XV. Siunattu toivo, sinä ihmisen lohduttaja, sinä maalaat hänen vankityrmänsä ahtaille seinille ihania, kauvas ulottuvia maisemia ja valat pyhää valaistusta itse kuoleman yöhön. Kaikille täällä Jumalan maailmassa olet hävittämätön omaisuus: viisaalle olet sinä pyhän Konstantinon lippu, joka on kirjailtu ikuiselle taivaalle — ja jonka alla hän on voittava; sillä onhan itse taistelukin voittoa; narrille olet hurmaava ilmalinna, kuivalle maalle kuviteltu virkistävä lähde, joka ainakin tekee hänen vaelluksensa tomussa, niin harhailevaa kuin se onkin, iloisemmaksi ja keveämmäksi.
XVI. Vaikka edessämme onkin suunnattomia rasituksia, vaikka meidän on kuljettava laajojen merien, pauhaavien rotkojen yli, niin eikö ole jotakin lohdullista siinä, että pohjantähti aina iltasin syttyy ikuiselle taivaalle, että ijäinen valo loistaa myrskypilvien ja kuohuvien aaltojen lomitse, tuo kiihkeästi ikävöity majakka kaukana näköpiirin rajalla, jonne koko elämämme ajan koetamme ohjata purttamme? Eikö se ole jotakin; oi taivas, eikö se ole kaikki?
XVII. Mitä sinä oikeastaan pelkäät? Miksi pelokkaana ja väristen pelkurin tavoin hiivit ympäri? Halveksittava kaksijalkainen! Mikä on pahimman, mikä sinua voi kohdata, loppusumma? Kuolemako? Niin, sanokaamme kuolema, sekä kaikki tuskat ja paha, jota perkele ja ihmiset tahtovat tahi voivat sinulle tehdä! Jollei sinulla ole sydäntä, et jaksa kärsiä mitään etkä vapauden lapsena uhmata sortajiasi, jotka sinua kiusaavat. Tallaa siis itse Tophetin[1] niskoille. Minä tahdon mennä sitä vastaan ja uhmata sitä.
[1] Tophet, kuolemanvaltakunta.
XVIII. Harvoin joutuu ihmiselämä siveelliseen rappiotilaan ilman ettei siihen ole syynä puuttuva sisällinen mukautumiskyky; tähän ei niinpaljon ole syynä onnen puute, kuin ihminen itse. Luonto ei luo ketään olentoa antamatta hänelle samalla niin paljon voimia kuin hän tarvitsee tullaksen toimeen; vielä vähemmän jättää se mestariteoksensa ja lemmikkinsä, runollisen sielun, täten varustamatta. Me emme uskokaan, että mitkään *ulkonaiset* olot voisivat kokonaan kukistaa ihmishenkeä; niin, jos hänelle on annettu tarpeeksi viisautta, eivät ne edes voi sanottavasti vahingoittaa hänen terveyttään ja kauneuttaan. Kaiken maallisen onnettomuuden korkein summa on kuolema; mitään pahempaa ei inhimillisten kärsimysten maljassa *voi* olla, ja kuitenkin ovat monet ihmiset kaikkina aikoina saaneet kuolemasta voiton, ottaneet sen vangiksi, siten että he ovat kääntäneet kuoleman ruumiillisen voiton itselleen siveelliseksi voitoksi, joka painaa kuolemattoman, pyhitetyn leiman kaikkeen, mitä he kuluneen elämänsä aikana ovat saaneet toimeen.
XIX. Reipas, urheasti taisteleva mies saavuttaa aina silloin tällöin pienen voiton, joka jälleen elvyttää hänen rohkeuttaan.
XX. Terve sielu vangittakoon se miten tukaliin oloihin tahansa, likaiseen ullakkokamariin, nukkavieruun takkiin, ruumiilliseen sairauteen tahi mihin tahansa, säilyttää alati taivaasta saamansa, riistämättömän vapautensa, oikeutensa vastuksien voittamiseen, työhön, niin, vieläpä iloonkin.
XXI. Vapaa on ihminen, joka luomakunnan lakien alaisena sydämessään on varma siitä, ettei kaikesta ristiriitaisuudesta huolimatta mikään vääryys voi häntä kohdata, että yleensä ainoastaan velttous ja kurja petollisuus tekevät pahan mahdolliseksi. Tämmöisen ihmisen tuntee etupäässä siitä, ettei hän vastustele eikä raivostu, vaan tottelee. Niinkuin Henry Marten aikanaan kirjoitti:
On sana, usein toistettu ja viisautta täynnä:
Kunnia hälle, ken iloisesti tekee ja kärsii, mitä kohtalo hänelle suo.
*Iloisesti*; ken iloisesti ottaa työnsä ja kärsimyksensä hartioilleen, hänelle yksin ovat korkeammat voimat suosiolliset, ja ajan vainio kantaa hänelle hedelmiä. Usein kuultu sana, tämä, kaikki jalot ihmiset maailmassa ovat sen tunteneet ja monella kielellä koettaneet sitä meidän tietoomme julistaa. Kaikkien olleiden ja tulevien "uskontojen" sisällisin olemus ja tarkoitus on tehdä ihmiset *vapaiksi*. Kuka tahtoo vaeltaessaan elämän läpi panna kaikki alttiiksi ja omistaa kuuliaisuutensa Jumalalle ja Jumalan palvelijoille, sekä olla tottelematta perkelettä ja hänen palvelijoitaan? Tämmöinen vapaa ihminen kulkee hurskailla mielin myrskyjen, ja kurimusten läpi määrättyä tietään. Saharan aution erämaan, kolkon yksinäisyyden läpi, missä asustaa ruumiita ja kuihtuneita hirviöitä, johtaa häntä hänen ohjaava tähtensä; hänen tiensä — käykööt muut sitte minne tahansa — vie ijäisyyteen. Tämän ihmisen neuvoja ja mielipiteitä ajallisista asioista kannattaa kyllä kuulla. Tämmöiset ihmiset, oikeastaan ainoat *ihmiset*, ovat aina olleet toisista eroavia; ennen he olivat laajalti kuuluisia. Nykyään ovat he tulleet varsin harvinaisiksi, vaikk'eivät vielä ole kuolleet sukupuuttoon. Jos Jumala suo tähtemme vielä kauvan pysyä asuttavana, tulevat he jälleen lisääntymään.
XXII. Taistele alati edelleen, uljas, uskollinen sydän, eläkä horju, pahoina päivinä, yhtävähän kuin hyvinäkään. Asia, jonka puolesta taistelet, on, mikäli se on tosi — ei enempää, vaan juuri sen verran — ehdottoman varma voitosta. Vain se, mikä siinä on väärää, tulee voitetuksi ja hävitetyksi, niinkuin sen täytyykin tulla.
XXIII. Rohkeus, jota toivomme ja pidämme arvossa, ei ole rohkeutta kuolla säädyllisesti, vaan rohkeutta elää miehekkäästi. Tämmoinen rohkeus on, kun sen kerran on Jumalan armosta saanut, syvällä sielussa; hyväätekevällä, lempeällä lämmöllään se ylläpitää kaikkia muita hyveitä ja taipumuksia, jotka ilman sitä eivät voisikaan elää. Lukemattomista Waterloon ja Peterloon taisteluista ja kaikista sotaretkistämme huolimatta on rohkeus, jota tarkoitamme, ja jota sanomme ainoaksi oikeaksi, viime aikoina tullut kenties harvinaisemmaksi kuin se millään aikakaudella Hengistin saksilaisten maahanhyökkäyksestä saakka on ollut. Se ei tosin koskaan voi täysin kadota ihmisten parista, muutoinhan ei luontokappale ihminen enää kelpaisi tähän maailmaan, sillä kaikkialla, kaikkina aikoina ovat ihmiset tulleet maailmaan ei ainoastaan kerskailemaan rohkeudellaan, vaan todenteolla sitä osottamaan ja sydämestä sydämeen todistamaan, että sen avulla kaikki on mahdollista, kaikki toteutettavissa.
XXIV. Läheisessä yhteydessä rohkeuden ja urheuden ominaisuuksien kanssa, osaksi niistä johtuvina, osaksi niiden vahvistamina ovat nuo helposti tunnettavat hyveet: totuus sanoissa ja ajatuksissa ja rehellisyys työssä ja toimessa. Ne ovat vuorovaikutuksessa keskenään, sillä samoin kuin rehellisyyden ja totuuden toteuttaminen elämässä on rohkeuden päämääränä ja pyrintönä, samaten ei näitä ominaisuuksia mitenkään voida toteuttaa rohkeudetta.
XXV. "Mahdoton" — se ei ole onnellinen sana; niiltä, jotka sitä usein käyttävät, ei ole mitään hyvää odotettavissa. Kuka sanoo: tielläni vaanii leijona? Laiskuri, lyö se kuoliaaksi; tietä täytyy kulkea. — Taiteen ja käytännöllisen elämän alalla on lukemattomien arvostelijoiden tapana todistaa, että kaikki edistyminen oikeastaan on mahdotonta; että me kerta kaikkiaan olemme joutuneet alituisen jokapäiväisyyden allikkoon ja siihen täytyy meidän tyytyä. Antaa moisten arvostelijain vain todistella; se on nyt heidän tapansa, mitäpä vahinkoa siitä on? Oli todistettu, että runoustaide on mahdotonta, silloin tuli Burns, tuli Goethe. Tympäsevä jokapäiväisyys oli kaikki mitä meillä oli odotettavissa, silloin tuli Napoleon ja valloitti maailman. Tarkasti merivirtoja tutkimalla ja laskemalla oli saatu selville, etteivät höyrylaivat koskaan voisi kulkea suorinta tietä Irlannista Newfoundlantiin; siinä oli kaikki selvillä: liikevoima ja vastustus, edellinen rajoitettu, jälkimmäinen rajattoman suuri — se todistettiin sekä mittausopin että luonnonlakien avulla: voisiko mikään niitä kumota? — Kyllä, jättiläislaiva "Great-Western" nosti ankkurinsa Bristolin satamassa; yritys onnistui täydellisesti. "Great-Western" kulki varmasti Hudson-lahden poikki ja ankkuroi New-Yorkin satamaan, ja vielä kosteina olevat "todistukset" saivat kuivaa kaikessa rauhassa. — "Mahdotontako?" huudahti Mirabean kirjurilleen, "Ne me dites jamais ce bête de mot."[1]
[1] Elkää koskaan lausuko minulle tuota typerää sanaa.
XXVI. Se, joka ilmaisee mitä hänessä on todellista, on myös löytävä ihmisiä, jotka häntä kuuntelevat, olivat sitten vastukset miten suuret tahansa.
* * * * *
XXVII. Oikea huumori syntyy yhtäpaljon sydämessä kuin päässä; se ei ole halveksimista, vaan sen sisällisin olemus on rakkautta; se ei purskahda äänekkääseen nauruun, vaan hymyilee hiljaa itsekseen, ja tämä hymy onkin paljon syvällisempää. Se on jonkinlaista ylevyyttä, joka niin sanoakseni korottaa taipumustemme tasalle sen, mikä on meitä alempana, kun taas varsinainen ylevyys alentaa, tasoittaa sen, mikä on meitä ylempänä. Edellinen ei ole yhtään vähemmän arvokasta kuin jälkimäinen; kenties on se vielä harvinaisempaa ja neron tuntomerkkinä vielä ratkaisevampi. Se onkin samalla sekä kukka että sen tuoksu, syvän, ihanan, rakastavan luonnon puhtain tuote, luonnon, joka ollen itsensä kanssa, sopusoinnussa koettaa mukautua maailmaan, sen kurjuuteen ja ristiriitaisuuksiin, niin, sepä löytää näissä ristiriitaisuuksissa yhä uusia hyvyyden ja kauneuden aiheita.
