— Tuulonen, kirjailija.
Kuullessaan herra Tuulosen arvonimen näytti rakennusmestari Retunen tulevan mieluisasti yllätetyksi ja selitti kovasti anteeksipyydellen, että hänen tarkoituksensa oli ollut pyytää herra kirjailijaa samaan pöytään.
— Mutta mitä nämä toiset herrat…?
Toiset herrat, jotka olivat kuunnelleet keskustelua, ilmoittivat meluten herra Retusen esiintuoneen koko pöytäseuran yksimielisen ja hartaan toivomuksen.
Koska kirjailija Tuuloselle oli aina erittäin mieluista päästä rahakkaiden ja alkoholipitoisten juomien nauttimista harrastavien kansalaisten seuraan, niin ei hän tehnyt mitään esteitä.
Rakennusmestareilla puolestaan ei ollut katumisen syytä, sillä kun heidän melkoisesti rajoitettu pöytälauluvarastonsa oli lopussa, opetti kirjailija heille uusia, kerrassaan erinomaisia.
Mennessään kello yhden aikaan uimaan pysähtyi rehtori Perander seurahuoneen kohdalla kuuntelemaan pienemmästä ruokasalista lainehtivaa melua. Siellä veteli rakennusmestarikuoro äsken oppimaansa, sittemmin kansanlauluksi muuttunutta veisua:
"Eipä meittiä.
Ei piru saa.
Taivaassa meitill' on torpanmaa".
Ja bassot vakuuttivat möristen:
"Piru ei saa.
Ja eikähän se saa,
Kun taivaassa meitin on torpanmaa".
V
Jaakkola saapui tervehtimään vanhaa tuttavaansa ukko Saksmania.
Ukko Saksmania ei meidän tässä tarvitse tarkemmin esitellä, sillä hän on juuri se sama valkopartainen, kyömynenäinen kunniavanhus, joka edellisessä luvussa istui musikaalisten rakennusmestarien pöydässä puheenjohtajan paikalla.
Siihen oli hänellä täysi oikeus, sillä hän oli ensiksikin rakennusmestariyhdistyksen kunniajäsen ja toiseksi saman arvoisan yhdistyksen kunnioitettu puheenjohtaja. Aluksi oli hieman epäröity, voitaisiinko miestä, joka ei itse ole rakennusmestari, valita rakennusmestariyhdistyksen päämieheksi, mutta ukko Saksman iski silloin nyrkkinsä pöytään ja ilmoitti maatilanomistajana ollessaan rakennuttaneensa kartanoon hyvän, ensiluokkaisen ja ihka uudenaikaisen kivinavetan.
— Kuka teistä, herrat yli-insinöörit, kykenee rakentamaan ensiluokkaisen kivinavetan? oli ukko Saksman kysynyt musertavan ivallisesti.
Nöyryytetyt rakennusmestarit olivat luoneet katseensa seurahuoneen lattiaan ja valinneet ukko Saksmanin puheenjohtajakseen. He olivat hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, sillä ukko Saksman, joka vielä vanhoilla päivilläänkin oli terävä kuin partaveitsi, ajoi rakennusmestarien lukuisat ja monesti erinomaisen sotkuiset talonkauppajutut kolme kertaa huokeammalla kuin kaupungin asianajajat ja muut tuomarismiehet, jotka ukko Saksman sitäpaitsi useinkin armottomasti höyhensi.
Tultuaan siihen notkoselkäiseen, maahan vajoavaan taloon, jota sanottiin Arkuksi, meni Jaakkola sisään portista, tarkasteli pihassa olevaa hernemaata, astui sisään ensimmäisistä rapuista ja koputti.
— Sisään!
Jaakkola huomasi tulleensa pieneen keittiöön, josta nuori, veikeä tyttö, silminnähtävästi ukko Saksmanin tytär, ohjasi hänet kamariin. Siellä otti hänet vastaan Lauri Saksman, ja kun Jaakkola oli esittäytynyt tälle kunnon miehelle, selitti Saksman nuorempi:
— Isä on jossain rakennusmestarien kanssa — luultavasti seurahuoneella — mutta tulee kai pian. Ukko ei tosin enää juuri paljon ryyppää, on tullut varovaiseksi, kun ikääkin on karttunut jo paljonlaiseen, mutta hän on niin kaikki kaikessa tämän kaupungin rakennusmestareille, etteivät ne osaa edes lasia kallistaa, ellei ukko ole mukana.
— Täällä onkin paljon rakennusmestareita, sanoi Jaakkola.
— Onhan niitä, myönsi nuorempi Saksman, tappaen ikkunasta sisään lentäneen kärpäsen suoraan lennosta ja jatkaen tämän taidonnäytteensä jälkeen: — Oikeastaan ne ovat vain tavallisia talonomistajia, mutta joku niistä keksi ensin itselleen rakennusmestarin arvonimen, ja toiset seurasivat heti esimerkkiä. Varsinaisia rakennusmestareita on kaupungissa vain kaksi, ja erotukseksi rakennusmestariyhdistyksen jäsenistä rupesivat he nimittämään itseään arkkitehdeiksi.
Sitten ilmaisi nuori mies olevansa rakennusmestarien kruununperillinen ja valmistautuvansa siihen tärkeään tehtävään, joka häntä odotti, oleskelemalla kotonaan viisaan levossa, ryöväriromaaneja lukien ja kärpäsiä tappaen, jossa viimemainitussa urheilussa hän vakuutti saavuttaneensa erinomaisen taidon. Kuultuaan, että Jaakkola aikoi ostaa itselleen talon, hän sanoi:
— Siinä suhteessa ette voi saada parempaa neuvonantajaa ja apulaista kuin isä-ukko on. Hän tuntee tämän kaupungin talot paremmin kuin omat taskunsa.
Samassa tulikin sisään ukko Saksman. Hän käveli vielä pää pystyssä ja silmät kirkkaina, ja lukuunottamatta sinipunertavaa könkönenää oli hänen kasvoillaan hyvä väri.
Hän puristi voimakkaasti Jaakkolan kättä ja sanoi:
— Olet ollut kauan poissa!
— Olenhan minä, myönsi vieras.
— Ukko Saksmania on sen ajan kuluessa monessa liemessä keitetty, mutta ukko on vielä ukko! sanoi vanhus, heittäytyen istumaan keinutuoliin ja alkaen kiivaasti keinua. — Vielä ei ole ukon selkää notkistettu, vaikka seurapiiri onkin sitten viimenäkemän ehkä tullut hieman sekalaisemmaksi. Kuinka sinua on onnistanut?
— Noh, kohtalaisesti, kiitos kysymästä.
— Miljoona?
— Vähemmän.
— Satatuhatta?
— Enemmän.
— No niin, enempää ei minun tarvitse tietääkään. Kaupungilla kerrottiin, että sinä olet kerännyt itsellesi miljoonan. En sitä uskonut, — arvelin puoletkin riittävän — ja lisäsin siitä syystä omasta puolestani toisen miljoonan. Niin että sinä olet nyt kahden miljoonan mies. Rakennusmestariyhdistys, joka tapansa mukaan oli jonkinverran väkijuomien liikuttama, olisi valinnut sinut heti kunniajäsenekseen, mutta kun otaksuin, ettet ehkä erikoisemmin välittäisi tuosta kunniasta, sain sen tällä kertaa ehkäistyksi. Mutta yhdistyksemme ovet ovat sinulle avoinna, ne ovat sinulle selkosen selällään… ha ha ha!…
Vanhus räjähti kauheaan nauruun, niin että keinutuoli natisi liitoksissaan.
Saksmanilta lähdettyään käveli Jaakkola jonkin aikaa kaupungilla, ennenkuin palasi rehtori Peranderin asuntoon. Hän mietti mielessään äskeistä vierailuaan ja hänen täytyi myöntää, ettei hän nuorempaan Saksmaniin nähden ollut oikeastaan tullut hullua hurskaammaksi. Ukko oli entisellään, vuodet eivät tosiaankaan olleet näkyneet hänen selkäänsä notkistaneen, mutta pojasta ei saa selvää, onko hän kala vai lintu, suuri filosoofi vaiko suuri lurjus ja laiskajaakko. Missään tapauksessa hän ei ollut mikään tusinaihminen.
— Mutta tyttö oli vietävän nätti! ajatteli Jaakkola lopuksi. —
Mistähän on semmoinen huuhkaja kuin ukko Saksman moisen tytön saanut?
Jaakkola oli saapunut kaupungin vanhan kivikirkon luo, johon häntä liittivät monet lapsuudenmuistot. Kirkkomaan portti oli lukossa, jonka johdosta hän kiersi kirkon takana olevaan pieneen puistikkoon ja istahti penkille puitten siimekseen katselemaan leikkiviä lapsia.
Hiekkaläjällä istui pari valkotukkaista poikaa syvämietteisesti keskustellen. Toisella pojalla oli yllään punaiset uimahousut, toinen oli aivan alasti, sillä hän oli, merkillistä kyllä, ripustanut housunsa kuivamaan syreenipensaan oksalle.
— Sinun isäsipä ei ole rakennusmestari, sanoi housuton poika.
Punahousuinen mietti kauan tätä surullista, mutta nähtävästi kieltämätöntä asianhaaraa. Sitten keksi hän sopivan vastauksen.
— Sinun isälläsipä ei ole suurta sikaa.
— Eihän sinunkaan isälläsi ole, väitti housuton.
