Produced by Tapio Riikonen

TEE TYÖTÄ USKOLLISESTI, JUMALA AUTTAA IHMEELLISESTI

Kertomus nuorisolle

Kirj.

FRANZ HOFFMANN

Saksan kielestä suomennos.

Nuorten kirjasto I.

Kustantaja K. F. Kivekäs.
Oulun Uudessa Kirjapainossa, 1898.

SISÄLLYS:

    I. Adelbert von Wildström
   II. Georg Wald
  III. Maalaajan kuolema
   IV. Georg napisee
    V. Apu hädässä
   VI. Pastori Friedrich
  VII. Sorvarimestari
 VIII. Kahden vuoden perästä
   IX. Pastoria tervehtimässä
    X. Eräs poika
   XI. Jumalan siunaus
  XII. Loppu

I.

Adelbert von Wildström.

Erään suuren pääkaupungin leveimmän, vilkkaimman ja kauneimman kadun varrella oli muitten rakennusten rinnalla eräs komea linna, joka harvoin oli kiinnittämättä ohikulkevien huomiota. Marmorista rakennettu, jaloilla, solakoilla pylväillä ja veistokuvilla koristettu, isoilla suippokaariakkunoilla varustettu, muistutti se Kreikan ihania rakennuksia. Rikas ja upea kreivi von Wildström asui siinä perheineen, vaimonsa ja poikansa Adelbertin kanssa.

Kreivi istui työhuoneessaan taitavasti veistetyn, sievillä koristuksilla kaunistetun mahonkipöydän ääressä ja tarkasteli tutkivin silmin kaksi isoa öljymaalausta, jotka hänelle oli tarjottu ostettavaksi. Hän oli ne pöydälle asettanut sopivaan valoon ja hänen silmänsä tarkistuivat vuoroin toiseen, vuoroin toiseen tauluun. Hän mutisi itsekseen tajuamattomia sanoja ja näytti epävarmalta kummalleko taululle antaisi etusian.

Siinä vielä epäröivänä tutkiessaan ja verratessaan, kuului nopeita askeleita eteishuoueesta; ovi aukeni ja iloista laulua hyräillen astui nuori kreivi Adelbert kamariin.

"No, isä, näenpä teitä taas entisissä mieliharrastuksissanne!" virkkoi hän naurusuin. "Kuinka paljo rahaa aiottekaan vielä uhrata maalauksiin! Minun täytyy tosiaankin otaksua, että kamarinne ja salinne ovat riittävästi kuvilla varustetut."

Näin sanoen loi hän ivallisen katseen seiniin yltympäri, jotka olivat melkein peitetyt kaikellaisilla maalauksilla komeine kultakehyksineen. Vanha kreivi huomasi katseen ja harmistui.

"Rakas poika", sanoi hän, "näyt yhä vielä unohtavan, että rikkaitten ja mahtavien velvollisuus ei ole ainoastaan suojella taidetta, vaan että se on luettava heille erityiseksi kunniaksi, jos sen tekevät taiteellisella aistilla ja huolella. Mihinkä taiteilia raukat joutuisivatkaan kaiken neronsa kanssa, jolleivät saisi tuoda henkensä luomia kaupaksi? Täytyy kannattaa taidetta, poikani."

"Hyvä, hyvä, isä rakas", virkahti Adelbert, joka ei halunnut kuulla pitkää esitelmää maalaus- ja kuvanveistotaiteesta. "Se teitä tyydyttää ostaa maalauksia, ja minun ei sovi tehdä muistutuksia mieliharrastuksistanne. Ostakaa yhä eteenkinkäsin semmoisia, onhan teillä varoja siihen. Mutta unhottaa en saa asiatani: tässä ovat opettajain ja professorein minulle antamat todistukset. Minua on tunnustettu varttuneeksi yliopistoon. Katsohan näitä."

Jotenkin välinpitämättömästi lykkäsi vanha kreivi paperit syrjään.

"Jälestäpäin saatamme siitä enemmän puhua", sanoi hän. "Auta minua nyt valikoimaan. Nämä taulut on tarjottu minulle ostettavaksi. Tämä tässä, Helena Trojan muureilla, on professori H:n maalaama, jonka tunnet. Tuo metsäpaikka tuossa on jotenkin tuntemattoman taiteilian tekoa, hänen nimensä on David Wald."

"Waldko? Wald — niinkö, onko se maalaajan nimi?" kysäsi Adelbert uteliaammin. "Omituinen sattuma! Kuka on tuo mies? Missä asuu hän?"

"Hän on lähin naapurimme", jatkoi kreivi. "Tuo mies näkyy olevan vähissä varoissa. Hänen vaimonsa toi minulle taulun. Huolet ja puute kuvastuivat hänen kasvoissaan, minun kävi häntä sääli. Kuva ei ole huonosti maalattu, se on tosi; mutta hinta, viisikymmentä louisdoria, on kuitenkin kovin suuri."

"Ja mitä tuo Helena taulu mahtaa maksaa?" kysyi Adelbert.

"Kaksisataa louisdoria; polkuhinta!" huudahti kreivi. "Ajattele toki, eräs professori H:n maalaama Helena ainoastaan kahdellasadalla louisdorilla. Kaunis taulu se on, se on varma."

"Ja tuo toinen?" kysyi Adelbert.

"Se täytyy minun tosiaankin takaisin antaa. En löydä todellakaan paikkaa sille."

"Juuri kuin ei tuon metsämaiseman jokainoasta puusta paistaisi enemmän neroa, kuin koko Helenasta ja mainion professorin kaikista tauluista yhteensä", sanoi Adelbert hienolla ivalla.

"No niin, en saata sanoa, että aivan väärässäkään olisit, poikani rakas", vastasi kreivi; "mutta muista toki, miehellä ei ole kuulusaa nimeä, ei mainetta mitään! Minusta on todella hävytöntä, että hän pyytää viisikymmentä louisdoria taulustaan. Jospa nyt ripustaisin taulun seinään ja vieraani kyselisivät minulta: Kuka on tuon maalannut? Mitä olette siitä maksanut? Pitäisihän minun hävetä, mainitessani silloin noin tuntemattoman taiteilian nimeä. Älyäthän tuon?"

"Kyllä, rakas isä", jatkoi Adelbert kylmästi. "Näen, että te ainoastaan nimiä eikä kuvia tavottelette ostamaan. Te kannatatte taidekykyä, kun se on yleisesti tunnettu; maineettomien, tuntemattomien kykyjen annatte riutua. Yhtä kaikki! Pyydän teitä ostamaan tuon metsämaiseman. Tehkää se rakkaudesta minuun; alanpa mieltyä kuviin, ja tuo erittäin on tullut minulle mieluisaksi. Isä kulta, ostakaa se!"

"No mielellä hyvällä sen teen, jos haluat sen omaksesi", sanoi kreivi.
"Tuossa, vie se pois, lahjoitan sen sinulle."

"Kiitoksia, isä", huusi Adelbert vilkkaasti. "Kumminkin pitää teidän hyvyytenne määrän täydelliseksi tehdä ja tuolle köyhälle rouvalle, joka asuu vastapäätä meidän taloa, paikalla ostohinnan lähettää. Varmaankin on hän rahan tarpeessa."

Ja Adelbert meni, isänsä vastausta odottamatta, helisyttämään soitinkelloa. Muuan palvelia tuli sisään. Kreivi antoi hänelle käteen viisikymmentä louisdoria ja käski hänen viedä rahat maalari Waldille.

"No nyt, poikani, mitenkä olet kokeesi kestänyt?"

Adelbert otti todistukset, jotka vielä huomaamattomina pöydällä venyivät ja ojensi ne isälleen. "Lukekaa itse", pyysi hän.

Kreivi luki ja hymähti hyvin ystävällisesti. "Aivan niin, kuin odotinkin", puhui hän ystävällisesti päätään nyökkien ja poikaansa olalle taputtaen. "Opettajillesi olen maksanut sievoset summat ja eipä olisi kumma, jos olisit ollut muita tutkittavia etevämpi. Arvasin sen edeltäpäin."

"Ja kuitenkin oli minua yksi etevämpi, joka minut voitti", sanoi
Adelbert.

"Mitä sanot, poikani!" huusi kreivi ihmeissään. "Eihän toki nuori kreivi Welden? Tahi parooni Linden! Tahi herra von Romstein?

"Ei yksikään heistä", vastasi Adelbert hymysuin; "vaan eräs tuntematon, köyhä, nuori ihminen, jolla ei ole rikkautta muuta kuin suunnaton ahkeruutensa ja väsymätön kestävyytensä."

"Mitä!" huusi kreivi Wildström; "eihän toki joku alhaissukuinen, joku rahvaanmies?"

"Juuri sellainen", sanoi levollisesti Adelbert. "Eräs varaton, rahaton nuorukainen, mutta hengen ja luonteen lahjoista rikas, mahdottoman rikas. Hänen nimensä on Wald, Georg Wald, isänsä on köyhä, mutta kyvykäs maalaaja. Tuo kuva", hän osotti metsämaisemaa, "on hänen taitavasta kädestä lähtöisin!"

"Ja tuota kuvaa houkuttelit sinä minua ostamaan?" puhkesi kummissaan kreivi Wildström sanomaan. "Tuota kuvaa, jota kilpailiasi, voittajasi isä on maalannut? Oi, poikani, luulin sinua korkearientoiseksi, kunnianhimoiseksi, ja näen nyt, että olet siihen määrään siivo ja heikko, ettet edes tunne kateutta voittajaasi kohtaan — ja olet antanut voiton alhaissukuiselle, tuntemattomalle rahvaanmiehelle! Sinä kunniakkaitten esi-isien jälkeläinen, pääkaupungin mainioimman ja kalliimman opettajan kasvatti! Sitä en käsitä!"