XXVIII. Koettakoot kaikki ihmiset, mikäli se heille vaan on mahdollista, pysyä terveinä! Se, joka missä asiassa se tapahtuneekin, vajoaa tuskan ja sairauden valtaan, miettiköön tarkoin tilaansa. Hänen tulee tietää, ettei hän tähän saakka ole saanut mitään hyvää aikaan — vaan päinvastoin pahaa; — hän voi vielä kääntyä hyvälle tielle, vaikkei se olekaan helppoa.
XXIX. Terveys on sanomattoman tärkeä seikka sekä omistajalleen että muille. Hän oli siis vallan oikeassa tuo humoristi, joka väitti kunnioittavansa ainoastaan terveyttä; hän ei nöyrtynyt ylhäisten, rikkaiden eikä hienosti puettujen ihmisten edessä, ainoastaan terveen ihmisen tavatessaan hän paljasti päänsä. Hän ei ollut milläänkään, kun ylimysten vaunuja niissä olevine kalpeine, lakastuneille kasvoineen vieri ohitse; sitävastoin hän kunnioittavasti tervehti punaposkista työmiestä, joka itse veti työkärryjään. Sillä eikö terveys ole sopusointua, eikö se tavallaan, kuten kokemus osottaa, ole kaiken meissä olevan arvon loppusumma?
Terve ihminen on varsin arvokas luonnontuote, mikäli hän voi terveenä pysyä. Terve ruumis on hyvä, mutta terve sielu on parempi kaikkea muuta, mitä ihminen koskaan voi itselleen toivoa; se on jalointa, millä taivas kurjaa maapalloamme voi tehdä onnelliseksi. Ilman filosofian keinotekoisia lääkkeitä, ilman uskonnon — arvoltaan varsin epäiltävää — rintapanssaria tuntee terve sielu hetikohta mikä on hyvä, omistaa sen ja pysyy siinä; se tuntee myös mikä on huonoa ja karkoittaa sen vapaasta tahdosta luotaan.
* * * * *
XXX. Miten on ystävyys mahdollista? Siten että molemmin puolin suositaan hyvää ja totta. Muuten on se sula mahdottomuus, jollemme ota lukuun "asestettua puolueettomuutta" tahi huonosti solmittuja kauppasopimuksia. Ihmisellä on, kiitetty olkoon siitä taivas, tarpeeksi omassa itsessään, mutta yhtäkaikki kykenee kymmenen rakkauden yhteenliittämää ihmistä olemaan ja saamaan toimeen semmoista, mitä 10,000 erikseen toimivaa ihmistä ei saa aikaan. Suunnaton on apu, jonka ihminen voi antaa ihmiselle.
XXXI. Usein kun ystävämme rehellisesti aikoo meitä avustaa ja todellakin koettaa sitä tehdä, ei hän kuitenkaan saata käsittää mitä me tarvitsemme, todella tarvitsemme, edistyäksemme itsevalitsemallamme tiellä, vaan väittää, että meidän tulisi ruveta kulkemaan *hänen* tietään; ja hän soimaa meitä auttamattomiksi syystä, ettemme voi emmekä tahdo luopua omalta tieltämme. Tästä onkin seurauksena, että ihminen seisoo yksin ihmisten parissa; kukaan ei tahdo auttaa lähimmäistään, vieläpä ryhdytään puolustustoimiin, jottei vaan naapuri pääsisi häiritsemään!
XXXII. Miten tosi onkaan Novaliksen lause: "On varma että uskoni saa suunnattoman tärkeän merkityksen siitä hetkestä alkaen, kun saan toisen sielun sen omistamaan!" — Katso veljeäsi kasvoihin, silmiin, missä säteilee hyvyyden lempeä tuli, tahi missä vihan polttava liekki hehkuu, ja tunne miten oma sielusi heti syttyy samanlaiseen tuleen ja te valaisette ja vaikutatte nyt toinen toiseenne, kunnes syntyy yksi ainoa, rajaton, yhtenäinen liekki (joko kaikkikäsittävän rakkauden tahi kuolettavasti purevan vihan). Sano sitten mikä ihmeellinen voima siirtyy ihmisestä ihmiseen. Ja jos näin on laita maallisen elämän jokapäiväisissä oloissa, miten valtava onkaan silloin vaikutus tulevassa, jumalallisessa elämässä, kun sisäisin *minäni* tulee välittömään yhteyteen vertaisensa kanssa!
XXXIII. Kaikella inhimillisellä työllä on ihanteensa, työn sielu, kuten ylempänä sanoimme, vaikka sen tarkoituksena olisi mitä tahansa, vaikka ruumiin estäminen mätänemästä. Ja on ihmeellistä miten tämä ihanne eli sielu saattaa rumimmankin olennon kehittymään; työ antaa sille oman aateluutensa, jalostaa sitä, kunnes siitä vähitellen koituu kaunis, jopa tavallaan jumalallinenkin.
XXXIV. Tiedämme, ettei ihanteellisia oloja, ikävä kyllä, koskaan voida täysin toteuttaa. Emme koskaan saavuta ihanteita, ja saamme olla kiitollisia, jos pääsemme edes niiden lähettyville. Älköön kukaan, sanoo Schiller, liian tarkasti mitatko todellisuuden kehnoa tulosta täällä kurjassa maailmassa täydellisyyden mittapuulla. Viisas ei semmoista vaadikaan, ainoastaan tyytymätön narri. Mutta kuitenkaan emme saa unhoittaa, että ihanteita on olemassa; jollemme edes yritäkään lähestyä niitä, rappeutuu, häviää kaikki. Se on aivan varma. Kukaan muurari ei kykene rakentamaan ehdottoman pystysuoraa muuria; se olisi matemaattinen mahdottomuus; on kylliksi, jos se on osapuilleen kohtisuorassa tasoa vastaan; kelpo muurari tietää kyllä tehdä kunnollista työtä. Mutta huonosti käy, jollei hän lainkaan seuraa suunnitelmaa, jos hän nakkaa mittaluodin ja vesivaakan syrjään ja huolettomasti latoo kiven kiven päälle! — Moinen muurari on huonolla tiellä. Hän on unhoittanut itsensä; mutta painovoiman laki ei myöskään unhoita kostaa hänelle — hän ja hänen muuraamansa rakennus ovat luhistuva kokoon soraläjäksi.
XXXV. Tiedämme, että kaikki inhimillinen on puutteellista; useimmiten on ihanne kaukana, varsin kaukana meistä. Niinkauvan kun ihanne (sisällinen totuus), vaikkapa hämäränäkin, esiintyy ja vaikuttaa, on todellisuus vielä, siedettävää. Sietämättömäksi se tulee vasta silloin, kun ihanne kokonaan katoaa, kun elämältä puuttuu totuus ja aatteellisuus; ja niin epätäydellisinä eivät inhimilliset olot voi pysyä, niiden täytyy muuttua tahi joutua häviöön, jos asiat menevät näin pitkälle. — Rokko jo muut taudit voivat rumentaa ihoa, se ei tee mitään, kunhan sydän pysyy terveenä; pahempi on, jos itse sydän sairastuu; jollei sydäntä olekaan, vaan sen sijaan on tullut joku luonnoton elin.
Poikkeuksetta, lukijani, olet kaikkialla huomaava, että jokaisen aatteen, joka ihmiskunnan historiassa on saavuttanut voiton, täytyy alusta alkaen olla tosi ja arvokas, ei varjoa, vaan todellisuutta. Sitä, mikä ei ole totta, eivät ihmiset koskaan pysyvästi hyväksy. Katsohan Muhametin uskoa! Itse Dalai-Laman uskonto — myönnämme sen ilolla, — ansaitsee olla maailmassa olemassa; se ei ole tyhjiä lauseparsia, vaan suoraa totuutta — siinä on siis jotakin totta, jotakin pysyvää! Se, joka luulee, että petos, väkivalta ja vääryys, sanalla sanoen: valhe, oli se verhottu miten kauniiseen kuoreen tahansa, koskaan voi muodostaa ihmiselämän ja olojen perustuksen, on suuresti, niin, sanomattomasti erehtynyt. Ainoastaan uskottomuus, jossa ei ole mitään totta, voi täten erehtyä. Ja tämä erehdys synnyttää uusia erehdyksiä ja uutta kurjuutta; se on surkuteltava, turmiollinen erehdys, josta kaikkien ihmisten täytyy koettaa vapautua.
XXXVI. On totta, että jokaisella asialla on kaksi puolta, valoisa ja synkkä. Usein ihanne muuttuu käytännössä, se saa omituisen todellisuuden leiman ja meidän täytyy hämmästyen kysyä: tuoko se nyt on ihanteenne? Sillä ihanteen täytyy aina muuttua todellisuudeksi, ja usein on sen varsin vaikea säilyä, saada jalansijaa maailmassa.
XXXVII. Luonnon lain mukaan on kaikilla ihanteillakin määrätyt rajansa, niilläkin on nuoruutensa, kypsyytensä, täydellisyytensä, rappeutumisensa ja vihdoin seuraa kuolema ja häviäminen. Ei synny mitään, minkä ei aikanaan täytyisi kuolla.
XXXVIII. Kiusauksia korvessa — eikö meidän kaikkien ole täytynyt kestää moisia koetuksia? Syntymässämme meihin juurtunutta vanhaa Aatamia ei niin helposti karkoitetakaan valtakunnastaan. Elämämme on joka taholla rajoitettu, mutta kuitenkin merkitsee elämämme itsessään vapautta, vapaatahtoista voimaa. Meissä riehuu alituinen sota, ja semminkin ensin alussa on taistelu ankara. Sillä Jumalan antama käsky: *tee sitä mikä on hyvää*, on salaperäisillä, profeetallisilla kirjaimilla piirretty sydämiimme eikä päivin öin suo meille rauhaa, kunnes olemme sen saaneet selville ja täyttäneet; sen tulee ilmetä teoissamme vapauden näkyvänä evankeliumina. Sitten on myös olemassa tuo tomusta syntynyt käsky: *syö ja täytä vatsasi*, joka valtavalla voimalla ilmenee kaikissa hermoissamme — onhan siis itsestään selvää, että syntyy häiriöitä, taisteluja, ennenkuin tuo ylevämpi vaikutin pääsee meissä voitolle.
XXXIX. Meitä ihmisiä kuljetetaan merkillisiä teitä. Meillä tulisi olla tarpeeksi kärsivällisyyttä, tarpeeksi toivoa; jokaisen tulisi saada yrittää, mitä hänestä voisi tulla. Niin kauvan kun elämätä kestää, on jokaisella vielä toivoa jälellä.
XL. Pitkä, myrskyisä kevät, sateinen huhtikuu, talvipakkasia vielä toukokuulla; mutta vihdoin toki tulee kesä. Siihen saakka seisoi puu alastomana; sen kuivat, paljaat oksat natisivat ja valittivat tuulessa. Joku kenties sanoi: Anna kaataa se; miksi se hyödyttömänä rumentaa seutua? — Eihän toki, meidän täytyy odottaa; kaikella on aikansa. — Sitten puhaltaa lempeä kesätuuli, hyväilee alastonta puuta ja saa sen lehdille ja kukkimaan; ja miten ihania lehtiä ja kukkia sillä on! Pitkän alastomuutensa aikana on se koko talven koonnut uusia mehuja, vaikka se näytti seisovan toimetonna. Mitä kauvemmin äänettömyys kesti, sitä komeamman kaiun saa ääni, kun se vihdoin tulee kuuluviin. Puilla, ihmisillä, laitoksilla, uskonnoilla, kansakunnilla, kaikella kasvavalla ja kehittyvällä, mitä maailmassa on olemassa, huomaamme tämmöisiä kehitys-ja kukoistuskausia.
