XIII
Aurinko laski.
Hiljaisuus levittäytyi yli kaupungin.
Viimeisetkin ihmiset, jotka olivat ikävystyneen näköisinä istuneet kirkkopuiston penkeillä tai seisoskelleet laivarannassa laivoja katselemassa, olivat lähteneet kotiinsa nukkumaan.
Taivaalle keräytyi harmaita pilviä, ennustaen sadetta, ellei heti, niin ainakin huomiseksi.
Kauppias Jaakkola, joka oli saanut myymälänsä muutos- ja korjaustyöt loppuunsuoritetuiksi lauantai-iltaan mennessä, oli ollut päivällisellä Pastorinniemessä ja illallisella rehtori Peranderin luona, väitellyt rehtorin kanssa valtiollisista asioista, sanonut rehtorin alettua haukotella hyvää yötä ja lähtenyt kotiin.
Koska ilta oli lauha eikä Jaakkola koskaan ollut pelännyt pientä kastumista, eivät taivaan merkit ensinkään vaikuttaneet hänen päätökseensä kävellä puolituntia pitkin kaupunkia ennen nukkumaan menoaan.
Astuttuaan ulos rehtori Peranderin talon portista hän huomasi Arkun portinviereisessä ikkunassa ukko Saksmanin valkoisen parran. Hän poikkesi siis tervehtimään vanhaa tuttavaansa ja kysyi, eikö hänenkin alkaisi jo olla aika mennä nukkumaan.
— Ei ole paljon enää nukkumisesta väliä näin vanhemmalla puolen ikää, sanoi ukko. — Mikä onkin varsin paikallaan, sillä haudassa saa kuitenkin nukkua oikein tarpeekseen. Olen tässä muuten pitänyt jo tuntikauden silmällä sitä miestä, joka pitää sinua silmällä.
— Mitä ihmettä? kysyi kummastunut rautakauppias.
Ukko Saksman alensi vähän ääntään ja sanoi:
— Etkö ole huomannut, että ukko Wahl vakoilee sinua? Me olemme jo parina kolmena päivänä panneet sen merkille, sinun käydessäsi tuolla Peranderin luona. Nytkin se peijakkaan huuhkaja on istunut tikapuillaan koko sen ajan, minkä olet ollut Peranderilla. Teillä näyttää olevan selvittämättömiä asioita keskenänne! sanoi ukko ja hymyili kuin vanha susi.
— Antaa hänen vakoilla, sanoi Jaakkola. — Minä en sittenkään ryhdy kaksintaisteluun hänen kanssaan.
Annettuaan ukko Saksmanille tämän vakavan ja rauhoittavan lupauksen
Jaakkola lähti jatkamaan matkaansa, vilkaisten kuitenkin vähän ajan
kuluttua taakseen nähdäkseen, hiipikö ukko Wahl hänen kintereillään.
Mutta kilpakosijaa ei näkynyt.
* * * * *
Palotorni oli pienoisella töyräällä kaupungin laidassa. Siitä oli se etu, ettei torninvartian tarvinnut katsella ympärilleen, kuten sellaisissa torneissa, jotka ovat keskellä kaupunkia, vaan suoraan eteensä. Kaupunki oli silloin kuin tarjottimella hänen edessään.
Torninvartia Nissinen seisoskeli päivät torninsa kaidepuuhun nojaten ja syljeskellen reunan yli maahan. Yövuorossa ollessaan hän sitä vastoin laskeutui pitkälleen ja nukkui aamuun asti. Jos tulipalo syttyi yön aikana, niin juoksi palavasta rakennuksesta joku paitasillaan oleva henkilö tornin juurelle ja huusi:
— Nissinen, Nissinen! Meillä palaa!
Ja oitis Nissinen kapsahti jaloilleen, otti naulasta suuren vaskitorven ja alkoi törähytellä peloittavia, tulta ja savua julistavia säveliään, jotka saivat koko kaupungin jalkeille, herättäen viimein kellonsoittaja Koposenkin, vaikka viimemainittu olikin erittäin sikeäuninen. Kellonsoittaja Koponen veti heti housut jalkaansa ja kiiruhti läppäämään kirkonkelloja. Juhlallisen kaamea oli silloin näytelmä: mahtavat keltaisenpunaiset liekit syöksyivät mustalle taivaalle, lennättäen miljoonia kipinöitä, valkomekkoisia palokuntalaisia juoksi pitkin katuja, Nissinen puhalsi torveensa kuin tuomiopäivän pasuunaan: "tuut — tuut — tu-uuut!" ja Koponen läppäsi kirkontornissa hätäkelloa: "päm päm, päm päm, päm päm!" Joskus ehti sikeäuninen Koponen kylläkin ottamaan osaa näytelmään vasta palon loppuessa, mutta kaupunkilaiset olivat kuitenkin tyytyväiset tällaiseen jälkisoittoonkin, joka arvokkaalla tavalla lopetti öisen tilaisuuden.
Kerran vain sattui Koposelle paha erehdys: yöllä oli pääkaupunkilainen auto saapunut kaupunkiin ja törähytteli Koposen ikkunan alta ajaessaan torveensa "tuut tuut tuut!" aivan samanlaisella äänellä kuin Nissisen palotorvi. Koponen sattui nukkumaan niin keveästi, että heräsi heti. Ehkäpä vaikutti siihen sekin seikka, että torvi törähti juuri hänen ikkunansa alla. Koponen juoksi heti kirkontorniin ja alkoi läpätä. "Päm päm, päm päm, päm päm!" kaikui yli hiljaisen, nukkuvan kaupungin. Nissinen heräsi tornissaan ja alkoi puhaltaa: "tuut-tuut — tu-uut!" Ihmiset juoksivat puoleksi pukeutuneina palotornin juurelle ja huusivat: "Nissinen hoi, missä palaa?" Nissinen huusi vastaan: "En minä tiedä, kysykää Koposelta, se alkoi läpätä!" Ihmiset juoksivat halki kaupungin kirkolle ja huusivat: "Koponen, kuule Koponen! Älä rämpytä niin vietävästi, että kuulet kun sinulta kysytään!" Koponen keskeytti läppäämisensä, pisti päänsä ulos tornin ikkunasta ja huusi: "Häh?"
— Missä palaa? huusi väkijoukko.
— Hiidestäkö minä tiedän! kiljui Koponen. — Kysykää Nissiseltä!
— Nissinen sanoi, että sinä olit alkanut läpätä ensin!
— Enpäs alkanut, Nissinen tuuttasi ensin! kiisti Koponen, veti päänsä takaisin ja jatkoi kiivaasti työtään: "päm päm, päm päm!"
Vähitellen päästiin kyllä selville siitä, mistä erehdys johtui, mutta paljon oli vielä puuhaa, ennenkuin saatiin Nissinen lopettamaan toitotuksensa ja Koponen pämpätyksensä. Senjälkeen tuli Koponen niin varovaiseksi, ettei koskaan mennyt läppäämään, ennenkuin oli käynyt palopaikalla ja nähnyt talon olevan ilmitulessa.
* * * * *
Palotornin alapuolella oli suuri vaja, jossa kaupungin rakennusmestarin työmiehet suorittivat kaikenlaisia kirvesmiehen ja puusepän töitä. Vajan lattia oli täynnä laudanpätkiä, höylänlastuja ja muuta rojua. Nurkassa oli pari vanhaa, suurta höyläpenkkiä. Vajan ovet olivat tavallisesti auki yöt päivät, koska avain oli kadonnut pari vuotta sitten, eikä vajassa sitäpaitsi ollut mitään sellaista, joka olisi voinut varkaalle kelvata. Palotorni oli tämän vajan toisessa päässä.
Kulkiessaan palotornin ohi kurkisti Jaakkola sisään vajan ovesta, mutisi "huono järjestys!" ja sytytti sikarinsa, heitti tulitikun maahan ja jatkoi matkaa kotiinsa. Puolen tunnin kuluttua hän jo nukkui sikeästi.
Keskiyön aikana juoksi pitkin katuja kauppias Kinnusen renki, lyöden nyrkillään ikkunalautoihin ja huutaen:
— Palotorni on tulessa!
Tämä kaamea uutinen sai muutamassa minuutissa koko kaupungin jalkeille. Kellonsoittaja Koponenkin heräsi, juoksi palotornin luo ja nähtyään vajan palavan kiiruhti takaisin kirkolle läppäämään. "Päm päm, päm päm, päm päm!" soi hätäkello hirmuisesti.
Talonomistajien renkejä ja ajomiehiä karahutteli paikalle vesitynnyreineen. Palokuntalaisia juoksi valkoinen mekko yllään ja keltainen nauha lakissaan. Palomestari saapui klubilta ja hänen punainen hattunsa vilahteli hetki hetkeltä kasvavassa väkijoukossa. Kolisevia ruiskuja tuotiin paikalle vapaaehtoisen palokunnan jonkin matkan päässä olevasta varastohuoneesta, letkuja asetettiin paikoilleen ja joku suihku suunnattiin jo tuleenkin, joka mahtavana suilakkeena loiskahteli korkeuteen vajan ovesta kuin tultasyöksevän lohikäärmeen hehkuva kieli.
