XX
Ulkona paistoi päivä lämpimästi, kadulla kaakattivat Illikaisen kanat ja pihalla melusivat ja tappelivat keskenään Illikaisen lapset, mutta Illikainen itse emäntänsä kanssa, joka oli kuin leivinuuni, istui salin sohvassa ja nautti täysin siemauksin taiteesta.
Sillä Illikaisen salissa harjoiteltiin nyt hikipäin Kiven "Kihlausta".
Salin toinen pää esitti kraatari Aapelin huonetta: perällä ovi, oikealla pöytä — Illikaisen suuri sohvapöytä, ja sen vieressä rahina punaisella päällystetty salin tuoli. Vasemmalla tulisijana toinen pöytä, jonka ääressä parturi Jönsson seisoi oppipoika Jooseppina, kauhalla (viivottimella) liikutellen liedellä kiehuvaa pataa: Illikaisen mustaa huopahattua. Keskellä permantoa seisoi teatterinjohtaja Cangastus päättäväisen näköisenä, ja Illikaisen vanhin poika, lyseolainen, 15-vuotias Heikki Illikainen istui liesipöydän alla kuiskaajana.
Salin toisella puolen, ikkunan ääressä, istui viehättävästi hymyillen ja vuoroaan odottaen Herrojen-Eeva, neiti Leijanen, ainoa näytelmän henkilöistä, joka jo osasi osansa ulkoa.
— Valmiit! huusi johtaja Cangastus, jolloin tavallista useamman totilasin nauttinut Jooseppi hätkähti ja liikautti niin hermostuneena viivotin-kauhaansa, että pata putosi lattialle, ja Illikainen huusi sohvaltaan:
— Ei tee mitään, ei tee mitään… se on vanha hattu, he he he!
Kuiskaaja ojensi padan Joosepille, joka asetti sen paikoilleen liedelle, ja johtaja Cangastus huusi uudestaan:
— Valmiit! ja läiskäytti kolme kertaa kämmeniään yhteen, jolloin Eenokki, nimittäin herra Jassi Muttonen, nilkutti kraatari-Aapelin huoneeseen ja sanoi:
— Päivää, Jooseppi!
"Jooseppi kääntyen ympäri ja kumartaen syvästi, hellittämättä kuitenkaan kauhaa kädestänsä: päivää!" luki kuiskaaja puoliääneen pöydän alta.
— Kuiskaaja ei saa kuiskata sulkumerkkien välissä olevia sanoja! huomautti hra Cangastus.
— Lue sinä poika vain mitä on luettava, äläkä joutavia loruja! huusi harmistunut isä sohvalta.
— Heikki! Etkö tottele! huusi huolestunut äiti.
— Otetaan alusta! sanoi Cangastus. — Valmiit!
Eenokki:
"Päivää, Jooseppi!"
"Päivää!" vastasi parturi Jönsson, osoittaen siten tutustuneensa ainakin osansa alkuun.
— Joosepin pitää kääntää enemmän päätään Eenokkiin päin, muistutti hra
Cangastus.
— Ahaa! sanoi parturi Jönsson. — Nä-näinkö?
— Niin, mutta kauhaa ei saa päästää kädestä, neuvoi johtaja. — No, jatketaan nyt!
Eenokki:
"Sainpas mestariltas tärkeän kutsumuksen tulemaan tänne hänen huoneeseensa noin tähän aikaan".
Hikinen parturi potkaisi pöydän alla istuvaa kuiskaajaa ja murahti:
— Sano nyt sukkelaan!
"Niin on asia!" luki kuiskaaja.
"Niin on asia!" sanoi Jooseppi.
Näin jauhettiin eteenpäin hartaasti ja innostuksella. Ihastusta herätti varsinkin hra Cangastuksen esiintyminen. Se oli suurta, syvää, todellista taidetta, ja se kosketteli kaikkein herkimpiä kieliä neiti Leijasen sydämessä.
Joosepin osan tulevaisuus näytti tosin hieman harmaalta, mutta
Joosepillahan olikin vain pieni sivuosa.
— Hyvä siitä tulee! riemuitsi Illikainenkin, kun kappale oli ensi kerran päästy päähän.
— Kunhan on sunnuntaihin asti harjoiteltu, niin eiköhän se jo ala mennä, myönsi johtaja Cangastuskin. Aika on kyllä lyhyt, mutta sitä pontevammin täytyy työskennellä. Joosepin pitää koettaa huomiseksi oppia osansa ulkoa.
* * * * *
Nyt sai herra Tuulonen olla rauhassa neiti Leijaselta.
Ja kuten edellisestä tiedämme, oli hra Tuulonen jo ehtinyt rakastua neiti Anni Kuroseen taiteen kaikkien sääntöjen mukaan.
Ikävä kyllä hän ei kuitenkaan ehtinyt vaihtaa montakaan sanaa päivässä rakkautensa esineen kanssa, sillä viimemainittu oli kaiket päivät rehtori Peranderilla, jossa hän valmisti sitä merkillistä, suurta ja taiteellista pöytäliinaa.
Hra Tuulonen huomasi alkaneensa vähitellen vihata pöytäliinoja.
Varsinkin taiteellisia.
Sitäpaitsi hän tunsi vastenmielisyyttä rehtori Peranderin perhettä kohtaan, ja kuultuaan sattumalta, että taiteellisen pöytäliinan valmistuksessa avusti lankavyyhtien pitimenä, maahan pudonneiden kerien nostajana ja kadonneiden neulojen etsijänä joku varatuomari Sakkamaa, hän tajusi heti, että siinä mahdollisesti piili jotain.
Neiti Kurosen kaupunkiin saapumisen herättämä ihastus alkoi silloin muuttua epäluuloksi ja mustasukkaisuudeksi, ja hra Tuulonen kirjoitti tämän tunteen vallassa kaksi runoa, synkimpiä, mitä koskaan oli hänen kynästään ja sydämestään vuotanut.
Eräänä päivänä lähti hra Tuulonen kävelemään kaupungille, haihduttaakseen synkkiä ajatuksiaan.
Tultuaan sille kadulle, jonka varrella Arkku kaikkine asukkaineen, rehtori Peranderin talo ynnä muut kertomuksessamme esiintyvät tärkeät paikat olivat, pysähtyi hän Peranderin talon portin kohdalle ja silmäsi pihaan.
Portti oli vähän raollaan, ja raosta näki kirjailija, miten neidit Kuronen ja Perander sekä nuori, tummaverinen, vilkkaan näköinen herrasmies, joka ei voinut olla kukaan muu kuin varatuomari Sakkamaa, istuivat puitten siimeksessä olevan suuren, ompelutarpeita täynnä olevan pöydän ääressä, ja koko piha oli täynnä iloista puhelua ja heleätä naurua.
— Vai niin niitä taiteellisia pöytäliinoja tehdään! ajatteli kirjailija katkerasti.
Tällä hetkellä hän vihasi itseään, noita pihassa istuvia iloisia ihmisiä ja varsinkin neiti Kurosta, sekä koko hyvää kaupunkiamme. Hän tunsi itsensä hylätyksi, loukatuksi olennoksi, ja himoitsi kostoa.
Pihan poikki kulki samassa nuori, vaaleaverinen nainen portille päin.
Hra Tuulonen läksi kävelemään eteenpäin ja pysähtyi lukemaan maisteri
Wahlin talon nurkkaan naulattua painettua tiedonantoa:
'Hauskan iltaman
toimeenpanee
Kiertue
CANGASTUS & MUTTONEN
ensi sunnuntaina
täkäläisellä
Seurahuoneella
vaihtelevalla ohjelmalla
joka päättyy näytelmällä
"KIHLAUS"
Huvinäytelmä kirj. Aleksis Kivi.
Aapeli…….. Wald. Cangastus.
Eenokki……. Jassi Muttonen.
Eeva………. Julia Leijanen.
Jooseppi…… G. Jönsson.
Lopuksi yleinen tanssi.
Iltama alkaa klo 1/2 8 i.p. Pääsymaksut: herroilta 2 mk., naisilta 1:50, lapsilta ja palvelusväeltä puolet'.
Äskenmainittu vaaleaverinen nainen oli neiti Maikki Grönberg, joka oli saanut sulhaseltaan tärkeän kirjeen, sanonut kiitolliset jäähyväiset enolleen Jooseppi Rinkalle: ja muuttanut maaseurakunnasta takaisin kaupunkiin, ja jolle oli toistaiseksi, Kalle Kannaksen, Lauri Saksmanin: ja Otto Sakkamaan yhteisestä toimesta, hankittu asunto rehtori Peranderin talossa, jossa hän avusti palvelijattaria keittiöpuuhissa tai piti seuraa talon neidille.
Maikki Grönberg meni kadun poikki Arkun portille, johon kohta ilmestyivät Lauri Saksman ja näyttelijä Jassi Muttonen, ja iltamailmoitusta lukeva kirjailija kuuli seuraavan salaperäisen keskustelun:
— Niin, nyt minä olen tullut, sanoi vaaleaverinen neitonen.