"Rakas isä, opettajat ja jalo sukuperä eivät tee viisaaksi, jollei oppilas ole ahkera ja lahjakas. Paljon aikaa olen hukannut seuroihin ja huveihin, pitipä niin tehdä teidän omasta tahdostanne. Ne hetket, jotka menetin tyhjiin huveihin, käytti tuo nuori mies tietojensa laajentamiseen, henkensä kehittämiseen. Elkää sentähden ihmetelkö, jos hän oli minua etevämpi. Kuitenkin lupaan teille yliopistossa korjata mikä ennen on jäänyt tekemättä."

"Mutta elä liiaksi rasita itseäsi, poikani", huolehti kreivi Wildström. "Elä unhota, että olet sukusi viime vesa, että kaikki toiveeni kohdistuvat sinuun. Sillä lopulta, mihinkä hyödyttää sinua laajat tiedot? Olinpa tyhmä että kiivastuin. Anna alhaisesta kansasta lähteneitten nousukkaitten ylpeillä. Olethan rikas, niin, poikani, kovasti rikas. Tiedot ovat sinulle vaan miellyttävä, loistava koriste, jota et välttämättä tarvitse, kuten nuo köyhät raukat, jotka niillä kurjaa oloansa ylläpitävät. Elä vaan rasita itseäsi liiallisella työllä, kuuletko?"

Adelbert hymähti. "Mutta, isä rakas", sanoi hän, "kuinka saatan tietoja hankkia, jollen ankaralla ahkeruudella tee työtä? Tahdotte, että tulisin mainioksi; se on ylpeytenne kuulla poikaanne kehuttavan opin ja tietoisuuden esikuvana, ja kuitenkin salpaatte minulta tien, tuota suuresti haluttua määrää saavuttaakseni. Kuinka pitää minun ja kuinka saatan minä kaikki toiveenne täyttää?"

"Se on sinun asiasi", sanoi kreivi lyhyesti, puhetta keskeyttäen, kun ei kyennyt muulla lailla pulasta selvitä. "Olen vakuutettu siitä, että käännyt oikealle uralle minun mielihyväkseni. Kuitenkin, mitä tieteen haaraa aiot ruveta tutkimaan?"

"En ole vielä päättänyt mihinkään päin", vastasi Adelbert. "Rikkautenne, isäni, vapauttaa minut tarpeellisuudesta ruveta koskaan erityistä tieteen alaa viljelemään, ja ajattelen, että parasta on koetella ja sitten valita mieluisinta ja edullisinta."

"Samaa mieltä minäkin!" sanoi kreivi. "Milloinka lähdet yliopistoon?"

"Jo huomenna, jos se on teille otollista", kuului vastaus.

"Niin, tapahtukoon se ylihuomenna", määräsi kreivi. "Huomenna tahdomme ensinnä viettää pienen lähtöjuhlan ja kohta äidin kanssa sopia asiasta. Seuraa minua joutuun hänen luokse, poikani."

Nopeasti edellä käyden meni kreivi läpi pitkän sarjan komeasti somistettuja huoneita ja kertoi vaimolleen Adelbertin tuumat. Kreivitär vaati poikansa siirtämään lähtöpäivää tuonnemmaksi; mutta Adelbert pysyi päätöksessään, ja heikko äiti peräysi, kun huomasi nuorukaisen päätöksen järkähtämättömäksi.

Päivä kului tarpeellisten tointen toimittamisessa, jotka huomispäivän lähtöjuhla ja nuoren kreivin läheinen matka aikaansaivat.

Seuraavana iltana välkkyivät kreivillisen linnan salit loistavassa komeudessaan. Pääkaupungin ylhäiset liikkuivat niissä edes takaisin. Adelbert oli keskellä heitä. Hänen kättään puristettiin, surkuteltiin että hänestä piti luopua pitemmäksi ajaksi, hänelle tehtiin ylenmäärin lupauksia järkähtämättömästä rakkaudesta, ja Adelbert mietti: "Ei ole näen mä vaikea asia, kun on rikkaat vanhemmat, päästä ihmisten ystävyyteen."

Pöydässä istuessa paukkuivat samppanjapullot, vanhat koreakylkiset pullot heruttivat anteliaasti tuoksuvia nesteitään, ja lasien kilinässä, soiton pauhatessa, onnentoivotusten keskellä, joita esiintuotiin nuorelle, rikkaalle kreiville, viihtyi Adelbert erinomaisen hyvin, ja yö kului kuni silmänräpäys.

Seuraavana aamuna, hellät jäähyväiset sanottuaan vanhemmilleen, nousi hän kasvattajansa kanssa mukaviin, loistaviin matkavaunuihin, joitten ovet olivat kreivillisellä vaakunalla koristetut. Neljä rivakkaa postihevosta, joita iloisesti torveensa toitottava kyytimies pakotti nopeaan juoksuun, oli valjaissa, ja vaunut rämisivät katukivityksellä. Ajaessaan huomasi hän toisella puolella katua erään kelmeän, löyhästi vaatetetun nuoren miehen, joka kulki vaatimattomasti jalan tietään. Kreivi Adelbert tervehti ystävällisesti nuorukaista. Se oli hänen kilpailiansa, joka oli tutkinnossa ensimmäisen palkinnon saanut.

II.

Georg Wald.

Samaan aikaan kuin Adelbert astui isänsä työhuoneeseen, avasi Georg Wald pienessä naapuritalossa vastapäätä oven vanhempainsa köyhään huoneeseen ja hiipi hiljaa sisään vuoteen viereen, joka anasti yhden osan huonetta. Hän kumartui vuoteen yli ja kuunteli.

"Isä nukkuu", jupisi hän. "Tahdon odottaa kunnes hän herää."

Ja hiljaa istui hän akkunan ääreen ja katseli miettiväisenä ulos puutarhoihin, vihannoiviin puihin ja tuoksuviin kukkiin tuolla ulkona.

Georg oli kaunis nuorukainen. Korkea otsansa, jota tummankellertävät hiukset varjostivat, tummansiniset silmänsä, solakka, korkea vartalonsa tekivät aina miellyttävän vaikutuksen. Mutta vaikka hän oli nuori, oli jo kalvavat huolet vieneet punat hänen poskiltaan ja nuorille kasvoilleen oli surunvoittoinen vakavuus ilmaunut. Lapsuudesta pitäen oli hän saanut puutteen kanssa taistella. Vanhempansa olivat köyhät. Isänsä, taitava taidemaalari, oli jo vuosikausia ollut vuoteen omana ja oli nyt niin huonona, että Georg odotti jo piankin kuoleman tulevan. Äitinsä, kelpo, hurskas nainen, teki työtä yötä päivää hankkiaksensa tarpeellisemmat elintarpeet ja Georg auttoi häntä, käyttäen siihen ne harvat lomahetket, jotka hänelle jäi rasittavilta opinnoiltaan, antamalla yksityisopetusta. Näin oli tämä köyhä perhe kokenut aherrella aina nykyhetkeen asti, jolloin pojan piti mennä yliopistoon.

Ovi aukeni hiljaa ja Georg havahti mietelmistään. Hänen äitinsä astui köyhään suojaan. Varpain hiipi hän kelpo poikansa luo ja laski hellästi kätensä hänen olkapäilleen.

"Oletko kokeesi kestänyt, lapseni?" kuiskasi hän.

Ilon säde välähti Georgin silmistä ja hän nyökähytti päätään myöntyvästi. "Niin, äiti rakas, Jumala on minua auttanut. Sain parhaimman todistuksen."

Taivaallista isää kiittäen, nosti äiti kätensä ylös ja laski ne siunaten poikansa pään päälle. "Olet hyvä, ahkera lapsi", sanoi hän. "Olet lohdutukseni, tukeni tässä kurjuuden laaksossa! Jumala sinua siunatkoon!"

"Georg!" huusi eräs raukea ihmisääni.

Nuorukainen hypähti ylös ja tuli sairaan maalarin vuoteen ääreen. "Haluatteko jotakin, isäni?" kysyi hän leppeästi: "Täällä olen." Hän tarttui ukon laihtuneeseen käteen ja puristi sitä hiljaa.

Vaivalla kääntyi sairas vuoteessaan ja tarkasti hetkisen Georgin kelmeitä, huolestuneita kasvoja. Vihdoin sanoi hän. "Kuulin puhelusi äitisi kanssa. Taivaan palsamin lailla vuodattivat sanasi lohtua sieluuni, ja tunsin itseni onnelliseksi siitä, että väsymätön uutteruutesi on palkittu parhaimmalla menestyksellä. Levollisempana lähenen nyt kuolemaa, tietäessäni että sinusta, poikani, tulee äitisi turva, johon hän saattaa turvautua vastaisina ahdistuksen päivinä. Lue minulle todistuksesi, silmäni ovat himmeät, en saata omin neuvoin lukea."