XLI. Ajatelkaamme mimmoinen tuomari luonto on, miten suurenmoinen, rauhallinen ja kärsivällinen se on. Sinä otat vehnänjyviä ja siroitat niitä maan poveen. Jyviin on kenties sekoittunut rikkaruohoa, ohdakkeita, tomua y. m. roskaa; se ei vahingoita kylvöäsi. Sinä kylvät jyvät hyvästi muokattuun, sopivaan maahan; se antaa vehnän itää — se ottaa myös vastaan rikat, hautaa ne vaieten poveensa, eikä niistä puhu sen koommin. Keltainen vehnä kasvaa, varttuu korrelle, maa-emo kasvattaa sitä kuten äiti lastaan, mutta rikkaruohot se nurisematta käyttää hyväkseen. Niin on laita kaikkialla luonnossa. Se on tosi ja vilpitön, mutta totuudessaan suuri, oikea ja äidillinen. Se vaatii ainoastaan, että asian tulee oikea, väärentämätön; silloin, vain sillä ehdolla, luonto sitä suojelee. Totuus on kaiken sieluna, mitä se ottaa suojellakseen. Niin, eikö tämä olekin kaiken ylevän totuuden kohtalo, kaiken totuuden, joka koskaan on tullut ja on tuleva maailmaan? Sen ulkomuoto voi olla puutteellinen; mehän pidämme totuutena filosofiaa, joka tekee selkoa maailmanjärjestelmästä tieteelliseen muotoon puetuissa lauselmissa, jotka eivät voi olla totta, jotka kerran vielä havaitaan vääriksi, erehdyttäviksi ja joiden täytyy kuolla ja kadota. Jokaisen totuuden ruumis kuolee, mutta sen sielu ei koskaan kuole; se on kuolematon, kuten ihminenkin. Totuuden sisällinen olemus ei koskaan kuole. Se mitä me sanomme puhtaaksi tahi saastaiseksi, ei vaikuta asiaan. Oikea totuus on ääni luonnon suuresta syvyydestä; ja sitä ainoastaan luonnon tuomiosalissa kysytään. Ei kysytä, miten paljon sinussa on rikkaruohoja, vaan onko sinussa lainkaan vehnänjyviä. Puhdasko? Monelle ihmiselle tahtoisin sanoa: Niin, sinä olet puhdas, tarpeeksi puhdas; mutta sinä olet rikkaruohoa — epärehellisiä perustelmia, kuulopuheita, varjoa; et ikinä ole levännyt maailman avaruuden suurella sydämellä; Sinä et ole puhdas, etkä saastainen — sinä et ole mitään, sinun kanssasi ei luonnolla ole mitään tekemistä.
XLII. Kukaan ihminen ei ole survimatta toisia ja tulematta survituksi; ja hänen täytyy kaikin tavoin raivata tietä kyynäspäillään. Hänen elämänsä on taistelua, mikäli se on todellista elämää. Simpukankin täytyy, luulen minä, tulla tekemisiin vertaistensa kanssa; epäilemättä se tuleekin, joskin vaivaloisesti, toisten simpukoiden kanssa tekemisiin, ja se ei elä elämäänsä täydellisenä ihannesimpukkana, vaan epätäydellisenä, todellisena. Simpukankin täytyy jossakin määrin tuntea katumusta, jossakin määrin vihaa ja jossakin määrin pelkoa.
XLIII. Kurja ihmisluonne! Eikö ihmisen edistyminen todellisuudessa ole lankeemista? Ihminen ei voi tehdä muuta. Elämän hurjassa elementtien taistelussa pyrkii hän eteenpäin; hän lankee ja vaipuu syvälle — ja yhä uudelleen täytyy hänen verta vuotavin sydämin, kyynelsilmin ja katuen pyrkiä jalkeille ja jatkamaan taistelua. Onko hänen taistelunsa uskollista ja väsymätöntä: siinä on kysymysten kysymys.
XLIV. On paljon kunniallisia, moitteettomia ihmisiä, joilla ei kuitenkaan ole sanottavaa arvoa. Varsin vähän kiitosta saa ihminen siitä, että hän pitää kätensä puhtaina, jollei hän ryhdy työhön muuten kuin hansikkaat kädessä.
XLV. Elävässä olennossa tapahtuu muutos sangen hitaasti, vähitellen; kun esim. käärme luo vanhan nahkansa, on sen alla jo uusi nahka valmiina. Vähän käsitystä on sinulla Fenix-linnun polttamisesta, jos luulet, että lintu ensin sai palaa kokonaan tuhaksi ja että uusi lintu ikäänkuin ihmeen kautta syntyi kuolleesta tuhkaläjästä ja levitetyin siivin kohosi ilmoille. Se on peräti väärä luulo! Tulirovion vielä loimutessa edistyy uuden luominen, mikäli vanha häviää — vanhan ruumiin tuhkaan vaikuttavat salaperäiset elimelliset voimat rakentaen sitä uudelleen ja kun tuulen liekkeihin puhaltaessa sieltä vielä kuuluu kuolinlaulun sointuisia säveleitä, saavat ne vähitellen toisen tahdin ja päättyvät voitokkaaseen, juhlalliseen luomishymniin. Niin, katso omin silmin loimuaviin liekkeihin, niin saat nähdä.
XLVI. On suuri totuus, ainakin puoleksi, että ihminen itse muodostaa olosuhteensa ja sekä henkisesti että aineellisesti on oman onnensa seppä. Mutta tällä suurella totuudella on vielä toinenkin puolensa, nimittäin että ihmisen olosuhteet ovat elementti, jossa hänen täytyy elää ja työskennellä, että ne välttämättömästi antavat hänelle värityksensä, ulkonäkönsä, sanalla sanoen ruumiillistuvat hänessä, ja olosuhteiden vaikutus käytännössä ulottuu melkein rajattoman pitkälle, niin että yhtä hyvällä syyllä voidaan sanoa, että olosuhteet muodostavat ihmisen.
Mitä edelliseen totuuteen tulee, tulisi meidän aina sovelluttaa se itseemme, mutta sitävastoin pitää silmällä jälkimmäistä toisia ihmisiä tuomitessamme.
XLVII. Olemassa olon pyörteissä ei ajan lapsi koskaan voi vaatia rauhaa, sitäkin vähemmän, jos menneisyyden peikko häntä ahdistaa ja tulevaisuus ei ole muuta kuin pimeyttä, missä asustaa aaveita. Täydellä syyllä voisi vaeltaja sanoa itselleen: eivätkö onnen portit täällä maailmassa ole armotta sinulle suljetut; onko sinulla toivettakaan, joka ei olisi mieletön? Yhtäkaikki voimme kreikkalaisen filosofin kanssa sanoa: Se, joka voi katsoa kuolemaa silmiin, ei pelkää varjoja.
XLVIII. Eikö tuskan korkein määrä samalla ole sääliväisyyden tuntoa, jota ihminen kykenee tuntemaan, hänen voimansa ja voittonsa, jonka hän tulee saavuttamaan, paras mittapuu. Tuskamme on aateluutemme takasivu. Yhtä suuri kuin epätoivomme, on myös kykymme; niin korkealle voimme ulottaa vaatimuksemme. Musta savu, joka täyttää maailmamme, voidaan todellisella tahdonvoimalla muuttaa tuliliekiksi, joka on valaiseva taivaankantta. Siis rohkeutta vain!
* * * * *
XLIX. Tuo suunnaton määrä tehtyä ja unhoitettua työtä, joka täällä maailmassa mykkänä kertyy jalkojeni juureen ja vaatettaa, suojelee ja ylläpitää minua, missä ikinä lienenkin, mitä ajattelen tahi teen, antaa aihetta vakaviin ajatuksiin! Ja eikö se riitäkin tekemään sitä, mitä sanotaan kuuluisuudeksi, viisaalle ihmiselle täysin arvottomaksi? Narreille ja ajattelemattomille ihmisille esiintyy tuo kuuluisuus ja tulee aina esiintymään kylläkin kaunopuheliaana, sillä se puhuu "kuolemattomasta" y. m. semmoisesta; mutta, jos sitä tarkasti katselet: Mitä on se?
L. Ihanaa on käsittää ja tietää, ettei ajatus vielä koskaan ole kuollut, että samaten kuin sinä, sen luoja, olet muodostanut ja luonut sen koko menneisyydestä, samaten olet sen myös jättävä koko tulevaisuudelle. Tällä tavoin tuntee ja näkee urhea sydän, se on näkevä silmä, joka näkee kauvas menneisyyteen. Tämmöinen ihminen on henkisesti alituisessa yhteydessä aatetoveriensa ja veljiensä kanssa, ja täten on todella olemassa *pyhien seurakunta*, joka käsittää koko maailman ja on yhtä vanha kuin maailman historia.
LI. Kuka esimerkiksi opetti sinut *puhumaan*? Siitä päivästä alkaen, jolloin kaksi alastonta tahi viikunalehdillä verhottua ihmisolentoa tunsi halua lakata olemasta mykkänä ja keskustella toistensa kanssa, jolloin he varsin huonolla menestyksellä koettivat kaikenmoisilla viittauksilla, vaivaloisilla kasvojeneleillä ja äännähdyksillä selvittää ajatuksiaan — siihen saakka kun tämä kirja kirjoitettiin, näiden päivien välillä on, sanon minä, kulunut melkoisen pitkä aikakausi ja suoritettu huomattavan paljon työtä, johon usea ihminen on ottanut osaa. Luuletko, ettei jo ennen Dan Chauceria ole ollut runoilijoita — ettei ole ollut sydäntä, jossa hehkui ajatuksia, joita se ei voinut olla ilmaisematta, ja koskei ollut ajatusta vastaavaa sanaa, täytyi sen itse luoda ja muodostaa semmoinen sana, jota sinä sanot metafooriksi tahi kiertäväksi selitykseksi? Jokaisen sanan, joka meillä on, on tämmöinen ihminen ja runoilija luonut.
LII. Ensimmäinen ihminen, joka avoimin sieluin katseli ylevää taivasta ja maata, tätä ihanaa ja peloittavaa, jota nimitämme luonnoksi, maailmaksi j. n. e. ja jonka olemus pysyy alati selittämättömänä, ihminen, sanomme, joka ensimmäiseksi tämän nähdessään alamaisesti ja arvatenkin vaieten lankesi polvilleen, hänet oli sisällinen pakko saanut tekemään jotakin "ennen kuulematonta," minkä kuitenkin kaikki ajatuskykyiset sydämet huomasivat tarkoitustaan vastaavaksi ja seurattavaksi! Ja tästä alkaen on rukoiltu polvistuneessa asennossa. Tämä mykkä rukous on kaikkia lausuttuja rukouksia, messuja ja jumalanpalveluksia vanhempi; se on kaiken rukoilemisen alkumuoto — tarvittiin vain tämä ensi alku, joka on niin järkevä. Mimmoinen runoilija olikaan tämä ensi rukoilija!
