XVII
Sen jälkeen kun ukko Wahlin yritys saada kauppias Jaakkola syytteeseen murhapoltosta oli mennyt myttyyn, ei tuota toimeliasta vanhusta näkynyt kaupungilla kolmeen päivään muuta kuin yhden kerran, jolloin hänen oli nähty tulevan Svebeliuksen neitien — Antti-neidin ja Matti-neidin — talosta.
Mutta samaan aikaan alkoi kaupungilla levitä huhuja, että ukko Wahl oli luvannut toimeenpanna sarjan oikein ihmeellisiä skandaaleja, jollei kauppias Jaakkola luovu nuorimmasta neiti Svebeliuksesta. Samat huhut kertoivat, että ukko Wahlia kannustivat ja yllyttivät näissä edesottamisissaan toiset Svebeliuksen neidit, jotka aina olivat olleet pienellä sotakannalla sisarensa kanssa ja jotka nyt olivat suuresti suuttuneet siitä, että Jaakkola, sivuuttamalla kokonaan vanhemmat sisaret ja mainitsematta heille sanallakaan aikomuksistaan, aikoi ottaa heidän sisarensa.
Kuultuaan näistä huhuista lähti Anna Perander varoittamaan Jaakkolaa. Tämä, jonka rautakauppa alkoi jo olla täydessä kunnossa, hymyili vain, kun Anna kertoi, mitä oli tekeillä.
— Niin, setä, hymyile sinä vain, sanoi Anna, mutta sinä et tunne vielä tarpeeksi Antti-neitiä, joka on tämän kaiken takana, etkä voi aavistaakaan, kuinka julkea ja itsepintainen ukko Wahl on. Tietysti eivät he voi sinulle mitään varsinaista vahinkoa tehdä, mutta he voivat saattaa sekä sinut että nuorimman neiti Svebeliuksen naurunalaiseksi sellaisella hetkellä, jolloin tuollainen kohtaus saattaisi vaikuttaa hirmuisen kiusallisesti.
— Tarkoitat: vihkiäisissäni! sanoi Jaakkola nauraen.
— Esimerkiksi silloin! myönsi Anna.
— Ole sinä vain levollinen, sanoi Jaakkola. — Ennenkuin sinne asti tullaan, on saattanut tapahtua monenlaisia asioita, ja niin Antti-neiti kuin ukko Wahlkin muuttaa esiintymistään tässä jutussa. Kuinka muuten isäsi jaksaa?
— Isä lähti eilen Ouluun tervehtimään veljeään, joka on viime aikoina vähän sairastellut, ja viipyy sillä matkalla pari viikkoa. Niin, minä olen joka tapauksessa varoittanut sinua!
— Kiitos vain! sanoi Jaakkola. — Palkinnoksi olisi minun kai tarjottava sinulle kuppi kahvia, mutta lykkään sen kuitenkin siksi, kunnes on saatu edes jonkinlainen emäntä taloon. Voit myöskin olla rauhassa siitä, etten käy teillä isäsi poissaollessa! lisäsi rautakauppias salaperäisesti, iskien samalla silmää niin peijakkaan viekkaan näköisenä.
— Mitä sinä tarkoitat? kysyi Anna punastuen.
— Voisihan ehkä sattua, että tulen sopimattomaan aikaan, sanoi ovela rautakauppias vieläkin salaperäisemmin. — Minä ehkä tiedän, ehkä aavistan jotain…
— Sinä olet yksinkertainen, vanha ja ilkeä tolvana! huudahti tyttö, läiskäyttäen juuri huoneeseen tulleen kauppa-apulaisen suureksi ihmeeksi ja kauhuksi liikkeen päämiestä poskelle ja juosten tiehensä.
Mutta Jaakkola avasi vain ikkunan ja huusi poisrientävälle tytölle nauraen:
— Nyt minä olen siitä varma! Ei meitä petetä!
* * * * *
Hiljainen iltapäivä.
Koko kaupunki torkkui.
Ihmiset torkkuivat, hevoset torkkuivat, kyyhkyset torkkuivat, ajuri Tiihosen kukko torkkui ja aurinkokin torkahti pienen pilven takana. Keittiöistä kuuluva paistinpannujen pihinä vaikutti uuvuttavasti kuin kehtolaulu, ja vanha viiri kirkon tornissa kirahteli silloin tällöin hiljaisessa, melkein huomaamattomassa tuulenhengessä kuin unissaan itkua äännähtelevä pieni lapsi.
Oli sellainen helteinen päivä… mitäpä olisi silloin voinutkaan muuta tehdä kuin torkkua!
Silloin alkoi äkkiä kuulua Kirkkokadun päästä koiran haukuntaa.
Äänestä päättäen se oli Sinkkolan piski. Sehän se tuolla tavoin räkytti ja äyski.
— Mitähän se oikein tiuskuttaa? ajatteli itsekseen Janhusen matami, levittäessään pyykkivaatteita kuivamaan katukäytävän reunalla kasvavien koivujen väliin kiinnitetylle nuoralle.
Nyt yhtyi haukuntaan jo toinenkin koira. Sillä oli leveä, laiska, louskuttava ääni.
— Metsänhoitaja Korpelaisen Hektor, mutisi Janhusen matami.
Hektorin äänestä ei voinut erehtyä.
Mitä lähemmäksi haukunta lähestyi, sitä useampia koiria siihen yhtyi. Melkein joka talosta kiiruhti portille koira katsomaan, mistä oli kysymys, ja edustamaan taloaan tilaisuudessa.
Ikkunoita avattiin siellä täällä ja ikkunoista kurkisti kadulle haukottelevia päitä.
Keskellä katua käveli luonnonihminen, luontaisen terveydenhoidon apostoli Matti Luonto virsuissaan, kontti selässä ja pitkä sauva kädessään. Hänen perässään, kohtuullisen välimatkan päässä sauvan ulottuvilta, juoksi neljä tai viisi kiukkuista, terhentelevää koiraa, jotapaitsi esijuoksijoina toimi pari takkukarvaista rakkia, jotka äänekkäästi julistivat ympäristölle kulkueen lähestymisen.
— Mattihan se on… ja oikein pyhävaatteissaan, totesi Janhusen matami, jääden kädet lanteilla katselemaan juhlakulkuetta.
Matti Luonnon juhlapukuna oli avara valkoinen liinapaita ja lumivalkeat, nilkkoihin asti ulottuvat housut, joiden takapuolessa loisti komeilla kirjaimilla tunnettu vehnäjauhomerkki: "Gold Medal".
Matin juhlahousut olivat nimittäin valmistetut käytetyistä vehnäjauhosäkeistä, jotka, kuten tunnettua, soveltuvat erinomaisesti alusvaatteiden valmistukseen. Tähän arvokkaaseen seurueeseen liittyi matkan varrelta jokainen koira, joka sattui sen huomaamaan, ja konsertti oli lopuksi korviasärkevä.
Herättämästään huomiosta välittämättä, välittämättä myöskään nelijalkaisten seuralaistensa pirullisesta rähinästä Matti käveli hiljaisena ja nöyränä, mutta samalla tyynenä ja arvokkaana valkoisessa paidassaan ja valkoisissa kultamitalipöksyissään kohti päämääräänsä, ja levollisena laskeutui hänen pitkä tukkansa hartioille.
Näin käveli hän keskellä katua aina Svebeliuksen neitien taloon asti Kirkkopuiston reunassa. Koirat, harkittuaan asiaa, katsoivat viisaimmaksi pysähtyä portille odottamaan tapahtumain kehitystä, mutta Matti itse astui suoraan pääportaita ylös ja soitti ovikelloa.
— Menkää kyökinportaita! sanoi sisäkkö, joka järjesti kukkaruukkuja pienille jalustoilleen kuistilla, jossa oli lasiseinät.
— Haluan tavata neiti Anna Kristina Svebeliusta, sanoi luonnonihminen nöyrästi, mutta varmasti.
Juuri se henkilö, itse Antti-neiti, jota Matti Luonto oli ilmoittanut haluavansa tavata, tulikin samassa kaikessa komeudessaan avaamaan ovea.
Nähdessään totisen veljemme Matin tarkasteli uhkea nainen hänet kiireestä kantapäähän asti silmäyksellä, joka vei aikaa vain sekunnin, mutta joka riitti kiinnittämään hänen huomioonsa kaikki Matin puvuston yksityiskohdat.
