"Se oli oikein! Kuka käski. Rikkahat niitä antaa vasikan-nahkoja, mutta ei köyhät".
Emäntä meni ulos ja palasi pian takaisin tuoden villoja.
"Tässä on tuota — ei niistä tarvitse neuloja antaa. Antakaa leilinne tänne, niin minä panen siihen vähä piimää".
"Tuhansia kiitoksia, emäntä —sys kostohon".
Emäntä otti Saaraleenan leilin ja täytti sen piimällä, vieläpä pisti leivän ja juustonkin tämän mosseloon.
Toinen lupasi toimittaa asian parhaan taitonsa mukaan ja kosteli kymmeniä kertoja emännän antimista. Emäntä pyysi vielä, ettei häntä tuohon asiaan sekoitettaisi.
Saaraleena lähti täynnä intoa. Kun oli vähään matkaan päässyt, puhkesi hän itsekseen puhumaan: "Jumala suokoon, että nyt saisin tuon asian tapahtumaan! — Kyllä tuo emäntä sen maksaisi niin hyvin, ettei olisi sitten taas vähään aikaan murhetta elannosta. Sitten minä koetan saada sen Johannan suostumaan Kuppilan Iikkaan, kun se Iikka aina sitä pyytää ja lupaa viisinkymmenin markoin. — Ho hoi! eihän tämä toimi ole mitään syntiä, kun Jumala on sen mulle kerran elinkeinoksi luonut —"
Nevaluhdan emäntä jäi seisomaan keskilattialle, kun Saaraleena lähti. Hänen kasvonsa loistivat ja solmiellessaan päähuiviansa puheli hän: "Se oli nyt hyvä, että sain tuon Saaraleenan asialle. Jos kukaan sitä kunnolla toimittaa, niin se on juuri hän. Kyllä maar tuo Johannan ryyppimisjuttukin pian leviää, kun sen Saaraleena kerta torveensa sai. Kun ei se vaan nyt mun suuhuni sitä valehtelisi. — Käyn nyt samalla kylällä. Kun mä kerran pahat päähäni panen, niin sepä nyt kumma on jos ei yhtä tytärtä rahojen mukana naitetuksi saa, vaikk'ei olisi senkäänvertaa silmiä! Sanon vieläkin kerran, että…"
Emäntä sulki tuvan oven ja lähti sukkaa kutoen hiljaksensa tassuttamaan kylällepäin.
VIII.
Muutama päivä oli edellisestä kulunut. Hallaa oli maassa, ilma sumuinen ja keveästi sekautui Teerelän takanpiipusta pölisevä savu siihen. Kiinni ollut porstuan ovi avautui jo kello 4 aamulla ja Johanna ilmestyi portaille. Astui luttirakennusta kohti ja alkoi koputtaa jauhopuodinoveen:
"Maija nouse ylös!" hän huusi. Vastausta ei kuulu. Kolkutus uudistettiin lujempaa. Maija jo herää ja vastaa. Samat temput uudistettiin vähän kovemmassa muodossa toisen lutin ovella, missä renkipoika makasi. Sieltä vaan ei kuulunut mitään vastausta. Johanna otti kiven ja heitti sen lutinoveen. "Noh!" kuului sieltäkin. Maija silloin jo tuli lutista ja meni Johannan kanssa tupaan. Siellä rupesi Johanna herättämään miehiä:
"Isä, kello on kohta 4, nouskaa riihelle!"
"Nooh! ei sinne nyt niin hätää ole", arveli ukko. Nousi kuitenkin istuvilleen. Johanna taisteli Heikin kanssa: "Nouse riihelle, muiden riihistä alkaa jo kuulua varttain ääniä".
"Älä nyt … kyllähän tässä vähemmälläkin", murisi Heikki ja kääntyi rauhaa etsien seinään.
Isäukko oli jo sillävälin ehtinyt nousta ja puki vaatteita päällensä.
Poikakin oli jo lutista tullut. Puettuaan isäntä otti viinapullon
kaapista, ryyppäsi itse ja tarjosi muillekin. Jokainen ryyppäsi,
Heikkikin, joka vielä oli sängyssä, sai osansa.
Kaikki toiset olisivat jo olleet valmiit lähtemään, mutta Heikillä oli vasta housut jaloissa. Hän etsiskeli ympäri huonetta muita vaatteitaan, silmät harastaen ja tukkapörrössä. Johanna käänsi vesipadan tulelle ja korjasi puut takassa, etteivät poissa oltaissa vierähtäisi lattiaan.
"Lähdetään menemään!" sanoi isäntä, kun näki toisten olevan valmiina. "Jos me rupeamme tässä Heikkiä odottamaan, niin on puolipäivä ennenkuin riiheen ehdimme".
He lähtivät. Hyvä puoli-tuntia sen jälkeen Heikki vasta asteli samaa tietä.
Johanna ei kuitenkaan kauan joutanut riihessä olemaan, sillä hänen täytyi palata kotiin laittamaan ruokaa ja korjaamaan karja päiväksi laitumelle. Tuskin oli hän ehtinyt kotiin ja saanut itseään hiukan puhdistettua, kun Saaraleena astui tupaan.
"Varhainpa Saaraleena nyt on liikkeellä!" sanoi Johanna pyyhkien pestyjä kasvojaan.
"Täytyy olla, köyhän täytyy olla aamusta aikaisin myöhäiseen iltaan liikkeellä, jos elää tahtoo".
"Mitä turhia! Ei Saaraleena vielä niin kovin köyhä ja kurja ole; ja jos kovin vanhaksi elätte, niin kyllähän ruoti elättää".
"Jumala varjele ihmistä ruotiin joutumasta, kyllä siinä ainakin tarkenee; tottahan Herra korjaakin omansa pois, ennenkuin niin vanhaksi tulee!"
Johanna ei tähän vastannut mitään, pesi vain astioita.
"Kuules Johanna!" rupesi muori vähän ajan perästä, "mulla olis sulle asiaa".
"Ja mitä asiaa sitten?" kysyi Johanna naurahtaen ja silmäili Saaraleena. Tämä lähestyi, pudistaen leikillisesti nyrkkiään ja ollen hyvin vakava ja hyvän suopa näöltään, hän alkoi:
"Sinä olet hullu, kun pidät Niemelän Joonaan parempana kuin Kuppilan Iikan, olet jo. Mitä Joonaan rahat ovat Iikan rikkauksiin verrattuna! — Ei mun asiaan tule, mutta minä pidän sinusta niin kovin paljo — sinä olet kun oma lapsi; olet aina ollut hyvä mua kohtaan ja sen tähden minä sullen niin kovin soisin hyvää, lapsiparka. — Eipä sulla ole monta hyvänsuopaa, jos ei mullakaan. Orpo ja köyhä, ne ovat kun sisaruksia. Ja jos sinä saat kovasydämisen miehen, etkä uskalla enää, niin kuin ennen, köyhillekään antaa mitään… Köyhäin siunaus auttaa paljo, — auttaa se, usko jos tahdot, lapsiparka", ja muori totisesti itki ja vuodatti kyyneleitäkin.
Johanna katsahti epäluuloisesti muoriin, mutta rupesi kuitenkin häntä lohduttamaan ja surkuttelemaan.
"Älkää tyhjää itkekö", Johanna kyllästyneenä sanoi. Saaraleena lähestyi ja laukasi:
"Ota, kuule, Kuppilan Iikka! Sulta ei tule milloinkaan leipä puuttumaan, sen tiedät ilman mun sanomattanikin".
"Minä olen köyhä, enkä kelpaa niin rikkaan verroille pantavaksi. Tyydyn vaan köyhempään ja ajattelen, että Jumalalla on enemmän jakamatonta kuin jaettua tavaraa".
"Älä, lapsikulta, luule sentään, että Jumala tulee tavaroitansa maasjalkaisin jakamaan. Ei tule, ei. Mutta Jumala siunaa hyville ja pulskille tytöille rikkaita sulhasia. Niin, niin siunaa. Joo".
Johanna pani pesemänsä astian pois kädestään ja asettui seisomaan
Saaraleenan eteen, asetti kätensä lantioille ja sanoi:
"Saaraleena! tämä asia rupeaa käymään jo liian pitkälle. Kuppilan Iikasta en huoli, en, vaikka seisois rahatynnyris korvia myöten. Tämä on viimeinen sanani tästä asiasta!"
Muori hämmästyi niin, että perääntyi askeleen. "Kuinka on kovapäinen ja omaa etuansa ymmärtämätön!"
"Oma on asiani!"
"Pahahenkikö sinua siihen Joonaasen kiinnittää!? — Taidat luulla että se aina pysyy yhtä nuhteettomana ja juomattomana, mutta odota! Kyllä vielä juo niin kuin muutkin miehet ja kuuluupa nytkin jo salaisesti — —"
"Valehtelette läpi kuuman kurkkunne!" huudahti Johanna tulipunaisena kiukusta.
"Älä kovin huuda! En minä sitä omasta päästäni sano, olen kuullut sitä paremmilta ihmisiltä kuin sinä ja minä. — Vai valehtelen minä! Koska olet mun valheisiini kompastunut?"
"Jo sata kertaa! Ja kehtaatte vielä kysyäkin".
"Opi puhumaan ihmisittäin vanhemmillesi ihmisille! — Vaikka olenkin köyhä, ei ole kukaan mun nenäni päälle astunut eikä ikipitkinä päivinä valheesta soimannut, vaikka olen näin vanhaksi elänyt. Puhtaat — Jumalan kiitos — ovat aina jälkeni olleet; eikä kukaan ole ikänä niin hävyttömästi valehteliaksi soimannut, kun sinä, — pyyh, yh, yh, yh, yyh!" ja muori alkoi itkeä kollottaa.
