VII.
Sorvarimestari.
Aurinko paistoi heleästi ja linnut livertelivät kun Georg heräsi. Hän hypähti vuoteestaan ja meni akkunan luo. Hän loi katseensa alas puutarhaan, joka näytti erinomaisen hyvästi hoidetulta. Oli kuitenkin vielä varhainen aamu ja talossa oltiin vielä aivan hiljaa. Georg ei tahtonut häiritä ja vaipui mietteisiin. Ei koskaan ennen ollut hän huomannut tyytyväistä mieltä niin isoksi avuksi kuin tässä pikku kylässä, jonka olemisesta hän ei edes ollut tiennytkään. Friedrich pastorin hiljainen, levollinen armollisuus oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen ja melkeinpä hän kadehti häneltä sitä siunausta, jota lempeä, uupumaton toimensa myötään hänen ympärilleen kylvi. "Jospa saattaisit olla hänen laisensa!" ajatteli hän ja päätti ainakin koettaa tuota määrää saavuttaa. Jo ennen eroa äidistä oli hän päättänyt valita jumaluusopin tutkinto-aineekseen ja tuttavuus Friedrich pastorin kanssa yhä vahvisti tuota aikomusta.
"Kallista mahtaa olla, elää ja toimia niinkuin te!" mutisi itsekseen jalo nuorukainen. "Mitä arvoa on maallisilla aarteilla ja rikkaudella niitten rinnalla, joita hän taivaaseen Korkeimman valtaistuimen eteen kokoo? Ja miksikä minä en voisi saavuttaa sitä minkä hän on saavuttanut? Hän oli ja on köyhä, niinkuin minä; minä tahdon hänen esimerkkiään seurata ja hänen jälissä kulkea niin kauan kuin Jumala minulle voimia ja terveyttä lainaa."
Oven narina ja miehen askeleet, jotka puutarhan puolelta kuuluivat, herätti Georgin hänen mietelmistään. Hän loi pikaisen silmäilyn tuonne alas ja näki pastorin, joka ihanaa, raitista kesäaamua näytti nauttivan. Kukkiensa keskellä vaeltaen, virvoitti hän itseään niiden tuoksulla ja kumartui väliin yhden, väliin toisen yli, hellästi niitä kädellään kosketellen. Georg tarkasti hetkisen tuota viatonta tointa; sitten heitti hän reppunsa selkään, tarttui sauvaansa ja meni portaita alas, kiittääkseen ystävällistä isäntäänsä ja jäähyväisiä hänelle sanoakseen. Hänellä oli vielä kolme peninkulmaa H:n kaupunkiin ja toivoi hyvään aikaan sinne saapuvansa, löytääkseen, jos mahdollista, siellä vielä hiljaista asuntoa kohtuhinnalla.
Herttaisella aamutervehdyksellä meni Friedrich pastori häntä vastaan, kun Georg astui puutarhaan.
"Ennenkuin minun jätät", sanoi hän, "pitää sinun minun kanssani varhaisen pikku aamiaisen syödä, maitoa ja leipää, semmoista jota maalla on tarjona."
Lempeällä pakolla sai hän Georgin jälleen reppunsa pois laskemaan. Kun nuorukainen heitti sen kivipenkille, kuuli hän hiljaisen kolinan ja äkkiä muistui rahakukkaro hänelle mieleen, jonka hän eilen illalla metsäpolulla oli löytänyt. Hän säikähtyi ilmeistä muistamattomuuttaan ja kaivoi kukkaron esille.
"Herra pastori", sanoi hän, "tämä raha, josta luulitte, että se oli minulta pudonnut, ei ole minun, keltä liekään hävinneet, ja minä jätän sen teidän käsiinne, että te, oikean omistajan ilmestyessä, sen hänelle takaisin antaisitte."
Friedrich pastori otti kukkaron, luki rahat, jotka hän piti käsissään ja sanoi: "Tuossa on kaksikymmentä louisdoria, paitsi muutamia hopearahoja. Sinun nähden tahdon tuon summan panna sinetillä sulettuun piiloon tallelle ja pitää huolta löydön kuulutuksesta."
Ja niin tapahtui, niinkuin pastori sanoi, ja pian sen jälkeen tulikin omistaja kukkaroaan perimään.
Päätetyn toimen perästä syötiin aamiainen ja vihdoin sanoi Georg jäähyväiset. Friedrich pastori pudisti ystävällisesti hänen kättään.
"Olen oppinut tuntemaan sinua kelpo nuorukaiseksi", sanoi hän, "ja se on minua sydämmellisesti ilahuttava, jos käyt minua tervehtimässä joka kerta kuu kuljet kylämme kautta. Lupaahan minulle, ettet käy taloni ohi, poikkeamatta sisään."
Georg lupasi sen ja vanha Kristiina tuli saapuville jättääkseen vieraalle tuon mainitun kirjeen.
"Viekää se nyt vaan oikein perille, rakas nuori herra", sanoi hän, pudistaen uskollisesti Georgia kädestä. "Sanokaa hyvin paljon terveisiä lankomiehelleni ja sisarelleni, ja kuulkaa, elkää unohtako mitä pastori on sanonut. Jos vaan kerrankaan menette talomme ohi, sisään poikkeamatta, silloin joudutte vanhan Kristiinan kanssa tekemisiin!"
Kunnon ihmisten sydämellisyydestä Georg heltyi kyyneleihin asti ja hyvin vaikealle hänestä tuntui heistä eroaminen. Vasta kun hän oli jättänyt pienen kylän kauas taakseen, herkesi kyyneleet juoksemasta.
Oli jo puolisen aika, kun Georg yliopistokaupunkiin saapui. Vakavia ajatuksia täynnä, käyskenteli hän sen kaupungin kaduilla, jossa hänen nyt piti oleilla moniaita vuosia, ja kaikenlaiset aavistukset tunkeilivat hänen mieleensä.
Ne olivat kuitenkin paremmin iloista kuin surullista laatua; olihan nyt toki halunsa päämäärä saavutettu: opinahjon ovet olivat hänelle auenneet ja hänen henkensä janosi opin jaloja, ihania hedelmiä. Vastukset, jotka hänen pyrintöjään saattaisivat ehkäistä, tahtoi hän kärsivällisyydellä ja mielen lujuudella tieltään karkoittaa.
Georg ensinnä alkoi etsiskellä sopivaa majapaikkaa. Nuo pari peninkulmaa, jotka hän oli vaeltanut, eivät olleet häntä väsyttäneet ja hän eteni kadulta toiselle, tarkastellen ilmoitustauluja, jotka ilmoittivat huoneita vuokrattaviksi. Hän haki ja löysi, mutta eipä liioin sopivia. Kaikki tarjolla olevat huoneet olivat liian kalliit ja kun ilta oli käsissä ja hän yhä vielä etsiskellen ympäri kaupunkia hapuili, alkoi häntä pelottaa. Silloin juohtui hänelle vihdoin mieleen vanhan Kristiinan lankomies, sorvarimestari Wunderlich, ja hän päätti hänen neuvoaan hyväkseen käyttää. Pian oli hän hänen asuntonsa löytänyt ja huomasi että se oli erittäin siisti ja miellyttävä. Hän kolkutti ovelle ja, noudattaen ystävällistä kehotusta käymään sisään, astui hän mestari Wunderlichin työpajaan.
Eräs vanhanpuoleinen mies, silmälasit nenällä, seisoi hyrisevän sorvauspenkin ääressä ahkerassa työssä. Ystävällisen näköinen eukko istui vähän matkaa hänestä rukin ääressä kehräämässä. Kun Georg kävi siistiin tupaan, pani mestari veistimen ja näverin syrjään ja katsoi tuliaa kysyvästi kasvoihin.
"Mestari Wunderlich", sanoi Georg, "minulla on teille kirje kälyltänne
Blumrodesta. Häneltä paljo terveisiä."
"Vai sisareltaniko?" huusi eukkonen, reippaasti seisoalleen hypähtäen; siihen asti oli hän levollisesti rukin ääressä istunut. "Istukaa toki, rakas herra, sillä aikaa katsokaamme mitä hyvä Kristiina on kirjoittanut."
Georg, jolle olo vanhan pariskunnan luona tuntui hyvin kodikkaalta, istuessaan tarkasteli molempia kun he siinä innokkaasti avattua kirjettä lukivat. Pian luku olikin suoritettu, sillä kirje oli aivan lyhyt ja selvä, eikä sisältänytkään muuta, kuu kehotuksen olemaan ystävällinen tämän kirjeen tuojalle, hänen ja pastorin rakkaalle ja arvokkaalle ystävälle. Mestari Wunderlich ei vitkastellut tuon pyynnön täyttämisessä ja kääntyi kohta Georgin puoleen pyynnöllä saada häntä palvella. "Jos vaan saatan neuvoa tahi auttaa teitä asioissanne", sanoi hän, "niin olen käskettävänänne."
Georg ilmoitti huolensa muitta mutkitta. "Jo pari tuntia", sanoi hän, "olen juossut kaupungissa yltympäri, hakeakseni kutakuinkin huokeaa asuntoa itselleni, mutta en ole, vaikka parastani olen koettanut, löytänyt sopivaa kortteeria. Jos minua saattaisitte neuvoa, mestari rakas, ilahuttaisi se minua."
Mestari Wunderlich katsoi vaimoonsa ja tämä nyökähytti päätään. "Kuulkaa, arvoisa herra Wald", sanoi hän herttaisesti hyrähtäen, "olisitte tuon vaivan voinut säästää itsellänne, jos olisitte paikalla tullut minun luokseni. Sillä nähkääs, minulla on talossani pieni yliskamari, joka sopii teille aivan hyvästi. Tulkaa ja arvostelkaa itse."
Vanhus otti avaimen, meni edellä ja Georg talon emännän kanssa seurasivat häntä. Portaat veivät tuonne yliskertaan. Mestari avasi oven ja kaikki kolme menivät pieneen, mutta erittäin hauskan näköiseen huoneeseen. Iloisena katseli Georg paperoittuja, somilla kuvilla ja peilillä varustettuja seiniä, vakavia, kauniita huonekaluja, mukavaa sohvaa, kirjoituspulpettia, joka oli sijoitettu muutaman akkunan viereen, josta oli näköala vilkkaalle kadulle. Georgin mieltymys ei jäänyt mestarilta huomaamatta ja hän hieroi tyytyväisenä käsiään.
