Poikakin, joka ovisängyssä makasi ja katseli isänsä raivoamista, pysyi siellä ääneti, sillä vaikka tottunut tuommoiseen, oli tämä raivoaminen kuitenkin outoa entiseen verraten. Heikki ymmärsi, että se oli — isän rakkautta.
"Niinhän mellastatte kuin hullu", Heikki vihdoin virkkoi.
"Kitas kiinni, sinä jäneksen poika, jota jokainen nulikka helposti kurittamaan kelpaa!"
Heikki kirasi hampaita ja kääntyi muristen seinään.
Johanna tuli tupaan ja ilmoitti tuoneensa hevosen.
"Pane, Johanna, se valjaisiin". Ukon ääni oli lempeä, melkein itkevä.
Tytär loi kummastuneen katseen isäänsä, ja lähti täyttämään tämän käskyn.
"Löytyyköhän minunkin isässäni ihmisellisiä tunteita, vai mitä merkitsi tuo ääni?" mietiskeli Johanna asettaessaan hevosta aisoihin.
Tuvassa puuhaili ukko lähtöä. Hän meni vielä, kun jo muuten oli valmis, kaapin luo, otti sieltä pari tyhjää pulloa, sekä puheli itsekseen:
"Täytyyhän sille viedä edes viinaryyppy lohdutukseksi, mutta näissä pulloissa ei ole mitään. — Lieneeköhän sillä Jaakon Kaisalla? Melkeimpä luulen, ettei sen viina lopu ikänä. Tuolla Kuppilan syytinkiäijällä sitä varmaan on, se keittää sitä luvallisilla ja luvattomilla ajoilla. — Rahaa ei ole kun puolen tuopin hinta, mutta antakoon toisen puolen velaksi".
Pullot taskuun pistettyään, meni hän ulos.
Sanaakaan Johannalle virkkaamatta, otti ukko suitset käteensä ja istui rattaille. Pelokkaasti vavahteli hevonen, hänen kosketellessaan suitsia.
Tomu pölisi kujasta ja peitti paksuun pilveensä ajajan ja hevosen.
Johanna huomasi pullon isänsä lakkarissa ja näki miten tämä kujalta poikkesi Kuppilan pihaan. Käsittäen helposti, mitä asiaa sinne oli, pääsi huokaus rinnastaan ja hän puhkesi hiljaa sanomaan:
"Sitä viinaa taas! Kun ei sitä maailmassa olisikaan, niin minunkin isäni ja veljeni voisivat olla ihmisiä —".
IV.
Kummastukseksensa näki Johanna tupaan tullessaan, että Heikki oli noussut vuoteeltaan, ja etsiskeli pöytälaatikoista ja kaapeista ruokaa suuhunsa.
"Joko se äijä meni?" kysyi Heikki, nähtävästi hämillään. Sillä hän aavisti, että Johanna kummasteli hänen pikaista parantumistaan.
"Jo", vastasi Johanna, katsellen todellakin kummastuksella veljeänsä.
"Mitä siinä töllöttelet? Laita että saan syödä!" hurisi sairas jotenkin terveesti.
"Eikö se saa vähän kummastuttaa, kun sinä niin heikosta lyödystä tulit noin pian terveeksi?"
Johanna puhui ivallisella äänellä.
"Terveeksi! — Kuka sanoo, että minä olen terve? Mutta täytyyhän yrittää edes syödä, jos ei mieli nälkään kuolla".
"Mutta eikö vähän niinkuin kaivele omaatuntoasi, kun sinun tähtesi täytyy toisen istua vankeudessa, eikä sinulla luullakseni ole kirpunkipua, ainakaan enää huomenna?"
"Vai niin. Sinä tahtoisit, ettei kenenkään, joka minua lyö, tarvitseisi saada siitä mitään rangaistusta. — On siinäkin sisaren luontoa, on! — Luulet kai saavasi Niemelän Joonaan mieheksesi, epatto! Mutta sitäpä luullakseni saatkin odottaa, tunteehan sinun ilkeän luontosi jo kaikki ihmiset. — Jos on minulla luontoa, niin on sinulla kahta hirveämpi —"
"Hillitsehän jo suus, kelvoton! Ja sano milloinka olen ajatellut saavani Niemelän Joonasta valehtelija! — Jospa jolloinkin olisinkin sitä ajatellut, niin tiedänhän, että semmoiset toiveet olisivat turhia, kun sinä ja Ville olette hurjalla elämällänne saattaneet koko perheen ja talon perikatoon. — Joonas on kunnon mies, eikä luultavasti halua milloinkaan semmoisen miehen langoksi kuin sinä olet —".
"Kas kas kas! Ottipa luontoon, niin kuin pitikin, mutta —"
"Salata en tahdo sinultakaan, että surkuttelen Joonasta, joka ei ole milloinkaan ennen tappeluihin sekautunut, kun hänen täytyy nyt istua raudat jaloissa semmoisen miehen tähden, joka ei muuta osaakaan, kuin juoda ja tapella —"
"Etkö sinä tuki nyt jo suutasi!" huusi Heikki ja ryntäsi sisartaan kohti. Mutta tämä nähtyään, että vihuri lähestyy, pakeni ulos kovalla vauhdilla ja löi oven perässään kiinni. Portailla tölmäsi hän yhteen sisään pyrkivän nimismiehen kanssa. Kumpaseltakin pääsi huudahdus.
Heikki, joka aikoi rynnätä sisarensa perään, kuuli jo, kun hän oli tuvan kynnyksellä, että Johanna sattui portailla jonkun kanssa yhteen. Sen johdosta teki hän viisaan päätöksen: veti oven kiinni ja meni sänkyyn vällyjen alle odottamaan mitä tuleva oli.
Hämmästyneinä tuosta aavistamattomasta yhteentörmäyksestä, ponnahtivat
Johanna sekä nimismies takaperin.
"Mitä elämää te täällä pidätte?" kysyi viimemainittu vihdoin.
Johanna ei vastannut mitään, vaan astui häpeissään silmät alaspäin luotuina tupaan; nimismies seurasi jälestä.
"Käykää istumaan", kehoitti Johanna matalalla äänellä.
Vieras seurasi kehoitusta ja istahti penkille. Johanna katseli ikkunasta ulos; hyrähti vihdoin itkuun.
Nimismies katseli sääliväisesti tyttöä, ja kysyi:
"Kenenkä edellä sinä äsken ulos juoksit?"
Johanna katsahti epäröiden ovisänkyyn päin. Kyselijä seurasi Johannan silmäin kulkua ja kysäsi vihdoin:
"Missä Heikki on?"
"Tuolla", vastasi Johanna matalalla äänellä, ja viittasi kädellään sänkyä kohti.
"Onko hän hyvin heikko?"
"En minä tiedä".
Nimismies astui vuoteen luo, raotti esirippua ja kysyi:
"Kuinka sinä nyt voit?"
Heikki makasi kasvot seinäänpäin käännettyinä ja oli nukkuvinaan.
"Onko täällä huoneessa ketään muita?" kysyi taas nimismies Johannaan kääntyen.
"Ei", vastasi tämä,
"Heikin edelläkö sinä äsken ulos juoksit?"
Johanna tyrskähti taasen itkemään ja peitti kasvonsa esiliinallaan.
"Jos sinä menisit vähäksi aikaa ulos, meillä olisi Heikin kanssa kahden kesken puhuttavaa".
Johanna lähti ja otti lypsin-astiat mukaansa, sillä Maija jo kuului ajavan lehmiä tarhaan.
"Kuinka sinä voit?" kysyi nimismies taas, päästyään Heikin kanssa kahdenkesken. Kysymys koski kuuroja korvia.
"Kuuletko sinä!" Tämä lausuttiin jo kiivaanlaisesti, ja Heikki sai luultavasti tuntuvan töytäyksen kylkeensä, koska kiljasi sairaan äänellä:
"Ai-ai!"
Nimismiehen silmät iskivät tulta, mutta hän hillitsi kiukkunsa ja jatkoi kyselemistään ivaillen:
"Vai niin, koskiko se noin? Oletko siis hyvin kipeä?"
"Minä olen aivan kuin rikki piiskattu".
Heikki käännähtihe nyt jo lattialle päin.
"Sait luullakseni oikein lämpimän saunan?" jatkoi nimismies.
"Olihan sitä siinä".
"Voitko nousta ylös?"
"Vaivalla kyllä".
"Koetappa nyt nousta, jos voit".
Heikki väänsi itsensä nähtävällä vaivalla sängynlaidalle ja valitteli kyljessään olevaa kovaa pistosta.
"Oih oh oh!"
"Todellakin näytät kipeältä".
"Oih! niin olen. — Kyllä se oli kolahdus".
Heikki valitteli kipeällä äänellä yhteen jaksoon. Nimismies alkoi taasen puhua:
"Oikeastaan tulinkin tänne puhumaan kanssasi tämän päiväisistä tapahtumista, ja kysymään sinulta josko sinä vaadit pidettäväksi Niemelän Joonasta vankeudessa?"