Georg pakotti kyyneleensä pysähtymään, jotka kuumina ja polttavina nousivat hänelle silmiin. Väräjävällä suulla otti hän paperit taskusta esille ja luki, alussa murtuneella äänellä, pian kuitenkin levollisemmin ja vakaammin niitä kiitoslauseita, joita opettajat olivat hänelle runsain määrin antaneet. Vanhemmat kuuntelivat jännitetyin mielin ja tarkkaavaisina, kunnes Georg oli päättänyt ja paperinsa taas laski kokoon. Äiti syleili häntä vielä kerran, isä, lamautuneitten ja riutuneitten voimiensa takaa, puristi hänen kättään. Suloinen, ilonsekainen hurmaus valtasi heidät, niin että unhottivat surkeat olonsa. Mutta kohtapa tuli taas painava nykyisyys puheeksi.

"Mitä nyt tulee tehdä?" huokaili tuskissaan isä. "Kuinka saatan hankkia tarvittavat varat yliopistovuosien kalliita kustannuksia varten?"

Georg ummisti huulensa eikä rohjennut vastata, sillä juuri tämä suru oli raskaana hänen sydämmellään. Äiti katsoi miettiväisesti eteensä, silmät maahan luotuina. "Jumala on auttava", sanoi hän. "Häneen luotan, häneen turvaan. Herra tietää, mikä meitä hyödyttää, ja hän johtaa meitä onneemme. Kuulkaa, mitä olen tehnyt.

"Aamulla varhain menin yliskamariin, rukoillakseni hiljaisuudessa ja hartaasti meidän kaikkien puolesta Jumalaa. Lankesin polvilleni ja loin täynnä luottamusta silmäni korkeutta kohti. Rukoilin sinun puolestasi, mies rakas, rukoilin Georgin puolesta. Rukoilin Jumalaa meitä kaitsemaan ja panin täynnä luottamusta kaikki huoleni hänen käsiinsä. Mainitsin kaikki ne huolet, jotka meitä painavat, ja myöskin huolen Georgin tulevaisuudesta. Pyysin häntä keventämään sydäntäni ja lohdutusta sieluuni vuodattamaan. Ja katsokaa, kun minä, rukoiltuani, levollisempana ja rohkaistuneena nousin ylös, kohtasi silmäni maalausta, rakas mieheni, tuota metsämaisemaa, joka jo niin monta vuotta on riippunut yliskamarin seinällä, ostajaa löytämättä. Se kiinnitti huomioni; lähenin sitä ja puhdistin kuvan tomusta. Se ei ollut koskaan ennen ollut minusta niin kaunis kun sinä hetkenä, ja ikäänkuin Jumalan kehotuksesta juolahti minulle ajatas mieleen viedä se rikkaalle kreivi von Wildströmille tuonne vastapäätä ja tarjota se hänelle kaupaksi. Kauvan miettimättä otin sen naulalta alas, puhdistin puitteet oikein kauniiksi, kirkkaiksi ja loistaviksi ja pujahdin, taulu vaipan alla, tuota pikaa kadun poikki. Tultuani isoon, komeaan palatsiin, kävin hyvin levottomaksi ja raskaaksi mieleltäni, ja olipa vähällä että olisin kääntynyt takaisin, kreiviä puhuttelematta. Mutta luottamus Jumalaan, muistaessani sinua, Georg, antoi minulle uutta rohkeutta ja päättäväisenä nousin leveitä marmoriportaita ylös ylikertaan ja kolkutin, joskin vapisevalla kädellä, ensimmäiselle eteen sattuvalle ovelle. Se avattiin sisältäpäin ja kreivi itse seisoi kynnyksellä. Hänen ystävällinen tervehdyksensä, kohtelias käytöksensä rohkaisi minua kerrassaan ja kun hän pyysi minua sisään kamariinsa, lausuin pyyntöni ilman sanottavaa levottomuutta. Kreivi otti minulta tauluni, asetti sen kalliille mahonkipuupöydälle ja tarkasti sitä monta minuuttia hyvin tarkkaavasti. Silmäni kiintyivät hänen kasvoihinsa, ikäänkuin olisin tahtonut arvata hänen sisimmät ajatuksensa. Hän jupisi myöntyvästi, pudisti päätään tuontuostakin, ja näytti olevan hyvin mielistynyt kuvaan. 'Kuka on sen maalannut?' kysäsi hän minulta. 'Vaivainen, sairas mieheni', vastasin ujosti ja toivoin, että hän sanoisi minulle muutamia kiitoksen ja rohkaisun sanoja. Mutta hän tähysteli minua vaan kiireestä kantapäähän ja kääntyi taas kuvaan päin. Seisoin ikäänkuin hehkuvilla hiilillä ja tunsin valtasuoneni tulisesti sykkivän ja sydämmeni levottomasti tykkivän. 'Mitä kuva maksaa?' kysäsi hän minulta. En tiedä mistä sain rohkeutta vaatia noin isoa summaa, mutta melkein tahdottomana vastasin minä: 'Viisikymmentä louisdoria.' Kreivi katsoi kummissaan minuun ja rohkeuteni oli jo niin masennuksissa, että vapisin ja koko ruumiini vavahteli. Kreivi näkyi säälivän minua ja hän sanoi aivan sävyisästi: 'No, hyvä rouva, se on suuri summa, mutta tahdon asiata miettiä. Tahdotteko jättää minulle taulun päivälliseen asti?' 'Aivan mielelläni!' vastasin ja sanoin jäähyväiseni syvästi kumartaen. Kuinka taas kotia saavuin, tiedän töin tuskin. Päätäni huimasi ja sydäntäni sykki miltei kuultavasti. Vasta yliskamarissamme toinnuin entiselleni ja rauhoituin täydellisesti, Olinhan jo luottamuksella rukoillut rakasta Jumalaa. Sen perästä tein kotitehtäväni, ompelin, kudoin ja istuin lopulta aivan hiljaa viereesi, rakas mieheni. Päätin ensinnä olla teille asiasta mitään puhumatta, mutta koska juuri tässä niin tulevaisuudesta huolehdimme, en voinut enää pitää salaisuutta sydämmelläni. Varmaan, ihan varmaan kreivi pitää taulua omanaan ja meille paljo rahaa lähettää! Etkö niin luule?"

Sairas maalaaja pudisti synkästi hymyten päätään. "En toivo mitään sinun mielijohteistasi", sanoi hän. "Tuota metsämaisemaa olen jo varhemmin useat kerrat kaupitellut, enkä koskaan, en edes parin louisdorin ostajaa ole tavannut. Kuinka kreivi nyt sellaisen korkean summan maksaisi! Ei, ei, äitiseni, turha on toivosi."

"Mutta taulu on kuitenkin niin kaunis", sanoi äiti innokkaasti. "Monta, monta maalausta olen nähnyt, jotka eivät puoleksikaan olleet näin onnistuneet ja kuitenkin niistä on maksettu paljoa suuremmat summat!"

"Niin, rakas vaimo", vastasi sairas katkeruudella, "niin, jos ansio aina palkittaisiin, silloin minäkin saattaisin toivossa elää. Mutta et tunne maailmaa. Ja kuitenkin, varmaan, kuva on hyvä — en ole koskaan parempaa maalannut. Jos taivas soisi siunauksensa, jos se kreivin sydäntä ohjaisi — kuinka onnellinen olisin, kuinka levollisena katsoisin kuolemaa kasvoihin! Mutta ne ovat kaikki vain tyhjiä toiveita!"

Ja maalaaja vaikeni ja kätki kalpeat, riutuneet kasvonsa sairasvuoteensa tyynyihin. Georg kääntyi toivotonna poispäin, salataksensa kyyneleitään, jotka kuumina vierivät hänen poskilleen. Mutta äiti, järkähtämättömässä luottamuksessa jumalalliseen kaitselmukseen, katsoi hiljaa korkeutta kohti ja sanoi: "Niinkuin Jumala ohjaa, niin on hyvä. Toivoni hänen isälliseen apuunsa ei horju; hän on meitä auttava!"

Ja tuskin oli hän viime sanat lausunut, niin kolkutettiin ovelle ja kultareunuksilla koristettu livreepukuinen palvelia tuli huoneesen.

"Terveisiä kreiviltä", sanoi hän, "ja tässä on rahat herra Waldin taulusta!"

Ilohuuto kajahti onnellisen äidin suusta, ja suopealla voittoriemulla katsoi hän miestään ja poikaansa silmiin. Nämä eivät olleet uskoa korviaan ja olivat hämmästyksestä aivan ällistyneet, kun palvelia laski kasan kultarahoja pöydälle ja sen perästä kohta poistui, aivan iloissaan kelpo ihmisten onnesta.

Äiti hajotti kultakasan keskeltä ja kiiltävät rahat tipahtelivat kalisten ja säihkyen valkoiselle honkapöydälle, joka ei elinaikanansa vielä koskaan ollut sellaista rahan paljoutta nähnyt. Georg astui lähemmäksi ja loi riemullisen katseen isäänsä. Onnellinen hymyily valaisi hänen kalpeita kasvojaan, ja ikäänkuin uuteen eloon elpynyt, kurotti hän vaimolleen laihtuneen kätensä: "Vaimoni rakas!" änkytti hän, "kuinka autuaaksi tunnen itseni, kuinka vapaana ja levollisena huoahtaa rintani!"

Arvaamattomasta onnesta hyvillään laskeusi vaimo miehensä vuoteen viereen ja itki. Kauvalle aikaa hän ei ollut kuin huolta ja katkerinta surua tuntenut; nyt hän vuodatti kyyneleitä puhtaimmasta ihastuksesta. Nythän kaikki oli hyvä. Nyt saatti Georg jatkaa lukujaan; nyt kyettiin sairaalle miehelle hankkimaan monta pientä mukavuutta; nyt tulisi hän varmaan pian, aivan pian taas terveeksi, ja alakuloisuuden pitkä yö haihtui sen iloauringon säteistä, joka virvoittavana ja autuaaksi tehden nousi tuon huolestuneen, köyhän perheen taivaalle.