— Onpas! noin iso sika!
Punahousuinen levitti laihat käsivartensa. Housuton oli lyöty.
Ja nauttien täysin siemauksin voitostaan huudahti punahousuinen haaveillen:
— Sitten se meidän iso sika tapetaan jouluksi ja me saamme sianpaistia!
Äänettömyys. Housuton kaiveli hiekkaläjää murheellisen näköisenä. Mutta äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat:
— Meilläpä on koira, Musti!
— Entäs sitten? kysyi punahousuinen, joka ei näyttänyt ymmärtävän, mihin toinen tähtäsi.
— Me tehdään Mustista paistia jouluksi ja syödään Musti!
Tämä näkökohta saattoi toisen aluksi hämilleen. Pian hän kuitenkin äkkäsi:
— Tepä kuolette, jos syötte koiranlihaa!
Housuton oli nyt kuitenkin ilmeisesti voitonpuolella tässä väittelyssä ja huudahti:
— Jos me kuolemme, niin sitten me pääsemme taivaaseen!
— Oikein, poikani, pidä sinä vain puoliasi! sanoi Jaakkola, joka oli hyväksyvästi kuunnellut housuttoman esittämiä väitteitä.
— Täälläkö sinä setä leikit pikkupoikien kanssa! sanoi Anna Perander, joka tuli puistikon poikki yllään keveä kävelypuku ja olkihattu. — Odotimme sinua isän kanssa kahville, mutta sinua ei näkynyt eikä kuulunut.
— Kuule, poika, pane housut jalkaasi, kun naisväkeä tulee! sanoi Jaakkola alastomalle pojalle. — Pistäysin tuolla ukko Saksmania tervehtimässä.
— Vai niin, sanoi Anna. — Ukko on kai entisellään? kysyi hän sitten välinpitämättömällä äänellä.
— Entisellään oli. Ja taitaa entisellään pysyäkin loppuun asti.
Hänellä on hyvin miellyttävä tytär, mikä hänen nimensä taas olikaan?
— Martta. Onhan hän kyllä miellyttävä tyttö.
— Tunnetko häntä tarkemmin?
— Olimmehan me samoilla luokilla tyttökoulussa.
— Seurustelette kai yhä edelleenkin ahkerasti keskenänne?
— No, eipä juuri… isä ei pidä Saksmaneista, vastasi Anna vältellen.
Anna Perander ja Jaakkola lähtivät kävelemään kotia kohti. Aurinko alkoi tehdä laskuaan ja miljoonat hyttyset tanssivat sen kultaisissa säteissä iltatanssiaan. Lehmät oli tuotu kaupungin laitumelta ja melkein jokaisesta pihasta kuului karjan kellojen kotoinen kilkatus ja kalkatus.
Sepän- ja Kellonsoittajankadun kulmassa tuli heitä vastaan omituisen näköinen pitkä mies yllään kulunut, mutta huolellisesti harjattu puku. Hänellä oli jonkinlainen hunningolle joutuneen Mefiston piikkipartainen naama, suuret kravunsilmät ja hieman kiero nenä. Hän käveli yksin, kädet seläntakana, päätään keikutellen, mutisten jotain puoliääneen ja salaperäisesti naurahdellen. Anna Peranderin ja Jaakkolan kohdalle tultuaan hän säpsähti, muuttuen samalla silmänräpäyksessä vakavan ja tärkeän näköiseksi, käänsi päänsä poispäin, kurotti kaulaansa ja venytti leukaansa, kuin olisi hänellä ollut kaulassaan paisuma, joka kaulukseen sattuen tuotti hänelle kipua. Samalla hän kohenteli kalvosimiaan ja astui jäykkänä muutamia askelia.
Jaakkola ei voinut olla katsahtamatta taakseen ja ennätti parhaiksi huomata jännityksen taas ikäänkuin laukeavan omituisen herran kasvoilta ja hänen jatkavan matkaansa polviaan hieman notkutellen, hyräillen jotain ja vasemmalla kädellään salaa tahtia lyöden.
— Kuka hän oli? kysyi Jaakkola.
— Tehtailija Takkulan poika. Isä kuoli, jättäen jälkeensä suuren omaisuuden, lähes puoli miljoonaa. Poika muutti heti kaikki rahaksi ja lähti Parisiin. Kahdeksaan vuoteen ei hänestä kuulunut muuta kuin joskus kaukaista humua. Sitten hän ilmestyi kerran kotimaahansa pennitönnä ja tuollaisena kuin hänet näit. Sukulaiset pitävät hänestä nyt huolta. Mitä kaikkea hänelle lienee Parisissa tapahtunut, sitä ei kukaan tiedä, mutta rahoistaan hän siellä ainakin pääsi — ja vähästä järjestään.
— Hänet olisi hirtettävä! sanoi Jaakkola.
VI
Kaupungissamme ja tässä kertomuksessamme "Arkun" nimellä tunnetun talon pihamaalla telmivät lapset hernemaassa, ja jarrumiehen leski ilmestyi huoneistonsa ovelle, kiljuen:
— Pääsettekö pois, kakarat, sieltä hernemaasta! Sotkevat riettaat nuo muutamat vaivaiset herneenvarret… ei annettaisi köyhälle edes niistäkään iloa!
Nahka-Paapa kömpi pihan poikki keppinsä varassa ja itsekseen mutisten.
— Menkää, Paapa kulta, ajamaan pois nuo hävyttömät pennut tuolta hernemaasta, rukoili jarrumiehen leski mairitellen Nahka-Paapaa. — Menkää nyt, Paapa kulta, kun teillä on noin vahva keppikin. Eivätkö liene jo sotkeneet Paapankin herneitä viimeistä vartta myöten! lisäsi hän sitten viekkaasti, saadakseen Nahka-Paapan omasta kohdastaankin innostumaan asiaan.
Nahka-Paapa vihasi pihanperäläisten lapsia sammumattomalla vihalla, joten jarrumiehen lesken ehdottama tehtävä ei ollut hänelle suinkaan vastenmielinen. Keppi pystyssä hän hyökkäsi hernemaahan nopeudella, jollaista ei olisi odottanut hänen ravistuneilta liikuntovälineiltään.
Puoli tusinaa likaisia, resuisia lapsia, jotka kuuluivat pihan perällä asustavan Sikasen huonekuntaan, pakeni parkuen hernemaasta, josta näkyi Nahka-Paapan harmaa, lahoa kantoa muistuttava pää ja sen yläpuolella heilahteleva ryhmysauva.
Lasten huuto ja kiljunta kutsui näyttämölle Sikasen akan. Hän ilmestyi eräälle ovelle siinä hökkelirivissä, joka käsitti ulkohuoneet ja pihanperäläisten asunnot.
— Mitä se Nahka-Paapa lapsiraukkoja ajelee! huusi Sikasen akka vihaisella äänellä ja nyrkkiään heristellen.
— Pitäkää kurissa pentunne älkääkä päästäkö niitä hernemaahan pahojaan tekemään! neuvoi jarrumiehen leski. — Ei ole kohta yhtään herneenvartta pystyssä, kun nuo teidän elävät siellä kaiket päivät sotkevat!
— Kuka siellä on sotkenut! huusi Sikasen eukko. — Katsokaa nyt itse, mitä jälkeä tuo teidän Nahka-Paapanne tekee! Syytetään sitten köyhän lapsia, kun ensin usutetaan tuo ukonrähjä hävityksen tekoon!
Sikasen eukko oli tavallaan oikeassa, sillä Nahka-Paapa teki tosiaankin ikävää jälkeä hernemaassa, kompuroidessaan pitkin penkkejä ja kompastuessaan niihin vähän väliä.
— Tulkaa jo pois, Paapa kulta! huusi jarrumiehen leski.
Ukko Saksman oli ilmestynyt portailleen ja näytti suuresti nauttivan tapahtumasta ja siihen liittyvästä ajatustenvaihdosta.
Nahka-Paapa kömpi esiin hernevarsikosta kuin mikäkin tonttu, mutisten ja mutisten.
— Aina ne vain vainoovat lapsiraukkoja… ei se köyhän lapsi saisi leikkiäkään… tulkaa sisään lapsikullat! mankui Sikasen eukko. — Älkää itkekö, lapsiraukat, tulkaa sisään niin saatte äidiltä voileipää!
— Kuka heitä tässä on vainonnut, mutta mitäs ette ensinkään pidä kurissa puoskianne! huusi jarrumiehen leski.
— Väy väy väy! huusivat lapsiraukat.
— Tuolla tavalla näet vänkyttävät vanhemmille ihmisille vasten silmiä! vetosi jarrumiehen leski ukko Saksmaniin, mutta viimemainittu nauroi vain täyttä kurkkua.
— No nythän se kuuluu sen entisen Jaakopsonninkin poika tulleen takaisin Amerikasta? tiedusteli jarrumiehen leski ukko Saksmanilta.
— Tulihan se, myönsi ukko, pyyhkien naurunkyyneleitä poskiltaan.
— Tuo Hilda Laine kertoi, että oli se amerikkalainen jo teilläkin käynyt?
— Kävihän se, sanoi ukko, sytytellen sikariaan ja istuutuen portaille päivää paistattamaan.
— Hölyävät näet kaupungilla, että sillä olisi viisi miljoonaa… tietääkö herra Saksman, onko siinä mitään perää?
— Valetta se on! sanoi ukko.