"Älkää itseänne vain puhki itkekö; sanokaa, kuka teille on sanonut, että Joonas juo, sillä siitä pääsee".
"En minä ole mikään kielten kantaja, enkä sano, kuka sitä mulle kertoi, mutta valehtelia en silti ole, sen sinun pitää tunnustaa!"
"Jopa kai!" virkkoi Johanna ivallisella totisuudella, ja jatkoi: "Joko nyt on asianne sanottuna?"
"Sen vaan sanon, ja muista mun sanani, että vielä sunkin kopeutes maailma masaa. Masaa! Etkä sinä niin hyvää miestä saa kun luulet".
"Hyvästi nyt!" nauroi Johanna ja puuhaeli perunoita pataan.
"Hyvästi, hyvästi! Mutta katua saat, että mua näin kohtelet, häpeemätön iso-suu! —"
"Minun olisi kai nytkin pitänyt pistää mosseloonne voit, juustot ja leivät kieltenkantamisenne palkaksi, ja kiittää vielä! No kiitos vaan tällä kertaa!"
Saaraleena liikkui ulos talosta niin sukkelaan kuin kipeät raajat suinkin sallivat, puhisi ja mutisi mennessään.
Tiellä sattui Kuppilan Iikka tulemaan vastaan.
"Tuletteko Teerelästä?" kysyi edellä mainittu.
"Tulen, ja sen sanon myös sulle, että heitä hiiteen sen Johannan meinaaminen! Tottahan niitä nyt on vielä ihmisiäkin. — Olin vähällä pääni menettää. — Entä se nyt vasta on täysi piru".
"No no!" keskeytti Iikka, "olkoon se nyt sillään. — Älkää te nyt sitä vain ympäri maailmaa hoilottako, että minä olen teidät pyytänyt kosimamieheksi".
Iikka meni jo, eikä kuullut Saaraleenan huutelemisia.
"Kyllä minä olinkin tomppeli!" murisi Iikka hammastapurren mennessään, "kun tuommoisen panin asialleni".
Hän haukkui ja noitui itseään siitäkin, ettei ollut ennen Johannan kanssa kauppoja tehnyt kuin Joonas ehti.
Saapui riiheen, alkoi siellä hurjasti lyhteitä paukutella ja katkoi useita varstan-niskoja. Työtoverinsa katselivat häntä kummastellen.
"Pahahenkikö tuota Iikkaa riivaa?" sanoivat, eivätkä osanneet aavistaakkaan, että poika koetti tällä tavoin haihduttaa rukkasten tähden polttavaa kiukkua.
IX.
Oli pimeänlainen syysyö. Poikajoukko seisoi erään talon pihassa,
Suhjalan kylässä, vihellellen, haastellen, laulellen ja viluansa
valitellen. Siinä vanhoja tuttaviakin, Kuppilan Iikka, Niemelän Joonas,
Teerelän Heikki ja Pikkusuutari.
Sanasutkaukset olivat pisteleviä ja kaivelevia. Joonasta ei näyttänyt ollenkaan huvittavan. Kuppilan Iikka vihelteli ja pyörähteli saappaankorkolla ympäri, ja joku hyppeli natkua. Vähän juovuksissa näyttivät useat olevan. Muutamat näyttivät salaperäisiä juonia punovan, koska kuiskuttelivat ja tirskuivat.
Vihdoin Joonas lähti kävelemään tiellepäin, josta ohjasi askeleensa Teerelää kohti. Kun Joonas oli näkyvistä pois ehtinyt, rupesi Kuppilan Iikka juoksemaan erään välyysen kautta vainiolle ja ne kaksi poikaa, joiden kanssa hän oli teikaroinut, seurasivat muassa. Näytti siltä, kun olisi jostain kujeesta edeltäpäin sovittu. Jälelle jääneet alkoivat kummastellen toisiltaan kysellä: "mitä tuossa nyt oikein tarkoitettiin?"
"Kyllä siellä nyt koetetaan", yksi salaperäisesti silmiään vilkuttaen sanoi.
"Varmaan!" toinen lisäsi.
Vähitellen joka mies hiipi edellämenneiden perään, nähdäkseen mitä seuraa.
Joonas käveli yksinään vähääkään aavistamatta toisten vehkeitä.
Kiireesti hän astui ja itsekseen mutisi, toisinaan nyrkkiä heristäen.
"Musertaisin kaikki maailman pitkäkieliset ämmät! — Miksi sekaantuvat he muiden asioihin? Jos he vallan perättömästi niin kauheasti parjaavat Johannaa, niin onhan maailma täynnä paljaita piruja! Mahtaneeko olla Johannakaan vallan viaton? Herra varjele! Kyllä nyt otan selvän, tutkin ja tunnustelen; minä haen käsiini hänen sydämensä syvimmänkin sopukan. Ja jos — jos — eron teen vaikka sydän vuotais verta! — Tätikin jo puhumaan rupesi, ovat hänetkin saanet epäilemään ja se mua paraiten kaivaakin. — Sitä juomista ei nyt kukaan usko … ja kun ne vietävät valehtelevat — va-leh-te-le-vat että Johanna itseänsä Iikalle kosituttaa, jumaliste!
"Joskus sen Saaraleenankin juttujenpää täytyy tulla". Joonas nauroi omille ajatuksilleen: "Oli se sekin lystiä kun menin kerta sinne Kuppilaan ja saatoin ajatella Miinaa".
Hän kopeloi taskussaan sormusta:
"Nyt se jää — jos jää… Täytyy jäädä! Tähän peliin tulee saada loppu".
Joonas astui muutaman askeleen rauhallisen näköisenä, mutta sitten hän äkkiä kohotti vimmastuneena nyrkkinsä ja sorisi hampaitten välistä: "Jos Kuppilan Iikka olisi minua onnellisempi ja Johannan saisi, niin kummia asioita silloin pitäisi Suhjalasta kuulua!"
Pikkusuutari saavutti nyt juosten Joonaan ja kuiskutti hätääntyneenä:
"Katso eteesi, sinua aiotaan lyödä!"
"Kuka?"
"Kuppilan Iikka ja ne toiset, joidenka kanssa hän oli niin henkenä".
"Nekö? Eikö heidän joukossaan ole muita?"
"Ei".
Joonas nauroi:
"Onpa siinäkin kurittajia!"
"Katso vaan eteesi!" varoitti suutari.
"Missä ne ovat?"
"Luulen, että ne juoksivat Teerelän kartanoon".
"Saisin edes kangen", äänsi Joonas ja koetti tähyellä pimeässä ympärilleen.
Suutari osotti tien vieressä olevaan aitaan. "Tuoss' on", sanoi Joonas taittoi siitä seipään, suutari teki samoin. Niin lähdettiin Teereläänpäin. Kun tultiin kartanolle, alkoi suutari jäädä; kentiesi ei hänellä ollut aivan varma luottamus kankeensa. Joonas ei odotellut, eikä kehoittanut, vaan meni. Keskipihalla hän seisahti ja kuunteli. Huomasi, että lutinoven raosta pilkisti valkea. Mieli kuohuksissa astui hän likemmäksi lutinrappusia. Seisahtui taas, sillä lutista kuului melua. Johanna käski kiivaasti:
"Pois, älä tule mun sänkyyni! — Iikka, kuulitko! Lähden paikalla tupaan jos tulet".
Iikan ääni kuului aina väliin: "Älä nyt ole niin kovin … vieläpä kun… Ka, enhän minä sinua syödä pyydä!"
Sitten oli taasen hiljaista. Joonaan sydän tykytti kiivaasti. — "Mitä merkitsee tuo hiljaisuus? Kysymys kävi kuin salama hänen sielunsa läpitse. Aluksi päätti hän rynnätä väkivallalla sisään, vaan huomasi heti, että olisi edullisempaa mennä sinne hiljaisesti koputtelemaan, kentiesi päästäisivät arvelematta sisään. Nousi rappusia lutineteiseen ja alkoi koputtaa ovelle.
"Pois Iikka! Minä avajan oven!" kuului Johanna sanovan. Vastaukseksi kuului hiljaista kuisketta vaan.
Joonas pusersi kankeaan niin lujasti, että sormet melkein vajosivat puunsisään.
"Mene pois siitä!" kuului taas Johanna sanovan. Heti sen jälkeen napsahti haka ja ovi aukesi. Kaikki sisällä olijat katsoivat ovellepäin. Kuppilan Iikka seisoi sen vuoteen vieressä, jossa Johanna makasi; toiset pojat istuivat vaatekirstun kannella. Talikynttilä paloi tuolilla. Johanna koetti kurkistaa vuoteenetehisen takaa ovelle. Joonas seisoi oviaukossa muutaman silmänräpäyksen ennenkuin astui sisään. Sitten, ikäänkuin jonkun äkkinäisen päätöksen tehtyä, hän kiivaasti astui huoneesen suu onnettomuutta ennustavassa hymyssä. Seipään oli hän jättänyt oven ulkopuolelle. Kukaan ei puhunut sanakaan. Joonas käveli pari kertaa edes takaisin lattialla kiivaasti viheltäen. Sivutse kulkeissaan polki hän tahallaan kirstulla istuvain poikain jaloille. Ne eivät paheksumistansa ilmoittaneet, vetivät vain nöyrästi töppösensä syrjään. Näytti siltä, kuin pojat olisivat tällä hetkellä olleet mieluisammin peninkulman päässä Teerelän lutista. Oli kulunut noin minuutti siitä kun Joonas luttiin tuli ja Iikka seisoi vielä vuoteen vieressä. Silloin viimemainittu äkkiä jalallaan potkaisi kynttilän joka heti sammui. Yksi pistolin laukaus, kirkumisia, kirouksia ja Johannan hätähuutoja — kaikkia näitä kuului ankaran töminän ja ryskeen seasta, joka pimeän tultua lutissa syntyi.
