XXI.
Johannalle oli ukko sairautensa ensipäivänä lausunut arvelun että huomenna hän jo nousee jaloilleen. Mutta tauti lujitti vain. Se muodostui yhä vaikeammaksi. Vaari ei ollut juuri koskaan sairastanut. Sen vuoksi tuntui tämä vielä oudommalle.
Levottomuus lisääntyi mikäli päivät kuluivat. Kuoleman-uhkakin nousi.
Sitä ei Teerelän vaari ollut vielä ajatellut koskaan.
Kuolema? Olisko se mahdollista? Kuulinkohan minä että se Juha sanoi…?
Jumala siunatkoon! Minä en luullut hänen sillä sitä tarkoittavan…
Kuinkahan minä … mahdoinko minä olla selvänä? Se Juha sanoi … ja tuomari kysyi … ja minä sanoin…
Jesus, olikohan se oikein oikea väärä vala? Mitähän siitä pappi mahtais…?
Teerelän Matille pappi…! Minä en ole ikänä sitä ajatellut…
Mahtaneeko tuo kuinka kysellä?
Kamalaa kun hiottaa ja pistää … ja päätä porottaa … ja jalkoja painaa raskaasti.
Juha sanoi… Mutta olinko minä selvällä? Kuulinko minä sen? Jos sen papinkin, mutta jos tästä vielä paranee niin se olis vain turha vaiva.
Sais hiukan nukahtaa…
Väärä vala … vala … väärä vala … huh huh kun hiottaa…
Oi Jumala! Tämäkö nyt on omantunnon tuskaa? Minkähänlaista olis puhutella pappia…
Kerran Johanna kuuli tämän vaikerruksen.
"Mitä, haluaisitteko pappia?" kysyi hän ja lähestyi. Sairas säpsähti.
"Häh?" kysyi neuvottoman näköisenä.
"Pappiako haluaisitte puhutella?"
"Kuulitko sinä? En häntä nyt tiedä — luullakseni vähän horajankin".
"Mutta, isäkulta, suokaa nyt, että haetaan pappi! — Ajatelkaa: entä jos kuolema lähestyy?"
"Ei sitä nyt tiedä vielä ruveta hätäilemään, jos ei kuolema tulekaan".
"Voi, Jumala olkoon sielullenne armollinen, kun olette niin paatunut! Mikä häpeä se on, jos syntinen ihminen murehtii aikanansa tulevaista tilaansa, ennen kun on myöhäistä. Jumala on itse sanonut, että hän tahtoo hävetä myös niitä tuomiopäivänä, jotka mailmassa ovat häntä hävenneet. Isäparka, kun olette paatunut!"
"Älä nyt huuda".
"Minä käsken jonkun mennä pappia hakemaan".
"Olkoon nyt edes huomiseen".
"Ei, kun te kerran haluatte, niin se pitää tapahtuman jo tänä päivänä!"
Johanna kiirehti ulos.
"Ei! — ei! — huomenna vaata! Kuuletko Johanna! Minä olen jo parempi.
Voih!" Ukko painui uupuneena sängynpohjaan.
Joonas lähti heti, sillä hän toivoi appensa mieli-alan muuttuvan toisellaiseksi ja luuli papin voivan siihen vaikuttaa.
Kirkkoherran tullessa oli Teerelään jo kokoutunut useita kylänmummoja katsomaan sairaan ripitystä. Mutta pappi tiesi jo edeltäkäsin, minkälainen henkilö hänellä oli ripitettävänä ja siitä syystä pyysi jäädä kahdenkesken sairaan kanssa.
Mummot lähtivät pahoilla mielin, kun eivät saaneet kuulla kuinka
Teerelän paappa pappia vastaa, tuo vanha syntinen ja jumalaton.
"Kuinka täällä voidaan?" kysyi rovasti, kun oli jäänyt kahdenkesken.
"Noo, siinäpähän se, — minä tulin niin kipeäksi yht'äkkiä, että … kyllä se oli vilustumisen tähden".
Kauan — tavattoman kauan viipyi sielunpaimen kadonnen lampaan tykönä. Kukaan ei tiedä, mitä siellä keskusteltiin. Mutta, kun kirkkoherra vihdoin tuli ja meni talontupaan, oli hän hyvin totinen ja kiireissään, niin että emäntä tuskin sai hänelle kaksi kahvikuppia tupatuksi.
Matkalla pappilaan kysyi Joonas:
"Minun ei tule asiaan mitään, mutta kysyn kuitenkin: mitä piditte sairaan mieli-alasta?"
"Pahoin elänyt ihminen", huokasi pappi. Sitten jatkoi:
"Jos se rupeaa vielä minua kaipaamaan, niin tule hakemaan".
"Mielelläni", vastasi Joonas, vaan katsahti kirkkoherraan, ikään kuin aikoen kysyä: "mitenkä ripitys tapahtui?"
Kirkkoherra käsitti Joonaan tarkotuksen:
"Minä en voinut antaa hänelle herran ehtoollista. Toivon, että hän katuu".
XXIII.
Teerelässä kävi ukon sairauden aikana paljon vaimoväkeä sairasta katsomassa, etenkin sitten kun alkoi liikkua huhu, että Matti-paapassa oli tapahtunut muutos: synti oli alkanut näyttää synnille, entinen elämä oli ruvennut tuntumaan karvaalle. Niin pitkälle kuin sinne taaksepäin katsoikin, näki vain pahojatöitä ja syntiä. Ja sitte kaiken huippuna väärä vala — josta ei edes vielä kertaakaan ollut uskaltanut kenenkään kanssa puhua.
Kirkkoherran käynnin jälkeen näytti ukon sielunelämään avautuneen tämä uusi ura. Johanna sen ensinnä tarkalla vaistollaan huomasi. Isä, näet, silloin tällöin kyseli häneltä uskonasioita. Kerrankin tuli puhe näin alkuun:
"Onko sulla kiirettä, Johanna?"
"Kuinka niin?" kysyi Johanna ja pysähtyi lattianlakaisussa.
"Minä vaan".
"Mitä?"
"Luuletko että minä olen kuolemansairas … että minä, tuota…"
Johanna tuli viereen.
"Jumala yksin sen tietää, isä rakas. Mutta kuinka teidän sielunne…"
"Sitä minä ajattelinkin".
"Isä rakas…"
"Mahtaako näin suurelle syntiselle olla…"
Johanna rupesi itkemään. Vaari ei liikutukseltaan voinut jatkaa.
"Kun minä olen niin huono neuvoja, kokematon sellaiseen…"
"Niinhän sinä … eikä sulla ole paljo syntiäkään… Sinähän olet…"
"Älkää isä rakas sanoko. Kaikin olemme syntisiä, vikapäitä Jumalan edes. Mutta niinhän aina sanotaan että Jumalan armo ulettuu kaikille".
"Luuletko että minunlaisellenikin… Mitä arvelet?"
"Minä uskon varmasti sen, rakas isä! Vaikka teidän syntinne veriruskeat olisivat ne pitää lumivalkeiksi puhdistettaman, sanotaan".
"Lumivalkeaksi … lumivalkeaksi…" mumisi vanhus ja kädet rinnan päällä ristissä tirkisteli vuoteen kattoon.
Tuli muuan laestadiolainen ukko, vaarin ikätoveri. Sairas kävi iloiseksi, ojensi kätensä vieraalle ja pyysi istumaan sängyn viereen. Johanna poistui talonpuolelle ja jätti vanhat kahdenkesken.
Tämän jälkeen alkoi laestadiolaisia yksi toisensa jälkeen käydä sairaan luona ja kylä tiesi pian kertoa että Teerelän paapasta oli tehty "hihhuli".
Joonas oli ankarasti kirkollinen. Karsain silmin katseli hän kaikkia lahkolaisilmiöitä, varsinkin laestadiolaisuutta. Usein oli hän koettanut väittelyä näiden kanssa, mutta ei tullut puoleen. Jäi sittemmin vain tuomitsevalle kannalle.
Kun laestadiolaiset nyt alkoivat tiheämmin käydä vaarin luona, teki Joonaan mieli sulkea heiltä ovi. Hän tunsi ikään kuin jotain rikkovansa yhteiskuntajärjestystä, kirkkoa, kirkkoherraa ja Jumalaa vastaan, jos sallisi ukon käännytyksen jatkua ilman vastaanpanoa. Asema oli kovin kiusallinen. Vaikea oli nostaa julkista taisteluakin sairaan sielusta, varsinkin kun hän tunsi itsensä kylmäksi ja saamattomaksi muuhun kuin järkiperäiseen väittelyyn.
Jonkun aikaa sairastettuaan alkoi ukko parantua. Jo monennen kerran tarjousi Joonas hakemaan pappia, mutta ukko kielsi. Joonasta harmitti. Kaikesta näkyi että muutos oli ukossa tapahtumassa. Hän ei enää ollut vävylleen yhtä töykeä vaan koetti tavotella ystävällisyyttäkin, mikäli se oli mahdollista vanhalle, paatuneelle miehelle. Joonas ihmetteli tuon havattuaan. Joskus hän jo yritti keskusteluakin uskonasioista, mutta siihen osoitti vaari aina tympeätä vastenmielisyyttä.
