt korvaamaan edes vähäiseksi osaksi vahinkoaan pitämällä innokkaasti seuraa neiti Leijaselle.
Kalle Kannaksesta ei heillä ollut mitään haittaa, sillä tämä surullisen haahmon ritari hävisi kohta valokuvauskoneineen ja murheellisine mielialoineen kiertelemään metsää ja kallioita sillä niemellä, jolla huvila oli.
Neiti Leijanen oli sunnuntaipuvussaan ja tukka huolellisesti käherrettynä vielä viehättävämpi kuin arkipäivinä. Hän puhui paljon ja nauraa kikatti iloisesti jokaiselle sanalle, minkä kirjailija suustaan päästi. Hra Tuulonen jäi itsekin välistä ihmettelemään, mitä merkillisen lystillistä ja sukkelaa hän olikaan mahtanut lausua, riehahtelevan toverinsa purskahtaessa niin hillittömään nauruun.
Päivällistä syötiin kolmisin. Neiti Leijanen ja hra Tuulonen ylläpitivät vilkasta, henkevää keskustelua luonnon kauneudesta, maalaiselämän eduista ja varjopuolista, suurkaupunkielämän ihanuudesta ja pikkukaupunkielämän naurettavasta mitättömyydestä. Kalle Kannas oli aivan vaiti tai naurahti kohteliaasti, mutta hieman vaisusti, kun kirjailija lausui jonkin väittämän, joka silminnähtävästi oli sukkeluudeksi tarkoitettu.
— Herra Kannas on viime aikoina ollut niin hirveän hiljainen, sanoi neiti Leijanen, joka alusta alkaen oli ollut selvillä siitä, että työtoverinsa surumielisyys oli mustasukkaisuutta hänen takiaan ja joka mielessään suuresti nautti toisen sydämentuskista.
— Varmaankin se johtuu huonosta ruuansulatuksesta, kuten kauppias Kuronen arveli. Minä suosittelisin herra Kannakselle kasvisruokia tai pientä paastoa, neuvoi kirjailija suopean leikillisesti.
Kauppa-apulainen karahti korviaan myöten punaiseksi ja avasi jo suunsa antaakseen pisteliään vastauksen, mutta malttoi sitten mielensä ja vastasi rauhallisesti:
— Olen nukkunut viime aikoina hiukan huonosti ja olen siitä syystä ehkä vähän väsynyt.
— On omituista, mikä teille pikkukaupunkilaisille oikeastaan voisi unettomuutta aiheuttaa? Sehän on sellainen kulttuuritauti, josta luulisi ainakin teidän, herra Kannas, säilyneen! sanoi kirjailija Tuulonen, hieman sääliväisen hymyn väreillessä hänen pyöreillä, itsetietoisilla kasvoillaan.
— Niin, todellakin! huudahti neiti Leijanen, helähtäen iloiseen nauruun.
— Jollei tuo ole jokseenkin peittelemätön letkaus minun koulunkäymättömyydestäni, ajatteli Kalle Kannas, niin sitten ei mikään. — Mutta olkoon.
Eikä hän sitten puhunut enää sanaakaan päivällispöydässä.
Päivällisen jälkeen täytyi kirjailijan välttämättömästi nukahtaa. Hän oli tottunut pitämään perusteelliset ruokalevot, eikä häntä haluttanut uhrata tätä suurta nautintoa neiti Leijasen takia. Hän siis pyysi anteeksi neitoselta, että hänen täytyi mennä hetkiseksi lepäämään, ilmoittaen päätään kivistävän.
Neiti Leijanen lausui valittelunsa kirjailijan pahoinvoinnin johdosta ja tarjoutui parantamaan hänen päänsä käsilaukussaan olevilla pulvereilla, joita hän itse samanlaisissa tapauksissa käytti, mutta hra Tuulonen kieltäytyi niitä nauttimasta, ilmoittaen pulverien olevan vahingollisia hänen sydämelleen.
Koska neiti Leijanen luonnollisesti kaikkein viimeiseksi olisi tahtonut vahingoittaa hra Tuulosen sydäntä, tyytyi hän kohtaloonsa. Kirjailija laskeutui levolle tuuhean koivun juurelle ja nukkui toista tuntia, jonka ajan neiti Leijanen käytti osaksi peilin edessä istumiseen, osaksi runollisiin haaveisiin.