Potilas veti syvään henkeänsä, sillä hänessä näytti elävän se toivo, ettei tuo odottamaton vieras ollut huomannut häntä, kun hän sisarensa perään kipaisi. Ottaen vielä entistä kituvamman muodon ja äänen, hän virkkoi:
"Te näette itse, hyvä nimismies, kuinka minä o-ai! kun taas pisti — olen heikko. Voiko jättää semmoisen työn rankaisematta?"
Nimismiehen poskilihakset nouseskelivat. Vähän ajan kuluttua hän äkkiä kysyi:
"Kuka se oli, joka äsken tuota tyttöä takaa ajoi, kun minä tänne tulin?"
Sairas kavahti, vilkasi nimismiestä hätäisesti:
"Mitä tyttöä takaa ajoi?"
"Sitä tietysti, joka tässä oli. Oliko se sisaresi, vai?"
"Taisipa olla, mutta en minä tiedä kuka häntä olisi takaa ajanut", jutteli Heikki viattoman näköisenä.
"Sinä tietysti, kun ei täällä muita ole".
"Minäkö? — Jumalan tähden! Kuinka minä nyt ketään kelpaisin takaa ajamaan?"
"Mutta kukas se sitten oli?"
"En tiedä, herra vallesmanni, minä olen nukkunut vähän, enkä siis tiedä mitä täällä on tapahtunut".
"Minun siis täytyy kysyä sisareltasi!"
"Ei, älkää tehkö sitä kunnioitettava nimismies. Sisareni on ilkeä ihminen, ja saattaisi valehdella minun päälleni".
"Mutta minä tahdon selvän, ja pian!"
"Voi! — olisinkohan ollut houreessa — ja —?"
"Ja sitten juossut sisaresi perässä".
"Niin —".
"Oletko usein houreessa?"
"Olen hyvin usein, näin kipeänä ollessani, — oih!"
"Ja luulet siis nytkin olleesi houreessa?"
"Niin, — en tiedä, josko olisin ollut —"
"Täytyy kysyä sisareltasi".
"Hyvä kunnioitettava vallesmanni, hän valehtelee".
"Entäs, jos sinä valehtelet?"
"En minä — — kuinka minä näin kipeänä".
"Kurja heittiö!" karjasi nimismies täydessä raivossa ja hapuili poveansa kädellään.
"Sinä tunnustat siis, että sinussa oli alkusyy siihen, että Niemelän Joonas sekaantui tappeluun ja että sinä löit häntä puukolla?" sanoi nimismies hohuuttaen ja pisti kasakanpiiskan takkinsa hihaan.
"Tun-nus-tan korkeasti kun-nioitettava — nimismies", hynkkäsi Heikki, seisoen nöyränä nimismiehen edessä lattialla.
"Sinä menet myöskin huomenna työhön, etkä enään ruikuttele olemattomasta kivustasi?"
"Menen", lupasi toinen, vilkaisten pelokkaasti kurittajansa takinhihasta vähän näkyvää piiskan vartta.
"Minä lasken siis Joonaan vankeudesta, jossa hän on tämän päivän saanut olla, suoraan sanoen, sinun konnuutesi takia".
"Päästäkää vain. Mutta kyllä hänkin jouti vähän saada, kyllä siinä niin paljo syytä oli, oli jo".
"Sinä siis tahdot että ruvetaan prosessaamaan?"
"Enhän minä, mutta, antaisitte hänellekin vähä…"
"Tätäkö?" kysyi nimismies ja osoitti sormellaan pamppua.
"Niin meinaan".
"Se on minun asiani. Mutta sinä kai et tästä asiasta enää virka?"
"Enhän minä, jos te nyt niin tahdotte… Minä en ole pitkävihainen".
"Hyvä! Mene nyt siis makaamaan pohmelo pois päästäsi, että huomenna kykenet työhön, kun minä kentiesi tulen katsoman".
Heikki alkoi heti täyttää nimismiehen käskyjä, laskeutumalla takaisin vuoteelle, todellakin nyt ruumiin puolesta sen verran sairaana, että täytyi muutamia paikkoja vähän aristaa.
Nimismies lähti. Kun hän astui pihan yli, näki Johanna hänet tarhasta, missä oli. Tytön mielessä välähti ajatus, eikö hänen pitäisi mennä ja sanoa totuus, ettei se Heikki niin kipeä ole… Sydäntä kouristi tieto että Joonas istui vankikulettajalla tuon lurjuksen takia… Mutta jos nimismies aavistaa, että Joonas ja minä… Ei! En mene. —
Nimismies katsahti pihan yli mennessään karjatarhaan Johannaa: "Kaunis tyttö!" ajatteli hän, "kuinkahan tullee toimeen noiden petojen kanssa? Vai lieneekö saman luontoinen kuin miehetkin tässä talossa? Kasvonsa näyttävät sävyisiltä". Nimismies nyökkäsi sivumennessään Johannalle, joka ei sitä kuitenkaan huomannut, taikka ei ainakaan vastannut.
V.
Sinä iltana oli monella likiseutulaisella asiaa pitäjään vankikulettajan taloon uusia vankeja katsomaan. Tämän päiväinen tapaus ei kuitenkaan ollut niin tavaton, eikä murhamiehen näkeminen siihen aikaan niin harvinainen, että sen vuoksi olisi sinne niin riennetty, päinvastoin olivat semmoiset tapaukset hyvin jokapäiväisiä; mutta uusien vankien katsominen oli tullut niin yleiseksi tavaksi, että sinne mentiin niinkuin kirkkoon, ainoastaan tavan vuoksi. Tietysti oli jollakulla erityisiä syitäkin.
Sinne oli saapunut useita Teerelän Villen "vanhoja ystäviä" ja tuoneet kukin taskumattinsa muassaan. Näistä sai Ville auttavaa helpotusta sydämensä surulle, joka alussa tahtoi kokonaan lannistaa hänen uhmaavan luontonsa. Ville alkoi pian juopua ja rupesi tanssimaan ja hyppimään hurjana ympäri huonetta, kerskuen urotyöstään. Lähelle sattuvia hän ylpeästi sysi ja näytti olevan siihen aikaan koko talon herrana. Kahleitaan pudisteli hän yhteen jaksoon ja ihanteli niiden heleätä soittoa.
Joonas istui synkkämielisenä loukossaan. Joku ystävä, Joonasta itseään vähän vanhempi mies, istui hänen vieressään ja koki saada lohduttamalla häntä vähän iloisemmalle tuulelle.
"Älä nyt sentään niin kovin sure, en minä luule sen niin vaarallista olevan", kuului ystävä sanovan.
"Niin luulen minäkin", Joonas vastasi alakuloisesti, "mutta se on kuitenkin varmaa, että hän kantaa lujasti päälleni, ja minun täytynee jonkun ajan istua linnassa".
"Vaan mitäs tuosta suret, jos täytyykin jonkun aikaa ruunun leipää syödä, kun tietää kuitenkin, että siitä pian loppu tulee; toista se on Villen, joka varmaan saa täyden pasman vuosia, eikä hän ensinkään näytä surulliselta".
"Mutta hänellä onkin toinen luonto kuin minulla; hän pitää kunnianansa saada kuulua murhamiesten joukkoon vaan minua hirmustuttaa kun ajattelen, että minunkin pitää semmoiseen seuraan".
"Onhan se vaikeata rehelliselle ja aralle luonteelle, mutta täytyy kantaa miehen tavalla kohtalonsa taakkaa ja kylläpä siihen vähittäin tottuukin".
"En minä voi milloinkaan tähän tottua ja Jumala minua siitä varjelkoonkin!"
"No niin, mutta niin paljon täytyy siihen kuitenkin suostua, ettet siellä oloajalla kuoliaaksi itseäsi murehdi".
"Taitaapa niin olla, mutta vaikeaksi se kuitenkin käy".
Puhe keskeytyi nyt, sillä kumpasenkin huomio kääntyi ulos, kun pihaan ajoi Teerelän isäntä. Hänen rattaansa jyskyivät kovaäänisesti pihan kiviä vasten ja sen kuulivat jo muutkin tuvassa olijat.
"Siellä tulee isäsi!" huudettiin Villelle.
"Niin siellä tulee Teerelän isäntä!"
"Jopa tulee vanha Masakin!"
"Kas äijää!" virkkoi Ville, katsoen myöskin ikkunasta pihalle, — "entä hänkin tulee. Katsokaapas te siinä, jotka paremmin näette, kommottaako povessa viinapullo, — haa, luulen minä ettei se tyhjin käsin tule, se poika!"
"Hänen housujensa lakkari kommottaa, niin kuin ainakin. Kas sitä! Sieltä välkähti pullonsuu kun ukko tarkasti korkkia, ja poves on toinen pullo. Kas vaan kuinka on varaa". Näin haasteli muuan Villen ystävä.
"Ha haa!" nauroi Ville. "Ukko on silloin aina tavallisenansa kun pullo lakkaria kommottaa, ja silloin on hän tavatonna kun lakkari on tyhjänä. Ei se tule huonosti poikaansa katsomaan. Mutta onpa hän jo itsekin pari kertaa heluja kannellut, se äijä".
Ville istui pöydän edessä olevalla penkillä ja lauloi:
"Kakolamäki on komea taloo,
Vaikk'ei se tänne näjy,
Siell! on monen likan henttu
Ja monen mamman vävy".