Laestadiolaisia kävi yhä useammin sairaan luona. Aina kuin heitä tuli elähtyi ukko aivan huomattavasti. Keskustelut näiden kävijäin kanssa olivat ensimmältä salaisia, mutta muuttuivat vähitellen julkisemmiksi. Uteliaisuudella seurasi Johanna, joka useammin oli tilaisuudessa niitä kuunnella, mihin suuntaan ukon puhelut menevät. Pian saikin hän havaita, että vaari oli jo vakaumuksensa löytänyt. Hänestä oli tullut laestadiolainen.
Joonaalla oli tämän johdosta aluksi raskas mieli, eikä Johannakaan iloinnut. Kun isästä olisi tullut "uskovainen", kun hän olisi halunnut pappia, silloin olisi nuorten mieli ollut hyvä.
Ukko oli jo alkanut vähin jalkeillakin olla ja kylässä liikkua. Äskeisten vastenmielisyyksien vaikutelmia oli aika jo huuhtonut mennessään ja kaikki alkoi taas kulkea tavallista menoaan.
Eräänä ehtoona kun Joonas ja Johanna istuivat kamarissa, alkoi kuulua kovaäänistä puhetta tuvasta.
"Leena on palannut hihhuli-seurasta ja kuuluu siellä toisille sitä kertovan", sanoi Johanna.
Joonas lähti tupaan, missä paraillaan kovaäänisesti naurettiin.
"Mikä nyt?" kysyi hän.
Leena otti puhuakseen:
"Minä tässä vaan kerron, että äsken, kun minä menin seuraan, niin meidän paappa meni edelläni ja kohtas tiellä Tervahaudan Juhan, joka näytti olevan vähä juovuksis. 'No etkö sinäkin jo palaja syntisiltä retkiltäs ja rupea kuolemaasi ajattelemaan?' kysyi meidän paappa. 'Joo, niin olen täs meinannut', sanoi Juha. Paappa otti sen leikiksi, mutta yhdes ne seuraan tulivat. Nyt minä sitte oikein näin meidänkin paapan ottavan synninpäästön, niin että nyt saatte uskoa hänen olevan hihhuli. Kohta, kun meidän paappa tuli pois pöydän äärestä, meni sinne Tervahaudan Juha. Meitä oli loukos iso joukko suruttomia, jotka heti rupesima nauramaan. Mutta se Juha meni vain hyvin totisen näköisenä pöydän ääreen ja pyysi nöyrällä äänellä synninpäästöä. No ei muuta, kun kädet Juhan pään päälle ja siunattiin niin, niin kalliisti. Toiset ne hyppelit lattialla ja huusit: Mutta tuskin oli Juha saanut vähän suunvuoroa, niin se rupesi puhumaan kaikellaisia hullutuksia. Voi herra, kun me rupesimme nauramaan —"
"No ole nyt jo vaiti! Siellä te kuljette pilkaten ja rähisten. Mitähän luulette siitä olevan hyötyä itsellenne? Parasta on, että pysyy tästälähin kotona", nuhteli Joonas. Toiset edelleen nauroivat. Leena luuli ettei isännällä niin vakava totuus ollutkaan nuhdellessaan ja alkoi jatkaa kertomustaan:
"Se Juha sanoi, jotta —"
"Enkö minä sanonut, ettei sanaakaan enään siitä asiasta! Kukin on itse omia asioitaan likinnä. Minä en kärsi ylellistä pilkan tekoa kenestäkään, kaikis on vähän vikaa. — Onpa kuin mieskin, Tervahaudan Juha, jonka sukkeluuksille nauretaan".
Isäntä pistäysi kamariin. Niin tarkkaan kuuliaisuuteen olivat palveliat tottuneet, etteivät enään kuiskauksillakaan koettaneet jatkaa äskeistä puhetta.
XXIV.
Eräänä aamuna oli Joonas kärtyisellä tuulella. Johanna kysyi:
"Mikä sinulla nyt on?"
"Eipä juuri … on vain niin ikävää, kun pitäis lähteä kuntakokoukseenkin ja metsään. Kun pojat menevät yksin sinne, niin ne eivät valikoi vähääkään, pilstovat ja hakkaavat haloiksi kauniimmat ja riukeimmat puut. Kokoukseskin tarvittis olla, kun se kansakoulujuttu on tullut päätettynä ja nyt on kysymys mihin toimiin ryhdytään sen toimeenpanemisen vuoksi, valitaan johtokunta ja päätetään mihin koulu asetetaan. Nyt en tiedä kumpaanko menen, metsään vai kokoukseen?"
"Ja onhan siellä se ruotivaivaisen asiakin, kun pannaan tähän meidän ruotiin Mikki-vainajan sijaan uusi. Kyllä sinun täytyy mennä Saaraleenaa puolustamaan, että se tulee tähän pääsemään".
"Saaraleenasta minä viis' huolin! Ei se ole meitä kohtaan itseänsä niin käyttänytkään, että minä olisin velvollinen häntä puolustamaan".
"Ethän sinä muistele niitä ämmäparan vanhoja syntejä, ethän jo. Se kävi täällä eräänä päivänä ja pyysi niin hartaasti minun puhumaan sinulle, että sinä puolustaisit hänen ruotiin pääsemistänsä, ja minä lupasin. Arveli, että hän tulee vielä itse sinulle puhumaan, mutta kun hän näytti niin huonolta, niin minä lupasin, että kyllä sinä sen toimitat, ettei hänen tarvitse itseänsä mäeltä tänne uudelleen vaivata. Kyllä sinun pitää mennä ja auttaa sitä akkaparkaa vähän".
"Miks'ei pyydä Nevaluhdan puolustaa itseänsä. Nehän hänen ystäviään ovat".
"Mitä Nevaluhta".
"Ei minun tahdo millään tavalla sopia mennä, pitäis aivan välttämättömästi päästä metsään".
"Koeta vakuuttaa miehille, etteivät saa hakata muita kuin huonoimpia puita tänäpäivänä ja mene itse huomenna".
"Kyllähän se niin on tehtävä, ei se muuten sovi. En minä juuri halusta jättäisi koulu-asiaa vieläkään oman onnensa nojaan".
"Mutta lupaa nyt se, että autat Saaraleenaa, sillä hän on käynyt niin huonoksi, ettei voi enää mitenkään elättää itseänsä ja muutenkin häntä pitäis kylän elättää, jos ei ruotiinkaan pääse".
"Noo, älä nyt. Eikö se Tonttu Sannakin ole vaalis?"
"Se saattaa vielä itsensä elätellä, kun on vaan tahtoa. Eihän hän voi tulla kysymykseenkään Saaraleenan edellä, ei jo".
Harmistuneena sanoi Joonas: "On suorastaan kiusallista joutua kaikkien asianajajaksi. Saat haaskata puolet aikaasi yhteisiin asioihin ja sittekin haukut palkaksesi. Tekee monasti mieli heittää hiiteen kaikki ja vetäytyä yksinomaan kotipuuhiin, kun eivät ne asiat näytä hitustakaan paranevan vaikka kuinka koittais".
Johanna ilmaisi myötätuntoisella ääntelemisellä osanottonsa. — — —
Jälkeen puolisen palasi Joonas parin kokous-toverin kanssa.
Toinen vieraista oli paksuniskainen kihlakunnan lautamies, toinen
Nenälän isäntä, muuten tavallinen talonpoika vain.
Vieraat jäivät ovilukkoon luudalla jalkojaan pyhkimään, kun Joonas meni kamariin ja huusi sieltä:
"Tulkaa miehet tänne!"
Vielä pari kertaa sai hän käskynsä uudistaa, kunnes vieraat vihdoinkin hitaasti astuivat kynnyksen yli.
"Tulkaa, tulkaa", kehoitteli Joonas, "ottakaa pälssyjä päältänne ja istukaa. Pankaa piippuun". Joonas nosti tupakkalaatikon pöydälle samassa viitaten piippuhyllylle, missä puoli tusinaa uusia piippuja notko-varsineen seisoivat kenaavassa, mukavassa selkänojassaan.
Vieraat ryhtyivät piippuja lataamaan.
"Oikein pakkanen", paneskeli Joonas käsiänsä hieroen.
"On, on oikein", todistivat toiset, piippujen jo savutessa.
"Ottakaahan edes vähäksi aikaa turkit pois", kehoitti Joonas.
Miehet estelivät ilmoittaen, että pitää pian lähteä.
Joonas pöyhähti:
"No eihän teillä sellainen hätä ole. Pidetään nyt pienet kemut sen päälle, kun saatiin voitto vihdoinkin. Pälssyt pois! Helkkurin hyvin kannattaakin nyt ottaa pari kaapsua harjallisiksi. Saakuri mikä rymäkkä siellä olikin!"