"Katsokaa myös tänne, kunnioitettu herra Wald", sanoi hän, kapeaa ovea auki sysäten. "Katsokaa, tämä on makuuhuone. Se antaa puutarhaan päin ja siinä saattaa aivan makeasti ja häiritsemättä nukkua. Onko se teille mieleen?"
"On, onpa liiaksikin!" vastasi Georg hiljaisella huokauksella, koska hän jo edeltäpäin pelkäsi, että tuo ihmeen kaunis asunto olisi liian kallishintainen hänen varoihin nähden.
"No sitten, koska se teitä miellyttää, niin jääkää tänne", sanoi mestari Wunderlich. "Koteutukaa ja ruvetkaa asumaan muitta mutkitta."
Georg hymyili mestarin hyväluontoiselle vaatimukselle. "Olen köyhä ja minun täytyy panna suu säkkiä myöten", sanoi hän, ja hieno puna lensi hänen poskilleen. "Tuon sievän huoneen vuokraa en jaksa maksaa."
"No, mitä joutavia, arvoisa herra Wald!" sanoi mestari Wunderlich. "Vuokraa! Kuka on teiltä vuokraa vaatinutkaan? Te jäätte tänne ja vuokrasta sovimme sitten. Elkää vaan kursailko! Emme käytä huonetta, minä ja eukkoni, ja meitä se ilahuttaisi, jos se on teille mieleen."
Georg vitkasteli kuitenkin yhä. Mutta kuu mestarin vaimo tarttui ystävällisesti hänen käteensä ja sanoi: "Mitä on sisareni ja herra pastori Friedrich meistä ajatteleva, jos me työnnämme teidät luotamme?" Silloin suostui hän jäämään ja pani reppunsa pois ja matkasauvansa nurkkaan.
"No, niin olemme siis yksimielisiä!" sanoi mestari Wunderlich arvoisalle herra Waldillensa, niin kuin hän häntä yhä eteenkinkäsin kutsui ja jonka kättä hän puristi. "Koteutukaa ja olostukaa vaan ja tulkaa sitten alas luoksemme ja pitäkää hyvänänne halpa ateria. Tahdotteko osottaa meille se kunnia?"
Georg myöntyi ja vanhukset iloisesti jutellen jättivät hänen. Mutta hän lankesi polvilleen ja kiitti Jumalaa, jonka huolenpito oli niin isällisesti häntä johtanut.
VIII.
Kahden vuoden perästä.
"Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus!"
Tuo vanha ylioppilaslaulu, jonka eräs iloinen ylioppilaslauma raikkain äänin lauloi, kaikui H:n yliopistokaupungin kaduilla. Ylioppilaat kirjavine lakkineen, neulomisilla ja kullalla reunustettuine jakkuineen, kannus saappaineen, raskaine miekkoineen, jotka heidän sivullaan kalisivat, pitkine tupakkipiippuineen, joista he sakeita sauhujaan vetivät, muodosti elävän, nuorekkaasti raittiin kuvan. Adelbert von Wildström kulki joukon etupäässä. Äänensä kaikui kovimmasti, miekkaansa hän heilutti rohkeimmin ja uljas haikaran sulka heilui hänen samettilakissaan. Hän johti joukkoa iloisiin kemuihin komeaan asuntoonsa.
Adelbert oli, kuten olemme jo oppineet häntä tuntemaan, hyvälahjainen ja jalosydämminen nuorukainen. Jos voimakas ja viisas käsi olisi hänen kasvatustaan ohjannut, olisi hänestä voinut tulla kelpo mies, oikea kansanmies, sillä hän polveutui muutamasta maan rikkaammasta ja jaloimmasta perheestä, ja hänen esi-isänsä olivat aina lähinnä valtaistuinta seisoneet. Kuitenkin vanha kreivi, hänen isänsä, joka oli oikullinen ja kopea herra, turmeli poikansa hyvää luontoa. Hän istutti häneen ylpeyttä, täytti hänen mielensä niillä luuloilla, että muka aatelinen syntyperä ja onnen lahjat ovat kuolevaisten ihmisten kadehdittavimpia lahjoja ja sysäsi hänet ulos maailmaan, panematta hänelle mukaan viisasta opasta vapaan ja vallattoman yliopistoelämän liukkaalle polulle. Nuoren kreivin n.s. "hovimestari" eli holhooja oli kevytmielinen ja tunnoton ihminen, joka enemmän yllytti häntä hulluihin tekoihin kuin varoitti niitä jatkamasta, arvellen muka Adelbertin olevan siksi rikkaan, ettei oppia tarvinnutkaan. Adelbert syöksyi toisesta nautinnosta toiseen ja yhä uusiin huveihin. Kirjansa makasivat eräässä pölyisessä romuhuoneen nurkassa, eikä hänen mieleensä enää juolahtanutkaan, että niiden oikea paikka oli hänen työpöydällään. Alussa tosin hän joskus joutui siitä tunnonvaivoihin; mutta hovimestarin liukkaat sanat, isän varotukset tekemästä työtä liiaksi muka ja erittäinkin mieltymys vapaaseen ja vallattomaan elämään esti hänet voimalla ja vakavuudella henkeänsä kehittämästä ja tietojansa kartuttamasta. Hän eli hauskasti päivästä toiseen ja nautti rikkauttaan, jota hän, huonoja neuvoja varteen ottaen, pian oppi pitämään elämän suurimpana hyvänä.
Tuon meluavan ja uljaan ylioppilasjoukkueen katua alas kulkiessa, kulki samaa katua ylöspäin eräs yksinäinen, sarkatakkinen ylioppilas. Hän kantoi kirjalaukkua kainalossa ja oli menossa kuulemaan erään mainion jumaluusopin professorin luentoa. Hiljaa kulki hän huonerivejä pitkin ja käänsi kasvonsa poispäin tuosta kirjavasta melskeestä, joka häntä vastaan hyökyi. Hän koki päästä varkain sivu. Eräät terävät silmät olivat kumminkin hänet tunteneet ja huomanneet.
"Wald!" huusi iloinen ääni. "Wald, tulehan mukaan!"
Georg — hän se oli tuo huudettu — kääntyi ja tervehti, kumminkaan aikomatta kutsua noudattaa, joka vaan näytti jouduttavan hänen askeleitaan. Mutta kreivi Adelbert kiirehti hänen jälkeensä, tarttui häntä käsivarresta ja näytti varmasti päättäneen olla Georgia laskematta käsistään. "Sinun täytyy lähteä minun kanssani, Wald", sanoi hän. "Tiedänhän että sinulla on vähän huvitusta täällä, ja että sinun täytyy säästellen elää. Minun on sinua sääli, poika parka. Tule, käy mukaan, ole kerta iloinen iloisten kanssa."
Tumma puna nousi Georgin kasvoille ja hän oli siksi ylpeä, että häntä pisteli mokoma sääliminen. "Jätä minut rauhaan, Wildström!" sanoi hän hieman kiivaasti. "Huvituksia en kaipaa. Minun täytyy mennä luennolle."
Tämän vähäsanaisen ja sukkelan puhelun aikana olivat Adelbertin toverit kokoontuneet hänen ja Georgin ympäri ja yhtyivät puheluun. "Tule mukaan, Wald!" huusivat he. "Yksi kerta ei ole mikään kerta! Pitää sinunkin olla joskus iloinen. Hyi, kuka viitsisi iän kaiken istua kyyryllänsä vanhojen kirjojen ääressä! Lähde! Jollet lähde, niin etpä ole kunnon toveri!"
Puoleksi vedettynä, sysättynä ja tuupittuna täytyi Georgin vastarinnastaan luopua ja yhtyi, vaikka vastenmielisesti, meluavaan ylioppilasjoukkueeseen. Hän kulki äänetönnä tuon ääneen laulavan lauman kanssa ja pahoili sydämmessään että oli heitä tavannut.
Tultiin Adelbertin asunnolle ja kemut alkoivat. Myöhään yöhön pitivät nuoret ylioppilaat juominkejaan, lauloivat, riemuitsivat ja olivat iloisia poikia. Varsinkin varoi Georg nauttimasta liiaksi. Vaikka hän ei tahtonutkaan toisia tuomita heidän pauhaavasta ilostaan, niin oli hänelle kuitenkin vastenmielinen koko meno. Heti kun hän huomaamatta saattoi poistua, teki hän sen kenenkään näkemättä, meni kotia ja istuutui rakkaitten kirjojensa ääreen. Niistä ammensi hän viisautta ja puhtainta, viattominta iloa.
Seuraavana aamuna, kun Georg oli jo useita tuntia ollut työssä, kuului töminää portailta ja Adelbert astui, Georgin suureksi hämmästykseksi, huoneeseen. Nuori kreivi näki Georgin kummastuneet kasvot ja sanoi naurahtaen: "Ihmettelet, Wald, nähdessäsi minut sinun luonasi, mutta tulen sinua moittimaan. Minkä vuoksi et jäänyt minun luokseni? Oletko kenties minuun suuttunut?"
"En suinkaan!" vastasi Georg levollisesti. "Mutta tunsin, etten sopinut seuraanne ja poistuin etten häiritsisi huvituksianne. Toivon, ettet sinä ole siitä minulle suuttunut?"
"En, kun vaan syysi on tiedossa", vastasi Adelbert. "Mutta sano minulle, minkä tähden kartat minua, kun jo olet mahtanut kauvan sitten huomata, että toivoin pääseväni lähempään tuttavuuteen? Jo monesti olen pyytänyt sinua osalliseksi pikku iltamiini ja aina olet halveksinut kutsua. Suoraan sanon sinulle Wald, että kylmäkiskoisuutesi minua vähän pistelee, kun kumminkin hyvää olen tarkoittanut."
"Ja mistä syystä rikkaan kreivin on sääli köyhää poikaa, semmoista kuin minua?" kysyi Georg, jonka kalpeilla poskilla hieno puna rusotti.