Poika lauloi vielä kun isä astui tupaan.
"Se on oikein, poika! Onpa vielä vähän jälellä karskia luontoasi!" sanoi ukko tullessaan tupaan.
Kaikki läsnä olevat odottivat ukon tulevan sisään hurjana ja kiroilevana, mutta suureksi kummastuksekseen näkivät he hänen menevän hiljaisesti vangin luo istumaan, ja tuijottavan sanaakaan virkkaamatta tämän rautoihin. Tuo hiljainen käytös kummastutti kaikkia, enimmin Villeä, joka ivaten sanoi:
"Mitä nyt tuossa niin surullisena arvelette?"
Ikäänkuin horroksista kavahtaen, huudahti ukko:
"Kun niin nolosti löit, että siitä kohta elämä-ikuinen reisu tulee!"
Villeä vähän hämmästytti ukon lause, sillä hän oli pitänyt melkein varmana, että vanhus tulisi hänen töitään ylistelemään ja kehumaan, — ukko tulikin moittivana ja nuhtelevana.
Nuorukaisen otsa synkistyi ja suuremmalla vakavuudella, kuin hänessä tähän asti oli huomattu, hän virkkoi:
"Nuhteitten kanssako tänne tulette? Se nyt on jo myöhäistä ja turhaa; antakaa pikemmin ryyppy jos teillä on".
"Oikeastaan en tahdokaan nuhdella sinua, sillä mies lyö ja miestä lyödään. Lyön minäkin kun paikalle passaa ja lujasti lyönkin. — Viinaako kysyt? Oleman pitää, enhän muuten olisikaan Teerelän Masa", puhui ukko ja nosti pullon taskusta pöydälle.
Nyt tuli pöytäpenkille istumaan muuan juopunut vetelys, jonka suu oli monessa vintturassa. Hän tarjosi kättä Teerelän ukolle, ja sammalsi:
"Ky-kylläpä tuotkin p-pojallesi lohdutusta oikeaan aikaan, va-vanha veli".
"Mitä, oletko täällä sinäkin? Kai tekee mieles viinaa? Tule nyt, niin saat tilkan suuhusi".
"Tiedät sen itsestäsikin, vanha juoppo". Vetelys lähestyi jo pöydällä olevaa viinapulloa.
"Pahuus vieköön!" kirkui toinen, "sinunko siitä, aivan alkamattomasta pullosta pitää ensimmäisenä kostuttaa mädänneitä huuliasi! Ventta holl! minä ensin. — Äh! Hyvää se keittää ainetta, se Kuppilan Simuna. — No Ville! ota nyt kulaus tuosta, äläkä hiidessä vaan minulle suruasi näytä".
Ville otti pullon ja nieli siitä useita kulauksia.
"No maistuuko?" kyseli ukko.
"Väkevää on", tunnusti Ville.
"He heh! Minä takaan Simunan, että kun siltä saa sitä paremman tapin takaista, niin tuntuu se miehessä, sen takaan", jutteli isä. "No tule nyt sinäkin Jussi saamaan paikalle".
Jussi tuli irvistellen, asetti pullon huulillen ja rupesi juomaan.
Teerelän ukolle tuli hätä käteen, kun näki, mitä luikoa viinansa klunkahdellen solui alas toisen kulkusta. Hän tarttui kiinni pulloon ja veti sitä pois juojan huulilta, riidellen.
"Tänne pottuni! — Vai sinä sen kaikki joisit! — Stop! sanon minä, ja nyt ei enään tippaakaan sinun suuhusi".
Se toinen maiskutteli huuliansa ja näytti ikävällä katselevan pulloa, joka vietiin pois.
Isä ja poika kallistivat ahkerasti pulloa, ja tulipa useat läsnä olioistakin tuon tuostakin ryypyn saamaan.
Ville lauleli, ja näytti olevan tavattoman iloisella tuulella.
"Saakelin hurja luonto tuolla pojalla!" myhäili isäukko.
"On, ei häntä näy huolet painavan", kehui joku ryypyn toivossa.
"Saakelin vahinko vain, että noin nuorella ijällä pitää niin pitkälle reissulle", arveli toinen.
"Niin se on", myönsi Teerelän ukko. "Mun pistää vihakseni kun niin nolotteli! Toista olis, jos minä sinne olisin menevä, minä, vanha kanto, josta ei kenellekään olisi mitään kaipausta".
"Mitäs minä muuta kun laulelen vaan,
Näin hurjanlainen poika,
Kun ei mull' ole kotoa
Eikä kultaa suremassa".
"No älä nyt, … koto sulla on yhtä hyvä kuin monella muullakin", nuhteli isäukko.
"Se on kumma, ettet sinä ole jo ketäkään saanut tapetuksi, vaikka et elämänijässäsi olekaan muuta tehnyt kun tapellut", sanoi muuan, joka ei ollut mielestään saanut kyllä usein Teerelän ukon viinapullosta maistella.
"Mitä sanot, sinä lökäpöksy? tahtoisitko tapella, vai mitä?" Matti ukko kavahti vihaisena penkiltä.
"Mikä lökäpöksy? Mikä sika? Sanoppas se toisen kerran, sinä Teerelän retu-Matti!"
"Sinä sika! Tahdotko tapella vai mitä mötköttelet?"
Vähällä oli tappelu syntyä, mutta miehet kokivat asettaa Teereläisen äkeätä mieltä ja tuo riitaveli johdatettiin pois koko talosta. Edellinen kuitenkin vielä hyvän aikaa hyppi ja kerskaili sekä piti puhetta siitä, joka oli pois, pakoon, lähtenyt heti kun hän, karhu, oli ylös kavahtanut.
Niemelän Joonas istui vielä yhtä hiljaisena loukossaan, ja nyt vasta huomasi Teerelän ukko hänet.
"No Joonas!" huudahti hän ja kävi tämän luo. "Kuinka, oletko sinäkin täällä? Mitä sinä olet tehnyt? Otappas täältä kulaus, heh!"
"Enpä juuri välitä kulauksesta", Joonas vastasi synkästi.
"Etkö välitä? Ota vaan, äläkä ylpeile. Mutta sano nyt jo ketä sinä olet löylyttänyt, taikka mitä varten sinua on tänne tuotu?"
Joonas maistoi viinaa. "Ettekö te sitten tiedä ketä minä olen lyönyt?
Eikö poikanne Heikki ole jo kotiin tullut?"
"Ryökäle, sitä en muistanutkaan! — Entä se Heikki voivotteli siellä sängyssä, että häntä on Niemelän Joonas lyönyt. Mutta minä en ymmärrä mitä sinua sentähden tänne on tuotu".
"Sitä en minä tiedä myöskään. — Oliko Heikki hyvin heikko?"
"Joutavia! Se on turhaa meidän Heikin tähden tuossa noin murheellisena istua. Nouse ylös ja ryyppää tästä Villen mukana. Katso eipä hänkään sure, vaikka luultavasti on pitempi reisu edessä kuin sinulla. Hei poika! ylös tänne ryyppäämään Villen kanssa! Te olette molemmat aika poikia, kunnon poikia!" Ja ukko koki innoissaan vetää Joonasta penkiltä pöydän luo.
"En lähde, ei minun haluta viinaa", vastusti Joonas jäykästi.
"Älä nyt vastustele, poika, tule!"
"En".
"Antakaa olla, älkää haastako riidanpäälle", esteli Ville, joka ei näyttänyt yhtä suosiollisella mielellä kuin isä, odottavan Joonasta pullovieraaksi, sillä hänellä oli jotain vanhoja sakkoja muistissa. Ukko kuitenkin repi yhä Joonasta takin rintapielestä, vaatien häntä lähtemään pöydän luo. Mutta Joonas piti hyvästi paikkansa ja vakuutti usein tuskastuneena: "Päästäkää irti, minä en huoli viinastanne, johan ryyppäsin".
Sillä välin ryypiskeli Ville toisten tovereinsa kanssa pöydän luona.
Muuan iäkäs ruotimummo istui oviloukossa katsellen miesten elämää, ja virkkoi huoaten:
"Voi tuota hirmuista elämää, kun murhaajaa vaan ylistetään ja surkutellaan, eikä kukaan näy muistavan sitä onnetonta, joka jo vaeltelee ijankaikkisuudessa, jonka tuon hirviön puukko hänelle avasi! — Voi hurjia ihmisraukkoja, kun ovat hirmuisempia kuin metsän pedot. — Oih voih tätä maailmaa! Loppu on käsissä, loppu on käsissä, kaikki tunnustähdet ja merkit siihen viittaavat — ho hoi!" — Mummo ei kuitenkaan uskaltanut ajatuksiaan muiden kuultavaksi ilmoittaa.
"Vallesmanni tulee!" virkkoi joku, joka katseli ikkunasta pihaan.
Tuo sanoma toimitti jokaiselle huoneessa olialle ainakin pienempää huolta ja puuhaa. Teerelän vaarikin jätti Joonaan rauhaan, hokien: "No kun et tule, niin ole tulematta". Sitten meni hän poikansa luo ja kuiskasi korvaan: "Ole rohkea vaan, äläkä hämmästele kun vallesmanni tänne tulee, älä säiky, saakelin poika!"
