KOLMAS NÄYTÖS.
(Pieni, siisti ja yksinkertaisesti kalustettu huone. Lattialla matkalaukku ja kori, siellä täällä naisen vaatekappaleita ja käärepapereita. Siiri ja Selma puetut siisteihin kesäpukuihin.)
SIIRI (istuu käsi poskella pöydän ääressä ja laulaa).
Pulmuni pieni, on purtesi hento,
Merellä ärjyy myrskyt, —
Monta on kaatanut aaltojen lento,
Purren särkenyt hyrskyt.
Kunpa et koskaan, pulmuni pieni
Suruja syämmeesi saisi.
Eikä mun tähteni huolien huntu
Otsaasi sumentaisi.
(Vaipuu ajatuksiinsa.)
SELMA (tulee sivulta kahvitarjottimen kanssa. Istuu pöydän ääreen).
Tuota niin, mitä minun nyt piti sanomankaan? — Kuinka ihmeessä sinä osasitkin asettaa matkasi niin, että tulit tänne juuri sunnuntaiksi? — Kuule Siiri! menisimmeköhän kirkkoon?
SIIRI
Emme viitsi. Onhan meillä vielä rupateltavaa yhtä ja toista. Ethän ole vielä kertonut minulle mitään tovereistasikaan — niistä, jotka olivat silloin meidän sakissamme minun tehtaalla ollessani.
SELMA
Enhän minä osaa niistä mitään kertoa. Kaikki ne ovat ihan ennallaan. —
Kuule! (Kuiskaa.) Sarasen Katrilla on pieni tyttö.
SIIRI (hämmästyy).
Herra Jumala! — tyttö? — Oikeinko totta?
SELMA
Ihan totta, kahden kuukauden vanha, niin nätti tyttö. — Sen isä on herra. — (Vilkaisee ympärilleen ja kuiskaa nimen.) Tunnethan sinä hänet?
SIIRI
Senkö konttoristin? — Tunsinhan minä. (Vaipuu ajatuksiinsa.) Voi Katri raukkaa!
(Äänettömyyttä).
SELMA (kaataa kahvia kuppeihin).
No, mitä sinä, Siiri, suret? — Juodaanpas kahvia, ole hyvä!
SIIRI (havahtuen).
Kiitos, Selma! (Ottaa kahvia.) — On tämä elämä sentään kummallista.
SELMA
Niin, sitähän se tahtoo olla! (Ottaa kuppinsa ja poistuu.)
SIIRI
Sarasen Katri! (Juo hätäisesti kahvinsa ja nousee ylös).
Lapsi vielä itsekin, kolme vuotta minua nuorempi, ja kuitenkin jo äiti — isättömän lapsen äiti. — Voi hyvä Jumala!
(Vaipuu jälleen ajatuksiinsa ja entiseen asentoonsa).
SELMA (tulee sisään iloisena).
Muistatkos, Siiri, kuinka tässä kamarissa välistä melskattiin. (Hyppää Siirin kaulaan.) No mutta elä nyt noin sure, serkku hyvä. — Sinä nyt olet tullut niin hirmuisen vakavaksi!
SIIRI
Niin, jos tätä elämää oikein rupee ajattelemaan, niin on syytä joskus olla vakavakin. (Irtautuu ajatuksistaan.) Mutta jos nyt siistisimme vähän tätä huonetta ja menisimme sitten ulos kävelemään, eikö niin Selma? (Kokoaa papereita lattialta.)
SELMA
Tehdään niin! Minä vien nämä konttoriin. (Ottaa vaatteet ja matkalaukun, menee.)
SIIRI (Istuu jälleen. Ottaa taskustaan valokuvan ja katselee).
Sinä intoa minulle rintaan toit,
Ja kanssani kuohuja kuljit.
Sinä aatteet suuret poveeni loit,
Ja tielleni kukkia kylvit.
SELMA (tulee sivulta).
Tyhjentäisimmekö samalla tämän korin? Saisimme sitten viedä sen vinnille.
SIIRI
Aivan niin, Selma. Siellä ei olekaan juuri muuta kuin kirjoja ja mitä lienee, papereita. (Aukaisevat korin.)