— Mitä haluatte? kysyi neiti Anna Kristina sitten kovalla, terävällä äänellä, jota hän aina käytti, joutuessaan tekemisiin alhaiseen kastiin kuuluvan olion kanssa.
— Haluaisin puhua neiti Anna Kristina Svebeliukselle pari sanaa kahden kesken, sanoi Matti Luonto alati nöyrään, mutta järkähtämättömään tapaansa.
— Mitä salaisuuksia teillä voi olla minulle kerrottavana? kysyi talon valtijatar kummastusta ilmaisevalla äänellä. — Käykää sisään!
Matti Luonto astui sisään, astuipa käskemättä aina saliin asti, jonka ovi oli auki, ja istuutui varovaisesti ovenpielessä olevalle tuolille.
Neiti Svebelius oli niin ällistynyt tuon hänelle näöltään kylläkin tutun vieraan omituisesta häikäilemättömyydestä ja rohkeudesta, ettei hän edes muistanut antaa Matille sitä läksytystä, minkä hänen tunkeileva esiintymisensä olisi ansainnut.
Tarkasteltuaan valkopukuista miestä hetken äänettömänä hän meni istumaan sohvaan ja sanoi Matille ylpeästi kuin kuningatar:
— No puhukaa nyt asianne, mutta nopeasti! Minulla on vieraita!
Se oli epäilemättä totta, sillä Svebeliuksen neideillä oli aina vieraita, runsas valikoima kaupungin kielevimpiä kahvitätejä, joiden äänekäs ja nopea puhelu kuului viereisestä huoneesta, jonka ovi oli jäänyt raolleen.
Silloin nousi Matti ylös ja piti, katse permantoon luotuna, seuraavan peräti merkillisen puheen:
— Ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla… nämä sanat ovat lausutut kaikille, siis myöskin sinulle, Anna Kristina Svebelius, ja minulle, Matti Luonnolle… koska me emme vielä kumpikaan ole avioliiton satamaan ehtineet, niin pyydän minä täten sinua vaimokseni…
Viimeisiä sanoja sanoessaan oli Matti tassutellut virsuissaan lattian poikki ja notkisti nyt toisen polvensa Antti-neidin edessä, lausuen hiljaa ja vakavasti:
— Minä rakastan sinua, Anna Kristina!
Sitten kun Antti-neiti voi mitään puhua — ja siihen kului melkoinen aika — hän huusi kauhistuksissaan:
— Ihminen on hullu!
— Niin, ihminen on hullu… ellei hän mene naimisiin, myönsi luonnonihminen hiljaiseen tapaansa. — Minä rakastan sinua!
Samassa silmänräpäyksessä kauhistutti kaikkia talossa olevia naisia sydäntäsärkevä hätähuuto:
— Auttakaa! Apua… apua!
Kun talon melkein mielettömäksi pelästynyt naisväki yhtä säikähtyneine vieraineen juoksi saliin, kohtasi sitä outo näky:
Sohvalla huusi ja potki neiti Anna Kristina Svebelius, josta yleensä tiedettiin, ettei hän koskaan ollut pelännyt ketään eikä mitään. Hänen kasvoillaan oli tavattoman kauhun ilme.
Hänen edessään oli lattialla polvillaan pitkätukkainen, päivänpaahtama harvapartainen mies, jolla oli yllään paita ja valkoiset housut sekä tuohivirsut ja selässään suuri tuohikontti. Tämä harvinainen kosiomies toisteli tuon tuostakin, katsoen potkivaa ja kirkuvaa naista kasvoihin:
— Minä rakastan sinua!
— Auttakaa… viekää pois tuo hirmuinen mies… minä pyörryn! huusi
Antti-neiti.
Koska koko talossa oli miesväestä yhtä suuri puute kuin naisluostarissa, pisti eräs vieraista päänsä ulos ikkunasta ja huusi:
— Poliisi! Poliisi!
Kirkkopuistossa ei sattunut tällä hetkellä olemaan muita ihmisiä kuin Muttoskan 9-vuotias Petteri, joka hyppi vasemmalla jalalla, pitäen oikean jalkansa varpaiden välissä viispennistä, jolla äitinsä oli lähettänyt hänet ostamaan tulitikkuja. Tämä nuori henkilö pysähtyi suu auki katsomaan huutajaa.
— Poliisi! Juokse poika sukkelaan hakemaan poliisia! huusi ikkunasta näkyvä naisenpää.
Muttoskan Petteri tuumi jonkin aikaa ja ilmoitti sitten:
— Poliisit lähtivät verkonlaskuun!
Mutta hätähuudot olivat avoimien ikkunain kautta kuuluneet naapuritaloihin. Väkeä alkoi keräytyä sen talon portille, josta poliisia huudettiin.
Sillä välin oli Matti Luonto noussut seisomaan ja sanonut hiljaa, nöyrästi:
— Ei minua varten tarvitse poliisia hakea… lähden minä muutenkin. Ja näin sanoen hän lähti kävelemään ovelle, mutta kääntyi vielä kynnyksellä ja lausui:
— Minä tahdon joka tapauksessa Anna Kristinan vaimokseni.
Sitten hän poistui.
Eteisen nurkasta hän otti pitkän sauvansa ja astui ulos. Pihalla odottava koirajoukko tervehti häntä ihastuksen ulvonnalla. Matti karkoitti lähimmät koirat sauvallaan ja astui ulos portista, jolloin väkijoukko antoi tietä hänelle ja hänen perässään syöksähtävälle, rähisevälle koirajoukolle.
— Mikä siellä on hätänä? kysyi muuan akka Matilta, mutta tämä jatkoi matkaansa mitään vastaamatta, ja hänen housujensa takapuolelta loistivat ylpeät sanat:
"Gold Medal".
XVIII
Sen merkillisen päivän jälkeisenä päivänä, josta viime luvussa kerrottiin, saapui kaupunkimme laivarantaan — meillä ei ole vielä rautatietä, mutta saamme sen varmaankin aivan piakkoin, sillä valtiopäivillä on kolmenkymmenen kahden vuoden aikana tehty yhteensä seitsemänkymmentä anomusta ja ehdotusta kaupunkimme liittämisestä valtion rautatieverkkoon — saapui siis kaupunkimme laivarantaan teatterikiertue Cangastus & Muttonen, jonka jäsenet me heti riennämme erittäin suurella mielihyvällä esittelemään lukijallemme.
Kiertueen jäsenten, taiteilija Woldemar Cangastuksen ja herra Jassi Muttosen, menneisyys on oikeastaan hämärän salaperäisyyden esiripun takana. Me olemme kuitenkin, palvellaksemme lukijoitamme, koettaneet hiukan kohottaa tuon esiripun reunaa ja kurkistaa sen alle, saaden tällöin selville sen verran, että taiteilija Cangastus on ensin kilvoitellut valkean lakin saamiseksi ja ollutkin juuri pääsemäisillään päämääräänsä, kun eräs pulpetista permannolle pudonnut pieni paperilappu, johon oli suoritettu pari nerokasta matemaattista tehtävää, ja vartioivan opettajan ilkeämielinen turhantarkkuus katkaisivat hänen lupaavan tiedemiesuransa ja pakottivat hänet ohjaamaan kykynsä muille aloille. Herra Muttosen entisyydestä emme, tutkimuksistamme huolimatta, sitävastoin tiedä senkään vertaa — ikävä kyllä, sillä hän on joka tapauksessa mieltäkiinnittävä henkilö, kuten myöhemmin tulemme näkemään.
He saapuivat kaupunkiimme vanhassa Mainingissa, joka yhä vieläkin saattaa häpeään kaikki ne profeetat, jotka ovat ennustaneet sille joko hyvin äänekästä loppua paljon kokeneen höyrykattilansa räjähdyksessä, tai aivan äänetöntä loppua kovassa aallokossa jonain pimeänä ja myrskyisenä syysyönä.