Adelbert antoi hänelle kättä ja vastasi: "Syystä että sinua arvostan, Wald. Syystä kun tiedän, että olet parempi kuin kaikki ne iloiset toverit, jotka sanovat itseään ystävikseni, ja" — lisäsi hän hiljemmin "koska tiedän, ettei sinulla ole varoja hankkia itsellesi huvituksia. Elä oudoksu, että koen päästä ystäväksesi! Niistä ajoista asti kun sinä kerran tutkinnossa pääsit minun edelle, tunnen vastustamattoman vetovoiman sinuun."
Georg kääntyi poispäin ja nojausi miettiväisenä akkunaa kohti. Mutta pian välähti lempeä katse hänen silmistään ja hän puristi lujasti ja sydämmellisesti nuoren kreivin kättä. "Olet jalo ihminen, Adelbert", sanoi hän tunteellisesti "ja vahinko on, että … no, yhtä kaikki, tahdon sinulle puhua luottamuksella, ja sitten saat itse lausua mielesi minusta. Kuulehan!"
Hän mietti muutaman sekunnin ja istui sitten vastapäätä kreiviä, joka oli istunut sohvaan.
"Lähtiessäni kaksi vuotta sitten yliopistoon, ei ollut minulla muuta tavaraa kuin kaksikymmentä taalaria ja lupa saada vuosittain viisikymmentä taalaria apurahaa. Kotiin jätin äidin, jonka piti kovin ahkeraan työtä tehdä toimeen tullakseen. Huolimatta vähistä varoistani, olin hyvällä mielellä ja luotin Jumalan apuun. Se tulikin. Tulin tähän taloon, löysin armahtavia ihmisiä, ja alussa minun kävi hyvin hyvästi, apurahani riittivät ruokaan ja asunnon vuokraan ja muut vähäiset menoni suoritin sillä rahalla, mikä lähti yksityisopetuksesta, puhtaaksikirjoituksesta, korehtuurinluvusta j.m.s. Vaivaa oli yltä kyllin, palkka vähäinen; kuitenkin olin iloinen ja onnellinen ja lohdutin itseäni kärsimyksen hetkinä ajatellessa onnellisempaa vastaisuutta. Köyhyyteni ei raskauttanut mieltäni, sillä sen kauhuja en ollut vielä tuntenut.
"Mutta sairastuipa arvaamatta äitini. Lääkäri antoi minulle siitä sanan ja kutsui minua hätään. Kokoilin vähäiset säästöni, kiiruhdin kotiin, hoidin uskollisesti sairasta äitiäni enkä poistunut hänen vuoteensa äärestä, ennenkuin hän taas oli jalkeilla. Kuoleman kovista kourista hän pääsi, mutta käsistään oli halvattu ja siksi jäi; hän ei enää työhön pystynyt. Silloin ensi kerran huomasin kuinka perin raskas on köyhyys ja olin miltei maahan masentua sen kuormani alle. Olin itse oppinut puutetta näkemään, mutta nähdä äitini puutteessa se se koski kipeästi sydämmeeni. Melkeinpä epätoivoon olin joutua kunnes lopulta aloin rauhaa Jumalalta rukoilla ja silloin lepoa sainkin. Jumala johdatti mieleeni ajatuksen, joka näytti minulle keinon millä pääsin hädästä. Sain toistamiseen lukujen jatkamista varten apurahoja, viisikymmentä taalaria, annoin ne äidilleni ja palasin tänne yhtä pennitönnä kuin ennen. Nykyinen isäntäni on muuan käsityöläinen, puuseppä näet. Hänelle kerroin tilani ja aikomukseni. Hän hyväksyi hankkeeni, vieläpä oli minulle avullisena ja opetti minulle ammattinsa. Olinkin ahkera. Aamulla lueskelin, iltapuolella, lähemmäs yösydäntä seisoin sorvauspenkin ääressä ja sorvasin. Jumala palkitsi ahkeruuteni, eikä aikaakaan, niin jo sain käsistäni varsin siistiä ja somia kaluja. Mestarini kiitti minua, julisti minut ammattinsa sälliksi ja pääsin hyväpalkkaiseen työhön kaupungin rikkaimman sorvarimestarin verstaaseen. Aamulla olen ylioppilas, iltapuolella sorvarisälli eikä kukaan tiedä siitä, paitsi kunnon ystäväni Wunderlich, mestari, jonka tykönä teen työtä, ja minä itse. En edes äidilleni kertonut tästä asiasta, koska en tahtonut hänelle lisätä huolta. Hän olisi minua nuhdellut, ottanut kuormakseen yhä suurempia kieltäymyksiä ja minua niin kauan ahdistanut, kunnes olisin suostunut lopettamaan hyväpalkkaisen työni. Tulot siitä riittävät äidilleni huoletonta elämää ja minulle keinoja jatkuviin opintoihin hankkimaan. Niin, olenpa vielä pienen pääomankin itselleni säästänyt hädän ja murheen päivien varalta."
Georg vaikeni. Mutta Adelbert, jonka sydämmeen hänen puheensa oli hellästi koskenut, hypähti seisaalleen ja huusi: "Veikkonen, kuinka noita surkeita olosuhteita saatatkaan sietää!"
Georg naurahti: "Enpä siedä ainoastaan, tunnen itseni onnelliseksi sen ohessa. Teenhän työtä minulle rakkahimman olennon hyväksi, oman äitini hyväksi, koetan häntä tukea ja ilahuttaa hänen viimmeisinä elonpäivinään; ja siitä olen sanomattoman onnellinen. En tahtoisi sitä onneani vaihtaa kaiken maailman iloihin ja nautinnoihin."
"Mutta et saa minua estää sinulle antamasta rikkaudestani osaa", sanoi Adelbert jalossa innossaan. "Tule ystäväkseni, tule luokseni, minua koskaan enää jättämättä! Tulethan, Wald!"
Ja rajusti syleili hän nuorukaista, jonka ylevää mieltä ja hiljaista kuntoa hän osasi arvostaa.
Georg ei ollut Adelbertin herttaisuudelle kylmäkiskoinen. Sydämmellisellä silmäyksellä kiitti hän häntä ja irtautui lempeästi hänen syleilystään.
"Luuletko", kysyi hän, vakavasti häntä silmiin katsoen, "luuletko, että koskaan olisin sinulle elämäni vaiheet kertonut, jollen olisi edeltäpäin päättänyt kaikki avun tarjoukset hylätä! Jos minua arvostat, niin ole puhumatta, Adelbert! Köyhäkin on ylpeä, ylpeys on köyhyyttä suurempi. Sanon sinulle, että onnellinen olen, minulla ei ole hätää mitään; äitini on turvattu ja opettajani eivät minua moiti. Mitä enempää pyydät? Pitäisikö minun vaihtaa kohtaloa sinun kanssasi? Arveletko että luulen sinua onnellisemmaksi kuin itseäni? En suinkaan kadehdi sinua, veikkonen, ja kenties tulee joskus sekin aika, jolloin sinua surkuttelen, vaikka olet muka rikas. Tätä nykyäkään, tässä silmänräpäyksessä, et ole kyllä oikein onnellinen, Adelbert. Eikö totta? Myönnäthän tuon, että löytyy jotakin jalompaa kuin maallinen tavara ja onni! Myönnät, että kullalla ja hopealla ei saa ostetuksi sitä jaloa nautintoa, jota henkisesti rikas mieli kykenee ammentamaan joka kukasta, joka ruohonkorresta. Myönnät, että hengen aarteet ovat kurjaa metallia paljoa jalommat!"
Adelbert oli pahoillaan hyvänsuopain ehdotustensa jyrkästä hylkäämisestä. Mielenkuohunsa kuitenkin pian asettui, kun hänen piti itselleen tunnustaa, että hän Georgin siassa tuskin toisin olisi menetellyt.
"Hyvä", sanoi hän hetken mietittyään. "Puolustat vapauttasi, etkä halua muka kellekään uskoa leipähuoliasi. Olkoon niin, enpä sinua siitä moitikaan. Mutta rikkauden halveksiminen on hullua, kun et ole kokenut sitä nautintoa, minkä se pystyy antamaan. Koetahan muutama kuukausikaan oppia nautintojen suloutta tuntemaan. Jätä tämä talo, muutahan minun asuntooni ja pidä hyvänäsi minun tavaroitani ja päätä vasta sitte, kumpi on meistä onnellisempi."
"Ei", vastasi Georg, "sellaista koetusta en lähde tekemään, koskapa sen loppu on minulla jo tiedossa. Anna minun rauhassa kulkea omaa tietäni. Sillä tiellä onpa kylläkin vastuksia ja vaivoja, olkoon, vaan sen varrella kasvaa monta tuoksuvaa kukkaakin."
Adelbert oivalsi, että kaikki koetukset muuttaa Georgin lujaa mieltä olisivat turhia. Hän nousi ja antoi Georgille kättä.
"Jää hyvästi", sanoi hän. "Arvostan ja rakastan sinua, sen saat uskoa. Jos kävisi sinulle kohtalosi joskus liian raskaaksi, niin muistahan minua. Olen milloin hyvänsä aulis sinua auttamaan. Kenties olet joskus huomaava, että vaikka hengenlahjat ovat kylläkin arvolliset ja kunnialliset, rikkauden valtaa eivät kuitenkaan mitkään muut vallat voita. Jolla on rahaa, sillä on kaikki; sillä kaikki on hänellä tarjona, kaikki taipuu tuon ihmeen viehättävän, keltaisen metallin alamaisiksi. Rahalla saa vaikka mitä."
"Saako rauhaakin?" kysyi Georg. "Saako autuuttakin, todellista autuutta, joka on siveellisen ja jumalisen elämän kalliin kukka?" Adelbert säpsähti ja Georg huusi: "Ei koskaan, eipä koskaan tule se rikkaitten osalle, ja joskus se sinulle selviää, joskin nyt epäilet sanojani. Jos ruumis hekumassa elää, niin henki nääntyy; mutta parempi on, että ruumis hukkuu kuin sielu. Ethän silti ole onnellinen, Adelbert, joskin käsissäsi on kaikki rahavalta; mutta minä olen onnellinen, vaikka olen köyhä ja puutteitten kanssa taistelen. Kadehdit minua, vaikka et sitä itsellesi tahdo myöntää muka."