"Kiittäkäämme Jumalaa hänen armostaan!" sanoi äiti, kun ensimmäinen innostus onnellisesta tapahtumasta oli hiljennyt. "Kiittäkäämme Isää, joka kuuli rukoukseni ja avun lähetti, kun lyhytnäköinen, inhimillinen silmä ei enää toivon kipinää nähnyt. Kiittäkäämme häntä sydämmemme syvyydestä!"

Ja sairas maalaaja pani kätensä ristiin, Georg laskeutui polvilleen vuoteen viereen äitinsä rinnalle, ja kaikki kolme loi silmänsä ylös korkeuteen syvimmässä kiitollisuudessa ja lauloivat maailmojen herralle ylistyslaulua riemuitsevin sydämmin. Äänetöinnä polvistuivat he, äänetöinnä rukoilivat he. Mutta taivaallinen isä katsoi syvälle heidän sydämmiinsä ja kuuli ylistyslaulun, ja hänen säteilevä maailman silmänsä lepäsi isällisenä ja rakkaana lastensa, hänen luomien kiitollisten olentojen ylitse.

III.

Maalaajan kuolema.

Kolme päivää sen perästä, kun tuo onnellinen kuvakauppa oli tapahtunut, levitti ja murheen enkeli mustat siipensä onnettoman maalaajaperheen yli. Oli yö. Ahdasta, köyhää huonetta vaan heikosti valaisi roihuvan tuohuksen surullinen välkkynä. Raskaasti hengittäen makasi isä vuoteessaan, vieressä polvistuivat huolellinen vaimo ja onneton Georg. He itkivät katkeraan, sillä eivät salanneet toisiltaan, että pitkällinen eronhetki oli tullut. Maalaajan valoon pyrkivä sielu taisteli voimakkaasti vapautuakseen ruumiillisesta, kuolemasta verhostaan. Sairaan riutunut käsi kostui lohduttoman vaimon kuumista kyynelistä. Wald mutisi hiljaa äänettömän rukouksen.

Äkkiä kääntyi hän rakkaittensa puoleen ja puhui ihmeellisen voimakkaalla äänellä. "Elkää itkekö, sillä minä olen näkevä Herran!"

Äiti ja poika vavahtivat ja salasivat kyyneleensä, jotka vielä yhä kostuttivat heidän kasvojaan. Huoneessa oli hyvin rauhallista ja hiljaa. Polvistuneet huolissaan kuuntelivat kuolevan vanhuksen hengenvetoja. Hän makasi siinä silmät ummessa, kalpeana, liikkumatonna. Ainoastaan rintansa hiljainen nousu ja lasku ilmaisi, että elävä henki asui vielä ruumiillisessa kuoressaan. Hyvinkin puoli tuntia makasi hän näin. Sitten loi hän silmänsä auki, katsoi rakkaalla silmäyksellä Georgiin ja sanoi leppeästi: "Georg, elä jätä äitiäsi ja muista kuinka suuresti sinun kohtalosi häntä huolettaa."

Georg kohotti silmät ja kädet taivasta kohti hiljaiseen lupaukseen.
Hänen isänsä ymmärsi eleitten mykkää kieltä ja hymyili rauhoitettuna.
Kääntyi vaimonsa puoleen ja likisti viime voimillaan kuumeen polttamaa
kättään.

"Kiitän sinua, Johanna", sanoi hän, puhtaimman rakkauden säteen loistaessa hänen silmistään; "kiitän sinua uskollisuudestasi, huolenpidostasi, uhraavaisesta, loppumattomasta hyvyydestäsi. Olit minulle aina hellä puoliso ja Jumala on sinun siitä palkitseva. Elä itke minun tähteni ja pidä huolet kaukana sielustasi. Muistele minua siinä autuaallisessa toivossa, että kerran tapaamme toinen toisemme siellä, jossa ei koskaan erota enää. Jumala sinua siunatkoon, sinä hyvä, rakastettu, kelpo vaimo."

Ponnistuksistaan uuvuksissa ummisti hän silmänsä uudelleen ja rukoili hiljaa. Muutama minuutti kului. Viime kerran loi hän katseensa ylös ja huusi kovalla äänellä: "Herra, sinä olet huutanut, minä tulen." Sitten murtui hänen silmänsä, ja hän oli kuollut.

Tuskan huuto pääsi orvoksi jääneiden suusta, ja puistuttavasti itkien vaipui äiti mielenliikutuksesta vapisevan Georgin syliin. Kauvan syleilivät he toisiaan ja saivatkin runsaista kyyneleistä surulleen lievitystä. Lempeällä pakolla vei Georg vihdoin äitinsä istumaan ja pyysi häntä hetken lepoa nauttimaan. Hän lohdutti häntä lempein, hellin sanoin, pyyhki kyyneleet hänen silmistään eikä jättänyt häntä, ennenkuin äiti oli väsyneet silmänsä levolliseen uneen ummistanut. Sitten meni hän huoneeseen takaisin, istuutui autuaallisen isänsä hengettömän ruumiin viereen, eikä enää pidättänyt tuskan tunteitaan, jotka olivat hänen rintansa särkeä. Isän yli kallistuneena, itki ja valitti hän hiljaa ja rukoili Jumalalta lohdutusta ja apua siinä kovassa surussa, joka oli häntä ja äitiä kohdannut.

IV.

Georg napisee.

Useita viikkoja kului. Isän kuolevat jäännökset olivat jo aikoja sitten maahan kätketyt, ja jälkeen jääneiden äänekäs huoli oli muuttunut hiljaiseksi, nöyräksi surumielisyydeksi, rauhalliseksi, hurskaaksi murheeksi. He saattoivat jälleen ajatella vastaisuutta ja miten tästä puoleen oli meneteltävä.

Georg istui eräänä aamuna alakuloisena pöydän ääressä, miettiväinen pää kätten varassa, ja katseli pienistä akkunaruuduista avaraan mailmaan. Kaikki sykähti, kaikki eli, kaikki kukoisti. Linnut lauloivat oksilla, perhoset liitelivät kukasta kukkaan, mutta Georg ei huomannut luonnon vireää tointa; hän ei tarkastellut lintusia, perhosia, kuoriaisia, kukkasia ja niiden kukoistusta, hän ajatteli kohtaloansa ja tuijotti tyhjin silmin siniseen avaruuteen. Moni tuskallinen huokaus pääsi hänen huuliltaan, ja vähä väliä pudisti hän hyvin surullisena ja alakuloisena murheellista päätään. Äiti, joka oli hiljaa astunut sisään, herätti hänet mietelmistään ja laski hiljaa kätensä hänen olalleen.

"Oletko alakuloinen, Georg rakas?" kysyi hän äidin sydämmellisellä hellyydellä.

"Olen yhtaikaa mureissani ja suutuksissani, äiti", vastasi nuorukainen. "Ajattelin juuri sitä, kuinka ihmeellisesti onnen lahjat on ihmisten kesken jaettu. Kurjat, typeränsekaiset ihmiset, jotka ovat tunnottomat ja tyhjät yhtaikaa, häijyt miehet, joutavat naiset, kevytmieliset nuorukaiset elävät ylellisesti rikkaudessa, mutta parhaimmat ja jaloimmat häälyvät taistelemaan köyhyyden, puutteen ja nöyrtymisen kanssa. Luokaa silmäys rikkaitten palatseihin! Kuinka harvoin nuo äveriäät ansaitsevatkaan noita Jumalan lahjoja, kuinka harvoin käyttävät he niitä Jumalalle otollisiin tarkoituksiin! Rikas aina vaan rientää nautinnosta nautintoon, huveista huveihin! Useasti hän silmänräpäyksessä tuhlaa hyödyttömästi tuhansia markkoja, jotka kenties olisivat saattaneet onnellisiksi tehdä kymmenen perhettä kaikeksi iäksi. Hän työntää nöyrää, apua pyytävää köyhää luotaan, hän nauraa kurjuutta, pilkkaa niitten ponnistuksia ja taisteluja, jotka, vaikka ovat syntyneet suuremmassa köyhyydessä ja varattomuudessa, korkeammalle pyrkivät. Sano minulle, äiti, mitä hyvää rikas on tehnyt saadakseen seisoa niin korkealla yli ihmiskunnan joukon? Onko Jumala antanut hänelle onnenlahjoja, jotta hän tyydyttäisi himojaan, tahi antoiko hän ne hänelle sitä varten, että hän puolestaan jakelisi siunaustaan niille, joilta niitä puuttuu?

"Ja luokaa sitten silmäys köyhien majoihin. Katsokaa heidän kurjuuttaan, heidän turhia ponnistuksiaan, kohotakseen kurjasta, surkuteltavasta tilastaan. Katsokaa, kuinka nerokkaat sortuvat, kuinka kyvykkäämmät nääntyvät. kuinka jaloimmat, ylevimmät menehtyvät, ainoastaan siitä syystä, että heiltä puuttuu tuo kurja, kuollut metalli, minkä toinen ihminen toisen vahingoksi maan syvyydestä kaivaa. Minkätähden ei taivas suo hyvyyttään niille, jotka sen ansaitsevat, minkätähden aina vaan sellaisille, jotka eivät arvaa, eivät osaa sitä oikein käyttää? Sanokaa minulla tuo, äiti."