SELMA (latoen korista pöydälle tukun kasvipapereita ja kirjoja).
Mutta kylläpä sinun päässäsi on tietoja, jos vain olet nämä kaikki lukenut ulkoa.
SIIRI
Olenhan minä ne lukenut ja lienee sitä yhtä ja toista hyvää päähänkin kertynyt, mutta enemmän siellä vain pitäisi olla. (Huokaa.)
SELMA (ottaa korin ja menee palaten pian kädessään harja ja rikkalapio).
Ja nyt yks, kaks, tehdään (kokoo rikat lattialta ja vie pois) vähän puhdasta. (Tulee takaisin ja hyppää Siirin syliin.) Nyt käsketään isä tänne, eikö niin, Siiri? ja puhutaan asiasta. Ja huomenna sinä kirjoitat johtajattarelle?
SIIRI (syleilee Selmaa).
Tehdään se.
SELMA
Voi kun sinä, Sirkka, olet hyvä! (Menee.)
SIIRI (laulaa).
Tuuditan lastani turvatonta,
Lempeni tummaa kukkaa.
Eessäni uottaa murhetta monta
— Voi mua tyttörukkaa.
Nukkuos, lapseni, nukkuos kauvan,
Tuntos on puhdas vielä.
Kerran ne vievät rintasi rauhan,
Ilkkuvat ivamiellä. —
(Huokaa) Minun täytyy vielä tänään käydä tapaamassa Katria. (Istuu.)
SELMA (tulee juosten sisälle vetäen Levolaa takin liepeestä).
Ajatteles nyt, kun makaa umpiunessa pyhäpäivänä ja keskellä kirkkoaikaa. (Asettelee Levolaa tuolille istumaan.) No, (pudistaa) joko mies alkaa herätä?
LEVOLA (haukottelee).
Tuommoinen se on, aina yhtä vallaton kuin ennenkin. (Haukottelee.) No, on kai teillä, tytöt, ollut paljon »praakaamista». — Eletty vanhoissa muistoissa. — Niin kai, niin!
SIIRI
Onhan sitä ollut rupattelemista, ja hupaista se on ollutkin pitkästä ajasta.
SELMA (menee Levolan syliin ja tarttuu partaan).
Emmekä me olekaan vaan »praakailleet», on sitä puhuttu ja ajateltu vähän parempiakin asioita.
LEVOLA
No kerrohan nyt, minkälaisia ne »paremmat asiat» ovat.
SIIRI
Niin, eno! me olemme tuumineet, että Selma menisi sinne opistolle.
LEVOLA
Sinnekö Pohjanmaalle, jossa sinäkin olit?
SELMA
Sinne juuri ja sen johtajattaren luo, joka on ollut Siirillekin niin äärettömän hyvä.
SIIRI
Johtajatar pyysi minun täälläpäin toimittamaan hänelle jonkun kiltin tytön ja silloin minä kohta ajattelin Selmaa. — Se on hyvä paikka ja työtä ei juuri nimeksikään.
LEVOLA
Hyvähän se taitaa olla, mutta… eihän minulla ole varoja ruveta Selmaa kouluttamaan.
SELMA
Mutta, hyvä isä, sehän ei maksa muuta kuin matkarahat. (Pudistaa Levolaa tukasta.) Sinä taidat, ukkeli, olla vieläkin nukuksissa. Minä menisinkin vain palvelukseen ja saisin sitten samalla varastaa yhtä ja toista oppiakin.
SIIRI
Varastaa sinun ei siellä tarvitse, johtajatar kyllä opettaa mielellään, mitä vain haluat. (Levolalle.) Olen varma, että Selmalle tulisi siellä hyvä olo, eno.
LEVOLA
Niin aina, niin aina! (Raapaisee korvallistaan.) — Mene ja tiedä, mitä tässä tekee —. Eihän nämä tehtaanolotkaan kehuttavia ole, mutta — sitten tulee vallan kuitti koko minun huushollistani.
SIIRI
Mutta, eno, jäänhän minä tänne.
SELMA
Niin, isä, Siiristä- saat uuden emännöitsijän ja hyvän saatkin.
