XII.
Pakkanen oli kytkenyt syksyn likaisen rapakon ja talvi tiheillä lumisateillaan muodostanut Pohjolan lakeat kentät yhdeksi valkeaksi lumilakeudeksi.
Joulunpyhät monine iloineen ja hupaisuuksineen olivat olleet ja menneet. Härkäviikkojen yksitoikkoiseen jonotukseen oli alettu taas jo tottua. Yksin Teerelän Heikkikin rupesi tyytymään, ensin kyllä yritettyään joulunpyhiä keinotekoisesti jatkaa. Mutta asettuminen rehtiin oloon oli kuin kunnianasia, ettei Joonas, joka nyt asui talossa kotivävynä, saisi Heikistä aivan huonoa käsitystä. Kahden miehen he päivisin metsässä ajoivat, hyvin sopivat ja tulevaisuutta suunnittelivat.
Joonaan ajat Teerelässä olivat tähän saakka kuluneet jotenkin hyvin. Appiukko tosin toisinaan juovuspäissään ollessaan puheli yhtä ja toista, jota eivät puhu ne ihmiset, jotka sovinnollista ja rauhaisaa elämää rakastavat, mutta vävyn mieli ei semmoisista pitkiksi ajoiksi loukkaantunut, koska ukko selväpäisenä oli hänelle moitteettoman hyvä.
Joonaan harrastus oli heti alkanut kiintyä talon kohennusyrityksiin. Siinä täytyi kuitenkin liikkua varoen, ettei tulinen äijä havaitsisi että vävyllä on tarkoitus tehdä varsinaisia muistutuksia hänen asumahommistaan.
Ukolla nyt oli semmoinen "vanhaa hyvää" rakastava luonto. Ei hän saattanut käsittää syytä, minkä tähden esimerkiksi joku uusi työkalu olisi vanhaa, moni kertaan paikattua ja korjattua parempi. Kun Joonas jolloinkin sattui ukolle ehdottelemaan jotain korjausta jonkun epäkuntoon joutuneen paikan suhteen, ei ukolla ollut juuri mitään vastaamista; sanelihan vaan: "Olishan se niin, mutta tuommoisena on se ollut minun aikani ja ehkäpä se semmoisenaan nyt vieläkin jonkun aikaa menee".
Sattui kuitenkin usein, että Joonas itsepintaisesti, enempää lupaa kysymättä, ryhtyi parannuspuuhiin, jos ne olivat niin pieniä, että hän sai ne yksin toimitetuiksi. Ukko ei Joonasta semmoisista toimista suoranaisesti kieltänyt, vaan ei kiittänytkään. Kiitollisuus ei kuulunut hänen avuihinsa.
Heikin ja Joonaan väliset suhteet olivat jokapäiväistä suvaitsevaisuutta. Heikki moitiskeli mielessään Joonasta reheväksi, itsepintaiseksi mieheksi, joka saatuansa nenänsijan talossa, tahtoi siellä ryhtyä komennonpitoon, vaikka ei hänellä siihen Heikin mielestä, olisi ollut enempää oikeutta, kuin vuodeksi pestatulla rengillä. Joonas puolestaan piti Heikkiä pilalle menevänä miehenä, joka jo nyt on niin laiska ettei tahdo viitsiä korviansa kantaa. Tästä suhteesta seurasi, etteivät välit olleet veljelliset. Julkiriitoja ei miesten kesken kuitenkaan vielä ollut puhjennut. Muistutukset toistensa kompastuksista tehtiin leikin varjossa. Elämä oli siis oloihin katsoen siedettävää ja Johanna puolestaan toivoi tulevaisuudelta parasta.
Näihin aikoihin palasi pitkiltä merimatkoilta Suhjalan kylään eräs sieltä syntyisin oleva mies. Hän oli noin viidenkymmenen ijässä, enimmän osan näistä vuosista elänyt kaukaisilla merimatkoilla. Meri-Matti oli miehen nimi kylän kesken. Nyt oli hän päättänyt, niin kuin itse sanoi, jäädä lahoomaan Suhjalan pellonpientareille ja vanhoillaan lepäämään kotipitäjän vaivaishoidon niskoilla. Tätä jälkimäistä ei kuitenkaan tarvinnut pitää muuna kuin paljaana uhkamielisenä leikkinä, sillä olihan Matilla varoja elää vaikka sadan vuoden ikään. Hän oli nim. ollut yksi noista harvoista merimiehistä, joille jotakin keräytyy vanhanpäivän varaksi. Sen lisäksi oli hän matkoillaan paljon kokenut ja saanut tietoja, joista Suhjalan ukot eivät olleet tietäneet uneksiakaan. Näitä hän sunnuntaipäivinä yhdessä oltaessa kyläläisilleen jutteli, merimiesten tavallisella liioittelevaisuudella.
Ammatissaan oli hän kohonnut ala-perämieheksi ja saanut sen ohessa monta hyödyllistä oppia. Niinpä oli hän oppinut tuon, siihen aikaan vielä verrattain harvinaisen kirjoitustaidon, joka Suhjalan oloissa kohotti hänet kylän ensimäiseksi taitomieheksi.
Koska Joonaalla ei ollut muutakaan sunnuntaihuvia oli hän tottunut pistäytymään Meri-Matin mökkiin. Pian tuli näistä miehistä parhaat ystävät, ja Matin monista kertomuksista laajenivat Joonaan näköpiirit aivan uusille aloille. Hänessä rupesi syntymään tiedonhalua. Kaipaava mielensä alkoi nauttia niistä jutuista joita paljon kokenut ystävänsä hänelle kertoeli. Tämä olisi ollut hyvinkin opettavainen koulu Joonaalle, jos vaan opettajalla olisi ollut käytettävänä edes välttämättömimpiä opetusvälineitä, kuten karttoja, kirjoja y.m. Mutta niin ei ollut laita, joten opetus monissa kohti jäi vaan hämäräksi aavistukseksi. Useat kerrat piirusti Matti pöytäänsä liidulla Suomenmaan kartan. Kovin mutkallisiksi siinä kuvattiin Suomen- ja Pohjanlahden rannat, vieläpä virran uriakin vedeltiin, ja järviä kaavaeltiin sekä kaupungit merkittiin liitupisteillä. Mutta aina ensimäisenä, sitte kun Pohjanlahden ranta oli piirretty, pantiin muhkea risti kotipitäjän kirkon kohdalle ja Matti vakuutti, että "kirkko seisoo ihan tuolla paikalla".
Kuten jokainen arvaa, ei tuo kartta ollut oikein kaikin puolin luotettava; sattui kyllä, että Helsinki joutui Viipurinläänin rajain sisään, ja Jyväskylä Karjalaan j.n.e. Mutta niin kauas, kuin läänien rajain tuntemiseen, ei Matti tahtonutkaan oppilastaan Suomen maantieteessä johdattaa. Siinä kyllä kun hän oppi tietämään, että erinimisiä paikkakuntia on Suomenmaassa. Muiden maiden ja valtakuntain karttoja ei Matti yrittänytkään piirtää, mutta sitä enemmän hän niistä kertoeli.
Puolinaista oli opetus ja puolinainen siis se käsityskin, jonka Joonas sai maailmanrakennuksesta ja eri kansojen elämästä. Mutta kasvukykyinen siemen oli kylvetty ja tilaisuutta sen voimaperäisempään kasvattamiseen alkoi ilmestyä, koska suomalainen kirjallisuus tähän aikaan rupesi kapaloitaan katkomaan.
Täydellisin ja hyödyllisin oppi mitä Meri-Matti Joonaalle antoi, oli epäilemättä kirjoituksen taito. Iso, kattoliuskasta valmistettu kirjoitustaulu oli kaikkina joutilaina väliaikoina Joonaan enimmin käytetty huvitusvälikappale. Hiukan opittuaan antoi hän mielellään kirjaimille monimutkallisia muotoja, pitkät ja koukeroiset hännät. Lyhyessä ajassa oppi hän välttäväksi kirjoitusmieheksi niin, että hätätilassa jo kirjoitteli velka- ja kauppakirjoja, kuitteja y.m. kaavain mukaan.