Vaatekirstulla istuneet pojat puikkasivat sellaisella kiireellä, jonka ainoastaan hätä saa aikaan, lutin ullakkoon ja siitä yhdellä harppauksella maahan. He seisahtuivat erään nurkan takana, tähdäten katseensa luttia kohti. Jyry niiden kahden välillä lutissa ei kestänyt monta minuuttia, kunnes toinen tuli jo rappusista alas semmoisella vauhdilla, jota mieluummin näkee kuin kokee. Alastuleva päästi suustansa vihlovia kirouksia ja jäi muutaman henkäyksen ajaksi makaamaan maahan. Sitten nousi ylös ja koetteli noituen jäseniänsä, sekä lähti ontuen ja hammastapurren poispäin, uhaten ja panetellen karanneita kumppaleitaan. Kun hän oli näkyvistä ehtinyt pois, pistäysi erään liiterin avonaisesta ovesta pihalle useita poikia, joiden joukossa oli Teerelän Heikki ja suutarikin. Nämät hiljaa toisilleen kuiskailivat ja nauroivat.
"Saipa pojat löylyn", arveli yksi.
"Sen olis heidän jo pitänyt mennessäänkin tietää", toinen sanoi.
"Se kävi oikein!" nauroi suutari. Kun tämä joukko oli jo mennyt, tulivat taas piilostaan esiin Kuppilan Iikan pakoon lähteneet kumppalit.
"Hyi kun minun on vilu", valitti toinen pudistellen itseänsä ja tukkien käsiänsä housuntaskuihin.
"Niin minunkin", tunnusti toinen, "minnekähän menisimme yöksi?"
"Pahuus, kun mentiinkään tuonne".
"Lähdetään pois, mutta ei mennä enään toisien näkyviin. — Hyh, kun on vilu; ja jalkanikin tärähtivät ettei tahdo oikein saattaa astua".
"Samoin minunkin, kun ei vaan olisi nilkkani tilaltaan. — Mennään nyt".
Kun Joonas oli Kuppilan Iikasta selvinnyt, palasi hän luttiin ja sulki oven. Etsi sitte rikkoutuneen kynttilän lattiasta, ja sai siihen valkean. Johanna istui vavisten vuoteellaan, vaan valkean tultua nähtyään, että Joonas oli lutissa, hän naurahti ja sanoi:
"Hyi kun minä pelkäsin!"
"Vai pelkäsit!" Joonas hieman naurahtaen vastasi. Sitten istui hän vaatekirstun kannelle ja veti esiin hopeahelaisen piipun takkinsa povitaskusta. Piipun pitkänlainen notkovarsi oli pistetty napinläpeen. Piippu täytettiin punaisista langoista kudotusta kukkarosta ja sytytettiin kynttilästä. Koko tuon toimituksen kestäessä ei puhuttu sanaakaan. Johanna vaan väliin käänsi hätäisesti päätänsä ja katsahti Joonaasen.
"Kuinka sinä nyt noin puhumattomaksi olet tullut?" kysyi Johanna vihdoin, alakuloisen tunteen valtaamana.
"Puhumattomaksi?" Joonas astui vuoteen viereen ja koki tekeytyä leikillisen näköiseksi.
"Muuten vaan". Johanna rauhottui kuitenkin nyt. Vähän ajan kuluttua hän taas sanoi:
"Tuo Iikka on jotenkin hullu!"
"Mitä vasten?"
"Mitä hänen tänne tarvitsisi tulla, niin kuin äskenkin".
"Miksi ei hän tulla saisi?"
"Mitä hän täällä tekee!"
"Kun on kerran tapa".
"Vaikkapa! Mutta äskenkin tuli niinkuin puolimielinen, ja alkoi vuoteelle pakata".
"Iikkako? Ja etkö sinä häntä laskenut?"
"Vuoteeseniko? Kuinka sinä tuollaisia kyselet? Kuinka minä ketään muita vuoteeseni laskisin?"
"Kun ketä?"
Johanna naurahti:
"Vissihin sitä".
Joonas rupesi askelillaan mittailemaan lattiata ja näytti olevan vielä kuohuksissa.
"Käviköhän Iikan huonosti, kun sinä sen heitit?" kysyi Johanna taas.
"En tiedä! Olisko mieles paha?"
Johanna katsahti taas kummastellen Joonasta.
"Mitä minä siitä pahoittelisin; hän olisi jo ennen tuollaista tarvinnut, kun ei nyt vaan olisi liian kovasti käynyt".
Joonas käveli yhä lattialla ja hyräili jotain laulun nuottia.
"Mutta mikä sinun on Joonas?" kysyi Johanna kohoten istumaan vuoteellaan.
"Ei mikään! Tekee vaan mieleni mennä löylyttämään koko maailmaa".
"Mitähän tuosta nyt enää, tule makaamaan ja rauhoitu. Minä käyn katsomassa, onko se edes päässyt jaloillensa, se Iikka".
Joonas katseli tuikeasti, kun tyttö pistäysi ovesta ulos. Samaa perää tuli hän takaisin.
"Makasiko siellä?"
"Ei, mennyt oli".
"Minun mielestäni ei sinun tarvitsisi hänestä noin suurta huolta pitää", murisi Joonas.
"Siunatkoon, kuinka olet nyt kummallinen. Enhän minä hänestä muuten mitään huoli, mutta jos olisi kuollut —"
"Entää sitten?"
"Herra varjele! sinähän olet nyt oikein hirmuinen. Tiedäthän mikä murhamiehen palkka on?"
Joonas oli taasen istunut kirstunkannelle ja katseli maahan.
"No mutta oletko sinä minullekin vihoissasi Joonas, kun olet noin kummallinen?" Johanna huudahtaen kysyi.
Ei mitään vastausta kuulunut.
"Vai niin! ja mikä on syynä?"
Nyt Joonas vähän kavahti. Hän nousi ja astui puoleksi sovitetun- näköisenä Johannan luo ja sanoi:
"Et sinä ole minua vihoittanut, en minä sinulle ole vihoissani — — —"
Äänensä oli kuitenkin omituisen ontelo.
Johannan epäluulo oli nyt myöskin herännyt, eikä sitä voinut yhdellä vakuutuksella poistaa. Hän vaikeni ja huokaili.
Joonas kysyi Maijaa.
"Naapurissa yötä".
Taas hiljaisuutta.
"Sano nyt vihdoinkin mikä sinua vaivaa? Tuon äskeisen tähden et sinä olisi tuollainen. Jotain olet kuullut taas, — jotain parjausjuttuja".
"Niin olenkin!" huudahti Joonas nyt pakotuksesta valittavalla äänellä.
"Enkö minä sitä arvannut. Ja tietysti kaikki tosia". Joonas purkautui:
"Rakas ystäväni! Mitä sanot kaikkeen siihen, jota minä olen kuullut?
Kuka selittää, jos niissä on totta eli ei?"
"Tietysti Saaraleena".
"Älä, älä!"
"Mitä olet kuullut?"
"Mutta jos sinä paheksut kun minä kerron?"
"Mitä minä siitä, tiedänhän sen ennakolta. Kerro jos tahdot, yhdentekevä minulle". Äänessä oli jo kolkko sävy.
Nyt alkoi Joonas kertoa. Hänellä olikin tuotavana esiin mitä mustankirjavin joukko hävyttömimpiä juttuja, mitä vaimoväki osaa naimisenjuoruina yhteenkeittää. Johannan suu vetäysi katkeraan hymyyn, kun Joonas kertoi hänen juoppoudestaan, laiskuudestaan, rajusta luonnostaan ja lopuksi siitäkin, että hänen sanotaan kosituttaneen itseänsä Kuppilan Iikalle, ja ennenkuin pääsi kertomuksensa loppuun, rupesi Joonas häpeemään kertomustaan. Hän jo katui, että oli alkanutkaan ja mieli teki jo katkaista ja sanoa, että hän oli vain leikkiä laskenut. Mutta katse Johannaan esti tekemästä asiaa leikiksi.
"Uskotko niitä?" kysyi Johanna kun Joonas oli lopettanut.
"Uskomisesta ei olisi puhettakaan, jos olisin näitä ainoastaan yhden taikka kaksi kertaa kuullut, mutta kun alituiseen soitetaan korvaan, yksi yhtä, toinen toista, niin ei ymmärrä mitä on tekeminen; uskoako vai olla uskomatta", hätääntyi Joonas vastaamaan.
Nyt oltiin taas vähän aikaa hiljaa. Johannan mieli oli kuohuksissa.
Kooten malttia, jota itku yritti murtamaan, hän vihdoin sanoi:
"Minä huomaan, että sinun sydämeesi on myrkkyä kylvetty; katkerat epäluulot ovat siellä juurensa ottaneet. Huomaan kyllä, että olet tullut eroa tekemään. Hyvästi siis! Tarjoo kättä. Etsi itsellesi elämänkumppali, joka on juttu-ämmäin kanssa paremmassa suosiossa. Ehkäpä Jumala minustakin huolen pitää".
Johanna ei itkenyt, mutta kasvojen vaalea väri tulkitsi syvää loukkausta ja kärsimystä.
Joonas oli melkein sanattomaksi hämmästynyt. Rukoilevalla äänellä hän puolittain änkyttämällä vihdoin sanoi:
"Sitä en tarkoittanut! Eroa en ajatellutkaan. Pyysin vaan sinulta selvitystä näihin juttuihin. — Sano vaan yhdelläkin sanalla, ettei näissä puheissa ole totuutta, niin minä uskon; — ketäpäs minä muita uskoisin, jos en sinua?"