— Terve tuloa! sanoi ruskeaviiksinen nuori mies. — Saanko luvan esitellä teille tulevan sulhasenne, herra Muttosen.
— Hi hi hi! nauroi tyttö hämillään.
— Olen ihastunut heti ensi silmäyksestä! vakuutti punatukkainen innokkaasti.
— Hi hi hi! hihitti tyttö jälleen.
— Varmaankaan ette tule salaamaan tunteitanne tulevalta appiukoltanne, sanoi ruskeaviiksinen punatukkaiselle, naurahtaen samalla merkitsevästi.
— Saammepa nähdä! vakuutti punatukkainen. — Minä loistan, minä hehkun, minä palan…! huusi hän, kohottaen oikean kätensä ylös ja painaen vasemman kätensä sydäntään vasten.
— Ja neiti puolestaan rakastuu teihin hurjasti! vakuutti ruskeaviiksinen.
— Minä koetan, lupasi tyttö.
— Koetatte! Eikö rakkaus leimahtanut teissä kuin salama, nähtyänne minut? huudahti punatukkainen. — Tämä oli suuri pettymys! Olen aina luullut, että naiset hurmaantuvat minuun ensi silmäyksestäni, selitti hän sitten.
— Saattepa nähdä, että entinen sulhanen tulee mustasukkaiseksi, ennusti ruskeaviiksinen.
— Mitä tämä merkitsee? ajatteli Kauno Tuulonen. — Kuka tuo tyttö on ja mitä ihmettä he oikein puhuvat?
— Kallesta ei ole vaaraa, sanoi tyttö. — Mutta minä pelkään, että isä tappaa teidät, huokasi hän sitten.
— "Oi kuinka kuolo nyt kaunis ois, jos kultansa keralla kuolla vois!" huudahti punatukkainen kiihkeästi.
— Minäpä en tahtoisi vielä kuolla, ilmoitti tyttö.
— Ette minunkaan kanssani? kysyi punatukkainen hellästi, rukoilevasti.
— En! sanoi tyttö varmasti.
— Valloitukseni edistyy hitaasti! valitti punatukkainen. — Te olette keskustellut kanssani jo viisi minuuttia, ettekä vieläkään tahtoisi kuolla kanssani! hän lisäsi moittivasti. — Minä sitävastoin antaisin isänne takoa minut kahvipannuksi, jos vain sitten pääsisin teidän pöydällenne…
— Saanko pyytää nuorta paria sisään nauttimaan kupin kahvia, sanoi ruskeaviiksinen. — Siellä voimme tarkemmin keskustella tästä uudesta rakkaussuhteesta.
Portilla seisoneet hävisivät pihaan, ja Kauno Tuulonen katseli heidän jälkeensä suu auki.
— Käsittämätöntä! hän mutisi puoliääneen, päätään pudistaen.
Rehtori Peranderin pihasta kuului yhä edelleen iloinen nauru ja puhelu, joka alkoi taas raadella kirjailijan sydäntä. Synkissä mietteissä hän lähti kävelemään eteenpäin.
Sinä päivänä oli herra Tuulonen huonolla tuulella, jota haihduttaakseen hän illalla lähti kaupunkimme parhaalle hyvän tuulen ja mielenkevennyksen lähteelle, seurahuoneelle.
Mutta onnettomuudet eivät tule koskaan yksin. Tapahtui sellainen ihme, ettei seurahuoneelle koko iltana saapunut yhtään rakennusmestaria eikä muutakaan tuttua.
Herra Tuulonen ei voinut sitä käsittää. Mutta jos hän olisi ollut synnynnäinen kaupunkilaisemme, niin olisi asia tuntunut hänestä aivan luonnolliselta.
Sillä koko kaupunki puhui vain ensisunnuntaisesta suuresta iltamasta lausuntoineen, puheineen ja näytelmäkappaleineen, ja seurahuoneen vakinaiset vieraat kokoilivat nyt voimiaan vuoden suurenmoisimpiin juominkeihin.
Syötyään vaatimattoman illallisen ja selailtuaan ruokasalin nurkkahyllyllä olevia puolenvuoden vanhoja, repaleisia koti- ja ulkomaisia pilalehtiä lähti herra Tuulonen raskain mielin kotiin, tietämättä mitään siitä, että neiti Kuronen oli illalla, käydessään etsimässä puodista tulipunaista lankavyyhtiä, huomannut erään hyllyn nurkalla viidenkolmatta pennin muistikirjan alla Kalle Kannaksen ottamia valokuvia, selaillut niitä, huudahtanut äkkiä hämmästyksestä ja viheltänyt pitkään.
Mutta kun puoti jo oli kiinni ja Kalle Kannas oli mennyt Peranderille, jossa hän juuri sillä hetkellä istui keittiön eteisessä halkolaatikon kannella Maikki Grönbergin rinnalla, niin ei kukaan kuullut tuota vihellystä.
XXI
— No tänä aamuna se oli sitten raastuvassa esillä Topi Pösösen ja Riku
Nikin juttu ukko Grönbergiä vastaan murhayrityksestä! kertoi maalari
Tolvanen seuraavana päivänä Kurosen puodissa.
— Vai oli! huudahti Kalle Kannas. — No kuinkas kävi?
— Eihän siinä kuinkaan käynyt. Kanne kumottiin toteennäyttämättömänä, ja pormestari haukkui niin ukko Grönbergin kuin Topi Pösösen ja Riku Nikinkin ja kehoitti heitä tekemään sovinnon. Oli pitänyt oikein saarnan, ja sitten oli ukko Grönberg sanonut, että kyllä hän puolestaan antaa anteeksi. Pormestari oli silloin pyytänyt heitä antamaan kättä toisilleen oikeuden edessä, mutta Grönberg oli sanonut, että ennen korppi tulee valkoiseksi kuin hän sentään sosialisteille kättä antaa. On se aika ukko, kun se kerran minkä saa päähänsä! kehaisi Tolvanen, vaikkei hän hyväksynytkään ukko Grönbergin valtiollisia mielipiteitä.
— Kyllä se on! myönsi Kalle Kannas vakavasti.
— Kun on näet oman tyttärensäkin ajanut kotoa pois, jatkoi Tolvanen.
— Ei ole tainnut puukhollari kuullakaan?
— Vai on ajanut! ihmetteli Kalle Kannas. — Mitähän se siitä ajoi?
— Eikö liene pitänyt jotain silmäpeliä poikien kanssa, kun se oli semmoinen hyvännäköinen tyttö, aprikoi Tolvanen aavistamatta, että Kalle Kannas juuri harkitsi, montako vuotta hän mahtaisi saada, jos halkaisisi Tolvasen pään kädessään olevalla kymmenen kilona punnuksella.
— Mutta lähtö siitä sitten olikin tytölle tullut, jatkoi Tolvanen kertomustaan. — Sanoivat akat sen muuttaneen ihan toiseen lääniin, mutta taisi olla valepuhetta, koska minä omin silmin näin sen tänä aamuna tuolla rehtori Peranderin pihalla.