LEVOLA
Sen kyllä uskon, että hyvän hänestä saan, mutta ei suinkaan Siiri tässä rupea olemaan minun, vanhan ja äkäisen äijän kanssa.
SIIRI
Niin mielelläni, jos ei vain enolla itsellään ole mitään sitä vastaan?
LEVOLA
Mitäs minulla. (Vilkaisee ympärilleen.) Semmoista tässä on kuin työmiehen kodissa tapaa olla, mutta jos tähän tyydyt, niin mielelläni sen suon.
SIIRI
Kiitoksia! Ja silloin enolla ei myöskään ole mitään surua »huushollista» — ainakaan toistaiseksi, — vaikkapa Selma lähtisikin.
LEVOLA (yskäisee).
No jaa! Siinä tapauksessa ei muuta kuin onnea matkalle. Jos kerran johtajatar on sellainen ihminen kuin Siiri illalla kertoi, niin väärin tekisin, jos en laskisi Selmaa menemään.
SELMA (hyppää Levolan polvelle ja nipistää poskesta).
Sinä olet sentään, isä, oikein hyvä ukko.
LEVOLA (nousee ylös ja katsoo kelloaan).
Mutta kuules, Selma! meidän on kait lähdettävä sinne Koskenmäkeen.
SELMA (pyörähtäen lattialla).
Se on totta. Minä hupakko en ole ollenkaan' muistanut puhua sinulle, että meillä on tänään urheilujuhlat, tulethan tietysti mukaan? Vihantaan nuori herra pitää tietysti taas mainion puheen… Tunnethan sinä hänet?
SIIRI (sävähtää).
Tuurienhan minä… tulen sinne sitten myöhemmin.
SELMA
Ja kaikkia minäkin kyselen, tehän kävitte yhdessä kouluakin.
LEVOLA
Tulette kai sitten yhdessä, minä lähden hiukan aikaisemmin. (Jatkaa mennessään.) Aina ne niitä hommia vain minullekin, vanhalle miehelle.
SELMA
Kyllä me tulemme ihan kohta perässä. (Siirille.) Niin, Torstenhan luki joitakin aineita rouva Arolan luona silloin, kun sinäkin kävit opettajalla lukemassa.
SIIRI (ajatuksissaan).
Niinhän se taisi olla.
SELMA
Niin se oli, ja tehän piditte kovasti toisistanne siihen aikaan. (Istuu pöydän ääreen.)
SIIRI (hämillään).
Niin, mitäpäs niistä, lapset ovat lapsia.
SELMA
Kuule, kuinka kauvan sinä olitkaan viime kesänä täällä?
SIIRI
Olinhan minä kokonaisen kuukauden.
SELMA
Kuulehan, eivätkö ne ihmiset sentään ole kummallisia. En minä tiedä, onko se tottakaan, mutta niin ne vain puhuivat, että Torsten tuli hevosella saattamaan sinua kotiin silloin palokunnan vuosijuhlasta.
SIIRI
Niinkö? — No niin, onhan se totta, mutta oliko se nyt niin erinomainen ihme?
SELMA
Tottapa oli ollut, koska siitä olivat kaikki järjestään niin ihmeissään. Hietaniemen neitikin oli sanonut, että »siinä se nyt oli sen Siirinkin kaunis ja suuri sielu».
SIIRI
Elli neiti tietenkin?
SELMA
Niin!
SIIRI
Voi, sisar hyvä, sehän on niin tavallista — ja osittain oikeutettuakin.. Epäsiveellinen elämä kansannaisten ja heitä korkeammalla olevien miesten kesken on niin tavallista. Ja siksipä on niin vaikeata uskoa, että viaton seurustelu voisi tulla kysymykseenkään.
SELMA
Niinhän se on… Mutta nyt minun kai pitää lähteä. (Nousee ja korjaa pukuaan.) Muistakin sitten tulla ajoissa! (Halaa Siiriä..) Hyvästi, Sirkka, näkemiin. (Menee.)
SIIRI (kävellen yksin lattialla ajatuksissaan).
