XXV
Luonnonihminen oli ensin kävellyt, mutta sitten alkoi hän pelätä, että maisteri Wahl ehtisi Pastorinniemeen, ennenkuin hän saisi ukon kiinni.
Matti Luonto kiristi silloin suolivyötään, kohautti selässään olevaa konttia ja lähti juoksemaan.
— Hau-uh, huh, vuh! alkoi silloin kuulua muutamilta porteilta.
— Hiuk-viuk-viuk! kuului toisilta porteilta.
Kaikenlaisia koiria, suuria ja pieniä, pitkähäntäisiä ja aivan hännättömiäkin alkoi juosta luonnonihmisen perässä. Koirat eivät vielä koskaan ennen olleet nähneet Matin juoksevan, ja luonnonihmisen käytös herätti siis niiden piirissä entistäkin vilkkaampaa huomiota ja harrastusta.
Mutta nyt oltiinkin jo kaupungin laidassa, niin ettei Mattia kohtuudella voitu syyttää katumellakan toimeenpanemisesta.
Kaupungista päästyään jatkoi tämä rähisevä joukko matkaansa pitkin
Pastorinniemeen vievää tietä.
Edellä juoksi Matti Luonto, kädessään pitkä sauva, jolla hän silloin tällöin huitaisi taakseen, ja parinkymmenen sylen päässä haukkuva koiralauma, vingahdellen, töyttien toisiaan ja puraisten silloin tällöin ohimennen jotain edessä olevaa virkaveljeä koipeen.
Maisteri Wahl oli jo puolivälissä kaupungin ja Pastorinniemen välillä, kun hän kuuli takaapäin hirmuista rähinää, ja pysähtyessään katsomaan taakseen näki mielipuolena pitämänsä luonnonihmisen juoksevan perässä niin että pitkä tukka löyhki ja kädessään hirmuinen sauvansa.
— Hiiii!! Huuuu!!!! huusi luonnonihminen, nähdessään maisterin pysähtyvän.
Ja silloin selvisi maisterille, että luonnonihminen oli tulossa kostamaan maisterille sen johdosta, että maisteri oli äänestänyt hänen pidättämisensä puolesta kauppias Kurosen talon portilla pidetyssä kansalaiskokouksessa.
Tässä oli henki kysymyksessä!
Koska maisteri Wahl ikävuosistaan huolimatta oli nopeatuumainen mies, niin hyppäsi hän tieltä ojan poikki pormestarin suurelle ja hyvin hoidetulle perunapellolle ja lähti juoksemaan pitkin peltoa niin että multakokkareet lentelivät.
Luonnonihminen olisi kuitenkin saanut maisteri Wahlin kiinni jokseenkin pian, elleivät hänen nelijalkaiset seuralaisensa olisi aiheuttaneet hänelle jonkin verran viivytystä.
Kun ei luonnonihminen, maisterin nähtyään, enää joutanut huitomaan sauvalla taakseen, oli koiralauman rohkeus paisunut huomattavasti, ja koirat olivat nyt aivan hänen kintereillään, etunenässä metsänhoitaja Korpelaisen Hektor, joka aina toimi kaupungin koirien puheenjohtajana kaikissa julkisissa tilaisuuksissa.
Luonnonihmisen yrittäessä hypätä tieltä pormestarin perunapellolle luuli Hektor, että luonnonihminen aikoo pujahtaa metsään takaa-ajajiaan piiloon, sillä Hektor tovereineen oli siinä helposti käsitettävässä harhaluulossa, että luonnonihminen koko ajan oli juossut Hektorin seuruetta pakoon.
Niinpä siis Hektor tarttui lujine hampaineen luonnonihmisen mitalihousujen lahkeeseen, ja luonnonihminen putosi silloin ojaan, rähisevän koiralauman syöksyessä hänen ylitsensä.
Se oli ensimmäinen kerta, jolloin koirien oli onnistunut toteuttaa aikomuksensa Matti Luontoon nähden.
Mutta se oli myöskin viimeinen.
Kului tuskin viittä sekuntia ennenkuin Matti taas oli jalkeilla.
Silloin tuli koirille lähtö!
Matti ehti mätkäistä pari kolme kertaa sauvallaan koiraparveen, jonka jäsenet mielettömän kauhun vallassa, ulahdellen ja vingahdellen lähtivät pakenemaan kaupunkiin päin. Matti juoksi niiden perässä muutamia kymmeniä askelia, pommittaen niitä samalla tarmokkaasti kivillä, mutta luopui pian takaa-ajostaan ja kääntyi sensijaan katsomaan entistä takaa-ajettavaansa. Sillä välin oli maisteri Wahl, kiittäen armeliasta kaitselmusta, ehtinyt juosta perunapellon poikki ja katosi juuri pellon takana olevaan metsään.
Luonnonihminen lähti nyt vuorostaan harppailemaan perunamaan poikki.
Maisteri Wahl, joka oli pysähtynyt metsänreunaan huohottamaan ja pitämään silmällä vainoojansa puuhia, näki suureksi kauhukseen Matti Luonnon ryhtyvän jatkamaan takaa-ajoa.
Silloin lähti maisteri Wahl juoksemaan metsän poikki lähellä olevalle
Kelovuorelle niin että risut jaloissa räiskivät.
Outo ja kaamea olisi varmaankin tämä näky ollut, jos olisi sattunut syrjäisiä katselijoita. Edellä juoksi vanha ukko, leveälierinen hattu päässään ja pyöreät silmälasit nenällään, juoksi hengästyneenä ja kauhun ilme ryppyisillä kasvoillaan.
Ja hänen perässään juoksi pitkätukkainen, valkopukuinen luonnonihminen kontti selässä ja pitkä sauva kädessä.
Maisteri oli jo ehtinyt Kelovuorelle, joka oikeastaan ei ollut vuori eikä mikään, olihan vain korkeahko loiva kunnas. Kuolemanpelko antaa voimia kenelle tahansa, ja maisteri oli verraten ketterä vanhus. Erään korkean puun runkoa vastaan oli pystyssä pienet tikapuut, jotka veivät jonkinlaiselle harmaista laudoista kyhätylle lavalle. Maisteri kiipesi kiireesti tikapuita myöten lavalle ja ehti vetää tikapuut perässään, ennenkuin luonnonihminen ennätti paikalle.
Maisteri oli toistaiseksi turvassa luonnonihmisen omassa pesässä.
Vaikkei luonnonihminen yleensä ollut herkkä tajuamaan asioiden huvittavia puolia, ei hän kuitenkaan voinut pidättää nauruaan, nähdessään, minne maisteri oli päässyt häntä pakoon. Mutta kun tällainen iloisuuden ilmaus ei oikeastaan kuulunut Matti Luonnon jokseenkin kolkosti vaikuttavaksi tarkoitettuun ohjelmaan, niin koetti Matti Luonto antaa naurulleen niin kamalan ja mielipuolimaisen kaiun kuin suinkin, onnistuen tuossa yrityksessään niin loistavasti, että itsekin säikähti päästämäänsä ääntä. Millaisia mielialoja tuo kaamea nauru maisterissa synnytti, se on helposti käsitettävissä, varsinkin kun ottaa huomioon sen yksinäisen ja eristetyn aseman, jossa hän tällä hetkellä oli.
— Ha ha ha haa! huusi luonnonihminen, ravistellen päätään, niin että tukka löyhki ympäri korvien, ja pyöritellen kamalasti silmiään. — Vieläkö sinä nytkin vaadit minua vangittavaksi?