— Mutta missä on Nissinen? kuului huuto väkijoukosta.
— Niin, missä on Nissinen?
— Hyvä isä, Nissinen on varmaankin palanut!
— Se on yrittänyt yksin sammuttaa ja hukkunut tuleen!
Koko läsnäoleva kansanpaljous oli silmänräpäyksessä vakuutettu siitä, että Nissinen oli kuollut sankarikuoleman liekeissä. Akat voivottelivat ja itkivät.
— Voi sitä Nissistä, kun semmoinen loppu piti hänellekin tulla!
— Koko ikänsä hän muita tulenvaarasta varjeli ja vartioi, mutta tuleen piti hänen poloisen itsensä lopuksi hukkua!
Silloin eräs pöhkönnäköinen poika sanoi:
— Vaan jospa se vielä nukkuu tuolla tornissa?
— Pitää huutaa, että se heräisi! sanoi muuan mies, joka heti hyväksyi pojan katsantokannan.
Ja kansanpaljous koroitti äänensä ja huusi:
— Nissinen, Nissinen! Torni palaa!
Liekit nuoleskelivatkin jo palotornin vajanpuoleista kylkeä.
Nissinen oli iltapäivällä, ennen vartiovuorolleen tuloa, ollut vävynsä Jussi Kemppaisen luona. Vävy oli tarjonnut appiukolleen useita väkevänlaisia kahvipunsseja, joista oli se seuraus, että palovartia nyt nukkui tavattoman sikeästi…
Hän oli kyllä jo jonkin aikaa unensa läpi hämärästi kuullut jotain melskettä ympäriltään, mutta ei ollut vielä jaksanut herätä. Väkijoukon tärisyttävä huuto sai hänet vihdoinkin hereille.
Nissinen kuuli alhaalta ankaran kohinan, yö oli muuttunut valoisaksi kuin päivä, kirkkaat liekit leimahtelivat aivan tornin vieressä ja ilma tuntui kuumalta. Mutta yli kaiken melun, yli hevosien hirnuminen, yli palomestarin kiljumisen, yli ruiskujen ja vesitynnyrien kolinan ja yli tulen kohinan ja räiskeen kuuli palovartia väkijoukon huudon, joka oli kuin meren pauhu: "Nissinen, Nissinen, torni palaa!"
Silloin kapsahti Nissinen jaloilleen, näki vajan palavan ja lieskan leimuavan pitkin tornin toista kylkeä ja kuuli kellonläppäyksen kirkontornista. Ja silloin tempasi Nissinen palotorven naulasta, veti keuhkonsa ilmaa täyteen ja nosti torven huulilleen. Hänen poskensa pullistuivat hirmuisesti ja palotorvi alkoi mylviä:
— Tuut—tuut—tu-uut!
— Nissinen on vielä tornissa! huusi riemuitseva väkijoukko.
— Tuut—tuut! mylvi Nissisen torvi.
— Nissinen, tule sukkelaan alas tornista! huusi huolestunut väkijoukko.
— Tuut—tuut—tuut—tu-uut! vastasi Nissinen.
— Ei se pääse enää alas tornista — portaat jo palavat! huomautti se äskeinen pöhkönnäköinen poika.
— Voi hyvä isä, nyt se Nissinen palaa kuitenkin sinne! parkuivat akat.
— Hyppää alas sieltä tornista! huusi palomestari. — Muuten palat sinne kohta!
Nissinen oli nyt itsekin huomannut tilansa vaarallisuuden ja lakannut toitottamasta. Hän lähti tulemaan alas portaita, mutta lieska löi jo sieltä häntä vastaan.
Kuullessaan palomestarinsa komennon Nissinen kurkisti yli kaiteen ja vastasi:
— En minä uskalla hypätä, minä katkaisen jalkani ja niskani.
— Tänne palopurjeita! huusi palomestari.
Silloin huomattiin, ettei palopurjeita oltu tuotukaan paikalle. Kun palotorni oli yksinäisellä paikalla, ei tarvinnut mitään palopurjeilla suojella.
Palomestari puhkesi voimakkaisiin sadatuksiin, joiden vaikutuksesta muutamia valkomekkoisia lähti juoksemaan varastohuoneelle päin.
Sinne oli kuitenkin matkaa pari, kolmesataa metriä, ja yhä korkeammalle leimahtelivat liekit pitkin palotornin seiniä. Vielä minuutti, ja Nissinen olisi auttamattomasti hukassa.
— Kun olisi vaikka vanhoja palttoita, minkä päälle hypätä! arveli edellämainittu pöhkönnäköinen poika, raapien miettiväisenä kainalokuoppaansa.
Se oli pelastava sana. Silmänräpäyksessä oli väkijoukko riisunut rakennusmestari Retusen yltä päällystakin. Tämä osoitti tervettä vaistoa, sillä koska rakennusmestari Retunen oli lihavin läsnäolijoista, niin oli hänen päällystakkinsa tietysti avarin ja niin ollen tarkoitukseen sopivin.
Toistakymmentä miestä tarttui päällystakin reunoihin ja pingoitti sen keskelleen tornin juurella. Tuli ei ollut vielä onneksi ehtinyt vastatuuleen tunkeutua sille puolen tornia, niin että voitiin asettua aivan tornin viereen.
— Ei tuo kestä yksinään! sanoi pöhkönnäköinen poika arvostelevasti.
Liekit, jotka ylhäällä levisivät nopeammin kuin tornin juurella, olivat jo ympäröimäisillään Nissisen, jonka tila alkoi näyttää toivottomalta.
Pojan huomautuksen kuullessaan oli väkijoukko sanaakaan sanomatta riistänyt päällystakin eräältä toiselta rakennusmestarilta, joka oli melkein yhtä lihava kuin Retunenkin, ja asettanut takit päällekkäin. Puolentoistakymmentä tanakkaa miestä piteli lujin kourin kiinni takkien reunoista.
Palotorni roihusi nyt mahtavana tulipatsaana, joka varmaankin näkyi penikulmien päähän. Vielä silmänräpäys, ja Nissinen hukkuisi liekkeihin.
— Hyppää nyt, Nissinen! huusi väkijoukko.
— Mutta älä hyppää minun niskaani! huusi eräs tilapäisen pelastuspurjeen pitelijöistä.
Nissinen hyppäsi. Eihän siinä muu auttanut.
Palovartia lensi alas palavasta tornista sääret väärässä ja kädet harallaan. Takinliepeet liehuivat ilmassa, ja sekunnin kuluttua hän mätkähti rakennusmestarien päällystakeille, jotka onneksi kestivät tämän äkillisen ja ankaran koetuksen.
— Eläköön! huusi väkijoukko.
— Mahasta ihan vihlasi pudotessa! sanoi lentomatkan tehnyt Nissinen.
Palotorni leimusi nyt yhtenä roviona. Näytelmä oli kaamean suurenmoinen.
Palokuntalaiset lopettivat työnsä, koska mitään ei ollut pelastettavissa eikä mitään varjeltavaa ollut läheisyydessä.
— Nythän se vasta on oikea palotorni! sanoi seppä Viinanen, ihaillen liekkien komeutta.
Mutta viskaali, joka oli ollut klubilla palomestarin kanssa, ryhtyi pitämään alustavaa poliisikuulustelua tulen irtipääsyn syistä.
— Sinä, senkin tuhjake, et tietysti tiedä mitään? hän kysyi halveksivasti Nissiseltä.
— Ka en, sanoi Nissinen. — Painosti illalla niin, että taisin vähän torkahtaa.
— Mikä hornan palovartia sinä olet, joka nukut vartiopaikassasi! kiljaisi palomestari. — Virasta sinut pitää erottaa!
— Ka, eipä tuota ole enää virkapaikkaakaan, murisi uninen Nissinen, tuijottaen palavaa torniaan.
Silloin tunkeutui väkijoukon läpi viskaalin luo ukko Wahl sinisine viittoineen ja leveälierisine hattuineen, pyöreine silmälaseineen ja valkoisine partoineen. Vinkuvalla äänellä ilmoitti ukonkääppänä kauppias Jaakkolan hiipineen myöhään illalla ladon ovelle, sytyttäneen tulitikun ja heittäneen sen latoon, poistuen sitten nopeasti.
Tämä ilmianto synnytti suuren hämmästyksen. Viskaali kysyi:
— Kuinka maisteri sattui sen näkemään?
— Mine nein sen roiston hiiviskeleven pitkin katuja siihen aikaan, jolloin rehelliset ihmiset ovat menneet nukkumaan, vinkui ukko, ja leksin henen peresseen.
Kun ei tutkimuksessa käynyt ilmi mitään muuta, kuin mitä maisteri Wahl oli ilmoittanut, julisti viskaali, että poliisitutkintoa jatketaan poliisikamarissa seuraavana aamuna kello kymmenen, ja eräs tulipalopaikalla oleva poliisikonstaapeli sai tehtäväkseen kutsua kauppias Jaakkolan poliisikuulusteluun.