— No sitähän minäkin sanoin, innostui leskiakka. — Mistä ne semmoiset rikkaudet yhdelle ihmiselle tulisivat! Eihän sillä Takkula-vainajallakaan kuulu olleen niin paljoa, vaikka oli semmoinen pohatta?
— Niin, valetta se on, toisti ukko Saksman rauhallisesti, pöllytellen paksuja savuja. — Saatte sanoa minun vastuullani kenelle tahansa, joka niistä Jaakkolan miljoonista puhuu, ettei hänellä ole päälle kahden miljoonan.
— Vai ei ole kuin kaksi… no sitähän minäkin. Mutta onpa sitä siinäkin… on maar sitä siinäkin yhdelle miehelle, niin… kun ei näet kuulu rouvaakaan olevan.
— Eihän sillä ole rouvaa eikä perillisiä, todisti ukko Saksman.
— Voi, voi, vai ei ole perillisiäkään! Sitähän ne akat nyt puhuvat tuolla pyykkihuoneella, että kenenkähän se ottaa… totta kai se nyt rouvan ottaa, kun kerran on tänne tullut?
— Se on tietty, sanoi ukko. — Mitäs varten hän sitten olisi tänne tullut!
— No ihan niin justiinsa, ihan niin justiinsa, aivan kuin minun suustani! Mitäs varten hän sitten olisi tänne tullut — niin — ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla, minä teen hänelle avun, joka on hänelle sopiva, sanotaan sanassakin. Ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla — niin — ja yksinänsä on ihminen, vaikka hän olisi miljooniensakin parissa… ei ole rahalla sielua — niin — ja kuka sitten perii kaiken sen, mitä hän vieraalla maalla on koonnut? Tuntemattomille ihmisille menee, kun hänestä kerran aika jättää — niin — ja kuolla täytyy hänenkin, ei auta — ei auta meitä rikkaus eikä miljaardit eikä biljaardit, kuolla pitää vain, ja sitten: mihinkä jää sult' rikkaus, maailman paha prameus, kun mato silmääs' kaivaa, ja perkel' sieluus' vaivaa? — niin…
Jarrumiehen leski pysähtyi vetämään henkeä ja kuivaamaan silmiään esiliinan nurkkaan, ja tätä pysähdystä käytti ukko Saksman hyväkseen kysyäkseen:
— Onkos siitä kuulunut, ketä ne arvelevat sille Jaakkolalle rouvaksi?
Akka oli taas heti asiassa kiinni:
— Onhan sitä kuulunut ja onhan sitä puhuttu ja tuumattu monelta kantilta — niin — ja sitähän ne kuuluvat useimmat arvelevan rakennusmestari Relanterin leskeä, kun se on niin rikas ja muutenkin vielä näyttävä ihminen ja säätyläisen tytär — niin — "immeiset immeisii naipi, rengit, piiat toisiaan", sanottiin minun kotipuolessani ennen vanhaan, ja kyllä se tavallisesti paikkansa pitää… Ja olisihan se sitten se apteekkarin leski, vaan huolineeko tuo semmoinen miljuneeri hänestä, kun sillä on, sillä apteekkarin leskellä, semmoinen pahannäköinen näppylä nenässä, ja ihminen näkee sen kuin silmäin edessä on — niin — ja eivätkö liene senkin apteekkarin lesken sadattuhannet huvenneet lapsia kouluuttaessaan — paikattuja paitoja ja muita alusvaatteita kuuluu pyykissäkin olevan, ja näinhän minä sen itsekin, kun heidän vaatekoriaan tuolla pyykkihuoneella vähän kaivelin — ja joka toinen sukka oli parsittu — niin — antaisivat köyhille, jos kerran semmoisia rikkaita ovat kuin miltä tahtovat näyttää… eiväthän ne ennen ole tämän kaupungin rikkaat ja mahtavat parsituissa kulkeneet — niin — ja varsinkin se semmoinen näppylä nenässä, kun on kuin mikä karpalo. Minä sanoin että ei, ei tule se tapahtumaan! Olisihan niitä sitten muitakin rakennusmestarin leskiä, mutta eihän se niistä, entisistä piioista ja mökkiläisen tyttäristä, kun on kerran miljuneeri ja oli herra jo ennen Amerikkaan lähtöään. Vaan tämä nyt olisi ainoa tämä Relanterin leski, kun on satatuhatta pankissa ja talo ja on rovastin tytär ja äiti kuuluu olleen oikein Ruotsinmaasta eikä ollut kunnolleen suomea oppinut eläissään, vaikka oli koko ikänsä semmoisessa pitäjässä Savossa, jossa ei ruotsinkieltä osannut kukaan muu kuin vallesmannin rouva. Ei ollut näet itse vallesmannikaan osannut kuin hyvin huonosti ruotsia, semmoinen suomalainen tollisko oli ollut! Niin että kyllä tämä Relanterin leski on syntyjään parempien ihmisten lapsia, vaikka miten lienee mennyt tavalliselle turpeenpuskijalle, niinkuin se Relanterikin oli ollut ennen tänne kaupunkiin muuttoaan ja rakennusmestariksi tuloaan…
Nyt täytyi jarrumiehen lesken taas pysähtyä henkeä vetämään. Ukko Saksman odotteli rauhallisesti jatkoa, katsellen, miten pääskyset härnäsivät käräjäkirjurien kissaa. Kissa, suuri, harmaa otus, monen linnun surma, makasi raukeana kuumassa auringonpaisteessa nurmikolla, silloin tällöin vähän käpäliään nuoleskellen, ja pääskyset sinkoilivat oikein parvena sen yläpuolella, kovasti virskuttaen ja laskeutuen välistä niin matalalle, että siivet melkein kissan selkää sipaisivat. Kissapa ei kuitenkaan ollut tästä tietääkseenkään, mutta mitä suunnitelmia se kiusanhenkiensä tulevaisuuteen nähden rakenteli, sitä ei voi kenkään tietää.
Pitkään ei puhelias leskivaimo kuitenkaan joutanut lepäämään.
— Olisivat sitten vielä ne Svebeliuksen neidit, Antti-ryökkynä ja Matti-ryökkynä… nehän ovat ylhäistä sukua ja varakkaitakin. Taitavat olla lapsuuden tuttaviakin sen Amerikan miljuneerin kanssa, mutta niihin älä hyvä Luoja salli miljuneerin takertua…
— No, miksikäs niin? kysyi ukko Saksman, ottaen sikarin suustaan.
— Nehän ovat ihan erottamattomia… jos hän toisen ottaa, niin pitäisi ottaa toinen myöskin, eikähän me olla täällä Turkin uskossa! Ja siksi toiseksi minä luulen, että niistä yhdestäkin saisi enemmän kuin tarpeekseen…
— Mutta onhan Fanny-neiti sitäpaitsi… jos hän ottaisikin sen?
— Mitä? Pastorinniemen ryökkynän! huusi leskiakka ihmeissään, läiskäyttäen kätensä yhteen. — Mitenkä hän sitä ottaisi, joka on päästään vialla!
— Turhia loruja! sanoi ukko Saksman. — Fanny-neiti on yhtä viisas kuin mekin.
— No, no — niin, no — jos herra Saksman sen paremmin tietää kuin minä, niin en minä tahdo sitten siihen mitään sanoa. Mutta Lehikoisen Amanta, joka on palvellut Pastorinniemessä, on kyllä kertonut minulle sellaista Fanny-ryökkynästä, etten ainakaan minä uskaltaisi yötäni nukkua saman katon alla kuin hän. Kun näet kuuluu hansikkaita pitävän sellaisissakin paikoissa, ettei minun sovi sitä tässä sanoa, ja jos paljain käsin on sattunut oven ripaan koskettamaan, niin lysooliveden kanssa on heti kädet pestävä! Ovatko nämä viisaan ihmisen kujeita?
On vaikea sanoa, kuinka kauan tätä vilkasta ja mieltäkiinnittävää keskustelua olisi ylläpidetty, ellei samassa portille olisi ilmestynyt rakennusmestari Retunen, joka ähkien ja puhkien ja ankarasti hikoillen haastoi ja manasi ukko Saksmanin oluenjuontiin seurahuoneelle, jonne hänen ilmoituksensa mukaan oli jo ehtinyt kertyä rakennusmestarikunnan valiojoukko.
Ukko Saksman oli sitäkin esteettömämpi lähtemään heti, kun hänellä sattui olemaan lakkikin valmiiksi päässä.
Pihalla oli taas hiljaista, ainoastaan joku auki jätetty liiterinovi narahteli hiljaisessa tuulenhengessä. Ei missään näkynyt sieluakaan. Käräjäkirjurin kissakin oli, kyllästyttyään pääskysten kiusantekoon, tassutellut isäntäväkensä luo. Sikasen lapset olivat tainneet lähteä uimaan.
Vähän ajan kuluttua poikkesi portista sisään nuorehko, mutta siitä huolimatta hiukan kumarassa kävelevä mies, jolla oli yllään ainoastaan vaalea, karkea piikkopaita, hihaton päälle päätteeksi, ja samasta aineesta tehdyt housut. Päässä ei ollut muuta kuin pitkä, olkapäille valuva, rohtimenkaltainen tukka, jaloissa oli tuohivirsut, selässä tuohikontti ja kädessä pitkä, koivuinen sauva.