"Vai eikö sinun mielestäsi siis yksikään rikas saattaisi olla onnellinen?" naurahti Adelbert, heittäytyen uskottomaksi.
"Eipä vainkaan", vastasi Georg lujasti; "joka vain maallisia aarteita pitää hengen aarteita parempina."
Adelbert vaikeni hetkeksi. Totuus oli häneen koskenut. Sitten pudisti hän Georgin kättä jäähyväisiksi ja sanoi: "Voi hyvin! Joka elää näkee kumpi meistä on oikeassa!"
"Olkoon menneeksi!" suostui Georg ja Adelbert meni.
IX.
Pastoria tervehtimässä.
"Siis on tosiaankin, arvoisa herra Wald, lähdön hetki tullut, ja te jätätte meidät vanhat, minut ja vaimoni, yksin tänne ikävöimään", sanoi mestari Wunderlich Georgille, joka, vanha reppu selässä ja vanha tukeva tammisauva oikeassa kädessä, seisoi hänen edessään. "Eipä ole helppo meidän tottua teidän poissa-oloonne. Minusta tuntuu, kuin rakas poika meiltä lähtisi kun te meistä erkanette."
"Ja minusta tuntuu, kuu minun pitäisi erota hyvästä isästä ja hellästä äidistä", vastasi Georg kyynelsilmin. "Kiitos, kunnon ihmiset, kaikesta hyvyydestä ja rakkaudesta, jota olette minulle osottaneet, enkäpä sitä koskaan unhota."
"Ei kannata kiittää!" huudahti mestari Wunderlich. "Minua saatte oikein häpeämään, herra Wald! Olette opetuksellanne ja esimerkillänne tuhatkertaisesti palkinneet sen ystävyyden minkä ehken olemme saattaneet teille osottaa. Onpa kristillinen nöyryytenne ja hurskautenne suorastaan minua uudeksi ihmiseksi tehnyt. Muistakaahan vain meitä vanhoja niinkuin me teitä varmaankin aina muistelemme."
Georg syleili rehellistä miestä ja hänen hyvää vaimoaan ja hyväili heitä kuin rakkaita omaisiaan ikään. Wunderlichin vaimo lähetti paljon terveistä sisarelleen ja Blumroden pastorille, ja niin lähti Georg vihdoin matkoihinsa. Muutamat ylioppilaat, jotka ulkona häntä odottivat, saattoivat häntä vähän matkaa. He olivat niitä harvoja ystäviä, jotka hän yksinäisessä, hiljaisessa menossaan oli oppinut tuntemaan ja rakastamaan. Heistäkin erosi hän lopulta ja kulki nyt yksinäisenä ja miettiväisenä Blumrodeen vievää tietä.
Hän tuumaili mihin toimeen hänen olisi rupeaminen tästä puoleen. Hänen yliopistovuotensa olivat menneet, apurahoja ei enää maksettaisi ja hänen piti taas kotia päin lähteä. Pitikö hänen joutua äidilleen vaivaksi? Sitä hän ei halunnut. Hän päätti pastori Friedrichin, vanhan ystävänsä kanssa siitä neuvotella.
Auringon laskussa saapui hän Blumroden kylään ja suuntasi kulkunsa ystävänsä taloa kohti, jota hän lähes yhteen vuoteen ei ollut nähnyt. Veräjän takaa kurkistellen, tapasi hän hänet taas kukkien seurassa toimimassa, kuten oli tapansa. Noitten suosikkien hoidosta, joiksi hän kukkiaan sanoi, oli kunnon pastorille lepoa ja virkistystä hänen virkatoimien jälkeen ja hän ylpeili siitä että hänellä oli muka kauniimpia kukkalavoja kuin naapureilla.
"Hyvää iltaa, pastori!" huusi Georg veräjän takaa, joka erotti hänet ystävästään.
Pastori Friedrich katsahti ylös ja kasvonsa kirkastuivat, nuorukaisen nähdessään. "Salve! salve! amice! (Terve! terve, ystävä)", huusi hän ääneen ja kiirehti veräjää avaamaan ja tervetullutta vierasta sisään päästämään. "Terve, terve, sydämmellisesti tervetullut, rakas poikani!"
Herttainen syleily todisti niitä muuttumattomia ystävyyden tunteita, joita oli heillä kummallakin sydän täynnä. Puutarhaan sisään tultuaan, joutuivat pian innokkaaseen jutteluun, ja Georgin tuli vastata useaan kysymykseen, joihin hyvänsuopea kunnon pastori halusi vastausta. Georgin piti kertoa hänelle jokainen pieni seikka, joka oli kohdannut häntä heidän viime yhdessäolon jälkeen, ja hän sen tekikin lyhyin sanoin.
"Tänä viime vuonna", sanoi hän, "olen ollut entistä ahkerampi, koskapa tutkinto oli edessä. Usein istuin lampun himmeässä valossa yösydämmeen asti kirjoituspöytäni ääressä ja lueskelin hartaasti pyhäin miesten kirjoja, jotka meille palavalla innolla kristillisyyden sanomattoman ihanaa oppia julistavat. Joskin ruumis oli toisinaan väsynyt, pysyi henki toimivana ja ahkeruuteni tuli kerrassaan palkituksi. Olen tutkinnossa parhaimmat todistukset saanut."
"Sen kyllä arvasin", sanoi pastori Friedrich, ystävällinen hymy huulillaan ja taputteli Georgia herttaisesti olalle. "Jumala antaa aina ahkeralle palkintonsa, eikä oppi ojaan kaada, tieto tieltä sysää."
"Toivonkin että taivaallinen isä minua auttaa", jatkoi Georg, "sillä nyt, kun yliopistovuoteni ovat menneet, en osaa sanoa kuinka tästä puolen jaksan huolta pitää omastani ja äitini elatuksesta. Te sen tiedätte yhtä hyvin kuin minä, että papiksi aikova toisinaan häätyy monta vuotta odottamaan ennenkuin hänelle vaikutusala suodaan, jossa hän Herran viinamäessä saa työskennellä ja palkkansa niittää. Mitä tehdä sillä aikaa, odottaessani? Vähäiset varani, joita säästellen olen koonnut, ovat pian lopussa."
Pastori Friedrich pani kätensä selän taa ja ajatteli mikä olisi sopivin menettely Georgin asemassa. "Kun lopetin opintoni", sanoi hän, "oli onni minulle suosiollinen, jotta sain opettajan viran erään kunnianarvoisan aatelismiehen perheessä, ja tämän aatelisen herran toimesta sain sitten nykyisen virkani. Enpä siis ole oppinut tuntemaan kovin ankaran köyhyyden painostavaa tunnetta ja luulenpa, että menettelet parhaimmin, Georg, jos seuraat esimerkkiäni ja samaten kotiopettajan tointa itsellesi hankit."
"Sen teen mielelläni", myönsi siihen Georg, "mutta ilman mahtavien suosiain avutta on vaikea perille päästä. Kuitenkin hyvä on toivossa elää ja Jumalan apuun luottaen pitää ryhtyä toimiin. Jollei hankkeeni onnistu, ei tule muu neuvoksi, kuin jumaluusopilliset opinnot heittää tuonnemmas ja antautua käsityöläiseksi, kunnes suotuisammat ajat koittavat. Se on katkera valinta, mutta se pitää kärsiä, jos niin on Jumalan tahto. Ero rakkaista kirjoista, innostuttavasta tieteestä, on vaikea; lohdutuksena on kuitenkin se ajatus, että tuo tapahtuu pakosta, että sillä saatan ilahuttaa sairasta ja heikkoa äitiäni hänen elämänsä ehtoona. Parempaa palkkaa en pyydä."
"Silloin olet oikeassa uskossa, rakas poikani!" huusi vanha Kristiina, astuen näkyviin muutaman pensaikon takaa, josta hän oli Georgin viime sanat kuullut. "Silloin olet oikeassa uskossa!" huusi hän vielä kerran ja lankesi lemmikkinsä kaulaan ja suuteli häntä sydämmellisesti. "Kunnioita äitiäsi, ja olet menestyvä maan päällä, ja hänen siunauksensa sinulle huonetta rakentaa. Mitä äidillesi teet, on Herra sinulle tuhatkertaisesti palkitseva!"
Georg vastasi vanhan rehellisen palvelian hyväilemisiin sydämmellisesti, niinkuin poika äidilleen, ja kiitti häntä hänen voimallisesta lohdutuksestaan. "Koska molemmat", sanoi hän hänelle ja pastorille, "hyväksytte aikomustani, niin olen ilomielin ryhtyvä käsityöhön. En ollut vain varma mielessäni sen suhteen olisiko minulle mitä hyötyä, papiksi aikomiseeni nähden, aivan maallisten asiain kanssa askaroimisesta. Olisiko tuosta häiriötä mitään eli hankaluutta jotain vasta? Entä unohdan kaikki tähänastiset opintoni?"
"Ole huoleti kerrassaan, veikkoseni", lohdutteli pastori Friedrich, "rehellinen työ, olkoon mikä hyvänsä, on aina Jumalalle otollinen."
"Olkoon sitten menneeksi, jollen kotiopettajaksi heti pääse, niin käsityöläiseksi rupean, puusepän oppiin menen ensinnä, sitte vasta papiksi jos Jumala suo", päätti Georg.
Tuon jälkeen menivät huoneeseen ja rupattelivat kaiken iltaa keskenään.
X.
Eräs poika.
Georg tuli kotiinsa. Noina ensi päivinä tulonsa jälkeen hän antautui kokonaan seurusteluun rakkaan äitinsä kanssa, mutta sitten hän alkoi kuulustella miellyttävää kotiopettajan virkaa. Hän kolkutti monelle ovelle ja moni ovi avattiinkin hänelle, mutta ei kukaan ottanut hänen anomustaan varteen. Vanha salaneuvos Wedel, ainoa, jonka suosiollinen puoltosana oli ollut hänelle hyödyksi, oli äskettäin kuollut ja ne oudot ihmiset, joita Georg puhutteli, syöttivät häntä tyhjillä puheilla ja korulauseilla. Hänen vähäiset varansa loppuivat ja täytymys pakotti hänet antaa kirjain levätä ja ryhtyä jo tuttuun puusepän ammattiin.