Tämä kaikki olisi Teerelän isännän mielestä ollut vielä hyvinkin mukiin menevää. Olihan se mukavaa kun vävymies osasi kirjoittaa, jota ei moni osannut. Mutta ne muut oppimisen touhut, ne olivat hänen mielestään turhia. Sulalla mielellä ei hän voinut nähdä sitä, että kirjoja alettiin vetää taloon, jopa kaupunkimatkoilta omiksi ostaa. Kun niiden kanssa aikaa kulutettiin, se hänen mielestään oli talonpoikaismiehelle aivan joutavaa jopa ylellistä ajanhukkaa, varsinkin, kun Joonaksella oli muitakin vanhoista tavoista poikkeavia hienostelemisen oireita, niin että tuskin edes yhden ryypyn kerrallaan kakisti. Mitä se sellainen itsensä erotteleminen merinteeraa talonpoikaiselle miehelle…
Eräänä iltana kun Joonas oli heittänyt pois tavallisen puhdetyönsä, joka tällä kertaa näytti olevan tuoli, mikä puolitekosena oli asetettu höyläpenkille huomista odottamaan, istui hän tulisijan ääressä lukemassa. Honkainen päre paloi pihdissään valaisemassa. Isäntä istui toisella puolella tulisijaa ja paistoi jalkojansa. Heikki makasi penkillä ja säesti kuorsauksillaan naisten rukkien hauskaa surinaa.
"Mikä se kirja nyt taas on?" kysyi isäntä pitkän äänettömyyden perästä, sylki lattiaan ja laski erityisen painon sanalle "taas".
"Tämä on 'Maunulan Matti ja hänen viimeinen markkinaretkensä'", vastasi
Joonas kohottamatta silmiänsä kirjasta.
"Sepä nyt vasta on kirjan nimi. Mitähän asioita siinäkin puhutaan?"
"Tässä vaan puhutaan sen Matin markkinareisuista".
"Hmh. Mitähän siitä semmoisestakin on kirjoittamista? Mitä sekin kirja on maksanut?"
"Näkyy olevan hinta 5 penniä, mutta ei tämä ole minun. Se on tuon naapurin pikkurengin joka oli saanut sen hollissa eräältä herralta. Sama herra kuuluu niitä jaelleen kulkeissaan monelle muullekin".
"Mä arvasin, jotta se on taas jotain herrain kuria. Mitähän hyvää siitä on, että tavaransa sillä lailla tuhlaa? Mitä siinä sitten oikein puhutaan?"
"Jos viitsitte kuulla, niin luen".
"Koetas nyt, onhan tässä vielä iltaa". Ukko tirkisteli tuota sanoessaan seinäkellon mustaan tauluun: viisari osoitti 8:saa.
Joonas alkoi. Kertomus näytti kiihottavan naistenkin uteliaisuutta siihen määrään, että rukkien surina usein herkesi. Myös ukko kuunteli, alussa semminkin, hyvin tarkkaavaisesti, pani tuontuostakin "hmh!" ja toisinaan naurussa suin: "sepä oli aika poika!"
Heikki kuorsasi yhä kovemmin, niin että se alkoi häiritä toisten kuuntelemista. Ukko jo vihdoin kyllästyi ja sanoi:
"Johanna, herätä tuo kuorsaamasta, joutaisipa sekin kuulla".
Johanna meni, ja vasta monien yritysten perästä sai veljensä sen verran heräämään, että tämä päätänsä kohottaen kysyi: "Noo — mikä nyt on?"
"Nouse kuulemaan, kun Joonas lukee mukavaa juttua", käski isä.
"Perhana huolikoon jutuista!" Heikki painoi uneliaan päänsä takaisin höylän lastuihin.
Mutta eipä ukonkaan silmät tahtoneet oikein kunnollisesti palvelustaan tehdä; tuon tuostakin alkoi pää nuokahdella, mutta hän kuitenkin kohta heräsi. Piika se nojasi päätänsä rukinpyörän päälle ja veteli jo uskollisesti seinähirsiä, Johanna pysyi täydellisemmästi valveilla.
"Vieläkö te kuulette?" kysyi Joonas naurahtaen ja katsahti ukkoon, joka paraillaan syvästi kumarteli.
"Hojaa, vaikka silmäni ovat ummessa". Hän kohotti päänsä pystyyn.
"Kuulkaa tarkkaan, tämä on pian lopussa". Joonas alkoi uudestaan lukea.
Ukko rupesi pian nuokahtelemaan, mutta toisinaan raotti hän silmiään, josta näkyi että hän, ehkä jotenkin hämärästi, seurasi kertomuksen menoa.
Kirja oli loppuun luettu.
"Joko nyt loppui?" kysyi ukko.
"Jo", vastasi Joonas, "mitä nyt kertomuksesta pidätte?"
"Mitähän minä siitä. — Onhan se mukavasti komppuneerattu. Mutta mitähän siitä on hyvää, että noita kirjoitetaan? Tietäähän sen jokainen ihminen, kuinka markkinoilla ollaan, tapellaan siellä tietysti, kun vähän ryypyksiin tullaan".
"Kertomuksessahan myöskin tahdotaan näyttää, kuinka se Matti perheinensä joutui viinan tähden perikatoon".
"Kuka käski ryypätä niin hulluuden päähän!"
"Niin, mutta jos ei olisi ollut ollenkaan viinaa, niin ei hänkään olisi taitanut jouduttaa perhettään mieron tielle".
"Häh? Viinaa ollut! Mitä sinä nyt taas puhut? Mitä viinan siihen on syytä, jos sitä ryypätään, eihän se itse kurkkuun juokse?"
"Eipä juoksekaan, mutta sittenkin se houkuttelee ihmiset ryyppäämään, ja on niin tavoin oikein ihmiskunnan vihollinen".
"Pane nyt järveen! Eihän viina ole kun kuollutta ainetta, joka menee sisään kun sitä ryypätään ja pysyy pullossa kun ei siitä kallisteta".
"Mutta siihen kasvaa himo".
"Mikä himo? jokaisen tekee viinaa mieli kakarasta asti. Mutta kaikki eivät saa aina silloin kuin mieli tekee, eivätkä kaikki hallahousut tohdi ryypätä. — Mutta kyllähän sekin ilo nyt jää vähemmälle, kun herrat viinankeitonkin talonpojilta vääräälivät. Eikä jukoliste heistä yksikään kuitenkaan kykene ikänä tässä maailmassa keittämään sellaista viinaa kun Kuppilan äijä!"
"Mutta eikö meidänkin kylän elämä tässä pienessä ajassa, kun ei ole enää saatu niin helposti viinaa, ole muuttunut melkoista rauhallisemmaksi?"
"Mitä rauhallisemmaksi? Siinä on elämää, jossa asutaan. Sanon vielä kerran, että eihän se ole viinan syy, että sitä juodaan, vaan se on ihmisten syy, jotka sitä juovat. Eikä tämä juominen ikänä lopu, vaikka viina kuinka kalliiksi tulisi. Muuta hyötyä ei tuosta muutoksesta ole, että talonpojat kiellettiin viinaa keittämästä, kuin se, että herrat nyt saavat kaiken voiton. Mutta minä en ainakaan rahojani kaupunkiin pane, sen vannon! Kyllä Teerinevan Kustu vielä Teerelän äijän tarpeista murehen pitää".
"Mutta kun kaikki salapolttimotkin hävitetään, niin kyllä Teerinevan
Kustunkin tuhostus löydetään", sanoi Johanna nauraen.
"Kyllä se poika panee pannunsa siihen puskaan, josta ei löydetä".
"Olisi parhainta", väitti Joonas, "lakata kokonaan ryyppäämästä, niin ei tarvitsisi turvautua kenenkään salapränniin".
"Mene järveen! Koeta itse olla ryyppäämättä".
"Mitä olen tähän saakka ryypännyt, ei liene ketään vahingoittanut".
"No jo sinunkin olis pitänyt ehtiä minun ikäisteni verroille, niinkuin tuo Heikki! Vastahan olet maitohuuli poikanullikka".