Kontinkantaja oli luonnollisten elämäntapojen apostoli, entinen satulaseppä Matti Muikkunen, joka oli muuttanut nimensä samalla kuin entiset elämäntapansakin ja oli nyt nimeltään Matti Luonto. Hän kulki talosta taloon, kylästä kylään, myyskennellen kontissaan olevia, luonnollisia elämäntapoja neuvovia kirjasia ja saarnaten koko olemuksellaan voimakkaasti järkiperäisten elintapojen puolesta. Oman ilmoituksensa mukaan hän söi ainoastaan kasvisruokia, ollen siis siinä suhteessa Johannes Kastajaakin etevämpi, jonka ruokana, kuten tunnettua, olivat m.m. heinäsirkat. Keskiviikkoisin hän ei syönyt mitään, ja paastosi sitäpaitsi joka kesä yhteen kyytiin kolme tai neljä viikkoa. Hänellä oli vetisenharmaat, ymmyrkäiset ja totiset silmät ja hänen leukaansa peitti pitkä, vaaleanruskea parransänki.
Ihmiset olivat jo aikoja sitten tottuneet häneen, ja vain harvoin pysähtyi kadulla joku maalainen katsomaan hänen jälkeensä. Ainoat, joiden näytti olevan mahdoton tottua häneen, olivat koirat. Nämä aina valppaat luontokappaleet nostivat hänen lähestyessään tavallisesti hirmuisen äläkän ja ilmaisivat peittelemättömän toivomuksensa olevan saada iskeä vahvat hampaansa hänen laihoihin sääriinsä. Tämän johdosta vallitsi hänen ja koirien välillä ainainen sotatila, josta luonnonihminen kuitenkin pitkän sauvansa avulla poikkeuksetta selvisi voittajana.
Hän ei mielellään mennyt huoneisiin, vaan hoiti kirjakauppaansakin talojen portailla. Istuttuaan jonkin aikaa portailla keräytyi hänen ympärilleen ihmisiä, ja silloin hän otti kontistaan kirjasia, otti yhden kerrallaan käteensä ja piti sitä jonkin aikaa ylhäällä peukalonsa ja etusormensa välissä, niin että katsojat voivat lukea kirjan nimen. Jollei kukaan halunnut kirjaa ostaa, pisti hän sen mitään puhumatta konttiinsa ja otti esille toisen. Kauppojen jälkeen, tai jos ei niitä syntynyt, hän nosti kontin selkäänsä ja käveli ulos portista yhtä vaiteliaana kuin oli tullutkin. Harvoin hän ketään edes silmiin katsoi.
Lauri Saksman oli ainoa, jonka kanssa hän ryhtyi pitempiin puheisiin, selitellen hänelle matalalla äänellä maailmankatsomustaan ja suunnitelmiaan. Miten juuri Lauri Saksman oli tullut saavuttaneeksi hänen luottamuksensa, sitä on vähän vaikea syrjäisen sanoa, mutta nähtävästi oli rakennusmestarien vallan kruununperillisessä jotain, mikä veti luonnonihmistä puoleensa.
Matti Luonto oli tuskin astunut portista sisään, ennenkuin äsken vielä typötyhjälle näyttämölle ilmestyi takkuinen, roistomaisen näköinen koira. Mistä se lieneekään siihen ehtinyt? Ehkäpä se oli nukkunut hernemaassa taikka halkoliiterin oven takana. Joka tapauksessa se alkoi haukkua ja rähistä vimmatusti, pysytellen kuitenkin turvallisen välimatkan päässä luonnonihmisen pitkästä sauvasta.
Martta Saksman, joka tapansa mukaan puuhaili punakkana keittiössä, katsahti ulos ikkunasta kuullessaan koiran metelöimisen ja huusi kamarissa leposohvalla loikovalle veljelleen:
— Lauri, ystäväsi on tullut taas!
— Kuka?
— Matti Luonto.
Kruununperillinen laski kirjan kädestään pöydälle, mutta piti kärpäslätkän kädessään ja käveli paitahihasillaan portaille. Aurinko oli nyt kiertänyt rakennuksen taakse, niin että portailla voi avopäinkin istua.
Luonnonihminen oli istahtanut toiselle portaalle — useampia niitä ei ollutkaan — hellittänyt kontin selästään ja katseli nyt miettiväisenä lahonnutta kaidepuuta. Lauri Saksman istuutui hänen viereensä ja tavoitteli lätkällään kärpäsiä lennosta.
Oltiin ääneti pitkän aikaa. Aidan takaa kuului ajuri Tiihonen riitelevän renkinsä kanssa ja ärähtävän jotain hevoselleen.
— Kuuluuko mitä? kysäisi Lauri Saksman vihdoin lyhyesti.
— Ka… mitäpä tässä… paitsi tuota kuumuutta, vastasi toinen hitaasti.
— Oletko myynyt kirjoja?
— Eihän noita ole juuri saanut myydyksi tähän aikaan… kaupunkilaiset eivät osta paljon muutenkaan, ja mailla ovat ihmiset heinätöissä.
Koira pakkasi yhä ärhentelemään piikkopukuiselle, jolloin Lauri Saksman kumartui ikäänkuin ottaakseen kiven maasta. Koira juoksi silloin ulos portista.
Luonnonihminen katseli virsujensa kärkiä. Toinen jalkineista oli kulunut, niin että varvas pisti esiin.
Sitten hän jatkoi, puhellen kuin itsekseen:
— Mutta minä aloitinkin viime viikolla kuukauden pituisen paaston, niin etten minä mitään tarvitse, paitsi vettä… ja sitä saa ilmaiseksi.
— Sinä tulet hyvin vähällä toimeen, sanoi Lauri Saksman.
— Tuleehan sitä näin kesällä, myönsi luonnonihminen. — Mutta talvella on suuremmat kulungit.
— Hm.
— Sitä ajattelin sinulta kysyä, uskaltaisinko minä asettua tuonne Kelovuorelle asumaan? sanoi luonnonihminen äkkiä, luoden nopean syrjäsilmäyksen Lauriin.
Lauri huomasi luonnonihmisen silmissä omituisen kiillon, jota ei niissä ennen ollut näkynyt.
— Kelovuorelleko? Miksi sinne? kysyi hän vähän kummissaan.
Luonnonihminen vilkaisi ympärilleen ja kuiskasi sitten:
— Henki sanoi minulle: Mene Kelovuorelle ja tee itsellesi pesä puuhun, asuaksesi siellä vapaana ja luonnollisena…
Saksman nuorempi, joka oli pitänyt tarkoin silmällä lähestymisyrityksiä tehnyttä paarmaa, rusensi sen äkkiä läiskällään ja sanoi sitten:
— Mistä tiedät, että se oli henki?
— Kyllä sen tuntee! vakuutti luonnonihminen innokkaasti.
Lauri Saksman oli hetken aikaa vaiti ja sanoi sitten:
— Kissan jalka sinulle puhuu, vaan ei mikään henki! Minä luulen, että sinä paastoat aivan liiaksi ja tulet lopulta kaistapäiseksi.
Luonnonihminen ikäänkuin vaipui kokoon kuullessaan tällaista puhetta ainoan uskottunsa suusta. Toiselle alkoi tämä käydä vähän sääliksi, jonka johdosta hän hetken kuluttua virkkoi:
— Niin, tiedäthän sen ennestään, etten minä oikein usko niihin sinun henkiisi. Mutta jos päähäsi on pälkähtänyt mennä asumaan puuhun rakentamaasi pesään, niin mitäpäs siinä. Saattaisi siellä olla hauskakin näin kesällä. Vaan jos olet aikonut siellä myöskin talvella asua, niin kyllä silloin on parasta, että menet ensin Repolaan karhuja ampumaan ja sisustat sen sitten karhunnahoilla.
— Enpä minä vielä talvesta tiedä… kunhan nyt kesänkin ensin, sanoi luonnonihminen hiljaa.
— Asu sinä vain Kelovuorella kaikessa rauhassa, kunhan et tulta pitele. Jos kuka sinua hätyyttäisi, niin tule sanomaan minulle.
— En minä muuta pelkää, vaan jos tuo kaupungin metsänvartija Tolonen kieltää…
— Ole huoleti, kyllä minä Tolosen aisoissa pidän. Minua pelkäävät Svebeliuksen neiditkin, sillä minä osaan tarvittaessa päästää heistäkin liikkeelle sellaisia juoruja, että kuolleet hevoset nousevat seisaalleen. Ja Tolosen pikkusyntejä minulla on tiedossa enemmän kuin hänellä on varpaissa kynsiä. Niin että ole sinä vain rauhassa ja rakenna itsellesi pesä korkeimman kuusen latvaan.
Matti Luonto asetti kontin selkäänsä ja lähti syvästi kiitollisena rakentamaan itselleen asuinsijaa puuhun kaupungin ulkopuolella olevalle Kelovuorelle. Saksman nuorempi katseli hänen lähtöään tuuheita viiksiään liikutellen ja palasi sitten kamariin lukemaan rosvoromaaniaan ja pitämään sohvaltaan silmällä, mitä kadulla tapahtui.
VII
Jos luulemme, että kirjailija Kauno Tuulonen olisi jäänyt pitemmäksikin aikaa seurahuoneelle rakennusmestarien henkevästä seurasta ja heidän ilmaisesta kestityksestään nauttimaan, niin silloin tunnemme perin huonosti tätä lupaavaa nuorukaista.