Tietysti ei maisteri olisi mitään muuta varsinkaan juuri tällä hetkellä niin hartaasti halunnut, mutta oli kuitenkin siksi viisas, että varoi ilmaisemasta ajatuksiaan. Nyt hän vain mulkoili mitään vastaamatta lavan reunalta vaaralliseen viholliseensa.
— Tule alas minun pesästäni! huusi luonnonihminen hetken kuluttua.
— Kylle mine tulen alas, jos sine ensin menet pois, sanoi maisteri niin makealla äänellä kuin osasi.
— Minä en mene tästä pois! sanoi Matti Luonto, alkaen taas pyöritellä silmiään. — Se on minun pesäni!
— Mite hen minusta tahto? kysyi maisteri.
— Minä tahdon syödä sinut! huusi luonnonihminen.
Maisteria värisytti.
— Kuulka nyt, hyve ysteve, ollan nyt ystevet ja tehden sovinto! imarteli ukko, rauhoittaakseen hullua.
— Hen on hyve mies, mine olen myös hyve mies!
— Sinä! sanoi Matti Luonto. — Sinä olit menossa lyömään kauppias
Jaakkolaa korvalle. Mutta nytpä minä syönkin sinut!
Maisteri raivostui äkkiä ja huusi:
— Etpes syö, etpes syö, ehe kutti, etpes syö! Sine peese tenne ylös!
— Minä hakkaan kirveellä puun poikki! ilmoitti luonnonihminen.
Maisteri oli saada halvauksen, mutta huomasi samassa, ettei hullulla ollutkaan kirvestä. Viekas tuuma välähti äkkiä hänen aivoissaan ja hän huusi:
— Niin, jos sine menet kaupunkiin ja tuot kirven, niin sine voit hakata teme puu poikki.
Luonnonihminen hymyili salaa tälle sukkelalle keksinnölle, joka ehkä olisi onnistunut, jos maisteri olisi ollut tekemisissä oikean hullun kanssa. Sitten hän sanoi:
— Enpä minä hakkaakaan tätä puuta poikki, minä odotan siksi, kunnes sinä tulet alas.
— Kylle sinulle sitten nelke tule, sanoi maisteri. — Mine en tule ennen alas, ennenkuin sine olet mennyt tiehes.
— Nälkäkö! sanoi luonnonihminen halveksivasti. — Minä voin paastota neljä viikkoa yhteen kyytiin.
Silloin katosi maisterista viimeinenkin jäljellä ollut rohkeuden kipinä, sillä olihan hänkin toki kuullut luonnonihmisen pitkistä paastoista ja tiesi, että Matti Luonto aivan hyvin voisi toteuttaa uhkauksensa, mitä syömättömyyteen tulee.
— Kuulka nyt, hyve mies! rukoili maisteri. — Mite hen tahto, jos hen mene pois?
— Minä tahdon syödä sinut! sanoi luonnonihminen järkähtämättömästi.
Mutta nähdessään maisterin tuskan alkoi hyväsydämiselle Matille tulla sääli ukkoa. Mietittyään hetken aikaa hän sanoi:
— Kuulkaa nyt, maisteri! Jos te kunniasanallanne lupaatte ja vannotte jättävänne kauppias Jaakkolan ja Svebeliuksen neidin rauhaan tästä hetkestä saakka, niin saatte tulla rauhassa alas puusta. En minä sentään niin hullu ole kuin te näytte luulevan.
Maisteri ensin hämmästyi luonnonihmisen äänen ja puheensävyn muuttumista, mutta alkoi sitten epäillä, että tässä piili ehkä kavala juoni hullun puolelta. Kuitenkin hän tahtoi käyttää mahdollisesti tarjoutuvaa tilaisuutta hyväkseen ja sanoi:
— Mine lupan!
— Ja vannotteko? kysyi luonnonihminen.
— Mine vannon! Onko hen nyt tytyveinen?
— Olenhan minä, jos vain pidätte sananne. Mutta muistakaakin, että jos ette pidä puhettanne, niin silloin te saatte minusta vastuksen! uhkasi Matti Luonto.
— Mine piden aina mite mine lupan! sanoi ukko Wahl ylpeästi. — Mine olen gentlemanni.
— Noh, hyvä on, kyllä minä uskon, sanoi Matti Luonto alkaen jälleen palata oikeaan elementtiinsä, nöyryyteen ja hiljaisuuteen. — Maisteri laskee nyt vain tikapuut alas, niin minä autan maisteria tulemaan sieltä pois.
— Ohoh, elkke luulko! huudahti maisteri. — Mine en tule teelte pois, ennenkuin hen on mennyt matkansa! Lehteke kevelemen tuonne pein… kun hen on jellen Pastorinniemen tielle, niin mine tulen alas.
Luonnonihmisen pesästä näki puiden latvojen lomitse pormestarin perunapellolle ja Pastorinniemeen vievälle tielle asti, ja maisteri laski mielessään, että kun Matti Luonto on päässyt Pastorinniemen tielle, niin ehtii hän laskeutua puusta ja juosta päinvastaiselle suunnalle Pellikkavaaran tielle, jonka varrella on tiheässä ihmisasuntoja.
— Noh, minä menen sitten, sanoi luonnonihminen tottelevaisesti ja lähti kävelemään takaisin Pastorinniemen tielle.
Muutaman minuutin kuluttua näki maisteri luonnonihmisen päässeen tuolle tielle ja lähtevän jatkamaan matkaansa kaupunkiin päin.
Silloin alkoi maisteri kiireesti laskea alas tikapuita, jotka hän oli äärimmäisillä ponnistuksilla saanut kiskotuksi ylös Matti Luonnon pesään.
Tikapuut alkoivat äkkiä luisua hänen käsistään ja putosivat pitkälleen puun juurelle.
Maisterin voimilla ei ollut ajattelemistakaan laskeutua alas puun runkoa myöten, vielä vähemmän hyppäämistä suoraan maahan.
Hän jäi siis kuitenkin vangiksi Matti Luonnon pesään.
XXVI
Läpi kaupungin ajoi herra Jassi Muttonen sydämessään kauhistus, ajoi ulos kadun toisessa päässä olevasta tulliportista ja mennä viiletteli nyt Pellikkavaaraan päin johtavaa tietä myöten.
Miksi hän ei kääntynyt Illikaisen taloon vievälle kadulle ja kätkeytynyt Illikaisen leveän selän taakse? Miksi hän ei hypännyt alas pyörältä ja juossut pakoon mihin taloon tahansa?
Siksi, että kun aivan kintereillä, kymmenkunnan sylen päässä ajaa sellainen mies kuin ukko Grönberg kiukkuisena kuin vaapsahainen ja kivi sukassa, niin silloin ei ehdi harkitsemaan mutkia eikä käännöksiä, vielä vähemmän pysähdyksiä.
Ja nyt kiidettiin pitkin Pellikkavaaran tietä.
Yhä lähempää kuului ukko Grönbergin huohotus. Ukko Grönberg oli paljon vanhempi kuin herra Jassi Muttonen, mutta ukko Grönbergin molemmat jalat olivat terveet, lukuunottamatta ennen mainittua pientä kengänhiertämää hänen paljaassa jalassaan.