Kaikkein huomio kääntyi nyt oveenpäin, kun kuultiin nimismiehen tulevan. Tupaan astuessaan tervehti hän tuikeasti pöydän ympärillä istuville miehille. Miehet sivaltelivat lakkeja päästänsä ja etsiskelivät sopia syrjäpaikkoja.
"Missä isäntä on?" nimismies kysyi.
"Ei häntä ole nyt kotona", vastattiin joka taholta, ja sitten ryittiin.
"Kukas täällä on, joka pitää huolta vangeista?"
Vähään aikaan ei kuulunut mitään vastausta. Näytti siltä kuin olisi joka mies halunnut sanoa: "minä" — siinä kun he nimismiestä töllistelivät. Mutta emäntä, joka istui takkakivellä lapsi sylissä, sanoi vihdoin:
"Minä niitä nyt olen tässä katsastanut, kun ei ole isäntä kotona; mutta hän tulee pian".
Nimismies väänsi päätänsä.
"Oletteko te mikään vanginvartia!" Sitten kääntyi hän pöytään päin ja sanoi miehille, jotka siinä noloina ja nyt todellakin hiljaisina istuivat.
"Teillä ei luullakseni ole täällä mitään tekemistä, jonka tähden on parasta, että menette kukin kotiinne".
Miehet näyttivät vastahakoisilta tottelemaan tuota käskyä; varmaankin ajattelivat he jotain oikeudestaan, olla missä tahtoo. — He eivät kuitenkaan ruvenneet vastustamaan ruununpalveliata, vaan rupesivat hiljalleen hinkkailemaan ovea kohti.
"Pitääkö minunkin mennä?" kysäsi Teerelän isäntä, joka kuitenkin näytti otaksuvan hänellä olevan etuoikeuden olla huoneessa.
Nimismies ei vastannut, vaan loi tuikean katseen kysyjään.
"Menkää ulos!" ärjäistiin, kun joitakuita miehiä vielä töllisteli sisällä, näyttäen olevan toivossa saada jäädä. Penkillä oli istunut pari selväpäistä miestä, ja nekin nousivat nyt ylös, poislähteäkseen.
"En minä teitä käske, jotka näytätte olevan selvällä päällä, vaan noita juoppoja", sanoi nimismies näille. Ne istuivat takaisin penkille.
"Häh, pitääkös munkin mennä?" uudisti Teerelän isäntä kysymyksensä.
"Teette kuinka tahdotte — — ettepä taida saada enään kovin useasti olla poikanne parissa".
Tämä oli asianomaiselle tyydyttävä vastaus, ja hän rupesi piippua lataamaan. Sitten meni hän nimismiehen luo ja paksuja savukiehkuroita puhallellen alkoi jutella:
"Poikani on vähän kovakourainen, samoin kuin minä itsekin. — Kuuluu lyöneen vähän liian lujasti, — taitaa olla pitkällainen reisu edessä? — Minua vähän surettaa, — olisin suonut itse olevani poikani sijassa. — Näin vanhana ei olisi enään lukua missä aikansa viettäisi, — mutta kun nuoren pojan pitää sinne mennä, niin sapettaa sentähden, kun ne ovat sellaisia heikkohenkisiä, että niin pienestä haavasta kuolevat".
"Älkää lörpötelkö", keskeytti nimismies äreästi. "Murhattu on murhattu, eikä se siitä enään eläväksi tule, vaikka kuinka poikaanne puollustaisitte. Ajatelkaa vähän kuinka katala työ tuo on, kun katkaisee toisen elämän parhaassa iässä! Jos osaatte ajatella, niin ajatelkaa kuinka hirmuista tuo on!"
Ukko etääntyi nimismiehestä, hokien: "no niin". — Mutta sen enempää ei siitä tullut.
Nyt vihdoinkin meni nimismies Joonaan luo.
"Kuinkas täällä sinun aikasi kuluu?" kysyi hän.
"Meneehän tuo niinkuin märkä palaa", vastasi Joonas hiljaa.
"Kuka on sinun kiinni pannut?"
"Vankivartia".
Nimismies kävi emännältä ottamassa kimpun kahleitten avaimia. Huoneessa oli jotenkin hiljaista, jota ainoastaan Teerelän ukko tahtoi lorinoillaan häiritä. Kaikki odottivat uteliaisuudella, mitä nimismies avaimilla tekisi. "Se kytkee vangit seinään", kuiskasi joku, ja sitä näytti aavistavan Joonaskin. Katkerasti hymyten sanoi hän kolkolla painuneella äänellä, kun nimismies häntä lähestyi:
"Panetteko minun vielä seinään kiinni? Kyllä ilman sitäkin täällä pysyisin. — Onko pahatekoni todellakin niin hirmuinen, että epäillään minun karkaamistani? Jos niin on, niin viekää minut heti linnaan, ettei tarvitsisi täällä tuttuin ja ystäväin keskellä kärsiä".
"So, so! älähän nyt niin hätäile, — minä lasken sinut vapaaksi".
Taas hämmästyi Joonas, mutta nyt perin toisella tavalla. —
"Tuota", sekaantui Teerelän vaarikin taasen puheesen, — "tuota noin, sen meidän Heikinkö tähden tämä Joonas on kiinni? Mitä lempoa! Kyllä meidän Heikki tarvitsisi semmoisia löylytyksiä joka päivä. Ei se kannata semmoisista asioista miestä kiinni panna; laskekaa irti vaan".
"Niinkö tekin arvelette?" kysyi nimismies naurahtaen.
Tuosta naurahtamisesta tuli ukko niin hyvilleen, että kessutteli, kädet housuintaskuissa, hyvin lähelle nimismiestä.
"Niin, laskekaa irti vaan. — Saakeli soikoon! kyllä niin paljon pian tulee toista koskemaan joka mies".
Äkäisillä silmäyksillä katsahteli Ville isäänsä, nimismiestä ja Joonasta. "Olisipa tuota nyt vähän aikaa saanut tehdä seuraa", hän ajatteli. Sillä tuossa kun hän istui ja katseli miten nimismies väänsi auki kahleitten lukon, ei hän voinut olla tuntematta kateutta mielessään, kun näki toista vapaaksi laskettavan. Ja vaikka hän ylvästellen kerskaili hurjuudestaan, niin huomasi kuitenkin käytöksestä, että hänkin tunsi vapauden autuaallisuuden, vankeuden kurjuuteen verrattuna. Hän oli nojautunut pöytää vasten ja pää lepäsi käsien nojassa. Siitä näki hän, vaikka ei ollut katselevinaankaan, miten kahleet hellitettiin Joonaan jalasta ja heitettiin loukkoon. Ville tunsi että olisi voinut syleillä nimismiestä, jos tämä olisi vaan voinut samoin loukkoon heittää hänenkin kahleensa. Tuota hän nyt mietti, koska siihen oli tilaisuutta, kun ei enään juopuneita tovereita ympärillä rähissyt. Kohtalonvarjot levisivät hänen ympärilleen synkkinä ja poistamattomina.
Ukko oli nukahtanut pöytäpenkille, ja kuorsasi siinä, vaahtopursuja suupielessä.
"Niin, nyt lasken sinun kotiisi", sanoi nimismies Joonaalle, heitettyään kahleet nurkkaan. "Minä kävin Teerelän Heikin luona ja sain tietää, ettei hän ole saanutkaan mitään vaarallisempaa vammaa. Kuitenkin saat kiittää häntä siitä, ettei hän vaadi enään mitään kannetta sinun päällesi nostettavaksi. Varo itseäsi toiste tappeluun menemästä, sillä minä tiedän, että sinulla on luja käsi, joka saattaa pian aavistamattasi tuottaa itsellesi turmion".
"Minä menin sinne ainoastaan hakemaan pois veljeäni, enkä ensinkään tappelunhalussa; vaan ne alkoivat ahdistaa niin, että minun täytyi vähän puollustaa itseäni".
"Niin, niin, minä tiedän sen; sepä syy sinun nyt juuri vapaaksi auttoikin".
"En minä ymmärrä, kuinka voisin teitä kyllin kiittää —".
Joonas hapuili nimismiehen kättä.
"Ei mitään kiittämistä. Mene nyt vaan kotiasi, ja pidä tämä tapaus varoituksena koko elämäsi aikana". He pudistivat toisensa kättä.
"Kyllä, kyllä, — hyvästi nyt vaan ja kiitoksia".
Joonas lähti keveillä askeleilla ja keveällä sydämellä.
Ville kavahti kuin syvästä unesta, kun nimismies Joonaan lähdettyä astui hänen luoksensa ja lausui:
"Mitäs mietit?"
"Enpähän juuri mitään", vastasi Ville, karttaen niitä silmäyksiä, jotka häntä ahdistivat.
"Joko alkaa selvitä työsi kauheus omissakin silmissäsi?" uteli nimismies.
"En minä ole ensimäinen, enkä viimeinen, joka on murhan tehnyt, enkä minä ole yksin syypää, kyllä muutkin löivät sitä, vaikka ei niiden päälle voi kukaan todistaa".
"Etkö kammoksu edessäsi olevaa retkeä?"
"En. Hurja luonto ei vähistä surkeile!"
"Vai niin; sinä olet erinomaisen raaka niin nuoreksi".