Äiti parka katsoa tuijotti kummissaan poikaansa ja hiljainen surun ilme synkistytti hänen otsaansa.

"Herjaat Jumalaa, Georg", sanoi hän, tarttuen hänen käteensä, jota kiivaasti puristi. "Kuinka minua huolestutat sanoillasi! Puhu, kuinka tuli sydämmeesi tuo polttava katkeruus, joka niin kiivaissa, niin pahoissa mietteissä ilmenee. Sinua on kohdannut jotakin tuskallista! En tunne sinua enää! Sinä, joka olet muutoin niin sävysä, niin lempeä, niin tyytyvä Jumalan viisaaseen sallimukseen, sinä, Georg, parjaat lähimmäisiäsi ja napiset Jumalan tutkimatonta viisautta vastaan? Oi, rakas poikani, tunnusta erehdyksesi, kadu sitä ja rukoile Jumalaa, että hän epäilyksesi hänen hyvyyteensä ja vanhurskauteensa anteeksi antaisi!"

Georg käänsi kasvonsa poispäin ja tuijotti alakuloisesti eteensä. Äiti näki kyllä liiankin hyvin, että häntä ehkä joku raskas suru mahtoi painaa, eikä rauhoittunut, ennenkuin hän hänelle koko sydämmensä oli avannut. Hellällä osanotolla kuunteli äiti poikansa puhetta.

"Äiti", sanoi nuorukainen, "tiedät, mikä vähäinen summa rahoistamme on enää jälellä, maksettuamme kaikki laskut ja maksut, jotka isän pitkällinen sairaus ja kuolema sai aikaan. Se ei riitä, ei edes puoleksi, lukuvuoteni menoja korvaamaan, ja nyt, seisoessani yliopiston kynnyksellä, kun viisauden ovet minulle avautuvat, joiden perille pääsemiseksi olen pitkät vuodet vaivalla ponnistellut ja taistellut, — nyt tie minulta salvataan puutteen, köyhyyden takia, ja kaikki vaivannäköni on ollut turhaa. Menin koulun rehtorin puheelle, näytin hänelle todistukseni, selitin hänelle ahdistetun ja huolellisen tilani, pyysin häneltä vähäistä apua, stipendiota, jatkaakseni lukujani, enkä saavuttanut muuta, kuin kylmän kiellon. Kaikki stipendiot ovat jo jaetut, sanoi hän. Koska et voi omilla varoillasi lukea, niin saatathan kernaammin käsityötä tahi muutoin jotakin ammattia oppia. Lukevia on muuten liiankin paljon, ja valtio ei lopulta saata pitää huolta kaikista yliopistoon pyrkivistä. Turhaan huomautin hyvistä todistuksistani, joitten nojalla minulle kyllä olisi sopinut apua antaa. — Niitä tuskin katseltiinkaan, ja ilman lohdutusta, ilman toivoa piti minun palata kotiin. Elä sen vuoksi tuon enempää kummeksu, äiti rakas, jos luon vertailevan silmäyksen rikkauden sulouteen ja köyhyyden kurjaan tilaan, ja joskin sellaisesta vertauksesta karvaaksi tuleekin mieleni. Mitä minun nyt on yrittäminen? Mitä tehdä? Mitä toimia? Uudestaan ja yhä uudestaan tulevat nuo kysymykset eteeni ja turhaan koen minä tuumia ja miettiä niille vastausta."

"Usko sinä tiesi ja sydämmesi huolet uskollisen Isän huomaan, joka koko maanpiirin ohjaa", vastasi lauhkeasti äiti, huolellisen poikansa lohduttomaan kertomukseen. "Jumala osaa auttaa, kun heikko ihmissydän ei enää mitään keinoa näe. Jos se on hänen tahtonsa, on hän toiveesi täyttäjä; jollei, niin elä valita ja anna itsesi luottamuksella hänen armolliseen johtoonsa. Kunnon, rehellinen käsityöläinen on Jumalan silmissä saman arvoinen kuin oppinein viisas, ja sinä et tule hiuskarvaakaan huonommaksi, jos kynän asemesta höylää tahi vasaraa käytät. Ole rauhassa, rakas Georg, ja suo minulle pari päivää mietintö-aikaa. Kenties löydän keinot ja neuvot toiveittesi täyttämiseksi, huolimatta kaikista esteistä, ja, jollen niitä löydä, niin koetan kumminkin koko rakkauteni tarmolla saada sinua tyytymään osaasi."

Hän puhui vielä kauvan ja paljon ja osasi pian poikansa synkistynyttä otsaa kirkastaa ja hänen mieltänsä iloisemmaksi saattaa. Ystävällisesti nousi hän ylös, ojensi äidilleen kättään ja sanoi liikutettuna: "Jota Jumala rakastaa, sille antaa hän hellän, ymmärtäväisen, hurskaan äidin. En koskaan tahdo häntä vastaan napista!"

Hän haki keppinsä ja hattunsa ja meni ulos, täydellisesti viihdyttääkseen mielensä myrskyt. Erään metsän siimekkäässä varjossa kulki hän ja mietti rikkautta ja köyhyyttä. Hän unohti pian surulliset ajatuksensa, jotka painoivat hänen mieltään, ja kuunteli pian mielihyvällä satakielen helkyntää ja mustarastaan huiluntapaisia ääniä; häntä huvitti nähdä keveästi liiteleviä perhosia, jotka jalokivien lailla ilmassa leijailivat, arkoja metsäkauriita, jotka tien poikki loikkivat, komeaa hirveä, joka pensaikosta yksinäistä vaeltajaa katseli. Taivas kohosi niin sinisenä hänen päänsä yli, aurinko loisti niin kultaisena ja loi niin ihania valon heijastuksia korkearunkoisten puitten viheriöitten lehvien lomitse, ilma lehahti hyviä höysteitä ja tuoksua; — Georg tunsi mielensä ihmeellisesti rauhoittuneeksi, ei koskaan vielä ollut Jumalan suuruus ja pyhyys niin elävästi hänen sieluansa täyttänyt, kun juuri nyt, jolloin luonnon ihmeellinen kauneus lievittävänä ja sieluansa parantavana häntä ympäröi. Kaikki katkeruus katosi hänen sielustaan, ja täynnä luottamusta katsoi hän taas salaperäistä tulevaisuutta kohti. Vasta kun ilta oli tulossa, ja aurinko loi vinoja säteitään puitten oksien ja lehvien lomitse, kun varjot kasvoivat jättiläismuotoisiksi, vasta silloin ohjasi Georg askeleensa hiljaista kotiaan kohti.

V.

Apu hädässä.

Iltahämärässä kun Georg jälleen tuli kotia ja ennenkuin tuvassa oli lamppua sytytetty, huusi hän raittiilla, iloisella äänellä äitiä.

Rouva Wald, joka istui akkunakomeron piilossa, tuli esiin ja sulki poikansa syliinsä.

"Onpa hupaista, että taas olet koteutunut", sanoi hän. "Minulla on hyvä uutinen kerrottamana sinulle."

"Ja minulla samoin sinulle, äiti", huusi Georg.

"No, sehän on oivallista", sanoi äiti. "Vaan malta, sytytän ensin lampun, niin jutellaan sitte."

Hän viritti tulta, asetti lampun kuntoon, pani sen pöydälle ja istuutui
Georgin viereen.

"No", sanoi äiti. "Nyt saatamme rauhassa puhua; kerro.

"Niin, äitiseni", alotti Georg, "olen miettinyt kävelymatkallani, kuinka kaikellaisista esteistä huolimatta saatan tarkoitukseni perille päästä ja lähteä yliopistoon, sinulle kuitenkaan vaivaksi jäämättä. Hevosta en kaipaa, menen sinne jalkasin, vuokraan yliskammarin asunnokseni ja ryhdyn opetuksella ansaitsemaan ruokani ja elantoni. Sata taalaria on meillä vielä jälellä. Kahdeksankymmentä taalaria pidät sinä varallesi, minä otan kaksikymmentä mukaan. Ne riittävät toimeentulooni. Joskin vaivalla tulen aikaan, jollei paremmin käy, en siitä sen enempää huoli. Nauttiessani leipäpalaani ja juodessani vettä lasistani, höystän laihaa ruokaa henkisemmällä ravinnolla ja aterioidessani ryhdyn vanhan runokuninkaan Homeeron ihaniin runoihin käsiksi. Siinä unhotan kaikki puutteet ja saatan hyvinkin luulotella itseäni nauttivani nektaria ja ambroosiaa. Oli miten oli, päätökseni olen tehnyt ja olen sen täyttävä; saattepa nähdä, paremmin on käyvä kuin luulettekaan. Ainoa huoleni on suru teidän tähtenne."

"Oi, elä pelkää minun tähteni, rakas poika", vastasi rouva Wald hyvillään. "Niin kauan kun Jumala minulle terveyttä suopi, ei minulta tarpeellisinta puutu. Osaan kutoa sukkaa ja neuloa, eikä minulta ole koskaan työtä puuttunut. Mutta kuule nyt; minun uutiseni ovat kuitenkin paremmat kuin sinun, ja olet siitä hyvilläsi yhtä hyvin kuin minä.