* * * * *
Ukko Saksman istui portaillaan ja kuunteli jarrumiehen lesken kaunopuheista esitystä:
— No nyt sitä tuli toki näytelmäseurat ja teatterit tähänkin kaupunkiin… kiertolaisia kuuluvat olevan ja Illikaisen piika sanoi, että niillä on siinä teatterissa semmoinen punapää Muttonen, joka kuuluu olevan niin hirveä tupakanpolttaja, että aina on talo savua täynnä kuin tulipalossa, ja niin kuului olevan hakki vaimojen perään, että ensimmäisenä päivänä oli porstuassa suutaan tarjonnut kana-Kenosen piika-Reetalle, vaan oli toki sattunut leukaan, ettei ihan keskelle suuta — niin — mutta Reeta kun oli suuttunut ja haukkunut niin, että oli tullut koko talon väki siihen, eikä ollut se punapää osannut edes hävetä, vaikka oli sillä tavoin syntiä tehnyt, vaan oli vain sanonut, että hän luuli muka Reetaa oman talon väeksi — niin — ja Illikainen oli vain nauranut, vaikka on perheen isä, mutta tietäähän sen Illikaisen koko kaupunki, mikä mies se on, eikä ole sen akkakaan muuta kuin entinen piika, vaikka nyt pitää kaikkien rouvaksi sanoa — niin — ja kaiket päivät nyt meiskataan siellä Illikaisen salissa ja teatteria näytellään, ja Illikainen akkoineen istuu sohvalla eivätkä piikaraukat kerkiä muuta tekemään kuin passaamaan niitä teatterilaisia — niin — kolmenlaisen leivän kanssa on aina kahvit, monta kertaa päivässä, ja illalla teevedet ja päivällä limonaatia salin pöydällä ja paakelseja vaikka mitä myöten, kun ne niitä harjoituksia pitävät, ja joka ilta juopi Illikainen totia niiden herrojen kanssa — herrojako sitten lienevät vai mitä — niin, ja entäs kun se parturi Jönsson on pannut koko liikkeensä kiinni ja pelaa sekin teatteria, ja pormestarikin kuului sanoneen, että taitaa pitää lähteä Helsinkiin tukkansa leikkauttamaan — niin — se on niin hyväntahtoinen mies se pormestari, kyllä minä vain panisin Jönssonin viralta pois, jos minä olisin pormestari, ja panisi vissiin viskaalikin, jos olisi pormestarina — niin — se onkin vähän luja mies se viskaali, kun oli viime yönäkin vetänyt kolmea herraa korvalle klubilla, ja ikkunoita olivat särkeneet tapellessaan, ja Jönsson kuului olleen koko viikon yhtämittaisessa humalassa — tietäähän sen, kun on näyttelijäksi korotettu tavallisesta parturista — ja sieltä Illikaiselta se nyt kuuluu joka päivä sen Leijasenkin tytön kikatus, ja se kirjaltaja Tuulinen vai mikä Tuulantei se on — he he he! — joka tässä oli muutaman viikon sen Leijaskan kelkassa, taisi jäädä nyt pois mielestä, kun se ryökkynä sai oikein teatterin johtajan sihtiinsä, ja kuului sanoneen neiti Leijanen, että hän pyrkii syksyllä kansalliseen teatteriin Helsinkiin, vaikka eikö noilla liene itsellään parempiakin taiteilijoita — niin. Kurosen piika-Saara oli kertonut, että se kirjaltaja on vähän päästään vialla ja kuuluu yksinään ollessaan seinillekin hyppivän kamarissaan, ja sitähän ne akat tiesivät kanssa torilla kertoa, että se aikoo sitä Kurosen neitiä, mutta sen minä sanon, että siitä se saapi suutaan pyyhkiä, niin hyvä ja kaunis ja viisas tyttö ei mene semmoiselle herralle, kun oli se kirjaltaja näet tuon issikka Tiihosenkin kanssa tapellut heti kaupunkiin tultuaan, ja monena yönä on seurahuoneella juonut ja renttuillut (jarrumiehen leski vilkaisi salavihkaa Saksmaniin, mutta tämä poltteli järkähtämättömän levollisena) rakennusmestarien sakissa — opettaa pian rakennusmestaritkin ryyppäämään…
— Ha ha ha! nauroi ukko Saksman.
— He he he… leikkiähän minä, sillä kyllähän herra Saksman tuntee rakennusmestarit ja ymmärtää leikin — niin, ja siitä punapäästä kun näet unohtui kertomatta, että se on nyt ruvennut viettelemään sitä vaskiseppä Grönbergin tytärtä, jonka…
Mutta nyt säikähti jarrumiehen leski, muistettuaan äkkiä, että oli nähnyt punapään ja Maikki Grönbergin yhdessä käyvän pari kertaa Saksmanilla, ja jatkoi aivan toisessa äänilajissa:
— Vaikka sitä minä en usko, en en en usko vaikka mikä olisi ja kiistin akkoja vastaan torilla, kun ne alkoivat sillä tavalla ihmisten kunniaa leikata, ja sanoin että aina teidän pitää kaikki asiat tietää ja juoruta ja pahoinpäin kääntää, vaikka katkismuksessakin sanotaan, että meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa, niin ettemme valhettele lähimmäisestämme emmekä häntä petä, panettele taikka pahaan huutoon saata, vaan puolustamme häntä, ajattelemme ja puhumme hänestä hyvää ja selitämme kaikki parhain päin — niin — mutta jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset puhuvat, tulee heidän tehdä luku tuomiopäivänä, hoh hoi — niin, niin…
Jarrumiehen leski pyyhkäisi silmiään ja sanoi:
— Pitää lähteä katsomaan sitä Sikasen akkaa, kun se aamulla valitteli sydänalaansa kipeäksi.
Jarrumiehen leski lähti hernemaan ympäri Sikasen akkaa katsomaan, ja kertoi sitten Sikasen akalle:
— Tuolla se nyt istuu se Saksmanin ukko portaillaan ja on niin tyytyväisen näköinen, kun on saanut sen tuomaripoikansa kotiin, ja nyt ne kalastavat sitä Kurosen ylpeätä ja mahtavaa ja koppavaa neitiä rysäänsä, ja se Saksmanin tuomari on ollut tuolla rehtori Peranderilla joka ikinen päivä siitä asti, kun rehtori läksi matkalle, ja Kurosen neiti myös siellä kaiket päivät… että viitsii sekin Peranderin neiti! Laimin on tainnut tulla lyötyä senkin tyttöraukan kasvatus, kun on isä niin kauan leskenä ollut, ja vaikka onkin koulun rehtorin tytär. Ei taitaisi olla Saksmanin nuorella herralla rehtorin pihaan päätään pistämistä, mutta kun se rehtori nyt on poissa, niin passaahan siellä elostella. Mutta jo minä nauraisin, jos se rehtori nyt tulisi äkkiä kotiin ja ajaisi pellolle sen Saksmanin pojan. Se on koko joukko niin mahtavaa sen poikansa päältä, että ihan sylettää — ptfui! Jo minä antaisin kauppias Kurosena tytölleni hyvän kyydin, kun pitää seuraa semmoisten kuin Saksmanien kanssa… kuka sitä tietää kuinka monta salavaimoa sillä tuomarillakin on jo ennestään Helsingissä, kun ne herrat kuuluvat siellä elävän niinkuin sianporsaat. Ja olettekos te kuullutkaan, kun ne Saksmanit nyt ihan taimo tahallaan auttavat muuatta punapäätä näyttelijää — mikä liekin lenkkujalka halunkki, kiertolaisiksi oli niitä lehdessäkin haukuttu — viettelemään sen vaskiseppä Grönbergin tytön onnettomuuteen, ja nyt se tyttö on vähä väliä yhdessä sen punapään kanssa, ja Saksmanilla pidetään kohtauksia, ja Peranderin piikojen kanssa näkyy nyt tyttöparka asuvan — niin siistinä tyttönä kun sitäkin on ennen pidetty, mutta ei näy olevan mitään takeita näistä nykyajan nuorista — voi voi kun tulisi se rehtori kotiin, että loppuisi moinen rietas elämä, kun sydän ihan tahtoo pakahtua sitä katsellessa…
* * * * *
Ukko Grönberg takoi pajassaan niin että seinät tärisivät.
Hän oli voittanut kirottujen sosialistien jutun, hän oli saanut kärventää Topi Pösösen ja Riku Nikin nahan raastuvassa, niinkuin hän oli kärventänyt samat nahat saunassa, ja hänen itseluottamuksensa ja voimansa olivat tämän viimeisen voiton johdosta kasvaneet jättiläismäisiksi.
Silloin tuli pajaan Lauri Saksman, kädessään vanha kahvipannu.
— Päivää! sanoi nuori mies. — Tämä pannu olisi tinattava, jos mestarilla on aikaa.
— Tinataan vaan! sanoi Grönberg pontevasti. — Mitenkäs isäukko jaksaa?
— Kiitos kysymästä, hyvinhän se jaksaa.
— Panee sen pannun tuohon nurkkaan, kehoitti vaskiseppä. — Kyllä se on huomenna valmis.
Lauri Saksman vetäytyi lähemmäksi ovea, katsoi pajan laitoksia ja kysyi välinpitämättömällä äänellä:
— Joko teidän Maikki on kauankin ollut palveluksessa rehtori
Peranderilla?
Vaskiseppä keskeytti työnsä ja kysyi:
— Häh?
Nuori mies uudisti kysymyksensä.
— Kuka sen on sanonut, että meidän Maikki siellä on?
— Itse minä sen olen nähnyt… siinähän me asumme vastapäätä.
Vaskiseppä veti syvään henkeä ja vastasi sitten:
— En minä ole siitä mitään tiennyt.
Lauri Saksman oli vaiti jonkin aikaa. Sitten hän jatkoi:
— Meistäkin se tuntui vähän omituiselta… ja ihmiset ovat alkaneet sitä ihmetellä ja akat puhua.
— Akatko?! huusi ukko Grönberg.
— Niin, tietäähän sen, miten pian ne meidän kaupungin akat ottavat asiat onkeensa, varsinkin kun sattuu sitten vielä…
Nuori mies pysähtyi.
— Varsinkin kun sattuu sitten vielä mitä? huusi ukko.
— En tiedä, sopiiko minun siitä puhua, sanoi Lauri Saksman, tuntuen epäröivän.
— Suu puhtaaksi! huusi ukko silmät palavina. — Kyllä minä, piru vieköön, kestän kuulla millaisia uutisia tahansa!