Syvissä ja haikeissa mietteissään istui hän iltahämärässä äitinsä vieressä, ajatellen millä tavoin ilmoittaisi hänelle niin varovasti kuin suinkin olevansa pakotettu rupeamaan jonkun kaupungin puuseppämestarin sälliksi. Se oli mitä karvainta nieltävää, sillä hän pelkäsi, että äiti muka kovasti tuota paheksisi. Kauvan riitelivät ajatukset keskenään hänen aivoissaan; kymmenesti häneltä puuttui mielestään sopivia sanoja, kunnes äiti itse lopulta vaati häntä syyn ilmeiseen mielenkuohuun julkilausumaan. Nyt hän häätyi pakostakin ilmoittamaan oikea tilansa, turhat ponnistuksensa sitä parantaa ja viimeinen keino millä suojella itseänsä ja äitiänsä nälän ja kurjuuden kauhuilta. Hänen äänensä värähti ja kaikui onttona; silmänsä oli hän luonut maahan eikä hän uskaltanut äitiään kasvoihin katsoa pelosta että niissä mielipaha näkyisi. Lopulta kuitenkin katsoi arasti ylös ja näki äitinsä silmissä kyyneleitä. Hän tarttui äitinsä käsiin ja puristi niitä katkerimman surun vallassa.
"Elähän itke, äiti", lohdutteli hän. Kuumat kyyneleesi polttavat sydäntäni, kun en kyennyt huojentamaan huoliasi."
"Huolianiko, rakas, kallis poikani?" vastasi äiti. "Vai luulet, että itken huolesta. Enpä suinkaan! Ilon, ihastuksen kyyneliä silmäni vuodattavat, autuaallisia kyyneliä siitä onnestani, että saan sanoa sinua, Georg, pojakseni! Oi, Georg, tuon teet todellakin äitisi tähden. Kättesi työllä tahdot auttaa äitiäsi, olla hänelle tukena hänen elämänsä iltahetkenä, Jumala siunatkoon sinua siitä, rakas, hyvä lapsi!"
Hän syleili häntä ja siveli laihtuneella kädellään hellästi Georgin poskia. Tämä hengitti huokeammin.
"Jumalalle kiitos!" huusi hän. "pelkäsin surettaa sinua kovasti ja näen nyt ilokseni, että olet voimakkaampi ja lujempi kuin minä. Nyt on kaikki hyvä. Ilomielin teen työtä ja sinun tyytyväisyydestäsi olen saava runsaimman palkintoni. Jo huomispäivänä lähden työpaikkaani."
"Ethän toki aio kokonaan minusta erota?" hätäili Georgin äiti. "Se olisi liian raskasta."
"En", vastasi Georg. "Joka ilta olemme yhdessä. Tässä isossa kotikaupungissani löydän kaiketikin semmoisen työpaikan, ettei minun tarvitse olla yötä mestarin talossa. Kun on jokukaan joutohetki, tulen luoksesi nauttimaan sinun seuraasi. Saatpa nähdä, äiti kulta, että yhdessäolomme on tuleva varsin hupaiseksi ja onnelliseksi."
"Varmaankin, aivan varmaan", äiti vakuutteli hyvällä mielin. "Ja Jumala on uskollisen äidinrakkautesi palkitseva, ennenkuin sen arvaatkaan. Jumala on armollinen ja vanhurskas ja rakastavainen isä; hän tuntee sydämmesi ja kaikki ajatuksesi; hänen kätensä on sinua ohjaava ja puhtaimpaan onneen sinua johtava, sinun sitä aavistamattakaan."
"Äiti", vastasi Georg, "olen onnellinen, jahka olet sinä tyytyväinen. Jos sinä onnelliseksi itseäsi tunnet, olen minäkin onnellinen. Sinun hymysi, sinun ystävällinen katseesi on ihanin palkintoni."
Aamu ehti tuskin valjeta seuraavana päivänä, ennenkuin Georg suoriutui matkaan ja lähti kaupungin kuuluisimman sorvarimestarin puheille, jolla oli kaiken vuotta useampia kuin kahtakymmentä sälliä työssä. Hän tarjoutui työhön, eiköhän mestari David näyttänyt vastahakoiseltakaan; olipa kylläkin halukas avaamaan hänelle työpajansa. "Minun pitäisi kuitenkin nähdä näyte työkyvystänne", sanoi hän, vieden Georgia sorvauspenkkinsä ääreen. "Tuossa, tehkääpä tästä norsunluupalasta sakkinapelo. Jatketaan sitte puhetta."
Georg meni suoraan työhön ja käytteli työkaluja erinomaisen taitavasti. Muutaman minuutin perästä oli hänen käsistään lähtenyt hyvin soma ja sievä mestariteos, niin että mestari David oli vallan ihmeissään.
"Taitonne kyllä toteutuu!" huusi hän iloissaan, Georgia ystävällisesti olalle taputtaen. "Teidän kykyistä miestä olen kauvan kaivannut ja luulenpa, että meistä tulee hyvät ystävät."
Hän tarjosi Georgille jotenkin ison viikkopalkan ja Georg siihen suostui sillä ehdolla että joka ilta, työn päätettyä, saisi mennä äitinsä luo ja siellä olla yötä. Mestari David ei pannut vastaan; ja oli siis tullut jumaluusopinylioppilaasta sorvarin sälli.
Vuosi kului eikä minkäänlaisia muutoksia tapahtunut Georgin oloihin, paitsi että hänen mestarinsa päivä päivältä enemmän häneen mieltyi ja että Georg puolestaan suostui hänkin mielellään olemaan vastakin sorvarina. Jouto-illat äidin luona olivat hänelle hupaisena korvauksena toisinaan kylläkin raskaasta päivätyöstä, ja olipa myös moni hetki, erittäin sunnuntaipäivinä, jolloin hän saattoi vapaasti antautua mieluisten kirjain lukemiseen.
Eräänä päivänä mestari David hyvin iloisen näköisenä tuli hänen luokseen ja pyysi puhutella häntä kahden kesken.
"Rakas Wald", sanoi hän, "ruhtinas Hermann, kuninkaamme veli, aikoo muuatta linnansa huonetta koristaa kaikellaisilla hienoilla ja siroilla veistoksilla, ja oli jo aamulla varhain kutsuttanut minut luokseen, antaakseen minulle asianomaisia käskyjään. Mutta voidakseni hänen tilauksiaan vastaanottaa täytyy minulla olla moniaita piirrustuksia, joita ruhtinaan ei käy muualla tekeminen kuin linnassa. Siihen kuluu paljo aikaa, enkä saata sen vuoksi itse tuohon työhön ryhtyä, muita tehtäviäni kokonaan laiminlyömättä. Siis kysyn teiltä, luuletteko olevanne tarpeeksi taitava noitten piirrustusten tekoon? Työstänne maksetaan kylläkin hyvä palkka."
Georg mietti tarkkaan, ennenkuin vastasi ja huomasikin pian siihen pystyvänsä. Tyytyväisenä kertoi hän aatteitaan mestarille, joka ihastui ikihyväksi.
"Te olette siihen työhön aivan omiaan!" huusi hän hyvällä mielin. "Ryhtykää siihen jo huomenna varhain, ja elkää orjailko ruhtinasta, jos hän, niinkuin luultava onkin, työtänne hieman katselee. Hän on vallan ystävällinen ja armollinen herra, joka suopi hyvää kaikille."
Huomenna lähti Georg ruhtinaan linnaan. Hän käytettiin isoon huoneeseen, jossa oli työ toimitettava. Katsomatta paljon ympärilleen, alotti hän paikalla työtään ja piirrusteli hyvin uutterasti. Hän lie jo piirrustellut parisen tuntia, kun muutamasta ovesta pienoinen poika, noin kahdentoista vuotias, tuli huoneeseen ja pysähtyi Georgin työtä katsomaan. Hän kyseli niitä näitä, teki muutamia varsin teräviä huomautuksia ja käyttäytyi yleensä niin kohteliaasti ja ystävällisesti, että Georg mieltyi häneen ja rupesi hänen kanssaan iloiseen pakinaan. Tuo mukava ja kaunis poika, ja hän oli todellakin niin kaunis kuin Amor, kävi yhä vilkkaammaksi ja tuttavallisemmaksi ja näytti hyvin Georgiin suostuvan. Mutta äkkiä heitti hän juttelemisen kesken, sanoen: "Nyt on tarpeeksi pakinoittu; täytyy ruveta läksyjäni lukemaan, jotta en saisi nuhteita isältäni."
Hän juoksi muutaman kaunistekoisen kirjoituspöydän luo ja alkoi hartaasti lukea, Georgin sillaikaa levollisesti piirrustellessa. Hän luuli poikaa ruhtinaan palvelian pojaksi.
Puoli tuutia oltiin ääneti. Pojalta pääsi syvä huokaus, josta Georgin huomio kääntyi häneen uudelleen.
"Mikä nyt, koska noin huokaat, poikaseni?" kysyi hän rakkaasti.
Pojan toinen silmä nauroi, toinen kiukutteli. "Eivät suju tänä päivänä läksyni", sanoi hän. "Kotiopettajani on ollut jo kahdeksan päivää matkoillaan, missä lie. Hän aina minulle hieman apua antoi ja nyt vaivaan aivojani, saamatta asioita selville. Taas saan isältä toruja."
"Missä on kotiopettajasi, poikaseni?" kysyi Georg. "Eikö hän palaakkaan?"
"Ei, hän on lähtenyt myötyriksi ja minun pitää saada uusi opettaja", vastasi poika. "Isä ei ole kuitenkaan vielä ketään löytänyt. Onpa ikävä asia! Kuka tietää, kuinka kauvan pitää näin yksin tuskitella."
Alakuloista poikaa kävi Georgin sääli ja hän kysyi häneltä ystävällisesti: "Entäpä minä sinua autan?"
"Kiitos, jospa vaan auttaisit!" huusi pikku veijari, iloisesti tuoliltaan hypähtäen. "Olisinpa sinulle siitä kovin kiitollinen."
"No katsokaamme ensinnä, mikä paikka kangertaa", sanoi Georg ja meni kirjoituspöydän ääreen. "Hetkisen saatan olla jouten, jahka sen jälkeen olen sitä uutterampi."