"En voi todistaa omasta puolestani. Ja jos sinulla kerran epäluuloa on, niin se ei sillä katoa, että minä syyttömäksi itseni sanon".
Joonas näytti olevan neuvoton.
"Enhän minä usko niitä, kun sinä vaan sanot sanallakin, että ne ovat valheita", sanoi hän ja tarttui toisella kädellään Johannan käteen ja toisella kohotti tämän alas vaipunutta päätä. Johanna loi paljon sanovasti silmänsä Joonaasen:
"Kutka ovat ne, jotka sinulle ovat näitä asioita kertoneet?" kysyi hän.
Joonas oli hämillään ja näytti muistelevan. Sitten luetteli hän, ensiksi Saaraleenan ja useita muita kielenpieksijäin arvoisasta ammattikunnasta.
Joonas alkoi hävetä luetteloaan. Johanna muisti, että useat noista samoista henkilöistä olivat myös hänelle Joonasta parjanneet. "Mitähän jos sanoisin sen Joonalle?" ajatteli hän. Ensin hän ajatuksen hylkäsi, mutta muutti kohta mieltä ja virkkoi:
"Vai niin, et taida tietääkään, että nuo samat henkilöt osaavat sinustakin rokkaa keittää?"
"Häh? minusta, minustakinko?"
Kiivaus, jota Joonas osoitti kuullessaan, että hänestäkin osataan kielitellä, huvitti Johannaa, niin että hän naurahti sanoessaan: "Niin, sinusta itsestäsi".
"Mitä hittoa se on, jota minusta on sinulle valehdeltu?"
Johannaa melkein huvitti tuo miespuolen arka kunniantunto. Hän sanoi rauhallisesti:
"Mutta sano kuitenkin jotain, jota muistat", keskeytti Joonas.
Johanna kertoi muutamia juoruja.
"Ja tästä et ole minulle mitään puhunut ennen! Kuka on niitä sinulle sanonut?"
"Saaraleena ja ehkä muutkin".
Joonas oli vimmoissaan.
"Älä nyt tyhjästä" lauhdutteli Johanna. "Mitä tuollaisista huolitaan, joiden annetaan toisesta korvasta tulla ja toisesta mennä, ja joita ei vähääkään uskota".
"Etkö ole uskonut?" kysyi Joonas tutkivasti katsellen Johannaa.
"Älä minulta sellaista kyselekään!"
Joonas oli vähän aikaa hyvin miettivän näköinen.
"Anna anteeksi!" pääsi häneltä kuin tulvahtaen. "Minua hävettää. Sinä osasit antaa juoruille oikean arvon, minä niitä puoleksi uskoin".
"Ei ole mitään anteeksi pyydettävää", vastasi Johanna, "mutta voisitko sinä entisellä vilpittömyydellä kohdella minua?" Hän silmäili kiinteästi edessään seisovaa poikaa.
"Älä kysele enää tuollaisia, jos et tahdo kiduttaa minua. Tehkäämme liitto, ettemme enään milloinkaan tämmöisistä asioista toisillemme puhu. Saattaisi käydä, että niiden kautta tulis sokaistuksi koko elämämme onni!"
Joonas hapuili syleilläksensä Johannaa, joka vastustelematta laski päänsä pojan rinnalle.
"Ja nyt lopuksi", alkoi Joonas lemmenkuiskausten perästä taas järkevästi puhua, "on ehkä parasta, että ensi sunnuntaiksi toimitamme itsemme kuulutuksiin".
"Se on sinun tahtosi", vastasi Johanna punastuen kasvoilta.
"Mutta mitähän sinun isäsi sanoo?"
"Hän on niin välinpitämätön, ettei ole milloinkaan minulle sanaakaan virkannut näistä asioista".
"Huoliikohan hän minusta vävyksensä?"
"Kylläpä meillä tarvitaan miestä. Mutta, taitaa sinun kärsivällisyytesi tulla koetelluksi?" arveli Johanna surullisesti.
"Aika tuopi uusia neuvoja. Ehkäpä sitä toimeen tullaan, jos ei, niin onhan sitä tilaa maailmassa".
"Toivokaamme sitä".
"Niin, toivossa on hyvä elää!" säesti Joonas. Hän etsi Johannan käden ja painoi sormeen kultaisen ja kaksi hopeaista sormusta. Sitten veti hän povestaan esiin paperimytyn ja pani sen Johannan syliin. Seurasi sydämmellinen kädenpudistus ja herttaisia naurahduksia. Monen kursastelemisen perästä aukasi Johanna paperikäärön. Sieltä tuli esiin kaksi punanukkaista silkkihuivia.
"Voi kun on kauniita!" kehui Johanna.
"Ei ole!" väitti Joonas.
"Ovat ne, liian kauniita minulle".
"Vielä kauniimpia ostan kun kaupunkiin menemme".
"Et saa ostaa!"
Tuohon suuntaan nyt väittely kävi, ja keskustelu iloisempaa laatua kesti vielä hetkisen aikaa. Äskeisen pienen kinastuksen perästä tuntui sovinto ja rauha niin herttaiselta. Utukuvat, joita toivova mielikuvitus tulevaisuudesta loi, näyttivät niin selviltä ja varmoilta. Uni, joka vihdoin suloiseen vaippaansa heidät kääri, jatkoi valveilla syntyneiden mielikuvien hupaisaa leikkiä.
X.
Hyvin välinpitämättömästi suostui Teerelän ukko tyttärensä naimispuuhiin. Lausui kyllä alussa epäilyksiään vävyjen itsepintaisuudesta, mutta arveli kuitenkin, että taittaanpa sitä nyt sentään mennä.
Eräänä lauantaina koperoitsi Teerelän väki perunamaalla korjaten jotenkin runsasta satoa. Heikki oikoi usein kontistuneita raajojaan ja väänsi piippuunsa kessunruotoja, sen ohessa noituen kalseata syysilmaa. Toisinaan isäntä terävillä sanoilla muistutti Heikkiä eräästä pahanilkisestä taudista, jota sanotaan laiskuudeksi. Muistutuksiin vastaeli Heikki tavalla, jota ei kaikin puolin saata kutsua vanhuksen kunnioittamiseksi. Mutta ukon muistutuksista oli kuitenkin aina seurauksena, että Heikki rupesi kiukkumielessä uudestaan penkoamaan perunatarhaa, toimessaan peittäen toiset puolet juurimukuloista takaisin maanmultiin.
"H——kö se Johanna tuhrii, kun ei jo tänne tule?" alkoi Heikki kiljua, kun ei sisarta jo alkanut kuulua.
"Kuka hänen tietää", murisi isä, jatkaen itsekseen: "vai ei tuo tiedä vielä mitkä puuhat Johannalla ovat".
Piika-Maija, joka oli jo saanut kuulla Johannan aikeista, nauraa siristeli salamielistä nauruaan.
"Mitä Maija nauraa?" tiuskui Heikki.
"Nauran vaan lämpimikseni".
Näin väitellen vietettiin aikaa Teerelän perunamaalla; yhä sai Heikki kierteleviä vastauksia ihmetellessään Johannan viipymistä. Poika oli niin kiukuissaan, että päätti lähteä kotiin sisartansa perunamaalle hakemaan. Silloin huomasi hän hevosen tulla kiidättävän aika vauhtia kylästä, perässä närpöläiset vieterit, joissa nainen ja mies istuivat.
"No ketä?" murahti Heikki itsekseen ja tarkkasi näköään, sillä perunamaa ei ollut aivan maantien vieressä.
"Ka perhana!" pääsi Heikiltä ja suu meni leveään nauruun, kun tunsi parin.
Maija oli noussut seisomaan ja heilutti nauraen perunakuokkaansa ilmassa. Ystävyydenosoitus otettiin ilomielin huomioon, tieltä vastattiin lakkia ja nenäliinaa heiluttaen. Katsahti isäntäkin sinne ja näytti itsekseen myhähtelevän, mutta alkoi taas jatkaa perunankaivua suomatta itselleen välilepoa.
"Ka perhanoita, kun menevät lukemaan! — Mutta pyssyni mun pitää hakea tänne, että saan niille ampua paukauttaa, niin jotta pompahtaa".
"Sitä nyt vielä", pani isäntä muristen vastaan.
"Tietysti. Enpä tahtoisi nyt olla ampumatta, vaikka saisin puolituoppia viinaa".
"Niin toki, isäntä!" säesti Maija, "tottapa Heikki nyt saa ampua sisarensa kunniaksi?"
Jotain epäselvää murinaa kuului vielä isännän tarhalta, mutta Heikki oli jo silloin kotiinpäin menossa.
Pari, joka närpöläisissä ajellen oli näin suurta huomiota herättänyt Teerelän perunankaivajissa, oli Johanna ja Joonas, jotka menivät pappilaan avioliittokuulutusta ottamaan.
Avioliittopuuhat menivät nyt tavallista rataansa. Häävalmistusten ja puuhain tähden syntyi kiire.
Juorut näiden puuhien johdosta saivat monellaisia uusia alotteita. Saaraleena kulki nytkin tuulen mukaan. Harvoin ryhtyi hän näihin aikoihin kenenkään kanssa pakinoimaan Johannasta ja Joonaasta. Kärsivällisyydellä hän odotteli kuinkapäin asiat alkaisivat kääntyä, nähdäkseen, minkä puolueen ystävyys hänelle voisi tuottaa useimman "piimänokan". Nevaluhdan emäntä tahtoi oikein luonnossa näyttää olevansa Johannan parhain ystävä, sillä kaikkialla, missä vaan siihen oli tilaisuutta, kiitti hän tuota avioliittoa sopivimmaksi, mitä voi olla. Niin tavoin toivoi hän voivansa purjehtia taas siivoihmisten kirjoihin, huolimatta siitä että monet myrkylliset juorut tämän saman avioliiton suhteen oli langetettu hänen tililleen. Niitä nyt jauhoivat monet juoruparit pitäjäällä, tietämättä enää niiden alkuperää, mutta uskoen ja epäillen asianhaarain mukaan.