"Tottapa olen tullut sukuuni; — isäni makaa tuossa niinkuin sika, ja hänen isänsä veli on murhasta mestattu".
Nimismies nyökytti päätänsä ja poistui. Ville laski taas päänsä käsiensä nojaan. Oltuaan vähän aikaa siinä asemassa putosi pari suurta kyynelpisaraa pöydänkannelle. "Voi nuoruuttani, voi nuoruuttani!" hän huokasi raskaasti. Nousi ylös ja rupesi kävelemään lattialla edestakaisin.
Kaikki vieraat olivat jo silloin menneet, paitsi ruotimummoa, joka istui vielä pakallaan, ja Teerelän ukkoa, joka penkillä nukkui.
"Jokohan rupeaa joltakin tuntumaan?" mutisi ruotimummo, kun näki Villen kasvoista, että hänellä oli jotain sisällistä tuskaa.
Ville painoi kädellään polttavaa rintaansa ja lauloi:
"Linnan klasin kalterilla
Mä seison suruissani,
Siinä mä vuodatan kyyneleeni
Ja muistelen ystävääni".
VI.
Oli sunnuntai-ilta vuosi jälkeen edellisen tapauksen. Suhjalan kylän nuoriso riensi suurissa joukoissa Tönkkälänmäelle, joka on kappale matkaa kylästä pohjoiseen päin, maantien varrella oleva matalainen mäkitöyry. Mäkeä ympäröitsee metsä, joka sekin puolestaan tekee tuon paikan viehättäväksi leikkien kodiksi. Usein kokoutui sinne naapurikyläinkin nuorisoa, kun poikain välillä rauha vallitsi. Sattuipa toisinaan, että välirauha tuli juuri siellä rikotuksi ja leikit loppuivat hirmuisiin verilöylyihin.
Joukkojen matka Tönkkälän mäelle oli hauska ja remuava. Pojat kun latelivat sukkeluuksia, tytöt lauloivat ja nauroivat.
"Ruvetaan leskisille! Tule sinä, Iikka, mun parikseni", huudahti pienisilmäinen, punaposkinen, Kuppilan Miina veljelleen, joka nyt — kumma kyllä — selväpäisenä oli joukossa.
"Älä kilju", sanoi veli jurosti. Mikähän luulee olevansa tuokin!
Kyllähän minä saan muitakin. "Johanna tulee", tuiski Miina ja meni
Teerelän Johannan luo, joka Maijan vieressä seisoi vähän muista
erillään.
"Ota poikia".
"Ohoh! Vai et sinäkään. Kiitoksia paljo. Menen yksin".
"Minä tulen", ilmoitti Teerelän Heikki ja kömpi esiin muitten takaa.
Hänkin nyt ihan vesipäällä.
"Tule jos tahdot, mutta en minä pyydä enään ketään".
Nyt oli jo yksi pari leskisenjuoksuun valmiina, ja eipä ollutkaan se huonoimpia. Teerelän Heikki oli komea poika; mitta oli enemmän lyhyt kuin pitkä, posket täysikuun muotoiset, tukka ruskea ja kiehkurainen. Miina oli hieman pitempi kuin Heikki; vilkkuvat pienet silmät, leveät punaiset posket ja ijältään likempänä kolmea- kuin kahtakymmentä.
"No tulkaa sieltä, mitä venyttelette!" huusi Teerelän Heikki, seisoessaan juoksuunvalmiina Miinan vieressä tiellä.
"Siinä on nuortaparia, on jo!" ilkkui joku toverinsa korvaan.
Monien hankkimisien ja kursastelujen perästä oli vihdoin kokoutunut useita paria leskisenjuoksuun. Kun oli vielä saatu leski, alkoi kilpailu.
Teerelän Maijakin oli jo käynyt joukkoon, vaan Johanna seisoi yksinänsä entisellä paikallaan. Häntä ei ollut kukaan saanut pariksensa houkutelluksi, vaikka moni oli pyytänyt.
Iloinen meteli alkoi pian kuulua kauas ympäristössä.
Jörömielinen Kuppilan Iikka ei ollut myöskään vielä ottanut osaa toisten leikkiin, vaan usein silmäili hän Teerelän Johannaa, joka istui kivellä ja katseli kilpailua. Yleinen innostus sai vihdoin Iikassakin niin vallan, että hän ikäänkuin haltioissaan hyppäsi Johannan eteen sanoen:
"Lähdetään mekin jo!"
Mutta nolostuen loi poika silmänsä maahan kun Johanna hymyillen vastasi:
"Mitä turhia, emmeköhän me vaan katsele tästä".
"Niinkö meinaat? Tulehan nyt edes yksi kerta, tule!" Ja Iikka uskalsi jo vetää Johannan kädestä.
"En minä nyt viitsi tulla".
Silloin juuri kaivattiin leskeä joukosta.
"Ole sitte tulematta", sanoi Iikka ja juoksi rivin etupäähän:
"Minä tulen leskeksi!"
"Saitko nokkaasi?" irvisteli joku Iikalle. Iikka ei vastannut, vaan alkoi kipaista juoksevan parin jälkeen.
Nuorison joukkoon tulvi eri kylistä yhä uutta väkeä. Ilo ja melu kasvoi sitä myöten. Leskisen-juoksu ei enää jokaista huvittanut. Senpä vuoksi keräytyikin valtaisen leveä piiri erääsen sileään kohtaan kentällä, jossa alkoi n.s. "hevosen vaihto". Mutta kaikki eivät siihenkään leikkiin osaa ottaneet. Samalle kivelle kun Johannakin, oli keräytynyt useita tyttöjä. Johanna haasteli innokkaasti vieressään istuvan tytön kanssa. Se oli Niemelän Mari, kertomuksessa ennen mainitun Joonaan sedän tytär.
Vihdoin he huomasivat, että toiset tytöt uteliaasti heidän rupatuksiaan kuultelivat, vaikka ne olivat vain hyvin jokapäiväisiä. Silloin kuiskasi Mari Johannalle:
"Mennään kävelemään tuonne haarapihlajan luo, jos et sinäkään halua riehumaan mennä".
Johanna suostuikin heti. Niin läksivät he toisiaan käsikynkästä hoivaten.
"Onpa niillä makea väli", kuiskattiin heidän selkänsä takana.
"No miks'ei, kun Niemelän Joonas on nyt ruvennut kulkemaan tuolla
Johannalla. Täytyyhän siinä henkenä olla", toinen arveli.
"Kyllähän Joonas muuallakin kulkee, johan tuo nyt tiettään!" kolmas nenää heittäen ylvästeli.
"Kuppilan Miinalla Joonas kulkee".
"Niin toki! Mutta Johanna näyttää nyt aikovan Niemelän Maijan avulla päästä väliin. Ei tainnut tapahtua".
"Niinpä se kuuluu kuin kateen puheelta", joku ilkkuen pisti.
"Mikä?"
"En ainakaan minä!"
"Enkä minä!"
"Mitä minä kadehtisin?"
Näin taas kilpaa.
"No kyllähän Johanna ihmiseksi kelpaa siinä kun moni muukin".
"Kelpaa kyllä mutta minä vain sanoin että…"
Ja niin jatkui kina.
Johanna ja Mari olivat jo ehtineet heistä hyvään matkaan.
"Missähän meidän Joonas nyt lienee, kun ei ole tänne tullut?" sanoi
Mari ikäänkuin sivumennen, vaan katsahti samassa veitikkamaisesti
Johannaan. Tämä taasen loi katseensa hätimitten Mariin ja hänestä samaa
kyytiä maahan.
"Ha ha haa!" kuului Marin raikas nauru. Johanna oli hämillään ja punastunut.
"Älä suutu, vaikka naurankin", pyysi Mari.
"Mitä siitä suuttuisin", nauroi Johanna itsekin.
"Kävikö Joonas viime yönä?"
"Ei sanota".
Taas nauroivat molemmat.
"Sano vaan!" kiihotti Mari.
"Mihin sinä sillä tiedolla sitten menisit?"
"Oletko kuullut, minkälaista jyräkkää jo pidetään Joonaasta ja sinusta?" kysyi Mari.
"Olen vähän. Mutta mitä sinä olet kuullut?"
"Ei se mitään hauskaa ainakaan ole!"
"Sen hyvin ymmärtää".
"Mitä ne sellaiset kertomalla paranevat?"
"Ei kyllä, mutta joutaapa kuulla".
"No se Saaraleena…"
"Minä arvaan".
"Eräänäkin päivänä se oli tullut ja ruvennut äidilleni huutamaan siitä, kun Joonas kulkee sinun luonasi, vaikka olisi kyllä tilaisuutta päästä Kuppilaankin. 'Kuppilan Miina kelpaisi ottaa', niin oli hän alkanut — 'sillä on rahaa niin, ettei ääriänsä tiedä, ja sitten niin hyvä työihminen, että pois siitä pitää olla; 'edestä kengäs ja takaa raudas', niin kun sanotaan. Mutta mitä tuo Teerelän holotuunen! — Makaa mollottaa liki puolta päivää, niin että piika saa aina yksin kaikki askareet tehdä, kun mampsu vasta ylös nousee. Sitten ei se jouda muuta kuin koristuksiansa skrympätä ja skrumpata ja naamaansa sminkata. Ja niin paha luonto kuin sillä on! Kerrankin kun olin pyytämäs siltä pientä piimätilkkaa — se oli juuri silloin kun se Ville murhan teki — niin se hyväkäs oli juuri panemaisillaan leiliini, kun ensin oli aikansa viekoitellut mua, että menisin häntä kauppaamaan Kuppilan Iikalle. Mutta kun sai kuulla, että teidän Joonas oli lyönyt Heikkiä…' Voi Johanna, en ilkiä enään", keskeytti Mari.