XIV
Kello puoli kymmenen aikaan seuraavana aamuna oli kauppias Jaakkola, käytyään aamukävelyllään tarkastamassa palopaikkaa, täydessä työssä järjestämässä myymälänsä sisustamista kolmen tästä päivästä lähtien palvelukseensa astuneen kauppa-apulaisen avulla, kun sisään astui poliisikonstaapeli, joka pyysi häntä saapumaan tulipalon johdosta toimitettavaan poliisitutkintoon.
Jaakkola ihmetteli kutsua, mutta lupasi kuitenkin saapua tuohon huomattavaan tilaisuuteen, kävi muuttamassa ylleen toisen takin ja lähti poliisikamariin.
Tämä kunnioitusta herättävä virasto oli Papinkadun varrella olevassa vanhassa talossa, jonka toinen puoli oli maalattu keltaiseksi, toinen viheriäiseksi.
Jaakkolan saapuessa poliisikamarin pihaan ei pihamaalla näkynyt ketään muita kuin ukko Römpötti, joka sahasi halkoja pihan perällä olevan ulkohuonerakennuksen edustalla.
Ukko Römpötti oli kaupungin julkinen syntipukki, joka tavallisesti tuotiin poliisikamariin, jos kaupungissa tapahtui katumellakoita, torikahakoita tai muita suuria epäjärjestyksiä. Tästä oli ukko Römpötille se huomattava etu, ettei hän pidätyspäivinään saanut myrkyttää itseään mielijuomallaan pulituurilla, ja kaupungin poliisilaitokselle se etu, että Römpötti vapaan asuntonsa ja ruokansa korvaukseksi sai siivota ja talvella myöskin lämmittää poliisiputkat, sahata ja pilkkoa halot sekä tehdä yhtä ja toista muutakin hyödyllistä palvelusta.
Nytkin oli ukko Römpötti tällaisessa tilapäisessä pakkotyössä.
Järjestyskonstaapeli n:o 3 Kekkonen oli näet julistanut hänet eilen pidätetyksi sen vuoksi, että oli tavannut Römpötin pahasti päissään tappelemassa eräässä palokujassa muutaman maalaisen vasikannahkakauppiaan kanssa. Tappelu oli tosin sitä laatua, että Römpötti makasi kamalasti öristen maassa vatsallaan ja vasikannahkakauppias istui hänen hartioillaan, vanuttaen Römpöttiä tämän pitkästä tukasta ja potkien häntä kantapäillään kylkiin, aivan kuin olisi hän ollut ratsastaja ja Römpötti hänen ratsunsa. Näin ollen olisi ehkä puolueettoman katselijan mielestä ollut pidätettävä pikemmin vasikannahkakauppias kuin Römpötti, mutta vasikannahkakauppias esitti, että kun kiireelliset liikeasiat eivät tekisi vasikannahka-asioitsijan pidättämistä suotavaksi, Römpötti uhrattaisiin hänen sijastaan oikeudenjumalattaren alttarille. Tätä vastaan ei poliisi Kekkosellakaan ollut oikeastaan mitään muistuttamista, jonka johdosta Römpötti vietiin putkaan.
Hänen vankeutensa ei kuitenkaan ollut erittäin ankaraa nyt enempää kuin ennenkään. Sen illan ja yön hän nukkui putkassa vanhurskaan unta, kuorsaten niin, että vanhan rakennuksen perustukset vapisivat, heräsi aamulla virkistyneenä sielun ja ruumiin puolesta, koputti ovelle, pääsi ulos, sai leipää, suolaista kalaa ja muutamia perunoitakin, sekä hyvänlaista kaljaa palanpaineeksi, jonka jälkeen hän sai ryhtyä siivoamaan poliisikamarin huoneita. Sen tarpeessa ne olivatkin, sillä niitä ei oltu puhdistettu senjälkeen kuin Römpötti oli viimeksi putkassa ollut. Sitten ryhtyi tämä järjestysvallan kouriin langennut, hairahtunut kansalainen sovittamaan vielä sovittamatta olevia syntejään halonhakkuulla poliisikamarin pihan perällä olevan halkopinon ääressä.
Römpöttiä ei kukaan pitänyt silmällä, eikä se ollut tarpeellistakaan. Minnepä hän olisi paennut? Ja miksi hän olisi paennut? Poliisin huostasta päästyään saisi hän nukkua jonkun pensaan suojassa tai korkeintaan jonkun vajan nurkassa, kun taas putkassa oli hyvät olkipahnat, ja Römpötin ruokaileminenkin oli hänen kultaisessa vapaudessaan ollessaan useimmiten hyvin epätietoista ja sattuman varassa.
Jaakkola, joka oli katsellut ympärilleen, huusi Römpötille, osoittaen rakennuksen keskimmäistä ovea:
— Tuostako poliisikamariin mennään?
Römpötti keskeytti sahuunsa, pyyhki nenäänsä oikean käden hihaan, katseli Jaakkolaa tuokion vetisillä silmillään ja sanoi:
— Ka, siitähän sinne pääsee…
Jaakkola alkoi siis kiivetä poliisikamarin lahoja, pahasti narisevia portaita.
Tultuaan pimeään porstuaan hän näki erään oven olevan raollaan ja astui siitä sisään. Huone oli nähtävästi jonkinlainen odotushuone.
Siellä ei tällä hetkellä ollut ketään. Tupakansavua siellä sen sijaan oli sitäkin enemmän, josta päättäen huone ei ollut vielä kovin pitkää aikaa ollut tyhjänä. Perällä oli pitkä, jotenkin musta pöytä, jolla oli papereita ja sanomalehtiä. Pitkin seinävieriä kiersi huoneen ympäri paksut penkit. Seinillä oli joitakin virallisia tupakansavun tummentamia ja kärpästen pilkuttamia kuulutuksia, ilmoituksia poliisin etsimistä henkilöissä ja heidän tuntomerkeistään, ynnä muita samantapaisia julistuksia.
Paitsi penkkejä oli huoneen ainoan, pihalle päin olevan ikkunan edessä jonkinlainen matalahkolla selkänojalla varustettu istuin. Se ei ollut penkki, sillä penkiksi se oli liian lyhyt. Ei se ollut tuolikaan, sillä tuoliksi se oli liian pitkä. Sohvaksi se oli liian rahimainen ja rahiksi liian sohvamainen. Se muistutti jonkin verran vanhanaikaista kahden hengen keinutuolia, josta oli otettu pois jalakset ja käsinojat.
Jaakkola istuutui tähän vehkeeseen ja alkoi katsella ympärilleen.
Huoneen sisustus ei jaksanut kiinnittää hänen mieltään kuin minuutin. Toisen minuutin hän katseli katossa surisevia kärpäsiä, joka hyönteislaji oli huoneessa erittäin lukuisasti edustettuna. Sitten hän suuntasi katseensa ulos ikkunasta pihalle, jossa ukko Römpötti yhä edelleen sahasi halkoja.
Vähän ajan kuluttua ilmestyi poliisikamarin pihaan kaupungin etsiväpoliisi Juhola, joka ruumiillisilta mittasuhteiltaan muistutti entisajan tunnettua filistealaista voimamiestä Goljatia. Hänen perässään tallusteli resuinen poika, jota suuri poliisimies näkyi taluttavan ohuista, kiiltävistä vitjoista, ja Jaakkolasta näytti siltä kuin poika, joka oli hyvin säikähtäneen ja masentuneen näköinen, itse olisi pidellyt kiinni vitjoista, jotka eivät millään tavoin olleet kiinnitetyt hänen ranteeseensa.
Kun poliisi poikineen tuli sisään, osoittautuikin asia sellaiseksi.
— Saat päästää nyt irti! sanoi poliisimies pojalle, ja poika hellitti samassa ketjuista, jotka Jaakkola tunsi tuollaisiksi ranteenkiristysketjuiksi, joissa on tappi kummassakin päässä ja joilla poliisi masentaa pidättämänsä, vastarintaa tekevän henkilön.
Poliisi avasi erään nähtävästi putkaan vievän oven, työnsi pojan niskasta sisään ja väänsi oven lukkoon.
Sitten hän ripusti ketjut naulaan ja huomautti selitykseksi pojan pidättämiseen:
— Oli varastanut torilla kananmunia erään maalaisen kuormasta.
Ja huomattuaan Jaakkolan tarkastelevan seinälle ripustettuja ketjuja poliisi jatkoi viekkaasti, silmää iskien:
— Ne ovat minun "sähkövitjani". Kun pidätän jonkun pikkupojan, niin annan sille ketjujen toisen pään käteen ja käsken pitää lujasti kiinni, sillä jos hän hellittää, niin saa hän samassa ketjuista sellaisen iskun, että se voisi tappaa härän ja kaksi hevosta. Pojat antaisivat ennemmin leikata kätensä poikki kuin hellittäisivät ketjuista.
Jaakkola ihmetteli ison miehen suurta oveluutta ja kysyi sitten, eikö poliisitutkinto pian jo ala.
— Tuollahan noita näyttää alkavan tulla miehiä — — eivätkö liene sitä varten, sanoi poliisi, katsoen ulos ikkunasta.