Hra Tuulonen osasi kyllä iloita iloitsevaisten kanssa ja koukisti kätensä siinä, missä joku toinenkin, varsinkin silloin, kun se ei hänelle mitään maksanut — ja rakennusmestareillemme on totuuden ja kohtuuden nimessä annettava tinkimättä se tunnustus, että he aina ilmaiseksi, vieläpä mitä suurimmalla mielihyvällä syöttivät ja varsinkin juottivat niitä hengen ylimyksiä, pääasiassa kesämatkoilla olevia aloittelevia taidemaalareita ja kiertelevien teatteriseurueiden jäseniä, jotka olivat suvainneet laskeutua korkeuksistaan nopeasti kiitäväksi iltahetkiseksi tavallisten pikkukaupunkirakennusmestarien kieltämättä kylläkin hyvinvarustettuun pöytään.
Mutta herra Tuulonen ymmärsi myöskin vallan erinomaisesti yhdistää huvin ja hyödyn. Saapuessaan tähän pikkukaupunkiin, jota hän sivumennen sanoen tietysti sydämensä pohjasta halveksi, oli hänellä ollut määrätty tarkoitus ja päämäärä, jonka hän aikoi toteuttaa järkähtämättömästi kuin Napoleon. Hän oli sattumalta joutunut nuoren, kauppakorkeakoulunsa juuri päättäneen Yrjö Kurosen seuraan, tämän ollessa matkalla Turun kautta Englantiin, ja Samppalinnan kauniissa ravintolassa iltaa istuttaessa oli nuori Kuronen hyvän soiton ja vielä paremman punssin vaikutuksesta niin lämmennyt, että oli tarjonnut kirjailijalle vapaan asunnon koko kesäkaudeksi kotonaan hiljaisessa maaseutukaupungissa, jossa hän saisi rauhassa päättää aloittamansa suuren romaanin. Seuraavana aamuna hän oli kyllä, muistettuaan hieman epäselvästi edellisen illan tapahtumat, syvästi katunut tuota lupaustaan, mutta kun kirjailija, joka seuraavana aamuna ilmestyi hotelliin noutamaan häntä silliaamiaiselle, kysyi, vieläkö hän pysyi lupauksessaan, ei hän ollut kehdannut peruutua siitä, vaan oli vielä ennen lähtöään kirjoittanut kotiinsa kirjeen, jossa hän suositteli hra Tuulosta kotiväelleen niin hyvin kuin osasi, ja kiiruhti sitten laivaan häveten tekoaan. Siihen hänellä olikin täysi syy, sillä aamulla ei hra Tuulonen ollut tuntunut läheskään niin miellyttävältä kuin edellisenä iltana, ja hän aavisti, etteivät hänen vanhempansa suinkaan tulisi tuntemaan erikoista kiitollisuutta ainoata poikaansa kohtaan siitä seurasta, jonka hän oli heille toimittanut.
Kirjailija Tuulosella sitä vastoin ei mielestään ollut mitään syytä katua kauppaansa. Hän oli kyllä ollut tarpeeksi terävänäköinen huomatakseen sen mielenmuutoksen, jonka yhden yön uni oli hänen uudessa ystävässään vaikuttanut, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaankaan.
Hän oli näet onkinut tietoonsa, että kauppias Kuronen oli sangen varakas, ja että hänellä, paitsi poikaansa, oli vain yksi lapsi, miellyttävä ja hyvän kasvatuksen saanut tytär. Silloin se tuuma kypsyi kirjailija Tuulosen aivoissa.
— Kukapa tietää! ajatteli hän, pakatessaan pientä matkalaukkuaan. —
Kukapa tietää…!
— Kukapa tietää! ajatteli hän vihellellen Turun asemasillalla, odottaessaan junan lähtöä. Ja sama iloinen ajatus askarteli alituiseen hänen aivoissaan, kun hän lopuksi laivalla lähestyi matkansa päämäärää.
Rakennusmestarien seurassa ollessaan hän käytti aikansa hankkiakseen laulujen lomassa itselleen tarpeellisimmat tiedot Kurosen perheen tavoista ja jäsenistä, ja kuulemansa oli vain omiaan vahvistamaan häntä päätöksessään.
Erotessaan myöhään illalla rakennusmestariensa seurasta hän oli juonut veljenmaljat koko pöytäseuran kanssa, lukuunottamatta valkopartaista ukko Saksmania, joka oli kohdellut häntä melkoisen kylmästi, melkeinpä kuin ei häntä olisi pöydässä ollutkaan. Mutta ukko oli onneksi eronnut seurasta ennen päivällistä, suureksi suruksi rakennusmestareille ja suureksi iloksi hra Tuuloselle, jota ukon tutkiva ja ilmeisesti epäluuloinen katse oli koko ajan vaivannut. Rakennusmestarit sitävastoin olivat kerrassaan mieltyneet kirjailijaan hänen hauskojen juttujensa vuoksi, jotka olivat jo kolme vuotta sitten olleet ikivanhoja Turussa, mutta jotka täällä herättivät hämmästystä uutuudellaan ja pirteydellään, ja ennenkaikkea hänen suuren ja repäisevän lauluvarastonsa takia. Kun sitten illan suussa oli siirrytty pianohuoneeseen ja hra Tuulonen oli pariinkymmeneen kertaan rämpyttänyt pianolla ne kaksi pientä harjoituskappaletta, jotka hän osasi, oli hän ehdottomasti aseman herra, ja yksinpä rakennusmestari Kopparikin, joka muuten syvästi halveksi tieteitä ja taiteita, mutta varsinkin niiden edustajia, tunnusti empimättä hänet etevimmäksi ja ensimmäiseksi tässä seurassa.
Rakennusmestarien kaipaus oli syvä ja vilpitön, mutta sitä oli omiaan jonkinverran lieventämään hra Tuulosen lupaus pistäytyä silloin tällöin seurahuoneella ilahduttamassa uusia tuttaviaan. Ja verotettuaan uusia ystäviään useilla kymmenillä markoilla pienten tilapäisten lainojen muodossa olisi hän ollut valmis myöntämään, että noissa rakennusmestareissakin oli joitakuita valoisia puolia, niin suuria nautoja kuin he hänen mielestään muuten olivatkin.
Ja seuraavana päivänä muutti kirjailija puolenpäivän tienoissa kauppias
Kuroselle.
Vastaanotto olisi voinut olla hullumpikin. Ukko Kuronen, vanhanpuoleinen, ilmeisesti koko lailla hermostunut ja kärtyinen mies, koetti silminnähtävästi olla niin kohtelias kuin osasi, ja rouva Kuronen, lihavahko, hieman yksinkertaisen, mutta ylipäänsä hyvänsuovan näköinen porvariemäntä, oli pelkkää päivänpaistetta. Hän saattoi hra Tuulosen Yrjön huoneeseen ja pyysi häntä olemaan kuin kotonaan, ja kirjailija puolestaan vakuutti vilpittömästi tekevänsä parhaansa siinä suhteessa.
Huone oli suuri ja valoisa, kolmi-ikkunainen kulmahuone. Muusta, vanhanaikaisesta, mutta mukavasta huonekalustosta erosi silmiinpistävästi suuri, uuden uutukainen kirjoituspöytä siihen kuuluvine varustuksineen ja pronssisine, kreikkalaista kiekonheittäjää esittävine pystykuvineen. Yksi ikkunoista oli kadullepäin, eikä siitä avautuva näköala ollut omiaan ilahduttamaan mieltä, mutta pihalle päin olevista ikkunoista näkyi joukko vanhoja puita sekä niiden välissä pari riippumattoa ja niiden alla houkutteleva, siisti nurmikko.
Pöydällä oli hyvässä järjestyksessä puolen korttelin korkuinen pakka suuria, valkeita kirjoituspaperiarkkeja, virallista paperia nro 2. Kaikesta päättäen olivat ne siihen asetetut varta vasten kirjailijan käytettäväksi. Hra Tuulonen hymyili, mutta tunsi samalla jostain syystä hieman punastuvansa. Hänellä oli laukussaan suuren, tekeillä olevan romaaninsa käsikirjoitusta kymmenkunta arkinpuolikasta, jotka hän kerran neljä vuotta takaperin pyhän innostuksen vallassa oli kirjoittanut, mutta joihin ei sen jälkeen ollut tullut riviäkään lisää. Hieman epäröityään hän asetti käsikirjoituksen keskelle pöytää, sytytti sitten savukkeen, heittäytyi mukavaan asentoon suureen keinutuoliin ja vaipui mietteisiinsä.
Jonkin ajan kuluttua hän muisti, ettei hän ollut nähnyt tärkeintä, nimittäin talon tytärtä, Anni-neitiä.
Hra Tuulonen nousi, vilkaisi peiliin ja astui eteiseen. Laajasta ja aina hämärästä eteisestä johti eri huoneisiin neljä ovea, jotka kaikki olivat auki, mutta yhdessäkään huoneessa ei näkynyt ketään. Pantuaan merkille, että sali, jossa oli m.m. suuri palmu ja piano, teki hienon ja arvokkaan vaikutuksen, asetti hra Tuulonen pyöreän, matalan olkihatun päähänsä, otti kepin käteensä ja lähti ulos pihamaalle.
Sielläkin vallitsi sama hiljaisuus ja autius. Kivillä lasketun kauppapihan asuinrakennuksen pihasta erottavien tuuheiden puiden lomitse näki kirjailija vain vilauksen makasiinirengin jauhoisesta selästä.