* * * * *
Oli jo iltapäivä.
Ilma tuntui vähän viileämmältä. Tuuli, joka myöskin oli ollut päivällislevolla, heräsi ja lehahti lentämään. Aurinko oli kiertänyt metsäisen vuoren taa, mutta ilmestyi nyt sen toiselta puolen näkyviin, lähempänä taivaanrantaa kuin vuoren taakse purjehtiessaan.
Hra Tuulonen heräsi, ojenteli puutuneita jäseniään, haukotteli ja katsoi kelloaan. Kuluisi vielä pari tuntia, ennenkuin "Sirkka" saapuisi laituriin, viedäkseen sunnuntaivieraat takaisin kaupunkiin.
Koska kirjailija tunsi suuresti virkistyneensä, lähti hän etsimään neiti Leijasta. Tämä ei ollutkaan vaikeasti löydettävissä, sillä hän istui rakennuksen toisella puolen olevassa amerikkalaisessa keinussa, hyräillen hentomielisiä säveliä.
— Onko herra Tuulosen pää nyt terveempi? kysyi neitonen osaaottavasti.
Kirjailija ilmoitti käänteen parempaan päin tapahtuneen, mikä tieto suuresti ilahdutti toista.
— Ehkä lähtisimme kävelemään tuonne rannalle päin? ehdotti kirjailija.
Jos hän olisi pyytänyt neiti Leijasta kanssaan maailman ääriin, olisi tämä suostunut silmää räpäyttämättä. Vielä vähemmän voi hänellä siis olla mitään väittämistä esitettyä vaatimatonta retkeilysuunnitelmaa vastaan.
Aluksi he kävelivät rantaan päin vievää tietä pitkin, mutta poikkesivat sitten eräälle niitylle, jolla kasvoi kauniita kukkia. Neiti Leijanen keräsi pienen, sievän kukkakimpun ja pisti sen hra Tuulosen rintaan, napinläpeen. Napinläpi sattui olemaan juuri kirjailijan sydämen kohdalla, mutta sehän oli räätälin syy eikä neiti Leijasen.
Käveltiin äänettöminä halki niityn ja noustiin aidan yli. Aidan takana oli kantoinen aho, jonka toisella reunalla kasvoi lehtimetsää, ja lehtimetsän takana, järven rannalla, oli rosoinen, pensaita ja pieniä mäntyjä kasvava kallio.
— Neiti Leijanen on niin totinen, huomautti kirjailija äkkiä.
Puhuteltu loi katseensa maahan. Emme ole aivan varmat siitä, mutta pidämme kuitenkin sangen todennäköisenä, että neitosen rinnasta samalla kohosi pieni, aivan pieni huokaus.
— Onko neiti Leijasella ikävä? jatkoi kirjailija tutkimustaan.
— Oh… on… tai ei… en tiedä itsekään… sopersi neiti Leijanen hiljaa.
Kirjailija huiski kepillään poikki päivänkakkaroita, joita sillä kohdalla kasvoi erittäin runsaasti, ja ajatteli, että mitähän tässä oikein olisi tehtävä.
Koivikossa niukahdutti neiti Leijanen pienen jalkansa. Ei tosin ensinkään vaarallisesti, mutta kuitenkin sen verran, että hän alkoi kävellä yhä vaivalloisemmin ja vihdoin, heidän päästyään tuon äskenmainitun kallion juurelle, vaipui istumaan rantakivelle ja valitti, ettei hän voinut kävellä kauemmaksi.
— Oi voi, miten koskee! valitti neito.
— Jos minä hieroisin teidän nilkkaanne, esitti kirjailija.
— Voi voi, ei teidän pidä vaivata itseänne minun tähteni!
Nuori mies vakuutti, ja aivan totuudenmukaisesti, ettei se ole hänelle mikään vaiva, vaan päinvastoin ilo. Tältä kannalta katsottuna esiintyi asia tietysti koko lailla uudessa valossa, mutta oli kuitenkin vielä eräs seikka, johon neitosen mielestä oli ehkä kiinnitettävä huomiota ennen asian lopullista ratkaisua:
— Mutta jospa se ei ole sopivaa? kuiskasi hän.
Tämä oli hra Tuulosen mielestä kovin lapsellinen pelonaihe, sillä, kuten hän huomautti, tässä ei ollut ketään syrjäisiä näkemässä, joten kenenkään sopivaisuudentunteet eivät voineet tulla loukatuiksi.