Miehet eivät kuitenkaan uskaltaneet Teerelän kamaria niin kodikseen ottaa, että vaatetta päältään olisivat vähentäneet, vaan vakuuttivat vahvasti, että "kylläpä sitä nyt näinkin istuu".
Sillä aikaa laittoi emäntä tuvassa kahvipannua tulelle, pistäysi sitten kamariin asioita kuulemaan.
"Pääsikö Saaraleena ruotiin?" kysyi.
"Pääsi se, huomenna saa tulla alkamaan meiltä vuoroansa. Toimita nyt sille tieto".
"Olipa se asia, kun akka sai leivän", myhäili emäntä.
Isäntä oli jo piirongista siirtänyt rommipotun pöydälle ja etsi nyt paraillaan ryypynmittaa, mutta ei löytänyt ennen kuin emäntä tuli avuksi.
"Koulu nyt saatiin", ilmoitti lautamies emäntään katsoen.
"Vai saatiin nyt, — olipa se. Mutta kylläpä teillä on ollut siitä vaivaakin".
"Joo, kyllä siitä on saanut monta vaivaa nähdä", myönsi lautamies ja
Nenälä sanoi: "Niin on, niin".
Joonas kukkuroitsi ryypynkupit rommilla ja rupesi sitten puhettaan leikillä höystäen kehoittamaan toisia ottamaan.
"Morjens nyt! Tulkaa ottamaan täältä pieni prukosti".
"Mitäs täs nyt", esteli Nenäläinen ja lautamies arveli, että se on liikaa, mutta Joonas tuumaili, että eihän yksi ryyppy ole vielä hyvä alkukaan.
Emäntä oli juuri tasoitellut sängynpeittoa, kun häneltä pääsi huudahdus.
"Herrajee!"
Ja niin hän riensi tulista vauhtia tupaan. Siellä kiehuva kahvi ryntäsi pannusta takkakivelle pitäen armotonta melua.
Miehetkin tirkistelivät tupaan ja istuivat sitte enempiä kehoituksia odottamatta pöydän viereen.
"Huhtikuu!"
"Kippis!"
"Sama täältä!"
Kun lasit oli pari kertaa tyhjennetty, näyttivät lautamies ja Nenäläinen tuntevan itsensä ikään kuin tutummiksi. Eroituksen huomasi yksin lautamiehen sylkemisessäkin, sillä levollisesti hän trissasi pikanella-sylkiä uusille karvamatoille, sen sijaan kun hän äsken ei sylkenyt ollenkaan. Nenäläinen ei viitsinyt piipun kaivamista varten, enempää kun lautamieskään, nousta ylös periä tulipesään viemään, vaan kengän-nenään piippujaan kopistelivat joten tuhkat saivat vapaasti lattiaan levitä.
Kun emäntä vihdoin kahvia toi, tehtiin plöröä. Turkit olivat silloin jo auenneet, Nenäläisen lakki painunut hieman takaraivolle ja lautamies trissasi yhä tiheämpään. Keskustelukin oli jo vilkastunut. Toisiaan kehuivat mairitellen:
"Se oli sinun ansios, kun koulu saatiin tänne", kehui lautamies
Joonaalle.
"Mitäs se mun ansioni oli. Ei hyttysen ääni taivaaseen kuulu. Teidän äänenne siinä jotain merkitsi, se auttoi".
"Niin, mutta minä tarkoitan sun puhettas. Sä puhuit saamarin hyvin".
"Siitä ne viis huolineet olisivat".
"Kyllä ne huolivat", todisti Nenäläinen ja lautamies vakuutti lujasti: "Joo'o". Mutta samassa rupesi lautamiehen alla oleva tuoli arvelluttavasti naskumaan, sillä hän yritti keikutella. Tuoli otettiin tarkastettavaksi, se oli haljennut pienain kohdalta. Kummasteltiin sitten, kuinka tuo ainoa kiskottamaton tuoli oli sattunutkin lautamiehelle, kun kaikki toiset oli jo ennen raudotetut.
"Kummaa!" ihmetteli lautamies, "kun minä en tahdo muistaa. Kotona melkein aina istun soutulas ja sitte en muista muuta, kun keikottelen, niinkuin nytkin, heh! Ei tämä ole ensikerta, kun tuolin särjin. — Kumma, ettei Teerelä ole jo itselleen soutulaa laittanut. Sehän nyt on uudenaikainen ja mukava".
"Eipä ole tullut laitetuksi".
"Ja meilläkin on", ilmoitti Nenälän isäntä.
"Lisätkää voimaa!" kehoitti Joonas puhetta muuttaen.
"Panehan itsekin, minä luulen, ettet ole pannut ollenkaan", sanoi lautamies pulloon tarttuen.
"Ei se pane", todisti Nenäläinen.
"Kyllä minä — pankaa nyt te vaan; minä käyn ulkona".
Joonas meni. Lautamies teki hyvää "punssia" ja Nenäläinen aivan esimerkin mukaan.
"Miestä, kun ei uskalla kotonansakaan maistaa, saati sitte kyläs", paneskeli lautamies.
"Hm, sellainen on turhaa", sanoi toinen.
"Pannaan sen kuppiin!"
Yhdessä kaadettiin Joonaan kuppi rommia täyteen ja naurettiin. Kun
Joonas tuli, maistoi hän heti, arvasi mitä oli tehty, eikä juonut.
Toiset naureskelivat ja naljailivat siitä koko illan.
Istuntoa jatkui. Pullon pohja alkoi paistaa. Vieraiden kiire poistui.
Uusi pullo tuli sijaan. — — —
Myöhemmällä pani lautamies pitkäkseen lattialle, ja Nenäläinen kävi lähentelemisissään ja syleily-yrityksissään yhä vetelämmäksi.
Silloin Joonas rupesi toimittamaan vieraitaan kotimatkalle. Lautamies puolittain kannettiin, Nenäläisen käydessä ominvalloin perässä naureskellen ja pilkkaa laskien.
Teerelän vaari näki tämän touhun.
"Tuollainen minäkin ennen olin", itsekseen virkkoi.
Tuskin olivat vieraat pihasta lähteneet ja Joonas jo kerran ehtinyt pelkäämään, että siinä kaadutaan, kun Kuppilan palvelustyttö tuli siihen.
"Meidän isäntä pyysi teidän tulla kohta meille", sanoi tyttö.
"Vai niin, mikäs nyt? Minä menen kohta".
Hän meni.
XXV.
Hyvin hauskaa on, tammipakkasen nurkissa naskuessa, istua lämpimällä porokivellä selkäänsä lämmitellen. Tämän oli Rupelan Heikki huomannut myöskin ja siitäpä hänet nytkin tapaamme harmaan mirrin vieressä istumasta ja katselemasta kädessään olevaa ruununverolappua. Tuon tuostakin raapasee kynsi korvantaustaa ja hiljainen selittämätön murina kuuluu.
"Niin, kynsi nyt päätäs. Olisit voinut olla ostamatta kirkkoreen, jonka kuitenkin heti uutena juovuksissa särit, niin olis nyt rahaa veronmaksuun", sanoi emäntä nakellen nenäänsä, polki rukkia ja väänsi tukevaa hurstinkudetta.
"Vai niin, sinäkö estit sitä ostamasta — jopa kyllä! Kuka se oli, joka sanoi: 'hae isältä rahaa lisäksi', kuka jo?"
"Täytyihän mun kun näin, kuinka kovin sun teki sitä mieles".
"Älä valehtele! En minä olisi lopulla halunnut koko rekeä, mutta kun sinä tahdoit".
"Mutta kylläpä sä kehtaat valehdella! En minä puhunut aluksi reen ostoon mitään, kun mies tuli sitä kauppaamaan".
"Niin noh! Kyllähän minä alussa rupesin kaupasta puhumaan, mutta en ollenkaan sillä aikomuksella, että ostaisin. Tarjosin piloillani 70 markkaa, kun se 85:ttä pyysi".
"Ja sitte ostit, kun mies möi sillä".
"Kun sinä käskit, muuten en olisi sitä ostanut. Mutta mitäs tuosta nyt puhutaan; rekeä tarvittiin, kun vanhan reenrauta oli poikki, eikä ollut seppää saatavilla. Eikä tuosta yhdestä reenostosta nyt talo häviä. Toista se on, kun sinä vedätät aitasta kaikki jyvät kahvien, ryynien ja nisujen pantiksi, siitä hävitään".
"Joko taas siitäkin! Eikö sulle itselles maistu kahvi ja ryynipuuro yhtä hyvältä kuin mullekin? Kyllä sinä ainakin osas saat siitä viljasta. Ja kaikkiko jyvät minä sillä tavalla panen menemään? Eikö mitään syödäkään? Ja viethän aina, kun kaupungis käyt, tynnyrin ja puolitoista, kerrallaan. Mitä sinä niistä kotiin tuot? Sanoppas!"
"Rahaa, ja — —"
"Joo'o, rahaa se Heikki tuo! Entäs vielä?"