Luulen, että hänkin vanhemmaksi tultuaan alkaa toisin ajatella. Mutta ainakin toistaiseksi lienee hän vielä entisellään. Pitää puheita työväenjuhlissa, joita muut säätyläiset karttavat. — Ei hänen isänsäkään siis, joka on aina vastustanut työväen pyrinnöltä, ole saanut häntä aatteesta luopumaan. (Huokaa.) Torsten! Kuinkahan paljon sinäkin olet saanut kärsiä —
(Vavahtaa, viereisestä huoneesta kuuluu askeleita).
ANTTI (melkoisesti vanhentunut, pyhäpuvussa ja kontti selässä).
Jumala antakoon, hyvää päivää!
SIIRI (seisoo hämmästyneenä).
Isä!
ANTTI
Luulin talon olevan tyhjänä, kun ei kyökin puolella ollut ketään. — Mutta (katsoo tutkivasti Siiriin ja ympärilleen) — olen kai tullutkin väärään? Ethän — eihän se Selma ryökynä ole?
SIIRI (hyppää Antin kaulaan).
Minä olen Siiri, tyttärenne.
ANTTI (naurussa suin, koettaen irtautua).
No, no, ei nyt huoli pilkata vanhaa miestä — tahrii vielä koreet vaatteensa tomuisesta takistani; (Ottaa pois lakin ja työntää hiuksia korvilta.) Kuulonikin on käynyt niin perin huonoksi eikä näkökään ole enää entisellään. — Olette kai sama neiti — taikka röökynä, kuinka sitä nyt passaisi sanoa, joka kuului olleen talvellakin täällä Selman kanssa. (Laskee kontin selästään ja istuu ovipieleen.)
SIIRI (siirtää tuolinsa Antin viereen ja puhuu kovaa).
Eikö isä todellakaan tunne minua? Minähän olen Siiri.
ANTTI (ihmeissään).
Sinäkö Siiri? Mutta olethan sinä tavattomasti muuttunut sitten viime näkemästä.
SIIRI
Mutta kyllä minä se sittenkin olen. Tulin tänne juuri eilen illalla ja on oikein hauskaa, kun sain kohta tavata isääkin. — Kuinka ne toiset jaksavat siellä kotona — äiti ja Mari ja Aku?
ANTTI (yskii).
Niin tuota — (Pyörittelee lakkiaan) hyvinhän ne muut — mutta… (Yskii.)
SIIRI
Mutta äiti varmaankin on taasen sairas?
ANTTI (Yhä pyöritellen lakkiaan.)
Tuota niin — äitisi on — äitisi kuoli eilen.
SIIRI (lyö kätensä ristiin ja nousee ylös).
Jumalan nimessä, äiti kuollut! — Voi miksi en tullut jo viime viikolla, kuten oli määrä. (Kohottaa kätensä ylös.) Äiti! (Heittäytyy pöydän ääreen, painaa päänsä käsiinsä ja itkee.)
ANTTI (pyyhkii nuttunsa hihalla kasvojaan).
Arvaan minä sen, että tyttörukalle tuntuu ikävältä. Paljon hän piti äidistään ja meistä kaikistakin, vaikka minä en suinkaan olisi sitä ansainnut. Minä olin hänelle liian tyly, mutta usein hän sentään kirjoitti ja lähetti lapsille jos jotakin. Ja aina sitä oli mukana terveiset isällekin. Mutta Siirihän se kai oli Henna vainaankin viimeisenä ajatuksena.
(Äänettömyyttä).
SIIRI (pyyhkii silmiään ja tulee Antin luokse).
Oliko äiti jo kauvan sairaana?
ANTTI
Ei ollut kauan, perjantaiaamuna tuli kipeäksi, kovaa polttoa valitti, ja eilen illalla kuoli.
SIIRI
Voi rakas äitini! (Itkee.) Kuinka ne nyt siellä kotona ne lapset?
Jäivätkö kahden?
ANTTI
On siellä metsänvahdin Anni. Aku sen kävi hakemassa kohta, kun Henna tuli kipeäksi. Se niin kovasti valitti ja me ajattelimme, että ehkä Anni tietäisi jotakin neuvoa, se kun on ollut herrasväessäkin. — Vaan — eipä siinä neuvot auttaneet. (Nyyhkyttää.)