Hän istui pojan viereen ja auttoikin häntä läksynsä vaikeudet voittamaan, mutta ei silti ruvennut suorastaan oikomaan hänen vääriä käsityksiään. Panihan vain pojan ajattelemaan ja parastaan koittamaan. Eikä poika tylsä ollutkaan. Jahka Georg oli ehtinyt tekemään moniaita kysymyksiä, ei aikaakaan, niin oli hän jo joutunut oikealle tolalle.
"Sinä et auta minua sillä tavalla kuin entinen opettajani", naurahti poika, "ja kumminkin ymmärrän minä nyt läksyni paremmin kuu ennen. Mistä se tulee?"
"Aivan luonnollisesta syystä", vastasi Georg. "Sinun pitää vain ajatella opittavasi, niin kaikki selviää; kuta enemmän aivosi ajattelevat, sitä pikemmin pääset asian perille."
"Hyvä, että sen tiedän!" arveli poika. "Kun saan taas uuden opettajan, sanonpa hänelle heti, että hänen tulee opettaa sillä tavalla kuin sinä, sitten opin varmaan sangen paljo asioita ja isäni on siitä hyvillään."
"Rakastatko isääsi oikein sydämmestä?" kysyi Georg.
"Tietystikin rakastan!" vastasi poika innokkaasti. "Etpä osaa arvatakaan kuinka hyvä hän on! Kerrassaan hyvä ja varsinkin kun olen oikein ahkera. Silloin lahjoittaa hän minulle aina tuhannen laatuisia kaluja ja puhuttelee minua niin rakkaasti. Kuulisit vain!"
"No, koska hän siitä on mielissään, että olet ahkerana, niin ryhtykäämme taas paikalla työhön", kehotteli Georg ja rupesi uudelleen kirjoihin käsiksi.
Poika kuunteli hänen opetuksiaan, innosta ja tyytyväisestä mielestä loistavin silmin, ja niin sukkelaan sujui asiat, hänen varteen ottaessaan Georgin opetuksia, että työnsä kaikki oli suoritettu ennenkuin varsin tuntikaan oli mennyt.
"Tuleepa isä oikein hyvälle tuulelle, kun hän tänä päivänä kuulustaa läksyäni", sanoi hän kovin tyytyväisenä. "Siitä saan sinua kiittää ja tahdon sinua siitä syystä oikein rakkaana pitääkin. Mutta mikä on oikeastaan nimesi? Enhän sinua vielä tunnekaan, vaikka niin ystävällinen olet."
"Sano minua Georgiksi ja minä sanon sinua Friedrichiksi", vastasi Wald.
"Olen nimesi nähnyt kirjoistasi."
"Niin, Friedrichiksi olen kastettu, isoisäni kaimaksi", sanoi poika. "Siis nimesi on Georg? Se on sangen kaunis nimi ja minua ilahuttaa, ettet ole Junnuja etkä Jusseja."
Georg naurahti, hyväili lapsellista ystäväänsä ja ryhtyi taas piirrustustyöhönsä.
"Ka, eihän ole minulla lupa sinua viivytellä", hoksasi pikku Friedrich, pannen kirjansa syrjään. "Nyt pitääkin minun mennä isäni luo, enkä sinua enää tapaakaan tänä päivänä. Mutta huomenna varhain, Georg! Eikö totta, tulet kaiketikin takaisin tänne! Autathan minua silloin taas?"
"Autan vainkin, lapsikulta!" lupaili Georg, "joskin minun pitäisi sen jälkeen hetken kauvemmin olla omassa työssäni, ole huoleti."
Poika juoksi pois ja Georg jäi piirrustelemistaan ahkerasti jatkamaan. Kuitenkin teki hän tänä päivänä monta virhettä ja piti usein tarttua pyyhegummiin, poistaakseen väärin vedettyjä viivoja ja piiruja paperista, tehdäkseen taas uusia. Tuo ajatus: "jospa voisit tulla tuon pojan opettajaksi!" jäi hänen mieleensä ja teki hänet hajamieliseksi.
"Isä!" sanoi pikku Friedrich tyytyväisenä, "tänä päivänä olen saanut uuden, kelpo tuttavan."
"Kenen olet tuntemaan oppinut, poikaseni?" kysyi rakkaasti eräs komea mies, jonka ryhti oli kerrassaan jalo ja arvollinen.
"Erään sorvarinsällin, nimeltä Georg", vastasi poika.
"Sorvarinsällinkö? Sepä kumma. Kuinka olet hänen kanssaan niin pian tuttavuutta tehnyt?"
"Hän oli ystävällinen ja auttoi minua lukutyössäni", sanoi Friedrich.
"Sorvariko sinua luvuissasi neuvonut?" kummaili isä.
"Niin, niin, sorvarinsälli tosiaankin, se, joka tekee piirrustukset uusiin veistoksiin", vakuutti pienokainen. "Ja olisitpa vaan nähnyt, kuinka taitavasti hän osasi minulle kaikki asiat niin selväksi tehdä! Olisit mennyt vallan kummiisi. Olen yhdessä tunnissa hänen johdollaan enemmän oppinut kuin entisen opettajani edessä kahdeksassa päivässä."
Isä kävi tarkkaavaksi ja käski poikansa juurta jaksain kertoa mitä kaikkea hän Georgin kanssa oli puhunut.
"Tuleeko tuo nuori mies huomenna takaisin?" kysyi hän.
"Tulee, ainakin on hän luvannut minua vielä auttaa", vastasi poika.
"Kaiketi on hänellä lupa siihen, isä?"
"Kyllä, kyllä. Se on oleva minulle hyvin mieluista, jos hän sen tekee."
Poika juoksi pois ja keskustelu loppui.
XI.
Jumalan siunaus.
Kello soi juuri yhdeksän pääkaupungin korkeimmasta tornista, kun Friedrich iloisesti "hyvää huomenta" toivottaen astui siihen huoneeseen, jossa Georg jo tunnin toista oli ahkerasti piirrustellut.
"No", kysyi hän luottavaisesti? "kuinka on asian? Autatko minua tänäänkin?"
"Totta kai, ystävä rakas", vastasi Georg. "Olenhan sen sinulle luvannut."
Hän pani lyijykynän syrjään ja istui Friedrichin kanssa tämän työpöydän ääreen. Pian olivat molemmat työssään, toinen kysyi, toinen vastasi, toinen neuvoi, toinen otti neuvosta vaarin, ja niin innokkaasti olivat siihen työhön käsiksi ryhtyneet, että eivät huomanneetkaan oven hiljaista narinaa, joka varovasti avattiin, tahi eivät siitä huolineet, vaan aivan levollisesti ja vapaasti sitä tointaan jatkoivat. Ennenkuin tunti oli loppunut, oli Friedrich lukunsa päättänyt ja löi tyytyväisenä kirjan kiinni. "Kuule, Georg", sanoi hän, "niin loistavasti kuin eilen opin läksyni, isän minua kuulustellessa, en ole vielä koskaan osannut. Olisin suonut, että olisit ollut siellä näkemässä kuinka hän minua palkitsi."
"Kerrohan kuitenkin", kehotti Georg.
"No, kerron sen kyllä piankin", rupatteli poika. "Ensiksi suuteli hän minua, sitten kiitti hän, että olen hyvä poika muka, ja lopulta lupasi antaa minulle pikku hevosen, jos vielä kahdeksan päivää olisin yhtä ahkerana kuin eilen."
"No, sepä on hyvä!" sanoi Georg. "Sitten pitää meidän aika tavalla työskennellä; sillä hevosta haluat kaiketi omaksesi, vai kuin?"
"Se, se vasta hauska olisi!" huusi Friedrich; "osaan jo vähän ratsastaa, ja, jos minulla vain on oma hevoseni, opin kyllin ratsastamaankin."
"Ja minkäpätähden et oppisi?" kysyi Georg.
"No, sinä et halua joka päivä auttaa minua ja omin neuvoin en ole suoriutuva luvuissani, joskin ponnistaisin voimien takaa", pahoili poika.
"Kuinka saatat uskoa, etten sinua auttaa tahtoisi!" lohdutteli Georg.
"Teen sen aivan mielelläni."
"Tahdotko todella?" riemuitsi Friedrich ja alkoi hyppiä aivan haltioissaan. "Silloin on hevonen jo käteeni käymässä. Oletpa oikein hyvä ja kyllä sinusta isälleni olen puhuva ja sinua kiittävä jotta hänkin sinuun mieltyy. Tuossa paikassa menen hänen luokse."
Jo teki lähtöä, mutta ei ehtinyt varsin ovelle asti. Ovi aukeni näet ja
Friedrichin isä tuli sisään.
"Siinä hän on isäni itse!" huusi Friedrich riemuissaan Georgille, joka heti nousi seisoalleen ja teki syvän, kunnioittavaisen kumarruksen.
"Istukaahan vain paikallanne, hyvä herra", kehotti Friedrichin isä ystävällisesti. "Istun viereenne, sillä minulla on jotain teille sanottavaa. Olenko teille tuttu?"
Georg kielsi: "enpä muista teitä ennen nähneeni."
"Yhdentekevä", sanoi Friedrichin isä. "Mutta meistä ehkä tulee tuttavia. Friedrich" — hän käski poikaansa — "menepä toiseen huoneesen; hetken päästä saat palata."
Poika nyykäyttäen Georgille ystävällisesti päätään poistui ja hänen isänsä istahti tämän viereen.
"Häädyn ensinnäkin teille tunnustamaan", sanoi hän, "että olen jo hetken aikaa toiseen huoneesen kuullut keskusteluanne poikani kanssa ja että olen vallan ihmeissäni, huomatessani käsityöläisen niin oppineeksi mieheksi. Vastatkaahan kysymykseeni: ettekö ole muuta kuin sorvarinsälli?"
Georg oli vähän aikaa ääneti, ujostellen. Häntä arvelutti aivan oudolle ihmiselle ruveta selvittämään niitä omituisia asioitaan. Friedrichin isä huomasi Georgin epäröivän mielen ja hän koitti rohkaista häntä puhumaan.