Saatuaan näin tarmokkaaseen muotoon puetun luvan ilmaista tietonsa jatkoi Lauri Saksman:
— Sehän siinä on vähän arveluttavaa, kun sitä teidän Maikkia on alkanut liehutella muuan näyttelijä…
— Vai on jo näyttelijäkin mukana! huusi ukko.
— On, semmoinen punatukkainen, vähän ontuva mies, jolla taitaa olla hyvin kirjavat elämänvaiheet.
— Mutta ei siitä ole meidän Maikille vaaraa, sanoi ukko, ajatellen ensi kertaa eläissään jonkinlaisella tyytyväisyyden tunteella Maikin ja Kalle Kannaksen välistä suhdetta.
— Tyttärenne näkyy kuitenkin hyvin usein olevan sen maankiertäjän seurassa, ja Kalle Kannas…
— Kuka? kysyi ukko Grönberg uhkaavasti.
— Kalle Kannas on sanonut, että hän pelkää pahinta. Eikö hän ole ollut salakihloissa teidän tyttärenne kanssa? kysyi Lauri Saksman häikäilemättömästi.
— Ei! sanoi ukko Grönberg jyrkästi.
— Vai niin, minulle hän kuitenkin kertoi olleensa, mutta arveli nyt, että asiat ovat pahalla kannalla, kun näyttelijä on heidän väliinsä tunkeutunut. Näyttelijät ne ovat sellaisia poikia petkuttamaan ja tekemään onnettomiksi nuoria, kokemattomia tyttöjä… Kalle Kannas olisi ollut niin kunnon mies ja kaikin puolin mallikelpoinen, mutta se näyttelijä on kaiken maailman heittiö… sillä kuuluu olevan melkein joka kaupungissa vaikka minkälaisia juttuja.
Ukko Grönberg alkoi takoa, takoi aivan koneellisesti, huomaamatta ensinkään, että taottava putkenkappale oli pudonnut pajan lattialle. Lauri Saksman katseli jonkin aikaa seinällä riippuvia kiiltäviä läkkikannuja ja sanoi sitten:
— Hyvästi!
Grönberg keskeytti takomisen, katsahti silmät verestävinä nuoreen mieheen ja kysyi vähän vapisevalla äänellä:
— Oletteko te itse nähnyt meidän Maikin sen näyttelijän seurassa?
— Useita kertoja, sanoi Lauri Saksman.
— Tiedättekö sen lurjuksen nimen?
— Kyllä. Jassi Muttonen. Hyvästi!
— Hyvästi, hyvästi, sanoi ukko, joka tuntui kymmenen vuotta vanhemmalta kuin Laurin pajaan tullessa.
Lauri Saksman lähti.
Ukko Grönberg istui pajassaan puolen tuntia liikahtamatta, lattiaan tuijottaen.
Kerran vain hän avasi suunsa ja mutisi puoliääneen:
— Vai semmoista siitä rupesi tulemaan…
Lauri Saksman, joka ikkunan poskessa olevalta sohvaltaan näki kaiken, mitä kadulla tapahtui, ei ollut enää puoleen tuntiin huomannut näköpiirissään minkäänlaista liikettä.
Olikin jo ilta. Kello oli puoli yhdeksän, ja kaikki kunnon kaupunkilaiset olivat riisuneet takin ja liivit yltään ja kengät jaloistaan sekä alkaneet odotella illallista. Mitäpä asiaa saattoi enää kenelläkään olla kadulle?
Sitä enemmän olikin siis omansa kääntämään huomiota puoleensa ukko Grönberg, joka oli ilmestynyt rehtori Peranderin talon portille lakki uhmaavasti korviin asti painettuna, ja keskusteli siinä kiivaasti ainoan tyttärensä kanssa, joka seisoi tosin vain kolmen askeleen päässä hänestä, mutta kumminkin täysin turvallisena, sillä hän tiesi ehtivänsä paiskata portin lukkoon, jos isäukko yrittäisi äkillisellä hyökkäyksellä saada kadonneen lampaan haltuunsa.
— Sinä, sinä…! sanoi vaskiseppä nyrkkiään heristäen. — Sinä olet kaunis lapsi, sinä!
— Kenen on syy, että minun täytyi lähteä kotoa pois? kysyi tytär.
— Kenenkö?! hihkaisi vaskiseppä. — Vielä häntä puhuu!
— Älkää puhuko niin kovaan! pyysi tytär. — Ihmiset kuulevat.
— Kuulkoot, sanoi vaskiseppä, alentaen kuidenkin ääntään. —
Sittenpähän saavat tietää, millainen tytär minulla on.
— Niin, ja millainen isä minulla on, lisäsi tytär asian molemminpuoliseksi valaisemiseksi.
— Etkö sinä muista, mitä huoneentaulussa sanotaan lapsille… "Olkaa kuuliaiset vanhemmillenne kaikessa", tiedusteli ukko.
— Ja vanhemmille siinä sanotaan, että "te isät älkää yllyttäkö lapsianne vihaan", lisäsi tytär osoittaen siten olevansa tutustunut huoneentaulun muihinkin pykäliin.
— "Vaan kasvattakaa heitä kurituksessa ja herran nuhteessa!" täydensi ukko Grönberg kiireesti asianomaisen paikan.
— Sinä et siis tule enää koskaan kotiin? kysyi vihdoin vaskiseppä niin tylyllä äänellä kuin osasi, peittääkseen levottomuuttaan ja mielenliikutustaan.
— Se riippuu kokonaan teistä, isä, vastasi tytär.
— Vai riippuu vielä minustakin jotain, huokasi vaskiseppä katkerasti. — Minusta taitaa riippua sekin, että sinä kuulut ruvenneen seurustelemaan kaikenlaisten retkujen ja maankiertäjien kanssa! huudahti hän sitten kuohahtaen.
— Isä! varoitti tytär, jonka poskille äkkiä kohosi uhkaava punerrus.
— Älä isättele! kiukutteli vaskiseppä. — Sinä kuulut ruvenneen seurustelemaan muutaman vihoviimeisen näyttelijärentun kanssa… koko kaupunki siitä jo laulaa ja huutaa…
— Minä en koskaan seurustele renttujen kanssa! sanoi tytär lujasti!
— Te, isä, ette antaisi minun seurustella kenenkään kanssa. Oliko
Kallekin renttu?
— Se sinun punapäinen näyttelijäsi kuuluu olevan kaikenmaailman huijari ja petkuttaja, jatkoi vaskiseppä, vastaamatta kysymykseen. — Petturi ja viettelijä! Sinä saat vielä katkerasti katua…
— Ohoo! sanoi tytär ylimielisesti. — Mitä sitten?
— Sittenpähän näet! huudahti ukko Grönberg. — Mutta älä luulekaan, että minun oveni ovat sinulle avoinna, jos sinulle käy hullusti!
— Taiteilija Muttonen on kunnon mies, sanoi tytär.
— Vai niin! sanoi isäukko musertavan halveksivasti. — Entäs Kalle Kannas, etkö sinä sitten ollut hänen kanssaan salakihloissa? Kylläpä sinä todellakin olet…
— Kalle Kannas on Kalle Kannas ja taiteilija Muttonen on eri asia, selitti tytär vilkuillen tulipunaisena ympärilleen, olisiko läheisyydessä tämän yksityisluontoisen ajatustenvaihdon kuuntelijoita. — Enhän minä kuitenkaan olisi saanut Kallea! Kuka potki Kallen ovesta ulos? kysyi hän sitten.
— Luuletko sinä, että minä annan tyttäreni mieluummin jollekin tuntemattomalle maailmanrannan kiertäjälle? kysyi vaskiseppä syvän harmin vallassa.
— Kuka on sanonut, että minä olen aikonut mennä naimisiin hänen kanssaan? kysyi tytär vuorostaan.
— Mitäs varten sinä sitten hänen kanssaan seuraa pidät? tiedusteli isä.
— Muuten vain… lystin vuoksi, sanoi tytär peloittavan kevytmielisesti.
— No jos joku olisi sanonut, että minä saan kuulla sinun suustasi semmoisia sanoja, niin enpä totisesti olisi uskonut! vakuutti ukko.
Ja sitten hän ilmoitti tyttärelleen seuraavan hirvittävän tuomion:
— Jos näen sinut kertaakaan sen lurjuksen kanssa, niin halkaisen hänen päänsä! Kahdeksi kappaleeksi!
Tehtyään tämän ankaran päätöksen pyörähti vaskiseppä ympäri ja lähti tiehensä.
XXII
Kurosen makasiinirenki Jussi kulki kumarassa, katse maahan luotuna, eikä siis voinut vaatia, että hän olisi huomannut kirjailija Kauno Tuulosta.
Ja koska nyt sitäpaitsi oli perjantai, joka on yleensä tunnettu onnettomuuksien päiväksi, niin tapahtui, että Jussi ja kirjailija Kauno Tuulonen törmäsivät yhteen puodin pihaporrasten ja makasiinin välillä.
Syy oli tietysti kirjailijan, ja sen hänelle Jussi heti selittikin sanoin, jotka eivät olleet juuri valikoituja, mutta sitä suorempia.