Muita matkustajia ei laivassa ollutkaan. Eikä ollut myöskään muuta yleisöä vastaanottamassa näitä vieraitamme kuin pari paljasjalkaista poikaa, joilla oli onget olalla ja matopurkit kädessä, ja Kähkösen leski, joka kysyi laivan lämmittäjältä, eikö tällä ollut kirjettä Kähköskälle viimemainitun velivainajan leskeltä, joka antoi joskus Kähköskän toimitettavaksi pieniä kaupunkiasioita.
Lämmittäjä, joka oli pistänyt hikiset ja nokiset kasvonsa laivan reunan yli ja syventynyt niiden huolelliseen ja perinpohjaiseen puhdistamiseen, ilmoitti kesken kiireen Kähköskälle, ettei hänellä ollut minkäännäköistä kirjettä kenellekään, minkä masentavan tiedon saatuaan Kähköskä ensin vähän huokaili ja haikaili, mutta unohti sitten pian surunsa huomatessaan teatterikiertueen Cangastus & Muttonen, joka oli sille ominaisella arvokkaisuudella astunut ulos höyrypurresta ja katseli nyt ilta-auringon kultaisessa hohteessa kylpevää kaupunkiamme, jota kohti tämä taiteilijapari lähti kävelemään.
Taiteilija Cangastus oli keskikokoinen ja laiha, huolestuneen ja samalla syvämietteisen näköinen mies, jolla oli pitkä nenä ja etupuolelta kalju pää, mikä teki hänet tavattoman korkeaotsaisen ja viisaan näköiseksi. Päässä oli tummunut olkihattu ja hartioilla laaja päällystakki, jonka silmäänpistävimpänä osana olivat kauhean suuret taskut. Kun vielä mainitsemme, että hänen housunsa olivat puolen korttelia liian lyhyet, mutta hänen tukkansa ikäänkuin tuon puutteen korvaamiseksi puolen korttelia liian pitkä, ja että hän lausui ajatuksensa syvällä, ehkä hieman surunvoittoisella rintaäänellä, niin olemme antaneet hänestä mahdollisimman seikkaperäisen ja omantunnontarkan kuvan.
Näyttelijä Muttonen oli lyhyt, teerenpisamainen, punatukkainen, pystynenäinen ja teräväkielinen henkilö. Hän ontui vähän oikeata jalkaansa ja syljeskeli hämmästyttävän taiturimaisesti, sillä häneltä puuttui yläleuasta kaksi hammasta. Hän käveli aina herra Cangastuksen vasemmalla puolen, mutta puoli askelta jälempänä, varmaankin siitä syystä, etteivät vastaantulijat erehtyisi siitä, kumpi tämän huomiota ja tunnustusta saavuttaneen kiertueen päämies oli.
— Lausun meidät tervetulleiksi tähän kulttuurikeskukseen ja suljen meidät sen taidettarakastavan väestön vieraanvaraisuuteen, sanoi herra Muttonen, ottaen päästään sellaisen lippalakin, jollaisia koneenkäyttäjät tavallisesti pitävät, ja kumartaen rantapuiston reunassa olevalle pahasti kallistuneelle pölkylle, jonka päässä oli maistraatin sakkotaulu varoitukseksi niille uskalikoille, jotka rohkenivat ryhtyä tallaamaan puiston ruohokenttää, mikä muuten, vaikkakin hieman harventuneena, oli valloittanut myöskin viisi vuotta takaperin hiekoitetut käytävät haltuunsa. — Olkoon toimintamme tällä paikkakunnalla menestyksellinen sekä taiteelliselta että myöskin rahalliselta kannalta katsottuna! lisäsi hän sitten hartaana toivomuksenaan, sylkäisten keskelle sakkotaulua ja lähtien nilkuttamaan johtajansa perässä.
— Amen! murahti herra Cangastus kumeasti. — Minulla on nälkä! ilmoitti hän sitten vielä kumeammalla äänellä.
— "Nälkä meill' on aina vieraanamme", lauloi herra Muttonen. — Kiertueen rahaston tila on markka kaksikymmentä penniä, lisäsi hän virallisella äänellä.
— Hm, sanoi kiertueen johtaja ja vaipui taas syviin mietteisiin.
Kahdessa kirkonkylässä ja yhdessä n.s. taajaväkisessä yhdyskunnassa oli kiertueella ollut melkoisen hyvä menestys, mutta seuraavassa kaupungissa oli sitä kohdannut tuntuva vastoinkäyminen, kun ensimmäisessä näytännössä oli ollut saapuvilla, paitsi viittätoista vapaapilettiläistä, ainoastaan kaksi maksanutta katselijaa, ja toisessa näytännössä, johon oli jaettu neljäkymmentä vapaapilettiä, kolme vapaapilettiläistä ja eräs maalaisukko, joka oli ostanut 50 pennin seisomapaikan, ja joka hänkin sai rahansa takaisin anteeksipyynnöllä, että näytäntö oli sattuneesta syystä peruutettava. Kiertue, johon oli kuulunut seitsemän jäsentä, oli tällöin hajaantunut, mutta sen päävoimat, johtaja Cangastus sekä kiertueen rahastonhoitaja, koomillisten osien esittäjä herra Jassi Muttonen olivat päättäneet horjumattomalla lujuudella pitää yllä kiertueen nimeä ja mainetta, ja "ontuvallakin jalallani polkaisen minä maasta uudet legioonat näyttämötaiteilijoita lippumme ympärille!" oli herra Muttonen sanonut.
Nyt me siis tiedämme näistä herroista kaiken, mitä meidän tarvitsee tietää.
— Onko väestö paennut valloittajien hyökätessä kaupunkiin? kysyi herra Muttonen, katsellen ympärilleen. — Kotkankatseeni ei kohtaa yhtään vieraanvaraista alkuasukasta — oi, ei ainoatakaan!
Koska kaupunkimme väestöllä ei ollut kaukaisinta aavistustakaan kiertueen vierailusta, ei se siis ollut voinut ryhtyä sellaiseen varokeinoon kuin kaupungin tyhjentämiseen. Kurosen puodin kohdalle tultuaan näkivätkin näyttämötaiteilijamme melkoisen osan kaupungin väestöstä seisomassa sekä vastapäätä olevalla jalkakäytävällä että myöskin keskikadulla, vaihtaen innokkaasti ja äänekkäästi ajatuksiaan jostakin yleistä huomiota herättäneestä tapauksesta.
Svebeliuksen neidit olivat nimittäin lähteneet iltapäivällä kävelylle kaupungille, ja oli heidän matkaansa silloin liittynyt hiljainen ja nöyrä luonnonihminen Matti Luonto, joka oli alkanut kävellä Anna-neidin rinnalla ja puhua hänelle tulevaisuudensuunnitelmistaan, joihin tuntui lähinnä kuuluvan Matti Luonnon ja Anna Kristina Svebeliuksen kirkollinen vihkimys ja nuoren parin muuttaminen luonnonmukaiseen ja terveelliseen omaan kotiin Kelovuorelle. Neidit vaativat Mattia silmänräpäyksessä poistumaan seurastaan, jolloin tämä tottelevainen, mutta itsepintainen kansalainen oli jättäytynyt pari askelta jäljemmäksi ja seurasi heidän perässään pitkine sauvoineen ja valkoisine kultamitalihousuineen kuin mikäkin kansallinen kunniavartia.
Tämä näky oli omiaan saamaan koko kaupungin jalkeille. Ei ollut päätöntä ikkunaa eikä hymytöntä päätä, ja mitä kaupungin koiriin tulee, niin eivät ne suinkaan siekailleet liittyessään niihin virkaveljiinsä, jotka olivat ilokseen huomanneet luonnonihmisen taas esiintyvän virkistämässä kaupungin yksitoikkoista iltapäivää.
Svebeliuksen neidit olivat suunniltaan häpeästä ja raivosta, poiketessaan kiireesti Kurosen puotiin ja katsellessaan ovilasien läpi, miten kadulle kertyi suuri väkijoukko, Matin seisoessa katse maahan luotuna, sauvaansa nojaten puodin rapuilla.
— Menkää ajamaan pois tuo inhoittava mies puotinne rappusilta! sanoivat neidit Kalle Kannakselle.
Viimemainittu, joka oli syntisellä ilolla seurannut tapahtumain kehitystä, yritti vastustella, mutta Svebeliuksen neitien katseet nujersivat silmänräpäyksessä hänen vastustushalunsa.