"No viinaa, mutta kyllä sinä siitäkin osas saat. Ja tuodaan sieltä aina kaikenmoisia muitakin tarpeita, joita tarvitaan, mutta en minä milloinkaan aja omaisuuttani mihinkään turhiin".
"Soo, soo, — etkö milloinkaan rahataskuaskaan hävitä?"
"Älä kiusaa! Ei se nyt niin usein tapahdu, että siitä aina kannattaa puhua. Muistele vaan ja tee tiliä, kuinka monta makkaraa ja juustoa olet heittänyt Saaraleenan reppuun, pussinjuoksuttamisen palkaksi".
"Miks'et vie heti riihestä saatuas kaikkia jyviä kaupunkiin, etten minä saisi pussittaa?"
"Mitä sitten syötäisiin?"
"Kas, nyt puhui pussiin! Äsken sanoi, että minä ne kaikki pussitan ja nyt niitä jo kuluu syömälläkin, ha haa! Sinä olet hyvin tarkka, nahjusparkani, huomaamaan mitä puhut".
"Älä hauku, muutama! Kyllä minä tiedän, kuka talosta enimmän osan tuhlaa ja tiedän myöskin, mitä puhun".
"Se tuhlaa, jolla on! Ei sulla ole ollut mitään".
"Aina sinä sen rikkautes vedät, mutta kyllä olet sen jo monikertaan syönyt ja pussittanut. Sen sanon vaan, että kahvipannun lyön kuudentuuman rautanaulalla seinään".
"Lyö vaan! Sittepähän saadaan nähdä, kuka ensimäisenä irti kiskoo".
"Sen teen huomispäivänä".
"Tee kohta".
"Ei, huomenna vasta. Nyt menen kylään".
"Kuppilasta verorahaa hakemaan".
"Mitä sun siihen tulee? Itse mä asiani vastaan".
"Ei mitään, mutta mene nyt kerrankin hakemaan rahaa Teerelän paapalta".
"Älä pistele".
"Mitä pistelemistä se on?"
Heikki lähti ulos. Hetkisen kumpanenkin kinaansa maisteli, mutta tavallisuuden mukaan pian unohtivat.
Kuppilan isäntä oli tasapuolisimpia vanhoillaanolijoita. Hän ei esim. kansakoulua vastustanut, vaan pikemmin puollusti. Teerelän Joonasta piti hän kunnon miehenä ja heistä oli tullutkin jonkullaiset ystävät. Vävynsä asumapuuhia katseli hän sitävastoin vihaisin silmin ja usein muistuttelikin tälle huolimattomuuden ja laiskuuden suurista virheistä.
Tähän aikaan oli Kuppilan isäntä sairastanut rintatautia ja arveltiin, ettei hän enää kauan voi elää. Tuosta Rupelan Heikki jo monasti sydämessään piti iloa, sillä appensa kuoleman jälkeen tiesi hän saavansa periä kelpo omaisuuden.
Kuppilaan tultuaan tällä kertaa ilmoitti Heikki asiansa vasta hyvin pitkien venyttelemisien perästä. Sen kuultuaan, mietiskeli appi-ukko ensinnä vähän aikaa synkän näköisenä ja lähetti sitten Teerelän Joonasta noutamaan.
Kun Joonas tuli, nojaili Kuppilan isäntä vuoteen laidalla, hyvin kipeän näköisenä.
Rupelan Heikki istui tuolilla ja imi vahvasti vaskihelaista piippuaan.
"Hyvää ehtoota", tervehti Joonas tullessaan.
"Jumal'antakoon", äännähti sairas.
"Iltaa", murahti Heikki, neuvottoman näköisenä mulauttaen.
"Pane piippuun ja käy istumaan", kehoitti isäntä. Joonas totteli.
Siinä juteltiin nyt kaikellaista, mutta Heikki otti osaa keskusteluun hyvin vähä.
Hetkisen kuluttua nousi Kuppilan isäntä heikkovoimasen tavalla ylös sängystä ja käveli huoneen nurkassa olevan vanhanaikuisen kaapin luo, avasi sen oven ja veti esiin laatikon, joka näytti olevan täynnä papereita. Ison aikaa selailtuansa, löysi hän vihdoin erään käärön, jonka luuli oikeaksi.
"Katsoppas Joonas, ovatko nämä velkakirjat tämän vävymiehen? Minä luulen, että ne ovat, mutta en ole oikein varma", sanoi isäntä, ojentaen käärön Joonaalle.
Heikki rykäsi ja alkoi silmäillen lukea kattolautoja.
"Kyllä nämät näkyvät olevan", ilmoitti Joonas vähän ajan kuluttua, kun suurella vaivalla oli saanut selvän huonosti kirjoitetuista papereista.
"Onhan niitä seitsemän?" kysyi sairas taas.
"Joo", vastasi Joonas.
Isäntä pani laatikon pois ja oven kiinni sekä kävi vuoteelle istumaan.
"Ota ja laske, mitä ne tekevät yhteen summaan korkoineen", käski.
"Jos minulla on edes lyijykynä? On se, näemmä", sanoi.
Joonas alkoi laskea. Toiset miehet olivat silläaikaa hyvin hiljaa,
Heikki piiputteli ja kakasi kurkkuaan silloin tällöin.
Laskeminen kesti kauan.
Vihdoin nousi Joonas ja rupesi piippuun panemaan.
"Joko nyt laskit?" kysyi Kuppilan isäntä.
"Jo".
Heikki liikahti levottomasti istuimellaan.
"Nämät tekevät yhteensä korkoineen tuhat yksisataa kolmekymmentäkaksi markkaa ja kahdeksantoista penniä", sanoi Joonas.
"Vai jo se on niin paljo", äännähti Heikki, imi muutaman savun ja sanoi sitte: "Se velka se kasvaa kuin synti. Minä aioin jo viime syksynä sitä lyhentää, mutta en ole malttanut myödä jyviä, kun ne ovat niin alhaises hinnas. Ja eipä se appivaari taida niin kipeästi rahoja tarvitakaan, sitäkin olen meinannut". Hän vähän naurahti ja raapasi korvajuurtaan. "Pitää sitä ruveta lyhentelemään", sanoi ja muljautti sivuilleen.
"Joo'o", äänsi Joonas. Mutta hän tiesi aivan hyvin, että Heikki puhui sellaista jota ei ajatellut.
Puheenainetta alkoi puuttua. Joonaalle kävi äänettömyys tuskalliseksi.
"No Kuppilan isäntä", virkkoi vihdoin, tarttuen puheaineesen, joka sattumalta mieleensä muistui, "hyyräättekö nyt ylikerran kansakoululle? Tämänpäiväises kokoukses päätettiin asettaa koulu meidän kylään, tänne teidän saliin, koska olette sen luvannut hyyrätä. Huomenna tullaan siitä kauppoja hieromaan".
"Hoo, vai jo se koulu nyt vihdoinkin … noo, en minä sitä nyt vastaankaan juuri ole".
"Paljonko vaatisitte hyyryjä?"
"Saadaanpa nyt nähdä, kuinka mä hänen mietin". Ukko puheli vastahakoisesti ja näytti muuta ajattelevan.
"Kyllä sitte tulee tähän taloon elämää, niin ettette saa öitänne nukkua", innostui Heikki omalta kannaltaan kuvaamaan.
"Lapset kulkevat koulus ainoastaan päivällä, eivätkä yöllä. Yököt öisin lentelevät, päivin piilossa pysyvät; lapset päivin oppimassa, öisin unta ottamassa". Joonas lainasi tilaisuuteen sopivan vastauksensa Länkelän Ensimäisestä Lukukirjasta.
Taas seurasi äänettömyys.
Joonas alkoi huomata, että hänen läsnäolonsa oli liikaa, jonkatähden lähti pois, jäähyväisiä sanoen.
Heikki oli jo vähän pelännyt, että appensa panisi Joonaan kirjottamaan velkakirjaa siitä summasta, jota hän tällä kertaa oli lainaksi pyytänyt. Tilansa paljon helpottui, kun Joonas pani kamarin oven jälkeensä kiini. Puhe ei tahtonut sittenkään alkuun päästä, jonkatähden kamarissa vallitsi tyven hiljaisuus, jota ainoastaan pesävalkean rätinä hiukan häiritsi.
"Mikähän siihen on ollut syynä, että velkasi ovat vaan enentyneet?" virkahti appi vihdoin ja silmäili vävyään.
Tämä teki neuvottomia liikkeitä.
"En tiedä, tahtoo olla niin huonot ajat, että —"
"Sinun ei sovi aikoja syyttää, ei ne sen parempia ennenkään olleet. Katso tuota lankoas, katso jo. Hänelle jäi iso velka silloin, kun talon sai ja ihmiset sanovat, että on jo kelpolailla sitä maksanut".
"Hänellä on parempi talo kuin minulla", tuumaili Heikki.