Vielä pari minuuttia, ajatteli herra Muttonen, niin hän saavuttaa minut ja iskee kuoliaaksi. Tämä olisi kyllä hyvin juhlallinen ja vaikuttava loppu näyttelijälle, mutta en kuitenkaan tahtoisi loppua niin…
Silloin hiljensi hän äkkiä vauhtia ja hyppäsi pois pyörältään. Hän tosin kaatui pyörineen maahan, mutta pääsi silmänräpäyksessä pois alta ja pois ukko Grönbergin alta, joka ei ehtinyt kääntää pyöräänsä, vaan ajoi herra Jassi Muttosen — tai oikeastaan Riku Nikin — pyörää vasten ja meni tietysti nurin.
Kun vaskiseppä selvisi siitä rykelmästä, jonka molemmat pyörät olivat tielle muodostaneet, näki hän Jassi Muttosen katoavan metsään tien vasemmalle puolen. Hän päästi sotahuudon, heilutti sukkaansa ja lähti juoksemaan uhrinsa perässä.
* * * * *
Nähtyään isänsä kiipeävän Lehtolan lankkuaidan yli Jassi Muttosen perässä oli Maikki Grönbergille tullut hätä käteen. Hän lähti juoksemaan Kurosen puotiin, kertoi hengästyneenä, mitä oli tekeillä ja pyysi Kalle Kannasta ryhtymään joihinkin toimenpiteisiin tulevan appiukkonsa hillitsemiseksi.
Kalle Kannas ei tosin ollut oikein selvillä siitä, mitä olisi tehtävä, mutta hän oli juuri nähnyt herra Muttosen ja herra Grönbergin ajavan myymälän ohi tavalla, joka tuntui todistavan, että jälkimmäisellä herralla oli jotain tärkeätä asiaa edelliselle herralle. Kun nyt huutavia ja meluavia ihmisiä juoksi samaan suuntaan, päätti Kalle pistää puodin oven lukkoon ja yhtyä yleiseen takaa-ajoon, nähdäkseen, miten seikkailu päättyisi ja voidakseen tarpeen tullen jollakin sopivalla tavalla olla joko herra Muttosen tai herra Grönbergin taikka molempienkin apuna.
Järjestyskonstaapeli n:o 3 Kekkonen nukkui toisessa poliisilaitoksemme pidätyshuoneista eli putkista, sillä hänellä oli päivystysvuoro eikä viileässä putkassa ollut kärpäsiä.
Hän heräsi siihen, että seinään jyskytettiin ulkoapäin ja useat äänet huusivat:
— Poliisit, poliisit! Eikö siellä ole yhtään poliisia?
Silloin hyppäsi Kekkonen ylös, avasi ristikkoikkunassa olevan pienen ilmanvaihtoruudun ja huusi unisena:
— Häh? Mikä on hätänä?
— Kun rosvot varastivat Riku Nikin ja Topi Pösösen polkupyörät työväenyhdistyksen pihalta!
— No ottakaa ne kiinni!
— Johan niitä ajetaankin takaa, mutta pitäisi tulla poliisejakin avuksi! huusi joku.
— Ei täällä nyt ole poliiseja, ilmoitti konstaapeli Kekkonen.
— Olethan siellä sinä ainakin! väitti maalari Tolvanen, joka oli yksi seinän jyskyttäjistä.
— Mutta minulla on tisuuri! vastasi konstaapeli Kekkonen.
— Minkä se sanoi itsellään olevan? kysyi eräs akka maalari Tolvaselta.
— Tisuurin, selitti maalari.
— Mikä se semmoinen on? tiedusteli utelias akka.
— Se on jotain virantoimitusta, sanoi maalari. — Saakelin poliisit, kun ei niistä koskaan ole apua!
Sitten lähtivät kaikki juoksemaan eteenpäin.
Mutta maalari Tolvanen oli langettanut liian ankaran arvostelun kaupunkimme valppaista ja virkaintoisista järjestyksenvalvojista. Päivystysvuorostaan huolimatta heitti näet konstaapeli Kekkonen poliisilaitoksen omiin hoteisiinsa ja alkoi juosta sinne päin, minne näki muidenkin juoksevan. Ja häneen liittyivät kaupunkimme toisetkin järjestyksen valvojat, jotka olivat olleet kalassa ja kantoivat juuri suurta, puolillaan kaloja olevaa kalavasua. He jättivät sen Lehikoisen Amantan silmälläpidon alaiseksi ja nousivat ajuri Tiihosen rattaille, jotka olivat juuri kyydinneet kotiin Svebeliuksen neidit, ja lähtivät ajamaan huikeata vauhtia Pellikkavaaran tielle.
Tomu pölysi hirmuisesti kuivalla tiellä. Huuto ja melu oli ankara.
Sitten palotornin palon ei kaupungissamme oltu kuultu sellaista elämää.
* * * * *
Maassa makaavat kuivat oksat paukahtelivat poikki, ja välistä kuului karkea sana, kun vaskiseppä loukkasi paljaan ja kipeän jalkansa risuihin tai ruohon peitossa olevien lahojen kantojen jätteisiin.
Herra Jassi Muttonen oli kyllä aluksi voittanut hieman aikaa — ja tällä kertaa niin kallista aikaa — ukko Grönbergin kömpiessä pois polkupyörärykelmästä, mutta pianpa alkoi vihollinen taas tulla lähemmäksi ja lähemmäksi, antaakseen tyttärensä kunnian ja maineen puolesta aikakautemme ankarimman selkäsaunan onnettomalle näyttelijälle.
Tällä kauhealla hetkellä kirosi herra Muttonen sen päivän, tunnin ja minuutin, jolloin hän oli suostunut Lauri Saksmanin ja Kalle Kannaksen ehdotukseen ja ottanut vetääkseen päälleen kaupungin sisukkaimman miehen vihat. Herra Muttonen olisi yksin tein kironnut myöskin neiti Maikki Grönbergin ja hänen sulhasensa, jonka puolesta hän oli tällä hetkellä mitä vaarallisimmassa asemassa, ellei samalla peloittava mätkähdys olisi keskeyttänyt hänen synkkiä katselmuksiaan.
Tämä mätkähdys ei tosin vielä osunut herra Muttosen selkään, mutta se kuului kuitenkin hyvin läheltä. Innoissaan ja kiihkoissaan huimi vaskiseppä vaimonsa hirvittävällä sukalla mäntyjen ja kuusien runkoja niiden ohi juostessaan — ehkäpä tapahtui se myöskin harjoituksen vuoksi.
Mätkis… mätkis… mätkis!
Yhä lähempänä mätkähteli.
Herra Muttonen oli kuoleman tuskassa.
Mätkis… mätkis… mätkis…!
Loppu läheni!
Herra Muttonen tiesi varmasti olevansa ruumiillisilta voimiltaan paljon heikompi mies kuin vaskiseppä, mutta päätti nyt joka tapauksessa ryhtyä vastarintaan. Mitäpä siitä, vaikka hän joutuisikin taistelussa tappiolle! Olisihan se joka tapauksessa kunniallisempaa ja helpompaa kuin tulla aivan yksinkertaisesti ja avuttomasti pieksetyksi puolikuoliaaksi… jos tuo hirmuinen ukko edes siihenkään tyytyisi.
Tehtyään tämän epätoivoisen päätöksen alkoi herra Muttonen, yhä edelleenkin juosten henkensä edestä, vilkuilla kauhistuneilla silmillään ympärilleen, nähdäkseen jonkin sopivan puolustusaseen.
Tuolla, tuolla!
Siellähän oli, muutaman kymmenen askeleen päässä, pitkä karahka. Sillä voisi hän ehkä hyvinkin pidellä puoliaan.
Pitkin harppauksin, niin pitkin kuin hänen viallinen jalkansa myönsi, juoksi hän karahkan luo ja yritti, temmata sen käteensä, mutta karahkapa olikin kiinni kaatuneessa puunrungossa, eikä irtautunut ensi otteella.