Johanna ja Joonas nauroivat.
"Niinpä niinkin", sanoi Joonas yhä nauraen, "mutta en ole aikonut milloinkaan ehtiä teidän verroillenne".
"Soo soo, kiitoksia", virkkoi ukko rauhallisesti ja pureksi mälliään.
Joonas sanoi taas:
"Helsingissä olen kuullut olevan koko joukon miehiä, jotka ovat oikein valalla luvanneet, etteivät koskaan juo itseänsä juovuksiin".
Ukko päästi tuon kuultuaan hetkottavan naurun. "Onpa siinäkin vala! Ja sinä varmaan uskot senkin kuin 'kirveen silmään?'"
"Miksi en sitä uskoisi?"
"Totta se kuuluu olevan, — olen minäkin tuota kuullut", vakuutti
Johanna.
"Älkäät hullutelko! Kyllä ne juovat kuitenkin parempia juomia".
"Ei niin mitään", väitti Joonas.
"Älä nyt luule minua vanhaa, koeteltua miestä, niin hulluksi, että tuota uskoisin. Sinä voit sen kyllä uskoa ja Johanna myös. Sinä luet niin paljon, että vielä järkes sekautuu, niinkuin Mörkölän Hermannin ennen, joka Raamattu kainalos käveli sinne tänne etsien Raamattua, eikä huomannut, että se oli kainalos. Samoin käy sinun vielä, jollet lakkaa vähemmälle. — Mutta eiköhän nyt jo mennä makaamaan, että huomis-aamunakin jaksettaisiin ylös".
Levolle nyt siirtyivät kaikki. Heikkikin herätettiin riisumaan vaatteet pois ja muuttamaan ylisänkyyn. Vähän aikaa vielä sängyssä Joonas ja Johanna kuiskailivat toisilleen äskeisten keskustelujen johdosta, eikä ukkokaan heti unta saanut; kai hänkin jotain mietiskeli.
XIII.
Oli sunnuntai. Joonas oli tapansa mukaan ollut Meri-Matissa. Tavallisuuden mukaan oli siellä ollut muitakin miehiä koolla ja aika oli hupaisesti kulunut. Talvi oli vielä samanlainen katkeamaton lumi- ja pakkastalvi. Kiireistä puiden ajoa kesti yhä, ja lepopäivinä oli pidettävä tarkka huoli hevosten ruokinnasta. Tästä syystä ei Joonas ehtinyt kauan viipyä Matin luona, koska tiesi, että isäntäukko ainoastaan aniharvoin viitsi talliin mennä ja Heikistä ei sunnuntaipäivinä näkynyt kotona häntääkään. Johanna oli saattanut antaa heinätukon, mutta se ei pitkälle riittänyt. Kotiin riensi siis Joonas ja huomasi aavistuksensa todeksi, sillä tyhjät olivat hevoisten seimet ja silppuastiat. Hän taputteli hevosten lautasia ja kiitollisina äänsivät elukat hoitajalleen. Kunnollista silppua ne nyt saivatkin. Sen jälkeen loi Joonas lannan tarhaan ja lakaisi lattian. Sitten alkoi hän joutessaan tarkastella tallin parsilattioita, jotka hevosten terävähokkaisten kenkäin kuluttamina olivat joutuneet kovin kelvottomaan tilaan.
"Saakeli!" paneskeli hän korvantaustaa kynsiskellen. "Huomispäivänä korjaisin tuon lattian, kun isäntä ja Heikki menisivät kahden metsään. — Mutta ne eivät mene. Kuka tiesi ei Heikki taas tule kotiinkaan. — Ei moni mies uskaltaisi pitää hevosiaan tuollaisella lattialla. — Vaari ei kärsi korjauksista puhuttavankaan, niin kauan kuin vähänkin pääsee retuuttamalla eteenpäin". Hän lähti tallista, sulki oven ja meni puuliiteriin katselemaan puita, joita oli tallinparsi-lattiaa varten varustanut. Ne näyttivät häntä tyydyttävän, koska itsekseen sanoi: "Kyllä niistä tulee lattia, jahkapa vaan saisin aikaa sen tekemiseen! Täytynee taas kerran pakottaa ukko suostumaan, muuten ei siitä tule mitään, ennenkuin joku hevosista murtaa jalkansa ja puoskarinpalkat tulevat paljoa kalliimmaksi, kuin lattia".
Hän katseli uhkeata halkopinoa sekä rankaläjää pihalla, arvellen: "On noita puita kokoutunutkin, vaikka syksyllä olikin kaikki niin lopussa. — Äijä on niidenkin ajoa vastustellut ja olis tahtonut vaan hirsiä kaupunkiin ajaa, vaan olenpa nähnyt hänenkin toisinaan salaisella mielihyvällä katselevan tuota halkopinoa". Sitte hän innostui. "Mutta voi kun saisin tästä talosta edes toisen puolen haltuuni, niin tahtoisin näyttää kuinka oikein taloa asutaan!" Ikään kuin elähytettynä tuosta toivosta, meni hän tupaan. Siellä oli kaikki hiljaisen rauhallista, ainoastaan Johanna oli kotona ja luki hiljaisella veisaavalla äänellä "Uutta Testamenttia".
"Kauanpa viivyitkin taas Meri-Matissa", virkkoi Johanna raukaisevan unisesti haukotellen. — "Kauanpa kylläkin", vastasi Joonas. "En ymmärrä mikä minua sinne niin erinomaisesti vetää, vaikka hänen juttunsa ovat jo ennestään tuttuja. Missähän vaari lie?"
Johanna muuttui totiseksi:
"En tiedä. Vähän aikaa sitte lähti tästä kylään. Kun ei vaan olisi taas joutunut Tervahaudan Juhan joukkoon koska se kuuluu tulleen juovuksissa kylään".
"Vai niin".
"Se on yksi pahuudenalku, se Tervahaudan Juha! Aina hän tulee tänne viinapulloinensa ja saa houkutelluksi isänkin juominkiin".
"Hänen salaprännistään ne juopot sitä viinaa niin helposti saavat. Jos ei sitä olisi, niin kyllä moni ryyppy jäisi ryyppäämättä. Jos panen pahat päähäni, niin ilmoitan ensi tilassa sen nimismiehelle. On oikein häpeällistä, jos ei sitä joku tee".
"Älä tee sitä Joonas", Johanna vihdoin virkkoi, "sillä, vaikka salaisestikin sen teet, niin rupeavat juopot kuitenkin sinua epäilemään, he tuntevat jo mieli-alasi. Sinä saat niistä semmoisen vihollisjoukon, joka ennen pitkää kostaa". Ajatus näytti Johannaan kipeästi koskevan.
"Sitä ei nyt niinkään tarvitse peljätä, turhan vuoksi", lohdutti
Joonas.
"Tarvitseepa, sillä ne miehet tekevät vaikka mitä! Lupaa nyt, ettet puhu siitä mitään, kyllähän nimismies sen muutenkin tietoonsa saa".
Joonas oli vastahakoinen lupaamaan.
"Olkoonpa nyt sitten tahtosi mukaan", hän myönsi, "mutta jos vaan Teerinevan Kustu yhä rohkeammaksi tulee, niin en minä sitä viitsi kärsiä".
Epäselviä ääniä rupesi kuulumaan ulkoa, Tuvanovi paiskattiin selälleen ja tupaan astuivat Teerelän isäntä ja Tervahaudan Juha.
"Täällä ne ovat poijat Pohjanmaalta, jotka eivät miestä pelkää!" rämisi
Tervahaudan Juha hoippuroidessaan sisään.
"Onpa Joonas kotona", sanoi isäntä jo ovesta tullessaan. "Oletko ollut tallis? Mene ruokkimaan hevosia. Huomenna pitää taas metsään". Tämä kaikki tapahtui näytteeksi Tervahaudan Juhalle. Vaarin itsetunto yhä nousi.
"Minä aivan äsken tein niille silppua", ilmoitti Joonas nöyränkaltaisesti.
"Vaikka! Mene nyt kun käsken, kyllä ne ovat sen jo syöneet".