Päivä päivältä läheni häidenaika ja kiire niiden valmistuksessa lisääntyi. Vaan eipä tässä valmistuksessa juuri suuresti muut puuhailletkaan kuin Johanna, ja Joonas puolestaan yhdessä ja toisessa asiassa häntä siinä autteli.
Pari päivää ennen häiden alkua, tuli kuitenkin Niemelän Mari ja useita apu-akkoja Teerelään, lattiainpesuja ynnä kaikellaisia muita valmistustöitä varten.
Häät oli päätetty aloittaa Pyhäinmiestenpäivän jälkeen maanantaina ja sitte jatkaa kolmena tahi neljänä päivänä, sen mukaan kuin syömä- ja juomavarat kannattaisivat.
Viikkoa ennen häiden alkua täytyi sulhasmiehen ja morsiamen isän lähteä retkeilemään pitkin pitäjää häihinkutsumisen toimessa. Tätä kesti kahtena, kolmena päivänä. Joka talossa mihin kutsujat vaan pistäysivät, kohdeltiin heitä "miehen tavoin", tarjottiin pulleita viina-ryyppyjä, leikillisesti vakuuttaen, että "pian tullaan takaisin saamaan". Tästä oli seurauksena, että ukko oli iltasin aika pönttyrissä ja riitaisella tuulella. Joonas sitä vastoin pysyi selvänä, joten selviydyttiin vähin rettelöin.
Toisinaan oli ukko kuitenkin leikilliselläkin hatulla. Eräänä ehtoona kun hän palasi kutsujaisista, tarttui hän ristissäkäsin istuvan Maijan käsiin, ja sanoi nauraa höröttäen:
"So Maija, suru pois! Viikko vielä ja sitte hypellään ja ryypätään".
Maija oli kiipeleissä tanssittavan ukon käsissä.
XI.
Hääpäivä tuli. Anivarhaisesta aamusta alkoi liike Teerelän pihassa olla tavattoman vilkas. Eukkoja kaikenkokoisia ja näköisiä toimiskeli siellä suurella touhulla häittenvalmistus-askareissa. Tuolla liiterissä oli kolme muijaa lukuisan lapsilauman kanssa kuorimassa perunoita.
Tuparakennuksen sisällä oli kaikki niin pelottavan juhlallista ja siistiä. Pitkä pöytä oli peitetty puna- ja viheriä-ruutuisella tapetilla, jonka päällä olivat kunniasijan saaneet leveäreunainen, hopeainen viinamalja, sekä tinainen juomatuoppi, pajunvarvuista palmikoitu kori, missä pieniä juuston ja leivän palasia oli haukattavaksi "viinan päälle". "Kenkkäreitä" useampia istuskeli penkeillä vakavan näköisinä hopeahelaisia piippujaan imeskellen. Lieden ympärillä hyörittiin monellaisissa keittämisen puuhissa; porisipa siinä kahvipannukin, jota hoiteli Niemelän emäntä, tuon tuostakin mustan sekavaa lientä hämmentäen päretikulla, jonka sija väliaikoina oli hampaitten välissä. Eräs toinen hämmenteli hirmuisen suuressa padassa hernerokkaa. Muuan pari askarteli suuren pärekorin luona, missä puuvateja, lautasia, kuppeja ja lusikoita oli valtainen joukko. Kaikki tupaväki oli mitä parhaimmalla tuulella ja heidän kasvonsa loistivat kiiltävän punakkoina. Mutta tuon tuostakin kuului tuparakennuksen toisesta päästä viulunkielen vingahduksia ja klarinetin kimakoita vihellyksiä. Sielläpä tavattiin nuo jo ennestään tutut soittomiehet Remppulan kisalta soittokoneitaan yhteensoinnuttamassa. Keskellä lattiata oli tuoleista rakennettu ja roideilla puettu vihkituoli, seinät peileillä puetut, katossa himmelit pyörimässä, kaikkialla odottava juhlallinen tunnelma.
Teerelän Heikki ja pari muuta likeistä sukulaispoikaa istuivat soittoniekkain vieressä ja unohtivat toisinaan piipun imemisenkin; niin uskollisesti ja hiljaisina he katselivat soittomiesten taiteellisen tehtävän näkyviä toimituksia. Rupesi vihdoin sävel soimaan yhteen. Poikain kasvot kirkastuivat, suu vetäysi mieltymystä osottavaan hymyyn, jalka polki tahtia ja innostuksissaan yhdistyi jo pari heistä vihellyksellään säestämään soittoa.
Näkyivätpä sävelet jo tungenneen ulommaksikin, sillä ovi avautui ja hypähdellen tulivat kenkkärit sisään viinamaljoineen, joista nyt jokainen "kaulaansa kasteli". Kenkkärien perässä tuli isäntä iloisesti jalkaa tanssin-mukaisesti pökkien. Vielä tuota hupaa täydentämään juoksi kaksi rivakkaa eukkoa. He sivuivat isännän lattialle ja luikaten siinä tömistettiin jykevästi ja reilusti piiritanssia.
Mutta kaikki nuo iloiset ilonennustukset saivat pikaisen lopun, kun Joonas ilmestyi ovelle. Hän ilmoitti Heikille, että olisi aika lähteä pappia noutamaan. Heikki lähti ulos ja toiset menivät katsomaan kun hän hevosta valjasti. Soittomiehet vietiin tupaan kahvia juomaan, niin jäi suutupa vähäksi ajaksi tyhjäksi.
Puolipäivän aikaan rupesi häävieraita joukottain saapumaan. Likiseutulaiset tulivat jalkaisin, juusto- ja leipä-nyyttyineen sekä maito-kannuineen; pitkämatkaisempia kyydittiin hevosilla, ja kyytimiehet saivat oivakestityksen pihalla, kenkkärien maljoista.
Ujostelevat vieraat saatiin vaivoin tupaan, missä yksi kenkkäreistä toi vastaan viinamaljan, josta vuoronsa tiestä saivat maistaa suuret ja pienet, sekä haukata juuston- tai leivänpalasen, joita viinakenkkäri tarjoeli ryypyn päälle. Tämän jälestä kulki toinen tinaisen kaljatuopin kanssa, tarjoten mehukasta mallasjuomaa. Vastaanoton jälkeen saivat vieraat mennä istumaan tuvan penkeille, tahi mihin itse halutti, odottelemaan varsinaista häiden alkamisen aikaa.
Eräällä muijalla oli kova kiire ottaessaan vastaan vieraiden tuomisia, leipiä, juustoja ja maitoja. Samalle henkilölle oli vielä uskottu tarkkuutta vaativa juustojen paistamisen toimikin joka kävi seuraavaan tapaan. Noin parin kyynärän pituisiin lautoihin oli kaiverrettu neljä talrikinmuotoista syvennystä. Näiden syvennyksien kohdalle laskettiin juustot, ja nyt nostettiin paistinlautaset uuniin. Siellä kun aikansa kirisivät ja karisivat, otettiin ne pois, ja kovatkin juustot olivat muuttuneet pehmeiksi, punaisen täplikkäiksi. Niin olivat ne valmiita paloteltaviksi ja tarjottaviksi jälkiruokana pöydässä.
Pappikin saapui jo, saatettiin kamariin kahvitettavaksi. Kun hän oli ehtinyt saada kahvinsa jähdytetyksi ja juoduksi, astui tupaan täydellisessä papillisessa asussaan ja ilmoitti, että vihkiminen olisi nyt alotettava. Siitä akat aika vilinällä pihalle juoksemaan ja käskemään tellanpitäjiä kokoutumaan. Tytöt portailla ja lutin ullakon alla heti parantelemaan hiuslaitteitaan, päähuiviensa solmuja ja suorimaan näiden takanurkkia, pojat pihassa ja tallissa käsin tomuttamaan housunlahkeitaan, nykimään takkinsa rintapieluksia ja pyyhkimään saappaitaan heinätukoilla. Sitte siistittyinä kaikin sisään.
Kun enin osa vieraista oli jo kokoutunut suutupaan ja seisoivat ryhmittäin ympäri huonetta — ainoastaan vihkituolin ympärillä oli pieni aukko — silloin tuli sisään morsiuspari ja kirkkoherra.
Kaikkein silmät kääntyivät tulijoita kohden. Huoneessa vallitsi jotenkin syvä hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan kuiskausten suhina.
Morsian oli puettuna mustaan leninkiin, joka oli kirjaeltu ja reunusteltu kultanauhoilla. Päässä oli noin jalan korkuinen ruunu, joka ylt'yleensä kimalteli kullan, hopean- ja peilin palasien heijastavasta loisteesta; suuri paljous monivärisiä kiehkuraisia kiiltopaperiliuskoja koristi ruunua yltyleensä. Morsiamen hiukset olivat letitetyt niskaan ja palmikko kätketty ruunun sisään. Leninginliivit olivat rinnasta auki ja kaula verhottu helmillä.
Johanna oli pulskea morsian. Vaikka tuo ikivanha morsiuspuku ei ollut kaunis, vaikutti sen loisteliaisuus ja koristelu kuitenkin ilmeisen "hallitsevasti". Se kohotti morsiamen päivän kuningattareksi, jota hääväki kapinoitsematta kumarsi ja palveli.