— Mutta… olettehan te kuitenkin herra… ja mies…
Tietysti. Hra Tuulonen oli jos kukaan herra ja mies, sanalla sanoen herrasmies. Mutta herrasmiehenä hän tietysti tiesi varsin hyvin, mikä on sopivaa, mikä ei.
— Meidän kesken, huomautti hän, eivät tietysti tarvitse mitkään joutavanpäiväiset muodollisuudet tulla kysymykseen.
Neiti Leijaseen sanat "meidän kesken" vaikuttivat kuin hieno, hyväilevä sähkövirta, joka värähdytti hänen notkeata vartaloaan hiusneuloista kengän korkoihin saakka. Hän ei enää väittänyt vastaan, vaan riisui matalan, soljella kiinnitettävän kengän vasemmasta jalastaan, ja hra Tuulonen alkoi hieroa hänen nilkkaansa. Alussa neitonen hieman kiljahteli, mutta tottui sitten.
— Alkaa jo tuntua vähän paremmalta, sanoi hän hetken kuluttua.
Tuuli kahisi kalliolla pensaissa, männynkäppyröissä ja risukoissa, heidän edessään olevalla aukealla järvenpinnalla loiskuivat, läikkyivät ja lipattivat tuhannet pienet laineet, ja aurinko heitti heleän valaistuksen edempänä olevan saaren rannalla punertavina paistaviin satavuotisten honkien kylkiin.
— Paljon kiitoksia, kyllä se jo on hyvä! sanoi neito.
— Ei, sallikaa minun vielä!… huudahti nuori mies.
Neito salli hänen jatkaa.
Hetken kuluttua sanoi kirjailija:
— Miksi te olette nyt iltapäivällä ollut niin surullinen?
— Ei se ole mitään… ettekä te voisi kuitenkaan auttaa minua, vastasi tyttö hiljaa.
— Mutta jospa sittenkin voisin! huudahti nuori mies. — Tekisin vaikka mitä, saadakseni teidät jälleen iloiseksi.
— Mitäpä te välitätte siitä, mitä tällainen tyttöparka ajattelee ja kärsii! sanoi neiti Leijanen katkera sävy äänessään. — Te voimakas ja ylpeä suuren maailman mies…!
Mutta nyt olivat viime aikoina jonkin verran turtuneina olleet runoilijavaistot heränneet nuoren miehen sydämessä melkein samankaltaisella voimalla kuin sillä hetkellä, jolloin hän ensi kerran näki neiti Leijasen.
— Mitäkö välitän?! huudahti hän. — Antaisin vuoden elämästäni, saadakseni teidät hymyilemään! Uhraisin kaikki, mitä minulla on, voidakseni auttaa teitä! Uhmaisin vaikka koko maailmaa, jos vain tietäisin sillä… Tässä kohden runoilija äkkiä vaikeni, sillä tyttö ikäänkuin raukeni hänen syliinsä, painoi päänsä hänen rintaansa vasten, niin että napinlävessä oleva kukkakimppu rutistui, ja kuiskasi:
— Oi Kauno, minäkin olen rakastanut sinua ensi hetkestä saakka!
Sitten hän suuteli hra Tuulosta.
Ellei viimemainitulla muutenkin olisi ollut pystytukka, olisi se aivan varmaan noussut pystyyn tällä hetkellä. Ajatukset tanssivat villiä hypikepyörikettä hänen aivoissaan ja veri jyskytti ohimoissa, tuntuen kuin hurjassa tahdissa toistavan hänen korvissaan ilkkuvaa: "Nyt sinä olet kiikissä… kiikissä kiikissä kiikissä kiiiiii — iiiiii — iiii — iikissä…"
Nuori mies istui aivan tyrmistyneenä, tyttö vielä puoleksi kivellä, puoleksi hänen sylissään. Tytön jalka oli yhä edelleen hänen kädessään.
Vihdoin tyttö irroitti hiljaa jalkansa ja otti näin vapaaksitulleen käden omaansa.
* * * * *
Kalle Kannas oli päivällisen jälkeen kierrellyt niityillä ja metsissä, hävittänyt erään variksenpesän ja ottanut sieltä täältä valokuvia.
Hän oli täten vähitellen saapunut metsänreunassa olevalle kalliolle, istahtanut muutaman suuren katajapensaan juurelle varjoon ja antanut katseensa harhailla ulapalla.