Samassa silmänräpäyksessä oli vaskiseppä herra Muttosen niskassa, kohotti hirmuisen lyömäaseensa ja iski — iski oikein olantakaa…
Luulette varmaankin, että me tästä hetkestä alkaen saamme merkitä kiertue Cangastus & Muttosen rahastonhoitajan ja toisen tukipylvään vainajien kirjoihin taikka ainakin pahasti haavoittuneiden luetteloon. Niin luuli herra Muttonen itsekin.
Mutta herra Muttosen hetki ei vielä ollut tullut. Tyhjä, pehmeä naistensukka läiskähteli vain hänen hartioihinsa.
Sillä kivi oli, vaskisepän harjoitellessa aseensa käyttöä männynkylkiin, syönyt sukan kärjessä olleen pienen reiän yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes kivi nyt hurahti metsään kuin lingosta.
Herra Muttonen oli siis pelastunut tutustumasta tuohon kiveen, mutta valitettavasti ei ukko Grönberg itse ollut lentänyt samaa tietä kuin hänen kivensä, vaan alkoi, heitettyään vaimonsa petollisen sukan maahan, leipoa, takoa ja muokata herra Muttosta nyrkeillään, jotka eivät olleet paljon kiveä pehmeämmät.
Nyt koroitti herra Muttonen äänensä ja huusi. Huusi niin paljon kuin jaksoi. Ja syytä hänellä kyllä oli huutaakin.
— Nyt… on… se… hetki tullut… jolloin minä olen saanut… sinun kirotun… niskasi… kouriini… ja nyt minä… väännän…! ähkyi ukko Grönberg, kiristäen näyttelijää niskasta hirmuisesti.
— Aa… apua! kiljui herra Muttonen.
— Etkö… sinä… pahanhengen punatukkainen… pukki… heitä… minun tytärtäni… rauhaan! ähisi ukko Grönberg, leipoen taas, varmaankin vaihtelevaisuuden vuoksi, herra Muttosen selkää.
— Aa… apua! Tappaa! huusi herra Muttonen.
Silloin kuului äkkiä ylhäältä, korkeudesta, ääni:
— Ele tappa!
Vaskiseppä Grönberg ja hra Jassi Muttonen olivat nimittäin hekin joutuneet Kelovuorelle, vieläpä melkein luonnonihmisen pesän alle, jossa maisteri Wahl parhaillaan mietti keinoja, miten päästä alas puusta.
Tavattomasti hämmästyen käänsi vaskiseppä päätään ja katsoi taivaalle.
Taivaalla ei kuitenkaan näkynyt mitään merkillistä.
— Mite te tappele? kysyi sama salaperäinen ääni uudestaan.
Vasta nyt huomasi ukko Grönberg, että puhuja oli maisteri, ja että maisteri oli puussa.
Mutta samassa ehtivät takaa-ajajat, etunenässä Riku Nikki ja Topi
Pösönen, tapahtumapaikalle.
Takaa-ajajat olivat nähneet varkaiden joutuneen kesken kaiken tappeluun ja kuulleet pieksettävän surkeat hätähuudot. Se oli takaa-ajajista tuntunut hyvin ihmeelliseltä.
Mutta vielä ihmeellisemmältä tuntui heistä asia, kun he tappelupaikalle tultuaan tunsivat piestävän punatukkaiseksi näyttelijäksi ja pieksäjän vaskiseppä Grönbergiksi.
— Sehän on näyttelijä Muttonen! huudahti Riku Nikki, joka, kuten muistamme, oli tullut tuntemaan näyttelijän kauppias Kurosen portilla pidetyssä yleisessä kansalaiskokouksessa.
— Ja tämä ukko on melkein samannäköinen kuin se ukko, joka meitä kärvensi Maijalan saunassa! huomautti Topi Pösönen, katsellen vaskiseppää mitä syvimmän ihmetyksen vallassa.
— Minkätähden ne meidän polkupyörät varastivat? aprikoi Riku Nikki.
Uutta väkeä saapui paikalle.
— Joko saitte kiinni? huusivat muutamat jo kaukaa.
— Lyökää vietäviä! kehoittivat toiset, jotka eivät myöskään vielä tienneet, ketä kiinnijoutuneet olivat.
— Sehän on ukko Grönberg? Eikös se ole ukko Grönberg? kysyivät ällistyneet tulijat, päästyään lähemmäksi.
— Siltä se näyttää! myönsivät aikaisemmin tulleet.
— Kukas se on tuo toinen mies?
— Kuuluu olevan näyttelijä.
— No voipas hitto! päivittelivät jotkut neuvottomina.
Ukko Grönberg oli ottanut taskustaan nenäliinan, repäissyt sen kahtia ja ryhtynyt sitomaan vertavuotavia varpaitaan.
Näyttelijä Jassi Muttonen istui melkein menehtyneenä mättäällä, hikoillen ja huohottaen ankarasti.
— Minkätähden sinä Grönberg sen polkupyörän varastit? kysyi eräs kierosilmäinen mies.
— Häh! Varastinko?! kiljaisi vaskiseppä.
— Niin… ka, etkös sinä sitten sitä varastanut? kysyi kierosilmäinen tyhmistyneen näköisenä.
— En! huusi Grönberg. — Sanotko sinä vielä, että minä olen varas?
— Enhän minä sitä ole sanonut! kiiruhti kierosilmä väittämään. — Minä vain arvelin, että jos sinä olisit sen muuten varastanut…
— Kyllä tämä oli oikeastaan paha asia tälle vaskisepälle, sanoi Topi
Pösönen miettiväisen näköisenä. — Paljon pahempi kuin se sauna-asia…
— Älä turise! sanoi vaskiseppä töykeästi.
— Eikä tämä ole paljon parempi asia tälle näyttelijällekään, arveli
Riku Nikki.
Nyt tulivat paikalle jo hengästyneet poliisit. Tuli myöskin Kalle
Kannas.
— Nämäkö ne ovat ne pyöränvarkaat? kysyi konstaapeli Kekkonen.
— Nämä! ilmoitti Riku Nikki.
— Älä valehtele! ärjäisi ukko Grönberg, joka oli saanut varpaansa sidotuksi ja oli taas valmis valvomaan etujaan ja oikeuksiaan.
— Eikös tämä ole se herra, joka silloin yhtenä päivänä äänesti että "ei"? tunnusteli konstaapeli Tossavainen näyttelijä Muttosta.
— Kyllä se minä olen, myönsi Muttonen, hieroskellen niskaansa.
— Joo, kyllä se se on! vahvistivat eräät mainittuun kokoukseen osaaottaneet, takaa-ajajiin liittyneet kansalaiset.
— No johan on ihme ja kumma paikka! myönsivät poliisitkin asian outouden, ja sanoivat sitten ankarasti:
— Tämä on semmoinen paikka, että sitä on lähdettävä poliisikamariin selvittelemään.
Ja poliisikamariin siitä sitten ruvettiin lähtemään. Mutta silloin kuului puusta huuto:
— Kuulka, elke menkö viele!
— Kuka siellä puussa on? kysyivät poliisit ihmeissään.
— Mine olen, majister Wahl! huusi ukko. — Peesteke minut alas!
— Maisteripahan näet on! huusivat kaupunkilaiset ihmeissään.
— Mitäs se maisteri siellä tekee? tiedustelivat poliisit ymmällä.
— Nostakaa tikapuut pystyn, ette mine peesen pois! huusi maisteri, vastaamatta kysymykseen.