Ja mitäpä tekemistä olikaan kirjailijalla epätasaisen kivityksen peittämällä päivänpaahteisella makasiinipihalla?
Miksi ei hän pysynyt sillä alueella, joka hänelle kuului ruohomattoineen, varjoisine puineen ja riippumattoineen?
Miksi hän kuljeskeli silmät auki, mutta näkemättä mitään, korvat auki, mutta kuulematta mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui?
Miksi hän käveli jauhosäkkiä kantavaa Jussia vasten, miksi hän ei huomannut, että neiti Leijanen meni aivan hänen ohitsensa näytelmäharjoitukseen näyttelijä Cangastuksen kanssa, joka oli tullut noutamaan Herrojen-Eevaa, miksi hän ei huomannut rakennusmestari Retusta, joka antoi hänelle portilta kiihkeitä viittauksia, jotka merkitsivät pientä olutkestitystä seurahuoneella, ja joka sitten, kun kirjailija ei vastannut hänen signaaleihinsa edes pään nyökkäyksellä, jatkoi matkaansa pettyneenä ja syvästi suuttuneena — niin miksi?
Niin monta kysymystä… ja kuitenkin voidaan niihin vastata kaikkiin yhdellä kertaa kolmella yksinkertaisella sanalla:
Hän oli kosinut!
Mikä odottamattoman nopea ratkaisu! Mikä merkillinen käänne!
Mutta sellaista voi sattua, kun on kysymyksessä rakastunut ja sitäpaitsi mustasukkaisuuden vallassa oleva runoilija.
Kuinka oli kaikki tapahtunut?
Vaikeata olisi sitä ollut selittää herra Tuulosen itsensäkään. Se oli tapahtunut odottamatta kuin maanjäristys, ja kirjailijan koko olemus oli vielä aivan sekaisin.
Neiti Kuronen oli ollut kotona koko aamupäivän ja tehnyt käsitöitä. Kirjailija oli lukenut hänelle. Vähän aikaa. Sitten he olivat keskustelleet ties mistä. Ainakin rakkaudesta. Veri nousi vähitellen kirjailijalle päähän. Miksi neiti Kuronen hymyili niin kummallisesti, kun kirjailija kysyi, tiesikö hän, mitä rakkaus on? Miksi hän äkkiä punastui, kun herra Tuulonen suoraan ja kiihkeästi kysyi, oliko hän koskaan ollut rakastunut?
Ja silloin oli maailma kierahtanut muutamia kertoja ympäri kirjailijamme silmissä, ja kun hän vihdoin alkoi tointua, huomasi hän olevansa polvillaan neiti Anni Kurosen pienten, ruskeakenkäisten jalkain juuressa, ja hänellä oli jonkinlainen hämärä käsitys siitä, että hän nähtävästi oli tunnustanut rakkautensa neiti Kuroselle. Mitä kaikkea hän oli neiti Kuroselle sanonut, siitä ei hänellä ollut aavistustakaan, mutta varmaankin oli se ollut varsin vaikuttavaa, sillä neiti oli kuin puulla päähän lyöty.
Herra Tuulonen oli vihdoin noussut ylös ja lausunut julki kiihkeän vakaumuksensa, että neiti Kuronen kutsuu nyt varmaankin paikalle isänsä ja Kalle Kannaksen ja renki-Jussin heittämään hänet ulos, ja neiti Kurosella oli täysi työ saada kosijansa uskomaan, ettei se suinkaan ollut hänen aikomuksensa. Neiti Kuronen oli sitäpaitsi luvannut antaa vastauksensa sunnuntaina, ja poistunut sitten omaan huoneeseensa.
Herra Tuulosella oli siis todellakin toiveita, mutta siitä huolimatta hän oli kuin kiirastulessa. Kaksi päivää vielä!
* * * * *
Kolme tuntia myöhemmin tuli rehtori Perander kotiin matkaltaan.
Koska hän tuli kotiin ainakin puoli viikkoa aikaisemmin kuin oli odotettu, niin tapasi hän tyttärensä ja varatuomari Sakkamaan istumassa neulomapöydän ääressä mitä tuttavallisimmassa seurustelussa. Tytär huudahti hämmästyneenä ja iloissaan, varatuomari oli kuin koulupoika, jonka naapuri on yllättänyt hedelmäpuutarhastaan, ja rehtori Peranderin otsa meni pilveen — ilmiö, joka ei jäänyt huomaamatta kummaltakaan nuorelta.
Tervehdittyään lyhyesti ja verraten kylmästi sekä ainoata tytärtään että varatuomaria, meni rehtori sisään matkalaukkuineen. Ja vaihdettuaan paljon merkitsevän silmäyksen vieraansa kanssa juoksi neiti Perander isänsä perässä.
Kymmenen minuutin kuluttua tuli Peranderille myöskin neiti Kuronen, toista tuntia myöhästyneenä ja hajamielisen näköisenä. Varatuomari ei kuitenkaan ennättänyt tehdä hänelle mitään kysymystä, sillä samassa tuli rehtori tyttärineen ulos. Rehtorin otsalta oli pilvi kadonnut, hän meni iloisena puristamaan neiti Kurosen kättä, ja yksin tein hän kätteli uudelleen myöskin tuomarismiestä ja lausui hänet, ensi kerran elämässään, sydämellisesti tervetulleeksi.
Mitä sitten lieneekään tytär isälleen kertonut!
* * * * *
Rakennusmestari Illikaisen talossa oli kova touhu.
Näytelmäharjoituksia pidettiin niin kiinteästi, ettei parturi Jönsson ehtinyt edes puoleksi tunniksi pistäytyä seurahuoneelle, vaikka päätä tuntui kivistävän. Hän oli oppinut osastaan suunnilleen neljännen osan ja vannoi osaavansa koko osansa sunnuntaina kuin katekismuksen.
— Paremmin, paljon paremmin kuin katekismus on se teidän osattava! huusi Jassi Muttonen, heittäen mehuvettä ja leivoksia pöydälle tuovaan sisäkköön palavan katseen. — Kuinka kuuluu ensimmäinen käsky?
— Sinun pitää… sinun pitää…, muisteli parturi, mutta kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei hän voinut vastata punatukkaisen esittämään teologiseen kysymykseen.
— Niin, siinä sen nyt näette! Paljon paremmin kuin katekismuksenne on teidän osattava osanne!
Mutta Jooseppia lukuunottamatta alkoi näytteleminen jo sujua koko lailla. Illikainen osasi jo ulkoa melkein kaikkien osat, ja sohvallaan istuen hän auttoi ulkomuististaan pöydän alla istuvaa poikaansa kuiskaajan tehtävissä.
— Kuinkahan se meneekään ylihuomenna, kun nyt jo menee näin hyvin! huomautti hän vaimolleen, ja vaimo vastasi:
— Jaa-ah!
— Taiteilija Muttonen olisi hyvä ja tulisi vähän ulos, sanoi sisäkkö herra Muttoselle.
— Kuka rohkenee häiritä minua työssäni? huudahti näyttelijä.
— Vaskiseppä Grönbergillä olisi asiaa herra Muttoselle, sanoi sisäkkö.
— Vaskiseppä Grönbergillä! huusi herra Muttonen ja vilkaisi taakseen, nähdäkseen, oliko ikkuna auki.
— Missä hän on? Eteisessäkö? kysyi punatukkainen tuttavamme varovaisesti.
— Ei, pihalla, sanoi sisäkkö.
— Minä menen, ilmoitti näyttelijä. — Herrasväki suo anteeksi eikä anna häiritä itseään.
Toiset, jotka eivät aavistaneet, mistä oli kysymys, jatkoivat rauhassa harjoitusta, ja Illikainen kunnostautui suurenmoisesti, edustaessaan sohvaltaan väliaikaisesti kraatarimestari Eenokkia ja puhjeten ukkosen kaltaiseen naurunpurkaukseen, joka kerran kun oli saanut vuorosanansa sanotuksi.
Mutta näyttelijä Muttonen nilkutti portaille ja näki portaiden alapäässä pienen, piikkipartaisen ja terävänenäisen ukon, joka kysyi häneltä:
— Vai niin, tekö se olette se näyttelijä Muttonen?
— Minä olen näyttelijä ja rahastonhoitaja Jassi Muttonen, sanoi punatukkainen ylevästi. — Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?
— Herra kuuluu alkaneen hieroutua minun tyttäreni tuttavuuteen! sanoi vaskiseppä uhkaavasti.
— Enhän minä tiedä, kuka teidän tyttärenne on, vastasi näyttelijä lempeästi. — Minulla on paljon tyttötuttavuuksia, lisäsi hän sitten selitykseksi.
— Kyllä te tiedätte, kuka minun tyttäreni on! ärjäisi ukko. — Se on
Maikki Grönberg, jos sekin vielä täytyy teille sanoa!