Kalle avasi siis oven, jolloin ääni väkijoukosta tervehti häntä:
— Hei, Kalle!
— Neidit käskivät teidän astua alas portailta, sanoi Kalle luonnonihmiselle.
— Eihän se ole neitien puoti! kuului kapinallinen huomautus väkijoukosta.
— Kyllä minä astun alas portailta, sanoi luonnonihminen alistuvaisesti ja kuuliaisesti.
Matti Luonto astui alas portailta ja Svebeliuksen neideiltä pääsi helpotuksen huokaus, mutta ilo ei tullut pitkäaikaiseksi, sillä luonnonihminen pysähtyi portaiden viereen katukäytävälle.
— Neidit pääsevät kyllä tuon konttorin läpi pihalle ja sieltä portista toiselle kadulle, neuvoi Kalle Kannas.
Neidit noudattivat viivyttelemättä tätä vihjausta. Samalla hetkellä sanoi Lauri Saksman, joka seisoi isänsä kanssa väkijoukossa, luonnonihmiselle:
— Morsiamesi pujahtaa pakoon pihaportista!
Matti Luonto käveli heti kadunkulman ympäri pihaportille ja joutui tällöin parahiksi Svebeliuksen neitejä vastaan.
— Poliisi! huusi Anna Kristina.
Koska kauppias Kurosen talon portilta on seurahuoneelle vain kivenheiton matka, ja seurahuoneen edustalla tavallisesti on poliisi — ellei häntä näy kadulla, niin löytää hänet varmasti seurahuoneen keittiön puolelta oluen juonnista — niin läksi järjestyskonstaapeli Tossavainen heti juoksemaan niin että tuppi heilui sinne päin, josta huuto kuului.
— Tämä mies ahdistaa meitä kadulla, huusi Antti-neiti vihasta rätisten. — Eikä poliisi tee mitään! Minä valitan pormestarille! Minä valitan kuvernöörille! Kuvernööri on minun serkkuni!
— Kuka ahdistaa neitiä? kysyi konstaapeli Tossavainen, katsellen ympärilleen.
— Tuo ihminen! huusi Anna Kristina, viitaten luonnonihmiseen. —
Pidättäkää hänet! Vangitkaa hänet!
Poliisi kohautti vyötään ja laski kätensä Matin olkapäälle.
— Seis! huusi ääni väkijoukosta, joka oli kiirehtinyt Matin perässä portille.
— Kuka puhuu? kysyi poliisi ankarasti. — Lauri Saksman, asioitsija
Saksmanin vanhin poika! vastasi huutaja rohkeasti.
— Mitä olisi asiaa? kysyi poliisi.
— Koko tämä väkijoukko voi todistaa, ettei Matti Luonto ole tehnyt mitään pahaa näille neideille.
Väkijoukko, joka oli piirittänyt poliisi Tossavaisen ja Matti Luonnon (jonka olkapäällä esivallan käsi yhä edelleen raskaana lepäsi), näytti kaikesta päättäen valmiilta todistamaan Matin eduksi vaikka viimeisellä tuomiolla.
— Vangitkaa hänet minun vastuullani! huusi neiti Anna Kristina
Svebelius, joka sisarineen oli jäänyt piirin ulkopuolelle.
— Herra puheenjohtaja! kuului väkijoukosta.
Konstaapeli Tossavainen katseli ympärilleen nähdäkseen, ketä tuollaisella arvonimellä kunnioitettiin, mutta äkkäsi pian sen nähtävästi olevan tarkoitetun hänelle itselleen ja vastasi siis arvokkaasti:
— Kuka pyysi puheenvuoroa?
— Minä, asioitsija Saksman, edellisen puhujan isä ja rakennusmestariyhdistyksen puheenjohtaja, sanoi puhuja, pistäen ison, heleänvärisen nenänsä näkyviin väkijoukosta.
— Ukko Saksmanilla on puheenvuoro! ilmoitti konstaapeli Tossavainen vakavasti.
— Minä vain huomautan konstaapelille siitä ankarasta edesvastauksesta, jonka laki säätää laittomasta vangitsemisesta! lausui ukko Saksman kovalla äänellä.
Järjestysvallan edustaja pyyhki sillä kädellään, joka ei ollut Matti
Luonnon olkapäällä, hikeä otsaltaan, ja hänen katseensa etsivät
Svebeliuksen neitejä, kuvernöörin serkkuja.
Mutta näitä vaikutusvaltaisia henkilöitä ja vielä vaikutusvaltaisemman henkilön sukulaisia ei näkynyt missään. He olivat kaikessa hiljaisuudessa peräytyneet Kurosen kauppatalon pihalle ja sieltä toisen portin kautta sille kadulle, jonka varrella puoti oli.
— No joko ne nyt hävisivät! ihmetteli poliisi.
— Niin, laki säätää laittomasta vangitsemisesta ankaran edesvastauksen! toisti ukko Saksman varoittavasti.
— Laki seetee, laki seetee! huusi kimeä ääni portilta. — Piteke te, konstaappeli, vain kiinni velvollisuudesta ja pidetteke se lurjus.
— Kuka puhuu? kysyi konstaapeli Tossavainen, jonka päivänpaahtamille kasvoille oli levinnyt helpotuksen hymy, hänen huomattuaan Svebeliuksen neitien poistuneen näyttämöltä.
— Mine puhun! Mine olen majister Wahl — eikö konstaappeli tunne minut? huusi puhuja.
— Joo, kyllähän minä tunnen, myönsi konstaapeli.
— Niin noh, niin noh! huusi ukko Wahl innoissaan huitoen.
— Järjestys! huusi Riku Nikki, toinen vaskiseppä Grönbergin kuuluisan murhayrityksen uhreista. — Täytyy pyytää puheenvuoroa järjestyksessä — eikö niin, herra puheenjohtaja?
— Niin juuri! myönsi konstaapeli Tossavainen, kasvot loistaen sisällisestä ilosta. — Haluaako kukaan puheenvuoroa?
— Herra puheenjohtaja! sanoi heleänvärisen nenän kunniakas omistaja.
— Ukko Saksmanilla on puheenvuoro, ilmoitti konstaapeli tärkeänä.
— Herra Saksmanilla! huomautti Lauri Saksman merkitsevällä äänenpainolla.
— Herra Saksman vanhemmalla on puheenvuoro, korjasi puheenjohtaja ilmoitustaan.
— Pyytäisin vain kysyä maisteri Wahlilta, lausui ukko Saksman, minkä tähden hän vaatii Matti Luonnon pidätettäväksi?
— Herr ordföran… herra puheenjohtaja! kirkui maisteri Wahl. — Mine vaadin teme pitketukka hullu mies pidetetteveks sen tehden, ette hen kulkke fröken Svebeliuksen peresse kuin yks koira… hen on vaarallinen ihminen… hen on hullu ja hen teke vallan kiusa ja harmi fröken Svebeliukselle! Se ei ole miken laitton fangitseminen, jos otta kiinni temen pitketukka hullun miehen!
— Herra puheenjohtaja!
— Ukko… herra Saksmanilla on taas puheenvuoro, julisti poliisi.
— Vai maisteri Wahl se tässä nyt puhuu kiusanteosta! huusi ukko Saksman. — Kysykääpäs häneltä, arvoisat kansalaiset, kuka se hävytön ja juonikas äijä on, joka on vuosikaudet tehnyt ilkeätä kiusaa nuorimmalle neiti Svebeliukselle! Kysykää häneltä, kuka on köpittänyt neiti Fanny Svebeliuksen perässä kuin vanha kyöpeli, itsepintaisena kuin synti, ja katkeroittanut viattoman, kenellekään mitään pahaa tekemättömän naisen elämän sekä saattanut hänet naurunalaiseksi koko kaupungissa! Kysykää häneltä…
— Suu kiinni! huusi ukko Wahl. — Te ette ole minun tuomarini, tesse on kysymys teste pitketukkaisesta…
— Tässä on kysymys jokaisesta, joka tekee turvattomille naisille häiriötä! huusi pitkä ja paksu rakennusmestari Illikainen, jonka ritarilliset tunteet ukko Saksmanin loistava ja kaunopuhelias esitys oli saanut kuohuksiin.
— Herra puheenjohtaja! huusi sihteeri Riku Nikki.