— Pitäähän se päästää maisteri pois puusta, sanoivat muutamat miehet hyväntahtoisesti ja nostivat tikapuut pystyyn.
Maisteri alkoi varovasti kavuta puusta alas.
— Kuinkas maisteri sinne puuhun sitten oikein joutui? uteli konstaapeli Tossavainen.
— Eihen se teille kuulu! sanoi maisteri tikapuilta.
— No eihän se kyllä oikeastaan kuulu, senpuolesta…, myönsi konstaapeli Tossavainen. — Vaikka olisihan tuo ollut hauska tietää.
Ja sitten sanoivat poliisit:
— Jos arvoisa yleisö lähtisi nyt poliisikamariin. Tämä asia pitää selvittää ennen auringonlaskua.
— Me nimittäin lähdemme illalla pyhäksi kalaan, lisäsi konstaapeli
Kekkonen selitykseksi.
Viskaali oli tullut poliisikamariin ja oli vihoissaan, kun ei tavannut siellä yhtään sielua, ei edes päivystyskonstaapelia.
— Kyllä minä näytän niille tupenrapinat! uhkasi hän itsekseen.
Mutta juuri siinä juonitellessaan näki hän suuren kansanpaljouden täyttävän poliisikamarin pihan.
Jotain erikoista oli siis tapahtunut.
— Ei saa tulla sisään muut kuin asianomaiset! huusi konstaapeli
Tossavainen varovaisuuden vuoksi.
— Asianomaisiahan tässä kaikki ollaan! kiisti se ennenmainittu kierosilmäinen.
— Älä tolkuta! sanoi konstaapeli Kekkonen. — Odottakaa tässä pihalla.
Jos jotain tarvitaan todistajaksi, niin kyllä hänet kutsutaan sisään.
— Onhan tässä todistajia, myönsi maalari Tolvanen.
— Oo-on! On tässä todistajia ja vieraita miehiä! ylpeili väkijoukko monilukuisuuttaan.
Poliisit, hra Jassi Muttonen, vaskiseppä Grönberg sekä Riku Nikki ja
Topi Pösönen astuivat sisään.
Poliisikamarin pihalla olevat takaa-ajajat ja vieraatmiehet asettuivat istumaan mikä minnekin sekä alkoivat tupakoida ja keskustella päivän suuresta tapahtumasta.
Kului kaksikymmentä minuuttia.
Sitten ilmestyi portaille konstaapeli Kekkonen, joka kovalla äänellä kysyi:
— Onko täällä kauppa-apulainen Kalle Kannas?
— On! vastasi kysytty, joka istuikin juuri portaitten alimmalla astuimella.
— Olisi tultava sisään kuulusteltavaksi, ilmoitti poliisi.
Kalle Kannas nousi ja noudatti kutsua.
— Jopahan alkavat kuulustella vieraitamiehiä! vilkastui väkijoukko.
— Mutta kyllä tässä menee huomisaamuun, jos aikovat kaikkia kuulustella, arveli maalari Tolvanen.
Se oli kuitenkin turha pelko, sillä ketään muuta ei kutsuttu todistamaan kuin Kalle Kannas, ei edes maalari Tolvasta itseäänkään, vaikka hänen mielensä kovin tekikin.
Kalle Kannaksen todistuksella oli suuri merkitys, se kun kaikissa kohden vahvisti todeksi näyttelijä Jassi Muttosen omituisen selityksen tämän mellakan oikeasta syystä.
Ankaraa ristikuulustelua kesti lähes tunnin. Sen päätyttyä piti tutkimuksen toimittanut viskaali jylisevän puheen, jossa varsinkin näyttelijä Jassi Muttonen ja kauppa-apulainen Kalle Kannas saivat kuulla kunniansa, mutta eipä kiivasluontoinen vaskiseppäkään jäänyt osattomaksi.
Ja sitten piti viskaali toisen, lyhyemmän ja vähemmän jylisevän puheen, jossa hän, kaupunkimme arvon ja kunnian nimessä, kehoitti kaikkia läsnäolijoita sopimaan asian keskenään.
Ukko Grönberg oli aluksi hyvin vihainen, mutta vähitellen alkoi hänen tuimille kasvoilleen hiipiä jonkinlainen sovinnollista hymyä tarkoittava irvistys, jonka ilmenemiseen epäilemättä melkoiselta osaltaan vaikutti tieto siitä, ettei hänen tyttärensä kunnia ja maine oikeastaan ollut ollutkaan missään vaarassa.
Riku Nikki ja Topi Pösönen, vaikka kuuluivatkin ukko Grönbergin niin katkerasti vihaamaan puolueeseen ja vaikka olivatkin menettäneet vaskiseppää vastaan nostamansa oikeusjutun, osoittautuivat pohjaltaan hyväntahtoisiksi ja jalomielisiksi miehiksi, sillä kun ukko Grönberg oli luvannut korvata molempien polkupyörien rytäkässä kärsimät pienet vauriot, niin ilmoittivat he luopuvansa kaikista edesvastuuvaatimuksista.
— Ette te taida sitten ollakaan oikeita sosialisteja? epäili vaskiseppä, mutta Topi Pösönen ja Riku Nikki vain hymyilivät.
Kun viskaali oli saanut sovinnon aikaan, varoitti hän syyllisiä toimeenpanemasta vastaisuudessa enää samanlaista mellakkaa kaupungissamme ja ilmoitti antavansa omastakin puolestaan kaikkien enempien toimenpiteiden raueta. Poliisitutkinto oli päättynyt ja asianosaiset saivat poistua.
— Se on loppu nyt! ilmoitti konstaapeli Tossavainen pihallaoleville.
— Eikös meitä kuulustellakaan? tiedustelivat pettyneet vieraatmiehet.
— Eikä kuulustella! sanoi konstaapeli Tossavainen. — Alkakaa vain laittautua kotiin töillenne.
— Mitä töitä niitä enää on, lauantai-iltana! sanoivat harmistuneet kaupunkilaiset ja lähtivät tiehensä.
Kun vaskiseppä Grönberg, Jassi Muttonen ja Kalle Kannas astuivat ulos poliisikamarista, sanoi ukko Grönberg Kalle Kannakselle:
— Tulehan meille tänä iltana — minulla on sinulle vähän asiaa… ja tuo Maikki tullessasi.
— Niin, jos hän lähtee tämän herra Kannaksen mukaan! huomautti hra
Jassi Muttonen merkillisesti irvistäen.
— Sinä punatukkainen kanalja! sanoi ukko näyttelijälle, heristäen hänelle samalla kaikessa ystävyydessä samaa nyrkkiä, joka oli tätä kahden vieraan ihmisen rakkauden viatonta uhrilammasta vasta toista tuntia takaperin niin armottomasti löylyttänyt. — Sinä voit myöskin tulla meille tänä iltana.
— Kiitoksia kutsusta! sanoi näyttelijä kohteliaasti kumartaen. — Minä tulen tietysti ilolla, sillä onhan minulla teistä vain mieluisia muistoja!
Ukko Grönberg katseli häntä paheksuvasti ja sanoi sitten:
— Sinä olet suuri rakkari ja peijuoni, mutta tulehan nyt kumminkin.
Ja varmuuden vuoksi lisäsi hän vielä:
— Kyllä minä koetan tänä iltana olla siivolla.
— No noh, kyllä tulen, lupasi näyttelijä.
Kalle Kannas muisti samassa, että puodin ovi oli yhä lukossa, ja lähti kiireesti hoitamaan virkavelvollisuuksiaan.