LIII. Ole rohkealla mielellä! Et ole yksin, jos sinulla on uskoa. Emmekö juuri puhuneet pyhien seurakunnasta, joka tosin on näkymätön, mutta todella on olemassa ja joka seuraa ja veljellisesti syleilee sinua, jos ansaitset siihen kuulua? Kaikissa maissa ja kaikkina aikoina kohoovat heidän sankarimaiset kärsimyksensä kuten pyhä miserere ja heidän uljaat tekonsa kuten loppumaton, ikuinen riemuhymni taivaaseen. Elä myöskään sano, ettei sinulla nyttemmin olisi mitään jumaluuden, jumalallisen, eduskuvaa. Eikö Jumalan koko maailma ole jumaluuden vertauskuva? Eikö mittaamaton ijäisyyskin ole temppeli? Eikö ihmisen ja ihmiskunnan historia ole ijäinen evankeliumi? Kuuntele vain ja urkujen asemasta kuulet tähtien laulavan, niinkuin vanhoina aikoina.
LIV. Mimmoisia armeijoja, joukkoja ja sukupolvia tämmöisiä miehiä onkaan aikojen kuluessa joutunut unhoituksen helmaan! Heidän tomuksi rauenneet ruumiinsa muodostavat pohjan, jolla elämämme hedelmät kasvavat.
* * * * *
LV. Ihmisen ei tule koko ikäänsä valittaa; siitä ei ole mitään apua.
Aika on huono: niinpä ihminen onkin täällä tehdäkseen sen paremmaksi.
LVI. "On tuleva aika," lausui Lichtenberg katkeralla ivalla, "jolloin usko Jumalaan tulee olemaan niinkuin nykyään uskotaan lastenkamarintaruja," tahi kuten Jean Paul sanoo, jolloin "maailmasta tehdään koneisto, eetteristä kaasu, Jumalasta voima ja tulevasta elämästä ruumisarkku". Mutta me uskomme, *ettei* semmoista päivää ole tuleva. Joka tapauksessa suotakoon, taistelun vielä jatkuessa ja ennenkuin tuo ruumisarkku- ja kaasufilosofia on varustaunut tarkkojen määritelmien aseilla, mystisismille tahi muille tätä filosofiaa rehellisesti vastustaville opeille vapaa kehitys. Puolueettomuutta ja vapautta vain ja oikeus on pääsevä voitolle.
LVII. Jos aikamme on epäuskon aikakausi, niin miksi siitä huolehdimme? Eikö tulekaan parempia aikoja? Niin, eikö se jo ole tullut? Pitkiksi venyneissä systoleissa ja diastoleissa täytyy uskon ja epäuskon, kieltämisen aikakaudet vaihdella, täytyy kaikkien mielipiteiden ja luomien keväistä nuoruutta ja kesäistä kukoistusta seurata syksyn kuolo ja talven katoominen ja sitten seuraa jälleen uusi kevät. Ihminen elää ajassaan, koko hänen olemuksensa, pyrintönsä ja kohtalonsa muovautuvat ajan mukaan, ja tuossa katoovassa ajan hengessäkin ilmenee ikuisesti muuttumaton ijankaikkisuus. Ja kuitenkin on tämmöisinä epäuskon talvikausina jalommille luonteille melkein kurjuutta syntyä maailmaan, olla valppaina ja työskennellä; tylsäsieluiselle taasen on se onnea, että hän saa talvihorroksiin vaipuneen eläimen tavoin asustaa ja nukkua hekumallisessa suurkaupungissa tahi Salamancan yliopistossa tahi muussa velttouden linnoituksessa ja herätä vasta sitten, kun salamoiva raemyrsky on tehnyt tehtävänsä ja uusi kevät vihdoinkin on koittanut rukouksillemme ja marttyriudellemme.
LVIII. Vielä vähemmän aiheutetulta näyttää meistä pelko, että taikauskon kerällä myös uskonto häviäisi. Uskonto ei voi hävitä. Pieni, savuava olkinuotio voi pimittää taivaan tähdet näkyvistä, mutta ne eivät siltä häviä, vaan tulevat pian jälleen näkösälle.
Tässä suhteessa täytyy meidän toistaa tuo tunnettu lause, että on uskovalle ihmiselle arvotonta kohdella epäuskoista kauhistuksella, inholla tahi yleensä muilla tunteilla kuin surkuttelulla, toivolla ja veljellisellä osanotolla. Jos hän etsii totuutta, eikö hän silloin ole veljemme ja ansaitse sääliämme? Ja jollei hän etsi totuutta, eikö hän vielä silloinkin ole veljemme ja vielä enemmän säälimme tarpeessa?
LIX. Emmekö voi pitää kaikkea tätä kuvaamatonta, kauhistavaa kurjuutta, jota kaikkialla näemme ympärillämme, varoittavana äänenä luonnon mykästä helmasta, joka meille sanoo: "Katsokaa! Osto ja myynti ei ole ainoa luonnonlaki; puhtaalla rahalla maksaminen ei ole ihmisten ainoa velvollisuus toisiaan kohtaan. Syvällä, paljon syvemmällä kuin ostaminen ja myyminen on lakeja ja sitoumuksia, yhtä pyhiä kuin itse ihmiselämä. Ja ne te tulette tuntemaan, kunhan työskentelette ja opitte niitä noudattamaan. Ken ne tuntee ja niitä seuraa, hänellä on luonto puolellaan. Ken taas niitä ei opi tuntemaan, häntä vastustaa luonto ja hän ei koskaan voi sen piirissä työskennellä. Suuttumus, riita, viha, yksinäisyys ja kirous tulevat seuraamaan hänen askeleitaan, kunnes kaikki ihmiset huomaavat, että se, mitä hän saa toimeen, oli sillä miten kultainen kuori tahansa, ei ole menestystä vaan menestyksen puutetta."
LX. Meidän tulee kuitenkin iloita siitä, että edes olemme tulleet niin pitkälle, että aletaan pian kaikilla kielillä, niin kehittymättömiä kuin useat lienevätkin, saarnata pyhää evankeliumia: ihminen on vielä ihminen. Koneellisuuden henki ei ole ijäti vuoren tavoin painava sieluamme, vaan on uusi taikasana vihdoin murtava vanhat loitsut, ja tekevä tuon hengen orjaksemme, joka on tekevä kaikki mitä käskemme. "Olemme heräämäisillämme, kun uneksimme näkevämme unta." Se, jolla on sydän ja silmät, voi nyt itse sanoa: miksi epäröisin? Valo on tullut maailmaan, niille, jotka valoa rakastavat, niinkuin sitä tulee rakastaa, rajattomalla, uhraavaisella, kaikkea kärsivällä rakkaudella.
LXI. Antakaa ihmisten tietää, että he ovat ihmisiä, Jumalan luomia ihmisiä, Jumalalle vastuunalaisia ja että he lyhimmässä silmänräpäyksessä voivat tehdä työn, joka tulee pysymään ijankaikkisesti. Onhan se todella ylevä tehtävä. Ei heidän tarvitse olla kyntö- eikä takomakoneita, ei ruuansulatuskoneita, jotka sulattavat edellisten koneiden tuotteita, eikä myöskään lähimmäistensä eikä omien himojensa synnynnäisiä orjia, vaan ennen kaikkea ihmisiä.
LXII. Laajemman ja laveimman "piirteen" tulisi joka suhteessa olla meille selvillä, sen nimittäin, että "Jumalan kunnian loiston" täytyy muodossa tahi toisessa kehittyä myös tämän teollisuudenkin aikakauden sydämestä.
LXIII. Niin, sekä sieltä että täältä tulee valoa maailmaan. Ihmiset eivät rakasta pimeyttä, vaan valoa. Kaikkialla keskellämme kohtaa meitä ikuisen luonnon oikeuden tunto.
LXIV. Ihminen on kaikkina aikoina ollut taisteleva, ponnisteleva ja — päinvastoin kuin laajalle levinneet solvaukset väittävät — totuutta rakastava olento.
LXV. Kaikki ihmissielut, miten syvälle pimeyteen lienevätkin vaipuneet, rakastavat valoa; kun valo kerran on sytytetty, leviää se joka taholle.
LXVI. Kovin kevytmielistä on ilman muuta olettaa, että *nälkä*, elämämme suuri perusta, myös on sen kehityksen korkein huippu ja viimeinen täydellisyys; että koska "kurjuus, ahneus ja kunnianhimo" ovat useimpien ihmisten pääominaisuuksia, kukaan ihminen eläisi tahi edes ajattelisi elää muun periaatteen mukaan. Kaikki mitä ei voida lukea kurjuuden ja ahneuden luokkaan, sijoitetaan muitta mutkitta viimeiseen luokkaan.
LXVII. Ei ole totta, että ihmiset, siitä lähtien kun asuvat maapallolla, elävät houreissa, teeskentelyssä, vääryydessä tahi muussa järjettömyydessä. Ei ole totta, että he koskaan ovat eläneet tahi tulevat elämään muutoin kuin juuri yllämainitun vastakohdissa.
LXVIII. Omantunnon hyväksyminen on tavallaan ruumiillisellekin olemassa ololle välttämätöntä; se on hienoa, kaiken läpi tunkevaa kittiä, joka pitää koossa tuota ihmeteltävää yhdistystä, jota sanotaan minäksi. Jollei siis ihminen istu mielisairaalassa eikä myöskään vielä ole ampunut itseään eikä mennyt hirteen, voimme lohduttaa itseämme tulemalla johtopäätökseen, että hänen täytyy olla joko hullu *koira* ihmishaamussa, joka tarvitsee kuonokoppaa, jota on surkuteltava ja jota meidän täytyy suuresti oudoksua, tahi todellinen ihminen, joten hän niinmuodoin ei voi olla siveellistä arvoa vailla, vaikka hänet on saatava hereille ja tuntemaan oma arvonsa. Voidaksemme oikein arvostella hänen luonnettaan, tulee meidän oppia katsomaan sitä yhtäpaljon *hänen* kuin omillakin silmillämme; meidän tulee oppia häntä säälimään, pitämään häntä lähimmäisenämme, sanalla sanoen oppia häntä *rakastamaan*, muuten emme koskaan opi oikein tuntemaan hänen varsinaista henkistä luonnettaan.
LX1X. Etupäässä ei meidän tule unhoittaa, ettei ihmisiä ja heidän tekojaan hallitse aineellinen, vaan siveellinen voima. Miten äänetön onkaan ihmisajatus! Sitä ei seuraa rumpujen pärinä, ei ratsuväen hevosten kumea kavioiden kapse, eikä muona-ja ampumavaravaunujen pauhaava rätinä. Tuntemattomissa, vaatimattomissa oloissa voi ihmispää hautoa ajatuksia, ihmispää, joka jonakin päivänä on saavuttava suuremman vallan kuin kuninkaan kruunua kantava pää, sillä kuninkaita ja keisareja voi oleskella hänen palvelijoittensa parissa. Hän ei ole hallitseva kaikkia päitä, vaan kaikissa päissä, ja ajatuksilla, joita yksinäisyydessään on hautonut, on hän kuten taikasanoilla taivuttava koko maailman tahdolleen alamaiseksi.