— Ahaa! neiti Grönberg! huudahti punatukkainen ihastuneena. —
Erittäin hupainen ja miellyttävä neiti! Ja te olette hänen isänsä!
Onnittelen teitä! Sanomattoman hauskaa tutustua! Todellakin,
sanomattoman hauskaa tutustua!
— Minä en onnittele teitä, jos saan niskanne kouriini! huusi ukko
Grönberg. — Minä väännän sen nurin! ilmoitti hän sitten raivostuneena.
— Siinä tapauksessa toivoisin, ettei niskaparkani koskaan joutuisi kouriinne! huokasi herra Muttonen. — Millä olen pahoittanut teidän mielenne?
— Minä kiellän teitä seurustelemasta tyttäreni kanssa! sanoi ukko
Grönberg.
— Ei, älkää kieltäkö? rukoili herra Muttonen. — Hän on rakastettavin ihminen…
— Kiellän! huusi vaskiseppä.
— Oi, kuinka surullista! sanoi Jassi Muttonen, ottaen taskustaan kirjavan nenäliinan ja pyyhkien sillä silmiään. — Juuri, kun minä olin niin onnellinen, tuli tämä isku! "Onnen majat ovat kaikki mustaksi maalatut murheella…"
— Lupaatteko olla koskaan enää menemättä tyttäreni seuraan? kysyi ankara isä.
Illikaisen nuoremmat lapset olivat ryhmittyneet keskustelevien lähelle ja kuuntelivat suut auki ja silmät pyöreinä. Illikaisen palvelijattaret olivat avanneet keittiön ikkunan toisenkin puoliskon, kuullakseen paremmin.
— Jospa tietäisitte, kuinka mielelläni antaisin sellaisen lupauksen! sanoi näyttelijä, nenäliina silmillä. — Mutta ihminen on niin heikko…
— Vastatkaakin sitten itse seurauksista! sanoi ukko Grönberg. —
Tulkaapas tänne minun luokseni, niin saatte nähdä!
— Voi, en uskalla tulla teidän luoksenne! vaikeroi herra Muttonen. — Te olette tällä hetkellä hieman kiihtynyt, herra Grönberg. Minä uskallan paljon helpommin lähestyä teidän tytärtänne kuin teitä itseänne…
Ukko Grönberg kumartui maahan, sai käteensä nyrkinkokoisen kiven ja paiskasi sen kohti näyttelijää. Tämä ennätti kuitenkin vetäytyä eteiseen, ja kivi jyskähti eteisen ovea vasten.
Vaskiseppä lähti kiireesti pois Illikaisen pihasta.
XXIII
Oli tullut lauantaiaamu.
Siitä hetkestä saakka, jolloin maisteri Wahl oli sulkenut eteisensä oven, päästyään eroon Lauri Saksmanista, ei hän ollut näyttäytynyt asuntonsa ulkopuolella, ja jos joku pahaa-aavistamaton kaupunkilainen olisi silloin yrittänyt tulla hänen luokseen, olisi siitä varmaankin koitunut hänelle mitä valitettavimmat seuraukset.
Sillä ukko Wahl oli, luettuaan sen kirjeen, jonka neiti Anna Kristina Svebelius oli kirjoittanut Lauri Saksmanille, pois suunniltaan, ja yksinpä hänen vanhanpuoleinen taloudenhoitajattarensa Miinakin, joka muuten hallitsi maisteria melkein rajattomalla vallalla, liikkui nyt henkeänsä peläten tässä vihan ja vimman majassa.
— Mite hen teke minun huoneessani! Ulos! huusi maisteri aina, kun
Miina pisti päänsä ovesta sisään pyytääkseen isäntäänsä ruualle.
Tänä aamuna kuuli maisteri sattumalta avoinna olevien ovien läpi keittiöstä Kähköskän karhean äänen. Kähköskä oli nimittäin tullut myymään maisterin taloudenhoitajattarelle kananmunia, jotka Kähköskän velivainajan leski oli lähettänyt kaupunkiin myytäväksi Mainingin koneenkäyttäjän mukana.
— No huomennahan ne kuulutaan ensi kerran kuulutettavan se kauppias
Jaakkola ja Pastorinniemen ryökkynä, kertoi Kähköskä.
— Hss! sanoi Miina.
Mutta maisteri oli jo kuullut tarpeeksi.
Hän tajusi nyt menettäneensä lopullisesti taistelun, mutta hän päätti kuitenkin mennä sanomaan neiti Anna Kristina Svebeliukselle suorat sanat, sellaiset sanat, jollaisia tämä petollinen liittolainen ei ole vielä elämänpäivinään kuullut!
Maisteri pisti päähänsä mustan, leveälierisen huopahattunsa, heitti sinertävän viitan hartioilleen ja lähti ulos niin että ovet paukkuivat.
— Hyvä isä, mihin se maisteri nyt lähti? hurisi Miina keittiön ikkunasta. — Kahvi on juuri valmis!
Maisteri ei ollut kuulevinaankaan, vaan jatkoi kiivaasti matkaansa.
— Mitähän kamalaa sillä taas on mielessä! huokasi Miina, joka varsinkin viime aikoina oli elänyt alituisessa pelossa ja vavistuksessa.
Mutta neidit Anna Kristina ja Mathilda Fredrika eivät olleet kotona.
Kauppias Jaakkola oli kutsunut heidät sovintojuhlaan Pastorinniemeen, ja lyhyen neuvottelun jälkeen olivat kaksoiset päättäneet tarttua tarjottuun sovinnonkämmeneen ja lähteneet nuorimman sisarensa virallisiin kihlajaisiin täydessä juhlapuvussa.
Matti Luontoa ei ollut näkynyt heidän asuntonsa edustalla sen hetken perästä, jolloin punaposkinen sisäkkö oli palannut takaisin Saksmanin keittiöstä.
Maisteri Wahl oli aivan hengästynyt perille päästessään ja soitti ovikelloa niin että koko talo helisi.
Mainittu punaposkinen sisäkkö tuli avaamaan ja sanoi, etteivät neidit ole kotona.
— Misse he ovat? kysyi maisteri kiukkuisesti.
— Pastorinniemessä, vastasi sisäkkö.
— Mite, Pastorinniemesse! huusi maisteri.
— Niin, Pastorinniemessä, vakuutti tyttö. — Mutta jos maisterilla on jotain sellaista asiaa, jonka minä voin toimittaa…
— Et sine voi toimittaa miteen! huusi maisteri, niin että tytön polvet notkahtivat. — Mine menen sinne itse, mine saan sielle kunnian treffa koko konkkaronkka samalla kerta!
Ja jättäen ällistyneen sisäkön avossa suin seisomaan eteiseen lähti maisteri juoksujalkaa tiehensä.
Kun maisteri tiesi, ettei hänen ollut helppo päästä Pastorinniemeen maan puolelta, päätti hän tehdä hyökkäyksensä vesitse. Hän kiiruhti siis venerantaan.
Muttoskan Petteri ja hänen vanhempi veljensä Iisakki olivat juuri lähdössä ongelle.
— Lehdettekö soutamaan minut Pastorinniemeen? kysyi maisteri Iisakilta.
Iisakki katsoi epäröiden veljeensä.
— Mine maksan teille markan! lupasi maisteri.
— Noh! riemastuivat pojat, jotka eivät olisi voineet enemmän ihastua, jos maisteri olisi pistänyt kymmenmarkkasen kummankin kouraan.
— Eikö se vuoda teiden vene? kysyi maisteri, joka pelkäsi kovasti vettä ja jalkojensa kastumista.
— Ei tämä paljon vuoda, sanoi Iisakki. — Ja Petteri saa heittää äyskärillä pois sen, minkä vuotaa.
Maisteri astui venheen perään ja tarttui melaan. Iisakki ja Petteri istuutuivat soutamaan.
Poikien venhe vuoti tietysti hirvittävästi, kuten poikien venheet aina tekevät.
— Petteri, heite pois vette! huusi maisteri. — Ja sine toinen poika souda yksin!
Petteri sai nyt kökötellä koko matkan venheen keskellä pitäen sitä niin kuivana kuin mahdollista, Iisakki souti kuin mies ja maisteri piti perää kuin itse Kristoffer Kolumbus.
Pastorinniemessä oli mieliala parhaimmillaan. Saapuvilla olivat vain lähimmät omaiset ja parhaimmat ystävät. Jaakkola oli tehnyt täydellisen sovinnon morsiamensa sisarien kanssa ja säteili ilosta. Samppanjapullojen korkit paukahtelivat.
Silloin kuului laiturilta päin kimeätä kiljuntaa:
— Auttakaa! Tulkaa apuun! Maisteri hukkuu.
Maisteri Wahl oli, yrittäessään kömpiä venheestä laiturille, pudonnut venheen äkkiä kallistuessa veteen. Iisakki sai onneksi hänen kauluksestaan kiinni ja kannatti häntä vedenpinnalla, ja Petteri huusi apua minkä kurkusta lähti.