Joonas pani taulun pöydälle ja enemmän kärsimättömyydestä kuin käskyä totellen aikoi mennä talliin, mutta Tervahaudan Juha pidätti häntä tervehdellen:
"Päivää Joonas! Anna kättä köyhälle, köyhäll' on lämmin käsi".
"Päivää".
"Älä moiti meidän sikaa, vaikka siin' on vähä vikaa!" jatkoi Juha.
"Mitäpäs siitä".
"Kyllä sinä moitit, sinä isottelet, et meikäläisille juuri puhele, et puhele, et".
"Vai niin". Joonas naurahti ja meni ulos. Vähän aikaa tallissa seisottuaan ja katsottuaan hevosten syöntiä palasi hän tupaan.
"Naa!" huusi ukko, "oliko hevosten hännät ylös vai alaspäin?" Hän iski silmää Tervahaudan Juhalle.
"Tuommoisia kysymyksiä tehdään pikkupojille", vastasi Joonas ulkonaisesti tyynenä, mutta hyppyset pudistivat lujasti rihveliä ja tauluun tuli syvä vako.
"Häh!" karjui ukko kallistaen korvaansa, vaikka kyllä kuulikin vastauksen.
Joonas oli vaiti. Mutta Johanna luuli nyt tarpeelliseksi hänen sekautumisensa asiaan.
"Mitähän siinä taas ilkeilette, olkaahan jolloinkin ihmisittäin".
"Tuki sinä suus; vai en enää saisi puhuakaan".
"Ei tuommoisia nilkun puheita".
"Kuka täs komenteeraa? Sanoppas se!"
"Kukahan se nyt on, joka komenteeraa", matki Johanna. Äijä kääntyi
Joonaaseen:
"Mene valjastamaan tamma, minä lähden tätä Juhaa kyyditsemään".
"Eikö se ole sopimatonta", arveli Joonas. "Tammalla pitää aamulla lähteä kaukaiseen metsään".
"Kyllä se jaksaa".
"Onko tämä sun kuraatoris?" kysyi Tervahaudan Juha suu ilkeässä ivankierteessä.
"Ole siinä! Mene vain Joonas asettamaan tamma ja ruoki sitten paremmin", käski ukko.
"Milläpä niitä sen paremmin ruokitaan, kun ei ole suurusta".
"Joutavia lorinoita! Mene, mene jo!"
"En mene. Tämän kerran kiellän käskynne täyttämisen; huomatkaa itsekin: matkaa on kolme pitkää virstaa ja ihan tarpeeton, tuollainen mies joutaa maata kylässä viinan pois päästänsä ja mennä sitte käyden".
Merkillisellä tavalla hillitsi ukko itsensä. Kenties hän pelkäsi, ettei kuritus auttaisi Joonaan nöyryyttämisyrityksessä. Aivan sievästi päättikin hän hellittää riidan ja kiertää.
"En pyydäkään sinua, saatan itsekin valjastaa", sanoi lähtien kiukkuisesti liikkeelle.
"Ottakaa sitten salviaruskia, mutta ei tammaa", Joonas muistutti.
"Se ei tulekaan kysymykseen sinulta", ärjyi isäntä.
Joonas lähti suuttuneena ulos, Johanna seurasi jälessä ja rupesi kehoittamaan:
"Älä vastustele sitä, anna mennä. Tiedät kyllä kuinka ilkeä hän on, ilman väkivallatta et saa häntä peräytymään".
"Mutta hän niin rääkkää hevosen".
"Vaikkapa! Ei sinulla ole siitä mitään edesvastausta, rakas ystävä.
Anna hänen vieläkin olla niin kuin tahtoo, —" Johanna teetteli itkua.
"Älähän nyt taas turhia. Menköön minun puolestani mihin tahtoo". Asia oli sovittu. Toinen meni tupaan toinen talliin.
Isäntä ja Tervahaudan Juha tulivat pihaan. Työreki makasi siinä kellellään, se käännettiin anturoilleen. Tallin seinustaa vastassa oli aisoja pystössä, siitä heitettiin yksi pari luokkineen, ränkineen pihaan.
Talliin meni ukko, siellä Joonas paraillaan hevosia suki. Sanaakaan puhumatta, vei ukko tamman ulos. Uskomattomalla ketteryydellä puettiin länget hevosen kaulaan, suitset sen suuhun ja kepittiin kakkula-aisat vetolenkistä reenjukoon.
"Istu päälle!" käski Teerelän ukko toveriaan.
Toinen sovitti itsensä reen peräpuoleen nojailemaan pankkaan.
"So tamma!" Riuska hevonen riensi portista tielle. Vähää puuttui, ettei reki käänteessä viskautunut seinään.
"Saapa nähdä, kuinka tuossa polskassa käy", arvaili Joonas, tirkistellessään tallinoven raosta lähtevien hurjaa menoa.
Kun Joonas tuli tupaan, näki hän heti Johannan silmistä, että tämä oli itkenyt. Etsi käsiinsä erään kirjan ja alkoi lukea, sen ohessa salaisesti silmäellen Johannaa, joka tuon tuostakin pyyhkäsi kyyneleen poskeltaan.
"Älä nyt turhista itke, vaikka äsken vähän kiivastuinkin. En kuitenkaan viitsi milloinkaan häntä lyömään ruveta", sanoi Joonas.
"Sitä en erittäin epäilekään, onhan sinulla miehen mieli ja voit kärsiä isäni oikkuja, mutta minun päässäni risteilee monenkaltaisia ajatuksia siitä, kuinka tässä ruvetaan elämään ja olemaan, jos tuo Heikkikin todenteolla rupeaa akottumaan. — Minä epäilen, etten voisi Kuppilan Miinan kanssa tulla ikinä toimeen saman katon alla".
"Älä huolehdi, aika tuo uusia neuvoja. Tosin minäkin toisinaan mietin, mihin laitaan tässä elämä rupeaa lyömään, mutta —". Joonaan lause katkesi. He olivat taas menneet istumaan vierekkäin.
"Mutta — mitä?" uteli Johanna.
"Aattelen vaan, että kun vaari suostuisi talon jakamiseen ja antaisi meille toisen ja Heikille toisen puolen. Kun me kunnollisesti hoitaisimme puolikkaamme, niin tulisi siitä varmaan yhtä hyvä talo tulojensa puolesta, kuin tämä nyt on kokonaisena". Joonas pudisti päätään. "On ihme ja kumma kun tämä talous on näinkin kauan pystyssä pysynyt niin huonolla hoidolla".
"On se ihme, mutta kylläpä se onkin mennyt takaperin. Ei äitini kuollessa ole ollut velkaa muuta kun sataviiskolmatta ruplaa ja nyt on jo luullakseni likemmäksi kolmetuhatta markkaa".
"Heikkiä minä erittäin kummastelen, että hän nuorena miehenä viitsii olla niin tuiki laiska ja talonhoitamisessa huoleton".
"Lastu ei lennä kauas puusta".
"Isäs on kuitenkin vielä vanhoillaankin Heikkiä paljoa miehuullisempi".
Vähän aikaa tämän keskustelun jälkeen tuli Heikki kotiin kahden toverin kera. Jokainen oli juovuksissa. Heikki aikoi ottaa hevosen ja lähteä ajolle, mutta Joonas pisti tallinavaimen lakkariinsa eikä laskenut häntä hevosten pariin. Tästä Heikki raivostui ja aikoi oikeuttaan pienellä käsikähmällä voittaa. Mutta se päättyi pakoretkeen, jolle toverit häntä vikkelästi seurasivat.
Oli jo ehtinyt yö tulla. Kaikki muut, paitsi Johanna nukkuivat Teerelän tuvassa.
"Kuule!" virkkoi hän ja sysäsi Joonasta kylkeen. "Minä luulen, että isä on tullut, korvaani kuului tamman riimukulkusen helinä".
Joonas kuunteli.
"Kyllä, olen minäkin kuulevinani". Samalla kuului hevosen hirnunta pihalta, kaksi kertaa peräkkäin.
"Kumma ettei hän jo melua", ihmetteli Joonas.