LXX. On huvittavaa nähdä miten yleinen ja ikuinen viisauden rakkaus ihmisessä on; miten ylhäisin ja alhaisin, miten ylpeät ruhtinaat ja raa'at talonpojat ja kaikki ihmiset, niin toinen kuin toinenkin, kunnioittavat viisautta tahi ainakin näennäistä viisautta, viisauden varjoa, niin, miten he itse asiassa eivät voikaan kunnioittaa mitään muuta. Sillä ei edes Xerxeen kaikkien sotajoukkojen vallassa ole saada uljaan sydämemme ainoatakaan ajatusta masennetuksi. He voivat hävittää maan tasalle Anaxarchuksen majan, häntä itseään he eivät voi kukistaa. Henki voi kunnioittaa ainoastaan henkistä arvoa; ainoastaan sielussa, joka on omaamme syvällisempi ja parempi, voimme ikäänkuin nähdä taivaallisen salaisuuden ja senkautta, että nöyrytämme itseämme, tunnemme itsemme ylennetyiksi.
LXXI. Ihmiset harvoin, eli oikeammin ei koskaan, suuttuvat pitemmäksi aikaa tahi täydellä todella johonkin, mikä ei ole suuttumisen arvoista. Altista ja innokasta on kuuliaisuus ja rakkaus, jota he osottavat suurelle, todella ylevälle, kun he kaikkineen mitä heillä ja heissä on, ruumiineen, sydämineen, sieluineen ja henkineen heittäytyvät sen jalkojen juureen, joka todella on heitä ylempänä.
LXXII. Valtakunta, jonka koko kansa täydestä sydämestä omistaa uskonnollisen aatteen, tahi on sen joskus omistanut, on täten ottanut askeleen, jota se ei enää voi peräyttää. Ajatus, tietoisuus, tunto, että ihminen on koko maailman avaruuden kansalainen, luotu ijäisyyttä varten, on tunkeutunut kaukaisimpaankin majaan, yksinkertaisimpaan sydämeen. Ihanana ja kunniotusta herättävänä vaikuttaa taivaallisen tehtävämme, Jumalan meille antaman velvollisuuden tunne koko elämäämme. Semmoisessa kansassa on ylevää innostusta ja rajoitetussa merkityksessä voimmekin sanoa: tieto Kaikkivaltiaasta antaa näille ihmisille ymmärrystä.
LXXIII. Muuan lohdullisimpia totuuksia on se, että suuria miehiä on niin runsaasti, vaikka käyttämättöminä, olemassa. Niin, suurimmat miehemme ovat, koska he samalla ovat *hiljaisimmat*, kenties ne, joita ei tunneta, jotka pysyvät tuntemattomina. Filosoofi Fichte lohdutti itseään tällä vakaumuksella, kun hän kaikista saarnastuoleista ja opetusistuimilta ei kuullut muuta kuin kunnianhimoisten lörpöttelijöiden loppumattomia jaarituksia; kun uudet, voimakkaat virtaukset ja kevytmieliset meluavat opetukset saivat kaikki käsitteet sekaisin, kuten myrsky pieksee aallot vaahdoksi ja vakava Fichte melkein toivoi, että tietoja verotettaisiin, jotta niiden tulva hieman hilliintyisi; — hän lohdutti itseään, sanon minä, järkähtämättömällä uskollaan, ettei uskonto vielä ollut hävinnyt Saksasta, että ajattelevat ihmiset, kukin tahollaan, vielä vakavasti tekivät työtä, vaikka vaiteliaalla, näkymättömällä tavalla.
LXXIV. Suuri edistys nykyisissä oloissa on mielestämme tuo selvä, kieltämätön vakuutus siitä, että parhaillaan edistymme. Kohtalon valtavasta kaitselmuksesta ja sen lopullisista tarkoituksista, mitä meihin ihmisiin tulee, emme voi tietää mitään, emme sanottavasti mitään; ihminenhän alkaa pimeydessä ja lopettaa pimeyteen; salaisuuksia on kaikkialla: ympärillämme, meissä itsessämme, jalkojemme alla, käsissämme. Kuitenkin on jokainen tullut selville ainakin siitä, että tämä ihmeteltävä ihmiskunta edistyy johonkin suuntaan, että ainakin kaikki inhimilliset olot ja asiat ovat olleet ja tulevat alati olemaan vaihtelevia, muuttuvia, mikä olentojen, jotka ovat ajallisesti ja ajan vaikutuksesta olemassa ja ajasta luodut, todenteolla jo aikoja sitten olisi tullut oivaltaa.
IHMISIÄ JA SANKAREITA.
I. Ihmisen hartain ilo on ihmetellä, ihailla, missä hän vaan voi sitä tehdä; mikään ei häntä niin suuresti korota — vaikkapa vain katoovaksi hetkiseksi — hänen pikkumaisuuksiensa yli, kun todellinen ihailu.
Senvuoksi onkin sanottu: "Kaikki ihmiset, semminkin kaikki naiset, ovat synnynnäisiä ihailijoita," ja esiintuovat ihailuaan, missä suinkin voivat. On mahdollista ihailla jotakin — oli se sitten miten pientä, vähäpätöistä tahansa; mutta ehdottomasti mitätöntä ei voida ihailla.
II. Luulen, että sankarien ihailu, joka maailmamme eri aikakausina tapahtuu eri tavoilla, on ihmisten kaikkien yhteiskunnallisten suhteitten sieluna, ja että tapa, jolla se — hyvän tahi huonon vuoksi — tapahtuu, on tarkka edistyksen tahi taantumisen mittari, sen mukaan kumpi niistä sillä hetkellä on vallitsevana.
III. Maailman rikkautena ovat juuri sen nerokkaat, huomattavat ihmiset. Heidän ja heidän töittensä vuoksi on se juuri maailmamme — eikä erämaa. Ihmisten, jotka täällä ovat eläneet, muisto ja historia — on maailmamme voimien loppusumma, sen pyhitetty, ikuinen omaisuus, jonka avulla se pysyy pystyssä ja kykynsä mukaan pyrkii purjehtimaan edelleen ajan tuntemattomien syvyyksien yli.
* * * * *
IV. "Sankarien ihailua" — olkoon niin, ystäväni, mutta se on sitä etupäässä siksi, että meissä itsessämmekin on sankariluonnetta. Sankarimaailmaa, ei narrien maailmaa — missä ei kukaan sankarikuningas kykene hallitsemaan — sitä me tahdomme, siihen pyrimme! Me puolestamme tahdomme hyljätä kaiken halpamaisuuden ja valheellisuuden, silloin, vaan ei ennen, voimme toivoa jalouden ja totuuden meitä hallitsevan.
V. On kirjoitettu: jos itse olemme orjia, ei meillä ole sankareitakaan. Emme tunne sankaria, kun semmoisen näemme — pidämme petkuttajaa sankarina.
VI. Sinä ja minä, ystäväni, me voimme tässä hupsujen maailmassa kumpikin tehdä *yhden* ei-narrin, *yhden* sankarin, jos tahdomme. Siinä olisi ensi aluksi kaksi sankaria. — Rohkeutta! Siitäkin koituu itse asiassa kokonainen sankarimaailma, toisin sanoen siinä on kaikki, mitä me kaksi sen puolesta voimme tehdä.
VII. Ennustan, että maailma jälleen alkaa rakastaa totuutta, maailma, joka luulee olevansa sankarimainen, tahi sankaruuden maailma. Vasta silloin on siitä koituva voitokas maailma.
Tosin, mitä merkitystä on maailmalla ja sen voitoilla? Me ihmiset puhumme liian paljon maailmasta. Kukin meistä antakoon maailman tulla miksi se tahtoo, voittaa tahi ei voittaa; eikö meille ole uskottu oma elämämme? Meillehän on suotu pienen pieni aikamäärä kahden ijäisyyden välillä; meillä ei ole muuta mahdollisuutta. Onnelliset me, jollemme elä narreina eikä teeskentelijöinä, vaan oikeina, todellisina ihmisinä. Se, että maailma pelastuu, ei pelasta meitä. Pitäkäämme itsestämme huolta; on ansiokasta ja velvollisuuteni katsoa lähinnä olevan parasta. Sitäpaitse, sanoakseni totuuden, ei "maailmaa" koskaan ole muulla tavoin "pelastettu." Maailmojen pelastamisinto on 18. vuosisadan tuote, sen liikanaisen tunteellisuuden purkaus. Elkäämme menkö liian pitkälle siinä! Maailman pelastuksen voin huoletta jättää sen Luojan tehtäväksi, ja pitää, mikäli voin, huolta omasta pelastuksestani, mihin olenkin oikeutettu.
VIII. Sivistyksen suuri laki on: antakaa jokaisen tulla siksi, mihin hän kykenee; saakoon hän, mikäli mahdollista, kehittää parhaat kykynsä, voittaa kaikki vastukset, karkoittaa vieraat — semminkin vahingolliset — vaikuttimet luotaan ja vihdoin kehittää omaa olemustaan mahdollisimman suureksi, oli se mitä laatua tahansa. Erinomaisuudella ei ole mitään tasa-arvoa, ei ruumiillisessa eikä henkisessä luonnossa — kaikki *oikeat* asiat ovat, mitä niiden tuleekin olla. Poro on hyvä ja kaunis eläin, samaten myös norsu.
IX. Ensimmäinen velvollisuutemme on masentaa pelkomme. Meidän täytyy olla siitä vapaat, muuten emme voi toimia. Tekomme ovat orjallisia, eivät todellisia, vaan näennäisiä, paljasta varjoa; niin, ajatuksemmekin ovat petollisia, ajattelemme kuten orjat ja pelkurit, kunnes olemme polkeneet pelon jalkojemme alle. Meidän tulee ja täytyy olla urhoollisia, käydä eteenpäin, miehekkäästi vapauttaa itsemme — turvallisessa vakaumuksessa, että korkeammat voimat ovat meidät kutsuneet ja valinneet — ja meidän ei tule peljätä. *Mikäli joku voittaa pelkonsa, sikäli on hän mies.*
X. Urhean miehen sopii täällä maailmassa, niin paljosta kun hän onkin epätietoinen, *olla ainakin itsestään varma*.
Ei kukaan ihminen, joka maailmassa aikoo saada jotakin mainittavaa aikaan, saa toivoa täydellisiä tuloksia, ei edes ehdolla: "*Tahdon päättää työni tahi kuolla.*" Sillä jokaisen omintakeisen ihmisen terveelle järjelle on maailma aina suuremmassa tahi vähemmässä määrässä hullujenhuoneen tapainen.
XI. Suuri on hetki, jolloin vapauden sanoma meidät saavuttaa, jolloin kauvan orjuudessa ollut sielu vapautuu siteistään ja veltosta toimettomuudestaan, joskin se ensi alussa on sokea ja hämillään, jolloin se Luojansa kautta vannoo tahtovansa *olla vapaa*. Vapaa? Tiedättekö, vapaana oleminen on — himmeämpänä tahi selvempänä — koko olemuksemme syvä laki. Vapaus on päämäärä, johon ihminen maailmassa järkevällä tahi typerällä taistelullaan, työllään ja kärsimisellään pyrkii. Niin, ylevä on hetki (tunnetko sinä sitä?), jolloin saamme erämaavaelluksellamme ensi kerran liekkien ympäröimän Sinainvuoren näköpiiriimme — ja siitä lähtien ei savupatsas päivisin ja tulipatsas öisin lakkaa opastamasta kulkuamme.
XII. Ihmiset ovat tottuneet kysymään kaikilta henkilöiltä ja asioilta, alkaen mitättömistä kirjoista aina arkkipiispoihin ja valtioiden hallitsijoihin, ei: mikä on kutsumuksesi? — vaan: mimmoisessa tekotukassa ja mimmoisessa mustassa kolmiossa sinä tänne vaellat? Taivas, minä tunnen vallan hyvästi kutsumuksesi ja mustan kolmiosikin! Mutta kysyn sinulta Jumalan nimessä: Mitä sinä *olet*? Et mitään, et mitään, vastaat! No niin, miten paljon ja mitä — sitä juuri haluaisin tietää ja tulenkin sen pian tietämään.