Mutta ukko Grönberg alkoi äkkiä raapia niskaansa ja sanoi huolestuneena:
— Pahuus, kun jäi se eukon sukka sinne metsään!
Hra Jassi Muttonen otti taskustaan pitkän sukan ja ojensi sen vaskisepälle, sanoen vain:
— Tässä se on.
Ukko Grönberg otti sukan, vilkaisi siihen, pisti sen taskuunsa, tarkasteli pitkään hra Muttosta, pudisteli sitten päätään ja sanoi:
— Kyllä sinä olet aika vensperi!
XXVII
Ihana, säteilevä sunnuntaiaamu.
Tiesivätkö taivaan linnut, että tänään oli sunnuntai?
Varmaankin tiesivät. Miksi muuten ne olisivat virittäneet aamuvirtensä sellaisella voimalla ja sellaisella innolla? Miksi muuten olisi pihoista, kirkkopuistosta ja metsästä kaupungin reunasta tuhatääninen viserrys kohonnut taivaalle niin puhtaana, niin riemuisana?
Tunsivatko puut, tunsiko ruoho maassa, että nyt oli siunattu sabatin päivä?
Miksipä olisivat puitten lehdet muutoin niin vienosti, niin äärettömän hiljaa ja kuitenkin kuuluvasti kahisseet, miksi muuten olisi ruoho niin hurmaavan hienosti tuoksunut?
Tiesikö Tiihosen kukko, että nyt oli pyhäaamu? Tiihosen kukko tiesi sen, siitä olemme vakuutetut. Ja siksipä heläytti se sankaritenorillaan niin raikkaan ja kirkkaan aamusävelen, että se selvästi kuului Kelovuorella pesässään nukkuvan luonnonihmisen korviin ja herätti hänet.
Eikä kuitenkaan renkipoika noussut puhdistamaan Tiihosen rattaita, sillä olihan nyt sunnuntai myöskin renkipojalla.
Eikä Tiihonen noussut valjastamaan hevostaan, kapuamaan kuskipukilleen, räpsäyttämään ohjasperiä, viuhauttamaan piiskaa ja huutamaan: "i-grai musikka!" Sillä ajurillakin on joskus sabatti.
Ja silloin on sabatti myöskin ajurin hevosella. Kaunis on kesäinen, pilvetön sunnuntaiaamu kaupungissamme!
Avaat ikkunasi: et kuule mitään kolinaa kadulta. Katsahdat ulos: et näe yhtään ihmistä liikkeellä.
Mutta puut, pensaat ja ruoho maassa tuoksuvat suvivirttään, ja korkea, kuulakka sinitaivas helisee tuhansien pienten siivekästen riemuitsevaa: "Sen suven suloisuutta…"
Ei kaukana syrjäisessä metsäkylässä, ei syvällä sydänmaalla, ei saaressa merellisessä tunnu mielestämme sunnuntaiaamu niin juhlalliselta kuin kaupungissamme.
Niiden tunnelmien vuoksi, joita se sydämessämme, sielussamme ja mielessämme herättää, kannattaa meidän hikoilla yksitoikkoiset, kuumat ja kuivat arkipäivät sen pölyssä ja kävellä jalkamme kipeiksi sen epätasaisella, huonosti hoidetulla katukivityksellä, sekä sietää mielentyyneydellä sen ainaiset, pikkumaiset juorut, jotka saavat alkunsa tiesi mistä, mutta lakkaamattomana, katkeamattomana hämähäkin lankana juoksevat talosta taloon, huoneistosta huoneistoon, Kekkolan keittiöstä Makkolan makuukamariin ja Makkolan makuukamarista Kukkolan keittiöön.
Kaikki tämä matala, jokapäiväinen ja alhainen, joka on tarttunut koko olemukseemme, niin että se heltiää meistä tuskin kuolemassakaan, kaikki tuo mitätön, arvoton ja likainen tuntuu sunnuntaiaamuna olevan pyyhitty pois pienestä ja vähäpätöisestä, mutta meistä, sen asukkaista, niin rakkaasta kaupungistamme ja sen joskus säälillä mainituista, mutta useammin nauraen selostetuista sisällisistä oloista kuin rihvelitaululta jolta äiti on pesusienellä pyyhkäissyt lapsensa kömpelöt tuherrukset.
Mitäpä siitä, vaikka maanantai onkin samanlainen kuin lauantai, ja lauantai samanlainen kuin perjantai, ja ihmiset samanlaisia päivästä toiseen ja vuodesta vuoteen — mitäpä siitä! Sillä tämän kaiken vastapainoksi pysyvät myöskin meidän kirkkaat ja säteilevät, poutaiset ja pilvettömät sunnuntaiaamumme vuodesta vuoteen yhtä kauniina, yhtä puhtaina ja yhtä rauhoittavina.
Niin, Tiihosen kukko julisti osaltaan sunnuntairauhan alkaneeksi.
Mutta silloinpa alkoikin aamun kaunein hetki jo olla ohi. Sillä se on yhtä lyhyt kuin kauniskin.
Neuvoksen Arkun pihan perällä olevassa rakennuksessa narisi joku ovi, ja Sikasen akka ilmestyi näyttämölle aamupuvussaan, yllään lyhyt yöröijy ja punaraitainen alushame ja kädessään peltinen, reunoista ruostunut pesuvati, jonka hän asetti oven vieressä pihalla olevalle, vanhuuttaan harmaalle rahille, ja jonka ääreen Sikasen akan lasten nyt oli kirvelevin sydämin käytävä, saadakseen hekin osaltaan tuntea ihossaan, että nyt oli sunnuntaiaamu.
Sillä Sikasen akan lasten oli pestävä silmänsä joka sunnuntaiaamu, ja pantiin tämä suvun ulkonaista puhtautta tarkoittavan järjestyssäännön määräys täytäntöön järkähtämättömällä ankaruudella.
Mutta tänä aamuna ei sitä toimeenpantu ainoastaan yhtä ankarasti kuin ennen, vaan päinvastoin vielä ankarampanakin: tänä aamuna täytyi näiden suurimmaksi osaksi luonnollisessa vapaudessaan kasvaneiden nuorten pestä ei ainoastaan kasvot vaan myöskin kaulansa. Ja kun kaulojen viime pesemisestä oli kulunut epämääräinen, mutta joka tapauksessa melkoisen pitkä aika, ja kun huolekkaan äidin kriitillinen katse piti tarkoin silmällä tämän kiusallisen toimituksen aluksi varsin vaatimattomia tuloksia, niin ei meidän sovi suuresti kummastella sitä, jos Sikasen suvun puhdistushommat aiheuttivatkin äänekkäitä huomautuksia ja vastaväitteitä pestävien taholta ja olivat siten omansa jossain määrin hälventämään tämän kauniin aamun suloista sunnuntaitunnelmaa.
Jopa ilmestyi portailleen jarrumiehen leskikin, kaasi ämpäristä likaveden portaiden viereen, sillä hän oli jo ehtinyt suoriutua pesupuuhistaan, vieläpä pestä osan lapsensa pyykkiäkin, levitti pesemänsä vaatekappaleet portaiden kaidepuulle kuivamaan ja jäi ämpäri kädessä katselemaan Sikas-perheen suurta puhdistusta.
Kauanpa ei hän malttanutkaan pysyä äänettömänä katselijana, vaan laski ämpärin portaille ja lähti hernemaan ympäri puhuttelemaan Sikasen eukkoa.