Hra Tuulonen tunsi olonsa hieman yksinäiseksi. Päätäkin tuntui kivistävän. Hänen mielestään ei talonväen puolelta ollut ollenkaan kohteliasta jättää vieraansa heti tällätavoin yksikseen.
Samassa ilmestyi rakennuksen siitä päästä, jossa puotihuoneisto oli, näkösälle solakka, veikeä, valkopukuinen neitonen, päässään leveä, kukilla runsaasti koristettu hattu, jonka alla liehahteli vallattomasti pari irtainta, vaaleaa kiharaa. Tyttö otti pari tanssiaskelta, mutta huomasi samassa hra Tuulosen ja loi punehtuen silmänsä alas.
Hra Tuulosen sydän, joka hänen omakätisesti allekirjoittamiensa, useissa joululehdissä ja muissa tilapäisjulkaisuissa tuon tuostakin runopukuisessa muodossa antamiensa vakuutusten mukaan oli niin usein voimakkaasti sykähdellyt ilosta, taikka surusta, jonkun kerran vihasta, mutta paljon useammin rajattomasta, palavasta ja yli-inhimillisestä, vaikkakin todennäköisesti toivottomasta rakkaudesta, tykytti tällä hetkellä ankarammin kuin koskaan ennen.
Niin voimakkaasti vaikutti tämä ilmestys häneen.
Tyttö loi häneen puoleksi aran, puoleksi — ah! — veitikkamaisen katseen, kiiruhtaessaan hänen ohitseen. Katseen, joka kesti vain silmänräpäyksen, mutta jonka vaikutus oli suuri.
Kynämme on valitettavasti liian harjaantumaton ja kömpelö voidaksemme kuvata sitä riemun, onnen, toivon, rakkauden ja rajattoman ihastuksen hyökyaaltoa, joka tässä silmänräpäyksessä huuhteli hra Tuulosen runollista sydäntä. Jonkinlaisella vahingonilolla tahdomme senvuoksi mainita, että tuo samainen hyökyaalto teki hra Tuulosenkin niin kömpelöksi ja saamattomaksi, ettei hän ehtinyt tervehtiä, ei edes nousta seisomaan tuon taivaallisen ilmiön vilahtaessa hänen ohitseen.
Hra Tuulonen oli varustautunut vaikeaan tehtävään. Hän oli alkanut vaistomaisesti saada sen käsityksen, että neiti Kuronen olisi mahdollisesti hänen otettavakseen joltisenkin korkealla oksalla, ja hän oli pannut koko luottamuksensa aitosuomalaiseen sitkeyteensä. Varovasti urkkimalla kaikilta mahdollisilta tahoilta hän oli saanut kuulla Anni Kurosesta asioita, jotka ennustivat melkoisia vaikeuksia hänen yritykselleen.
Mutta tämä heilakka! Hra Tuulonen hymyili jo etukäteen. Mikäli hra Tuulonen kokemuksestaan tunsi tällaisia asioita — ja meidän täytyy tunnustaa, että hra Tuulosella, kuten muuten hänen runonsakin todistavat, on todellakin jonkinverran kokemusta näissä asioissa — oli hän varma siitä, että hän kesyttäisi tuon tytönheiskaleen yhdessä viikossa. Tuskinpa vaatisi tuo tehtävä niinkään pitkää aikaa.
Mutta näin selvästi, järkevästi ja käytännöllisesti kykeni hra Tuulonen ajattelemaan vasta noin parin minuutin kuluttua, kun äskenmainittu hyökyaalto oli vähän laskeutunut.
Tyttö oli mennyt sisään paraatiportaista. Hra Tuulonen oli vielä kahdenvaiheilla, mennäkö perässä ja esitellä itsensä vai odottaako paikoillaan hänen palaamistaan, kun tyttö taas ilmestyi portaille, luoden häneen jälleen tuollaisen salamannopean, puoleksi aran, puoleksi veitikkamaisen silmäyksen, joka äsken oli aiheuttanut hra Tuulosen sydämessä sellaisen tunteiden kuohun.
Tällä kertaa oli runoilijamme kuitenkin jo päässyt tunteittensa herraksi. Hän nousi seisomaan ja varustautui ensimmäiseen hyökkäykseen, mutta huomasi samassa, että tyttö oikaisi pihan poikki suoraan kadulle, vilkaisten kuitenkin portista mennessään taakseen.
Hra Tuulonen oli hyvin tyytymätön siihen, että tyttö oli lähtenyt kaupungille, mutta mielissään ja hyvillään siitä, että tämä vielä portilla vilkaisi taakseen.
— Alku on varsin lupaava! totesi hra Tuulonen ja läksi kadun kautta
Kurosen puotiin, tutustuakseen siihenkin osaan uutta asuinpaikkaansa.
Puodissa oli vain Kalle Kannas. Ostajia ei ollut yhtään.
Hra Tuulonen esitteli itsensä kauppa-apulaiselle ja syventyi sitten tarkastamaan pientä, siroa valokuvauskonetta, jonka toinen kertoi juuri äsken ostaneensa.
Kirjailija antoi koneesta hyväntahtoisen ja alentuvaisen tunnustuksensa, mutta pitkää aikaa ei hän viihtynyt Kalle Kannaksen seurassa. Häntä hieman loukkasi se, ettei tuo vähäpätöinen puotilainen kohdellut häntä kirjailijalle ja sivistyskeskuksista saapuneelle miehelle kuuluvalla kunnioituksella, vaan puhutteli häntä huolettomasti ja kevyesti, melkeinpä kuin vertaistaan.
Kalle Kannas taas ei ehtinyt vieraan lähdettyä ruveta itselleen selvittelemään, minkä vaikutuksen talon uusi asukas oli tehnyt häneen, sillä samassa tuli ostajia, ja hänen oli ryhdyttävä hoitamaan tehtäviään. Ensin hän kuitenkin kääri uuden koneensa huolellisesti samoihin papereihin, jotka hän äsken oli sen ympäriltä purkanut.
Hra Tuulonen lähti melkoisen ikävystyneenä kävelemään kaupungille, mutta huomasi joka paikassa niin naurettavia ja pikkukaupunkimaisia ilmiöitä, että tuli jälleen hyvälle tuulelle.
Hänen palatessaan takaisin oli talo yhtä autio kuin ennenkin.
— Nämäpä vasta merkillisiä ihmisiä?! ajatteli hra Tuulonen. —
Missähän ne oikein piileskelevät?
Paremman puutteessa hän meni huoneeseensa, heittäytyi selälleen sohvalle ja kuorsasi minuutin kuluttua ankarasti.
Hän heräsi vasta siihen, että palvelustyttö tuli pyytämään häntä päivälliselle.
Ruokasalissa oli pöytä katettu vain kolmelle hengelle, ja hra Tuulonen sai pöytätovereikseen herra ja rouva Kurosen.
— Pyydämme anteeksi, sanoi rva Kuronen, että herra Tuulonen on saanut olla niin kovin yksin ensimmäisenä päivänään, jolloin herra Tuulonen ei kai vielä työhön ryhtyne, mutta miehelläni ja minulla on ollut niin paljon puuhaa uuden huvilamme kuntoonlaittamisessa, ettemme ole parhaalla tahdollammekaan ehtineet…
Hra Tuulonen kiiruhti tietysti heti vakuuttamaan, että hänen päivänsä oli kulunut erinomaisen hupaisesti. Hän oli kävellyt kaupungillakin… täällä oli niin kovin paljon mieltäkiinnittävää katselemista j.n.e.
Hra Kuronen vilkaisi hieman epäluuloisesti puhujaan, mutta ei huomannut hänen kasvoissaan mitään ivallista vivahdusta. Hetken kuluttua kysyi kauppias:
— Oletteko jo kauankin ollut meidän Yrjön tuttava?
— Hm, jaa — oikeastaan tutustuin häneen vasta nyt, Turussa…
— Sen arvasinkin, sanoi kauppias, — sillä Yrjö tavallisesti puhuu kaikista tuttavistaan, mutta teistä hän ei ole mitään maininnut…
Tämän huomautuksen johdosta syntymäisillään olleen kiusallisen hiljaisuuden kiiruhti hra Tuulonen taitavasti katkaisemaan puhkeamalla oikeaan ylistysvirteen Yrjö Kurosen miellyttävistä, oivallisista ja miehekkäistä ominaisuuksista. Harva isä voi pysyä aivan kylmänä, kun saa kuulla kehumisia ainoasta pojastaan, ja päivällisen loppupuolella oli ukko Kurosen mielialassa selvästi havaittavissa muutos vieraansa eduksi.
— Mutta… muistelen kuulleeni, että herrasväellä on toinenkin lapsi, sanoi hra Tuulonen vihdoin, ikäänkuin olisi tämä asia äkkiä juolahtanut hänen mieleensä.
Taas vilkaisi Kuronen vieraaseen, mutta tämän viaton naama ei antanut mitään aihetta epäluuloihin.
— On tytär, sanoi kauppias lyhyesti.
— Anni lähti jo eilen huvilallemme, selitti rouva Kuronen. Hänellä on siellä niin kovin paljon järjestämistä.
— Eilenkö! huudahti hra Tuulonen hyvin hämmästyneenä. Näin tänään pihamaalla erään neidin ja arvelin häntä neiti Kuroseksi.
— Se on varmaankin ollut neiti Leijanen, selitti rouva Kuronen.