"Jatka vaan!" sanoi Johanna, katkera ilme suupielissä.
"Kyllähän minä sen tiedän että tämä on valhetta joka sana", vakuutti
Mari, ja jatkoi taas:
"Niin — hän sanoi, että sinä tulit niin kauheaan raivoon, että viskasit leilin lattiaan. Ja vielä vakuutti, ettet sinä paljon siitä huolinut, vaikka Ville oli murhan tehnyt, vaan että sinä Joonaaseen vaan raivostuit, kun se oli veljeäsi lyönyt. Sitten oli vielä sinusta arvellut, että 'kyllä se on kaunis nähdä, mutta karvas maistella'. — — Kuppilan Miinaa oli kovasti kehunut äidilleni, ja käskenyt sanomaan kaikki Joonaalle.
"Kun äiti rupesi näitä kertomaan minulle ja Joonaalle, niin me räjähdimme nauramaan. Äiti oli alussa olevinaan vähän totinen, mutta nauramaan hänkin rupesi. Joonas ei viitsinyt kuulla loppuun asti, vaan pisti itsensä ovesta pihalle. On sitä sitten muutkin paasanneet, vaan mitähän noista tarvitsee huolia".
"Mitäpä niistä kyllä huoliikaan", virkkoi Johanna. "Mutta yhtäkaikki kummastelen sitä suurta huolta, jota ihmiset ovat ruvenneet minusta pitämään. Tuo Saaraleena onkin minulle oikea painajainen, hän on viekas piru ihmisen haamussa. Joonaasta on hän jo ehtinyt meidän kylillä monta kielikelloa panna soimaan. No häntä en kummastelekaan, sillä eihän hänellä ja hänen kaltaisillansa ole muuta tointakaan. Mutta niitä on monta muuta. Eikö Nevaluhdan emäntä ole ollut jo siellä näistä asioista rähisemässä? Hän tuli erään kerran minun vastaani ja alkoi kertoa kuinka Kuppilan Miina oli antanut vasikannahan Niemelän Joonaalle, ja panetteli Joonasta niin kauheasti. Hän oli kyllä viisas, ettei virkannut mitään tietävänsä minun ja Joonaan suhteista, mutta kyllä minä yskän ymmärsin".
"Ha hah! se on hupaista kuulla, kuinka ne asiat kulkevat. Ei tosin Nevaluhdan emäntä ole itse ollut meillä, mutta se puolihupsu ruotiämmä teidän kylästä, on ollut, ja hänen suustansa pääsi sanoja, joista nyt voin päättää, että hän oli Nevaluhdan emännän lähettämä".
"Kumma kumma, että ruotiämmäkin —"
Johanna kertoi nyt Saaraleenan piimänhakureisun oikeassa valossa. Mari selitti arvanneensa kyllä kuinka se on ollut. Sitte alkoi Mari udella miksi ei Johanna enää tanssi.
"Koeta nyt mennä omaan itseesi", sanoi Johanna vakaasti. "Jos sinusta ihmiset niin paljon murehtisivat ja kieliä kantaisivat, niin menisitkö yhtähyvin ilomielellä heidän joukkoonsa? Sinä itse tiedät paremmin kuin minä, kuinka useat noista tytöistä ovat olleet minulle vihollisia aina lapsuudestani saakka. Silloin jo kun äitini kuoli ja minut vietiin tätini luo, katselivat naapurin tytöt minua usein karsaasti ja haukkuivat, mutta me olimme sentään toisinaan hyvässäkin sovussa. Vaan nyt, kun minä tulin tätini luota kotiin, luulin ensinnä, että vanhat eripuraisuudet olivat unhotetut. Pian huomasin kuitenkin, että olin toivossani pettynyt, kun aloin kuulla kaikellaisia juttuja kylästä, joita he olivat minusta laatineet. Olen siis päättänyt olla kokonaan pois heidän seurastaan. Mutta toisinaan tulee yksinolo niin ikäväksi niinkuin tänäkin ehtoona, ja silloin tulee lähdetyksi edes syrjästä katsomaan toisten huvia".
"Kyllähän puheessasi on perää", myönsi Mari, näyttäen osanottavaiselta ystävänsä suruun.
"Mutta sanoppas nyt, hyvä Mari, jos taidat eli tiedät, mikä on minussa niin hirveätä ja vihanalaista, jonka tähden muutamain ihmisten täytyy niin alituiseen kieliä kantaa?" Johanna oli nöyrtyneen, melkeinpä rukoilevan näköinen tätä sanoessaan.
"En minä sitä nyt tiedä niin tarkkaan sanoa, yksi puhuu yhtä, toinen toista, mutta —"
"Mutta mitä? Aioit kai sanoa, että enin osa sanoo minua ylpeäksi?
Niinkö?"
"Tiesitpä sen. Niin he sanovat, ettei sinun kanssani sovi yksikään ihminen, kun olet niin ylpeä ja turski. Minä olen kyllä sanonut, että he valehtelevat, mutta —"
"Älä koeta väittääkään heitä vastaan. Minä olen ylpeä — ja sille en voi mitään", alkoi Johanna ja hänen äänensä värähteli.
Hän jatkoi: "Älä pahaksu, jos minun vielä tässä täytyy toisintaa äskeisen historiani. Sinä tiedät, kuinka kaikki ihmiset ovat minua lapsuudestani saakka kohdelleet. Isäni on ollut juomari, molemmat veljeni samoin ja sen lisäksi on tuskin yhtäkään tappelua tapahtunut pitäjäässä, niin ettei joku heistä olisi ollut siihen osallisena.
"Sentähden ovat kaikki ihmiset ruvenneet kammoamaan kaikkea, mikä vaan on Teerelästä. Minä olen tottunut kuulemaan pilkka- ja haukkumasanoja koko sukukunnastani. Tosin on usea ihminen minua säälien kohdellut ja ilman sitä olisinkin joutunut hukkaan. Siunattu oli se aika kun sain olla tätini luona, sillä minä olin jo unohtamaisillani sen katkeruuden, jota pienempänä sain kokea. Mutta kun tulin täysikasvaneena kotiini takaisin, huomasin, että naapurit minua ulkonaisesti kohtelivat ystävällisemmin kuin ennen, vaan sain pian huomata, että heidän kohtelunsa oli vilpillinen. Samat ihmiset, jotka olivat olevinaan minun parhaita ystäviäni ja puhuivat paljasta mettä omain korvaini kuullen, olivat heti selkänsä käännettyä valaneet karvasta myrkkyä maineeseni. Toiset ystävät kantavat näitä taas lämpiminä-leipinä minun tietooni. Jospa he tyytyisivätkin tähän, mutta he panettelevat useasti minullekin kunniallisia ihmisiä ja kertovat taasen toisaalla, että minä se olinkin, joka panettelin! Tästä syystä on minulle kasvanut ikään kuin epäluulo ja inho ihmisiä kohtaan erittäinkin niitä, jotka kielenpieksijöiksi jo entuudestaan tunnen. Heidän seuraansa tahdon väistää. Siitä syystä minua sanotaan ylpeäksi. Siihen en voi mitään, josko käytökseni on oikea tai väärä, mutta minua on kokemus lapsuudestani saakka opettanut ja kasvattanut semmoiseksi kuin nyt olen!"
"Pidätkö minunkin epäluotettavana ystävänä?" kysäsi Mari hiljaa ja näyttäen siltä kun ystävänsä suru olisi häneenkin koskenut.
"En Mari, sillä enhän siinä tapauksessa asioitani sinulle näin kertoisikaan".
Mari katsahti kiitollisesti Johannan silmiin, sillä hänelle teki hyvää ystävän luottamuksenosoitus. He olivat istahtaneet vierekkäin eräälle mättäälle ja pitivät kiinni toistensa kädestä.
"Mutta emmeköhän lähde jo takaisin Tönkkälän mäelle?" Johanna henkäsi syvään tämän sanottuaan, ikäänkuin olisi puhaltanut ja karkoittanut itsestään pois kaikki surulliset ajatukset.
Ystävänsä huomasi tuon.
"Lähdetään vaan!" huudahti hän, iloisesti hypähtäen ylös, "mutta sinun pitää ottaa osaa tanssiin ja unohtaa kaikki surut tuuleen". Mari pyöritti nauraen toveriaan kädestä ympäri.
"Sinä nyt olet, kun Jehu juhlana". Johanna nauroi jo vähän iloisemmasti.
"Lupaatko hypellä?"
"Jos sinäkin, niin kentiesi —"
"No olkoon menneeksi!"
He lähtivät.
"Tuleekohan teidän Ville enään ikänä takaisin vankeudesta?" kysyi Mari, kun olivat vähän aikaa puhumatta astuneet.