"Kertokaa minulle vain suoraan ajatuksenne", kehotteli hän niin yhtaikaa herttaisella ja arvokkaalla tavalla, että Georg heti rohkasi mielensä. "Uskokaa minulle kaikki. En vilpistele, sen saatte uskoa, enkä ole väärinkäyttävä luottamustanne."
Georgin ujous hävisi nyt kerrassaan ja hän alkoi selvittää kuinka jumaluusoppia oli ollut tutkimassa, mutta köyhän ja sairaan äitinsä tähden heittänyt luvut kesken, ryhtyäkseen höylään ja sahaan.
Tuo vieras mies teki yhä uusia kysymyksiä niin taitavasti että Georgin elämä oli ykskaks hänellä selvänä. Georgin jaloa luonnetta hän jäi kovasti ihmettelemään.
"Koht'siltään saatte enempää kuulla minusta", sanoi hän noustessaan ja pudisti sydämmellisesti Georgin kättä. "En tällä kertaa tahdo teitä viivyttää."
Hän katosi ovesta keveällä päännyykäyksellä. Mutta Georg jäi hyvin omituiseen mielentilaan. Hän oli vallan hämmästyksissään tietämättä mitä ajatella tästä kaikesta. Se vain oli hänestä selvä, että kukaties hänestä on tuleva Friedrichin opettaja. Se ajatus riemastutti häntä ja hänen oli vaikea levollisin mielin piirrustustyötään jatkaa.
Monta päivää meni. Joka aamu hän Friedrichiä neuvoi eikä hän ollenkaan aavistanutkaan, että noilla lukutunneilla pojan isä heitä näki ja kuuli. Vihdoinkin tuli sunnuntai, minkä päivän hän tavan takaa oli äitinsä seurassa. Nytkin istui hän aamupuolella päivää äitiään vastapäätä ja luki hänelle ääneen muutamaa saarnaa parasta-aikaa, kun muuan komeapukuinen, kuninkaallinen palvelia tuli ovesta sisään, suuri kirje kädessä.
"Vastausta en jää odottamaan", sanoi hän, jättäen Georgille kirjeen, ja poistui.
Mutta Georg oli kauan epäilevällä mielellä, tietämättä hyvää vai pahaako sanomaa oli siinä kirjeessä, mikä oli hänen käteen laskettu. Lopulta hän särki sinetin kovin uteliaana ja aukasi kuoren. Siinä oli iso, laskettu paperi ja paperin sisässä kauniisti kirjoitettu kirje. Viimemainittuun hän tarttui, luki sen nopeasti, kalpeni ja heittäysi tuolille melkeinpä varattomaksi.
"Herran tähden, mikä sinulle tuli, onko paha sanoma?" hätäili äiti.
"Eipä vainkaan, äiti rakas", vastasi Georg, joka oli jo tointunut ensimmäisestä hämmästyksestään ja jonka silmistä loisti riemullinen mieli. "Polvistukaamme ja kiittäkäämme Jumalaa, joka suuressa armossaan meitä on muistanut."
Aivan haltioissaan hän halaili äitiään ja purskahti isoon itkuun. Vaan ne oli ilon kyyneleitä, joita hän vuodatti.
Kun mielenkuohu oli asettunut, hän ryhtyi kirjeen lukemiseen äidille.
Se kuului näinikään:
"Arvoisa herra Wald.
Tietämättänne olen ollut saapuvilla teidän opettaessanne poikaani ja huomannut, että olette oivallinen opettaja ja kasvattaja. Olen hankkinut teistä tarkkoja tietoja ja huomaan nyt että minkä olette minulle elämänvaiheistanne kertoneet on kaikki totta; sitä vain pahoilen, että suuren ujoutenne vuoksi en heti päässyt tietämään koko kuntoanne. Joka on pitänyt niin uskollisesti kuin te huolta köyhästä ja sairaasta äidistään on varmaankin tuleva pojalleni uskolliseksi ystäväksi ja kelpo opettajaksi. Pyydän siis teitä rupeamaan prinssi Friedrichin kotiopettajan virkaan. Tässä on valtakirja.
Teille suosiollinen
Ruhtinas Hermann."
Riemuhuuto pääsi Waldin rouvan suusta ja uudestaan hän tarttui poikaansa syliksi.
"Jumala sinua palkitsee, näet sen, poikani rakas. Hän kostaa sinulle sitä hyvää minkä olet tehnyt minulle, niinkuin rakas isä ainakin. Kiitos Jumalalle korkeudessa."
"Aamen!" sanoi Georg; ja molemmat polvilleen lankesivat, hiljaisessa rukouksessa kaikkivaltiasta kiittääkseen hänen siunauksestaan.
Kun oli asettunut heidän mielikuohunsa, Georg otti käsiinsä ruhtinaan lähettämän valtakirjan ja huomasi, että hän oli kuudeksi vuodeksi nimitetty prinssi Friedrichin kotiopettajaksi eli "hovimestariksi" ja että hänelle oli palkaksi myönnetty tuhat taalaria.
Kyllä arvaa noitten kelpo ihmisten iloa; äsken olivat olleet perin köyhiä; nyt oli heitä nostettu maallisen onnen korkeimmille kukkuloille. Heidän iloaan en kertoa osaa.
XII.
Loppu.
Georg oli siis saanut palkinnon uupumattomasta uutteruudestaan ja äitinsä hellästä huolenpidosta. Ruhtinas Hermann oli kerrassaan jalomielinen ja hyväsydämminen eikä hän kohdellutkaan poikansa opettajaa niinkuin palkollista kohdellaan, joka vain rahasta työnsä tekee, vaan todellisena ystävänä; hyvissä väleissä ne sen vuoksi olivat keskenään. Kuta tarkemmin hän tuli Georgia tuntemaan, sitä enemmän hän häneen mieltyi ja sitä suurempaa suosiota ja kunniaa hän hänelle osotti. Prinssi Friedrich puolestaan oli yhä sanomattoman ihastunut kelpo opettajaansa ja edistyi ihmeen nopeasti kaikissa tieteenhaaroissa, jotta opettajalla ei ollut kuin sulaa iloa oppilaastaan.
Kuitenkin Georg pysyi nöyränä. ylpeyttä, kopeutta, toisten halveksimista ja heidän vikojensa suurentelemista, — semmoisia ja muita vikoja, jotka helposti ihmisen sydäntä valloittavat onnen ollessa myötäisenä — hän Jumalan avulla karkoitti kauas luotaan eikä milloinkaan unohtanut kiittää kaiken hyvän antajaa siitä hyvästä minkä nautti ja, Jumalan jälkeen, ruhtinas Hermannia. Kiitollisuuttaan hän koetti osottaa sillä tavoin että yhä isommalla huolella ja rakkaudella toimitti kallista opettajanvirkaansa. Sille viralleen hän antautui kaikin voimin, sitä varten hän lueskeli ahkerasti hyvää kirjallisuutta, kyetäkseen näet yhä paremmasti opettamaan oppilastaan, ja rukouksesta taivaalliseen isään haki hän joka päivä siihen uutta voimaa ja uutta intoa.
Georgilla kun nyt oli isonlainen rahapalkka ja hänelle kun ystävät ja suosiat sen lisäksi antoivat yllin kyllin arvokkaita anteja, niin olisi hänellä ollut tilaisuutta kaikkiin rikkaan miehen nautintoihinkin, vaan hänestä oli parempi pysyä entisessä kohtuudessa ja kieltämyksessä. Suurin nautinto oli hänellä velvollisuutensa täyttäminen, tieteelliset opinnot ja tutkimiset sekä oppineitten kanssa seurustelu. Suuren maailman rauhattomuus ja touhu ei häntä ensinkään miellyttänyt, vaikka hänen täytyi toisinaan siinäkin olla osallisena ruhtinas Hermannin tahtoa noudattaakseen. Tuo maailma oli hänestä kovin tyhjä, vaikka päältäpäin kaunis; pian hän kyllästyi siihen joutavaan loistoon palatakseen tavallisiin, jokapäiväisiin askareihinsa ja niihin ryhtyäkseen uudella innolla jälleen.
Varojaan käytti hän mitä jaloimmalla tavalla. Toisen puolen palkastaan hän antoi rakkaalle äidilleen. Mikä jälelle jäi, kun hän ensinnä oli omat, vähäiset menonsa suorittanut, sen hän taitavasti säästellen köyhille jakeli, joitten tiesi hädässä olevan, mutta jotka olivat siksi häveliäät etteivät kerjätä kehdanneet.
Sillä lailla hän levitti siunausta ympärilleen ja oli onnellinen.
Joku vuosi ehkä oli mennyt vasta kerrotuista tapauksista, niin ruhtinas Hermann kutsui Georgin muutamiin loistaviin pitoihin, joita hän aikoi pitää veljensä, silloisen kuninkaan kunniaksi. Georgin piti tietysti kutsua noudattaa ja hän saapuikin määräaikaan komeasti valaistuun juhlahuoneustoon. Noissa isoissa saleissa kulki edestakaisin juhlapukuisia, tähdillä ja nauhoilla koristettuja herroja, soitto raikui ja itsekukin tuli juhlaan tyytyväisen näköisenä toisten kanssa seurustellakseen miellyttävimmällä tavalla. Nuo ylhäiset useatkin ystävällisesti tervehtivät Georgia ja heidän kätensä, joitten sormissa oli kalliita sormuksia helmineen, puristivat hänen kättään. Nöyrästi hän vastasi tervehdyksiin, kumartaen vasemmalle ja oikealle, ja peräytyi johonkin hiljaiseen loukkoon, saadakseen olla huomaamatonna. Mietteissään ollen hän ei isosti välittänyt vilkkaasta touhusta hänen ympärillään; arvaamatta tunsi hän että takaa kosketeltiin hänen hartioitaan. Kääntyessään hän hämmästyi nähdessään nuoren kreivin Adelbert von Wildströmin, joka tervehti häntä sydämmellisellä syleilyllä.
"Kreivi Wildström! Tekö?" ihmetteli Georg. "Vai te täällä? Luulin teidän olevan kaukana täältä, ihanassa Italiassa."
"Tänään vasta koteuduin sieltä", selvitti Adelbert. "Mutta, Wald rakas, miksi minua teitittelet? Olemmehan ystäviä ja koulutovereita."