"Voi Joonas-kulta, etkö sinä menisi sinne katsomaan?" pyysi Johanna.
Joonas ähkyi tyytymättömästi.
"Täytyyhän sinne mennä". Hän nousi, puki vaatteita päällensä, sytytti talikynttilän vanhassa mustuneessa lyhdyssä ja meni sen kanssa ulos. Yö oli pimeä ja ilma leudonpuoleinen. Tultuaan tallin luo, näki Joonas, että hevonen seisoi oven edessä ja nuuski heinäntähteitä maasta.
"Hevonen on täällä", puheli hän itsekseen, "mutta miestä ei näy — vai kuinka? On kun onkin! Tuossa se nyt makaa, voi miesrukkaa tuotakin! Onkohan edes henkeä?"
Ukko makasi reellä vatsallaan. Joonas käänsi kasvot ylöspäin ja laski korvansa lähelle suuta. Hiljainen koriseva hengitys ilmaisi, että asianomainen vielä eli. Huomattuan pikaisen avun olevan tarpeellisen, juoksi Joonas tupaan ja käski Johannan kiireesti ulos. Käskyä ei tarvinnut kertoa.
"Älä kovin pelkää. Reellä hän tosin nukkuu, mutta ehkä hän siitä saadaan virkoamaan, kun vaan nostamme tuvan lämpimään", arveli Joonas.
Johannasta ei kuitenkaan ollut suurta apua ukon nostamisessa, vaan tupaan mies saatiin. Tarkastettiin sitten, josko jäsenissä olisi kylmetyn vikaa. Sormet olivat vähän epäilyttävän valkoiset. Niitä hierottiin lumella. Johanna sytytti tulen, lämmittääksensä maitoa, jota annettaisiin sisään. Kun hieromisen kautta näytti elonvoima alkavan sormiin palata, lähti Joonas hevosta vihdoinkin korjuunlaittamaan.
"Hevos-parka!" hän itsekseen jutteli päästellessään hevosta valjaista. "Märkänä kuin uitettu kissa!" Huolellisesti pyyhkieli hän härmistyneen vaahdon elukan karvasta ja peitteli selän kahdella paksulla loimella. Silpun hyvästi jauhotettuaan ja vedettyään vesikorvon pois, ettei hevonen saisi kuumiin sisuksiinsa kylmää vettä juoda, meni hän tupaan.
"Tuletpa paraiksi sisään", sanoi Johanna. "Koettakaamme saada lämmintä maitoa hänen suuhunsa".
"Kun ei vaan olisi liian kuumaa, että polttaa", epäili Joonas.
"Ei se ole".
"Mutta tämä suu ei pääse auki, tuoppas tukeva lusikka, jolla saan vääntää hampaat auki".
"Voi sen tähden kumminkin!" Johanna vei lusikan.
"No! Koetapa kaataa tuota lusikan lapaa myöden, kaada hiljaa, että ei mene syrjään".
"Vielä hiukan paremmin auki".
Monien yrityksien perästä saivat he maitoa vihdoin valumaan ukon jähmettyneiden leukain välitse, niin että tämä alkoi purkaa kun maitoa valui henkikurkkuun.
Juopunutta koetettiin nyt saada jalkeille.
"Mikä herran tähden?" kysyi piika, joka oli herännyt ja katseli kummastellen outoa touhua.
"Käskenkö tulla vähän auttamaan?" kysyi Johanna Joonaalta.
"Tulkoon".
"Tule Hessa vähän meitä auttamaan, koska heräsit. Niinkuin näet, on isä taas juopumisen kautta kuolemankielissä. Koettaisimme saada häntä vähän liikkeelle, mutta minä en voi yksin toiselta puolelta kannattaa".
"— Kun ei saa öitänsä nukkua", murisi Hessa, mutta meni kuitenkin, siunaillen, Johannan kanssa kannattamaan ukkoa toisesta käsipuolesta.
Vähänajan kuluttua alkoivat terveelliset seuraukset näkyä siten, että juopunut alkoi jo päästellä suustansa epäselviä ääniä. Jäntereisiin näytti palaavan paossa ollut elo.
Loppuseuraus näistä yrityksistä oli se, että mies saatettiin jotenkin hyvillä toiveilla parantumisesta jättää yksikseen makaamaan. Ei uskallettu kuitenkaan heittää itsekseen, sillä vuoronsa jälkeen kävivät Joonas ja Johanna tarkastelemassa hänen nukkumisensa luonnetta.
Aamulla oli ukko jo täydellisesti tolkussaan vaan ei kyennyt nousemaan ylös, sillä ruumista kolotti ja päätä porotti.
Heikkiä ei maanantaiaamuna kuulunut niin aikaisin kotiin, että olisi ehtinyt metsään. Joonaan täytyikin siis vielä toistaiseksi heittää kauan aikomansa tallinparsi-lattian teon ja lähteä metsään, kun ei hevosia kuitenkaan sopinut kokonaista päivää laiskana seisottaa.
Johanna ei saattanut tänä päivänä olla isällensä mainitsematta sitä yksinkertaista ihmettelyänsä, ettei vanhuuskaan jo anna mieltä hänelle, vaan aina "kun vaan paikalle sattuu, niin vetää itsensä täyteen kuin merisieni".
Ukko kärsi sen rauhallisesti. "Kerranko tuollaista nyt sitten miehelle tapahtuu", arveli vaan. "Teillä oli turhanpäiväistä hätää minun tähteni — olisitte antaneet vaan maata sängyssäni, niin kyllä siitä olisin vironnut. — En muista yhtään, kuinka olen tullut. Jäikö se Juha kotia, vai tuliko minua saattamaan? No hama hänestä, kun vaan tuo pää paranis. Luulenpa melkein, että se on tullut siitä kipeäksi, kun te olette sitä maitoa kaataneet väärään kurkkuuni. — Peeveli, kun repii…"
Näin haasteli ukko vuoteellaan. Naiset, jotka tuvassa kehräsivät, nauroivat salaa.
XIV.
Joonaan opilliset harrastukset eivät pitkiksi ajoiksi jääneet pitäjän kermaväeltä huomaamatta. Erittäinkin kirjoitustaitonsa hänen mainettaan levitti. Kummastellen kysyi moni: "Missä hän on kirjoittamaan oppinut?" Joonasta puhuteltiin kun tavattiin, kyseltiin vointia y.m. Suosion osoitukset kiihoittivat Joonasta yhä innokkaammin opiskelemaan. Hän luki kirjoja mitä käsiinsä sai ja harrasti.
Mutta appi-ukon nyreys tuota "riivattua opinhalua" vastaan kasvoi päivä päivältä ja jopa se toisinaan, erittäinkin viinapäissä ollessa, alkoi puhjeta julkiripiksi. Tämä oli turkinpippuria Joonaan vapautta rakastavalle luonnolle. Yhä useammin rupesi hänelle ilmestymään appelasta eroomistuumia. Ja olihan niitä muitakin syitä. Kovin pisti hänen vihaksensa, kun naapurit kulkivat melkein kuin kilvassa muistuttamassa Teerelän isäntää raja-aitain korjauksesta, siltainteosta, lasku- ja raja-ojain luonnista ynnä lukemattomista muista yhteistöistä. Ukko vastasi useinkin vahvalla lupauksella, toisinaan ankaralla väitteellä, ettei työ kuulu hänelle. Valitettavasti oli hänellä kovin huono muisti, niin että unohti pian lupauksensa. Kyläläiset muistuttelivat ja hätyyttelivät lupauksista Joonasta, joka asiaintilasta kärsi ja suututteli, yhä hautoen mielessään miten saisi isännyyden käsiinsä.
Vihdoin näytti kohtalo itsestänsä johdattelevan aina likemmäksi ja likemmäksi uudistuksen hetkeä Teerelän perheessä, sillä Heikki oli todenteolla ruvennut naimispuuhiin. Morsiamensa oli Kuppilan Miina. Sitkeyttä oli tämän asian aikaan saaminen Heikiltä vaatinut. Monta kertaa oli Miina antanut hänen tiima-kausia koputella luttinsa ovella ja palata sittenkin takaisin. Mutta Heikki ei tuommoisista ijäksi suuttunut, meni viikon tai parin päästä uudestaan koputtelemaan. Jos hyvin sattui, pääsi taas sisälle. Tällä tavalla kehittyi suhde sille kannalle, ettei hänen enää koskaan tarvinnut tyhjänpäälle koputella ovea. Nyt he olivat kihloissa.