XIII. Omintakeisesti liikkuva mies — ei mikään koneellinen nukke — joka sijoitetaan jonkun olemuksen sydämeen, on saava sen enemmän tahi vähemmän liikkeelle. Hän on tekevä luonnon suurimmat epätasaisuudet *vähemmän* epätasaiseksi. Taipumattomimman on hän tekevä liikkuvaksi; — suurenmoista hyötyä on hänen olemassa olostaan täällä.
XIV. Hankkikaa ensiksi kykenevä mies; silloin olette voittaneet jo kaikki. Hän voi oppia kaikkea — tekemään jalkineita, laatimaan lainmukaisia tuomioita, hallitsemaan valtioita, ja hän on suorittava kaiken tämän, niinkuin mieheltä sopii odottaakin. Jos sitävastoin satutte saamaan ei-miehen, joudutte tekemisiin maailman kauheimman raakalaisen kanssa, joka kenties on sitä kauheampi, mitä tyynemmältä ja hiljaisemmalta hän näyttää. Vahinkoa, jonka yksi ainoa tyhmyri, jonka jokainen tyhmyri loppumattomia tuloksia vilisevässä maailmassamme saa aikaan, ei lainkaan voida numeroilla laskea. Kykenemätön, ammatissaan taitamaton suutari saa jo melkoisia vahinkoja aikaan, minkä liikavarpaitten leikkaajat ja epätoivoiset, huopajalkineita käyttämään pakoitetut ihmiset kylläkin voivat todistaa. Ajateltakoon sitten kykenemätöntä pappismiestä, kykenemätöntä kuningasta!
XV. Henki, runoilija — tiedämmekö mitä nuo sanat merkitsevät? Ne ovat meille luonnon suuresta tulisydämestä välittömästi lahjoitettu, innostunut sielu, jotta näkisimme, puhuisimme ja tekisimme totuutta. Se on luonnon pyhä ääni, joka vielä kerran kaikuu juorujen, lörpöttelyjen ja pelkuruuden aution, rajattoman alkuaineen kautta, mihin perikadon partaille joutunut maapallomme on eksynyt.
XVI. Nero, josta muuan nainen sanoi, että se on suvutonta, ei suinkaan ole minkään erityisen säätyluokan omaisuutta; senvuoksi ei sivistyksen; ollen jumalallisen kipinän sytyttämä, tulisi pöyhkeillä keinotekoisella valollaan, joka liiankin usein on lahoa ja fosforoivaa. Me alamme huomata, ettei tuo ylimyksellinen tunnustus, joka kohteliaalla hymyllä katsoo alas kalliisiin kansiin sidotuista kirjoista kyhätyltä valtaistuimeltaan ja pitää jotakin työtä "varsin sievänä rahvaan miehen tekeleeksi," enää ole paikallaan. Ne ovat onnettomia aikoja maailmanhistoriassa, jolloin vähimmin sivistynyt on vähimmin hullaantunut ja lukemattomista kouruista, kuperista, keltaisista ja viheriäisistä lasisilmistä huolimatta ei ole kadottanut luonnollisten silmiensä näkövoimaa. Sukupolvelle, joka lukee Cobbet'in romaaneja ja Burns'in runoelmia, ei sekä kynää että vasaraa käyttelevä mies liene mitään merkillistä.
Yhtäkaikki on tuo suojemistapa tullut niin yleiseksi, että lienee paikallaan katsella kerran asiata toiseltakin puolelta. Otaksukaamme — olisiko ihmiselle, joka on saanut luonnolta voimia ja jolla on itsellään miehekkään luonteen alku — semminkin jos hänen taipumuksensa osottavat hänet kirjallisuuden alalle ja edeltäkäsin määräävät hänet ajattelijaksi ja kirjailijaksi — näinä merkillisinä aikoina mikään sanottava onnettomuus olla kasvanut kansan eikä sivistyneiden parissa — eikö se pikemmin olisi pienempi onnettomuus?
Kaikilla ihmisillä on yltäkyllin esteitä; sillä henkisen kasvamisen täytyy tulla ehkäistyksi ja viivytetyksi, sekä taistellen voittaa vastukset, jotta se ei jäisi seisomaan jalalleen. Myönnämme, että keskinkertaiselle luonteelle kaikenlaatuisten palkattujen ja vapaaehtoisten kielten-, tanssi- ja seurusteluopettajien alituinen kasvatus ja komentelu — mikä kaikissa maissa ja kaikkina aikoina ehdottomasti tulee korkeasyntyisten osaksi — tavallaan saa aikaan etevämmyyden, pahimmassa tapauksessa vaan näennäisen etevämmyyden, vastaavan alempisäätyisen keskinkertaisen luonteen rinnalla: niin on tavallisesti tyhjäntoimittaja, jos vertaamme häntä työnraatajaan, ylipäätään sirompi mies; hänellä on laajempi, selvempi kaukonäköisyys; lukemattomissa pintapuolisissa asioissa — kenties myös syvemmissä, on hän silminnähtävästi etevämpi. Päinvastoin on laita, mitä tulee tavattomiin luonteisiin, joihin on istutettu masentumattoman voiman siemen, joka kaikitenkin on vapaasti kehittyvä. Semmoisille siemenille on maaperä, missä ne parhaiten kasvavat, paras. Missä vain on tahtoa, siellä löytyy tiekin. Neron keralla saa ihminen mahdollisuuden, niin, varmuuden siitä, että voi sitä kehittää. Usein näyttää siltä, kuin olisi ymmärtämätön hoito ja kastelu turmiollisempaa kuin hoidon puute ja kuolettaisi senkin, mitä sokean kohtalon kovuus on säästänyt. Harvoin tulee Fredrik Suuri tahi Napoleon kasvatetuksi tehtäväänsä varten, useimmiten he valmistauvat siihen vallan toisia teitä, yksinäisyydessä ja tuskassa, puutteessa ja epäsuotuisissa oloissa. Meidän aikanamme tunnemme kaksi nerokasta miestä: Byron ja Burns. Miten täytyikään heidän molempien luonnon käskystä taistella ja ponnistella kypsän miehuuden saavuttamiseksi myrskyssä ja ahdistuksessa, jota kesti yli 30 vuotta. — Ken taistelee, vaikkapa vain köyhyyttä vastaan ja kovassa työssä, osottautuu voimakkaammaksi ja taitavammaksi kuin se, joka pysyttelee taistelusta poissa ja varovasti kätkeytyy muonavaunujen väliin. Mitä tähän tulee, on muuan nykyajan kokenut havaintojen tekijä lausunut: Jos minun olisi etsittävä selvästi kehittyneellä luonteella varustettu mies, jolla todella (määrättyjen rajojen sisällä) on taitoa, rohkeutta, voimakas henki ja voimakas sydän — eikä vääristeltyä luonnetta, missä ylpeyttä pidetään rohkeutena, viisastelevaa ajatuskykyä ja petollista voiman varjoa taitona ja voimana — niin etsisin häntä kernaammin alhaisesta säädystä kuin yläluokkien joukosta.
Kovaa puhetta on sekin, että se, jonka kaikki tarpeet edeltäkäsin on täytetty, jonka kyvyille tarjoutuu vain yksi tehtävä: miten hän voisi edullisimmin niitä kehittää, kykenee saavuttamaan vähemmän todellista sivistystä kuin toinen, jonka ensimmäisenä suurena tehtävänä ja velvollisuutena ei suinkaan ole henkinen kehitys, vaan kova työ jokapäiväisen leivän puolesta. Miten surullisia ovatkaan olot, joissa niin paljon lupaavat alut saavat kuihtua ja taide kaikkine rikkaine apukeinoineen ei saa mitään aikaan, ei edes sitä, mitä karu luonto itsestään tapaa luoda. Vaikka elämä on täynnä hyvää ja pahaa, voi keinojen ja teiden runsaus meidän päivinämme nousta vaarallisen korkealle, se voi vahvistaa vääriä viettejä, sen sijaan että ohjaisi ne oikealle tolalle, ja johtaa peräti surkuteltavaan ja merkilliseen tulokseen. Kuitenkin, mitä merkitsee sana *sivistymätön* nykyaikana, kun meillä on kirjoja, kun ne sivistyneen maailman jokaisessa kodissa kuuluvat taloustarpeisiin? Köyhimmässäkin majassa on kirjoja, on ainakin yksi kirja, josta ihmissielu vuosituhanten kuluessa on löytänyt valoa ja ravintoa ja vastaukset syvimpiin kysymyksiinsä; johon vielä tänäkin päivänä tarkkanäköinen silmä näkee elämän salaisuuden kuvastuvan; joskaan ei ratkaistuna, niin kuitenkin julistettuna ja profeetallisesti esitettynä; joskaan se ei tyydytä ymmärrystä, niin se kuitenkin tyydyttää sisällistä käsitettä, ja se on paljoa suurempi tulos. "Kirjoissa on koko menneisyyden luomiskykyinen Fenix-tuhka." Mitä ihmiskunta on ajatellut, keksinyt, työskennellyt, tuntenut ja saanut selville, on merkitty kirjoihin; ja se, joka on oppinut lukemisen salaisuuden, voi sen löytää ja omistaa itselleen.
Mutta mitä kaikki tämä merkitsee? Ikäänkuin ihmisen sivistys, se mitä sanomme sivistykseksi, täydentyisi yliopistojen, kirjastojen ja luentosalien avulla; ikäänkuin uuden ihmisen elävä voima yksistään tahi pääasiallisesti heräisi, syttyisi ja selviäisi voitokkaaseen kirkkauteen kuolleen kirjaimen avulla ja toisten ihmisten voimista kertomalla! Shakespeare oli perehtynyt lukemattomiin asioihin, syvälle luontoon, sen jumalalliseen ihanuuteen ja sen helvetillisiin kauhuihin, sen enkelikuoroihin ja salaperäisiin valituksiin; syventynyt myös ihmisen toimintaan luonnossa, hänen taitoihinsa ja temppuihinsa. Shakespeare tiesi (engl. *kenned*, jolla näihin aikoihin oli melkein sama merkitys kuin sanalla *canned*, taisi) paljon ihmisistä ja maailmasta, sekä minne ihmiset pyrkivät alkaen Hurtig emännästä nykyisessä Eastshipissä aina Casariin vanhassa Roomassa, useissa maissa ja kautta vuosisatojen; kaikesta tästä oli hänellä selvä käsitys ja kykyä luoda se uudelleen näkyviimme elävin muodoin. Siinä olivat hänen tietonsa; mutta mitä tiedät sinä? Et mitään siitä, kenties itse asiassa et lainkaan mitään. Sinä tunnet vain omat kunniakirjasi, todistuksesi ja akateemiset arvosi; vain sanoja ja kirjaimia ja niitäkin vallan vähän. — Selvä katse ja reipas toimintakyky ovat kaiken opetuksen suurimmat tulokset, harjoitus on paras opettaja.