"Tuskin olit sinä lähtenyt, kuin ovikello soi, ja muuan kookas ja komea herrasmies, kirjava tähdistönauha napinlävessä, tuli sisään. Tunsin hänet paikalla. Se oli salaneuvos Wedel näet, jonka rouvalle ja tyttärelle jo olen paljon ompeluksia valmistellut. Ymmärräthän, etten vähin kummastellut tuota ylhäistä käyntiä, ja että kävin hyvin uteliaaksi. Herra salaneuvos tervehti minua, katseli vähän hämillään ympärilleen ja kysyi vihdoin asuiko täällä maalaaja Wald. Hänen kysymyksensä nosti kyyneleet silmiini, ja tuskin jäi minulle riittävästi mielenrauhaa kertoakseni hänelle isän kuolemasta. Tuo arvoisa herra kuunteli minua hyvin tarkkaavasti ja myötätuntoisesti, eikä lainkaan huolinut salata silminnähtävää mielenkuohuaan. Rohkaisin itseni ja sain luottamusta häneen. Kun hänelle olin kaikki kertonut, pudisti hän hitaasti päätään ja jäi vähäksi aikaa miettiväiseksi ja hiljaa. Hän näytti minua jo aivan unohtuneen ja mutisi puoliääneen: 'Jumalani, kuinka ihmeelliset ovat sallimuksesi! Juuri nyt, kun onnellisempi aika hänelle olisi koittanut, kuoli hän pois, ja voittavat laakerinsa muuttuivat sypressiksi.' Ja jälleen minuun päin kääntyen kertoi hän minulle, että isän taulua, tuota metsämaisemaa, oli hyvin kauniina pidetty, vieläpä että yksin kuningas, siitä kuultuaan ja sen nähtyään, oli käskettänyt hänet luokseen, uskoakseen isälle erään tärkeän maalaustyön. 'Tulenpa liian myöhään', lisäsi hän siihen, 'valmistamaan kunnon taiteilijalla vähäistä iloa, mutta kenties saatan jossakin muussa asiassa olla teille avuksi.' Hän sanoi nuo sanat niin kohteliaasti ja ystävällisesti, että empimättä puhuin hänelle huoleni sinusta. Näytin hänelle todistuksesi, kerroin hänelle turhasta käynnistäsi rehtorin puheella. Oi, Georg, olisitpa nähnyt kuinka tyytyväisenä hän nyökähytti päätään luettuaan todistuksesi! — 'Täällä pitää ja täytyy jotakin tehdä', sanoi hän. 'Olkaa aivan huoleti ja luottakaa minuun. Huomenna jo saatte tietoja.' Hän ei välittänyt kiitoksistani, heitti todistuksesi siihen ja hyvästeli. Puoli tuntia sen jälkeen tuli eräs palvelija, antoi minulle pienen käärön ja — luehan itse."

Rouva Wald pani muutamia paperia pöydälle, ja Georg, niitä hätäisesti silmäiltyään, luki ihastuksissaan, että hänelle suotiin viisikymmentä taalaria vuotuista apurahaa. Ikihyvillään hypähti hän ylös ja kavahti äidin kaulaan.

"Niin, sellaisella apurahalla saattaa opintojaan alottaa!" huudahti hän. "Nyt on hätä kaukana ja elän kerrassaan herroiksi! Äiti, uskonpa, että Jumalan siunaus lepää näkyväisesti pääsi ylitse. Aina, kun hätä on ylimmillään, antaa taivas sinulle keinot sen häätämiseksi."

"Pysy hurskaana, ahkerana ja rehellisenä, Georg", vastasi rouva Wald, "silloin on Jumalan apu sinua aina lähellä oleva."

Yöhön asti juttelivat äiti ja poika ja iloitsivat odottamattomasta, runsaasta avusta.

VI.

Pastori Friedrich.

Aamuhämärässä kulki rivakkain askelin eräs nuori mies pääkaupungin portista ja suuntasi kulkunsa kymmenen peninkulman päässä olevaan yliopistokaupunkiin. Raitis tuuli puhalti häntä vastaan ja punasi hänen yönvalvonnasta ja liikaluvuista kalpeaksi käyneitä poskiaan. Silmäripsensä olivat vielä kosteat vuodatetuista kyynelistä, joita ero rakkaasta äidistä oli pusertanut. Tunnemmehan jo tuon nuorukaisen; se oli Georg Wald.

Keveä reppu selässä, tukeva tammisauva kädessä, kiiruhti hän määräpaikkaansa kohti. Eräälle kukkulalle, josta synnyinkaupunkinsa eteni hänen allensa koko laajuudessaan, jäi hän seisomaan ja loi silmänsä edessään laajenevien huonekatoksien yli.

"Jää hyvästi, äiti!" kuiskasi hän hiljaa. "Kohta kai taas tapaamme toisemme!"

Vielä loi hän silmäyksen nousevan auringon hehkussa välkkyvän kaupungin yli, sitten kääntyi hän reippaasti ja kiiruhti edemmäksi, pyyhkien kyyneleen silmänurkasta. Nouseva aurinko, leivon iloinen laulu, ihanat maisemat, jotka vaihtelevina levisivät hänen eteensä, ilahuttivat pian hänen mieltään. Vapaana liiti katseensa yltympäri, ja salatun tulevaisuuden suloiset kuvat pitivät mielikuvituksen vireillä. Kun ilta läheni, oli hän jo lähes seitsemän penikulmaa kävellyt ja läheni pientä kylää, jonka punaiset huonekatot rauhallisina ja puoleensa vetävinä puutarhojen ja pensastojen lomitse pilkistivät.

"Tuolla tahdon olla yötä", puhui hän itsekseen, hymyilevänä ja mieltyneenä kylää tarkastaen. "Siellä olen yötä. Kenties löytyy joku säälivä sielu, joka korjaa minut, antaa ruokaa ja majaa Jumalan ja rakkaan Vapahtajan nimen tähden."

Ja pirteämmin askelin kiiruhti hän yhä eteenpäin. Äkkiä näkyviin uloneva metsikkö otti hänet varjosaan suojaansa. Metsän viileys ja raittius, puitten hiljainen kohina, pikku lintusten viserrykset, jotka iloisina hyppelivät oksalta oksalle, vieläpä erinäiset auringon säteet, jotka välkkyen tien poikki loistivat, vaivuttivat häntä miellyttävään uinailutunnelmaan. Ja näin tässä mielentilassa kulkiessaan ei hän pitänyt vaaria tiestä ja monista kapeista poluista, jotka risteilivät joka suunnalle metsikköön, ja, ennenkuin hairauksensa huomasi, oli hän eksynyt suoralta kylään vievältä tieltä ja eteni siitä yhä loitomma, kun olisi päin vastoin pitänyt lähetä sitä. Eräs syvälle painunut puun oksa repi häneltä keveän myssyn päästä ja herätti hänet uinailusta, niin että hän katsahti ylös.

"Kas, mihinkä olen joutunut!" huudahti hän hieman harmistuneena älyttömyydestään. "Luulenpa, ettei pikku kylästäni ole enää rahtuakaan näkyvissä."

Hän katsoi ympärilleen ja kapusi muutamaan puuhun; hänen silmänsä eivät huomanneet muuta, kuin loppumattoman, viheriän lehtipeitteen, ja siellä täällä jonkun ikivanhan metsävanhuksen yksinäisen latvan, joka nuorempien toveriensa rinnalla korkealle kohosi.

Päätään pudistaen laskeusi Georg taas alas puusta ja sanoi puoliääneen: "Ei minulla ole nyt muu neuvona, kuin hakea yösiani pehmeällä sammalvuoteella jonkun vanhan tammi- tahi pyökkipuun humisevien lehvien ja oksien alla. Väsynyt olen, tieltä olen eksynyt, aurinko on jo mennyt mailleen, puolen tunnin perästä on jo yö ehtinyt — haen täältä jostain miellyttävän paikan."

Heti katseli hän ympärilleen ja huomasi erään suunnattoman suuren plataanipuun, jonka laajalle levinneet, lehtevät ja isot oksat suojaavan katoksen muodostivat. Hän läheni sitä, löysi sen varjossa pehmeää sammalta, lyhyttä, tiheää ja hienoa ruohoa, ja heittäytyi miettimättä alas rungon juureen. Reppunsa pani hän päänalukseksi, peittoa hän ei kaivannut tuossa lauhassa ilmassa, joka hyviä lemuja täynnä ja lämpöisenä hiljaa humisutti lehviä.

"Jaakobin päänalus, kun hän näki unta tikapuista, oli kuitenkin kovempi kuin minun", sanoi hän puoliääneen. "Jos patriarkka saattoi nukkua nurmikivellä, niin saatan minäkin silmäni ummistaa reppuni päällä, jollei rakas Jumala minulle niin autuaita unia lähetäkään, kuin hurskaalle suosikilleen."

Ja yhä kuunnellen lintujen laulua ja entisiin unelmiinsa vaipuen, oli hän pian unohtanut pienen kylän ja harhaan menonsa.

Mutta arvaamatta kuului reippaita askeleita, jotka sai häntä hereille. Hän kohosi sammalvuoteeltaan, katseli ympärilleen, ja tuijotti hämärään, joka nyt yhä synkempänä ja varjosampana metsää verhosi, josta mustiin puettu mies suoraan hänen leposijaansa läheni. Hän kavahti seisoalleen ja odotti vierasta. Tämä huomasi hänet, pysähtyi hänen viereensä ja katsoi häntä hymysuin.

"Aiot viettää yösi taivasalla?" kysyi hän Georgilta.

"En oikeastaan aikonut", vastasi Georg naurahtaen, kuten uusi ystävänsä, "mutta minun täytyy. Sattumoilta olen tähän metsään joutunut, ja turhaan olen katsellut ja taivaalle pyrkiviin puihin kavunnut, löytääkseni tämän metsän synkästä perukasta vievän polun."