Tätäpä nyt kummasteltiin. Keksittiin syyksi, ettei Miina olisi muita saanutkaan. Lieneekö asia niin ollut, on vaikea tietää. Näiden kihlattujen välillä oli aivan samallaisia helliä tunteita kuin monen muunkin kihlatun parin välillä. Miina näytti täydellisesti tyytyvän Heikkiin ja tämä taas tahtoi oikein teossa näyttää jokaiselle, että hän oli Kuppilan Miinan sulhanen, sillä hän oleili näihin aikoihin melkein kokonaan Kuppilassa ja ihmisten jo sopi sanoa: "siinäpä ollaan kovin touhussa".
Tähän aikaan oli kulumassa toinen talvi siitä, kun Joonas oli Teerelään tullut. Miesten välillä rupesi useasti olemaan vakaisia keskusteluja talonkaupoista.
Eräänä ehtoona, kun Teerelän väki oli kaikki tuvassa ja kukin toimitti askareitansa, Joonas teki korvea, Heikki väänsi vitsaksia, piika karstasi villoja ja Johanna — istui lähellä tulisijaa, sylissä vaatteisiin käärittynä pieni poikanen, joka vasta oli muutamia viikkoja näillä mailla oleskellut; ukko makaili pöytäpenkillä pöllytellen paksuja savupilviä vaskihelaisesta piipustaan.
Tavallista harvasanaisempaa oli keskustelu. Kentiesi vaikutti siihen Joonaan yksitoikkoisuus, sillä hän oli muulloinkin aina tämmöisten iltakeskustelujen puheenjohtajana. Äkkiä heittäen pois höylän kädestänsä, istahti Joonas penkille ja alkoi, kyhöstäen tupakkaa piippuun, jutella:
"Niin miehet". Heikki väänsi vitsaa kiivaammin ja ukko pöllytti paksumpia savupilviä, sillä he aavistivat mistä aineesta Joonas alkaisi puhua. Joonas jatkoi: "Ehkä on parhainta, että vihdoinkin rupeamme tekemään päätöstä siitä asiasta, josta jo kauan olemme keskustelleet, nimittäin talonkaupasta, sillä minun mielestäni olisi pikainen päätös kaikkein parahin. Sanokaa nyt vaari, mitä te ajattelette siitä talon kahtia jakamisesta?"
"En tiedä, mitä hänestä sanoisi", äännähti isäntä. "Mitä se Heikki siitä arvelee?"
Heikki lakkasi vitsaa vääntämästä ja meni takan luo piippuansa koputtelemaan. Vähän ajan päästä hänkin sanoi:
"Tiedä, — kyllähän tämmöiset maatilkut nyt yksikin mies hoitaisi, mutta —". Lause katkesi.
Joonas otti pulmaksensa:
"Mutta minä arvelen puolestani, että tässä talossa olisi kyllin tointa ja puuhaa kahdeksikin jaettuna. Olen tarkastellut avarain nevojemme laatua ja huomannut niiden olevan suureksi osaksi hyvänarvoista viljelysmaata. Teille", sanoi Joonas isäntään kääntyen, "voisimme kernaasti maksaa yhteensä paria, kolmea tynnyriä enemmän eläkettä, kuin talon kokonaisena ollen".
"Niin taitaa olla. Mutta olisitte te saaneet nyt vielä muutaman vuoden tyytyä…"
"Olisin minäkin toivonut", kiirehti Joonas sanomaan, "mutta meidän kunkin välisuhteemme ja perheelliset olomme ovat jo osaksi tulleet ja vielä enemmän tulevat sille kannalle, että kaikin emme voi yhdessä asua, kun meille kumpasellekin, niin minulle ja Johannalle kuin Heikillekin rupeaa ilmestymään yksityisiä huolia ja tulevaisen toimeentulon murheita. Jokainen on vapaampi toimimaan mielensä mukaisesti, ollessaan isäntänä itsensä ylitse. Sanoppas Heikki, eikö sinullekin ala ilmestyä tämän kaltaisia mietteitä nyt, kun aiot ennen pitkää avioliittoa rakentaa?"
Heikki hymähti. "Kyllähän, mutta arvelen vaan, että tässä tulisi kovin suuret kustannukset, kun täytyisi ruveta toiselle talolle ihan juuresta saakka uutta kartanoa rakentamaan".
"Jaa'a, se kysyy varoja", säesti ukko.
"Aivan niin", myönsi Joonas, "mutta jos nyt kuitenkin ensin aluksi koettaisimme varustaa suutuvan asuttavaan kuntoon ja ulkohuoneiden kanssa koettaisimme tulla jotenkuten toimeen, onhan niitä luvultaan koko joukko. Ymmärrän kyllä, ettei tämmöinen yhdessäasuminen ajanpitkään voi käydä laatuun, mutta saammehan sitten päättää, kumpi meistä jää vanhalle kanta-tilalle asumaan ja kumpi tahtoo uuden kartanon rakennuksen vaivat päällensä ottaa. Se tietysti, joka tämän perintökartanon omistajaksi lopullisesti jää, on velvollinen pois menevälle suorittamaan sen toisesta puolesta kohtuullisen maksun".
Vähän aikaa nyt äänettöminä istuttiin, kukin omalta kannaltaan puheenaolevaa asiaa aivoissansa aprikoiden. Joonas rykäsi ja alkoi taas puhua:
"Niin, jos ehdotukseni teidän mielestänne kovin sopimattomalta näyttää, niin en minä tahdo kehoittaa talon jakamiseen. Kyllä Heikki saa sen minun puolestani täydellisesti pitää yksin ja minä saatan hankkia jonkun toisen tilan. Taikka kyllä minäkin otan koko tilan, jos niin sovitaan, mutta kaikessa tapauksessa annan etu-sijan Heikille. Sopii myöskin niin, että vaari on vielä isäntänä, koska häntä haluttaa, ja minä menen hieromaan Riemulan Hermannin kanssa talonkauppaa".
"Ei, ei!" keskeytti ukko melkein huudahtaen, "minä en laske Johannaa pois. Kuka sitten enää vähänkään minua viitsisi hoivata!" Ukko näytti kummallisesti heltyneeltä. Joonastakin tuo mielenosoitus liikutti ja ihmetytti. Hän katsahti hellästi puolisoaan, joka lapsen oli jo kehtoon laskenut ja itse kangaspuissa vikkelästi sukkulaa liikutti. Joonas lähti soutamaan lapsenkehtoa.
Heikki katsahti nyreästi isäänsä ja oli juuri sanomaisillaan jotain, mutta hillitsi itsensä.
"Miksi et sinä sano", puhkesi ukko taas puhumaan Heikille, "miksi et sano, jos suostut talon jakamiseen, taikka annatko sen kokonaan Joonalle? — Minä tunnustan, että toisinaan olen ilkeänluontoinen, niin ettei kukaan tule kanssani niin toimeen kuin Johanna. Hän yksin voi kärsiä minua. Heikin tuleva muija on minulle vieras, vaikka kohta onkin naapurin tytär. Minun puheeni eivät ole aina niin punnituita, vieras voisi hyvinkin pian minua kärsimään kyllästyä. — Jos sinä Heikki annat tämän talon Joonaalle, niin voithan rahalla ostaa itsellesi toisen; onhan sillä morsiamellasi rahoja nätti summa".
"Näyttää siltä, että minusta jokainen tahtoisi päästä", virkkoi Heikki katkerasti.
"Älä hulluttele!" huudahti ukko, "etkö ymmärrä, kun sinulle annetaan ehto —"
"Sinä Heikki", keskeytti Joonas, "ymmärrät tarkoitukseni kokonaan väärin, taikka ehdollasi tahdot sen siksi vääristää. Mutta jos niin on, minä en missään tapauksessa muuta ehdota, kuin että sinä jäät taloon ja minä menen pois".