— Annetaanpas selkään ukko Wahlille! kiljaisi eräs keskenkasvuinen poika, mutta säikähti samassa itsekin ehdotustaan ja piiloutui kiireesti väkijoukkoon.
— Hyvä! huusi osa väkijoukosta.
— Kannatetaan! huusi toinen osa.
Mutta ukko Wahl oli jo kadonnut. Huomattuaan, mille puolelle väkijoukon tunteet kallistuivat, oli hän hävinnyt samaa tietä kuin äsken Svebeliuksen neiditkin.
— Maisteri Wahl on poistunut kokouksesta, ilmoitti Lauri Saksman.
— Herra puheenjohtaja! huusi ammattiyhdistyksen sihteeri uudestaan.
— Herra Riku Nikillä on puheenvuoro, sanoi konstaapeli Tossavainen, jonka kasvot loistivat sitä kirkkaammin, mitä pitemmälle kokous ehti käsittelyissään.
— Minä pyytäisin, että pysyttäisiin asiassa, lausui puhuja. — Pyytäisin, että kokous keskustelisi siitä, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä kansalaisemme Matti Luonnon laittoman vangitsemisen johdosta.
— Matti Luontoa ei ole vielä vangittu, huomautti konstaapeli
Tossavainen.
— Pyytäisin sitten, että keskusteltaisiin siitä, onko kansalaisemme
Matti Luonto vangittava vai päästettävä vapaaksi, jatkoi Riku Nikki.
— Arvoisat kansalaiset! jatkoi hän sitten ääntään koroittaen. — Minä
ehdottaisin, että kansalaisemme Matti Luonto päästettäisiin vapaaksi.
— Hyvä! huusivat arvoisat kansalaiset jyrisevällä äänellä. —
Kannatetaan!
— Onko se kansan tahto? kysyi konstaapeli Tossavainen ylevästi ja juhlallisesti.
— On! riemuitsi kansa.
— Onko se yksimielinen päätös? kysyi puheenjohtaja kaiken varmuuden vuoksi.
— On! huusivat läsnäolijat.
— Herra puheenjohtaja! kuului samassa kiihkeä ääni.
— Kuka pyysi puheenvuoroa? kysyi konstaapeli Tossavainen otsaansa rypistäen.
Väkijoukosta tunkeutui esiin lyhytkasvuinen, punatukkainen, ontuva mies, joka kumarsi oikealle ja vasemmalle lakki kädessä ja sanoi:
— Arvoisa yleisö! Rohkenen huomauttaa, että on olemassa myöskin ehdotus herra Matti Luonnon vangitsemisesta.
— Minä en ole mikään herra, sanoi matalalla äänellä luonnonihminen, joka koko tämän keskustelun ajan oli seisonut nöyränä ja äänettömänä paikoillaan, konstaapeli Tossavaisen oikea käsi vasemmalla olkapäällään. — Minä olen kaikkien palvelija…
— Kukas te olette? kysyi konstaapeli Tossavainen uudelta tulokkaalta.
— Minä olen kiertue Cangastus & Muttosen rahastonhoitaja, näyttelijä Jassi Muttonen, sanoi punatukkainen, kumartaen jälleen oikealle ja vasemmalle.
— Matti Luonnon vangitsemisehdotusta ei ole kukaan kannattanut! huusi
Riku Nikki. — Ehdotus, jota ei ole kannatettu, raukeaa.
— Minä kannatan! sanoi punatukkainen häikäilemättömästi.
Matti Luonto loi pieneen punatukkaiseen näyttelijään levottoman katseen, ja useat äänet huusivat uhkaavasti:
— Mistä syystä?
— Herättääkseni huomiota! sanoi punatukkainen, siristäen viekkaasti silmiään, ja kumarsi taas oikealle ja vasemmalle. — Me olemme aikoneet antaa tässä kaupungissa näytäntöjä, ja meidän täytyy siitä syystä koettaa herättää huomiota. Reklaamin vuoksi!
— Hyvä! huusi perin ihastunut rakennusmestari Illikainen, joka tunsi rajatonta kunnioitusta kaikkia näyttämötaiteen edustajia kohtaan. — Ha ha ha! Hyvä!
— Minä siis kannatan sen pakoon lähteneen vanhan herran ehdotusta, että herra palvelija Matti Luonto vangittaisiin, jatkoi punatukkainen reippaasti, ja teki sen sanottuaan kohteliaat kumarrukset kaikille ilmansuunnille.
— Mitäs sitten tehdään? kysyi konstaapeli Tossavainen ymmällä. — Toiset tahtoivat, että tämä Matti päästettäisiin vapaaksi, toiset taas vaativat häntä vangittavaksi.
— Ehdottaisin äänestystä! sanoi näyttelijä nopeasti.
— Hyvä, kannatetaan! huusi väkijoukko.
— Kuinkas tässä sitten oikein äänestettäisiin? kysyi konstaapeli
Tossavainen epäröiden.
— Huutoäänestys tietysti! sanoi Lauri Saksman.
— Sehän on selvä! vahvisti ukko Saksman.
— Hyvä, oikein hyvä! riemuitsi Illikainen.
— No, äänestäkää sitten! sanoi Tossavainen.
— Vapaaksi! huusivat useat äänet.
— Ei! hihkasi Jassi Muttonen varpailleen nousten.
— Hm, sanoi konstaapeli Tossavainen epätietoisena. — Yhdet huutavat yhtä, toiset toista…
— Herra puheenjohtaja! sanoi Riku Nikki. — Saanko minä semmoisiin asioihin perehtyneenä toimittaa äänestyksen?
— Kyllä! lupasi konstaapeli kiireesti ja mielissään siitä, että toinen otti suorittaakseen tämän pulmallisen tehtävän.
— Kuulkaa nyt, arvoisat kansalaiset! huusi Riku Nikki. — Ne, jotka haluavat, että Matti Luonto päästetetään vapaaksi, huutavat "jaa". Jos "ei" voittaa, niin on Matti Luonto vangittava.
— Jaa! Jaa! huusi kymmenkunta ääntä.
— Ei saa huutaa sillä tavoin! neuvoi Riku Nikki. — Pitää huutaa yhtä aikaa! Huutakaa sitten kaikki yhtä aikaa, kun minä olen lukenut kolmeen.
— Ei kuitenkaan tarvitse huutaa hyvin kovasti, huomautti konstaapeli
Tossavainen hiukan huolestuneena.
— Ei muuta kuin yhdellä äänellä jokainen, sanoi eräs mies väkijoukosta. — Ääni ja mies…
— Ensiksi minä kysyn, hyväksytäänkö tämä minun tekemäni äänestysehdotus? sanoi Riku Nikki.
— Hyväksytään! huusi kokous yksimielisesti.
— Siis: ne arvoisat kansalaiset, jotka tahtovat Matti Luonnon vapaaksi, huutavat "jaa". Ne, jotka vastustavat sitä, huutavat "ei". Pitäkää nyt varanne, kun minä olen lukenut kolmeen. Jaa vaiko ei? Yks, kaks, kolm…
Tällä silmänräpäyksellä järisytti kaupunkiamme hirmuisin huuto, mitä meillä milloinkaan on kuultu. Penikulmien päähän kaikui varmaankin tänä tyynenä kesäiltana kuin pitkäisen jylinä:
— Jaaaa… aaa!!
Ei kukaan ollut voinut jäädä epätietoisuuteen siitä, kumpi mielipide oli voitolla.
— "Jaa" on voitolla! ilmoitti äänestyksen toimittaja kokouksen puheenjohtajalle, konstaapeli Tossavaiselle äänestyksen tuloksen.
— Kyllä minä kuulin, vastasi Tossavainen, jonka korvat olivat melkein lukossa. — Matti Luonto pääsee siis vapaaksi. Ala laputtaa!
Ja sitten huusi konstaapeli väkijoukolle:
— Alkakaa nyt hajota hyvän sään aikana ja tavallista vikkelämmin, ennenkuin pormestarit ja viskaalit ovat meidän kimpussamme. Hajaantukaa! Huusitte vietävät niin, että korvat meni halki!
Tyytyväisenä oikeuden voittoon ja viattoman vapautukseen alkoi väkijoukko nopeasti hajota.