Nykyään ovat tietää ja taitaa kaksi vallan eri sanaa; nämä kaiken inhimillisen sivistyksen ensi syyt, kaiken oikean sivistyksen peruskivi; että ihminen etupäässä on kasvatettava työhön, on rauhallisesti sysätty syrjään muutamaksi sukupolveksi; saamme nähdä millä menestyksellä! Ajatelkaamme mikä etu sivistymättömillä, työtä tekevillä luokilla on sivistyneihin, työttömiin verrattuina siinä, että heidän täytyy *tehdä työtä*. Työ! mikä arvaamaton sivistyksen lähde! Miten valtaakaan työ koko ihmisen, ei ainoastaan hänen heikkoa tietopuolista ajatuskykyään, vaan koko toimivan, raatavan, urhean, kärsivän ihmisen; miten se askel askeleelta herättää uinailevat voimat, poistaa niistä vanhat erehdykset. Se, joka ei ole mitään tehnyt, ei tiedä mitään. On turhaa istua pohtimassa tuumia ja pitää viisaita puheita: nouse ylös ja toimi! Jos tietosi ovat oikeat, niin käytä niitä, kamppaile elävän luonnon kanssa, koettele suunnitelmiasi nähdäksesi pitävätkö ne paikkansa. *Tee* jotakin, ensi kerran elämässäsi tee jotakin! niin koittaa sinulle uusi valo työssäsi. Suunnaton merkitys on työllä; sen avulla saa vähäpätöinen käsityöläinenkin suurta, valtavaa aikaan, mitä ei kukaan, ei edes ylhäisimpään asemaan kavunnut, joka ei omin käsin työskentele, pystyisi tekemään. Ryhdy todenteolla työhön, niin eivät erehdys ja totuus enää ok seisova vierekkäin: erehdyksessä saavutettu tulos kietoo sinut olemattoman, negatiivisen suuruuden neliöjuuriin, koeta niitä ratkaista, saada niistä mitään maallista sisältöä tahi elatusta! Kunnianarvoisa parlamentinjäsen voi huomata, että "asiat ovat taantumaan päin," hän voi sen uskoa ja pitää siitä niin pitkän esitelmän, kuin itse haluaa ja ikävystyttää sillä koko maailman, sillä hänestä ei heru viiniä eikä öljyä; mutta nokinen kupariseppä, joka luulee saaneensa selville, että messinki on kasviainetta, koettaa sovelluttaa keksintöään käytäntöön ja senvuoksi hän huomaakin pian, ettei messinki — omituista kyllä — kelpaa päivällispöydässä haukattavaksi ja ettei kasviaineksista voida takoa tulenkestäviä avaimia; toisin sanoen: ettei hänen keksintönsä seiso todellisuuden pohjalla, joten se ei kelpaa mihinkään. Tämmöisen perusteellisen eron voit huomata kauttaaltaan näiden molempien miesten elämässä, ja voit käsittää sen seuraukset. Välttämättömyys, jonka tässä näemme huolellisuuden äitinä, on hyvästi tunnettu keksintöjen äitinä. Sen, jolta paljon puuttuu, täytyy tietää paljon, tehdä paljon jotakin saavuttaakseen, päinvastoin kuin sen, jonka ei tarvitse tietää muuta kuin että sormella vedetään soittokellon nauhasta.
Tulemme johtopäätökseen, että ihmiselämä on koulu, jossa typerinä syntyneet — vaikka heidät survimessa jauhaisit tomuksi — pysyvät typerinä, ja ne taas, joille luonto on viisautta suonut, epäsuotuisimmissakin oloissa kehittyvät viisaudessa. Senvuoksi, millä kannalla ovatkaan olot aikakaudella, jolloin suurimmat edut muuttuvat varjopuoliksi! On huomattava: tuossa on kaksi nerokasta miestä, toinen hoitaa kyntöauraa, toinen ajelee vaakunalla koristetuissa neljän hevosen vetämissä vaunuissa; he kehittyvät kumpikin — toisesta koituu Burns, toisesta Byron; kas tuossa on kaksi lahjakasta miestä, toinen työskentelee tomuisessa, nokisessa kirjapainossa tehden kovaa työtä ja kärsien puutetta, toinen asustaa Oxfordin yliopistossa sanakirjojen, kirjastojen ja tieteellisten apuneuvojen keskellä: edellinen ilmestyy maailmaan tohtori Franklinina, jälkimmäisestä koituu tohtori Parr.[1]
[1] Toht. Samuel Parr, eräs turhantarkka tiedemies.
XVII. Nämä ovat varsinaisia ihmisiämme, suuria miehiämme, tylsien, tahdottomien kansajoukkojen johtajia, joita ihmiset ikäänkuin kohtalon käskystä seuraavat. He ovat maailmamme valittuja sieluja. Heillä on tuo harvinainen kyky, ei ainoastaan "otaksua" ja "ajatella," vaan myöskin *tietää* ja *uskoa*. Heidän luonteensa pääpiirre oli se, etteivät he eläneet kuulopuheitten, vaan omien selvien havaintojensa mukaan. Toiset harhailevat umpimähkään elämän suurilla markkinoilla antaen asioiden ulkonäön itseään sokaista, jotavastoin nämä perehtyvät itse asioihin ja senvuoksi voivatkin esiintyä ihmisinä, joilla on ijäti ohjaava tähti oppaanaan ja joiden jalat astuvat varmoja polkuja.
XVIII. Niin monta ihmistä kuin kansassa on olemassa, jotka voivat nähdä taivaan näkymättömän oikeuden ja tietävät, että se myös maailmassa vallitsee kaikkivaltiaana, yhtä monta ihmistä on myös, jotka estävät kansakuntaa joutumasta perikatoon. Niin monta eikä yhtään useampaa. Taivaallinen kaikkivaltias lähettää uusia, yhä uusia ihmisiä, joiden sydän ei ole kivestä, vaan lihasta — ja suurinkin vastoinkäyminen, jota aikoinaan oli niin raskas kantaa, näyttäytyy meille opettajaksi!
XIX. Suuren miehen elämä, on sanottu, on ikäänkuin raamattu, vapauden evankeliumi, jota saarnataan kaikille ihmisille, ja jonka kautta me sekä monta muuta uskomatonta sielua saamme tietää, ettei ylevä luonne vielä ole kadonnut, tullut mahdottomuudeksi; mistä me rajattoman jokapäiväisyyden ja halpamaisuuden ympäröiminä kuitenkin huomaamme, että ihmisen luonne pysyy ijäti jumalallisena ja josta saamme rohkeutta säilyttää sen, mikä onkin tärkein uskoista, uskon itseemme.
XX. Sillä samatenkuin evankeliumeista korkein on muuan elämäkerta, samaten on jokaisen hyvän ihmisen elämäkerta kieltämättä evankeliumi, joka saarnaa silmälle, sydämelle ja koko ihmiselle, niin että perkeleittenkin täytyy uskoa ja vapista, tuo iloa uhkuva julistus: Ihminen on taivaasta syntyisin, ei olojen eikä välttämättömyyden orja, vaan niiden riemuitseva voittaja. Katso, miten hän voi oppia tuntemaan itsensä ja vapautensa — hän on, kuten ajattelija sanoo, "luonnon Messias."
XXI. Nykyään aletaan kaikkialla aavistaa, että todellinen voima, jota kaiken täällä maailmassa täytyy totella, on taito, henkinen käsitys ja päättäväisyys. Ajatus on kaiken teon äiti, niin, sen elävä sielu, sillä se ei ainoastaan ole sen alkuaihe, vaan myös sen ylläpitäjä. Ajatus on siis täällä alhaalla kaiken inhimillisen olemassa olon perustus, alku ja sisällinen olemus. Tästä syystä, on sanottu, on ihmisen sana — julki lausuttu ajatus — taikasana, jolla hän vallitsee maailmaa. Eivätkö sitä tottelekin tuulet ja aallot ja kaikki vaikuttavat voimat, sekä elottomat että elolliset? Yksinkertainen, koneellinen taikakoje lausuu sanan ja sen käskystä kiitävät laivat tulen siivillä valtamerien poikki. Kansakunnat ovat vaipuneet eripuraisuuteen, epätoivoon ja synkkään, raivoisaan sekasortoon, ja katso, heprealaisen marttyyrin ja vapahtajan lempeä sana, lieventää, hillitsee ja rauhoittaa kaikki. Raakalaisten, synkät maanääret muuttuvat rauhallisiksi, ihaniksi ja kauhistavan julmuuden tyyssijat rauhan temppeliksi. Maailman todellinen hallitsija, joka tahtonsa mukaan muovailee maailmaa kuin pehmeätä vahaa, on se, joka rakkaudella katselee maailmaa: innostunut ajattelija, jota nykyaikana sanotaan runoilijaksi.
XXII. Että Goethe oli ihmisten suuri opettaja, merkitsee samalla, että hän myös oli hyvä ihminen, että hän itse oli oppinut, taistellut kokemuksen koulussa ja vihdoin voittanut. Miten monelle sydämelle, jotka kuoleman lähestyessä nääntyvät uskottomuuden — todellisen tyhjyyden ja olemattomuuden — synkässä vankityrmässä, onkaan vakaumus siitä, että semmoinen mies oli olemassa, vielä voi olla olemassa, onnelliseksi tekevä ilosanoma! Katsokoon häntä, ken tahtoo oppia saamaan jumalanpelkoa ja järkeä keskenään sopusointuun, ken tahtoo kieltää ja vastustaa petollista ja väärää, uskoa ja kunnioittaa totuutta, pysyä oikealla tiellä puoluetaistelujen raivoisissa pyörteissä, joissa ainoastaan tavoitellaan kokonaan outoja, lahonneita päämääriä, jotka vain päivän pysyvät pystyssä, jotka saattavat kuluneen, kuolonkamppauksessa olevan yhteiskuntajärjestyksen kiihkeisiin värähdyksiin raastaen sitä sinne ja tänne; ken tahtoo työskennellä maailman puolesta ja kuitenkin pysyä maailman saastasta puhtaana — katsokoon häntä. Se mies oli siveellisesti suuri, koska hän ajallaan oli sitä, mitä muina aikakausina useat olisivat voineet olla — oikea ihminen. Hänen suurin ansionsa oli se, että hän oli oikea. Samoinkuin hänen pääominaisuutensa, kaikkien muiden perusta, oli nerokkuus, ajatuksen syvyys ja voima, samoin oli hänen päähyveenään oikeudentunto, rohkeus pysyä oikeassa. Ihmettelemme hänen jättiläislujuuttaan, mutta tämä lujuus oli jalostunut lempeydeksi, samoinkuin maapallomme sisusta on kallionluja, vaikka sen timantinkovalta povelta versoo esille ihania kukkia. Ylevin sydämistä oli myös urhoollisin: peloton, uupumaton, rauhallinen, voittamaton. Hän oli täydellinen mies: lapsen värisevä tunteellisuus ja hurja innostus voivat sopia yhteen Mefiston halveksivan ivan kanssa — hänen monipuolisen elämänsä jokainen vaihe oli sitä, mitä sen tulikin olla.
XXIII. Hän oli oikeutta rakastava mies ja täysin selvillä sydämestään, ja nämä ominaisuudet ovatkin oikean lahjakkuuden perustana. Miten voi ihminen, jollei hän edes voi selvästi nähdä omaa sydäntään, olla selvillä päästään?
XXIV. Viisaammat ja urhoollisimmat ovatkin oikeastaan kaikki samaa joukkoa. Ei ole yhtään järkevää tahi viisasta miestä, joka ei samalla myös olisi urhea, rohkea — muutenhan hänestä ei ikinä olisi tullut viisasta. Jolleivat Luther, Knox, Anselm,[1] Becket,[2] apotti Samson, Samuel Johnson[3] olisi olleet tarpeeksi urheita ja rohkeita, mitä mahdollisuutta olisi heillä silloin ollut tulla viisaiksi, oppineiksi?