Odotushuoneeseen saapui palovartia Nissinen ynnä muutamia muita tilaisuuteen kutsuttuja miehiä. Sitten saapui viskaali, ja hänen seurassaan tullinhoitaja Spöör asianomaisen palovakuutusyhtiön edustajana. Viimemainitut herrat menivät odotushuoneen läpi sen takana olevaan kansliahuoneeseen, tervehtien ohimennessään kauppias Jaakkolaa lyhyellä kumarruksella.
Sitten tuli viimemainitun suureksi ihmeeksi ukko Wahl yllään iankaikkinen sininen viitta.
Ovessa loi tämä tarmokas vanhus pyöreiden silmälasiensa lävitse kilpakosijaansa katseen, joka ilmaisi useita erilaisia, voimakkaita tunteita ja intohimoja, kuten ivaa, katkeruutta, halveksimista, voitonriemua, vahingoniloa ja kostonhimoa, mutta ennen kaikkea vihaa, syvää, sammumatonta ja viimeiseen hengenvetoon saakka leppymätöntä vihaa.
Ukko ei ruvennut istumaan, vaan kävellä köpitti edestakaisin huoneessa kädet seläntakana ja viitta hartioilla heilahdellen. Jaakkolaa hän ei enää kunnioittanut ainoallakaan silmäyksellä.
Hetken kuluttua avasi poliisilaitoksen Goljat oven ja käski sisään palovartia Nissisen, joka huolestuneen näköisenä rykäisi, pyyhkäisi leukaansa ja astui sisään.
Torninvartian kuulustelu kesti kymmenen minuuttia. Koko aikana ei odotushuoneessa puhuttu mitään. Tuntemattomat miehet katselivat miettiväisinä kenkäinsä kärkiä, Jaakkola silmäili pöydältä ottamaansa vanhaa sanomalehteä, ukko Wahl mittaili yhä edelleen lattiaa tuiman näköisenä ja kärpäset surisivat katossa.
Sitten aukeni ovi, Nissinen astui ulos punakkana ja hikisenä ja maisteri Wahl kutsuttiin sisään.
Ukko muljautti uhkaavan silmäyksen Jaakkolaan ja katosi ovesta.
Jaakkola oli alkanut aavistaa, että hänen kutsumisensa poliisikuulusteluun oli jossain yhteydessä ukko Wahlin läsnäolon kanssa. Mutta missä, siitä ei hän päässyt perille, vaikka vaivasikin sillä päätään.
Maisteri oli kuulusteltavana tuskin viittä minuuttia. Sitten tuli kauppias Jaakkolan vuoro.
Kansliahuoneen kalustona oli pari pöytää, suuri, vanha kaappi ja muutamia tuoleja, joista yhdellä istui tullinhoitaja Spöör. Suuremman pöydän takana istui viskaali, jolla oli turpeat kasvot ja pitkät, ruskeat viikset. Hänen lähellään teki muistiinpanoja unisen ja laiskan näköinen nuori mies.
Viskaali pyysi Jaakkolaa kertomaan, mitä tämä oli tehnyt ennen nukkumaan menoaan.
Jaakkola kertoi tarkoin iltakävelynsä, unohtamatta palotornin ohitse kulkuaan ja työvajan ovelta katsomistaan.
— Huomasitteko vajassa mitään epäilyttävää? kysyi viskaali.
— En muuta kuin suuren epäjärjestyksen, vastasi Jaakkola.
— Ette myöskään tuntenut mitään palonkäryä?
— En, en mitään.
— Teittekö tulta, katsoessanne vajan ovesta?
— En.
Viskaali katseli edessään olevaa paperiarkkia, johon oli lyijykynällä tehty jonkinlaisia harakanvarpaita ja jonka alareunaan oli piirretty isonenäisen miehen naama, jota viskaali kuulustellessaan varjosti, ja sanoi:
— Maisteri Wahl ilmoittaa teidän tehneen tulta vajan ovella ja heittäneen sitten palavan tulitikun vajaan.
— Vai niin, maisteri Wahl on siis vakoillut minua?
— Siltä se vähän näyttää, sanoi viskaali, alkaen sivellä viiksiään, mistä varovaisuustoimenpiteestä huolimatta tarkkanäköinen katsoja saattoi havaita hänen koettavan piilottaa hymyn noihin suuriin huulikoristeisiinsa.
— Ja syyttää minua murhapoltosta! huudahti Jaakkola.
— Sitä hän ei ole väittänyt, sanoi viskaali. — Mutta hän pysyy lujasti ilmoituksessaan, että kauppias raapaisi tulta tulitikulla ja heitti tikun sitten latoon.
— Hävytöntä! sanoi Jaakkola. — Konnamaista! lisäsi hän sitten varmemmaksi vakuudeksi.
— Käskekää sisään maisteri Wahl! sanoi viskaali isolle poliisille, joka seisoi ovenpielessä, mielenkiinnolla seuraten kuulustelun kulkua.
Maisteri Wahl astui sisään ja tuli aivan pöydän viereen.
— Kauppias Jaakkola kieltää tehneensä tulta vajan ovella, sanoi viskaali.
— Sen kylle uskon! vinkui ukko. — Mutta hen valehtelee! Hen on suuri lurjus!
Jaakkola otti askeleen eteenpäin kuin lyödäkseen maisteria. Ukko seisoi liikahtamatta paikoillaan kuin odottaen lyöntiä, ja hänen silmänsä kiiluivat vahingoniloisesti.
— Punnitkaa sananne! sanoi viskaali vakavasti.
— Hen valehtelee! kirkaisi ukko. — Hen ei uskalla tunnustaa. Hen on suuri pelkuri! Hen otti tulitikkulaatikon takkinsa vasemmasta taskusta ja raapaisi tulta.
Jaakkola säpsähti.
— Se on totta! huudahti hän. — Sytytin sikarini vajan ovella. Nyt vasta muistan.
— Hen tunnustaa! hihkui ukko. — Hen ei uskalla enee kieltee. Hen sytytti ladon palamaan!
— Saatte mennä! sanoi viskaali ukko Wahlille.
Maisteri lähti, mutta kääntyi ovella ja sanoi:
— Pitekee hente tiukalla! Hen on kiero mies!
Kauppias Jaakkola myönsi siis sytyttäneensä sikarin vajan ovella, mutta pysyi jyrkästi väitteessään, että hän pudotti tulitikun maahan ja polki sen sammuksiin. Hän piteli aina varovaisesti tulta. Hän huomautti sitäpaitsi, että tulipalo oli huomattu vasta tuntia myöhemmin kuin hän oli kulkenut palotornin ohi.
— Tuli on voinut huomaamattanne jäädä kytemään lastuihin vajan ovelle ja on levinnyt siitä vähitellen vajaan, arveli vakuutusyhtiön asiamies, mutta Jaakkola ei pitänyt sitä mahdollisena.
Silloin raotettiin ovea ja pitkätukkainen, takkuinen pää kurkisti odotushuoneesta poliisikamarin kaikkein pyhimpään.
— Kuka horna sieltä kurkistelee! huusi viskaali.
— Ei saa talla tänne! sanoi ovea vartioiva poliisi, yrittäen vetää oven kiinni.
Huolimatta Goljatin yrityksestä onnistui pitkätukkaiseen päähän kuuluvan vartalon tunkeutua sisään ovenraosta. Kaikkien ihmeeksi osoittautui tulija luonnonihmiseksi, Matti Luonnoksi. Ovenvartia päästi neuvottomana oven kokonaan auki, ja pitkätukkainen, piikkopukuinen, tuohivirsuinen veljemme astui sisään, vasemmassa kädessään pitkä sauvansa ja oikeassa kädessään kaksi poikaa, joita hän hallitsi niskasta, niin että pojat näyttivät uusilta yhteenkasvaneilta siamilaisilta kaksoisilta.
— Mitä tämä on? kysyi viskaali ankarasti.
— Tässä ovat ne pojat, jotka sytyttivät viimeöisen tulipalon, ilmoitti luonnonihminen nöyrästi.
Pojat olivat yöllä, samoihin aikoihin kuin tulipalo syttyi, ilmestyneet Kelovuorelle, melkein Matin pesän alle. Poikien keskinäisistä puheista pääsi luonnonihminen pian selville siitä, että pojat olivat menneet yöksi palotornin alla olevaan vajaan ja tupakoidessaan yöllä päästäneet varomattomuudessaan tulen irti. Silloin oli luonnonihminen laskeutunut puusta, ottanut heidät kiinni ja vienyt pesäänsä, jossa oli sitonut heidät köydellä puuhun kiinni.
Pojat tunnustivat tekonsa poliisikuulustelussa, joka senjälkeen julistettiin päättyneeksi.
— Kiitos, vanha velho! sanoi Jaakkola, astuessaan odotushuoneeseen ja tavatessaan siellä ukko Wahlin. — Tällä kertaa ette oikein onnistunut. Keksikää seuraavaksi kertaa jotain parempaa!
Ukko kohotti raivoissaan nyrkkinsä ja koetti pukata sillä Jaakkolaa vatsaan. Jaakkola tarttui hänen käteensä, pyöräytti hänet seinään päin seisomaan ja lähti tiehensä.