Jaakkola lähti juoksemaan rannalle, ja hänen perässään juoksi pihalla ollut renki-Pekka sekä koko talon väki, lukuunottamatta Fanny-neitiä, joka kuultuaan sanan "maisteri" alkoi vapista eikä liikahtanut paikaltaan.
Kauppias Jaakkola ja Pekka nostivat vettävaluvan maisterin heti rannalle.
— Vieke minut siseen! huusi maisteri! — Mine kuolen!
— Ei, ei sisään! huudahti Anna Kristina. — Lähettäkää hänet kotiinsa!
— Mine en lehde pois temmöisene! huusi maisteri.
— Tänne peitteitä tai mitä tahansa, huusi Jaakkola.
Tuotiin kiireesti pari huopapeitettä, joihin Jaakkola kääri sätkyttelevän ukon.
Kauppias Jaakkolan oli kyydinnyt Pastorinniemeen ajuri Jehkonen ja Svebeliuksen neidit ajuri Tiihonen, ja olivat heidän hevosensa portinpielessä, ajurien istuessa keittiössä saamassa osansa kestityksestä.
— Jehkonen! huusi Jaakkola. — Olkaa hyvä ja kyyditkää maisteri Wahl heti kotiinsa ja tulkaa sitten takaisin minua odottamaan!
— Ei! Mine en lehde nein! kirkui maisteri. — Vekivaltaa!
— Pekan täytyy lähteä viemään häntä, sanoi Anna Kristina.
Renki-Pekka oli sillä välin juossut vaunuvajaan ja tuonut sieltä suuren hevosloimen, jonka hän vielä kääri maisterin ympärille, niin ettei ukosta näkynyt mitään muuta kuin kiukkuiset kasvot.
Jaakkolan määräyksestä tarttui Pekka maisteriin kainaloiden alta ja Jehkonen jaloista. Maisteri koetti potkia, mutta peitteet ja loimet ehkäisivät tämän yrityksen. Sitä enemmän osoitti ukko niin ollen mieltään huutamalla ja kirkumalla.
Maisteri Wahl kannettiin rattaille, ja renki-Pekka istutti tämän metelöivän käärön viereensä. Jehkonen nousi kuskipukille, ja kuorma lähti liikkeelle.
Mutta rattaiden perässä juoksivat itkukurkussa Muttoskan Iisakki ja
Petteri, huutaen:
— Maisteri, maisteri, entäs se markka!
— Pojat hoi! huusi Jaakkola. — Tulkaa takaisin.
Pojat kääntyivät takaisin vedet silmissä.
— Tässä on teille markka kummallekin! sanoi Jaakkola, pistäen molempien soutumiesten jokseenkin likaisiin kouriin kiiltävän hopearahan ja saavuttaen tällä suurenmoisella anteliaisuudellaan Muttoskan poikien ihailun ja rajattoman kiitollisuuden.
— Ja menkää nyt keittiöön, niin saatte siellä ehkä vehnäskahvit, sanoi Jaakkola, joka tänä päivänä tahtoi kykynsä mukaan tehdä onnellisiksi kaikki ihmiset, ja joka tässä jalomielisessä tarkoituksessaan onnistui ainakin Muttoskan poikiin nähden täydellisesti.
Pastorinniemen renki-Pekalla ei ollut koskaan ollut niin vastahakoista vierustoveria kuin tällä kertaa. Eikä ajuri Jehkosella koskaan niin kiittämätöntä kyydittävää, Kähköskäkin huomioon otettuna.
Ukko Wahlin, vaikkakin hän oli ilmoittanut kuolemansa olevan lähellä, onnistui kuitenkin saada sanotuksi sekä Pekasta että Jehkosesta koko joukko sellaisia asioita, että nämä rehelliset ja ilkeyksien laskettelemisessa sellaisen taiturin kuin ukko Wahlin kanssa jo etukäteen häviölle tuomitut miehet istuivat korvat punaisina ja koettivat ajaa vastaantulevien ohi niin nopeasti kuin suinkin. Ehdottipa Jehkonen jo kerran Pekalle, että he pysähdyttäisivät hevosen ja antaisivat maisterille vakavan ja hyvin ansaitun selkäsaunan tai heittäisivät tuon hävyttömän käärön tien viereen, katajapensaisiin, mutta vaikka kiusaus olikin suuri, hylkäsi Pekka kuitenkin nämä molemmat hänen harkittavakseen alistetut esitykset.
Kaupunkiin tultuaan katsoi maisteri parhaaksi pitää suunsa kiinni, vaikka hänellä kaikesta päättäen olisikin vielä ollut yhtä ja toista sydämellään. Hänen vaikenemisestaan huolimatta herätti kulkue, johon oli liittynyt puolenkymmentä paljasjalkaista, rattaiden perässä juoksevaa hihkuvaa poikaa, siksi suurta huomiota, että sekä ajuri että Pekka tunsivat olonsa jossain määrin noloksi ja olivat hyvin tyytyväiset, kun matka vihdoin päättyi maisteri Wahlin talon portille.
Kyytimiehet veivät kyydittävänsä sisään samalla tavoin kuin olivat hänet rattaillekin tuoneet, nimittäin kantaen. Maisterin uskollinen Miina, joka oli ikkunasta nähnyt maisterin tulon ja luullut jonkin surullisen onnettomuuden kohdanneen tuittupäistä isäntäänsä, juoksi vastaan siunaten ja parkuen, mutta kyytimiehet jättivät maisterin hänen huostaansa minkäänlaisitta selityksittä ja lähtivät kiireesti ajamaan takaisin Pastorinniemeen.
Itkevä ja päivittelevä Miina riisui maisterin yltä läpimärät vaatteet ja puki hänelle kuivaa ylle kuin pienelle lapselle, saaden tällöin maisterin kiukunpurkauksista sen käsityksen, että joku ilkeä ja vaarallinen vihamies oli yrittänyt hukuttaa maisterin, vaikkei tuo katala aikomus ollutkaan onnistunut.
Miinan tarkoituksena oli pakottaa maisteri pysymään vuoteessaan ainakin kolme vuorokautta, mutta tuskin oli ukko saanut ylleen kuivat liinavaatteet ja lasin konjakkia, kun hän jo, välittämättä vähääkään Miinan ankarista vastalauseista, nousi, pukeutui täyteen asuunsa ja ilmaisi järkähtämättömän päätöksensä olevan lähteä takaisin Pastorinniemeen antamaan kauppias Jaakkolalle tukevan korvapuustin, mahdollisesti kaksikin.
Turhaan rukoili pelästynyt Miina maisteria luopumaan tuosta päätöksestään. Maisteri ei, kuten jo olemme useita kertoja tulleet näkemään, ollut niitä miehiä, jotka niin vain antavat järkähdyttää päätöksiään. Hän painoi päähänsä hatun, joka oli vielä leveälierisempi kuin se, joka riippui kuivamassa keittiössä, ja ryntäsi ulos.
— Maisteri, maisteri kulta! rukoili Miina, juosten isäntänsä perässä. — Älkää menkö, hyvä maisteri! Voi hyvä isä kuitenkin, mihin pitää ihmisen joutua!
Portilla tarttui Miina maisterin takinliepeeseen kiinni, mutta maisteri tempaisi itsensä vihaisesti irti ja huusi:
— Menke hiiteen! Mine olen isente talossa! Menke pois, taikka mine potkin teidet pellolle!
Maisteri meni menojaan, huolimatta mistään.
Lauri Saksman ja luonnonihminen, jotka olivat istuneet syvämietteisessä keskustelussa ikkunan ääressä ja nähneet sekä maisterin kotiintuomisen että hänen uuden lähtönsä, menivät kadulle, ja Lauri Saksman kysyi Miinalta, mistä oli kysymys.
— Voi voi, hyvä herra Saksman, itki eukko. — Juuri äsken oli hukuttamaisillaan itsensä, ja nyt se onneton lähti Pastorinniemeen lyömään kauppias Jaakkolaa korvalle.
Lauri Saksman koetti udella Miinalta, mitä maisterille oli tapahtunut, mutta kun ei eukko tiennyt oikeastaan mitään, niin piti hän lyhyen sotaneuvottelun luonnonihmisen kanssa.
— Taitaa olla parasta, että sinä puutut vielä kerran asioihin, sanoi hän lopuksi Matti Luonnolle. — Ja peloittele nyt kerta kaikkiaan pois pahanhengen juonet ukko Wahlin nahasta. Heittäydy hulluksi, sillä hulluja se pelkää enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
Luonnonihminen heitti kontin selkäänsä, otti sauvan käteensä ja lähti pitkin askelin kävelemään samaan suuntaan, mihin maisteri Wahl oli lähtenyt.
Portille kokoontuivat hänen lähtöään katsomaan kohmeloiset käräjäkirjurit, pihanperällä asuvat akat, kuten Kähköskä ja Sikasen akka lapsineen, sekä jarrumiehen leski.