— Huomenta taas! Kaunis päivä tulee. Onko teidätkin kutsuttu tänä päivänä Saksmanin puolelle kahville?
— Kävihän se neiti kutsumassa meitäkin, halpa-arvoisia…, huokasi
Sikasen akka ja huusi vanhimman jälkeiselle pojalle:
— Ota sukkelaan saippua ja harja ja pese kaulasi, kun korvien alla musta rinki kuin mikäkin halspanta!
— Mikähän heillä oikein lienee? tiedusteli jarrumiehen leski. —
Olisikohan nimipäivät?
— Liekö nuo nimipäivät… eikös nyt ole Magdaleenan päivä? sanoi
Sikasen akka.
— Niin, niin, Magdaleenan päivähän se onkin… vasta muistan! myönsi jarrumiehen leski. — Mutta jos olisi syntymäpäivät?
— Saattaa olla syntymäpäivät, murahti Sikasen akka. — Sittenpähän tuon kuullee…
— Siellä on leivottu ja siellä on paistettu, niin että meille asti on vehnäsen haju tuntunut, kertoi jarrumiehen leski — Ja koko tämän pihan väki on kutsuttu päiväkahville, Nahka-Paapan joukkokin. Lienevätkö kutsuneet vielä muitakin vieraita…
Yhä korkeammalle nousi aurinko. Kaupunkimme oli herännyt. Pyhäpukuisia ihmisiä alkoi näkyä kaduilla jokusia.
Jo kajahtivat vanhan, rakkaan temppelimme kellojen tutut äänet. Kaupunkilaiset täyttivät kirkon ääriään myöten. Sillä olihan nyt ihana suvinen sunnuntai ja kuulutettaisiinhan nyt neiti Fanny Margareta Svebelius ja kauppias Jaakkola ensimmäisen kerran kristilliseen avioliittoon.
Heleänä tulvi kirkon avatuista ikkunoista sinitaivaalle tuo kaunis:
"Jo joutui armas aika…"
Eikö kunnon pastorimme tänään saarnannut paremmin kuin koskaan ennen, sydämellisemmin ja lempeämmin kuin milloinkaan? Vai tuntuiko se vain siltä?
Ja eikö Pastorinniemen neiti näyttänyt nuoremmalta ja kauniimmalta kuin ennen? Varmasti! Näimmehän me sen kaikki. Emmehän me muuta katsoneetkaan kuin häntä, ja tietysti myöskin kauppias Jaakkolaa, joka nuorekkaana ja tanakkana istui hänen rinnallaan etupenkissä. Sillä kauppias Jaakkola tahtoi kunnioittaa synnyinkaupunkinsa vanhaa perinnäistapaa, jota vastaan ei vielä kukaan ollut rikkonut, ja olla kirkossa, etupenkissä, sinä sunnuntaina, jolloin hänen ja hänen morsiamensa nimi ensi kerran saarnatuolista lausuttaisiin.
Ja kun se hetki tuli, niin huomasitteko, panitteko merkille sen omituisen kohauksen, joka juuri silmänräpäystä ennen ikäänkuin kulki yli kirkon, ja sitä seuranneen tavattoman hiljaisuuden, jossa ei hengähdystäkään kuulunut, ennenkuin pappi oli lukenut kuulutuksen sanat loppuun asti!
* * * * *
Jumalanpalvelus oli päättynyt. Alkoi sunnuntai-iltapäivä.
Rehtori Peranderilla oli pieni juhlallisuus, jossa olivat saapuvilla kauppias Jaakkola morsiaminensa, ukko Saksman, Lauri Saksman, varatuomari Sakkamaa ja neiti Martta Saksman, kauppias Kuronen rouvineen ja heidän tyttärensä Anni, ja jossa tilaisuudessa rehtori Perander, istuttuaan hetken aikaa miettiväisenä, koputti äkkiä lasin reunaan, nousi hiljaisuuden vallitessa seisomaan ja piti niin kauniin puheen neiti Kurosen ja varatuomari Sakkamaan kihlauksen johdosta, että ukko Saksmanillakin, Laurin ilmoituksen mukaan, oli vedet silmissä, mitä sitten muilla! Ukko Saksman oli kyllä myöhemmin koettanut väittää tämän tiedon, mikäli se hänen silmiään koskee, jyrkästi perättömäksi, mutta hänen suureksi mielipahakseen ei kukaan ole välittänyt hänen vastaväitteistään.
Tähänpä voisikin kertomuksemme sopivasti, säädyllisesti ja kauniisti loppua, ellei meidän velvollisuutemme olisi kertoa, mitä tiedämme kirjailija Kauno Tuulosesta ja kiertue Cangastus & Muttosen toimeenpanemasta suuresta näytelmällisestä iltamasta seurahuoneellamme. Sääliväisyydestä lukijaamme kohtaan — jonka kauniin tunteen huomaamme häpeäksemme heräävän meissä vasta kertomuksemme lopussa — emme tahdo millään tavoin kuvata hra Tuulosen mielialaa niiden kahden päivän aikana, jotka neiti Kuronen oli tuominnut hänet odottamaan vastausta kosintaansa.
Mainitsemme vain, että hra Tuulonen kahden unettoman yön jälkeen tuli siihen lohdulliseen vakaumukseen, että neiti Kurosen aikomus on kaikesta päättäen antaa hänelle myöntävä vastaus niiden kaupunkimme seuraelämässä kauan loistavina muistossa pysyvien tanssiaisten aikana, joilla kiertue Cangastus & Muttosen suuri näytelmäilta tultaisiin lopettamaan.
Hänen tultuaan tähän vakaumukseen, heräsi hra Tuulosen mielessä syvä harrastus iltamavalmistuksia kohtaan, ja hän lähti seurahuoneelle katselemaan niitä. Rakennusmestarikunnan ydinjoukko oli jo kokoontunut sinne heti kirkkoajan jälkeen valmistelemaan itseään oluenjuonnilla illan suurenmoista voimainkoetusta varten. Se pysyi kuitenkin eräässä syrjähuoneessa, hyräillen vain hiljakseen, mutta mikä melu ja pauhu juhlasalissa, jossa laitettiin suurella kiireellä kuntoon kraatari Aapelin tupaa! Mikä huuto ja hälinä, mikä juokseminen ja töytäileminen, mikä naputus, kolkutus ja koputus!
Ja kaiken kaaoksen keskellä seisoi teatterinjohtaja Cangastus tyynenä, ylevänä, varmana ja rauhallisena kuin kuningas, antaen lyhyet, täsmälliset määräyksensä leuka vasten kaulaliinaa painettuna ja syvällä, vaikuttavalla rintaäänellään, jota ei kenkään voinut vastustaa, kaikkein vähimmän neiti Leijanen, joka tuon tuostakin vaipui haaveillen katselemaan tuota miehekästä ilmestystä.
Hra Tuulonen huomasi tämän kaiken, ja vaikka hän ei ollutkaan mitään niin hartaasti toivonut kuin sellaista onnenpotkausta, joka erottaisi hänet neiti Leijasesta ilman mitään raatelevaa ja järisyttävää kohtausta, niin tunsi hän kuitenkin tällä hetkellä jonkinlaista vastenmielisyyttä näyttelijä Cangastusta kohtaan.
Sellaisia olemme me miehet… ikävä kyllä. Kuka etsii maasta ensimmäisen kiven, heittääkseen sillä kirjailija Kauno Tuulosta tässä suhteessa? Meillä ei ainakaan ole siihen halua — eikä oikein rohkeuttakaan. Herra Tuulonen hylkäsi todellisella sankaruudella rakennusmestarien hartaat ja vilpittömät esitykset ja lähti takaisin asuntoonsa.