— Kiitoksia paljon, hyvät ihmiset! sanoi Matti Luonto lähtöä tekevälle väkijoukolle.
— Ei kestä, ei kestä! vakuutti hra Jassi Muttonen.
Poliisi käveli jo seurahuoneen nurkalle päin hyvillään siitä, että oli saanut hauskan puolituntisen kesken yksitoikkoista virantoimitustaan.
— Kiitos itsellesi, sanoi Lauri Saksman Matti Luonnolle, heidän kävellessään rinnakkain palotornin raunioille päin. — Sinä hoidat tehtäväsi erinomaisesti.
— Vaikealta tämä tosin minusta vähän tuntuu, sanoi luonnonihminen, tavoittaen sauvallaan takkuista koiraa, joka oli hiipinyt hänen lähelleen silminnähtävästi pahoissa aikeissa.
— Niin, kyllähän sen arvaa, sanoi rakennusmestarien vallanperillinen. — Mutta jos koettaisit kestää vielä vähän aikaa, niin minä luulen, että me pääsemme voitolle.
— Kylläpä tätä silti kestää, kun niikseen tulee — mitäpä minusta väliä…, sanoi luonnonihminen. — Mielellänihän minä teen tämän pienen palveluksen hyville ystäville, jotka aina ovat minua auttaneet. Se minua vain vähän peloittaa, jos viranomaiset puuttuvat asiaan.
— Ole huoleti! Mitä se viranomaisiin kuuluu, jos sinä olet korviasi myöten rakastunut — hihii — kun et kerran kenellekään mitään pahaa tee! Ja jos joku syrjäinen, viranomainen tai kuka tahansa yrittää sekaantua asiaan, niin onpa sinulla mahtavia liittolaisia ja auttajia: kauppias Jaakkola, joka on oikeastaan sangen tanakka mies, isäukko sekä hänen kauttaan kaikki rakennusmestarit, ja ennen kaikkea yleinen mielipide, kuten juuri huomasit. Pari samanlaista juttua vielä kuin tuo äskeinen, niin kyllä Anna Kristina Svebeliuksen ja hänen rakkaan sisarensa niskat nöyrtyvät.
— Minä teen parhaani, lupasi luonnonihminen.
— Herrat on siis näyttelijä, sanoi rakennusmestari Illikainen punatukkaiselle. — Minun nimeni on Illikainen, rakennusmestari Raafael Illikainen.
Ja hra Illikainen puristi voimakkaasti näyttelijän kättä.
— Minun nimeni on vain Jassi Muttonen, sanoi punatukkainen. —
Näyttelijä Jassi Muttonen. Mutta sallikaa minun esittää johtaja
Cangastus, c-kirjain alussa — mihinkäs se nyt hävisikään?
Johtaja Cangastus löytyi kuitenkin aivan läheltä. Hän vain haastatteli kadunkulmassa avopäin, kädet housuntaskussa seisovaa Kalle Kannasta, saadakseen tältä lähempää valaistusta äskeisen kohtauksen ymmärtämiseksi.
Johtaja Cangastus antoi esitellä itselleen rakennusmestari Raafael Illikaisen, ja viimemainittu kunnon mies ylisti itseään onnelliseksi rohjettuaan pyytää kiertueen molemmat johtajat, sekä taiteellisen että taloudellisen, vaatimattomalle illalliselle seurahuoneelle — pyyntö, johon uudet tuttavamme suhtautuivat erittäin suopeasti.
Me emme tiedä, mitä kaikkea seurahuoneella sinä iltana puhuttiin, päätettiin, lausuttiin ja laulettiin, mutta sen me kumminkin tiedämme, että kun ajuri Tiihonen puoli kahden aikaan yöllä kuuli kadulta tavallista kovempaa ääntä ja unentohjakkeisena kurkisti ulos ikkunasta, näki hän rakennusmestari Illikaisen laskettelevan täysin purjein, vaikkakin hieman epävarmoin askelin, keskellä katua, toisessa käsikoukussaan pieni, punatukkainen ja ontuva henkilö, joka melusi hirveästi, ja toisessa käsipuolessaan laiha, pitkänenäinen ja pitkätukkainen mies, joka juuri ajuri Tiihosen asunnon kohdalla kohotti vasemman kätensä kohti taivasta ja huusi jotain, josta Tiihonen ei oikein saanut selvää. Tämän kolmivaljakon jäljessä asteli, ei rinnakkain, ei riveissä eikä ryhmissä, vaan peräkkäin, hanhenmarssissa, kymmenkunta yhdistyksen arvokkainta jäsentä paljain päin, niin juhlallisin ja arvokkain askelin, kuin heidän jonkinverran heiluva tilansa vain salli, ja laulaen hitaassa tahdissa:
"Eipä meittiä
Ei piru saa…"
— Häpeemättömät, kun laulavat virsiä humalapäissään! murahti ajuri Tiihonen, joka oli pohjaltaan vakava mies, ja painautui jälleen vuoteeseensa.
Kulkue jatkoi matkaansa rakennusmestari Illikaisen talon portille.
Siinä otettiin yhtä hellät kuin äänekkäätkin jäähyväiset, sillä kiertue
Cangastus & Muttonen oli saanut asunnon ja täysihoidon rakennusmestari
Illikaisen perheessä, ilmaiseksi tietystikin — järjestely, jota
parempaa kiertue varsinkaan rahastonsa tilaan katsoen ei voinut toivoa.
XIX
Seuraavana päivänä aamupäivällä ei kaupungissamme tapahtunut mitään mainittavaa, ellemme ota lukuun sitä, että rakennusmestari Retunen, joka oli kuulunut viimeöiseen saattueeseen, tavattiin varhain aamulla Sukkulan mummon kahvikojusta sikeässä unessa. Ellei Sukkulan mummo olisi ollut niin vanha, että olisi ikänsä puolesta sopinut Retuselle melkein isoäidiksi, niin olisi tämä ollut paha skandaali, mutta nyt ei, Sukkulan mummon yleisesti tunnettuihin hyveisiin ja suureen ikäeroon nähden, ollut jutussa mitään muuta hämärää kuin se, miten Retunen oli mummon kahvikojuun joutunut. Retusella itsellään ei siitä asiasta ollut kaukaisinta aavistustakaan, mutta hän piti kuitenkin mahdollisena, että hän oli erehtynyt ovissa, ja aikoessaan mennä kaupungin eteläpuolella olevaan kotiinsa olikin jotenkuten tullut menneeksi sisään kaupungin pohjoispuolella asuvan Sukkulan mummon kahvikojuun.
Sukkulan mummo oli ensin vihainen, aijai kuinka vihainen hän oli! Siitä nimittäin, että hän ja ukko Römpötti olivat saaneet laahata nukkuvaa Retusta, nettopaino 120 kg, halki kaupungin.
— Ja minä vielä haukuin Römpöttiä siitä, ettei hän lykännyt paremmin, kun se koju tuntui niin pahuksen raskaalta! huusi Sukkulan mummo toisille, ympärillä päivitteleville torimuijille.
Mutta kun Retunen antoi Sukkulan mummolle markan ja Römpötille viisikymmentä penniä, niin oli rauha jälleen maassa, ja nuo kelpo ihmiset lupasivat kyyditä hra Retusta saman taksan mukaan vaikka joka aamu Sukkulan mummon kahvikojussa.
Iltapäivällä tapahtui sitävastoin sellainen huomattava seikka, että kauppias Jaakkolan keittiöön ilmestyi Svebeliuksien kaksoisneitien punaposkinen sisäkkö, joka jätti kauppias Jaakkolalle neiti Anna Kristina Svebeliuksen omakätisen kirjeen.
Neiti Svebelius kirjoitti hyvin tietävänsä, kuka oli saanut vähäjärkisen luonnonihmisen kätyrikseen ja kuka oli saattanut hänet, neiti Svebeliuksen, naurunalaiseksi. Neiti Svebelius ilmoitti olevansa turvaton ja syvästi loukattu nainen, ja tietävänsä, ketä hän saa kiittää siitä, että hän on syvästi loukattu nainen. Hän ei kuitenkaan tahtonut mainita mitään nimiä, halusi vain ilmoittaa, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan, vaikka herra Jaakkola veisi hänen sisarensa Amerikan maahan, ja että jos se nimeltä mainitsematon henkilö, joka on aikaansaanut viime päivien suuret häväistysjutut, päästää hänet eroon luonnonihmisestä, niin tulee neiti Svebelius puolestaan tekemään voitavansa siihen suuntaan, että maisteri Wahl tyytyy rauhallisena kohtaloonsa.