"Mitä se Heikki siinä nyt turhia, eihän tässä kukaan sinua hylkiä tahdo. Mutta pannaan nyt kirkko keskelle kylää ja jaetaan talo. Luulenpa, että siinä sentään olisi teille kummallekin työtä", puhui ukko kiireesti, peläten että Joonas taas keskeyttäisi häntä.
"Noo tuota, — eiköhän jätetä nyt huomiseen, että saan vielä miettiä näitä asioita", ehdotti Heikki jo lauhtuneena.
"Parahinta on, että päätämme sen nyt heti", vastasi Joonas tylysti. "Olemme niin monasti näistä asioista puhuneet, että minun mielestäni on jo ollut kyllä mietinnön aikaa. Minä sanon sinulle vielä kerran: ota sinä talo".
Oli ihmeellistä, että ukko melkein vapisi, kun hän, katsoen Heikkiin, odotti tältä vastausta.
"Älä ole niin kiivas", sanoi Heikki nuhtelemisen aikomuksessa, "etkö voi antaa asian päättämisen olla aamuun asti?"
Johanna ei ollut koko keskustelun ajalla ottanut osaa miesten puheesen, mutta nyt hän sanoi, ikäänkuin Joonaalta kysyen ja ehdottaen: "Mitä sillä nyt sitten on väliä, jos asian päättäminen jääkin vielä huomiseen?"
"Olkoonpa vaan. Mutta luonteeni on semmoinen, että mitä kerran rupean puuhaamaan, sen pitäisi tapahtua pian. — No huomen aamuna päättäkäämme asia!"
Ukko huoahti ja alkoi täyttää sammunutta piippuansa.
XV.
Kului yö, tuli päivä, jona oli ainakin osaksi määrättävä Teerelän perheen vastaisista olosuhteista ja talonomistuksesta. Äänetönnä käyskeli isäntä tuvassa ja kartanolla. Kentiesi vaelteli mielessä huonosti eletyt ajat, joiden hedelmiksi tämänkin, aikaisen isännyydestä eroamisen-pakon, täydellä syyllä voi laskea.
Joonas vyötti korvea.
"Kestävätkö vyöt?" kysyi ukko muun puheen puutteessa.
"Menevätpä ne tuossa", vastasi Joonas, varovaisesti taivuttaessaan vanteenpäitä solmuun.
"Kauanpa se Heikki viipyy, kello on kohta 8", sanoi ukko. Sitten pisti hän kessuja suuhunsa ja kokoili niitä siellä kielellään yhdeksi mälliksi poskeen. Vähän ajan kuluttua karasi kurkkuaan ja virkkoi:
"No … otathan sinä Joonas haltuusi koko talon, jos Heikki tulee sillä päällä, että luopuu pois?"
"Olen miettinyt sitä asiaa, ja olen kyllä halukas ottamaan vastaan koko talon, koska Johannakin on paremmin sitä mieltä. Mutta sitten on vielä yksi asia: Heikki voisi vaatia hyvin suuren lunastussumman".
Ukko nähtävästi kuohahti:
"Heikillä ei ole yksinään oikeus määrätä talon hintaa, siinä on muilla yhtä suuri sananvalta!" sanoi hän.
Johanna kaasi kuumaa vettä padasta korveesen.
"Tule viemään kanssani tämä navettaan", sanoi hän Joonaalle. Joonas meni. Isäntä jäi nyt tupaan yksin mietiskelemään: "Sekös heille vielä taloansa kaupittelisi! — mutta jos tuo Johanna pois viedään, niin kuka tässä emännyyttä hoitaa? — Kun saisinkin vielä akan… Mutta taidan olla jo vanhallainen minkäänlaista saamaan. — Kyllähän tuo Joonas on kunnon mies, vaikka onkin vähän liian paljo niitä herrain meininkiä, — parempi mies se on kun Heikki, varmempi syytingin maksajakin. Vaikka eihän sitä tiedä mikä Heikistäkin tulee, taitaapa kissa kynnet löytää, kun puuhun pitää. Mutta en minä sen Miinan kanssa tulisi tässä toimeen, ne söisivät mun ylös…"
Joonaalla ja Johannalla oli keskustelu navetassa:
"Sanoppas nyt Johanna", sanoi Joonas, "mitä minä teen, jos Heikki tulee Kuppilasta sillä päällä, että luovuttaa talon meille, oletko täydellisesti tyytyväinen, jos minä sen otan?"
"Rakas ystävä", vastasi Johanna, "minä tiedän, että teet kaikki parahin päin, kuten ymmärrät. Kyllähän velka tulee puolta suuremmaksi, kun koko talon otamme, mutta kokonaisesta on tulotkin kahtavertaa suuremmat; ja tietäähän sitte huoneetkin omiksensa, ettei niistä tarvitse kenenkään kanssa riidellä".
"Sepä se juuri onkin pykälä! Muuten olen talon kohtuulliseksi hinnaksi arvellut 7,000; sen enempää en anna. Jos Heikki tarjoaa enemmän, niin antaa hänen saada. Kyllä me saamme muita tiloja".
"Niin, kyllä seitsemässätuhannessa on jo minunkin mielestäni hintaa".
"On, siitä en mene penniäkään ylentämään. Aluksi en aio tarjota muuta kun kuutta tuhatta. Mutta tuossahan Heikki jo meneekin tupaan, minä lähden katsomaan, mitä hän miettii".
"Millekä kannalle Heikki on nyt asian aprikoinut?" kysäsi Joonas tultuaan tupaan.
"Olenpa miettinyt sitä sinne ja tänne. Sanoppas nyt mitä sinä arvelisit talon lunastussummaksi?"
"Sano sinä ensin".
"Kuusi tuhatta", äännähti Heikki ja näytti odottavan mitä Joonas vastasi.
"Juokse järveen, poika!" ukko huudahti, "ihan leikkiähän sinä puhut, eihän se ole mikään talon hinta".
"Tarjotkoon Joonas enemmän, jos luulee kannattavan".
"Minä tarjoon kuusituhatta neljäsataa", sanoi Joonas vähän aikaa mietittyään.
Heikki näytti tuosta vähän oudostuvan, sillä hän oli luullut, ettei
Joonas tarjoaisi niin paljoa. Vähän ajan päästä hän kysyi:
"Paljonko sillä isällä on velkoja?"
"Niistäkö tässä nyt ensimäinen kysymys on?" murisi ukko kärtyisesti, mutta lisäsi kuitenkin: "Kolmentuhannen viiden sadan paikoille, luulen".
Heikki laski kauan päässänsä ja sanoi sitten:
"Tulisi jäämään Joonaan tarjouksen kautta perinnöksi minulle ja
Johannalle yhteensä vähän vaille kolme tuhatta".
"Entäs Ville?" huomautti Joonas.
Heikki katsahti kysyväisesti ja kummastuneena Joonaasen, vaan ukko sanoi:
"Niin, Joonas on oikeassa; jättäisitkö sinä Villen kokonaan ilman? Vaikkapa hän nyt vankeudessa onkin, niin ei tiedä vaikka jolloinkin perintöänsä tarvitsisi".
"Hm!" pani Heikki. "Kaksitoista vuotta on pitkä aika ja hän, kuka tiesi, anoo itsensä Siperiaan".
"Tehköönpä sitten kuinka mielii, mutta minä vaadin, että hän saa tasan periä", väitti ukko.
"Kolmas osa hänen laillisesta osuudestaan hänelle hyvin piisaa!"
"Emmeköhän kuitenkin määrää hänelle laillista osaansa", lausui Joonas. "Koska on hyvin otaksuttavaa, ettei hän tule sitä perimään, niin mehän sen lopultakin tulemme saamaan".
"Ettehän viitsikään kovin omakätistä tehdä", sanoi ukko nähtävästi rauhottuneena Joonaan ehdotuksesta.
Heikki nousi riuskasti ylös penkiltä. "Panetko kuusi tuhatta viisisataa, niin tuos on käsi!" lausui hän astuen käsi ojennettuna Joonaan luo.