Joonas oli puettu mustiin verkahousuihin ja liiveihin. Paikkakunnan tavan mukaan ei ollut takkia päällä, jonkatähden laajat, lumivalkeat paidanhihat lainehtivat juhlallisessa vapaudessaan. Kaulassa oli sulhasella koruompeluilla tikattu rintamus. Tasaiseksi leikattu tukka oli sileäksi kammattu. Sulhasen kookas muhkea vartalo esiytyi täydellisesti tuossa takittomassa puvussa. Häävieraat katselivat nuortaparia ihastuksella ja nauttien.
Vihkiminen suoritettiin loppuun tavallisessa järjestyksessä. Sen päätyttyä katosi nuori pariskunta papin kanssa kamariin, mihin myöskin ruunurouva jo hyvin etukädessä saapui ja järjesteli yhtä ja toista epäkuntoon joutunutta kohtaa morsiamen pukimissa.
Vihkituoli vietiin pois häähuoneen lattialta ja ruvettiin ruokapöytiä sisään kantamaan ja kattamaan. Pöydät peitettiin puhtailla nukkalakanoilla, kilvan juoksivat tupa-akat ja kenkkärit kantamassa ruokia pöytiin. Leipäkorit, voilautaset, lusikat, syömälautaset ja juotavatuopit pian järjestykseen asetettiin. Tuvassa oli pitkät penkit täynnä riviin asetettuja kukkurapäisiä perunavateja; perunain seassa lipeäkala uhkeili juhlan etevimpänä herkkuna. Toiset vadit, jotka sisältivät sakeata hernerokkaa, missä uiskenteli pulskeita sianlihan kimpaleita, sekä muhkuraisia jauhohiertimiä eli "limpejä", jäivät penkeille höyryämään ja kuortumaan silläaikaa kun peruna- ja kalavadit siirtyivät suutuvan pöytiin. Papille ja ruunurouvalle katettiin kamariin erityinen pöytä, samoin soittomiehille tuvassa, joten syömävieraat tulivat jaetuksi kolmeen luokkaan. Suuri eroitus ei eri pöytäin ruoilla sentään ollut, se vaan, että "herrainpöydässä" oli posliinilautaset ja vanhat, jotenkin jo ajan mustuttamat veitset ja kahvelit, sekä muiden tavallisempain herkkujen lisäksi kiehutettua maitoa, jonka sekaan oli vehnäskorppuja paloteltu.
Kiireisen juoksun perästä oli vihdoin saatu kuntoon ruokapöydät suutuvassa. Samassapa alkoi kuulua eteisestä "Porilaisten marssi". Se oli kutsumus ruokapöytiin. Odotuksen aiheuttama uneliaisuus katosi häävieraista, vilkas liike ja puhelu syntyi taas kun ruokapöytiin alettiin sijoittua.
Ensimäisinä menivät sulhanen ja morsian käsikkäin suutuvan pisimmän pöydän päähän kunniasijalle. Sinne seurasi heitä Teerelän isäntä polviansa notkutellen ja hänen jälkeensä Niemelän haltijat; emäntä, pieni valkea mytty kädessä ja hänen jälessään isäntä, vakainen, harvapuheinen ukko; sitten Johannan täti miehensä kanssa j.n.e.
Mutta nytpä vasta kenkkäreille ja tupa-akoille alkoi toimialansa vaikein tehtävä, sillä arvokkaimmista vieraista monet vieraat tahtoivat ujosti pakkautua pöytäin alimpiin paikkoihin. Mutta auta armias, jos kenkkärit ja tupa-akat jättivät heidät huomaamatta tuohon "alhaiseen" tilaan, vaikka he niin mieluisan-näköisinä siinä pullottivat! He eivät antaneet sellaista koskaan anteeksi.
Näkemisen arvoista oli katsella, miten kenkkärit käsikynkästä vetäen ja kainaloista kantaen hoitelivat vastahakoisesti potkivia emäntiä ja syytinkimuoreja pöytäin ylipäihin, ja miten ne naurahdellen ja mielihyvissään istuivat uusille paikoilleen. Muutamia saatiin kauan etsiä, ennenkuin niitä löydettiin kartanolta, yksi pari yhdestä toinen toisesta piilopaikasta.
Kun kaikki vieraat oli vihdoin saatu kunnialla sijoitetuiksi, kannettiin pöytiin viinapokaalit, joista kukin sai ottaa ruokaryypyt, ilman määrää ja mittaa. Varsinainen syöminki alkoi. Teräväsokaisten kapakalain kanssa ei ollut hyvä toimeen tulla, kun ei ollut muuta syömäasetta kuin lusikka. Tämän tieten olivatkin useat varustaneet kotoansa taskuunsa saranaveitsen tahi puukon. Oivallisesti sentään toimeen tultiin sormien ja hampaitten avulla.
Ehtimiseen saivat ruoankantajat lisätä vateihin perunoita ja kaloja, sillä vieraat tyhjensivät niitä todellisella ruokahalulla.
Kaikki olivat tavattoman hiljaa ja siivosti, sillä pitojen kankea alkutunnelma ei ollut vielä ehtinyt poistua.
Kun kukin oli saanut tarpeeksensa kalaa ja perunoita, annettiin "kalaryypyt". Ei se ryyppy kuitenkaan ollut mitään kalaa, vaan viinaa, vaikka sitä kalaryypyksi sentähden sanottiin, kun se otettiin kalain painimeksi.
Kalain jälkeen tuotiin hernerokka ja vihdoin jälkiruokana lämpimät juustonviipaleet.
Kun syöminki loppui, korotti Niemelän isäntä vakaisen juhlallisena äänensä ja sanoi:
"Taidamme olla kaikin ravitut, niin kiitetään Jumalaa ruoan edestä", ja heti sen jälkeen alotti virren: "Herraa hyvää kiittäkäät", johon Teerelän isäntäkin, ollen vanha veisuumies, mukana laulaen yhtyi. Hääväki kuulteli hiljaisella hartaudella, siellä täällä muutamain yhtyessä virrenlauluun.
Veisuun tauottua toi ylikenkkäri "morsiusvadin" pöytiin kiertämään. Nytpä muorit ja tytöt myttyjään hajoittelemaan ja ilmestyi tarjoimelle anteliaiden käsien panemana tavaraa kaikesta laadusta; siihen ilmestyi rautaisia ruoka- ja kahvilusikoita, puulusikoita, rahaa, huiveja, lasituoppeja, sokeriastioita, maittila-astioita, kahvikuppipareja y.m. Niemelän isäntä pani pienen paperilipun, jossa lupasi lehmän; emäntä pisti siihen uuden virsikirjan; Teerelän ukko lupasi kaksivuotiaan varsan; Johannan täti pani raamatun j.n.e.
Kun tämä toimi oli loppunut, alkoi taas kuulua soittoa ja marssin mukaan saatiin kulkea pois ruokapöydistä. Kiireisellä hopulla kannettiin ruoan tähteet pois; pöydät läjättiin pihalle ja suutuvassa alkoi toinen elämä.
Soittoniekat asettuivat mukavasti tuon pikkupöydän taakse, joka taas oli sisään jätetty, ja sille asetettu juotavatuoppi ja tupakkalaatikko.
Alussa ei tahtonut tanssi oikein sujua, sillä ujous pidätti neitoja kainosti turvautumaan toistensa taakse sekä poikia askartelemassa piippujensa kanssa, ikäänkuin tämän varjolla peittäen omaa saamattomuuttansa. Nuori pariskunta oli vähän aikaa pyörähdellyt lattialla polskaa, kunnes into vihdoinkin voitti ujouden, ja pari toisensa jälkeen lyöttäysi mukaan. Hymyillen katseli kirkkoherrakin hetkisen porstuan ovelta alkavaa riemua.
Morsiusparin tanssittaminen alkoi. Ensimäisenä tulivat Niemelän isäntä ja emäntä, sen jälkeen Teerelän isäntä erään mäkitupalaisen lesken kanssa. Kaikuvasti kajahteli suutuvan lattia ukon nappisaappaiden paukkeesta, jota hän vielä huudahduksillaan säesti. Loppuun päästessään pisti ukko ylpeillen setelirahan vävynsä kouraan. Sen jälkeen seurasi Johannan täti, lihava akka, laihanlännän, poskipartaisen miehensä kanssa. Kepeästi tanssiaksensa kiikutteli täti varpaillaan, mutta kuitenkin valahti kantapää joka askeleella lattiaan. Mies tanssi Johannan kanssa, nojaten ruumistansa taaksepäin. Niin he kulkeentuivat pyöriessään likelle ovea. Erotessaan pudotti täti suustaan kouraansa kaksi kiiltävää markanrahaa, joista toisen pisti Johannan ja toisen Joonaan pivoon. Ukkonsa veti housunsa taskusta lihavan nahkamassin, josta otti kaksi hopearuplaa jotka lahjoitti nuorelle pariskunnalle. Heidän jälkeensä seurasi muita ukkoja ja akkoja, jotka tanssittamisesta suoriutuivat uusilla, kiiltävillä viidenkolmattapennin kappaleilla. Kun pariskunnat olivat kaikki saaneet "nuorenparin" tanssitetuksi, tuli "tellanpitäjäin" vuoro, joita kerrallaan poika ja tyttö tuotiin esiin, tavottaen aina sen mukaan, kuinka likeisissä kosinta-suhteissa he tiedettiin toisiinsa olevan. Esiinvetäjänammattia tässä toimitti Niemelän Mari, joka kuiskasi jokaisen tellanpitäjän korvaan, koska ja kenenkä parina kunkin tuli mennä hyppelemään morsiusparin kanssa.