"Jumala ties! En minä usko ainakaan, että hän tulee", huokasi Johanna.
"Kaksitoista vuotta on pitkä aika".
"Niin on", myönsi Mari.
Tytöt saapuivat keskustellen takaisin mäelle, missä kuohuva tanssipiiri oli kasvanut moninkertaiseksi. Ison piirin sisällä pyörivät aina kaksi ja kolme paria, yhtä aikaa, pitäen kiinni sylitysten toisistaan. Pojat polkivat voimakkaasti hiekkaista pölyävää tannerta, melkein ilmassa lennättäen ketteräjalkaisempia tyttöjä. Laulu raikui kauas etäisyyteen ja linnut, jotka leposijansa olivat valinneet likeisten puitten oksille, pakenivat syvemmälle metsään, kirkuen ja piipattaen.
Erinäistä huomiota tuossa riemuitsevassa piirissä herätti eräs pienenlainen suutari, joka näytti jo olevan miehenijässä. Hänellä oli vähän etukymäräinen vartalo ja nyppyläinen naama. Suutari riehui piirin jokaisella nurkalla, kaapaten väliin yhden, väliin toisen käsiinsä, ja vieden riehuviin tanssinpyörteisiin. Kaikille tanssikumppaneille oli hänellä sopiva laulunpätkä. Hän näytti olevan kaikkein suosittu; jokainen, jolla vaan oli aikaa, katseli nauraen hänen hupaisia liikkeitään. Useat tanssijat laulaa loilottivat hänen nuottinsa mukaan, vaikka eivät monet laulujen sanoja osanneetkaan.
Tuossa kaappaa hän ringin ulkopuolelta uneliaan näköisen pojan, ja laulaa tanssiessaan:
"Älä sinä pelimanni primputtele,
Vaan pela pa pa Pakmannin valssi.
Tule sinä väärä-sääri lötköttelhön
Mun kanssani loikan tanssi!"
Poika pääsi vapaaksi ja pakeni. Vaan suutari sai kahden tytön käsistä kiinni, pyöritti niitä ja lauloi:
"Hai jui lauloi Kalle poika ja
Mamma se lauloi lelle.
Mistäs tuli se rakkaus
Kun meitill' oli ennen?"
"Hoi suutari! Emme ole menneet vielä yhtäkään polskaa", huusi eräs tyttö.
Suutari oli heti valmis ja alkoi:
"Kuinkas teitin passaa? Näin nyt meitin passaa.
Kuinkas teitin passaa? Näin nyt meitin passaa.
Minä isännäksi, sinä emännäksi,
Parhaltainen toisen passariksi".
Nyt ei hän huomannut sopivaa kumppania, niin tanssi yksin ja lauloi:
"Vanha loikka ja uusi loikka
Ja kaksipa mull' on loikkaa;
Toiselta sain minä rukkaset
Ja ensimmäist' ei ookkaan".
Niemelän Joonaskin oli jo ehtinyt Tönkkälän mäelle. Hän oli ahkera tanssija ja seudun tyttöjen mielipoika. Ei hänellä ollut vähääkän tilaisuutta nurkissa seista, vaan yksi toisensa perään veti hänet kainaloonsa.
Mari oli saanut Johannan kanssansa piiritanssiin. Toiset tytöt tämän nähtyään iskivät silmää ja kuiskivat toisilleen: "Ahah! Kun näki, että Joonaskin on".
Sattumuksestako vai miten lienee Joonas kulkeentunut sille puolelle piiriä, missä Mari ja Johanna pyöriskelivät. Kun Mari huomasi Joonaan, sivui hän tämän itsensä ja Johannan kanssa "rinkipolskaan". Monen naapurin suu vetäysi merkitsevään hymyyn. Johanna käänsi punastuvat kasvonsa alaspäin ja näyttipä Joonaankin vähä hämi voittavan. Iloinen suutarimme sattui vierimään niille seuduin, työntäysi samaan piiriin ja lauloi:
"Älä sinä kultani toisa käänny,
Kun minä sormia knippaan.
Huomenna tuon minä sormuksen
Ja sitten ma pappilaan lippaan".
Joonas oli jo häminsä voittanut ja naurahteli. Vaan Johanna kävi sen johdosta entistä punaisemmaksi. Ympärillä olevat tytöt tuijottivat ilvehtien, vaan useain sydäntä likempänä näytti olevan kateus kuin pila. Kun Johanna huomasi, että heistä ilvettä tehtiin, tahtoi hän vetäytyä syrjään silloin, kun Marikin heistä erosi. Vaan Joonaspa ei laskenutkaan. Ylpeästi silmäillen naurahtelevia tyttöjä pyöritti hän Johannaa rivakasti yhden tanssin ja lauloi:
"Kultani kanssa mä tanssin
Maantien veräjällä,
Juttuämmiltä kieliä leikkaan
Kolmella penningillä".
Suutari oli myös tyttöjen ivan huomannut ja päätti toimittaa siitä pienen koston. Ottaen tanssimaan Kuppilan Miinan ja erään toisen, joiden hän oli huomannut tirskuvan ja kuiskuttelevan, lauloi hän:
"Ja vanha loikka se naurahteli
Vaikka suru oli sydämmellä,
Kun ensi yötä uuden kullan
Makasin kainalolla".
Laulu sattui Miinaan, sillä olihan hän Joonaan entinen kulta. Nenäänsä viuvotellen ja punastellen poistui hän heti piirin ulkopuolelle ja toverinsa, jonka kanssa hän äsken oli toisia ivannut, nauroi nyt hänellä itselleen ja jäi piiriin.
Joonas tanssitti yhä vieläkin Johannaa, joka jo oli häminsä uhalla voittanut ja voitostansa ylpeillen piti uljaasti päätänsä pystyssä, kieppuessaan kultansa kainalossa. Ivailijain nauru katosi ja heidän silmäniskunsa muodostui hölmömäiseksi töllistelemiseksi. Joonas huomasi sen ja hymyili sydämessään ajatellen: "jaa'a, se vasta nauraa, joka viimeiseksi nauraa!" Vaan heti silloin laski hän Johannan hyppelystä, välttäen täten liikanaisuuksiin menemistä ja omistaen voiton oikealla hetkellä. Vilahdukselta katsahtivat he toisiaan ja erosivat.
Joonas sekaantui heti toisten kanssa tanssiin. Johanna aikoi astua ulos piirin sisästä, mutta eräs poika tempasi hänet. Johanna kieppasi takaisin vastustelematta pyörteisiin. Niin jatkui pitkän tovin: toinen otti toinen jätti. Elämä hymyili taas kerran. Jäätä suli, tuskaa haihtui, tulevaisuudentoiveet aukoivat terälehtiään. Ja aivan kuin äskeinen pikku uhma olisi sulattanut monien sydämmiä, sai Johanna tuntea ystävällisiä kädenpuserruksia ja lämmintä osanottoa. Hän tunsi että nuorison myötätunto oli nyt hänen puolellaan. Se se elämää antoi! Ihmiset eivät olekaan niin pahoja kuin hetkittäin näyttää…
Yö oli jo hyvinkin puolessa, kun vasta alkoi nuorisolle kotiin lähtö mieleen johtua. Kaikki eivät kuitenkaan raatsineet yhtä aikaa sittenkään poislähteä, vaan vähitellen, niinkuin oli tultukin. Tönkkälänmäki jäi taasen hiljaiseksi. Metsän pikkuasukkaat saivat rauhaisesti uinahtaa, kuin laulavat äänet häipyivät kyliin.
VII.
Joonas ja veljensä Moonu olivat isänsä kuoltua olleet kasvatettavina setänsä talossa Niemelässä. Pojilta oli äiti kuollut vielä aikasemmin. Perintörahoja oli jäänyt niin, että kumpasenkin osuus teki nyt 4,000 markan tienoille. Tahi oikeastaan Joonalla oli rahoja sen verta, mutta Moonu oli huilaillut perintönsä aivan vähiin.
Äsken kerrotun tapauksen jälkeen saivat juorut Joonaan ja Johannan suhteista valtaavan vauhdin. Ne kietautuivat monimutkaisiksi ja sekaviksi, sillä kukin lisäili siihen mitä toiselta kuuli. Aika olikin oikein juorujen kukoistuksen aikakausi. Ihmisten mielenkiinto tarttui herkästi kaikkeen jokapäiväisestä poikkeavaan. Sellaista harvoin sattui. Mutta milloin sattui, silloin myöskin tilaisuutta hyväkseen käytettiin.
Joonas oli jonkun kerran käynyt Kuppilan Miinan lutissa. Tämä oli siitä heti innostunut pitämään Joonasta sulhasenaan. Miina oli rikas. Luuli saavansa Joonaksen, jos vain itse haluaa. Ja hän halusi. Mutta nyt tulikin kylään yht'äkkiä Johanna. Tempaa Miinalta sulhasen. Teerelän tytär! Sehän oli häväistystä. Köyhä, melkein vieras kylässä, talo huonossa maineessa ja velkainen. Kuinka olisi mahdollista että Niemelän Joonas sellaisen vaihtokaupan tekisi? Sitä ei Miina tajunnut, eivätkä useat muutkaan. Ne jotka tajusivat, nauroivat. Mutta Johanna sai monta itkua itkeä, kun hänelle toiset kyläjuoruja kulettivat. Niemelän emännälle saakka jo kontittajat kävivät Joonaksen hulluutta valittamassa. Mutta tämä oli hiljainen ihminen, eikä sekautunut asiaan.