"Mitäs vaari sanoo, kun me teemme vaan kauppaa niinkun oman tavaramme kanssa?"
"Minä en enää puhu mitään, kun olen antanut asian teidän haltuunne. Mutta toisen puolen irtainta tahdon pidättää itselleni, seuratkoon toinen puoli taloa. Syytingiksi tahdon sen viisi tynnyriä rukiita ja yhden ohria, niinkun siitä jo on ollut puhetta, sitten kamarin syytinkihuoneekseni, johon pitää laittaa muuri, päivässä 1 kannu maitoa, 1 leiviskä voita ja 5 syltä halkoja vuodessa, puoli leiviskää kuivia kaloja joka jouluksi —"
"Maitoa ei muuta kun tuoppi päivässä talviaikana. Eihän meidän talo ole ollut milloinkaan iso särpimien puolesta", keskeytti Johanna, joka oli jo tullut tupaan.
"Puhutaan näistä ehdoista sitten, kun kauppakontrahtia ruvetaan laatimaan, tottahan niistä aina sovitaan, ja tietysti on kauppa mytyssä, jos jostain eripuraiseksi ruvetaan", muistutti Joonas.
"No niin, niin", säesti ukko.
"Mutta irtaimesta vaadin sinulta myös korvausta", muistutti Heikki. "Sitä paitsi otan navetasta nimike-lehmäni ja tallista pikkuruskian, joka minulle on jo ennen luvattu. Villelle piisatkoon perinnöksi 300".
"Nuot eläimet ovat tietysti omiasi, mutta irtaimesta en suostu sinulle lupaamani summan päälle mitään maksamaan. Sen Villen osingon suhteen kysykäämme neuvoa lakimiehiltä, ettemme suinkaan väärin valtaamme käyttäisi. — Mutta asiaan! Annatko sinä talosta irtaimen kanssa enemmän kuin minä?"
"Minä annan kuusi tuhatta viisi sataa!" sanoi Heikki nousten taas rivakasti seisomaan.
"Minä en myö taloa alle seitsemän tuhannen", ilmoitti ukko.
"Minä lisään Heikin tarjoukseen vielä viisikymmentä markkaa!" huudahti
Joonas, nousten myös ylös.
"Niin te olette kun huutokaupassa", nauroi Johanna.
Heikki epäröitsi: "En minä ainakaan seitsemää tuhatta anna, mutta viisikymmentä lisään vielä".
Ukko odotti jännityksellä mitä Joonas sanoisi ja näytti tahtovan ikäänkuin katseellaan kaivaa häneltä vielä korotetun lupauksen, jonka ylitse ei Heikki menisi.
"Saat talon, minä en enää ylennä lupaustani. Saatte lyödä käden, jos kolmea tarvitaan, niin tässä on minun". Joonas tarjosi kättä.
Ukko teki liikunnon, ikään kuin aikomuksessa painaa Joonaan kohotetun käden alas, mutta hän jäi kuitenkin istumaan nähtyänsä, ettei Heikki ollutkaan yhtä rivakka kättä ojentamaan kun lupaamaan.
Heikki raapi korvansataustaa. "Saakeli tietää! — tuota — annatko sinä sen saman, niin saat ottaa?"
Joonas katsahti isäntään, joka koetti hänelle silmää iskeä. Mutta edellä mainittu ei ollut sitä ymmärtävinään, vaan sanoi: "Entä jos ei vaari luovu talosta vähemmällä kun seitsemällä tuhannella, niin —"
"Anna nyt sinä se sama kun Heikki on luvannut, niin ei tiedä vaikka luopuisin oikeudestani", keskeytti ukko Joonasta.
"En anna enempää, kun sen mitä jo olen luvannut".
"Olkoon sitten, anna kuusi tuhatta viisisataa viisikymmentä; sinä saat talon, tuos on käteni!" huudahti Heikki, astuen kättä tarjoten Joonaan luo.
"Menköön sitte syteen eli saveen!" Joonas huudahti. "Tuokaa vaari tekin kätenne tänne yhteen nippuun".
"Ja kolme kannua viinaa harjallisiksi!" huusi ukko rynnäten penkiltä kädenlyönti-ryhmään.
"Harjallisista puhutaan sitten, mutta ensinnä täytyy kaupan kirjallisesti vahvistaa", muistutti Joonas.
"Kyllä nyt jo sopisi jonkun laittaa viinaa hakemaan; eipä sitä enää tähän aikaan saada niin helposti kun ennen", intti ukko toimessaan.
"Jos saatte jonkun, joka tietää mistä sitä saa, niin lähettäkää hakemaan", sanoi Joonas, "kyllä minä panen rahaa puolestani. Mutta eiköhän kaksi kannua piisaisi?"
"Kyllähän sitä saa olla kolme kannuakin, kun kuitenkin haetaan naapureitakin harjallisille", arveli Heikki.
"Niinhän toki!" säesti ukko.
"Puoli tuoppia olisi paraiksi", pisti Johanna väliin.
Joonas naurahti ja meni kaappinsa luo.
"Tuos' on sitten minun puolestani", sanoi tarjoten ukolle rahaa, "tuokaa nyt sitten kolme kannua, taitaapa niitä naapureita keräytyä useampiakin". Heikki antoi myös rahaa.
"Kyllä minä laitan viinaa ja heiluman pitää kun Teerelän Masa syytingille erkanee!" toimitti ukko puuhaellessaan vaatetta päällensä kylään lähteäksensä.
"Kuka haetaan kirjoja tekemään? eiköhän Meri-Matti olisi siihen sopivin?" kysyi Joonas.
"Sehän niitä täällä tähän aikaan enite kirjoittaa", arveli Heikki.
"Kyllähän nimismieskin, mutta Mattia on lyhempi matka hakea. Enköhän minä lähde noutamaan häntä tänne?"
"Lähde vaan", kehoitti Heikki.
"Lähde vaan", säesti ukko puuhassaan kun sai molempain poikain luvalla ja rahalla lähteä viinaa hakemaan.
Joonas astui Johannan luo, joka lapsi sylissä istui penkillä. Lapsi oli vielä niin pieni, ettei se osannut hymyilläkään, mutta sitä enemmän osasi isä, joka nyt kaikellaisilla kujeilla lähestyi huulinensa lapsen suuta. "Lapsellani on nyt koti, Jumalan kiitos!" kuiskasi Joonas tyytyväisyyden loistaessa hänen kasvoiltaan.
Heikki ja vaari olivat jo menneet ulos.
"Onkos sulla, Johanna, vielä kahvia, taitaa pitää sitäkin harjallisiksi keittää?" kysäsi Joonas.
"Herranen aika, hyvä ystävä! Toithan sinä Kynttelimarkkinoilta naulan yhteensä kahvia ja sokuria, mihin ne kaikki nyt olisivat ehtineet kulua".
"No hyvä kun on! Mutta eiköhän minun pidä kiirehtiä, että löydän sen Matin kotosalta. Vaan missä Maija on kun sinun täytyy jäädä yksin kotiin?"
"Panin hänet pyytämään sitä Remppulan kupparia rohtimia kehräämään.
Mutta kyllä minä täällä nyt tulen yksinkin toimeen".
Joonas otti turkit naulalta ja pani päällensä.
"Otamme nyt tämän talon onnensa nojaan", hän puhui. "Mutta kyllä tässä tulee velkaakin tehtäväksi, ennen kun sen saa oikeaan kuntoon. — Tuon Kotonevan laitan ensitilassa kuokituksi ja ojituksi ja näytän kyläläisille, kuinka hyvän maan he ovat antaneet siinä vuosisatoja viljelemättä maata. Ja tämä kartano huutaa apua".
Heikki tuli nyt tupaan ja Joonaan täytyi lakata juttelemasta.
"Minä menen nyt sinne Meri-Mattiin, mene sinä Heikki tekemään hevosille silppua", sanoi Joonas.
Näin joutui Teerelän talo uusille haltioilleen. Vanha aika muutti Matti-ukon kanssa eläkkeelle kamariin. Uusi aika astui pelloille, niityille, soille ja kartanolle.