— Meidän konttoristimme, täydensi ukko Kuronen selitystä.
VIII
Vaskiseppä Grönberg oli tällä välin ehtinyt saada aikaan kaikenlaista. Ajuri Jehkoselta lainaamillaan viikatteilla oli hän vaimoineen niittänyt heinäpeltonsa, olipa jo korjannut heinät latoonkin. Sitten hän oli lupauksensa mukaan niittänyt myöskin Jehkosen perunapellon pientareet.
Välillä oli hän ennättänyt hoitaa liikkeensäkin asioita. Maikin ikävä velvollisuus oli ollut ilmoittaa, että heidän sällinsä Jeremias Kuitu oli mestarinsa ruvettua heinäntekoon ratkennut juomaan ja juonut kolme päivää yhteen kyytiin.
Ukko Grönberg oli ollut hakemassa kotoaan uutta kovasinta katkenneen sijaan ja kuullut tällöin mainitun uutisen apulaisensa valitettavasta hairahduksesta, jonka tytär kyllä koetti esittää kiivaalle isälleen niin varovaisin sanoin kuin mahdollista, mutta joka kuitenkin oli vaikuttanut tähän vilkasveriseen ja toimintatarmoiseen vanhukseen jokseenkin samalla tavalla kuin ruutitynnyriin pistetty tulikekäle.
Ukko oli istahtanut tuolille hikeä pyyhkimään, mutta hypähti heti pystyyn, kuin olisi raketti alkanut räiskiä hänen allaan, ja huusi:
— Onko se lurjus nyt pajassa?
— Älkää nyt, isäkulta, nostako siitä melua, ennenkuin heinänteko on lopussa! pyysi tyttö hartaasti, vastaamatta suoraan kysymykseen. — Jos sattuisi vielä tulemaan joku kiireellinen tilaus sillä aikaa…
— Pidä sinä vain huoli omista asioistasi, kyllä minä omani hoidan! kivahti Grönberg, ollen hirveän kiihtymyksen vallassa. — Mitä apua ja hyötyä sinä luulet minulla olevan apulaisesta, joka juo ja relluttelee heti kun isännän silmä välttää. Kadulle minä semmoiset miehet heitän!
Ja ukko Grönberg, joka ei koskaan siekaillut päätöksiensä toimeenpanossa, painoi hatun lujasti päähänsä ja hyökkäsi pihan poikki pajansa ovelle.
— Jeremias! huusi hän, ääni vihasta täristen.
— No nyt tulee vihuri! ajatteli kohmeloinen Jeremias, hyvin käsittäen, mistä oli kysymys. Ääneen hän vastasi:
— Täällä on!
— Ulos sieltä, heti! karjaisi Grönberg.
Jeremias kolisteli joitakin vaskenromuja eikä tuntunut pitävän erikoisempaa kiirettä.
— Pitääkö sinua tulla auttamaan, vai?! huusi hänen pelättävä isäntänsä.
Jeremias ilmestyi vähitellen hitaasti pajan ovelle, nenä noessa ja silmät veristävinä.
— Kävele suoraan yhtä kyytiä kadulle portista, äläkä koskaan pistä päätäsi minun ovieni sisäpuolelle! julisti Grönberg.
— Mistä syystä? kysyi Jeremias viattoman ja hämmästyneen näköisenä.
— Syystäkö? huusi ukko Grönberg aivan tyrmistyneenä moisesta julkeudesta. — Vai kysyt sinä vielä syytä, senkin juopporatti!
— Neljäntoista päivän irtisanominen! väitti Jeremias uhkamielisesti.
— Jaa, että irtisanominen! kiljaisi ukko. — Sen sinä, peijakas vieköön, saat pikemmin kuin luuletkaan!
Ja ennenkuin ällistynyt kisälli oli kerinnyt koota ajatuksensa, oli Grönberg karannut hänen niskaansa kuin kanahaukka sorsan kimppuun ja potkinut hänet portille asti. Siinä keräsi ukko kaikki voimansa juhlalliseen lähtöpotkuun, ja kisälliparka lensi sen voimasta keskelle katua. Hattu putosi portille, sen potkaisi ukko omistajansa perässä.
Jeremias otti hattunsa maasta, pudisteli siitä pölyn pois ja painoi sen jälleen päähänsä. Sitten hän kääntyi katsomaan ympärilleen, olisiko lähistölle sattunut näkijöitä, voidakseen vaatia entistä isäntäänsä edesvastuuseen pahoinpitelystä ja väkivallasta, mutta huomasi ikäväkseen, ettei ketään todistajia ollut saapuvilla.
— Tämä tulee teille vielä kalliiksi! huusi Jeremias, heristäen nyrkkiään Grönbergille.
Ukko seisoi portilla hajasäärin, yhä edelleen uhkaavana ja tarmokkaana.
Jeremias lähti hitaasti kävelemään pitkin katua.
— Se asia on nyt selvitetty, sanoi Grönberg tyttärelleen.
— Kunhan ei vain tulisi vielä joitakin jälkiselvityksiä, ajatteli tytär, mutta ei kuitenkaan viitsinyt sitä ääneen lausua.
Jälkijupakkaa tämä selkkaus aiheuttikin, vieläpä aika lailla.
Jeremias Kuitu oli valittanut ammattiyhdistykselleen laittomasta työstä erottamisesta. Yhdistys valitsi kaksi edustajaa keskustelemaan ukko Grönbergin kanssa asiasta, ja lähettiläiden tehtäväksi oli annettu koettaa taivuttaa ukko Grönbergiä sovintoon.
Tuntien ukon vääjäämättömät ja jyrkät periaatteet sosialistisiin rientoihin nähden osoitti lähetystö hyvää harkintaa jäädessään kadulle ja keskustellessaan vaskisepän kanssa avonaisen ikkunan kautta. Liikkeen omistaja ei kuitenkaan tuntunut olevan puolestaan taipuvainen minkäänmoisiin myönnytyksiin ja kehoitti lähetystöä astumaan sisään, jos se kaipaisi tukevampia todistuksia ukon lujasta päätöksestä, minkä kutsun rauhanneuvottelijat sentään kohteliaasti, mutta varmasti hylkäsivät.
Kun ei tämä yritys johtanut toivottuun tulokseen, oli ammattiyhdistys katsonut velvollisuudekseen julistaa Grönbergin liikkeen lakkotilaan. Tämän sodanjulistuksen olivat äskeiset rauhanneuvottelijat käyneet antamassa vastapuolelle, tälläkin kertaa ikkunan läpi. (Ohimennen mainittakoon, että myöskin Grönberg lähetti puolestaan ammattiyhdistykselle terveisensä saman lähetystön mukana, mutta olivat nämä terveiset sitä laatua, ettei niitä edes lievennettyinäkään voida painosta julaista.)
Näin olivat Grönbergin ja ammattiyhdistyksen välit käyneet varsin kireiksi. Mutta sitten sattui tapaus, joka kärjisti ne huippuunsa.
Lopetettuaan heinänteon tunsi Grönberg tarvetta puhdistaa nahkansa kiusallisesta, kutittavasta heinänpölystä ja päätti lähteä Maijalan saunaan kylpemään.
Hän otti kainaloonsa puhtaan paidan ja pyyhinliinan ja käveli Maijalan saunaan, joka on kaupungin kaatopaikan reunassa Kellonsoittajankadun päässä. Käsityöläisenä, vaikkakin mestarina, hän meni viidenkolmatta pennin puolelle — oikeastaanhan se onkin kolmenkymmenen pennin puoli, kun kylpyvihta maksaa viisi penniä.
Riisuuduttuaan yhteisessä pukeutumishuoneessa ja nähtyään seinällä kahden miehen vaatteet hän kysyi kylvettäjä-ämmältä, keitä saunassaolijat olivat.
— Riku Nikki ja Topi Pösönen, vastasi ämmä.
Grönbergin silmissä välähti. Ämmä ei kuitenkaan tätä välähdystä huomannut, eikä olisi luultavasti käsittänyt sen syytä, vaikka olisi huomannutkin.
Lukija kuitenkin epäilemättä käsittää sen, kuultuaan, että Topi Pösönen oli ammattiyhdistyksen puheenjohtaja ja Riku Nikki saman yhdistyksen pöytäkirjuri — juuri sen yhdistyksen, jonka kanssa ukko Grönberg oli sotakannalla.
— Minä olen tehnyt kovasti heinää! sanoi Grönberg painavasti.
— Vai niin! sanoi kylvettäjä-ämmä. — Sittenhän se kylpy maistuu.
— Luulisi maistuvan! sanoi Grönberg. — Koko pinta on täynnä heinänrupaa. Mutta minä otan kovan löylyn, lisäsi hän ääntään koroittaen. — Saako teidän saunasta tänä iltana oikein kovan löylyn?
— No eiköhän saane, arveli ämmä. — Ei ole vielä tänään ollut kuin kahdet kylpijät. Tulenko minä löylyä heittämään?
— Ei tarvitse, sanoi Grönberg kiireesti. — Kyllä minä heitän itsekin lauteille mennessäni.
— Mestari katsoo sitten, ettei seiso luukun kohdalla, kun heittää, neuvoi ämmä. — Se puhaltaa löylyn ulos niin tuimasti, että nahka palaa, jos kohdalle sattuu.
— Koetan katsoa, lupasi Grönberg ja astui saunaan.