— Vekivaltaa! huusi ukko. — Pidettekee henet!
Kukaan läsnäolijoista ei kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi ryhtyä vangitsemaan Jaakkolaa, joka siis pääsi esteettömästi lähtemään. Portilla hän tapasi ukko Römpötin, joka katseli häntä vetisillä silmillään, pyyhki nenäänsä ja ilmoitti ylpeästi:
— Nyt sitä olen minäkin taas vapaa mies!
— Niin olen minäkin, vastasi Jaakkola ja antoi Römpötille viisikymmentä penniä.
Iltapäivällä kävi Jaakkola Arkussa tervehtimässä ukko Saksmania ja tapasi silloin hänen nuoremman poikansa, varatuomari Otto Sakkamaan, joka oli saapunut käymään kotonaan Helsingistä ja jonka ukko esitteli Jaakkolalle silminnähtävällä ylpeydellä.
Varatuomari oli hauska ja iloluontoinen nuori mies, jossa ei ollut havaittavissa ukon ja vanhemman veljen omituista ivamielisyyttä ja kiusanteon halua ympäristöään kohtaan. Hän puhui vapaasti ja avomielisesti kaikista asioista, vieläpä niinkin yksityisluontoisista kuin että hän oli salakihloissa ja että hänen valittunsa oli tässä kaupungissa.
— Anna Perander! pääsi Jaakkolalta aivan tahtomattaan.
Ukko Saksman silitteli kiperästi hymyillen valkoista partaansa ja hieroi sitten heleätä nenäänsä vasemman käden peukalon ja etusormen välissä. Varatuomari nauroi.
— Ei, ei aivan, vaikka arvasittekin melkoisen lähelle. Anna Perander on vain minun puhemieheni. Oikeastaan on minulla koko ajan ollut piiput kallellaan häneen päin ja ukko Pessu epäilee minua vieläkin, mutta hän ei tiedä, että me olemme hänen tyttärensä kanssa tehneetkin toisenlaisen sopimuksen kuin alkuperäisesti oli aikomus. Hän ei tahdo luopua isästään ja toimitti minulle toisen. Rehtori Pessu sulkee minut syliinsä ja isäukon ja Laurin myöskin, kunhan asian oikea laita paljastuu. Mutta minä vannotan teitä, ettette puhu hänelle vielä mitään tästä asiasta! Tahdomme valmistaa hänelle yllätyksen.
— Minä vannon! sanoi Jaakkola juhlallisesti.
— Mutta tiedätkös sinä, kutka nykyään yllyttävät Wahlia tekemään sinulle kiusaa? kysyi ukko Saksman Jaakkolalta.
— No kutka?
— Antti-neiti ja Matti-neiti!
— Sitä minä vähän aavistinkin, sanoi Jaakkola. — Vaikka en tahtonut itsekään uskoa sitä mahdolliseksi.
— Varsinkin Antti-neiti, vahvisti ukko. — Tiedän sen aivan luotettavista lähteistä.
Senjälkeen kertoi Jaakkola, minkä juonen ukko Wahl oli hänelle viimeksi virittänyt.
Lauri Saksman, joka oli kuunnellut keskustelua ottamatta siihen osaa — hän oli näet aloittanut uuden, laajan rosvoromaanin — lähti Jaakkolan poistuessa saattamaan häntä ja teki hänelle erään ehdotuksen, jota Jaakkola ensin kuunteli päätään pudistellen, mutta johon hän vihdoin antoi suostumuksensa, puhjeten niin äänekkääseen nauruun, että ohikulkijat kääntyivät katsomaan taakseen.
— Matti Luonto on juuri siihen sopiva mies, sanoi Lauri. — Hän on oikea helmi!
— Ha ha ha! nauroi Jaakkola, pyyhkien naurunkyyneliä silmistään. —
Hullu juttu!
Jaakkolan kauppa-apulaiset ihmettelivät sinä päivänä, miksi heidän isäntänsä oli niin hyvällä tuulella.
Hän ihan loisti.
XV
Oli iltapäivä.
Tuollainen rauhallinen iltapäivä, jolloin kauppiaat seisoskelevat paitahihasillaan myymäläinsä portailla, kädet housuntaskuissa ja lakki takaraivolla, tuumien että tuskinpa enää ostajia tulee… paras siis pistää puoti kiinni ja lähteä pitkänsiiman laskuun. Jolloin lehmänkellojen kilkatus ja kalkatus karjaa Jussinpuron laitumelta tuotaessa kaikuu kautta kaupungin. Jolloin Sinkkolan mulipää lehmä on paarmaa säikähtäen karannut häntä pystyssä rakennusmestari Koljosen pihaan ja sotkenut sorkillaan portin vieressä olevaa kukkapenkkiä, ja jolloin Sikasen akan lapset alkavat yhä tiukemmin huutamalla vaatia:
— Äiti hoi! Anna voileipää!
Tähän aikaan raahaa Sukkulan mummo ukko Römpötin suosiollisella avustuksella pitkin katua pois torilta pientä, kahdella matalalla puupyörällä kulkevaa kahvikojuaan. Mutta anteeksi! Lukijamme ei tunnekaan vielä Sukkulan mummoa. Se on se sama mummo, joka kello viidestä aamulla kello seitsemään illalla myy kahvia torilla tuossa samaisessa kojussa. Viidellä pennillä saa läkkimukillisen kahvia ja kolme sokeripalasta. Jos joku tahtoo herkutella, niin ottaa hän vielä korvapuustinkin, mutta se maksaa viisi penniä lisää. "Tipot" taas ovat pienempiä vehnäsiä, mutta niitäpä saakin kaksi viiteen penniin. Maalaiset ostavat mieluummin korvapuusteja, koska niiden keskellä on hiukan sokerisulaketta, mutta käytännölliset ajurit ja torikauppiaat ostavat tavallisesti tipoja, koska he ovat huomanneet, että kahdessa tipossa on enemmän vehnästä kuin yhdessä korvapuustissa. Ostavatpa ajurit usein sokeriakin hevosilleen Sukkulan mummolta. Sokeria saa viidellä pennillä kaksitoista palasta, ja hevoset pitävät suuresti tästä kestityksestä.
Ja se on juuri se sama Sukkulan mummo, joka tinki varkaiden kanssa viime vuonna.
Sukkulan mummo asuu Kellonsoittajankadun toisessa päässä pienessä mökissä, jossa on vain kaksi huonetta. Eräänä syksy-yönä hän kuuli viereisestä huoneesta melua ja alkoi huutaa, luullen siellä olevan varkaita. Varkaitahan siellä olikin, ja ne tulivat sieltä heti ja ilmoittivat hirttävänsä mummon pellinnauhoihin, ellei hän lakkaa huutamasta ja anna rahojaan.
Mummo sanoi antavansa rahat sillä ehdolla, että rosvot poistuvat eteiseen. Vähän aikaa neuvoteltuaan varkaat menivätkin sinne. Silloin mummo väänsi oven lukkoon ja päästi tytärvainajansa keskenkasvuisen pojan, joka asui Sukkulan mummon luona, ulos ikkunasta apua hakemaan. Rosvot alkoivat tulla kärsimättömiksi ja potkivat ovea, vaatien heti käsiinsä niitä kolmeasataa markkaa, jotka mummo ensi hädässään oli tunnustanut asunnossaan olevan. Mummon täytyi itse rikkoa eteisen ovessa oleva pieni ikkunaruutu ja ojentaa sieltä rosvoille rahat. Mutta kun rosvot laskivat rahoja, olikin siinä vain 65 markkaa viidenmarkan seteleinä. Tällaisesta epärehellisyydestä ja sopimuksen rikkomisesta rosvot suuresti suuttuivat ja vaativat koko summan. Mummo tinki oviaukon läpi, ojensi aina vähän rahaa lisää ja manasi rosvoja menemään tiehensä. Rosvot sadattelivat mummoa ja uhkasivat murtaa oven, elleivät he saa ainakin kaksisataa markkaa. Näin tinkien oli mummon ollut pakko antaa jo 170 markkaa, kun pihaan samassa juoksi kirveillä ja seipäillä varustettu miesjoukko, joka otti rosvot kiinni, ja Sukkulan mummo sai rahansa takaisin.
Tämä neuvokas mummo laahasi juuri kojuaan pitkin katua kotiinsa päin Kurosen kaupan ohi. Mummo veti aisoista ja ukko Römpötti lykkäsi takaapäin. Pahat kielet olivat tietävinään, että ukko Römpötin ja Sukkulan mummon välillä oli olemassa n.s. hellempi suhde, ja että Sukkulan mummo vielä menisi naimisiin Römpötin kanssa, mutta me voimme vakuuttaa sen varmasti valheeksi. Eihän Sukkulan mummo, joka niin kekseliäästi ja kylmäverisesti oli pelastanut omaisuutensa murtovarkailta, voi olla niin hullu, että ottaisi Römpötin tuhlaamaan vaivalla ansaittuja säästöjään. Ei, Römpötti sai vain joka kerta, kun hän oli lykännyt mummon apuna kahvikojun torilta kotiin, kaksi suurta kupillista kahvia vehnäsen kanssa. Se oli mummon tavallinen taksa tästä avustuksesta, eikä Römpötillä ollut mitään oikeutta esittää sen lisäksi muita vaatimuksia, kaikkein vähimmän sellaisia, jotka koskivat Sukkulan mummon sydäntä ja kättä.