Suurempaa toimeliaisuutta kuin kukaan toinen, osoitti kuitenkin Nevaluhdan emäntä, Kuppilan Miinan täti, oikeastaan kuin äiti, syystä, että sisarensa Kuppilan emäntä oli jo kuollut. Täti oli toivonut risti-äidin hellyydellä Niemelän Joonaasta sisarensa tyttärelle kunnollista elämänkumppalia. Tämä vilpitön toivo näyttikin jo yhtenä aikana lupaavan toteutua. Mutta siihen toivo sitten suli ja täti sai sisarentyttären kelvollisesta naittamisesta uutta huolta. Niin helpolla ei hän jo apajassa ollutta sulhasmiestä aikonut laskea. Senpä vuoksi olivat nyt hyvät neuvot tarpeen.
Kiireesti toimitti emäntä eräänä aamuna askareensa ja valmistautui kylään, tapaamaan ystäviään, n.k. Saaraleenaa, paria emäntää y.m. Oli juuri aikeessa lähteä, kun Saaraleena astui tupaan.
"Ka Saaraleena!" äännähti ihastuen emäntä itsekseen, "hänpä tulee kuin kutsuttu. Minä koetan mitä hänen liukas kielensä voi vaikuttaa asian hyväksi".
Saaraleena tuli vaivaloisesti liikkuen, ja alkoi jo puoli ovessa hoihkata:
"Hoh, herranen aika! Mihinkä emäntä on menossa, kun noin on pyhäpohakas? Hyväpä teidän on vielä tuo siniraitainen hameenne! — Mutta tottahan ne hyvänä pysyvät, kun on monta, ettei tarvitse aina yhtä ja samaa hametta pitää. — Toista se on köyhäin".
"Tulkaahan istumaan, Saaraleena".
"Tulin minäkin vaivainen juuri pahimmaksi teitä viivyttämään; mutta pianhan mun asiani on ajettuna. — Minä ajattelin pyytää emännältä pientä villatukkoa neuloilla vaihtaa. — Talvi tulee ja pitäis vähän laittaa uusia lapoja sukkiin. — Ho hoi! Köyhällä kurjalla on aina ne köyhyyden tuskat, niin on, niin on".
"Ottakaa nyt tästä ensinnä voileipää; tuos kupis on piimää, saatte vähä haukata. — Minä sillä aikaa katson villoja, — Mutta mitä sieltä kylästä päin nyt kuuluu?"
"Kiitoksia. Jäs'kosthon, kuinka tuo emäntä on aina köyhälle hyvä! — No eipähän kylästä nyt tiedä muuta, mutta sitä nyt koko mailma puhuu ja ihmettelee, kun Niemelän Joonas on ruvennut sitä Teerelän tytär-hyväkästä hännystelemään. Niin on. Sanovat että niin on. Merkillistä".
"Hyvin suotu! Mitä siitä puhutaan?"
"Onhan siinä puhumista, emäntäkulta! Kun poika on niin pössöö ja lakkaa kulkemasta Kuppilan Miinalla; — ja sitte sellaiseen rottalaan. Eikö siinä ole puhumista, eikö jo?"
"Kuppilan Miina hänelle antoi vasikan-nahan!"
Saaraleena lyö käsiään yhteen.
"Kuule! Vai Miina se vasikan-nahan onkin antanut! Ja kylällä puhutaan, että Joonas on antanut. — No valehdellaan sitä vähemmäskin asias, jopa hyvinkin. Niin tehdään. Joo".
"Se on sillä tavalla, että kun Joonas oli yhden kerran käynyt siellä Teereläs, ja tuli sitten taas Miinan luttiin, niin Miina sanoo, että hän pisti vasikan-nahat kouraan. — Mutta sepä on hävytöntä, kun ne ihmiset sen siihenlaihin ovat laittaneet, että Joonas olisi eron tehnyt. — Eihän vain ole Teerelän Johannan laittama touhu?"
"Mutta ainakin! Varmaani" Saaraleena löi käsiänsä yhteen.
"Pitäispä kiusalla laittaa Joonaan ja Miinan kaupat uusituksi kun niin valehia laitetaan. Vaikka kyllähän Miina on vastahakoinen niin, etten tiedä saisinko tuota myöntymään". Emäntää kutkutti nauru.
"Kuulkaas emäntä! Minä kävin tässä joku aika takaperin, kun jo puhuttiin, ettei Joonas enää kule Kuppilan Miinalla — niin minä kävin Niemeläs, mutta en tavannut Joonasta kotoa, vaan emännälle minä sanoin, että neuvokaa nyt sitä poikaa, ettei se suotta itseänsä heitä semmoisen kiusauksen pesään kun Teerelään, ja jotta se avaisi silmänsä ja katselis tarkemmin sitä 'flikkaa', eikä antaisi itseänsä ulkonäön narrata. — Minä sanoin, jotta kyllä se on kaunis nähdä, mutta karvas maistella! — niin minä sanoin".
"No ei se nyt sen puolesta, ettei Miina miestä saa —"
"Johan mä sen tiedän!" keskeytti Saaraleena. Emäntä jatkoi:
"— Mutta koska ne sen nyt kerran ovat niin laittaneet ja tällänneet, että Joonaan puolesta on ero tullut, niin saisipa se asia tulla uusituksi, että ne näkisivät kenellä ohjat ovat, näkisivät jo. — Onko Saaraleena kuullut, että sen Teerelän tyttären pitäisi ruvenneen ryyppimään?"
"Kaikkea vielä, hyvät ihmiset!" Saaraleena taas paukautti käsiä polviinsa. "En ole tuota kuullut! Onko se mahdollista, kun on niin panski ja ylpeä?"
"Kummalta se kuuluu, enkä minäkään tahdo sitä uskoa; mutta voihan sukutauti tarttua".
"Niin niin, — sukutauti —".
"Niin, sukutauti — Mutta älkää nyt vaan muualla sanoko mun suuhuni tätä, liekö tosikaan".
"Taikkama sitä sanoisin! — Luultaisiin pian teitä tämän huudon nostajaksi".
"Vaikka en usko itsekään".
"Niin todesta! — Mutta Niemelän emäntäkään ei ainakaan tiedä vielä tästä mitään".
"Mitä Niemelän emäntä silloin sanoi teille kun olitte siellä?"
"Kyllä se oli mielestäni hyvin murheellinen, mutta se on niin hiljainen ihminen, ettei siltä saa oikein selkoa, mitä se kulloinkin ajattelee. Mutta kun se nyt saa tämän kuulla —"
"Älkää nyt vielä sanoko Saaraleena. Saakoon muilta tietää, ei meiltä.
Se voi olla hyvinkin vain ihmisten puhetta. Vähäkö ne puhuvat pahaa".
"Kun te emäntä kulta tietäisitte!" huudahti Saaraleena. "Mutta te ette tiedä ettekä usko muuta kuin hyvää kaikista ihmisistä. — Nytkin riihiaikana on Teereläs menty riihelle vasta, kun muut ihmiset jo ovat tulleet eineelle. Ja aamusilla, heti kun silmänsä auki saavat, riitelevät jo sängystä päin ja tappelevatkin usein niin, että väliin ovat paitasillaan yhdes nipus. Niin se on. Kyllä se on semmoista elämää siinä talossa, että sylkekää minun silmilleni, jos Joonas siellä tulee toimeen yhdenkään vuoden, kun se sinne vävyksi menee, — sen minä sanon!"
"Onko Saaraleena milloinkaan puhunut Joonaalle itselle?"
"En, kun en ole häntä saanut käsiini. Mutta enköhän minä rupea asiamieheksi, että siitä parista tulee aikanansa ero? Ja laitan, että Miinan ja Joonaan kaupat uusitaan. Ne olisivat niin kovin sopiva pari. Vai kuinka emäntä meinaa?" Saaraleena vakoili myyränsilmillään, minkä vaikutuksen esitys teki.
"Eiköhän. Taitaisinpa minä saada sen Miinankin suostumaan, jos viitsisin koettaa", arveli emäntä katsomatta Saaraleenaan.
"Ensi tilassa menen Niemelään!" lupasi Saaraleena.
"Mutta tottahan Saaraleena nyt niin paljo ymmärtää, ett'ette sano, että teitä on Miinan puolesta pantu kauppoja uusimaan?"
Saaraleena katsoi loukatun omanarvontunnolla: "Luuleeko emäntä että minä ensikertaa —"
"Niinpä niinkin! Vaan niinkuin sanoin, kyllähän Miina miehiä saa ja olis jo saanutkin vaikka tusinoittain, mutta ei se kaikista huoli. En tiedä mikä kumma häntä tuohon Joonaaseen veti. Mutta kun ikänä kuuli, että poika oli kerran käynyt Teereläs, niin heitti kun heittikin vasikan-nahat vasten naamaa ja sanoi, ettei hän ole kenenkään hätävara".