Sauna oli melkein pimeä. Lauteilta kuului kylpevien puhkumista, silloin tällöin joku vihdan läiskäys ja puheen porinaa.
— Tarvitaanko lisää löylyä? huusi ukko Grönberg. Täällä on tulossa uusia kylpijöitä.
— Mahtuuhan tänne lisää kylpijöitä ja lisää löylyäkin, sanoi Riku
Nikki, joka ei pimeässä erottanut, kuka tulija oli.
— No minä lyön sitten löylyä vankanlaisesti, sanoi Grönberg.
Uunin vieressä oli avara vesisaavi ja sen vieressä kaksi suurta kippoa, joissa kylpijät tavallisesti pesivät päänsä. Grönberg täytti molemmat kipot ääriään myöten vesisaavista, avasi uunin luukun, huomaten samalla, että uuni oikein päältäkin kihisi kuumuuttaan, ja paiskasi nopeasti veden molemmista kipoista uunin kiukaalle.
Kiuas parahti ja paukahti. Töintuskin ennätti ukko Grönberg kyykistyä lattiaan, kun höyry hirmuisena pilvenä ampuutui uunista kuin savu laukaistun kanuunan kidasta.
Vaikutus oli voimakas.
Kamalasti karjahtaen syöksyivät molemmat lauteilla olleet miehet alas, putosivat portailta päistikkaa lattialle ja kiiruhtivat kiroten ja voivotellen ulos koko saunasta. Grönbergiä, joka oli vetäytynyt syrjään ja kärsi kuumuudesta, vaikka olikin kyykistynyt permannolle, eivät he ehtineet edes huomaamaankaan.
Seuraavana aamuna mittasi kauppa-apulainen Kalle Kannas kaikessa rauhassa kauraryynejä postinkantaja Sipilän emännälle, kun puotiin astui maalari Tolvanen ostamaan lehtitupakkaa ja kertoi hämmästyttäviä uutisia.
Hän ei tiennyt enempää eikä vähempää kuin että ukko Grönberg, jonka katkera ja leppymätön sosialistiviha oli tunnettu koko kaupungissa, oli tehnyt puoleksi onnistuneen murhayrityksen kahta metallityöläisten ammattiyhdistyksen huomattavinta luottamusmiestä Topi Pösöstä ja Riku Nikkiä vastaan. Oli päivänselvää, että kysymyksessä oli kostomurha, sillä eihän kaupungissa ollut viime vuorokausien aikana paljon muusta puhuttukaan kuin Grönbergin ja ammattiyhdistyksen välillä puhjenneesta ilmisodasta.
Tapauksen kaameutta oli omansa suuresti lisäämän se petomaisen julma kuolemantapa, jonka ukko Grönberg oli uhreilleen valmistanut: elävältä polttaminen kuumassa vesihöyryssä. Pahoin palaneina olivat Topi ja Riku töintuskin päässeet pakenemaan julmurin kynsistä. Heidän huikeat hätähuutonsa olivat kutsuneeet paikalle paljon väkeä, poliisikin oli kutsuttu, palohaavoja tarkastettu ja poliisitutkinto pidetty. Ukko Grönberg kieltää kuitenkin jyrkästi kaikki ja puolustautuu sillä, että hän, kuten jo edeltäpäin oli kylvettäjä-ämmälle ilmoittanut, oli kovan löylyn tarpeessa ja sitäpaitsi saanut Topilta ja Rikulta itseltään nimenomaisen luvan lyödä vahvasti löylyä. Eikähän hän ollut muuta tehnytkään.
Tästä puolustuksesta huolimatta olivat poltetut maalari Tolvasen tietämän mukaan päättäneet nostaa jutun Grönbergiä vastaan kaksoismurhayrityksestä.
Sipilän emäntään, joka oli Grönbergin emännän äitipuolen serkku, vaikutti tämä uutinen niin järkyttävästi, että hän sai sydämentykytyksen ja kiiruhti Grönbergin asuntoon hankkimaan lähempiä tietoja murhenäytelmästä.
Kalle Kannas puolestaan ei oikein tiennyt mitä uskoa. Pitkin päivää sai hän uusilta puodissakävijöiltä lisätietoja, jotka vahvistivat todeksi edellisten kertojien tiedot ja värittivät tapahtumaa uusilla vivahduksilla, ja hän tunsi sitäpaitsi mainiosti ukko Grönbergin kiukkuisen ja tulisen luonteen, jonka ilmauksiin hänellä omastakin puolestaan oli syytä tuntea pelonsekaista mielenkiintoa, varsinkin tulevaisuutta ajatellessaan. Mutta varsinaista murhayritystä ei hän sentään voinut uskoa toivomansa appiukon tahtoneen tehdä.
Illalla, kun puoti oli suljettu, päätti Kalle Kannas lähteä kuulostelemaan, millä kannalla asiat olivat Grönbergin asunnossa. Kävellen kadun toista puolta teki hän sen huomion, että Maikki näytti olevan yksin kotona, istuen tavallisella paikallaan avonaisen ikkunan ääressä ja ommellen jotain.
Kalle siirtyi toiselle katukäytävälle ja lähestyi ikkunaa. Tyttö huomasi hänet ja sanoi:
— Tule sisään.
— Oletko yksin kotona? tiedusteli ylkämies varovaisuuden vuoksi.
— Isä lähti kalaan ja äiti on vieraisilla.
Kalle uskalsi nyt pistää päänsä siihen jalopeuran luolaan, joka oli hänen mielitiettynsä kotina.
Heti sisälle tultuaan hän huomasi, että jotain erikoista oli tapahtunut. Maikki oli itkeneen, kalpean ja hyvin juhlallisen näköinen.
Kalle luuli tämän johtuvan eilisillan saunakohtauksesta ja alkoi kysellä, mutta tyttö, vaikka myönsikin tapauksen kiusalliseksi, sanoi, ettei se sentään kai niin kovin vaarallinen ollut. Topi Pösönen ja Riku Nikki olivat käyneet lääkärissä, mutta vaikka he olivat omien vakuutustensa mukaan miltei kuoliaiksi kärventyneet, ei lääkäri ollut voinut huolellisimmallakaan tutkimisella löytää heistä mitään palohaavoja eikä ollut määrännyt heille lääkkeitä. Poliisitutkinnon toimittanut ylikonstaapeli oli näin ollen ollut sitä mieltä, että juttu murhayrityksestä, jos Topi ja Riku sellaisen todellakin nostavat, raukeaa toteennäyttämättömänä. Ukko näytti kuitenkin olevan asian johdosta hiukan hermostunut, mutta se tekisi hänelle varmaankin vain hyvää ja opettaisi häntä hillitsemään vastaisuudessa paremmin sisunsa.
Kalle tunsi itsensä heti rauhallisemmaksi ja yritti lähestyä morsiantaan, mutta silloin sanoi tyttö:
— Meidän välillämme on nyt kaikki lopussa!
— Häh? kysyi Kalle Kannas, voimatta uskoa korviaan.
— Kaikki saa nyt olla lopussa meidän välillämme, uudisti tyttö jäykästi, soinnuttomalla äänellä.
— Mutta mistä syystä? änkytti Kalle, tuntien hiuksienpa nousevan pystyyn.
— Sinä voit mennä nyt matkaasi! tarkisti tyttö tiedonantoaan. — Ja toivon, ettet enää koskaan astu silmäini eteen.
Vaikka olikin aivan huumautunut tästä äkillisestä iskusta, oli Kalle Kannaksella kuitenkin vielä parahiksi sen verran sielun- ja ruumiinvoimia jäljellä, että jaksoi pyytää lisäselityksiä.
Tyttö sanoi silloin ihmettelevänsä hänen julkeuttaan. Ihmettelevänsä sitä, että Kalle Kannas, joka on maailman suurin petturi ja maailman sydämettömin ihminen, kehtaa seisoa hänen edessään kaiken sen jälkeen, minkä koko kaupunki tietää. Hän oli, tyttö nimittäin, jo pitkän aikaa tuntenut sydämessään jonkinlaista epäluuloa, vaikkei tähän saakka ollut jaksanutkaan sitä todeksi uskoa. Mutta sen jälkeen kun Jumppilan matami oli nähnyt hänen hellästi syleilevän neiti Leijasta Kurosen puodissa keskellä päivää ja toitottanut tiedon tästä näytelmästä ympäri kaupunkia, ei Maikki Grönberg koskaan, ei koskaan tahtoisi olla missään, ei missään tekemisissä Kalle Kannaksen kanssa!
Turhaan Kalle Kannas vakuutti viattomuuttaan ja koki selittää asiaa. Tyttö ei edes kuunnellut häntä, vaan pyysi itkien häntä poistumaan mitä pikimmin talosta ja menemään neiti Leijasensa luo, joka varmaankin juuri tällä hetkellä odotti häntä ikävöiden. Näin ollen ei Kallen auttanut muu kuin lähteä.
Hurjassa sekamelskassa pyörivät ajatukset Kallen aivoissa hänen kävellessään ilman päämäärää pitkin hiljaisia katuja. Vasta hautausmaan aidan luona hän tuli jälleen tajuihinsa. Ja hänen myllertävissä aivoissaan kasvoi ja lujittui vakaumus, ettei hänellä ollut enää muuta tehtävissä kuin hirttää itsensä.
Mutta sitä ennen hän tahtoi kuitenkin kuristaa Jumppilan matamin kuoliaaksi.