Georg pisti kätensä tarjottuun kreivin käteen ja katsoi häntä kauan ja pitkään.
Adelbert oli hyvin muuttunut. Verevästä, komeasta nuorukaisesta oli tullut kalpeakasvoinen, kyyryselkäinen ukko. Silmän säihkyvä, leimahtava tuli oli sammunut ja surkea hymy oli hänen ohueilla, ummistuneilla huulillaan. Georgin tuli häntä kovasti sääli ja kreivi Adelbert kyllä arvasi hänen ajatuksiaan.
"Olenko mielestäsi hyvin muuttunut?" ilvehti hän, heittäytyen iloisemmaksi kuin olikaan. "Olen paljo kokenut, ja tosihan on, että vaivainen kaikki kokee. Eikä siis kummakaan, jos olisin vähä vanhentunut. Mutta ei ole kaikki hukassa sentään vielä. Onhan minulla kultaa ja kunniaa kylläksi; entäpä ne palauttavat punan poskilleni."
Georgin sydämmeen tuo ilvehtiminen koski kipeästi. "Adelbert!" nuhteli hän, ystävänsä kättä puristaen, "huomaan sen tapahtuneeksi minkä olen varonut; sinun on käynyt huonosti. Älä luule minua pettäväsi; näen selvästi, että onnellinen et ole."
Nuoren kreivin käsi vavahteli ja hänen kasvonsa menivät surkean näköisiksi. Vaan kohta hän siitä tointui ja alkoi kehua: "Erehdyt, ystäväni. Olen onnellinen, sillä menen toisesta nautinnosta toiseen, toisesta huvista toiseen. Mailma on iloa täynnä."
"Semmoinenko elämä sinua tyydyttäisi?" ihmetteli Georg. "Sinuako, jolla aina ennen oli jaloja ja yleviä pyrintöjä? Sinua, joka terävällä älylläsi huomasit turhaksi ja joutavaksi työttömyyden ja huvittelemisen? Mielesi on tyytymätön, kyllästynyt, sairas etkä ole ruumiiltasikaan terve enää. Olet onneton ja hyvin tiedät onnettoman olevasi, mutta olet liian ylpeä sitä tunnustaaksesi. Adelbert rakas, nöyrry jo, avaa ystävällesi sydämmesi ja varmaankin olet tunteva helpotusta. Rakastan sinua, Adelbert, rakastan sinua koko sydämmestäni, koskapa tiedän että olet jalomielinen, kunnon toveri. Luota minuun ja purkaa minulle huolesi, joita rintasi on täynnä."
Adelbertin mieli oli kuohuksissa.
"En rupea täällä sinulle puhumaan asioistani", kielsi hän ja äänensä vapisi, "en täällä; ei kellään muulla paitsi sinulla ole lupa katsoa sydämmeni sopukkaan, he minua pilkkaisivat. Mutta huomenna tulen asuntoosi, huomenna!"
"Älä huomenna, vaan heti paikalla, tässä hetkessä juuri", kiivasteli
Georg, "menkäämme kamariini, siellä saamme olla kahden."
Melkeinpä pakosta Adelbert seurasi ystäväänsä ja hetken päästä olivat isoäänisistä pidoista poistuneet Georgin hiljaiseen ja rauhalliseen kamariin.
"Täällä on hyvä olla", kiitteli Adelbert, ystäväänsä syleillen, "ja täällä, rinnatusten, sylitysten myönnän että olet oikeassa, että olen kauan ollut ereyksissä, että onneton olen, vieläpä senkin, että en enää toivokaan onneani löytävän. Et perättömiä jaaritellut, arvellessasi: Ei kukaan rikas ole onnellinen, joka maallisia tavaroita paremmiksi arvostaa kuin sielun aarteita."
"Vaan yhtä totta on sekin, että ei ole milloinkaan liian myöhäistä väärältä tieltä poiketa ja oikealle palata", Georg väitti, nuorta kreiviä kädestä tarttuen. "Heitä sikseen huolesi, Adelbert. Vielä olet nuori ja parhaassa iässä. On helppo uusille tavoille ruveta ja rauhaan päistä."
"Jumala suokoon, että puhut totta niinkuin viimmeksi toisiamme tavatessa", Adelbert arveli, Georgin viereen istuutuen. "Vaan kuitenkin kuule minua. Elämäni vaiheet on pian kerrottu, josta näet mielentilani."
Georg kuunteli tarkkaan hänen kertomustaan.
"Puoli vuotta aikaisemmin kuin sinä jätin hyvästit yliopistolle", Adelbert kertoili, "ja niille nuorukaisille, joita ystäviksi sanoin. Olin opista köyhempi kotiin palatessani kuin kotoa lähtiessäni. Isäni ei välittänyt siitä mitenkä olin aikaani käyttänyt. Olihan vain siitä mielissään, että osasin hyvästi käyttäytyä ylhäisten keskuudessa, että hänen ystävänsä minua kiittelivät hienosti sivistyneeksi muka ja että näytti siltä kuin olisin ison kaupungin lukemattomissa huveissa hyvin viihtynyt. Toisesta seurasta kiirehdin toiseen, kävin tansseissa, teaatereissa, konserteissa; kaikkialla minua siedettiin ja hyvänä pidettiin. Eikä minulta rahaa puuttunut milloinkaan, kauniita hevosia ja koiria minulla oli, isälläni oli kaikista komeimmat kekkerit. Siinä huvitusten virrassa uiskentelin myötään ja siinä luulossa muka että olen onnellinen."
"Mutta kohtapa alkoi tuo kaikki minua kyllästyttää", Adelbert huokaili, "sanomaton tyhjyys raskautti mieltäni ja kosti minulle joka nautinnon. Olin niin typerä, että en syyttänyt siitä itseäni, vaan niitä ihmisiä, joitten kanssa olin tekemisessä, ja arvelin muka, että jahka toiseen kaupunkiin pääsen, niin viriää elämänhalu uudelleen. Kulin kaupungista toiseen, toisesta maakunnasta toiseen, kävin Pariisit, Lontoot, Wienit, Napolit, mutta vaikka syöksyin huvitusten ja nautintojen vuolaimpaan virtaan, en milloinkaan päässyt siitä tyhjyydestä erilleni, joka oli minua epätoivoon saattaa. Veneziassa houkuteltiin minua peliin antautumaan. Voitin pelissä paljon. Se huvitti minua muutaman viikon; mutta sitten käännyin pelisaleille selin enkä enää kortteihin tarttunut. Ratsastelin, olin miekkasilla, kävin tansseissa, istuin yökaudet hilpeäin toverein kanssa pikarein ääressä; mutta en löytänyt mielenrauhaa, en milloinkaan sydämmessäni tuntenut lämpimän onnellisuuden tuntoa; aina vain samaa kaipuuta ja tyytymättömyyttä. Lopulta sairastuin ja päätin lähteä kotiin, luopua kaikesta, mitä 'onneksi' sanottiin, ja loput ikääni elää, samoin kuin tuhannet ennen minua, kyllästyksissä ja välinpitämättömyydessä. Tässä nyt näet minua, Georg, onnettomana ja sinua kadehtivana; sillä sinä" — huokaili hän — "olet onnellinen."
"Joka sinuakin onnelliseksi ja tyytyväiseksi tehdä haluan", Georg huusi, silmännurkassa kirkas kyynel.
Adelbert huokaillen sohvan nurkkaan painui. Mutta Georg yhä rakkaammasti alkoi häntä puhutella: "Olet itse kokenut kuinka vähä rikkaus voipi sinua tyydyttää, vaikka se antaa sinulle vallan korkeinta onnea saavuttaa jos viisaasti osaat sitä käyttää. Näet, Adelbert, onnellinen olin jo köyhyyden kanssa otellessa; sillä löysin sielulleni rauhaa velvollisuuteni täyttämisestä. Koetahan sinäkin täyttää velvollisuutesi. Tee työtä, kokoile hengenaarteita ja ihmisiä onnelliseksi tekemään rupea. Olet rikas ja ylhäistä sukua, vieläpä on Jumala sinulle antanut hyvän sydämmen ja jaloja hengenlahjoja. Koetapa ja yritä semmoiseen virkaan, missä sinulla on paras tilaisuus hyvän siemeniä kylvää ympärillesi. Ei ole sinulle mahdoton päästä kuninkaan valtaistuimen läheisyyteen. Kun tarmokkaan työsi ja taistelusi hedelmiä olet nauttimassa ja muille hyvyyttäsi jakelemassa, silloin tulen luoksesi kysymään vieläkö onneton olet ja epätyytyväinen. Mitä silloin vastaat?"
"Että olen onnellinen ja että siitä saan kiittää sinua", Adelbert huusi ja heittäysi innoissaan ystävänsä syliin. "Niin, sinua seurata haluan, sillä puheesi on tosi. Oikeata onnea ei käy rahalla ostaminen, sillä se kasvaa tuoksuvana kukkana vain pyrkimisestä jalon ja hyvän perään, vakaisesta työstä ja uutterasta voimain ponnistuksesta."
Adelbert piti sanansa ja Georgin ennustus toteutui. Mahtavan kuninkaan ministerinä hän levitti siunausta suuren kansan keskuuteen, ja Georg oli hänen apulaisena, uskollisena ja rakkaana ystävänä. Ylioppilaasta, entisestä kotiopettajasta ruhtinas Hermannin hovissa on tullut piispa ja kaikki kansa rakastaa ja arvostaa häntä. Hänen äitinsä on aikoja sitten kuollut ja hän muistaa häntä vielä kaipuulla ja surulla. Mutta muuan kelpo mies, kuninkaan hovisaarnaajaksi päässyt, entinen Blumroden pastori Friedrich, on hänen ystävänään, jolle hän saa sydämmensä huolet uskoa, sekä myös Kristiina, joka yhä on pastorin talossa uskollisena palveliana ja herttaisilla rupattelemisillaan häntä lohduttaa. Vaan kaikki ovat onnellisia, sillä heillä on kallis aarre sydämmissään: rauha Jumalan kanssa, joka on heitä isällisesti holhonnut ja johtanut elämän kaitaisella tiellä.