"Turhia loruja!" väitti sairas ja nousi kiivaasti sängyltä. "Turhia loruja, sanon minä! Rupelas elettiin ennen helposti ja isäntävainaja ci milloinkaan ollut rahanpuuttees. Mutta te tuhlaatte ja jakelette omaisuutenne laukkuryssille ja porvareille koristuksia ja muita turhuuksia ostaessanne. Helvettiin semmoinen elämä! Teistä tulee ennen pitkää maantien kerjäläisiä".
Ukko oli lähestynyt pöytää ja kokoili siitä äskenmainituita velkakirjoja.
"Tuota", yritti Heikki sanoa, "akka se on, joka tuhlaa".
"Akka!" matki toinen. "Minä tiedän kyllä, että hänellä on hyvä taipumus siihen, mutta koska olet sinä koettanut järjellisillä keinoilla vastustaa hänen turhamaisuuttaan? Luulenpa, että et milloinkaan, vaan riitelette ja soimaatte toisianne ja sen ohessa harjaannutte yhä pahemmaksi tuohon vikaan. Toinen paha vika vaivaa myös sinua samoin kuin ämmääsikin ja se on laiskuus. Luulenpa, että ette ole kumpanenkaan tehnyt kunnon päivätyötä sen jälkeen, kun Rupelaan menitte. Häpeä sellaisille laiskureille! Ilmaiseksi saitte talon ja nyt jo tuommoinen velka".
Heikki kuulteli vaieten.
Tuli räiskyi vielä pesässä ja lattialle lenteli kuumia poukkoja. Kuppilan isäntä katsahti tuleen päin ja näytti tekevän äkkinäisen päätöksen. Hän pudisti kädessään olevat velkakirjat myttyyn, lähestyi uunia ja viskasi paperit sinne. Tuli poltti ne ahnaasti, ikään kuin peläten, että niitä voitaisiin vielä pois temmata. Mustana kartena ne pysyivät jonkun hetken haamullaan ja hajosivat hitaasti, juuri kuin varmana siitä, ettei heitä enään semmoisina voida käyttää. Appi loi vävyynsä halveksivan katseen samalla nähdäkseen, minkälaisen vaikutuksen hänen työnsä toiseen teki.
Vaikka Heikki oli kaiken aikaa kiinteästi katsovinaan lattiaan, seurasi hän kuitenkin tarkalla silmällä ukon liikkeitä. Nähtyään, että paperit viskattiin pesään, liikahti hän, mutta asettui kohta entiseen asemaansa, kun huomasi, että toinen loi katseensa häneen.
"No siellä ne nyt ovat", sanoi appivaari ja näytti olevan valmis vastaanottamaan Heikin kiitoksia. Heikki kohotti hitaasti päätänsä.
"Velkakirjat, — missä?" kysyi hän venyttäen ääntänsä ja ollen olevinaan, aivan kun ei olisi koko asiasta mitään tietänyt.
"Pesässä! Minä poltin ne".
"Mitä varten te ne poltitte?" kysyi Heikki, nyt vasta näyttäen jotain kummastuksen oireita.
Taisi jo katumus välähtää Kuppilan isännän mielessä, mutta sitä ei hän tahtonut toiselle näyttää, vaan päätti koettaa kurittaa kiittämättömyyttä sananruoskalla.
"Minä ajattelin", alkoi hän tyynellä äänellä puhua, "että taidatpa sinä vastakin ehtiä tekemään maksettavia velkoja, kun tästä minun pääni kaatuu jos nimittäin sinä ikänä kykenetkään velkoja maksamaan, jota kovin epäilen".
"Sitäkö varten te nyt nuo velkakirjat poltitte, että saisitte noin haukkua?" kysyi Heikki.
"Häpeä, kun kehtaat tuommoisia puhua, vaikka nyt taasen lahjoitin sinulle kaksitoistasataa markkaa. Saisitpa olla edes hiukan kiitollinen sen edestä".
"Eihän se ollut täyteen kaksitoistasataa?"
"Eikö? No minä annan sen täyteen, että saat verorahan. Minua hävettää, jos vävyltäni otetaan elukoita takavarikkoon ruununverorästistä". Ukko meni kaappinsa luo ja toi sieltä kahdennentoistasadan täyteen.
"Heh, tuos' on".
Heikki otti rahat.
"No, kiitoksia paljon nyt ensiksi", sanoi hän, "kyllä minä maksusta murheen pidän, kun täs nyt ehdin vähän alkuun pääsemään. Minulle tulee keväällä iso tervahautakin".
Heikki näkyi aikovan sovittaa riitaa lupauksilla.
"Mitä sinä maksusta turhia lörpöttelet, kun tiedät, ettei sitä nyt enää vaaditakaan ja itsekin olet varma siitä, ettet koskaan tule niitä maksamaan. — Iikalle ei tästä asiasta tarvitse mitään puhua, kyllä hänkin tulee talosta osansa saamaan. — Mutta mene nyt jo! Tottahan jotain työtä on kotonas, — kun olet kokopäivän kylässä. Minuakin rupeaa jo niin väsyttämään, että täytyy mennä sänkyyn".
"Kiitoksia paljo nyt", murahti Heikki ja lähti. Ukko ei tietänyt varmaan kiittikö vävy lahjan vaiko haukkumisen edestä, tuskin tiesi Heikki sitä itsekään.
"Kyllä siitä parista tulee ennen pitkää maantien kerjäläisiä, mutta eläessäni en anna heille enää penniäkään — muutamat kiittämättömät laiskat!" mietiskeli appiukko yksin jäätyään.
Heikki käveli hyvin rivakasti kotiinsa päin.
"P——n äijää, kun kehtas haukkua", murisi itsekseen. "Mutta se oli saakelin kumma, kun se ne velkakirjat poltti! — Vaikka ei se nyt paljon ollut, että hän sen teki, kyllä Iikka enemmän saanut on kun meidän ämmä! Kumma se vaan oli, kun se kitupiikki, tuota… Mitä se mahtoi sillä kuriitella kun Joonaan sinne laittoi; kun kerta polttaa meinas niin mitä lempoa niistä laskea? Mutta se taisi vain pelätä, ettei polttaisi muiden velkakirjoja, kun ei se osaa, äijäpaha, yhtään kirjotusta, ei enempää kun täs minäkään. — Jos täs pahat päähäni panen, niin saa poika mennä kouluun kun kasvaa, niin että tällaisis asiois edes toimeen tulee…
"Nyt olen velaton mies! Ämmä saa keittää kahvipannun harjallisiksi, ja — peru kun olis vähä viinaakin!"
* * * * *
Kotiin tultuaan pistäysi Joonas kamariin, missä Johanna oli jo puhdistanut äskeisiä jälkiä sen verran, kun sitä näin lyhyessä ajassa ehti.
Lankomiehen raha-asiain tila oli saattanut Joonaan miettimään omiansakin. Hän alkoi selailla muistikirjaansa, sekä tehdä numeroita pienelle paperilapulle.
Johanna tuli lapsi sylissään sisään. Pienoinen kykeni jo omin voimin epävarmoja askeleitakin ottamaan. Johanna istuutui pöydän viereen ja otti käteensä sanomalehden. Tyttö alkoi sitä heti vaatia.
"Ei, ei, isä piiskaa!" varoitteli äiti.
"Ä— —ä-ä-ä" huusi tyttö, yhä vakinaisemmin vaatien sanomalehteä.
"Ei, ei!" vakuutti äiti, pitäen lehteä niin kaukana, kun käsi ulettui.
Joonas lopetti laskentonsa ja katseli hymyillen riitelijöitä.
"Eikö äiti anna Maijan lukea? Tule isälle!" kehoitti Joonas tyttöä, kohottaen käsiään lasta kohden. Maija päästi raikuvan ilohuudon ja alkoi pyrkiä isän syliin. Hänen tahtonsa täytettiin heti. Mutta sanomalehti ei sittenkään unhotuksiin jäänyt, vaan pieni itsepintainen kirkui ja kurotti yhä käsiään sitä kohti.
"No no! Maiju repii sen, poppaa!" puheli isä. Äiti nauroi.
"Kas täällä!" huomautti isä ja antoi tytölle taskukellonsa, pitäen itse peristä kiinni. Nyt unohtui sanomalehti, tyttö sai tarpeeksi tekemistä kellosta.
"Mitä sinä nyt laskit?" kysyi Johanna.
"Enpä juuri mitään. — Ai, ai, tyttö, sinä lyöt kelloni mäsäksi"
Äiti nauroi; tyttö nauroi myös ja heilutti kelloa.
"Älä vaan lyö rikki!" varoitti äiti.
"Ää-ää-ääte!"
"Sinne se nyt taas tahtoo", sanoi isä, kun tyttö rupesi sylistä pois pyrkimään.
"Ääte", matki äiti ja otti lapsen.
"Pidä kiinni niistä vitjoista, ettei se lyö kelloa rikki", varoitti
Joonas.
Tyttönen oli taas tyytyväinen, päästyään äidin syliin ja näytti unohtavan kaikki ympärillä olevat, askaroidessaan kellon kanssa.
"Mitä siellä Kuppilas nyt oli asiaa?" kysyi Johanna.