Kalle Kannas kiinnitti juuri rautapönkiä puodin ikkunaluukkujen päälle, ja Sukkulan mummo sanoi:
— Jopas panee puukhollarikin puotinsa kiinni!
— Joutaahan tämä, sanoi kauppa-apulainen. — Ei ole koko iltapäivänä ostajia ollut.
— Se on nyt niin kamalan hiljainen aika, kun alkaa olla heinäntekokin parhaillaan, valitteli mummo, kiskoen kärryjä edelleen.
Mutta Kalle Kannas, vaikka aina pitikin talonsa puolta, ei tällä hetkellä välittänyt vähääkään kauppamarkkinoilla vallitsevasta hiljaisuudesta. Hänellä oli pää täynnä muita, yksinomaan hänen omiin yksityisasioihinsa kohdistuvia ajatuksia.
Maikki Grönberg istui tavallisella paikallaan ikkunan ääressä käsitöitä tehden. Ukko Grönberg oli pajassaan, joka yhä edelleenkin oli lakkotilassa, mutta jossa ukko itse liehui sitäkin ahkerammin, ja hänen vaimonsa oli lähtenyt johonkin kaupungille.
Oli hiljaista kadulla. Tuuli vain kantoi silloin tällöin vähän palonkäryä läheisiltä palotornin raunioilta, muistuttaen tuosta äskeisestä suuresta tapahtumasta.
Tyttö ompeli syvissä ajatuksissa, niin kiintyneenä työhönsä ja niin vaipuneena mietteisiinsä, ettei huomannut Kalle Kannasta, ennenkuin, tämä yskähti hiljaa ikkunan alla.
— Oletko yksin kotona? tiedusteli nuorimies ensimmäiseksi tavallisuuden mukaan.
Tyttö loi häneen terävän katseen ja sanoi:
— Olenhan sanonut, ettet saa käydä enää minua tapaamassa!
— Minun täytyy näyttää sinulle jotain, joka ehkä saa sinut muuttamaan päätöksesi, sanoi Kalle Kannas.
Tyttö näytti epäröivän, mutta vastasi sitten:
— Tule sisään!
Kalle Kannas meni myymälään, jonne tyttökin tuli, otti povitaskustaan postikortin kokoisen valokuvan ja ojensi sen mitään puhumatta tytölle.
— Neiti Leijanen ja… ja…
— Ja kirjailija Tuulonen! täydensi Kalle Kannas. — Vieläkö nytkin epäilet minua?
Kuvassa näkyivät molemmat henkilöt niin selvästi, ettei mitään erehdystä voinut syntyä, ja sellaisessa asennossa, joka puhui puolestaan paremmin kuin puolen arkin pituinen selitys.
— Siinä se nyt sitten on se "sinun neiti Leijasesi", kuten minulle sanoit! huomautti Kalle Kannas katkerasti.
Sivuutamme vaitiololla nyt seuranneen keskustelun ja muut asiat ja siirrymme suoraan siihen, että ukko Grönberg sattui astumaan sisään, ennenkuin Kalle Kannas ehti edes saada kättään Maikin vyötäisiltä. Ukko aivan jähmettyi.
Huomattuaan hänet siirtyi onnellinen sulhasmies nopeasti puolen askeleen päähän tytöstä ja sanoi:
— Päivää… lämmin ilma on ollut tänäänkin…
— Ahaa! huusi ukko. — Vai on ollut lämmin ilma! Vai on ollut niin vietävän kuuma päivä! Ja tänne läksit jäähdyttelemään! Voi sinä turkinpunainen…
— Isäkulta! rukoili tytär.
— Vai isäkulta! Vai jo johtui isäkultakin mieleen! Mene sisään siitä, minulla on tälle nuorelle kauniille herralle vähän kahdenkeskistä asiaa!
Tyttö, joka tunsi isänsä riehahtelevan luonteen, siirtyi sanaa sanomatta viereiseen huoneeseen. Siinä ei hän oikeastaan mitään menettänyt, sillä keskustelu kävi siksi korkeassa äänilajissa, että jokainen sana olisi kuulunut kauas kadullekin, jos olisi sattunut kuulijoita olemaan. Lopuksi potkaisi vaskiseppä vävypoikatarjokkaansa vähääkään kursailematta kadulle.
— Se on vielä kätevä ja jalkava ukko! tunnusti Kalle Kannas itselleen, ottaessaan lakkinsa ovenedustalta katukäytävältä ja pannessaan auenneen kauluksensa jälleen kiinni. — Kyllä siitä vielä hyvä appiukko tulee, jahka vähän talttuu.
Appiukko oli sillävälin siirtynyt viereiseen huoneeseen esitelmöimään tyttärelleen hyvistä tavoista ja siitä verrattain pimeästä tulevaisuudesta, joka Maikkia odottaisi, ellei hän heittäisi mielestään Kalle Kannasta ja yleensä kaikkia sellaisia mieshenkilöitä, jotka tavalla tai toisella voitiin käsittää kosiomiehiksi. Tässä esitelmässään kohosi ukko Grönberg sellaiseen kaunopuheisuuden lentoon, että hän alkoi hetken päästä itsekin ihmetellä suuria puhujalahjojaan ja lähti melkoisesti rauhoittuneena takaisin työhönsä, tultuaan ensin kadulle kurkistettuaan vakuutetuksi siitä, ettei siltä taholta enää mikään vaara uhannut hänen kotoista rauhaansa.
Mutta Kalle Kannas lähti kotiinsa ja kirjoitti siellä Maikilleen pitkän kirjeen, jonka hän seuraavana päivänä, Maikin kulkiessa Kurosen puodin ohi, pisti morsiamensa käteen.
Kun Maikki oli lukenut Kallen kirjeen, lausui hän sulhasmiehestään seuraavan ankaran arvostelun:
— Kalle on hullu!
Sitten hän otti kynän ja paperia ja ilmoitti tämän merkillisen keksintönsä kirjeellisesti ihailijalleen.
Seurauksena oli Kallen puolelta uusi, vielä pitempi kirje, jossa hän laajasti perusteli niitä näkökohtia ja ehdotuksia, jotka olivat saaneet Maikin epäilemään hänen järkensä tilaa.
Tätä kirjeenvaihtoa kesti viikon päivät, ja se johti varsin ällistyttävään tulokseen.
Kun Grönbergin emäntä seuraavana lauantai-iltana palasi navetasta lehmää lypsämästä, tapasi hän herransa ja miehensä hyvin arveluttavassa mielentilassa, jossakin tuolla raivon ja epätoivon välimailla, kourassaan palloksi rutistettu kirje, jonka hän tuon tuostakin paiskasi lattialle ja potkaisi nurkkaan, mutta jonka hän seuraavassa silmänräpäyksessä taas otti käteensä, levitti auki ja alkoi lukea, saadakseen aiheen uuteen purkaukseen.
Kirje oli Maikilta isälleen, ja tytär toi siinä esille koko joukon ajatuksia, jotka lyhimmiten voitaisiin ehkä supistaa seuraaviin ponsilauselmiin: että hänen isänsä on julma tyranni; että mainitun tyrannin ainoa tytär on syvästi onneton; että, koska edellämainittu tyranni on potkaissut syvästi onnettoman tyttärensä rakastetun kadulle, niin ei tytär tahdo enää päivääkään olla vielämainitun tyrannin katon alla; että useinmainittu, syvästi onneton tyrannin tytär on täysi-ikäinen eikä pieni turvaton lapsi, jota tyrannit saavat kohdella mielensä mukaan; ja lopuksi että ukko Grönberg, vielä kerran, on julma ja sydämetön tyranni.
Sitäpaitsi sisälsi kirje muutamia hämäriä viittauksia toiselle paikkakunnalle muuttamisesta tai järveen menosta — miten ne vain tahtoi käsittää.
Jos ukko Grönberg oli toivonut paremmalta puoliskoltaan myötätuntoa, ymmärtämystä ja kannatusta tällä raskaalla hetkellä, jolloin hän piteli kourissaan oman lihansa ja verensä sodanjulistusta häntä vastaan, niin hän erehtyi perusteellisesti, sillä hänen emäntänsä, selvittyään ensimmäisestä itkukohtauksestaan, ei suinkaan säästellyt sanoja takoessaan miehensä tietoisuuteen sitä vakuutusta, että vaimo ja äiti yhtyi täydellisesti lapsen ja tyttären järkähtämättömään mielipiteeseen kyseessäolevan puolison ja isän tyrannimaisista ominaisuuksista. Oman puolisonsa suusta sai ukkoparka kuulla senkin masentavan tiedon, että häntä, ukko Grönbergiä nimittäin, pidetään koko kaupungissa sietämättömän pahansisuisena hirviönä, jonka kanssa kukaan ihminen ei voi tulla toimeen.