SIIRI
Voi, äiti! Nyt minulla olisi ollut niin paljon sinulle kerrottavaa, mutta sinä et kuule minua enää. — (Pyyhkii kyyneleensä.) Isä varmaankin on väsynyt kovasti, kävellyt semmoisen matkan näin kuumana päivänä. Tahtooko isä tulla hetkiseksi lepäämään tänne kyökin puolelle?
ANTTI
Enhän minä…. kuule, Siiri! Tahtoisin vielä vähän jutella kanssasi.
SIIRI (istuu Antin viereen).
No mitä sitten, isä?
ANTTI
Tuota, minä tein… me teimme sovinnon äitisi kanssa, ennenkuin hän kuoli. — Minä olin teille molemmille liian tyly ja ankara, mutta äitisi… äitisi antoi minulle kaikki anteeksi. (Tarttuu Siirin käteen.) — Minä pyydän — anna sinäkin minulle anteeksi ja unhoita pois kovuuteni —.
SIIRI (syleilee Anttia).
Voi isä, niin mielelläni ja kaikki — jos jotain olisi ollutkin.
ANTTI (liikutettuna).
Kiitos, Siiri! — Hyvä sinä olet aina ollut ja hyvä olet nytkin! (Ottaa konttinsa.) Täällä kontissa on sinulle jotain, jonka äitisi pyysi minun toimittamaan sinulle. Ajattelin pyytää Levolan lähettämään — (ottaa langalla sidotun kirjeentapaisen) — mutta nyt sen saankin antaa omaan käteesi. (Antaa Siirille.)
SIIRI
Kiitoksia, isä! (Laskee sen piirongin päälle.) Mutta nyt, isä, (ottaa Anttia kädestä) mennään tänne kyökin puolelle, siellä isä saa rauhassa levätä vähän aikaa. (Samassa kuuluu askeleita.)
TORSTEN (ylioppilaslakki päässä, yllä keveä kesäpuku ja käsivarressa surunauha).
Siiri!
SIIRI
Torsten!
(Syleilevät).
TORSTEN (huomaa Antin).
Ja Anttikin täällä! (Tervehtii.) Hyvää päivää, Antti!
ANTTI (kumartaa syvään).
Jumala antakoon! (Katsoo pitkään.) Eihän se vain Vihantilan nuori herra —?
TORSTEN
On kyllä. (Pyyhkii hikeä, istuutuu.) No kuinkas siellä metsäkulmilla jaksetaan?
ANTTI
Kiitos kysymästä, semmoistahan se —
SIIRI (katsoo kysyvästi Torstenia).
Mutta Torsten! Näen, että sinullakin on surua. Kuka omaisistasi on kuollut?
TORSTEN (lyhyesti).
Isäni.
SIIRI (lyö kätensä ristiin).
Isäsi kuollut — etkä ole kirjoittanut minulle siitä mitään. (Huokaa.) —
Niin, äsken juuri sain minäkin kuulla, että olen — äiditön.
TORSTEN (hämmästyy).
Todellakin! — Niin, maailmassa ei taida enää muuta löytyäkään kuin surua — surua vain —.
SIIRI
Siltä tuntuu todellakin. — Mutta Torsten hyvä! miksi et ole minulle sanallakaan ilmoittanut?
TORSTEN (ottaa Siiriä käsistä).
Siiri! Pyydän anteeksi, että en ole kirjoittanut, en siitä enkä muustakaan.
SIIRI
Et sanaakaan kolmeen kuukauteen. (Luo tutkivan silmäyksen Torsteniin,
Antille.) Mutta nyt isän täytyy tulla lepäämään, eikö niin?
ANTTI
No, koska nyt niin tahdot, niin — — — (Menevät.)
TORSTEN (Siirin palattua, istuvat käsikädessä vieretysten katsoen tutkivasti toisiinsa).
Annathan minulle anteeksi, Sirkka, annathan? — Minulla on ollut niin paljon ajateltavaa viime aikoina. — (Kääntää katseensa ja huokaa.) — asioita jos jonkinlaisia — (Jää ajatuksiinsa).
SIIRI (nousee ylös).