"Arvaapas!"
"Mitä sitten?"
"Minua haettiin laskemaan korkoja veljes velkakirjoista".
"Kuule! Oliko paljokin velkoja?"
"Niitä oli korkoineen lähes kaksitoista sataa. Isonlainen summa, tehty niin lyhyes ajas, eikä ole sillä mitään päällepäin näkyvää tullut".
"Voi ihmeellistä! Talon saivat ilmaseksi tavaroineen". Kumpanenkin näytti miettiväiseltä. Kotvan kuluttua sanoi Joonas:
"Kun tulin kotiin, aloin laskea, millä kannalla ovat omat asiamme.
Sillä minä oikein todella hämmästyin Heikin velan suuruutta".
"No paljonko?"
"Minä vaan laskinkin, kuinka paljon olen saanut maksetuksi velkaa".
"Kuinka paljon, en minä ainakaan muista?"
"Eihän sitä ole niin paljon tullut maksetuksi, kun olis muuten sopinut ja tarvinnut, — ainoastaan vähän toista tuhatta markkaa ja korot. Mutta meiltä on nyt myös mennyt niin paljon kartanon korjauksiin ja muihin asumisiin, että ehkä tulevaisuudes, kun ei enään ole niin suuria menoja, saamme vähän joutuisammin velkaa maksetuksi. Ei sitä nyt sentään enää olekaan kuin vähän kolmattatuhatta".
"Kyllähän me sen maksetuksi saamme, kun ei vaan enene niinkuin Heikin ja Miinan".
Kääntäen puhetta toisaalle, virkkoi Joonas nololla äänellä:
"Jopa olet saanut tämän huoneen siivotuksi".
"Vähän; mutta ei lattia lähdekään ilman pesemättä, eikä loimetkaan".
Joonas hyhkyi ja kuulteli hämillään. Johanna jatkoi:
"Kyllä tuokin on mies, kun kehtaa vetää itsensä niinkuin rakko. Ja tuommoinen lautamieheksikin pannaan".
"Mistäpä niitä toisenmoisia saadaan. Kaikki isännät osaavat punssia tehdä", arveli Joonas.
"Sivistyneitä mukamas", möhisi Johanna, "ja sinä kun annoit vielä toisen pullon, kun yhden olivat tyhjentäneet".
"Mikäs auttoi! Eihän sitä viitsinyt muuten olla".
"Mitä juopoista tarvitsee huolia. Olisit vaan antanut olla ilman ja istua niinkauan kun olis hyvättänyt; tottapa joskus olisivat pois menneet".
"Kuka sitä semmoista viitsii".
"Miks'ei", nauroi Johanna, mutta siinä oli jo helpottavampi sävy.
Joonas virkkoi:
"Kun ei sitä viinaa tarvitsisikaan tuoda tuttavia varten, niin en ikänä toisi. Itse en sitä kaipaisi, mutta kun sitä täytyy pitää seuraa".
"Mitä tuollaisestakin seurasta on iloa, kun nuokin olivat?" nauroi
Johanna.
"No ei mitään", sanoi Joonas pitkään ääntänsä venyttäen ja happamesti hymyillen. "Mutta jos ei niiden viinasuolta täytä, niin ne haukkuvat".
"Onhan se sinne päin", myönsi Johanna. "Kun isäni ennen, ja niinkuin köyhemmät nytkin vielä, ryyppäävät paljasta paloviinaa, niin sanotaan kohta, että ne ovat juoppoja. Nyt nuo 'komiat' ovat ruvenneet taitamaan valmistaa 'punssia' kahvista ja rommista, niin se muka ei olekaan enää häpeällistä juomista, vaan jotain siistimpää. Mutta sama sika se on juoppo, josko se juopuu paloviinalta, rommilta tai konjakilta".
"Niin onkin. Se on ihmeellistä kuinka se meidän vaari on voinut niin lakata ryyppäämästä. Ei hihhulien kirkkokuri ainakaan siinä mene liikoihin, kun ne vaativat ehdotonta luopumista viinasta. Ei meidän paapankaan jumalisuus olisi muuten ainakaan pennin arvoinen".
"Niin, varkaan vala ja juopuneen jumalanpalvelus ovat yhtäläiset. Mutta tottahan uskostansa saakin voimaa".
"Hm", pani Joonas syvissä mietteissä. Sitte hän jatkoi vitkaan: "Siihen väkevänpuoleen menee meiltäkin paljo rahaa vuodes. Kun senkin panis velan eteen, niin aina lyhenis".
"Tottahan lyhenis!"
"Kun minä pääsisin kuntalaisteni keskuudes niin hyvään arvoon, etteivät he paheksuisi, jos en aina tänne tultaissa olisikaan viinapullo kouras, niin minä heti muuttaisin sen tavan. Mutta jos minä nyt rupeaisin niin tekemään, etten antaisi ryyppyjä, niin varmaankin alkaisivat minua sanoa kitsaaksi, tikkukynneksi, täinnylkijäksi ja miksi hyvänsä, vieläpä hihhuliksikin. Kadottaisin monta hyvää ystävää, joista en halua luopua".
Johanna sanoi:
"Enhän minä nyt muuten tuosta niin paljoa välitä, jos annatkin muille, kun et vaan rupea itse kovin…"
"Jumala varjelkoon!" huudahti Joonas.
Tyttö alkoi lattiaan pyrkiä, jonka vuoksi keskustelu loppui, kun molemmat vanhemmat alkoivat sen kanssa leikkiä laskea.
XXVI.
Eräänä sunnuntaiaamuna tuli Teerelän sanomalehtien joukossa kirje vaarille.
Joonas käänteli ja tutkisteli sitä kaikin puolin, arvaillen mistä se tuli.
"Mistäpäin kirje on tullut?" kysyi Johanna, joka juuri tuli tupaan ja uteliaana otti pöydältä käteensä Uuden Suomettaren.
"Se on vaarille", sanoi Joonas.
Nyt vasta tuli Johanna kirjeen suhteen uteliaammaksi. "Vaarille?" kysyi hän huudahtaen ja meni katsomaan kirjettä.
"Oliskohan Villeltä?" arveli vähän ajan kuluttua.
"Varmaan!" päätti Joonaskin nyt, "mene sinä viemään sitä isälles".
"Etkö sinä? Mene nyt", ehdotti Johanna.
"En minä oikein … hän on niin kummallinen, se ukko, ettei puhu minulle juuri mitään. En tiedä tuleeko se jostain sitkeästä sydän-vihasta, vai mistä. Sillä vaikka hän nyt on olevinaan herännytkin, niin yhtä hyvin hän karttaa ja kammoo minua, ikään kuin syntiä, enkä minä luulisi hänelle mitään pahaa tehneeni, josta olisin tuommoista kohtelua ansainnut", Joonas kiihtyneenä puhui.
Johanna kuunteli harmistuneena. Näytti siltä, että hän aikoi sanoa jotain, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä. Joonaan odottavista katseista voi myös huomata, että hän luuli Johannan jotain sanovan, kun sitä ei tullut, jatkoi hän:
"Etkö sinä tiedä, mikä on syynä isäukkos kummalliseen käytökseen minua kohtaan? Jos hän ensiaikoina vihas minua pyrintöjeni tähden, niin miksi hän nyt vieläkin sen tekee, kun kyllä näkee, etten minä taloa niiden kautta häviöön saata? Vieraan kaltainen väli hänen kanssansa myrkyttää koko elämäni ja sitä pidän naapurienkin silmissä suurena häpeänä, kun he kyllä näkevät, että meidän välimme on kaikkea muuta, paitsi ystävällinen. Olen monasti koettanut saada hänen kanssansa jostain asioista keskustella, mutta aina hän välttää ja pakenee".
"Minä luulen, että hän pelkää sinua", arveli Johanna.
"Pelkää!" huudahti Joonas. "Miksi? Olenhan nyt, erittäin viime aikoina, ollut hänelle niinkuin… Ja mitä entisiin riitoihin tulee, niin ne ovat jo ainakin minun puolestani aikoja sitten unohdetut. Ei, se on mahdotonta että hän minua pelkää. Mutta jotain heillä on minua vastaan, niin ukolla, kun Heikilläkin. Heikki on tuskin kaksi kertaa avannut meidän tuvanovea sen jälkeen, kun muuttivat Rupelaan".
Johanna sanoi:
"Mene nyt sinä isän tupaan ja koeta ruveta puhumaan hänelle näistä asioista. Sovintoa riitaisten välille ei tule milloinkaan, jos ei toinen alistu niin paljoa, että rupeaa toiselle sitä ehdottamaan".
"Olet oikeassa", tunnusti Joonas, "mutta kyllä minä olen siitä varma, etten saa puheisiini ukolta minkäänlaista vastausta". Vähän aikaa vaiti oltuaan jatkoi vielä:
"Taitaa hän vihata vielä sen käräjäasian tähden. — Mutta jos niin on, niin sitten ei hänen heräämisellään ole ainakaan perustusta", Joonas arveli.