Kuinka kauan hän näin oli istunut, valokuvauskone polviensa välissä, sitä ei hän olisi osannut sanoa, kun alhaalta rannalta kuului ääniä ja hän huomasi neiti Leijasen ja hra Tuulosen saapuvan.
Ensin oli Kalle Kannas aikonut nousta ja poistua toisten huomaamatta, mutta nähtyään neiti Leijasen jalkaansa valitellen istuutuvan kivelle, ei hän katsonut paikanvaihdosta tarpeelliseksi, siirtyihän vain hieman lähemmäksi katajapensasta, etteivät toiset huomaisi häntä.
Täten hän joutui edelläkerrotun kohtauksen todistajaksi alusta loppuun, ainoastaan parinkymmenen metrin päässä.
Mitä neiti Leijanen hra Tuuloselle kuiskasi, sitä ei hän kyllä kuullut, mutta sen paremmin hän näki, mitä sitten seurasi.
Ensin hän katui sitä, että oli jäänyt paikoilleen, sillä hänestä tuntui ilkeältä, että hän, vaikkapa tahtomattaankin, oli joutunut tuollaisen kahdenkeskisen kohtauksen syrjästäkatsojaksi. Mutta samassa silmänräpäyksessä välähti hänen mielessään ajatus, joka melkein huumasi hänet. Hän käänsi vähän konettaan ja painoi nappia. Kuului hiljainen näpsähdys, joka kokonaan hukkui tuulen huminaan, ja alempana oleva pari oli tullut valokuvatuksi juuri tärkeimmällä hetkellä.
Hetken kuluttua nousivat alhaalla olevat seisomaan. Kalle Kannas näki
heidän lähtevän kävelemään eteenpäin pitkin rantahietikkoa. Neiti
Leijanen, joka ei enää ensinkään ontunut, nojautui kiinteästi herra
Tuuloseen. Minuutin kuluttua he olivat kadonneet näkyvistä.
Oli hyvä, ettei kukaan ollut tällä hetkellä jossain toisessa piilopaikassa valokuvaamassa Kalle Kannasta itseään, sillä kuva olisi näyttänyt tämän järkevän ja tyyniluontoisen kauppa-apulaisen esittämässä yksinään rantakalliolla jonkinlaista hurjaa, riemuitsevaa sotatanssia, jollaista varmaankin julmat ihmissyöjät esittävät padan ympärillä, odottaessaan vihollisensa kypsymistä, se kuitenkin erona, ettei tanssivalla ihmissyöjällä todennäköisesti ole kädessään valokuvauskonetta.
Puolen tunnin kuluttua meni Kalle Kannas, poikkeamatta enää huvilalle, laiturille "Sirkkaa" odottamaan. Hän istui laiturin reunalla, silitellen silloin tällöin hellästi pientä, siroa konettaan, jupisten ja naurahdellen itsekseen kuin hölmö.
Kului vielä neljännestunti, ennenkuin "Sirkan" huuto kuului
Palvionniemen takaa.
Laivan laskiessa rantaan saapuivat laiturille myöskin neiti Leijanen ja hra Tuulonen. Tyttö oikein säteili onnesta, mutta kirjailija, vaikka hymyilikin aina häntä puhutellessaan, näytti hajamieliseltä, ikäänkuin hän olisi vaivannut päätään jollain vaikealla laskuopillisella esimerkillä.
Pari meni laivan peräosaan, mutta Kalle Kannas asettui pannun viereen katselemaan, miten hikinen ja rasvainen koneenkäyttäjä, jonka nenä oli aivan noessa, puuhasi koneensa ääressä.
Kaupungin rannassa kysyi onnellinen Julia-neiti Kalle Kannakselta, jotain sanoakseen ennenkuin erottiin:
— No onko herra Kannas nyt saanut paljon hauskoja kuvia uudella koneellaan?
— En tiedä, vastasi Kalle. — Olen vielä tottumaton käsittelemään tätä. Mutta toivottavasti edes yksi kuvista on onnistunut…
Aavistamatta tässä viattomassa vastauksessa piilevää hirveää salaisuutta kirjailija lähti saattamaan neiti Leijasta kotiin, mutta Kalle Kannas kiiruhti juoksujalkaa asuntoonsa kehittämään ottamiaan levyjä.