Mihin Maikki oli lähtenyt, siitä hän ei ollut mitään ilmoittanut, mutta kaikki merkit viittasivat siihen, että hän oli muuttanut maaseurakunnassa asuvan enonsa Jooseppi Kinkan luo. Ja siihen taloon ei ukko Grönbergin ollut päätään pistämistä, sillä Jooseppi Kinkka oli hänen verivihollisensa sukulaisuudesta huolimatta — tai ehkä juuri sukulaisuuden takia.
XVI
Kunnioitettu ystävämme kirjailija Kauno Tuulonen on tällä haavaa pahanlaisesti satimessa, mutta siinä on hänellä kieltämättä suurin osa omaa syytään. Hän oli antanut runollisen kielensä houkutella hänet liian pitkälle neiti Leijasen seurassa, ja kun sitten neiti Leijasen kaulaanlankeemus tapahtui, ei hänellä ollut riittävästi moraalista rohkeutta voidakseen sanoa neitoselle, että tässä oli tapahtunut valitettava erehdys ja väärinkäsitys. Toivoen, että aika jollain tavoin selvittäisi vyyhdin ja päästäisi hänet pälkähästä, hän oli antanut asian jäädä silleen, mutta vannottanut mitä ankarimmin neiti Leijasta pitämään tapahtuman heidän kahdenkeskisenä salaisuutenaan.
Mitä neiti Julia Leijaseen tulee, niin koskettivat tosin hänen korkeakantaiset kengänpohjansa vielä katukivitystä, pihanurmikkoa sekä Kurosen myymälän ja konttorin permantopalkkeja, mutta hänen sielunsa oleskeli enimmäkseen seitsemännessä taivaassa. Vaikka hra Tuulonen karttoikin häntä niin paljon kuin mahdollista, ei hän kuitenkaan voinut välttää kohtaamasta neitosta vähintäänkin puolenkymmentä kertaa päivässä, ja joka kerta tyttö loi häneen silmäyksen, joka puhui suunnilleen yhtä paljon kuin kaksi keskikokoista rakkaudenkirjettä yhteensä. Sitäpaitsi tyttö kysyi häneltä joka kerta, kun he joutuivat kahden kesken:
— Oi Kauno, miksi olet niin harvoin minun seurassani?
Johon nuori miehemme vastasi aina seuraavin sanoin:
— Tiedäthän, se romaani… se vie minulta nykyään kaiken aikani.
— Tuo kauhea romaani… heitä se tuleen! pyysi tyttö.
Itse asiassa ei hra Tuulosella periaatteessa suinkaan ollut mitään tätä ehdotusta vastaan, mutta sitä karttoi hän tietysti visusti ilmaisemasta.
Joka aamu herätessään lupasi kirjailija itselleen:
— Tänään selitän tytölle kaikki ja teen eron.
Ja joka ilta ennen maatamenoaan hän vilkaisi suuttuneena kuvaansa peilissä, heristi sille nyrkkiään ja mutisi hampaitaan kiristäen:
— Raukka, nahjus, saamaton vätys!
Mitä pitemmälle aika kului, sitä vaikeampi oli hänen selittää tytölle, että tämä oli käsittänyt väärin Kauno Tuulosen aikomukset ja ettei viimemainittu koskaan tulisi menemään naimisiin hänen kanssaan. Lopuksi kiusasi tämä asia hra Tuulosta niin, että hän alkoi nukkua huonosti ja menettää ruokahalunsa, mikä häneen nähden oli varsin merkillepantava ja harvinainen ilmiö.
Aika, tuo kaikkivoipa, johon hän oli toiveensa perustanut, siis päinvastoin pahensi hänen asemaansa eikä suinkaan parantanut sitä.
Jokailtaiset kävelyretket neiti Leijasen kanssa, jotka viime viikolla olivat tuottaneet kirjailijalle mieluista vaihtelua hänen elämänsä yksitoikkoisuudessa, olivat muuttuneet kidutustilaisuuksiksi, jolloin hän teeskenteli, valehteli ja näytteli iloista naamaa, näkymättömien, mutta pahanilkisten pikkupaholaisten kärventäessä hänen sieluaan hehkuvilla kekäleillään. Eräänä iltana hän ei ollut neiti Leijasta vastassa kadulla, kun tämä läksi työstään. Hra Tuulonen oli tuntia aikaisemmin paennut seurahuoneelle, jossa rakennusmestarien ydinjoukko otti hänet vastaan vilpittömillä ja valtaavilla suosionosoituksilla. Se ilta kului repäisevän hauskasti. Neiti Leijanen unohtui kokonaan hänen mielestään, eivätkä laulut ole seurahuoneella koskaan kaikuneet niin voimakkaina kuin sinä iltana ja seuraavana yönä. Rakennusmestarikuoro kävi lopulta niin äänekkääksi, että ravintolan omistaja kaksi kertaa kävi pyytämässä herroja olemaan hiukan hiljempaa. Tällaista äänioikeuden riistämisyritystä eivät rakennusmestarit olleet koskaan ennen kokeneet.
Mutta seuraavana päivänä olivat neiti Leijasen silmät punaiset ja niiden ympärillä mustat renkaat. Kahvipöydässä, jossa he tavallisuuden mukaan olivat kahden, hän sai hysteerisen kohtauksen, ja hra Tuulosella oli täysi työ saada hänet rauhoittumaan. Hän lupasi, ettei hän koskaan enää tekisi sillä tavalla, katui ja sai anteeksiannon.
Kauno Tuulonen tunsi vaipuvansa hetki hetkeltä yhä syvemmälle siihen suohon, johon hän oli erehdyksessä tullut polkaisseeksi.
Joku toinen olisi tuollaisessa tapauksessa hänen sijassaan jättänyt saappaansa suohon ja poistunut kaikessa hiljaisuudessa paikkakunnalta, mutta niin ei tehnyt hra Tuulonen. Hän oli nimittäin, kuten jo aikaisemmin olemme huomauttaneet, erittäin itsepintainen mies, mikä on jokseenkin harvinaista nykyajan nuorisossa, ja hän oli päättänyt, maksoi mitä maksoi, ajaa alkuperäisen suunnitelmansa perille.
Näin oli aika kulunut torstaihin asti. Oliko neiti Leijanen tämän ajan kuluessa alkanut aavistaa, että jotain oli vinossa, sitä on meidän vaikea mennä sanomaan, mutta se on ainakin varmaa, että hän riippui lemmityssään kiinni kiinteämmin kuin koskaan ennen. Nyt ei hra Tuulonen enää uskaltanut ajatellakaan mitään välien rikkomista, ennenkuin hän olisi saanut asiansa selviksi toisella taholla, sillä hän pelkäsi, että neiti Leijanen siinä tapauksessa panisi toimeen ikävän kohtauksen, joka voisi odottamatta viedä karille koko yrityksen. Parasta oli kai antaa asian mennä menojaan ja sitten, kun se suuri voitto oli saatu, selvittää välit neiti Leijasen kanssa äkkiä ja pontevasti.
Tehtyään lopullisesti tämän päätöksen tunsi hra Tuulonen itsensä rauhallisemmaksi ja katsoi voivansa osoittaa neitoselle suurempaa huomaavaisuutta kuin viime päivinä.
Torstaina iltapäivällä tuli kaupunkiin neiti Kuronen.
Anni Kurosella oli ollut hieman paha omatunto sen välinpitämättömyyden johdosta, jota hra Tuulosta kohtaan Kurosen perheessä oli osoitettu. Kun hänen nyt täytyi erikoisista syistä — valmistaakseen erään suuren pöytäliinan, josta oli tuleva alallaan mitä arvokkain taideteos! — viipyä kaupungissa pari viikkoa, päätti hän korvata Kurosten laiminlyönnit osoittamalla hra Tuulosta kohtaan erikoista ystävällisyyttä.
Hra Tuulonen loikoili pihamaalla salapoliisikertomuksia lueskellen, kun neiti Kuronen tuli sisään portista. Yllätettynä ja ihastuksissaan nousi kirjailija tervehtimään häntä, ja ihastuksensa kasvoi vielä suuremmaksi, kun neiti Kuronen rakastettavasti hymyillen ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
— Tässä minä nyt olen — saanko ryhtyä pitämään teille seuraa täällä yksinäisyydessänne?
Hra Tuulonen ei ollut uskoa aistimiensa todistusta ja oli pyörtyä ilosta, voimatta ensinkään käsittää, mikä neiti Kuroselle oli tullut.
Viimemainittu pyyteli anteeksi sitä, etteivät Kuroset olleet huvilassaan viime sunnuntaina, ja kertoi sitten, että hänen täytyi viipyä kaupungissa kaksi viikkoa, saadakseen valmistetuksi erään suuren ja paljon työtä vaativan pöytäliinan, ja kysyi, saisiko hän silloin tällöin häiritä hra Tuulosen kirjallisia töitä pyytämällä häntä pitämään seuraa neiti Kuroselle tunnin tai pari päivässä.