Joku tuli ulkoa ja ilmoitti, että Rupelan isäntä meni vaarin tupaan.
"Mutta minä menen nyt sinne", sanoi Joonas, "en ole pitkään aikaan saanut tavata heitä yht'aikaa".
Hän lähti. Monen kaltaisia mietteitä risteili päässä, miehen mennessä appensa tupaa kohti. Kun hän astui sisään, näytti jonkullainen hämminki valtaavan Heikin ja ukon.
"Hyvää päivää", sanoi Joonas.
"Jumal'antakoon", sanoi ukko ja hivutteli sormiensa nenillä pöytää, jonka vieressä istui.
"Päivää", murahti Heikkikin ja tirkisteli ikkunasta ulos.
"Tässä olis teille kirje", lausui Joonas antaen kirjeen ukolle, joka vitkaan otti sen ja katseli sitä kummastellen.
"Mistähän se tulee?" kysyi.
Joonas oli istunut penkille.
"En tiedä", viime mainittu vastasi, "avatkaa nyt se, että saadaan nähdä".
Ukko näytti hetkisen mietiskelevän. Kentiesi arveli hän, josko antaisi kirjeen Joonaalle luettavaksi, taikka lähtisikö muualle ottamaan siitä selkoa. Pian hän kuitenkin teki päätöksensä.
"Tuos on", sanoi, ojentaen kirjeen Joonaalle. "Lue sinä, en minä siitä kuitenkaan mitään ymmärrä".
Heikki oli koko ajan istunut hiljaa ja enimmäkseen tirkistellyt ikkunasta ulos. Nyt hän äkkiä kopeloitsi lakkaristaan piippunsa ja tulppasi sen täyteen navetantakaisia isänsä tuohipöntöstä.
Joonas repi kuoren auki ja katsahti ensimmäisenä kirjeen alla olevaa nimeä.
Toiset odottivat uteliaasti, saadakseen kuulla, mistä kirje tuli.
"Tämä on Villeltä", virkkoi Joonas.
"Hoo!" äännähti ukko. "No mitä se nyt kirjoittaa?"
"Vai saa sieltä Kakolastakin kirjeitä lähettää", ihmetteli Heikki.
"Onko se itse sen kirjoittanut, vai taitaakohan se?" kyseli ukko.
"En luule, että hän itse on tätä kirjoittanut, tuskinpa hän osaa".
Joonas luki:
"Tässä lähestyn teitä minun isäni näillä muutamilla rariilla ja tietä annan minun elämästäni, että se käy hyvin pitkäksi täs kolkos kivimuuris ja sentähren olen anonut itteni Siperiaan, sillä minä meinasin, jotta siälä ei ole niin paha olla kun täällä. Ja minä meinasin, että jos sieltä kotoa sopis mullen vähä rahaa lährättää. Minä olen kuullut toisilta fangiilta, jotta siälä kotona on asiat aivan toisin päin muuttunut, kun ne silloon oli, kun minä tänne lährin. Olen kuullut, että Niemelän Joonas on sisarella miehenä, ja jotta se on nyt koko taloos isäntänä, ja että te isä oletta syytingillä. Minä en tohri toivoakaan, että minua varten olis talon lunastukses pantu mitään rahaa kasvolle, eli minulle mitään perintörahaa määrätty, mutta minä rukoilen nöyrimmästi, että panisitta nyt minulle eres vähän rahaa, kun pitää kuukauren päästä lähteä matkustamaan Siperiaa kohti. Ja nyt jättelen teidän hyvästi iäksi, teidän isä ja sisar ja sen mies ja velii Heikin. Voikaa hyvin toivoo kolkossa vankeudessa oleva poikanne
Vilhelmi Teerelä".
Tämän jälkeen oli kirjeessä osoite, jonka mukaan piti rahat ja vastineen lähettää.
Kun kirje oli luettu, istuivat kaikki kolme vähän aikaa hiljaa, kukin kannaltaan sen asiallista sisältöä miettien.
"Vai Siperiaan nyt on itsensä anonut", lausui Heikki, yhä ahkerammin piippuaan imeskellen. Joonas käänteli kirjettä kädessään, ikäänkuin jotain luettavaa siitä vielä etsien. Ukko oli laskenut molemmat kyynäspäänsä polviaan vasten ja nojasi päätään käsiinsä, Joonas tarkasteli häntä salavihkaisilla silmäyksillä ja näytti odottavan, että ukko rupeaisi jotain puhumaan. Vihdoin nosti viime mainittu päätänsä ja kasvonsa näyttivät vaaleanharmailta.
Joonas huomasi sen.
"Hänellä on sentään sydän", ajatteli Joonas, eikä katkaissut vieläkään hiljaisuutta, vaan odotti, että ukko rupeaisi puhumaan.
"Mistähän hänelle nyt sitten lähetettäisiin rahaa?" sanoi ukko viimein ponnistetulla äänellä ja näyttäen todellakin epätietoiselta, mistä noita rahoja pitäisi saada. Samassa vierähti silmästä helmeilevä pisara poskelle, mutta likainen luiseva kämmen sen siitä heti korjasi.
Joonas oli kummastuksissaan vanhuksen mielen liikutuksesta, mutta närkästyi hieman tämän kysymyksestä rahojen suhteen.
"Mistäkö rahoja?" virkahti hän tavallista korkeammalla äänellä. "Eihän se ole teidän asianne murehtia siitä, mistä hänelle rahoja pannaan, se on minun velvollisuuteni; olenhan hänelle velkaa hänen kokonaisen perintö-osuutensa".
Ikäänkuin kavahtaen väärin tehneensä, sanoi ukko:
"No niin, mutta onkos sinullakaan nyt rahoja varalla tätä tarvetta varten?"
"Jollei ole, niin täytyy hankkia; se on minun velvollisuuteni".
"Ei niitä tarvitse hänelle kaikkia lähettää, juo se ne kumminkin", tuumaili Heikki.
Ukko ja Joonas iskivät häneen yht'aikaa tuikean silmäyksen, mutta Heikki se istui vaan huolettomana, kädet taskuissa ja yksitoikkoisena luki lattianrakoja.
"Koska hän sitte saa perintönsä, jollei nyt? Siperiasta ei hän enää milloinkaan tule sitä pyytämään", lausui Joonas.
Ensikerran tämän kohtauksen ajalla katseli ukko nyt pitemmältä vävyään, ja noiden harjaksen tapaisten ripsien alta loisti kiitollisuus, vaikka muuten ei ollutkaan niin helppo lukea tunteita niistä silmistä.
"Kyllä kaksisataa markkaa liiaksikin riittäisi sille juomarahoiksi", tuumaili Heikki taas hyvin totisen näköisenä ja pullautti ilmaan kiehkuran harmaata kessun-savua.
"No kenellä olisi sitten sydäntä omavaltaisesti omistaa hänen perintönsä, joka nykyään nousee 800 markkaan?" kysyi Joonas.
"Kylläpä meitä on perijöitä", arveli Heikki viattomasti hymyillen.
"Se on ihan sopimatonta ja laitonta", sanoi Joonas päätänsä ravistaen, "että me menemme häntä elävänä itsevaltaisesti perimään, silloin kun hän kentiesi hyvinkin kipeästi itse omaisuutensa tarvitsee; se olisi ikään kuin Juudaksen kauppaa, vai mitä vaari arvelee?"
"Kyllä se niin on", vastasi tämä totisesti.
"Mutta yhtä hyvin", jatkoi Joonas puhetta, "koska ei hän näytä ollenkaan tietävän, että hänellä on täällä kasvamassa niinkin iso rahasumma, niin minä ehdotan, että lähetämme hänelle nyt aluksi vaan pienemmän summan, vaikkapa sen kaksisataa markkaa, ja ilmoitamme rehellisesti hänelle kuinka suuri hänen perintönsä on. Vaatikoon hän sitten, jos tahtoo, koko summan itselleen lähettämään; kyllä kuukaudes on vielä niin paljo aikaa, että kirjeet ehtivät edestakaisin kulkemaan. Jos hän sitte lupaa lopun omaisuudestaan meille perinnöksi, niin saatamme sen hyvällä omallatunnolla jakaa; taikka jos hän sen vaatii itselleen lähettämään, niin on se lain ja oikeuden kannalta katsoen hänen käteensä toimitettava viimeiseen ropoon asti".
Joonas odotti, että Heikki tuohon jotain vastaisi, mutta niin ei tapahtunut. Ukko ei myöskään virkannut sanaakaan, vaan istui hiljaa ja silmäili toisinaan salavihkaa Joonasta, sekä näytti olevan tunteiden vallassa.
Ei Joonas huomannut appensa mielenliikutusta. Senpä vuoksi hän tältä kysyi:
"Mitä arvelette?"
"Minä arvelen, että kyllä se niin on tehtävä kun sinä sanot", vastasi ukko.
Seurasi vähän aikaa kestävä äänettömyys, jonka ajalla Joonas rupesi miettimään, että nyt olisi ehkä sopiva aika raottaa sitä vieraaksi tekevää sulkua, joka häntä ja noita toisia eroitti.