XXVIII
Kauno Tuulonen näki heti sisääntultuaan pöydällään suljetun, hienolla naisen käsialalla hänelle osoitetun kirjeen, jonka Saara, palvelijatar, oli pistänyt pöydälle kirjailijan poissa ollessa.
Hra Tuulonen kokosi rohkeutensa ja avasi kuoren hieman vapisevin käsin.
Sieltä putosi pöydälle toinen, aivan pieni, valkoinen nimikorttikuori.
Sen sisällä oli kaksi nimikorttia. Toisessa oli nimi Anni Kuronen.
Toisessa Otto Sakkamaa.
Kun kirjailija vähitellen oli alkanut tointua ensi huumauksestaan, huomasi hän pöydälle pudonneen jotain muutakin tuosta kirjekuoresta, jota hän heilutteli koneellisesti kädessään.
Se oli valokuva.
Kauno Tuulonen tuijotti siihen ällistyneenä.
Mitä tämä oli?!
Valokuvassa näkyi louhikkoista rantaa ja vähän vettä. Eräällä kivellä istui kirjailija Kauno Tuulonen, suudellen neiti Julia Leijasta. Molempien kasvot näkyivät niin selvästi, ettei mitään epäilystä henkilöihin nähden voinut olla olemassa…
Viisi minuuttia myöhemmin kirjoitti hra Tuulonen herrasväki Kuroselle lyhyen jäähyväiskirjeen, jossa kiitti herrasväkeä hänelle osoittamastaan ystävällisyydestä ja ilmoitti matkustaneensa pois paikkakunnalta.
Sitten hän puki ylleen päällystakin, pani hatun päähänsä, otti pienen matkalaukun käteensä ja lähti.
Niin me ainakin luulemme hänen lähtönsä tapahtuneen. Kukaan talon asukkaista ei nimittäin ollut sitä huomannut. Ensimmäisen laivan piti lähteä seuraavana yönä kello kahden aikaan. Kirjailija meni laivaan ja tilasi itselleen hyttipaikan.
* * * * *
Iltama seurahuoneella onnistui suurenmoisesti. Suurenmoisesti! Siellä oli koolla kaupunkimme koko parhaimmisto. Varatuomari Sakkamaa piti lennokkaan puheen isänmaalle. Valtaavia suosionosoituksia! Näyttelijä Cangastus lausui vaikuttavasti runon "Sua lemmin!" Suuria suosionosoituksia!
Sitten seurasi näytelmäkappale "Kihlaus".
Sen esityksessä sattui muuan pieni kommellus, jota me, totuuden nimessä, emme voi vaitiollen sivuuttaa.
Vastoin ankaria varoituksia ja nimenomaisia, juhlallisia lupauksia oli Jooseppi, parturi Jönsson, näet pahasti päissään ja takerteli kiusallisesti osassaan. Lopuksi hän pysähtyi kokonaan eikä saanut selvää Illikaisen pojan kuiskauksista, vaikka ne kuuluivat salin perälle asti. Silloin kauhistunut rakennusmestari Illikainen, joka istui ensimmäisellä tuolirivillä ja osasi Joosepin osan ulkoa, tahtoi auttaa Jooseppia ja sanoi jokseenkin kuuluvalla äänellä paikaltaan ne sanat, joihin Jooseppi ei päässyt kiinni.
Parturi Jönsson, kuullessaan jotain sanottavan katsomosta, kumartui eteenpäin, katsoa pöllötteli yleisöön ja änkytti:
— E-ettäs… mitä?
Silloin astuivat kraatari Aapeli ja Herrojen-Eeva päättäväisesti sisään ennen vuoroaan ja jatkoivat näytelmän suoritusta, antamatta Joosepille enää tilaisuutta häväistä itseään ja teatteriseuruetta. Kaikki sujui nyt erinomaisesti.
Kirjailija Tuulonen oli hämärän tultua lähtenyt viimeisen kerran kävelemään kaupunkimme kaduille, joilla hän ei enää koskaan elämässään tulisi tämän illan jälkeen kävelemään, seurahuoneelle päin.
Hän pysähtyi erään sivuhuoneen ikkunoiden alle.
Huoneessa viettivät rakennusmestarit juhlailtaa laulaen. Mutta he eivät laulaneet enää Kauno Tuuloselta oppimaansa "Eipä meittiä", vaan uutta, viisivärssyistä laulua, jonka hra Jassi Muttonen oli heille opettanut.
Ikkunat olivat auki, ja kirjailija ehti kuulla laulun viimeisen värssyn:
"Kun vihdoin päättyy päiväntyö.
Ja lähdönhetki täältä lyö.
Niin sukukunta sureva
Mun etsii testamenttia.
Se sisältää, kun avataan:
Tee työ ja opi pelaamaan!"
Hra Tuulonen, joka oli tosin tehnyt työn, mutta ei ollut osannut pelata, kääntyi takaisin laivalle.
Kesäyön hämäryys peittää kaupungin, mutta seurahuone säteilee valomerenä, josta kuuluu äänekäs puheen sorina, lasien kilinä, nauru, laulu ja kaupunkimme V.P.K:n torvisoittokunnan sävelet sekä tanssin jytinä. Johtaja Cangastus tanssii neiti Leijasen kanssa, varatuomari Sakkamaa luonnollisesti Anni Kurosen kanssa, kauppias Jaakkola yhtä luonnollisesti enimmäkseen tietysti Fanny Svebeliuksen kanssa, mutta tanssittaa myöskin Anna Peranderia sekä Martta Saksmania, joka viimemainittu valloittaa yhdellä vilauksella kaikkien kaupungin poikamiesten sydämet. Kalle Kannas tanssittaa ainoastaan Maikki Grönbergiä, mutta punatukkainen ystävämme hra Jassi Muttonen tanssittaa ilman erotusta jokaista, jolla on hameet yllä. Ja niin omituiselta kuin se kuuluneekin, niin väittävät hänen tanssittamansa, että hra Muttonen oikeastaan tanssii kaikkein parhaiten koko joukosta. Vaikka hän käveleekin vähän ontuen. Maikki Grönbergiä tanssittaa hän kuitenkin useammin kuin muita.
Eikä ukko Grönberg iske häntä sukalla, johon on kivi pistetty, vaikka näkeekin tyttärensä tanssivan punatukkaisen näyttelijän kanssa. Meidän rehti vaskiseppämme on nyt rauhallisemmissa puuhissa ja keskustelee runsailla nautintoaineilla lastatun pöydän ääressä Riku Nikin ja Topi Pösösen kanssa ikuisen rauhaa ehdoista.
Sivuhuoneista kuuluu rakennusmestarien laulu, kaikuen joskus voimakkaasti yli soiton ja tanssin jytinän. Ja jokainen värssy päättyy mahtavaan säkeeseen:
"Tee työ ja opi pelaamaan!"
Mutta äkkiä puhkeaa koko iltamayleisö eläköönhuutoon, niin järisyttävään, että kattokruunujen liekit alkavat lepattaa ja ällistyneet rakennusmestarit juoksevat salin ovelle katsomaan, mitä on tekeillä.
Vahvasti punoittava ukko Grönberg on vain temmannut kainaloonsa sosialidemokraattisen ammattiosaston sihteerin Riku Nikin ja tanssittaa häntä ympäri permantoa…
End of Project Gutenberg's Tee työ ja opi pelaamaan, by Ilmari Kivinen