Uskon sen. (Jatkaa itsekseen.) — Ja tuskinpa hän enää viitsisi ajatella
niin vähäpätöistä asiaa kuin minun rakkauttani —. Hänestähän on tullut
Vihantilan kartanon omistaja — (Torstenille.) Koska isäsi kuoli?
(Istuu.)
TORSTEN
Maaliskuun yhdentenätoista päivänä. (Nousee ja kävelee rauhattomana. Siiri vaipunut ajatuksiinsa. Jatkaa.) Ne olivat mustia päiviä ne kaksi! — Mutta minä en voinut tehdä toisin, sen täytyi kerran tulla ilmi. Ja kuitenkin! Ehkäpä erehdyn, mutta luulen tehneeni oikein — —. (Tekeytyy yhtäkkiä iloiseksi ja istuu Siirin viereen.) Mutta nyt surut nurkkaan, eikö niin Siiri! Mehän olemme kumpikin viime näkemästä edistyneet aimo askelin. — Vai kuinka, Sirkka? (Katsoo häntä silmiin.)
SIIRI (arastellen).
Niin, — mehän olemme — tai oikeastaan — sinä olet — — —
TORSTEN
Minä olen — — —?
SIIRI (katse alasluotuna).
Sinähän olet nyt Vihantilan kartanon omistaja — ja — — —
TORSTEN
Kuule, siitä me puhumme toisella kertaa.
SIIRI
Ja sitten sinulla on jo valkoinen lakkikin — minulta se on vielä kaukana, hyvin kaukana.
TORSTEN (siirtyy lähemmäksi ja tarttuu Siirin käteen).
Mutta ei kuitenkaan niin kaukana, ettet sitä saavuttaisi, jos vain lujaa tahtoa riittää.
SIIRI
Niin, ties miten pitkälle sitäkään riittää —.
TORSTEN
No, no, Siiri! Oletko jo unohtanut meidän entiset unelmamme?
SIIRI (hiukan innostuen).
Senkö työväenopiston?
TORSTEN
Niin, senkin — ja ne toisetkin.
SIIRI
— Ne toisetkin? (Pudistaa päätään.)
TORSTEN
Kuule Siiri! eikös se ollut sentään kaunis ajatus se iltakoulu?
SIIRI
Olihan se. (Innostuu.) Olisin todellakin utelias kuulemaan, miten sen laita on.
TORSTEN
Hyvin tietysti. Maisteri Laiho on väsymätön hommaaja eikä anna perään työväenyhdistyskään. Ja kaikki kansankerrokset kannattavat sitä, joten sen tulevaisuus on toistaiseksi turvattu. — Kuten tiedät pitäisi sen syksyllä alottaa toimintansa. Vakinaisia opettajia tulee kaksi.
SIIRI
Niin, minähän sain kutsun tulla tänne sitä varten. — Kuka mahtanee tulla toiseksi?
TORSTEN
Minä.
SIIRI (ihmeissään).
Sinä?
TORSTEN
Niin juuri. Eilen illalla oli vaali.
SIIRI
Ihanko totta? — No mutta — — —
TORSTEN
Mutta mitä? — Eikö virkaveli olekaan mieleisesi?
SIIRI
Ei — en minä sitä, mutta minä kun luulin, että olisit antanut jo palttua koko noille hommille. Sinähän puhuit joskus meneväsi maanviljelysopistoon.
TORSTEN (hämillään).
Niin, ajattelinhan joskus sitäkin, mutta — olen jo heittänyt sen tuuman. Minä en tarvitse — tuota niin — minä en oikein sovi maanviljelijäksi.
SIIRI
Se lienee kylläkin totta, mutta miten sinä sittenkään kerkiät? Onhan sinulla paljon puuhaa kotonakin — oli ennenkin ja nyt tietysti vielä enemmän. Ainahan sitä isännällä —. (Katsoo tutkivasti Torstenia.)
TORSTEN (levottomana).
Onhan sitä — mutta — (Vilkaisee kelloaan) minä ehdottaisin, että puhumme tästä enemmän huomenna. — Tietysti sinä tulet Koskenmäkeen?
SIIRI
Tulen kaiketi, mutta eihän sinne vielä kiirettä, vai mitä? (Menee piirongin luo ja huomaa kirjeen.) — Olin aivan unhoittaa tämän.