"Ja mikä on oikeastaan matkasi määrä?" kysyi vieras.

"Lähinnä eräs ystävällisen näköinen pieni kylä, joka hyvin herttaisena ja viehättävänä hedelmäpuitten ja tarhojen lomitse piiloutui. Siellä aioin yöni viettää ja aamulla varhain taas matkasauvaani tarttua, saapuakseni H:n yliopistokaupunkiin; sillä tämä on matkani viime määrä."

"Olet siis ylioppilas?" kysyi vieras.

"En vielä", kuului vastaus, "mutta siksi tulemaisillani."

"No sitten, käy minun seuraani", pyysi vieras. "Olen sen pikku kylän sielunpaimen, joka näytti sinusta niin miellyttävältä, ja olempa hyvilläni, jos tahdot levätä yön majani suojassa. Tule! Olemme tuskin puolen tunnin matkan päässä kylästä, eikä olekaan sinne pitkä matka."

Georg hyväksyi kursastelematta ystävällistä kutsua. Hän heitti reppunsa taas selkään, otti tukevan tammisauvansa käteen ja seurasi rivakkain askelin ystävällistä isäntäänsä, joka, millekään polulle rupeamatta, suoraan metsän halki kulki.

Oli jo pimeä, kun vaeltajat, pensaikosta ulos astuen, leveää ruohopolkua seurasivat, joka kohtisuoraan kylään päin johti. Valot tuikkivat sieltä päin, ja kuului jo yön hiljaisuudessa valppaitten koirien haukunta, jotka jo olivat vainuneet lähestyviä miehiä. —

"Kohta olemme perille", sanoi pastori Friedrich, kiiruhtaen lähemmä
Georgia ja tarjoten hänelle käsivartensa tukeeksi.

Samassa Georgin jalka koski johonkin kalisevaan esineeseen hänen tiellään ja pastori huusi. "Seis! sinulta on tietenkin jotain pudonnut!"

Georg kumartui ja nosti maasta raskaan kukkaron, joka näytti olevan täynnä kultarahoja.

Arvaamatta juolahti tuo ajatus hänen mieleensä: "Jospa pastorin jättäisit siihen uskoon, että löydetty kukkaro onkin omasi? — sinä ja äitisi olisitte ainiaaksi autetut." Mutta seuraavassa silmännäpäyksessä karkoitti hän tuon ajatuksen kauas luotaan, pisti kukkaron levollisena reppuunsa ja seurasi edellä kulkevaa reipasta pastoria hyvällä mielin.

Pian tulivat he hänen asunnolleen ja lievän kolkutuksen perästä avattiin ovi sisältä päin. Vanha emännöitsiä vastaanotti heitä ja näytti olevan hyvin mielissään nähdessään jälleen isäntänsä.

"Hyvä on, herra pastori, kun tulitte kotiin! Jo kaksi tuntia olen teitä odotellut, ja olipa minulta koko hanhipaisti kärventyä. Liian kauan metsissä kiertelette ja sellaisia hyödyttömiä esineitä sieppaatte kiinni kuin koppiaisia ja perhosia. No, menkäähän vaan kamariinne! Tulen kohta perästä lamppua sytyttämään, mutta ensinnä täytyy minun kerta vielä katsoa hanhipaistiani!"

Ja muitta mutkitta jätti toruileva emännöitsiä pastorin ja vieraansa seisomaan ja meni kyökkiin. Friedrich pastori sanoi lempeällä äänellä Georgille: "Oletpa tässä kuullut pienen kotiripityksen, josta pyydän sinua olemaan pahaa ajattelematta. Vanha Kristiinani soittaa suutaan kuin äkäpussi ainakin, mutta lempeä ja rakas hän on silti; hän on joutusa torumaan, mutta myös järkähtämättömän uskollinen."

Näin sanoen, johti Friedrich pastori vieraansa hiljaiseen ja pieneen lukukammioon, pyysi häntä istumaan ja sytytti lampun. Sen valossa oli Georgilla tilaisuus vasta saatua ystäväänsä lähemmin tarkastaa, ja odottamattomalla mielihyvällä kiintyi hänen silmänsä tuon hengen miehen kasvoihin. Niin lempeitä ja herttaisia kasvoja, täynnänsä ylevää rauhaa ja ystävällisyyttä, oli hän harvoin, jos koskaan, nähnyt. Vieno kelmeys lepäsi pastorin rauhallisilla kasvoilla; mutta se ei ollut kivulloisuuden kellahtava kalpeus, vaan tuollainen kirkas, läpikuultava valkeus, joka kovia, mutta voitokkaasti kestetyitä sieluntaisteluita ilmaisee.

Friedrich pastori oli vanha mies. Hänen ennen kullankarvaiset hiuksensa nyt hopealle hohtivat, mutta hänen vaaleanruskeat silmänsä säihkyivät vielä puhtaina ja kirkkaina ja nuorekkaina korkean otsan alta. Kamarinsa oli koristelemattomasti kalustettu. Kova sohva, pari tuolia, pöytä, vanha kirjoituspulpetti, muutamia vaskipiirroksia seinillä, siinä oli koko kalusto. Mutta kaikki oli siistiä ja kiiltävää. Ei missään tomuhitustakaan, ei missään likaa tahi muuta epäsiisteyttä. Itse huoneen petäjäinen lattia loisti puhtaana ja valkoisena.

Ennenkuin Georg vielä oli huomionsa loppuun selvittänyt, astui vanha Kristiina huoneeseen ja olisi taas mielellään torunut, kun hän näki ja lampun sytytetyksi. Kuitenkin hillitsi hän kieltään, nähtävästi vieraan vuoksi, heitti vaan isäntäänsä nuhtelevan silmäyksen ja kiiruhti toimiinsa, kattaen pöytää puhtaalla peitteellä ja asettaen siihen lautasia, salveeteja, veitsejä ja kahveleita. Kaikki kävi nopeasti ja mukavasti hänen tottuneissa käsissään.

"Nyt tulee pää-asia!" sanoi hän ja meni ulos noutamaan tuota oivallista hanhenpaistiaan. Ylpeällä katseella asetti hän sen keskelle pöytää ja pyysi isäntäänsä siihen käsiä käymään. Itse aikoi hän hiljaa taas poistua.

"Malta, Kristiina!" huusi pastori. "Aterioimme joka päivä kahden emmekä tee nyt yhtään poikkeusta kun sallimus on tuonut meille tervetulleen vieraan. Istuhan entiselle siallesi."

Vanha Kristiina kieltäytyi. Kun kuitenkin Georg pyynnöllään yhtyi pastorin kutsuun, suostui hän vihdoin ystävällisellä hymyllä ja suoriutui muitta mutkitta hanhenpaistia taitavalla kädellä palasiksi leikkaamaan. Georg sai runsaan osansa ja se maistui erinomaisen hyvälle. Koko päivänä ei hän ollut nauttinut muuta kuin palasen kuivaa leipää ja juonut raikasta vettä. Vanha Kristiina oli aika hyvillään, nähdessään, että ateria niin hyvin nuorelle herralle maistui.

"Niin", sanoi hän, "paistettu hanhi on hyvä asia, josta sopii hyvinkin iloita; ja kun koko viikon on laihemmalla ravinnolla kokenut toimeen tulla, maistuu herkkupala sunnuntai-iltana sitä paremmalta. Elkää toki luulko, nuori herra, että meillä eletään näin ylellisesti kaiken vuotta. Jumala varjelkoon! Silloinhan ihminen paisuisi hyvin ylimieliseksi ja unohtaisi kaikkien lahjain antajaa. Eikö tosi, pastori, se on harvinaista, että meillä on näin hyvästi kuin tänään? Meidän kylämme on pieni, tulot ovat vähäiset, lisätulot ovat harvinaiset ja niin saa auttaa itseänsä. Mutta tyytyväisiä olemme kuitenkin aina! Hyvä omatunto ei anna surullisten ajatusten kasvaa ja versoa, sen saatte uskoa, rakas nuori herra."

Georg katsoi naapuriinsa, pastoriin, päin. Tämä hymyili vanhan uskollisen palveliattaren innosta, mutta ei antanut lavertelunsa häiritä itseään. Kristiina yhä rupatteli.

"Ystävällinenhän se Martti kuitenkin oli", sanoi hän, "kun ei unohtanut olla kiitollisena. Kun te, pastori, hänen sairautensa aikana häntä Jumalan sanalla lohdutitte ja ravitsitte, sanoi hän minulle, että kun hän tervehtyi entiselleen, hän oli teitä muistava. Mutta ajattelin: no, tuo nyt on ihmisten tavallista pakisemista! Kun heille huonosti käy, niin tekevät hyviä päätöksiä, vaan jos heille taas käy hyvästi, niin ovat hyvät päätöksensä unhottaneet! Mutta minulla oli väärä käsitys vanhasta Martista. Hätinä jaksoi hän ulkona liikkua ja tehdä työtä, kun alkoi koota ja säästää, eikä levännyt, ennenkuin oli hanhen saanut ostetuksi. Sitä on hän nyt ahkerasti syöttänyt, sille parhaat palat antanut ja on sen lopulta pastorille tuonut, kun se ensinnä oli oikein lihavaksi syötetty. Tuossa se nyt on! No niin, onpa pastori sen myös runsaasti ansainnutkin. Olenpa omin silmin nähnyt, kuinka hän kiiltäviä taalaria hänelle…"

"Kristiina!" sanoi pastori leppeästi, mutta nuhtelevasti.