Kaikki tahtoivat tietää, mistä oli kysymys, mutta Lauri Saksman palasi mitään vastaamatta sisään.
— Siinä se on herra! sanoi jarrumiehen leski toisille akoille. — Ei näet kannata edes vastata köyhän kysymykseen! Mutta eivätkö nuo alenne taas nokat Saksmanin joukolta, kun kuuluu jo rehtorikin tulleen kotiin!
XXIV
Samaan aikaan istui ukko Grönberg myymälänsä vieressä olevassa kamarissa jakkaralla, toinen jalka paljaana, käärien siihen valkeata riepua, sillä kenkä oli hiertänyt nahkan rikki.
Hänen vaimonsa ruokki röhkivää porsasta pihalla. Kärpäset surisivat ikkunoissa. Muuten oli hiljaista.
Silloin kuuli vaskiseppä kadulta tuttua ääntä, ja kohottaessaan päätään näki pahoille teille suistumassa olevan tyttärensä Maikin kulkevan toisella puolen katua kirotun punatukkaisen, ontuvan näyttelijän rinnalla, vilkkaasti ja iloisesti keskustellen.
Ukko Grönberg tarvitsi tointuakseen noin kaksi sekuntia.
Mutta sittenpä hän olikin valmis toimimaan.
Tällä kertaa ei punatukkainen tulisi välttämään kohtaloaan.
Vihan sokeassa vimmassa tempaisi ukko Grönberg aseekseen ensimmäisen esineen, jonka sattui käteensä saamaan. Se oli hänen vaimonsa pitkä, vaaleanharmaa sukka, jota hänen vaimonsa oli ollut parsimassa, ennenkuin uikuttava porsas ilmaisi nälkänsä, ja jonka vaimo silloin oli jättänyt sängyn päälle.
Tämä sukka kädessään, toinen jalka paljaana ja toisessa jalassa kenkä, syöksyi sotainen vaskiseppä myymäläänsä, hyppäsi yli tiskin ja juoksi kadulle.
— Nyt tulee isä, nyt pakoon! huudahti Maikki Grönberg saattajalleen.
Vasta kadulle tullessaan huomasi ukko Grönberg, millainen ase hänellä oli kädessään. Mutta hän kumartui alas, otti maasta puolen kilon painoisen kiven ja pudotti sen sukanvarren suusta sisään, jolloin kivi solahti sukan kärkeen. Nyt oli ukko Grönbergillä käytettävänään peloittava nuija, eikä ollut olemassa minkäänlaista syytä otaksua, ettei hän sitä myöskin tulisi käyttämään heti kun tilaisuus siihen tarjoutuisi.
Maikki Grönberg edellä ja ontuva näyttelijä perässä juoksivat vaskisepän hirmuisen vihan uhrilampaat lihakauppias Lehtolan talon portista sisään. Maikki juoksi Lehtolan keittiöön, mutta vainottu näyttelijä oikaisi pihan poikki palokujaan, repien lankkuaidan yli kavutessaan vasemman housunlahkeensa halki, ylhäältä alas asti.
Maikki Grönberg oli luullut, että isänsä, nähtyään näyttelijän päässeen pakoon, luopuisi takaa-ajostaan ja palaisi takaisin, mutta näkikin nyt kauhukseen, ettei ukolla ollut mitään sellaisia aikeita.
Ukko Grönberg kapusi nimittäin hänkin lankkuaidan yli ja katosi palokujaan.
Herra Jassi Muttonen oli tähän saakka pitänyt juttua hupaisena pilana, joka antoi hänen seikkailunhaluiselle ja toimeliaalle hengelleen mieluista vaihtelua kaupunkimme arkielämän yksitoikkoisuudessa, mutta valittaessaan juuri palokujassa ruskeiden housujensa surullista kohtaloa hän näki ukko Grönbergin peloittavien kasvojen kohoavan yli lankkuaidan reunan, ja asia alkoi nyt esiintyä näyttelijällemme melkoista vakavammassa valossa kuin tähän saakka.
Palokujan toisella puolen oleva tontti kuului työväenyhdistyksen talolle. Lankkuaidassa oli kyllä portti, mutta sen eteen oli siirretty rikkatynnyri, niin ettei porttia saanut auki.
Koska aikaa ei ollut menetettävissä, kiipesi herra Muttonen tynnyrin reunalle ja pääsi siitä lankkuaidan harjalle, mistä pudottautui työväenyhdistyksen pihaan.
Näyttelijän pysähtyessä palokujassa surkuttelemaan housujaan oli ukko Grönberg, jota eivät liiat lihat painaneet, päässyt melkein hänen kintereilleen. Ontuva näyttelijä ei sitäpaitsi ollut läheskään niin hyvä juoksija kuin ukko Grönberg. Kaksi tai kolme sekuntia myöhemmin kuin näyttelijä oli hypännyt pihaan oli myöskin ukko Grönberg aidan harjalla ja hyppäsi alas niin että maa tömähti.
Tässä suuressa hädässä — sillä nyt oli hätä käsissä! — huomasi näyttelijä polkupyörän pihaporrasten vieressä, hyppäsi pyörälle ja ajoi ulos kadulle.
Se oli Riku Nikin polkupyörä.
Mutta sen vieressä oli myöskin Topi Pösösen polkupyörä, ja kun vaskiseppäkin oli perehtynyt polkupyöräilemisen jaloon ja hyödylliseen taitoon, niin hyppäsi hän tietysti tälle toiselle pyörälle ja ajoi näyttelijän perässä.
Riku Nikki ja Topi Pösönen sommittelivat juuri kaikessa rauhassa ammattiosaston viime kuukausikokouksen pöytäkirjaa, kun Topi Pösönen sattui katsomaan ulos ikkunasta, juoksi sitten pihanpuolella olevaan ikkunaan, näki polkupyörät kadonneiksi ja huusi:
— No voi sun halvattu kuitenkin, kun varastivat pyörät ihan nenän alta!
Riku Nikki kaatoi kiireessään mustepullon, jolloin sen sisällys muodosti pöydällä oleville papereille Mustanmeren kartan, ja ammattiosaston molemmat toimihenkilöt juoksivat kadulle, huutaen täyttä kurkkua:
— Ottakaa rosvot kiinni!
Ketä varkaat olivat, siitä eivät he ehtineet selkoa saada, pitkäkyntiset kun näet ajoivat aika vauhtia jo pitkän matkan päässä. Hyvin epäilyttävän ja lurjusmaisen näköisiltä he kuitenkin näyttivät.
Herra Jassi Muttonen ajoi edellä hurjaa vauhtia, tuskanhiki otsallaan.
Hänen perässään polki, vihasta puhkuen, ukko Grönberg, toinen jalka paljaana ja varpaiden ympärillä valkoinen riepu.
Kaukana heidän perässään juoksivat avopäin Topi pösönen ja Riku Nikki, huutaen:
— Apua! Ottakaa kiinni rosvot! Ottakaa kiinni pyörävarkaat!
Säikähtyneet ihmiset pistivät päänsä ulos ikkunasta ja huusivat:
— Poliisi!
Toiset taas riensivät kadulle ja lähtivät juoksemaan Riku Nikin ja Topi
Pösösen perässä.
Herra Jassi Muttonen kuuli takanaan huutoa, melua ja kiljuntaa, mutta kun hän käänsi päätään, hän näki vain vaskisepän piikkiparran ja vihasta vääristyneet kasvot sekä polkupyörän ohjaustangolla riippuvan pitkän naistensukan, johon hän itse oli nähnyt Grönbergin pistävän aikamoisen kiven.
Ja herra Muttonen koetti parantaa vauhtia.
Ajuri Jehkonen oli juuri tulossa kauppias Jaakkolan talolta, jonne hän oli kyydinnyt kauppiaan Pastorinniemestä, kun häntä vastaan tulivat ensin polkupyöräilijät, sitten Topi Pösönen ja Riku Nikki.
— Käännä ympäri ja ala ajaa perässä! huusivat viimemainitut, hypäten rattaille. — Ne varastivat meidän polkupyörämme! Anna hevosesi lentää minkä käpälistä pääsee! Kaksinkertainen vauhti ja kaksinkertainen maksu!
Jehkonen käänsi hevosensa ja lähti laskettelemaan kaikkein parasta vauhtiaan, mutta siitä huolimatta huusivat takaa-ajajat hänelle vähän väliä:
— Aja paremmin! Aja kuin tulipalossa!
— Minä ajan jo paremminkin kuin tulipalossa, huomautti Jehkonen totuudenmukaisesti ja läiskäytti taas piiskalla hevostaan.
— Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni varkaat! hihkaisivat kyydittävät taas.
Vauhti oli hurja. Ja takana kohosi taivaalle mahtava tomupilvi. Siellä juoksi kymmeniä ihmisiä, huutaen:
— Poliisi, poliisi! Ottakaa rosvot kiinni!