Kauppias Jaakkola luki kirjeen kahteen kertaan. Ja luettuaan sen toiseen kertaan hän hymyili. Sitten hän istahti kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitti neiti Anna Kristina Svebeliukselle kohteliaan vastauksen, jossa hän vakuutti, ettei hänellä ollut mitään vaikutusvaltaa kirjainkaupustelija Matti Luontoon, jonka kanssa hän ei ollut koskaan sanaakaan vaihtanut, mutta kiinnitti samalla huomiota siihen, että mikäli hän sattuu tietämään, on asioitsija Saksmanin vanhin poika Lauri Saksman ainoa henkilö kaupungissa, joka nauttii mainitun omituisen kaupustelijan täyttä luottamusta ja joka siis mahdollisesti voisi saada hänet luopumaan tekemistään päätöksistä.
Me emme tiedä, millä mielellä niin arvokas nainen kuin neiti Svebelius ryhtyi kirjeenvaihtoon niin epämääräisen ja sellaisessa yhteiskunnallisessa asemassa olevan mieshenkilön kuin Lauri Saksmanin kanssa, mutta olemme joka tapauksessa tulleet siihen vakaumukseen, että ystävämme Matti Luonnon esiintyminen oli mahtanut tehdä asianomaisella taholla syvän vaikutuksen, koskapa Svebelius-neitien punaposkisen sisäkön nähtiin vielä samana iltana tulevan ulos Arkun portista ja Lauri Saksmanin viisi minuuttia myöhemmin lähtevän vihellellen kaupungille.
— Hei, Lassi! huusi joku hänelle Kurosen kauppapuodin portailta.
Lauri Saksman tunsi huutajan hyväksi tuttavakseen Kalle Kannakseksi, joka takin hiha jauhoisena viittaili hänelle innokkaasti.
Lauri pysähtyi ja kysyi:
— Mitä tahdot, nuori ystäväni?
— Minulla olisi sinulle tärkeätä asiaa, selitti kauppa-apulainen huomattuaan, ettei ketään syrjäisiä näkynyt kuulomatkalla. — Mihin olet menossa?
— Pienelle asialle. Poikkean myöhemmin virastoosi. Hyvästi, poikaseni!
Kalle Kannas palasi takaisin puotiin jauhoja mittaamaan, mutta Lauri Saksman jatkoi matkaansa Jaakkolan rautakauppaan, palasi neljännestunnin kuluttua takaisin, oltuaan tämän ajan kahdenkeskisessä keskustelunsa Jaakkolan kanssa, ja ohjasi askeleensa ohi Kurosen puodin ja rehtori Peranderin talon maisteri Wahlin portille, astui pihaan, nyki kuistin oven ulkopuolella olevaa soittokellon kädensijaa ja jäi odottelemaan tämän toimenpiteen seurauksia.
Hän odotti minuutin, odotti kaksikin, mutta seuraukset jäivät tulematta.
Silloin tarttui hän uudelleen kädensijaan ja helisti kelloa oikein rehellisesti.
Kului vielä minuutti.
Soittaja oli juuri käymäisillään kolmannen kerran kädensijaan kiinni, kun kuistista kuului liikettä, lukon ratinaa ja hakojen irroittamista, ovi aukeni raolleen ja maisteri Wahl pisti päänsä oven raosta.
— Mike te olette ja mite te soitta? kysyi talon isäntä kaikkea muuta kuin kohteliaalla äänellä.
Vaikka maisterin olemus sillä hetkellä tavallista enemmän muistutti vihaista huuhkajaa, ei se kuitenkaan näyttänyt peloittavan Lauri Saksmania, joka kohotti hattuaan ja sanoi:
— Hyvää päivää, maisteri!
— Kuka hen on?
— Hän on eräs maisterin lähimmistä naapureista — entinen oppilas sitäpaitsi, vaikka maisteri ei ehkä muista…, esitteli vieras itseään.
— Kylle mine muistan, hen oli huono oppilas! muisti maisteri ja koetti vetää ovea kiinni, mutta Lauri Saksman oli pistänyt jalkansa oven rakoon, niin ettei yritys onnistunut.
— Niin, nähkääs, maisteri, kova pää…
— Kova pee — juu! Mutta hen oli sitepaitsi suuri rakkari ja hunsvotti — menke matkanne!
Ja taas yritti vanha koulumies lopettaa keskustelut entisen oppilaansa kanssa.
— Kuulkaahan, maisteri, älkää kiristäkö ovea, minulla on liikavarpaita! huudahti vieras, joka tunsi todellakin kipua oven raossa olevassa jalkaterässään.
— Noh, vieke sitten pois teiden kipeite liikkavarpaita! neuvoi maisteri ja kiristi vielä enemmän.
Hankkiakseen liikavarpailleen helpotusta tarttui maisterin vieras oven kädensijaan ja veti ovea auki.
— Aikooko hen tunkea vekisin minun huoneeseen? huusi maisteri. —
Minulla on pistoolit, mine ammun hente!
— Minä olen nähnytkin ne pistoolit… ollessani ennen muinoin maisterin luona laiskanläksyllä, vakuutti Lauri Saksman ja kehaisi: — Niillä ampuisi vaikka karhun. Mutta maisterin täytyy nyt ottaa minut vastaan. Minulla on hyvin tärkeätä asiaa maisterille.
Ukko Wahlin uteliaisuus heräsi oitis.
— Mite asia henelle on minulle?
— Ei siitä voi tässä puhua, maisterin täytyy päästää minut sisään. En viivy kymmentä minuuttia.
Maisteri mietti.
— Noh, hen saa tulla siseen. Mutta hen on luvannut, ette hen ei viivy kymmente minuttia!
Lauri Saksman astui sisään ja pääsi ukko Wahlin kaikkein pyhimpään, jossa hän monet kerrat oli laiskan läksyllä ollessaan saanut tukkapöllyä niin että hampaat helisivät. Siitä oli jo parikymmentä vuotta, mutta kaikki oli vielä aivan ennallaan. Pistoolit olivat seinällä ristissä kirjoituspöydän yläpuolella.
— Noh?! sanoi ukko Wahl.
Lauri Saksman otti taskustaan sen kirjeen, jonka punaposkinen sisäkkö oli puoli tuntia takaperin hänelle tuonut ja ojensi sen maisteri Wahlille. Ukko luki sen hitaasti, tumman, uhkaavan punerruksen alkaessa vähitellen nousta hänen ryppyisille poskipäilleen. Sitten hän antoi kirjeen takaisin ja kysyi:
— Mike on tarkotus?
— Kyllähän maisteri sen ymmärtää, vastasi toinen.
— Mine en ymmerre muuta kuin ette hen on yhe edelleen sama rakkari ja hunsvotti kuin ennen. Ulos! huusi maisteri vihan vimmassa.
— Jollei maisteri nyt lupaa jättää rauhaan kauppias Jaakkolaa ja hänen morsiantaan…
— Henen morsian! Kauppasaksa, sillinhirtteje…! huusi ukko.
— … niin koituu maisterille siitä ikävyyksiä, jatkoi nuori mies, antamatta keskeyttää itseään.
— Ja jollei hen nyt heti kevele ulos minun talosta, niin koittu henelle viele suurempi ikevyys! kirkaisi maisteri, joka oli siirtynyt kirjoituspöydän luo.
— Tahdoin vain varoittaa maisteria…
— Ja mine tahdon vain varoittaa hente. Mine teen niinkuin mine suvaitsen herra kauppamies Jaakkolan kanssa, ja jollei hen nyt astu teste huoneesta elevene, niin astua hen siite kuoliaana! huusi maisteri ja ojensi kätensä kohti seinällä riippuvia aseita.
— Kyllä minä astun mieluummin elävänä, jos on vara valita. Minä olen nyt varoittanut maisteria. Eikä minun kanssani saa leikkiä, sanoi Lauri Saksman, joka oli jo ovella menossa ja koetti mahtavalla puhetavalla tehdä vaikutuksen maisteriin.