"Hyvät ystävät", alkoi hän sanoa, "minulle rupeaa käymään kovin rasittavaksi tämä tämmöinen olo ja elämä, kun me, jotka olemme niin läheisiä, olemme kuin vieraita toisillemme". Heikki ja vaari liikahtivat hiukan levottomasti.
Joonas jatkoi:
"Mieleni on paha kun näen usein, kuinka te molemmat kartatte minua. Vaarikin käy niin harvoin meillä, Heikistä puhumattakaan. Minä ainakin luulisin, että joka ihmisellä on halua käydä joskus istahtamaan ja entisiä aikoja muistelemaan syntymäkotinsa penkeillä. Vaikka ei Niemelä mun syntymäkotini olekkaan, käyn usein siellä ja olen aina sieltä palattuani, ikäänkuin vuotta nuorempi. Muuten on kyläläisilläkin meistä hyvin paljon puhuttavaa tämänkin asian tähden. Meidän pitäis saada tämä jollain tavoin korjatuksi".
Heikki rykäsi ja sanoi:
"Etpä sinäkään ole käynyt meillä, niin en minä ole viitsinyt tulla teille".
"Sehän on aivan toinen asia, käydä kyläs taikka entises kodis. Jos vaan sinä olisit useammin tullut meille, niin kyllähän minäkin puolestani olisin voinut…" Joonas vastasi.
"Taitaapa olla", myönsi Heikki, "mutta minä olen ajatellut, että kun sinä olet ruvennut niiden komiain ystäväksi, niin et taida enää paljoa tämmöisistä huolia. Sen vuoksi en ole pakannut joukkoon. Lienenkö sitte väärin käsittänyt".
"Komiain ystäväksi", matki Joonas. "Älä sinä puhu aina niin pistelemällä. Eihän meillä ole kumpasellakaan oikeus määrätä toisellemme, kenenkä kans saamme seurustella, eli ketä pitää ystävänämme".
"Enpähän minä niin paljoa ystävistä välitäkään, vähä niistä on hyötyä".
"Etkö siis tahdo kanssani sovintoon käydä?"
"Miks'ei, en suinkaan minä vihata pyydä, enkä ole vihannut tähänkään asti".
Joonas rupesi nyt puhumaan ukolle:
"Eikö meidänkin sopisi…?" kysyi.
Ukko lepäsi vielä käsiensä nojaan kyyristyneenä.
Vastausta ei kuulunut. Vävy luuli tuon äänettömyyden vielä vihollisuuden osoitukseksi ja hämmästyi.
"Mutta sanokaa, mistä syystä olette niin äänetön ja vastaamaton?" kysyi Joonas melkein huudahtaen ja siirtyi lähemmäksi ukkoa. Nyt nosti viimemainittu päänsä. Kaikki merkit todistivat, että hän oli itsensä kanssa taistellut kovan taistelun. Peläten, että toiset hänen liikutuksensa huomaisivat, kiirehti hän sanomaan:
"Muistin tuossa Villeä ja ajattelin kuinka kurjas tilas se mahtaa olla". Mutta omituisesta hätäilemisestä voi huomata, että tuossa tuli pieni, vaikka hyvin peitetty hätävalhe.
Hajamielisenä katsahti vanhus ympärilleen. Joonas huomasi kyllä ukon häiriön, ja uskoi täydellisesti sen syntyneen tämän itse selittämästä syystä. Katsoen velvollisuudekseen osoittaa jollain tavalla osanottavaisuuttaan, sanoi Joonas:
"Kyllä se tosiaankin on hirmuinen kohtalo, kun ihmisen täytyy koko elämänsä viettää vankeudes".
Taas seurasi äänettömyys.
"Niin, mitä sanotte äskeiseen kysymykseeni?" Joonas kysyi puolittain nöyrästi ja vaateliaasti.
Ukko havahti kuin horroksista.
"Ei minulla tietääkseni ole sinulle mitään vihaa, mutta … en tiedä kuinka sitä on tullut niin olluksi", vastasi hämillään.
"No, jollei siinä muuta ole, niin lyökäämme sovinnonkättä ja eletään ystävinä tästälähin!" lausui Joonas innokkaasti, ojentaen kättä ukolle. Viimemainittu otti vastaan tarjotun käden ja koki hymyillä, mutta se kävi väkinäisesti. Epäileväisesti ja hiljaa hän sanoi:
"Annatko sinä minulle anteeksi kaikki, mitä olen sinua vastaan rikkonut?" Loppulauseessa sortui ääni.
"Kaikki!" vakuutti Joonas huudahtaen. Hän jatkoi vielä: "Olkoon tämä kätteleminen nyt välillämme ikuisen sovinnon solmuna. Koettakaamme ymmärtää toisiamme tästälähin".
"Noo, johan se niin on", sanoi ukko, nähtävästi vain sanoakseen jotain. Mutta ajatus kierteli muilla aloilla ja kielen päällä näytti pyörivän vielä tärkeätä sanottavaa, — niin tärkeätä, että sen ajatteleminen häntä oikein vapisutti. Vaan katsahdettuaan Heikkiin ja huomattuaan, että tämä uteliaisuudella häntä tarkasteli, pudistelihe hän ikäänkuin vilussa ja samassa näytti tuo kieleltä ulos pyrkivä sana kadonneen.
Joonas tuskin huomasi tätä. Hän astui nyt Heikin luo.
"Ja me Heikki, lyökäämme veljesten kättä!" tarjosi hän.
"Noo — lyödään vaan, en minä joukaan tahdo riidellä, en jo", vastasi
Heikki, tapansa mukaan hyvin vitkaan tarttuen Joonaan käteen.
Ukko katseli myhäillen, sanaakaan virkkaamatta langosten käden lyöntiä, mutta vaikea oli noista ryppyisistä kasvoista huomata, josko se oli täydellisen onnen ja tyytyväisyyden hymyilyä, vaiko jotain muuta.
Joonas oli iloisella tuulella.
"Mennään nyt meidän tupaan ja juodaan pienet harjalliset", ehdotteli hän naurahdellen.
Heikkikin oli toisellainen kuin ennen.
"Mitäpäs tässä nyt", esteli hän, "minun pitäisi jo mennä, kohta on keski kirkon-aika".
"Ei meidän tarvitse kirkon-aikaa meidänkään tuvas millään jumalattomuudella viettää; tämä itsestään on jo Jumalan mielen jälkeen oikein, että veljekset keskenänsä sovinnossa asuvat", selitti Joonas.
"Samahan tuo on, mennään vaan, onhan siitä jo aikaa kulunut kun teillä kävin.
"Senpä vuoksi! Mutta mikä siihen on ollut syynä kun olet niin visusti pysynyt pois?"
"Niinpä sitä on vieraannuttu. Olen myös luullut, että sinä kannat jotain vihaa minua kohtaan ja, niin kun äsken jo sanoin, sulla on niin paljo niitä isoja tuttuja, että…"
Joonas nauroi.
"Kylläpä sulla on ollut luuloja! Mutta pankaa nyt paappa vaatetta päällenne ja tulkaa mukaan".
Melkein vihaisesti ärähti ukko:
"En minä tule. Jumala varjelkoon minua enään viinaa ryyppäämästä!"
Heikki purskahti vallattomasti nauramaan:
"Ha ha haa, vanha juoppo!"
Merkillinen ilme kasvoilla katsahti isä polkkaansa.
"So, so!" varoitti Joonas, "älä pilkkaa isääs. — Tulkaa vaan vaari, eihän meidän ole pakko ryypätä. Juodaan kahvia".
Ukko mietiskeli.
"Jos tuota sitte…" sanoi ja lähti.
Heikki hohotteli vielä:
"Ha, ha, kylläpä se olis maailman kumma, jos te kuolemaanne asti pysyisitte ryyppäämätönnä —"
"Älä nyt kovin — taidatpa sinäkin tulla vielä huomaamaan, mihin se sinua vie".
Kun ukko tuon lausui, olivat miehet jo tupaan menossa. Joonas ja Heikki astuivat edellä vierekkäin. Kun viime mainittu kuuli isänsä lauseen ja huokauksen, sanoi hän pilkaten:
"Kylläpä rakkaat veljet antavat synnin päästön, jos joskus rikkookin". Hän pisti kielensä suusta ja katsoi veitikkamaisesti Joonaasen, ikäänkuin toivoen tältä kannatusta ilveelleen.
"Te saatte kärsiä vainoa ja pilkkaa omilta lapsiltannekin minun tähteni", mutisi ukko itsekseen aivan yksinkertaisesti ja rauhallisena.
Joonas katsahti nuhtelevaisesti Heikkiin. Viimemainittu, joka nyt todella näytti olevan mielissään lankonsa ystävyydestä, ei näin hevin tahtonut sitä kadottaa, vaan poistaen ivan huuliltaan, pisti piipun hampaisiinsa, rykäsi ja alkoi katsella ylös, oliko taivas pilvessä.