Tellanpitäjäin jälkeen saivat muut nuoret mennä kenen kanssa itse halusivat morsiushyppyyn. Niin tanssitettiin koko hääväki, kunnes illan saapuessa oli saatu kaikki loppuun.
Elämänilo oli tällä aikaa jo ehtinyt kohota. Nuoret ja vanhat oli se temmannut mukaansa. Ei kenenkään haluttanut enään penkillä istua eikä nurkkiin nojata, vaan enemmän kun siivosti lattialle mahtuikaan, pakkautui siihen väkeä pyörimään yhtenä riemuitsevana ihmiskeränä.
Viina oli jo ehtinyt omalla tavallaan vaikuttaa kielen kantimiin, puhe oli käynyt kovaäänisemmäksi ja samalla avonaisemmaksi.
Ilta-ateria syötiin noin klo 10-aikaan. Pääasiana ei nyt näyttänyt olevan ainoastaan syöminen, niin kuin puolipäivässä, vaan rattoisalla melulla oli valtaava sijansa.
"Niin täällä ollaan kuin huutokaupas", arveli muuan vakainen ukko.
"Nyt ollaan häis' eikä maahanpaniaisis'!" vastasi vieressä oleva poika ja viskasi perunan toiselle pöydälle.
Perunoita ja kaikellaisia ruoantähteen-sirpaleita lenteli pöydältä toiselle, ja vakaisten vanhusten moitteet olivat ikäänkuin ylistyslauluja ja kehoituksia jatkamaan yhä samaa huvitusta. Tipahtipa toisinaan voilautanenkin puurovatiin, ja leivänkappale kaljatuoppiin; kaikki vaan lisäsivät ilon ja riemun yltäkylläisyyttä. Kenkkärit eivät tuota leppyisesti katselleet. Mutta kun eivät tahtoneet ensimäisinä tappelua alottaa, sai kaikki mennä yleisen hääilon laskuun.
Niemelän isäntä oli alkuhumalassa hänkin ja tahtoi taas veisata ruokavirttä, mutta enemmistön mielipide oli sitä vastaan, ja se puoli voitti. Kiireesti toimitettiin ruokapöydät ulos ja "morsiusringit" alkoivat.
Pojat asettuivat ympäri huonetta oleville penkeille istumaan ja tytöt kokoutuivat porstuaan, "paria" itselleen etsiskelemään. Soittoniekat panivat voimainsa takaa jotain taitonsa loistomarssia.
Nuoripari kynttilät käsissä, astui eteisen ovesta häätupaan ja alottivat tyttöjenringin ensikierroksen. Kumpasellakin puolella ovea seisoi kenkkäri viinamaljat kädessään, joista tarjosivat kaikille morsiusrinkiin tulijoille ryypyt. Parittain tulivat tytöt sisään, asettuivat astumaan sulhaisen ja morsiamen jälessä. Kaikki olivat tähän tilaisuuteen valinneet vaaleavärisen vaatteuksen. Useammalla oli lumivalkea, pellavaliinainen puku, kaulassa monenvärisiä lasihelmiä, pää huivitonna. Oli joukossa niitäkin, jotka saattoivat jo komeilla karttuunahameilla ja esiliinoilla ja valkeilla särttinkipuseroilla, mutta niitä oli vain harvoja.
Korkealle iloisesti hypähdellen ja huikahdellen kulkivat tytöt juhlakuluntapaisessa piirissä, siksi kunnes viimeinenkin pari oli siihen ehtinyt. Pojilla ei nyt ollut muuta tointa, kun nauraa ja tehdä ilvettä tyttöjen kujeista.
Kulku seisautettiin ja kaikki tytöt asettuivat piiriin paikalleen seisomaan. Nuoripari tanssi yhden polskan piirin keskellä, jonka jälkeen Joonas erosi pois.
Johannalle alkoi nyt hääpäivän hiottavin työ; hän rupesi tanssittamaan piirissä olevia tyttöjä, ensinnä yhtä kerrallaan, sitten kahta ja vihdoin neljää yht'aikaa, niin kauan kunnes jokainen oli tullut kolmeen kertaan hyppelöitetyksi. Kunkin polskan jälkeen meni hyppelijä viemään 25 penniänsä tarjoimelle, jota eräs nainen piirin keskellä piteli. Samalla tarjoimella oli useita ryyppylaseja, joita toinen nainen tyhjäytymisen jälkeen isosta kahvipannusta täytteli punaisella kahvi-punssilla. Jokainen sai, 25 penniänsä tarjoimelle heitettyään, ottaa punssilasinsa. Niitä tyhjentäessä tytöt hypähtelivät, hihkuivat, lauloivat. Mitä useampia ryyppyjä ryypättiin, sitä selvemmin väkevän punssin vaikutukset alkoivat näkyä niissä tytöissä jotka "ryyppäsivät".
Kolmeen kertaan kiersivät kenkkärien maljatkin piirissä ja silmin-nähtävästi lisäsivät "voimaa pohjan tyttöin päihin". Pojat penkeillä nauroivat ja pyytelivät tytöiltä punssiryyppyjä; usea kainommista kantoikin melkein koskematta osansa pojille, välttäen sillä tavoin näissä tilaisuuksissa niin tavallisen naisten juopumisen.
Kun morsian oli ehtinyt kaikki piirissä olevat tytöt kolmeen kertaan tanssittamaan, otettiin ruunun sisästä eräs pienempi, monihaaruinen ruunun muotoinen kappale, n.s. "kunnian-kruunu". Tämä kunnian-kruunu kädessä hyppeli Johanna nyt silmät ummessa piirin sisällä ja kosketti sillä väliin yhden ja väliin toisen tytön otsaa. Tämä pidettiin jonkunlaisena oraakelimerkkinä, sillä se, jota morsian tässä tilaisuudessa sattui koskettamaan, tuli varmaan pikapuoliin morsiameksi.
Kun Johanna oli lakannut yksin-tanssista, alettiin yhteistanssi, joka sai sangen remuavan luonteen. Useat tytöt silloin jo pakenivat. Ruvettiin siinä puuhailemaan morsiamen nostamistakin, mutta siitä ei tullut mitään, sillä Johanna livahti pakoon.
Nyt oli morsius-ringin virallinen puoli loppunut, ja pojat, luottaen oikeuteensa, alkoivat ajaa tyttöjä ulos rähisemään, että hekin saisivat rinkinsä alottaa. Ajo onnistuikin täydellisesti, ja pian loiskui rapa korkealle pihassa, missä hurjimmat tytöt saivat pitkittää vallatonta menoansa.
Poikainrinki suoritettiin pää-asiassa samalla tavalla kuin tyttöjenkin. Punssi vain oli väkevämpää ja elämä karkeampaa. Ylpeäluontoisimmat paiskoivat rikki ryyppylaseja pieniksi ja maksoivat kolmin, neljin kerroin. Saivat Joonaan nostetuksi, ja kaikuvasti hurraten kiikuttelivat häntä hyvän aikaa katonrajassa. Sieltä Joonas huusi viinaa, pojat huusivat viinaa ja viisi kenkkäriä riensi maljoineen paikalle. Ilonhurjuudessa viskasi Joonas maljallisen viinaa ympärillään rähisevään poikajoukkoon.
Tähän loppui häiden ensimäinen päivä, sillä aamu läheni lähenemistään. Tosin oli osa ijäkkäämmistä vieraista jo aikaisemmin kotiin tahi kortteeriin levolle lähtenyt, mutta rähisi ukkojakin vielä tuolla tuvanpuolessa viinamaljain ääressä mässäten. Toisia nukkui penkeillä, sängyissä ja yleensä kaikkialla missä vaan väsymys oli sattunut saavuttamaan.
Kun soitonäänet suutuvassa vaikenivat ja soittoniekat tomuisina läksivät leposijojaan etsiskelemään, silloin viimeisetkin ilonpitäjät katosivat. Häätalo olisi nyt ruvennut näyttämään jotenkin autiolta muuten, mutta tuvassa viipyivät nuot sitkeät ukot, joille viinamaljan ääressä aamu valkeni. Sitten vasta, kun vaimoväki uudelleen kokoutui päivänpuuhia alottelemaan, siirtyivät he vähitellen uupumuksen voittamina levolle.
Tanssiminen seuraavana päivänä oli jo täydessä vauhdissa, kun talon isäntä heräsi tuvan sängyssä.
"Joko äijäin rinki on alettu?" kysyi kun silmänsä auki sai.
"Ei vielä", vastattiin.
Se rauhoitti ukkoa, mutta hän kuitenkin meni tanssitupaan hiukset pystössä kuin kataja-pensaan oksat. Joonas ja Johanna tanssittivat taasen häävieraita. Morsian oli nyt puettuna valkeaan leninkiin, joka samoin kuin mustakin oli reunustettu kullan ja hopean värisillä nauhoilla; päälaella oli tekokukkasista valmistettu seppele, ja niskasta alas riippui kaksi leveätä silkkinauhaa. Ihastuksella silmäiltiin Johannaa tuossa puvussa joka oli paljon viehättävämpi kuin eilinen. Joonas tanssi kotikutoisessa harmaassa puvussa.
Itselleen tietä raivaten tanssivien välitse, pääsi Teerelän ukko vihdoinkin Joonaan luo, joka paraillaan vimmatusti tanhusi erään pojan kanssa.
"Stop sanon minä! nyt aletaan äijäin rinki!" sanoi ukko ja pysäytti tanssijat.
"Joko on kiirettä? — Mutta mennään ensinnä yksi polska", vastasi
Joonas hilpeästi ja tahtoi ruveta appeansa pyörittämään.