TORSTEN
Minkä sitten?
SIIRI
Isältä tämän sain — tietysti viimeiset terveiset äidiltäni. (Avaa kirjeen ja lukee):
»Siiri lapseni!
Kun luet näitä rivejä, olen minä jo astunut Kaikkivaltiaan tuomarin eteen tekemään tiliä elämästäni — erhetyksistäni. Minut kutsutaan kohta siihen maahan, jossa totuus, rauha ja rakkaus asuvat, ja jossa ei mitään vilppiä ja vääryyttä ole.
Olin ainaiseksi aikonut sinulta salata jotakin, mutta nyt, kun itse katson totuutta silmistä silmiin, kun kuoleman enkeli välähtelevä viikate kädessään seisoo uhkaavana edessäni, en voi valhettelijana ummistaa silmiäni.
— Rakas lapseni, kysyit kerran, oletko sinäkin jo syntyessäsi ollut synnin saastassa? — Oi Siiri, sinun sikiämisesi oli äitisi rikos ja syntymisesi sen hedelmä —.»
(Kalvenee ja keskeyttää lukemisen). Jumala, mitä tämä on? (Jatkaa edelleen)
»Siiri! Anna minulle anteeksi ja jätä tuomio Hänelle, jonka eteen minut kohta käsketään, mutta — minun täytyy sanoa totuus —: Se mies, jota olet isänäsi rakastanut ja kunnioittanut — ei ole sinun isäsi. Sinun —» (Kääntää katseensa pois, rutistaa paperia. Tuskallisesti.) Ei, minä en tahdo — minä en uskalla lukea enempää (tuijottaa paperiin tavoitellen sanoja) — »sinun — sinun isäsi on — sinun isäsi on — insinööri Führer». (Pudottaa paperin.)
Niinkö? (Peittää kasvonsa käsiin ja vääntelee tuskallisesti.) Oi laupias Jumala, miksi vielä tämäkin! — Niin, se on totta! (Heittäytyy itkien pöydän ääreen.)
TORSTEN (matalasti).
Rauhoitu, Siiri.
SIIRI (pyyhkien kyyneleitään).
Senvuoksi hän onkin ollut niin aulis auttamaan — — — (Nousee ylös) Kaikki on minulta nyt mennyt. (Menee Torstenin luo.) Torsten, anna minulle anteeksi, annathan?
TORSTEN (istuvat vierekkäin).
Mitä pyydät minulta anteeksi, Siiri? (Kohottaa Siirin päätä ja pyyhkii hänen suortumiaan ohimoilta.)
SIIRI (matalasti).
Etkö kuullut, mitä äsken luin.
TORSTEN
Kuulin kyllä — ja se oli minulle todellakin odottamatonta, Siiri! (tarttuu hänen käteensä) minä säälin sinua.
SIIRI
Uskon sen. (Nousee ylös.) Ja nyt, kun tiemme eroavat, onkin ainoa lohdutukseni tieto siitä, että maailmassa on ainakin yksi, joka säälii kohtaloani.
TORSTEN
Siiri, miksi tiemme eroaisivat nyt, juuri nyt, kun ne vasta ovat yhtyneetkin?
SIIRI
Torsten, tiedät itse sen paraiten. Ethän sinä enää voi, eikä sinun sovikaan rakastaa minua, kun tiedät, että olen isätön — että olen äpärälapsi. (Painaa päänsä viimeisiä sanoja lausuessaan.)
TORSTEN (nousee ja tarttuu Siirin käsiin).
Siiri, ajatteletko minusta sellaista? — Yhtä paljon rakastan sinua nyt kuin ennenkin, vieläpä enemmänkin. (Varmasti.) Meitä ei voi mikään mainen mahti eroittaa, ei. (Sulkee Siirin syliinsä.) Sinä olet minun, sinun täytyy olla minun.
SIIRI (irtautuu).
Ei, Torsten rakas — se on mahdotonta. — Entistä huonommaksi tunnen itseni nyt sinun rinnallasi. (Huokaa.) Äpärälapsi! (Ottaa paperit lattialla ja katselee. — Ihmeissään.)