— Eike myös minun kanssa leikitelle! julisti maisteri. — Hen siis todellakin lehtee!
— Kyllä. Kauniita ilmoja on muuten ollut.
— Mite?!
— Tulee hyvä heinävuosi. No hyvästi sitten, maisteri!
Ukko Wahl kiiruhti vieraansa perässä sulkemaan ovensa, joita hän ei koskaan hevillä avannut.
Lauri Saksman tuli Kurosen myymälään ja sanoi Kalle Kannakselle, joka reistaili valokuvauskoneensa kanssa:
— Olen nuoren ystäväni käytettävissä.
— Istu tuohon tiskin reunalle… ota tuosta sanomalehti allesi, siihen kaatui äsken siirappia.
Lauri Saksman istuutui tiskille, heitti jalkansa ristiin, katseli seinällä riippuvia heleitä reklaamikuvia ja sanoi:
— Olen pelkkänä korvana.
— Niin, näes, se Maikki…, aloitti kunnon kauppa-apulainen hieman hämillään.
— Niin, se Maikki, sanoi toinen tyynesti. — Jatka!
— Hän ei ole nyt kotona…
— Tiedetään.
— Lähti pois kotoa, saadakseen ukon suostumaan.
— Eikä ukko suostu sittenkään!
— Minähän sen oikeastaan panin alkuun…
— Arvattiin.
— Se on kamalan sisukas ukko…
— On.
Lauri Saksman otti tiskillä avoinna olevasta kaupantekijäislaatikosta savukkeen, sytytti sen ja sanoi pitkän äänettömyyden jälkeen, joka oli Kalle Kannaksesta alkanut tuntua tuskalliselta:
— Joka ei opi pelaamaan saa aina tehdä työn. Sinä olet alkanut pelata ukko Grönbergin kanssa, ja jos sinä nyt häviät, niin saatpa melkein varmaan pyyhkiä partaasi.
— Niin, senpätähden minä…
— Ajattelit, että jos minä pelaisin apuna?
— Niin…
Äänettömyys. Kalle Kannas hikoili.
— Samapa se, sanoi Lauri Saksman hetken kuluttua. — Kirjoita Maikillesi, että tulee heti kaupunkiin. Mikäli tunnen ukko Grönbergiä, niin ei asia liene aivan vaikea järjestää. Mutta pitää osata pelata, poikaseni. Tässä maailmassa pitää osata pelata!
Annettuaan tämän isällisen neuvon pudottautui nuori mies alas tiskiltä, taputti Kalle Kannasta vielä isällisemmin päälaelle ja valmistautui juuri lähtemään, kun puotiin astui lyhyenläntä, punatukkainen ja ontuva mieshenkilö, joka teki ylenmäärin kohteliaan kumarruksen kummallekin nuorelle miehelle.
— Anteeksi olemukseni! Nimeni on Jassi Muttonen, kiertueesta Cangastus & Muttonen. Onko minulla ilo puhutella herra Kannasta? kysyi hän liukkaasti, kääntyen Lauri Saksmaniin päin.
— Teillä on ilo puhutella herra Saksmania, sanoi toinen levollisesti. — Mutta jos haluatte iloita myöskin herra Kannaksesta, niin on hän tuolla tiskin takana.
— Ahaa, kiitos, herra Saksman! Erittäin miellyttävä tuttavuus!
Todellakin hauska tutustua! Anteeksi, herra Kannas! Nimeni on Muttonen,
Jassi Muttonen. Näyttelijä ynnä muuta. Ettekö suostuisi rupeamaan
Joosepiksi? Neiti Leijanen on ystävällisesti suostunut Eevaksi.
— Miksi Joosepiksi? kysyi Kalle Kannas melkoisen tyhmän näköisenä.
— Oppipojaksi. Kraatarimestari Aapelin oppipojaksi Kiven kuolemattomassa näytelmässä "Kihlaus". Kiertueemme esittää sen täällä ensi sunnuntaina. Eikö nyt ole tiistai?
— Mistäs te neiti Leijasen löysitte? kysyi Kalle Kannas.
— Johtaja Cangastus tuntee sattumalta kirjailija Tuulosen, joka taas suositteli neiti Leijasta. Neiti Leijanen suostui heti.
— Tietysti. Ja suositteli minua Joosepiksi?
— Niin. Osahan on niin helppo. Siinä ei ole paljon vaivaa…
— Kuinka suuret voimat kiertueella itsellään on? puuttui Lauri Saksman puheeseen.
— Kaksi miestä, Cangastus ja minä Muttonen. Kiertue kärsi haaksirikon kesken purjehduskauden. Robinson Cangastus ja Perjantai Muttonen pelastuivat tälle saarelle. Täytyy toimia jotain, sillä on kysymys olemassaolosta.
— Aivan oikein, myönsi Lauri Saksman.
— Herra Kannas suostuu siis! Kiitoksia paljon! Se on erittäin ystävällisesti tehty. Tietysti kohtuullinen osinko näytännön tuloista…
Herra Kannas kiirehti ilmoittamaan, ettei hän ole suostunut eikä ole aikonutkaan suostua. Tästä tuli herra Muttonen niin hämmästyneeksi ja liikutetuksi, että itku ei näyttänyt olevan kaukana.
— Minulla on teille tiedossa sopiva Jooseppi, sellainen, joka on ennenkin esiintynyt seuranäytelmissä, sanoi Lauri Saksman.
Herra Jassi Muttonen kirkastui.
— Oi, sanokaa hänen nimensä! Minä riennän tuulena hänen luoksensa.
Tuulena, tuulispäänä, hirmumyrskynä…!
— Parturi Jönsson, sanoi Lauri Saksman.
— Suostuuko hän?
— Ilolla! Olkaa varma siitä.
— Minä riennän! huudahti punatukkainen. — Sulkeudun suosioonne, hyvät herrat! Mieluinen tuttavuus!
Hän oli jo ovella.
Mutta siinä hän kääntyi takaisin ja nilkutti Lauri Saksmanin luo.
— Anteeksi! Pieni tunkeileva kysymys: voitteko lainata viitosen kiertueelle? Suoritetaan takaisin viimeistään näytäntöpäivän iltana.
— Ei, sanoi Lauri Saksman. — Minulla on harvoin niin suuria rahoja.
— Anteeksi sitten! Ehkäpä tämä toinen herra…? sanoi kerkeä näyttelijä, kääntyen toivorikkaana Kalle Kannaksen puoleen.
Tämä toinen herra näytti epätietoiselta, mutta Lauri Saksman kiiruhti pelastamaan hänet.
— Hän pyysi juuri äsken pientä avustusta minulta.
— Jahah, jahah! No ei sitten mitään. Suokaa anteeksi, arvoisat herrat, että olen kuluttanut kallista aikaanne. Sulkeudun vielä kerran suosioonne ja kiiruhdan. Velvollisuuteni kutsuu minua, taide kutsuu, Melpomene ja Thalia, nykyisin varsinkin Melpomene…
Lauri Saksman lähti myös, sanoen:
— Tulen opastamaan teidät parturi Jönssonin luo.
— Te murskaatte minut ystävällisyydellänne! Olen teille kiitollinen kalpeaan kuolemaani saakka! huudahti eloisa taiteilija.
Heidän tultuaan kadulle sanoi Lauri Saksman näyttelijälle:
— Pyytäisin teiltä pientä — enkä niin aivan pientäkään — palvelusta.
Tietysti asianmukaista rahallista korvausta vastaan.
— Paistun jännittävän odotuksen hiilivalkealla! Uhraisin punaisen pääni, jos voisin sillä palvella ympäristöäni! vakuutti tämä merkillinen mies. — Ja se on suuri uhraus, sillä punaiset päät ovat harvinaisia. Mutta rahasta uhraisin molemmat pääni tänä kiertueellemme raskaiden koettelemuksien aikana, lisäsi hän, vääristellen naamaansa mitä ihmeteltävimmällä tavalla. — Olen nimittäin kiertueen rahastonhoitaja. Muun muassa.
— Kysymys on vain pienestä kepposesta, sanoi Lauri Saksman. —
Haluaisitteko ryhtyä tuon äskeisen Kalle Kannaksen kilpakosijaksi?