"Mennään vaan", myönsi vaari tolkussaan. "Johanna, tule sinä joukkoon! Pelaa pelimanni sitä mun polskaani — hei! kyllä saapas vielä paukkuu — hei!" Ja niin ukon saapas paukkuikin, kun hän kerskui.
Voimainsa takaa soittivat soittomiehet erästä vanhaa polskaa.
"Laula pelimanni! hei! hih!" käski ukko ja ryskytti yhä kovemmin.
Viulun soittaja totteli.
"Pimpali pim pim pim pim
Pimpali pim pim pim pim
Pimpili pia puli pampi pampi
Pim pam pom — —"
"Kas niin! — Hih!" huudahteli ukko mielihyvissään. Ympärillä olevat naurahtelivat ja Johannakin näytti isäänsä tyytyväiseltä ja liehui mukana polskassa. Kyllästyttyään hyppyyn alkoi ukko etsiä rahakukkaroansa, mutta sitä ei löytynyt.
"Mihinkä hiiteen olen pannut kukkaroni? — No maksetaan toiste, — tule Joonas, mennään ottamaan ryyppy, minä en ole saanut tänäpäivänä vielä ollenkaan".
Käsikaulassa lähtivät vävy ja appiukko tupaan.
Kun päivällinen oli noin kello 2 aikaan saatu syödyksi, alettiin heti "akkain rinki" ja senjälkeen "äijäin rinki", jotka kumpanenkin kävivät samaan tapaan kuin eiliset tyttöin ja poikain ringitkin, sillä eroituksella vain, että elämä niissä oli vieläkin rotevampaa.
Akkain-ringissä muijat näyttivät kilpailevan yksi toistansa komeammilla siihen aikaan kuosissa olevilla helmillä kirjavoiduilla myssyillä. Morsiamen nostivat he, korvia särkevästi "hurraten", "nuoreksi vaimoksi". Sitten lähtivät kaikin pitkässä jonossa, toisiensa käsistä pitäen, naapuritaloihin remuamaan; "huh! hih! hei!" kuului kaikkien suusta jonkunlaisena tahdin sävellyksenä, jonka mukaan kukin poukahteli ja taasen massautteli töppösensä rapakkoon. Riemusta remahteli koko Suhjalan kylä nyt, sillä akkaväki oli taas kerran purkanut selästään elämän murheet ja antoi ilonsa purkautua vuolaana virtana, jolle rommipunssi antoi vauhtia ja korkeutta. Kyläkierroltaan palasi riemuitseva lauma väsähtäneenä.
"Äijät" alottivat pelottavan tanssinsa. Letkutellen ja hypähdellen kiertelivät miehet lattiata ja Teerelän isäntä kukkona joukossa. Häntä silmäili ilvehtien poikaparvesta pikkusuutari, ja kuiskaili aina jotain salaperäisesti toveriensa korviin. Ukko ehti taas piirikierrossa suutarin kohdalle. Suutansa vääristellen pisti tämä jalkansa ukon eteen. Tämä kompastui ja olisi varmaan kaatunut, ellei hänen edessään kulkeva mies olisi ollut tukena. Mutta leikki ei tähän loppunut, vaikka suutari peloissaan jo vetäytyi tovereittensa takapuolelle.
Teerelän isäntä kirosi kun oli taas saavuttanut jonkummoisen tasa-painon.
"Kuka se oli, joka pisti kinttunsa eteeni, että olin vähällä kaatua?
Kuka se oli teistä, te naurisnaamat?!"
Pojat alkoivat peräytyä toisaalle, mutta eräs juovuksissa oleva nallikka meni lauhduttelemaan suuttunutta ukkoa, otti kiinni takinrinnuksiin ja lörpötteli:
"No noh äijä! Älkäähän turhasta suuttuko, so soh!" Mutta hurjistunut ukko tarttui lauhdutteliansa tukkaan ja alkoi pöllyttää. Poikaparalle rupesi tulemaan hätä, sillä vanhat, luisevat kourat tempoivat lujasti.
"En minä — — en minä — suutarin-Jussi se oli, — ai! — päästäkää irti!"
"Suutarin Jussiko?" kiljui vaari, hellittäen vähän helpommalle, silmillään etsien oikeata syyllistä. Vihdoin äkkäsi suutarin kyyristelevän toisten takana. Sinne nyt hirmuisena ryntäsi. Mutta Jussilla oli paljon puolenpitäjiä ja raivostunut kostaja oli pian sekautunut kurikoitsevan poikajoukon keskelle. Nyt täytyi ukkojenkin jo seisahtua "juhla-kulustaan" tappelua häiritsemään, sillä se näytti kasvavan huomiota ansaitsevaksi. Mutta sepä ei ollutkaan niin helpolla lopetettavissa. Teerelän Heikki oli jo "lapsen rakkauden" koko voimalla sekautunut temmellykseen isänsä puolesta. Rauhantekijät koettivat parastaan, mutta vaikealta näytti; saivat he kuitenkin kahdelta velikullalta riistetyksi puukot, jotka väännettiin poikki seinänraossa.
Naiset huusivat ja vaikeroitsivat. Johanna pyyteli itkien Joonasta, ettei tämä menisi tappeluun sekautumaan, mutta alkoi näyttää välttämättömältä hänen osanottonsa, niin vaaralliseksi asema kävi. Hän meni joukkoon, otti ukkoa kainaloista, toi pois mylläkän keskeltä ja vei kamariin. Mutta siellä hurjistunut ja juopunut mies tempasi puukon pöydältä ja iski Joonasta huomaamatta käsivarteen. Joonas painoi ukon vuoteesen joka kiroillen siellä marisi. Johanna tuli sisään, näki Joonaan paidanhihan verissä ja alkoi siunata. Mutta Joonas kielsi olemaan hiljaa ja käski kutsumaan sisään Leimulan Jaakon. Johanna teki sen.
"Kuule Jaakko, tule ja pitele tätä kiinni vähän aikaa", pyysi Joonas.
Jaakko astui lähemmäksi ja harvakseen kyseli:
"No eikö se siellä nyt pysy? Vai mitä lempoa, onko se jo sinua haavoittanutkin?"
"Ei ole suuri, älä puhu mitään siitä. Tule nyt vaan tänne".
"Tämäpä nyt on laitaa", arveli Jaakko ja ryhtyi pitelemään ukkoa joka turhaan ponnisteli vapautuakseen Jaakon karhukämmenistä.
Johanna vaikeroitsi Joonaan haavaa. Paidan hiha oli veristynyt ihan punaiseksi, mutta haava ei ollut iso. Johanna ei saanut kuitenkaan verta seisautetuksi.
Kutsuttiin Niemelän isäntä. Hän mutisi tullessaan: "huono alku, huono alku, poika parka!"
Niemelän emäntä ja Johannan täti olivat jo myöskin tulleet kamariin
Johannan kanssa voivottelemaan.
"Älkäähän turhia voivotelko", kielsi Joonas, "ei haava ole vaarallinen; mutta koettakaamme pitää salassa tämä asia, sillä se on rumanlainen maailmalle kuulumaan".
Kaikki lupasivat sen.
Häähuoneessa ruvettiin jo kaipaamaan morsius-paria. Kun Joonas oli saanut puhtaan paidan yllensä ja kaikki veripilkut olivat vaatteista poistetut, mentiin jatkamaan tanssia.
Ukko uupui ponnistuksistaan pian ja nukahti.
Niemelän emäntä ja Johannan täti jäivät kamariin toisilleen pahoja aavistuksiaan kuiskuttelemaan.
Tappelunrytinöitä tapahtui vielä useampiakin, joista yhdelle ja toiselle jäi tuntuvia muistiaisia.
Joonaan haavasta ei yleisö saanut tietää mitään, mutta sitä kyllä aavistettiin, ettei kamarissa ollut kaikki oikein parhainpäin päättynyt.
Seuraavana aamuna, kun ukko heräsi ja hänelle kerrottiin mitä oli tehnyt, joutui hän aluksi vähän hämilleen. Vaan kun Joonas naurahtaen vakuutti, ettei haava ollut huomiota ansaitseva ja että sellaisia sattumuksia kyllä pian voi tapahtua, tuli ukko taas toimeensa, huusi tuomaan ryyppyä ja arveli: "No ei me Joonaan kanssa semmoisista pikku-asioista riitele!"
"Ei toki", vakuutti Joonas. Mutta Niemelä ravisteli päätään ja mutisi hiljaa.
Kolmas ja neljäs hääpäivä kuluivat edellisten tavalla, katkeamattomassa riemussa jolle pienet tappelukahnaukset antoivat vain nuottia.
Neljännen päivän ehtoopuolella tuli vieraitten huoleksi kotiin lähtö. Ikävällä ja kaipaavalla mielellä jättivät nuoret häätalon joka oli niin monen päivän ilot tarjonnut. Vanhat, kyllästyneinä levottomaan hääelämään, poistuivat jo mielelläänkin omille rauhallisille porokivilleen.
Mielellään jo nuori parikuntakin otti levon, saadakseen todellisuudessa ruveta totutteleimaan uusiin oloihinsa. Teerelän isäntä yksin pani tiukasti häiden lopettamista vastaan, vaatien että niitä pidettäisiin kokonainen viikko. Mutta kun Joonas lupasi hänelle riittävän määrän viinaa, että saisi yksin tahi jonkun valitun toverin kanssa jatkaa vielä nämät viikon kaksi jälellä olevaa päivää, niin äijä murisi, puri mälliä, käänsi selkänsä ja tyytyi.
Näin päättyivät häät Teerelässä, jättäen jälkeensä muutaman viikon kestäviä jälkipuheita, joissa ikävät ja hauskat muistot vuorotellen mieliä jännittivät.