[1] Anselm Canterburystä, kuuluisa teoloogi 11 vuosisadalla.
[2] Thomas á Becket, arkkipiispa, Englannin kansleri Henrik II:n aikana
[3] Tunnettu kirjailija, † 1784.
XXV. Mitä muuten tulee noihin mielilauseisiin, joita niin usein on meihin teroitettu, että ihastuksemme esine läheltä katsoen kadottaa viehätyksensä, että vain epäselvä, puoleksi tuntematon voi olla ylevä, ei meidän tarvitse ehdottomasti niihin uskoa. Tässä kuten muissakin asioissa ei ole tieto, vaan tiedon puute, joka kerskuu ja asettaa esineen herättämän ihailun sijaan oman ihailunsa. Tietämättömälle on kenties koko tähtitaivas liikkuvine maailmoineen vähempiarvoinen kuin Jakobin näkemä uni; Newtonille se sitävastoin on tärkeämpi, sillä sama Jumala istuu vielä siellä ylhäällä ja pyhät vaikutukset kulkevat ylös ja alas, kuten enkelit muinoin, ja kun katsomme sitä tältä kannalta, tulee koko tuo valtava salaisuus vielä syvemmäksi ja jumalallisemmaksi. Samaten on todellisen henkisen suuruuden laita. Itse asiassa ei tuo väite, ettei "kukaan ole sankari kamaripalvelijansa silmissä" todelliseen luontoonkaan sovitettuna johda harhaan. Jollemme ota lukuun sen jotenkin selvää, pintapuolista tarkoitusta, voidaan se todella sovittaa vain semmoisiin sankareihin, jotka eivät ole oikeita tahi kamaripalvelijoihin, jotka ovat liiaksi oikeita. Kelpo Elwoodin mielestä oli Milton aina sankari.
XXVI. Joka tapauksessa on paljoa alhaisempaa ja epäjalompaa tehtävää nuuskia esille virheitä kuin löytää kauneuksia. Arvosteleva kärpänen, joka istahtaa upean rakennuksen pilarinpäädylle tahi reunalistalle, kykenee puoli tuumaa etäälle ulottuvine katseineen kylläkin julistamaan, että tässä on täplä ja tuossa ryhmy, että tämä ja tuo kivi sanalla sanoen eivät suinkaan ole, mitä niiden *pitäisi* olla. Siinä kohdin onkin arvosteluhimoinen kärpänen oikeassa. Mutta kokonaisuuden ihanien suhteitten käsittämiseksi, voidakseen katsoa rakennusta yhtenä ainoana kokonaisuutena, käsittää sen tarkoituksen ja antaa arvoa sen yksityiskohtien järjestelylle ja sen tarkoitusta vastaavalle sopusointuiselle kokonaisvaikutukselle — siihen vaaditaan Vitruvion tahi Palladion silmä ja ymmärrys.
XXVII. On melkoinen erehdys nimittää kiivautta ja itsepäisyyttä voimaksi. Se, joka saa kouristuskohtauksen, ei ole voimakas, vaikk'ei kuusi miestä kykenisi pitämään häntä alallaan. Se on voimakas mies, joka horjumatta kykenee kantamaan raskaimman taakan. Se täytyy meidän alati muistaa, semminkin levottomina, meluisina päivinämme. Ken ei voi *vaieta*, kunnes tulee puhumisen ja toiminnan aika, ei ole oikea mies.
XXVIII. Eivätkö ajatukset, kaikki todellinen työ, niin, vieläpä korkein hyvekin ole tuskan lapsia? Kuten synkän tuulenpyörteen synnyttämiä. — Todellinen *ponnistus*, — samaten kuin vangin kamppailu vapautensa puolesta — on ajatusta. Kärsimykset kehittävät meitä.
* * * * *
XXIX. Mimmoisissa oloissa täytyykään välistä viisauden taistella hulluuden kanssa ja saada hulluus suostumaan siihen, että sitä suojellaan!
XXX. Suuren miehen elämä ei ole mitään keväistä ilojuhlaa, vaan taistelu, marssi, sota ruhtinaskuntia ja suurvaltoja vastaan. Se ei ole huoletonta huvikävelyä tuoksuvien oranssilehtojen ja viheriöivien kukkaketojen kautta laulavien runotarten ja kukoistavien impien seurassa, vaan se on vakava toivioretki hehkuvien hietaerämaiden, lumen ja jään täyttämien vyöhykkeiden halki. Hän vaeltaa ihmisten parissa; hän rakastaa ihmisiä sanomattomalla, lempeällä sääliväisyydellä, jommoisella he eivät voi häntä rakastaa, mutta hänen sielunsa asustaa yksinäisyydessä, luomakunnan etäisillä perukoilla. Hän levähtää tuokion vihreissä keitaissa palmupuun ja lähteen ääressä, mutta pian täyttyy hänen vaeltaa edelleen kauhujen ja loiston, pääpirujen ja arkkienkelien saattamana. Koko taivas on hänen matkatoverinsa. Kirkkaasti loistavat tähdet lähettävät hänelle viestejä mittaamattomista avaruuksista; vaikenevat haudat vainajineen ijäisyyksistä. Oi maailma, miten aijot turvautua tätä miestä vastaan? Et voi rahoillasi häntä lahjoa ja yhtävähän hillitä häntä hirsipuillasi ja laeillasi. Hän soluu käsistäsi kuten henkiolento. Hänen paikkansa on taivaan tähtien parissa. *Sinulle* voi se olla tärkeätä, sinusta voi se näyttää elämän ja kuoleman kysymykseltä, mutta hänelle on aivan yhdentekevää, suotko sinä hänelle hänen täällä maailmassa eläessään tyyssijan matalimmassa majassa vaiko neljäkymmentä jalkaa korkeammalla, sinun, mielestäsi, niin suunnattoman mainetornisi huipulla. Ne maailman ilot, jotka todella ovat arvokkaita, eivät riipu sinusta eikä korkeista asemistasi. Ravinto, vaatetus ja sielut, joita hän rakastaa, kodikkaan lieden ympärillä, ne ovat hänen. Hän ei yhtään kaipaa palkintojasi. Katso, hän ei myöskään pelkää rangaistuksiasi. Et edes siten, että hänet surmaat, voi hänelle mitään. Oi jospa tässä miehessä, jonka silmistä loimuaa taivaan salama, hänen olemuksensa perustana ei olisikaan Jumalan vanhurskaus, inhimillinen jalomielisyys, totuus ja lempeys — silloin vapisisin maailman puolesta. Mutta hänen voimansa — iloitkaamme sen kuullessamme — on oikeudentunnon, urhoollisuuden ja säälin summa, joka hänessä asuu. Teeskentelijöitä ja räätälin kaunistamia ylhäisiä pettureita vastaan hänen silmänsä iskevät salamoita; mutta ne sulavat kasteiseen sääliin, lempeämpään kuin mitä äiti voi tuntea, sorrettuja ja rääkättyjä nähdessään. Hänen sydämensä, hänen ajatuksensa ovat kaikkien onnettomien pyhäkkö. Maailman edistys on ainiaaksi taattu.
Mutta onko sinulla käsitystäkään siitä, mitä nerokas mies on? Nero on "Jumalan antama innostuksen lahja." Se on kaikkeinkorkeimman Jumalan kieltämätön olemassa olo ihmisessä. Enemmän tahi vähemmän epäselvä toisissa ihmisissä, on se tässä ihmisessä selvä ja kieltämätön. Niin sanoo Milton, jonka kuitenkin täytyy olla jotakuinkin asiasta selvillä; niin vastaavat hänelle kaikkien maailmojen ja kaikkien aikojen äänet. Tahtoisitko seurustella semmoisen ihmisen kanssa? Ole sitten todellakin hänen vertaisensa. Onko sinussa kykyä siihen? Opi tuntemaan itsesi ja todellinen paikkasi elämässä, ja opi myös tuntemaan hänet ja hänen todellinen paikkansa elämässä ja toimi sitten ylevässä sopusoinnussa kaiken tämän kanssa.
XXXI. Nälkä ja alastomuus, vaarat ja solvaukset, vankeus, ristinpuu ja myrkkypikari ovat useimpina aikoina ja useimmissa maissa olleet tavallinen markkinahinta, jonka maailma maksaa viisaudesta, sekä tervehdys, jolla on lausuttu tervetulleiksi ne, jotka ovat tulleet maailmata valaisemaan ja puhdistamaan. Homerus, Sokrates ja kristityt apostolit kuuluvat tosin vanhaan aikaan, mutta marttyyrien historia ei vielä pääty siihen. Roger, Bacon ja Galilei nääntyivät kirkollisissa vankityrmissä, Tassoa kidutettiin houruhoitolan kopissa, Camôes kuoli kerjäläisenä Lissabonin kaduilla. Näin huonosti he kohtelivat, näin he vainosivat profeettoja, ei ainoastaan Judeassa, vaan kaikilla seuduilla, missä vaan on elänyt ihmisiä.
XXXII. Kaikkialla, kaikkina aikoina on tämä ollut jumalallisen luonnollinen kohtalo, sen historia. Mikäpä jumala voisikaan koskaan saada tahtonsa kuuluville yleisessä kirkolliskokouksessa tahi mahtavassa Sanhedrim'issä?[1] Koska on mikään jumala osottautunut jokaiselle "mieluisaksi"? Tavallisesti käykin niin, että ihmiset hirttävät, murhaavat, ristiinnaulitsevat jumaliaan ja polkevat heitä jaloillaan pari vuosisataa, kunnes odottamatta huomaavat, että ne olivatkin jumalia, ja silloin he pitkäkorvaisen elukan tavoin alkavat mölytä ja kiljua.
[1] Juutalaisten korkein tuomioistuin.
Niin sanoo satiiriko ja mitä hän sanoo, on ikävä kyllä surullinen totuus.
XXXIII. Ylipäänsä on häpeä nerokkaalle ihmiselle valittaa. Eikö hänellä ole taivaallinen valo itsessään, johon verrattuna kaikkein maallisten valtaistuinten loisto on yötä ja pimeyttä? Ja tämmöistä kruunua kantava pää valittaa lepäävänsä epämukavasti? Nykyaikaisen viisauden papin täytyy joko kärsivällisesti kestää pienet vastoinkäymisensä ja kiusauksensa, vaikkapa sairauskin kuuluisi niiden joukkoon, tahi sitten myöntää, että vanhan ajan uskonvimmaiset ja hourupäiset papit olivat vilpittömämpiä jumalanpalvelijoita kuin hän itse.
XXXIV. "Tarvitseeko minun sitä surra," sanoi Kepler yksinäisyydessään ja ollen nopean avun tarpeessa, "jolleivat ihmiset tahdo tietää mitään keksinnöstäni? Jos kaikkivaltias Jumala on 6,000 vuotta odottanut ihmistä, joka näkee mitä Hän on luonut, voinen minäkin puolestani odottaa kaksisataa vuotta ihmistä, joka käsittää mitä olen nähnyt."
XXXV. Olkoon kaukana meistä väittää, että järkähtämätön vakavuus on suuruuden välttämätön ehto; ettei suuri mies voi esiintyä muuten kuin jäykällä, etikanhappamella naamalla, jota hilpeyden aallot eivät koskaan saa sulattaa eikä lämmittää! Täällä maailmassa on asioita, joille täytyy nauraa sekä asioita, joita täytyy ihailla, ja kukaan ei voi pitää itseään todella henkevänä, jollei kykene antamaan jokaiselle asialle sille tulevaa tunnustusta.