Vanha palveliatar oli säikähtyvinään ja rupesi itseään muka torumaan. "No, kieleni on taaskin pyörinyt sydämmen pakosta", sanoi hän. "Mutta olenpa vaiti! Vaieta tahdon! Joskus, olipa se sitten vasta tuomiopäivänä, pitää kuitenkin tulla tiedoksi, mitä pastori niin huolellisesti salaa, kuten suurinta syntiä. Aika on tuleva, kärsivällisyyttä vaan! kärsivällisyyttä vaan!"

Ja hän vaikeni, jolla aikaa Friedrich pastori puheli nuoren vieraansa kanssa, kunnes porstuan vanha seinäkello soi kymmenen. Silloin nousi pastori, kopisti tuhan piipustaan ja käski vanhaa Kristiinaa saattamaan nuorta vierasta lepokamariinsa.

Samassa joku kolkutti ulkoapäin ovelle. Vanha Kristiina kuunteli ja sanoi: "Joku sairas varmaan, joka haluaa taivaallista lohdutusta. Menen vaan heti kuulustelemaan, kuinka ja missä."

Ja kiireesti riensi hän kartanolle. Georg kuuli hänen puhelevan siellä sillaikaa kun Friedrich pastori arvattavastikin lähtöön valmistihe. Vanha Kristiina tuli huoneeseen jälleen.

"On, niinkuin ajattelin", sanoi hän. "Pehtori Wilhelm lähettää pyytämään pastoria Jumalan tähden tulemaan hänen luoksensa, sillä hänen tyttärensä on kuolemaisillaan."

Jalo pappismies kiiruhti kutsua noudattamaan. Kristiinan avulla puki hän päälleen hengellisen virkapukunsa, otti raamatun, kirjojen kirjan, käteensä ja pyysi Georgia, jäähyväisiä sanoessa, olemaan rauhassa ja pitkän, väsyttävän päivämarssin perästä yölepoa nauttimaan.

"Saattaa olla myöhäistä, ennenkuin palaan", sanoi hän. "Elä sen vuoksi odota tuloani."

Vilpittömästi pudisti hän vieraansa kättä ja lähti sitten kiireen kautta. Georg jäi miettiväisenä paikalle. Koko nukkumisen halu oli kuin pois puhallettu.

"No, nuori herra", sanoi vanha Kristiina, "kuinka on, ettekö aio seurata pastorin neuvoa? Tulkaa, vuoteenne on hyvästi hajotettu ja ravisteltu, ja väsynyt mahdatte ollakin."

Georg pudisti päätään. "En ole vielä unissani", vastasi hän, "ja sillaikaa kun te odotatte pastoria, niin jutelkaamme vielä vähän."

Vanha palveliatar näytti tuohon ehdotukseen olevan kovasti mieltynyt ja asetti lampun, johonka jo oli tarttunut, valaistakseen nuorta vierasta makuukumariin, taas paikalleen. Hän istui tuolille pöydän viereen ja osasi taas pian kääntää puhetta isäntäänsä, jota hän näkyi todellakin vilpittömästi rakastavan.

"Saattepa sen uskoa, rakas herra", sanoi hän Georgille, joka tarkkaavasti hänen sanojaan kuunteli, "saattepa uskoa, sellaista isäntää, kuin minun isäntäni on, ette enää tapaa läheltä eikä kaukaa. Hän on totinen Jumalan lapsi. Luuletteko minun koskaan tarvitsevan kuulla kovaa sanaa hänen suustaan? Ei milloinkaan, se on totinen tosi. Aina lempeämielinen, aina kärsivällinen, aina anteeksi antava vanhalle Kristiinalle. Ja niinkuin hän minua kohtelee, niin hän kohtelee kaikkia kyläläisiä. Katsokaahan, rakas herra, kun hän tuli tänne, siitä on jo hyvinkin kolmekymmentä vuotta, silloin oli kylä, joka nyt niin sievältä ja siistiltä näyttää, likainen, kurja, rappeutunut pesä, ja talonpojat olivat laiskoja, jumalattomia ja röyhkeitä. Ei heissä ollut vähääkään hyvää. Olisipa teidän pitänyt nähdä, kuinka pastori sorrettua seurakuntaansa otti haltuunsa. Hän kulki talosta taloon, antoi ihmisille, jotka useinkin röyhkeästi suutaan soittivat, hyviä sanoja ja hyviä neuvoja, auttoi, missä osasi, lohdutti, missä apu ei riittänyt, puhdisti ja karsi ihmisten sydämmet ja sitten myös koko kylän kaikesta loasta ja pahasta. Ensimmäisenä ja toisena vuonna hän ei niittänyt minkäänlaista kiitosta siitä ja saarnasi kuuroille korville. Mutta ajanoloon kävi paremmin ja kun ihmiset alkoivat ymmärtää, että pastori ei ainoastaan sanoillaan, vaan myös teoillaan toimitti virkaansa, että hän palkastaan runsaalla osalla heikkoja ja sairaita auttoi, silloin alkoivat kaikki häntä rakastaa. Ja missä ensinnä rakkautta löytyy, siihen tulee päälliseksi luottamus ja kuuliaisuus ja kaikki muu ikäänkuin itsestään. Kun pastori huomasi, että hän oli noitten ennen paatuneitten ihmisten sydämmiä sulattanut, työskenteli hän yhä suuremmalla halulla ja rakkaudella rippilastensa parannukseksi. Väsymättömästi piti hän huolta heistä, ajatteli ja näki vaivaa heidän tähtensä, opetti heitä rakastamaan Jumalaa ja hänen ainoata poikaansa, Jesusta Kristusta, oikein tuntemaan, ja sai heitä syntiä ja paheita vihaamaan niinkuin kuolemaa. Niin kävi kaikki hyväksi ja vuoden perästä ei enää saattanut tuntea entistä kylää ja ihmisiä siinä. Ja luulettekohan, nuori herra, että tuo jalo mies olisi maallisen palkinnon vuoksi tuon tehnyt? Ei toki! Hänen kirkkoherravirkansa ei vieläkään tuota, ei yhtenäkään vuonna, sataakaan taalaria, ja sen hän kumminkin jakaa köyhien kanssa, apuatarvitsevien ja sairaitten kanssa, jotka makaavat tautivuoteellaan eivätkä kykene työhön. Kuinka monta kertaa on hän viime roponsa antanut eikä tiennyt, mistä itse huomenna eläisi. Kun hänelle sanoin: 'pastori, te menette liian pitkälle, oma suu on lähempänä kun kontin suu; pitää tehdä hyvää, mutta ei itseään silti unhottua' — silloin katseli hän minua suurilla ruskeilla silmillään, aina yhä hiljaisena ja levollisena ja minä häpesin. No eipä meiltä ole koskaan vielä puuttunut jokapäiväistä leipää ja kun ei meillä parempaa ollut, niin söimme perunamme suolan kanssa ja olimme sangen iloiset silti! Uskokaa minua, nuori herra, köyhyys ei ole niin paha, kunhan vain on hyvä omatunto ja kunhan rehellisesti velvollisuutensa tekee. En saattaisi olla lainkaan rikas, sillä luulenpa, etten osaisi ikäpäivänäni siihen mukaantua. Tilaisuus tekee varkaan, sanoo sananlasku, ja kun on paljo rahaa ja tavaraa, on myös joka hetki tilaisuus tehdä syntiä. Olen osaani tyytyväinen!"

"Ja siinä teette oikein!" vastasi Georg. "Hyvää yötä nyt kuitenkin!
Minun pitää huomenna varhain lähteä matkalle taas, ehtiäkseni ajoissa
H:n yliopistokaupunkiin."

"Aiotte siis H:iin?" kysyi vanha Kristiina osaaottavasti. "Lukemaan kaiketikin, niinkuin muutkin nuoret herrat, jotka tämän kylän kautta kulkevat?"

"Niin, eukkoseni, lukemaan lähden", vastasi Georg.

"No, kuulkaa". sanoi vilpittömällä suoruudella palveliatar, "silloin voisin kenties olla teille hyödyksi. H:n kaupungissa asuu muuan sisareni. Hänen miehensä on sorvarimestari. Hän on vaan halpa käsityöläinen, mutta hän tietää neuvoa monessa asiassa ja antaa kyllä neuvoa, jollette vaan ole liian ylpeä häneltä neuvoa pyytämään."

"Ylpeydestä ei ole puhettakaan", naurahti Georg. "Kun leipäkori niin korkealla riippuu kuin minulla, ei saa neuvoa eikä apua ylenkatsoa, ja kyllä käyn lankomiehenne luona, hyvä Kristiina."

"Vai olette tekin köyhä, rakas nuori herraseni?" kysyi Kristiina osaa-ottavasti. "No, sitten vasta minua oikein ilahuttaa, että sallimus teidän kulkunne on meidän taloomme ohjannut. Mutta menkäähän jo levolle. Teidän nukkuessa kirjoitan kirjeen lankomiehelleni, että te olette minun suosiossani. Mutta joutukaa, joutukaa, kello mahtaa paikalla olla yksitoista ja pastori saattaa minä hetkenä tahansa palata. Jos hän näkee teidät vielä valveilla, hän tapansa mukaan minua taas nuhtelee. Tunnen jo nuo asiat! Se koskee kipeämmästi kuin kaikki kovat sanat!"

Georg ei vitkastellut sen enempää, ja pian painoi virvoittava uni hänen silmänsä umpeen.