Oikeastaan lienee meidän turha mainita hra Tuulosen vastanneen, että hänen aikansa oli kokonaan, kokonaan neiti Kurosen käytettävissä ja ettei hän, Kauno Tuulonen, olisi mistään niin mielissään kuin saadessaan omistaa mahdollisimman suuren osan ajastaan neiti Kuroselle.
Kirjailija puhui sellaisella innolla ja lämmöllä, että neiti Kuronen katsahti häneen hieman pitkään, mutta purskahti sitten nauramaan ja sanoi:
— Te runoilijat liioittelette niin mahdottomasti!
Hra Tuulonen heräsi kuin huumauksesta, punastui hämillään, huomatessaan olleensa vähällä mennä kenties liian pitkälle näin alussa, mutta ryhtyi sitten kääntämään asiaa leikiksi ja otti ihastuneesti vastaan neiti Kurosen tarjouksen tulla sisään hänen kanssaan juomaan iltapäiväkahvia.
Puolen tunnin kuluttua alkoi hra Tuulonen tulla tajuihinsa huoneessaan ja huomasi silloin tanssivansa sormiaan näpsäytellen keinutuolin ympärillä. Hän muisti kuluneen puolen tunnin tapahtumat kuin unessa: kuinka herttainen Anni oli ollut… mistä he olivat jutelleet… kuinka heidän sormenpäänsä koskettivat toisiaan, kun Anni tarjosi hänelle kahvia… kuinka Anni silloin näytti vähän punastuvan… kuinka Annin oli lopuksi täytynyt lähteä rehtori Peranderille, jossa rehtorin tytär odotti häntä ryhtyäkseen opastamaan neiti Kurosta tuon suuren taiteellisen pöytäliinan alkuvalmistuksissa…
— Minä voitan, minä voitan! riemuitsi kirjailija Tuulosen sielu. — Hänelle on tullut ikävä minua! Miksi täytyy hänen juuri kaupungissa ommella tuota pöytäliinaa? Loruja! Voi minua onnenpoikaa… minä… minä… minä…
Kädet niskassa hän tanssi nyt sohvan edessä kiihkoisaa sotatanssia, nostaen polvet korkealle ilmaan ja huutaen aina väliin: "hei!"
Hän oli niin onnellinen, että hän olisi pakahtunut, ellei hän olisi käyttänyt tätä keinoa jonkinlaisena varaventtiilinä.
Kun palvelustyttö, joka oli kaksi kertaa arasti koputtanut, tuodakseen pöydälle vesikarahvin, johon kirjailija oli pyytänyt raikasta vettä, ei saanut mitään vastausta, oli hän pudottaa tarjottimen maahan, avatessaan oven ja nähdessään heidän kesävieraansa hyppivän ja loiskivan keskellä lattiaa kuin vasikka.
Samassa huomasi kirjailija palvelustytön, pysähtyi, punastui selkäruotoon asti ja änkytti:
— Minä… minä hyppelin vähän…
— Niin, sanoi tyttö hiljaa, vilkuillen hätäisenä ympärilleen, sillä hän pelkäsi mielipuolen tuossa tuokiossa hyökkäävän hänen kimppuunsa ja iskevän hänet kuoliaaksi.
— Hyppeleminen edistää verenkiertoa… minä hypin ja voimistelen aina, istuttuani pitkän aikaa kirjoituspöydän ääressä…
— Niin, sanoi tyttö, alkaen tämän luonnollisen selityksen saatuaan rauhoittua. — Tässä olisi maisterille raitista vettä…
— Kiitos!… Saarankin pitäisi hyppiä välistä — se edistää verenkiertoa! sanoi kirjailija ystävällisesti.
— Niin… kiitos… sanoi Saara, niiasi ja poistui, arvattavasti harkitsemaan hra Tuulosen hyppimisehdotusta.
Samassa kuului kadunpuoleisesta ikkunasta hiljainen koputus. Kauno
Tuulonen hätkähti ja meni katsomaan.
Kadulla odotti häntä neiti Leijanen.
Hra Tuulonen sadatteli hiljakseen, painaessaan hatun päähänsä. Mutta kadulle päästessään hän oli jo ehtinyt malttaa mielensä ja hymyili hyväntahtoisesti ystävättärelleen.
Neiti Leijanen sitävastoin ei hymyillyt, vaan oli synkkä kuin ukkospilvi.
— Mikäs meidän pientä nirpukkaamme vaivaa? kysyi hra Tuulonen hänelle ominaiseen sukkelaan ja hupaiseen tapaan.
Pieni nirpukka sähähti kuin kissa vastatessaan:
— Luulit kai, etten nähnyt, millä tavoin keikuttelit pyrstöäsi neiti Kuroselle! Kyllä minä näin kaiken ikkunasta! Sinä vaihdat tunteitasi kuten pa… pa… pa…
— Paitaa, sanoi Kauno Tuulonen, auttaakseen tyttöä eteenpäin.
Kirjailijasta oli tämä erittäin mieluista puhetta neiti Leijasen suusta. — Enemmän sitä lajia! ajatteli hän. Sitten pieni riita ja ero. Silloin on se asia selvä!
Mutta se ei ollut selvä niin helposti.
Sillä kun kirjailija ylpeästi huomautti olevansa vapaa mies, olevansa oikeutettu olemaan kohtelias muillekin naisille kuin neiti Leijaselle ja ilmoitti aikovansa vastakin noudattaa erikoista kohteliaisuutta neiti Kurosta kohtaan, jonka vanhempien kotona hän, ventovieras ihminen, oli saanut osakseen niin ystävällistä, vieläpä sydämellistäkin kohtelua, niin puhkesi neiti Leijanen viljaviin kyynelvirtoihin, vakuutti olevansa häijyin ja tyhmin tyttö maailmassa ja vannoi, ettei hän lakkaa itkemästä, ennenkuin Kauno Tuulonen on antanut hänelle anteeksi.
Koska kulkeminen itkevän ja tyrskivän tytön rinnalla halki kaupungin aina on omiaan kiinnittämään asiaankuulumattomien uteliasta huomiota puoleensa, niin ei hra Tuulosen auttanut muu kuin antaa anteeksi Julialleen. Vieläpä hyvin nopeasti. Toivottu ja tarjoutunut riidanrakentamistilaisuus raukesi siis siihen sekä neiti Leijasen kiihkeään vakuutukseen, ettei hän koskaan tule luopumaan Kaunostaan — lupaus, jota nuori mies kuunteli sekavin tuntein.
Seuraavana päivänä oli kahvipöydässä kolme henkeä, nimittäin kirjailija sekä neidit Kuronen ja Leijanen. Neiti Kuronen oli iloinen, vilkas ja puhelias kuten tavallisestikin. Neiti Leijanen, joka oli tuntenut hänet jo pitemmän aikaa, olisi ehkä sanonut, että Anni-neiti oli tavallista vilkkaampi ja iloisempi. Aluksi se seikka, hyvin ymmärrettävästä syystä, oli vähällä ruveta hieman huolestuttamaan neiti Leijasta, mutta naisen hienolla vaistolla hän tajusi pian, ettei tuo iloisuus voinut johtua hra Tuulosen läsnäolosta.
Kauno Tuulonen esiintoi koko joukon järjettömyyksiä, kuten rakastuneiden tapa on, mutta neiti Kuronen puhui niin paljon, ettei kukaan ehtinyt kiinnittää huomiota runoilijan merkillisiin puheisiin. Neiti Leijanen lopulta oikein hämmästyi neiti Kurosen puheliaisuutta. Hra Tuulonen, jolla oli omat ajatuksensa neiti Kurosen iloisuuden syistä, hymyili koko ajan onnellista, vaikka verrattain pöllömäistä hymyä, mutta niin ovela osasi hän tälläkin hetkellä olla, huolimatta siitä, että oli riemusta ja rakkaudesta aivan pyörällä päästään, että tuon tuostakin salaa loi säteilevän katseen neiti Leijaseen. Ja kun neiti Leijasella taas oli oma käsityksensä näiden katseiden merkityksestä, niin loistivat hänenkin kasvonsa. Jos taiteilija olisi nähnyt nämä ihmiset ja maalannut heistä taulun, niin olisi hän sen nimeksi aivan varmaan merkinnyt "Onnellisia ihmisiä".
Taaskin täytyi neiti Kurosen lähteä heti kahvipöydästä noustuaan Peranderille. Hra Tuulonen toivotti mielessään koko Peranderin talon asujineen ja kaikkine muine sisältöineen hiiden hinkaloon, mutta muuten hän oli ylimalkaan sangen tyytyväinen asioiden tähänastiseen kehitykseen. Pääasia oli valloittaa vankka, heltiämätön jalansija neiti Kurosen sydämessä. Kyllähän sitten olisi helppo lopettaa välit neiti Leijasen kanssa.
Sinä iltana sanoi Julia Leijanen, Kauno Tuulosen saatellessa häntä taas tapansa mukaan kotiin:
— Sinä olet ollut tänään vallan loistavalla tuulella… minä olen niin ylpeä sinusta!
Kirjailija hymyili tyytyväisenä ja alkoi hyräillä jotain.