Mitä? (lukee) »Kansallis-Osake-Pankki» »Herra Fritz Führer on», — —
Mitä tämä on? (Antaa paperin Torstenille.)
TORSTEN (lukee).
»On tänäpäivänä jättänyt talletettavaksi kahdeksan sataa Suomen markkaa» — Tämähän on pankin talletustodistus. (Laskee paperin pöydälle.) Rikoksen sovitus!
SIIRI (Lukee edelleen kirjeestä).
»Siiri tyttöni! Tämä paperi, jonka tässä saat, on äitisi elämän hinta. Se on rikoksen sovitus ja korvaus kärsimyksistä, ja häpeästä, joka on tahrannut äitisi ja sinut. — Tee sillä mitä tahdot — minä en niitä rahoja voinut käyttää. — Enempää en jaksa — anna anteeksi ajatukseni — mutta minä niin pelkään — että — — — Niin, Jumala sinua vaaroista varjelkoon. Anna anteeksi kaikki, eläkä äitisi muistoa kiroa, joskin saat hänen tähtensä täst'edes kulkea kumarana. — Olisin tahtonut säästää sinua, mutta — en voinut —. Hyvästi Siiri, sinä olit äitisi viimeinen ajatus! Hyvästi ja viimeinen tervehdys äidiltäsi.»
(Pudottaa paperin ja heittäytyy tuskallisesti väännellen tuolille.) —
Jumalani! Miksi näin paljon yhdellä kertaa. (Itkee.)
TORSTEN (lähestyy Siiriä).
Siiri, älähän itke! Tehtyä ei voi tehdä tekemättömäksi. (Istuu Siirin viereen.) Siiri! (Kohottaa hänen päätään) katsohan ylös ja pyyhi pois kyyneleesi. Syntysi ei alenna ihmisarvoasi. Sinä olet yhtä oikeutettu kulkemaan pää pystyssä kuin kuka tahansa muukin, sillä sisäinen suuruus yksin määrää ihmisen arvon.
SIIRI
Torsten, sinun on helppo sanoa niin — ja minäkin tiedän, että asia niin on, mutta toisenlainen on elämän todellisuus. — Sinä tiedät. (Purskahtaa uudelleen itkuun.)
TORSTEN (rukoilevasti).
Mutta Siiri kulta, herkeähän toki. Aika on parhain lääkäri ja kerran kääntyy kaikki hyväksi. Ja onhan sinulla ainakin yksi horjumaton ystävä, ystävä, joka vielä nytkin asettaa sinut kaikkia muita korkeammalle.
SIIRI
Tuskinpa! (Pudistaa päätänsä.) Ei, se on mahdotonta, kerrassaan mahdotonta.
TORSTEN
Se on mahdollista, ja se ystävä olen minä.
SIIRI
Torsten? — ei — sinä olet liian hyvä. (Kietoo kiihkoisesti kätensä
Torstenin kaulaan. Suutelevat.)
TORSTEN
Uskotko nyt minua?
SIIRI
Uskon —! (Katsoo kummasti Torstenia.) Minä uskon — Ei, (riuhtaisee itsensä irti) tämä kaikki on ollut vain unta — suloista ja tuskallista unta —. (Kävelee lattialla.)
TORSTEN
Niinkuin unta, mutta sittenkin totta. (Katselee paperia.) Ja sekin on totta, että olet vielä rikaskin.
SIIRI (ihmeissään).
Mitä? minäkö rikas?
TORSTEN
Entäs tämä paperi —?
SIIRI
Se on totta — unhotin sen kokonaan.
TORSTEN (ojentaa Siirille paperin).
Siinä se on, korkoineen pari tuhatta markkaa. Sen kun annat asianomaiselle, niin saat antamasi velkakirjat ja vielä vähän rahaakin takaisin.
SIIRI (Katselee paperia).
Tässä se on — rikoksen sovitus ja äitini murtuneen elämän hinta! (Aikoo reväistä rikki.) — Näinkö sovitetaan äidin kärsimykset ja tyttären häpeä? (Aikoo rutistaa, epäröi.) — Niin, hän on sittenkin ollut aina jalomielinen. Opettaja Arolalle oli hän sanonut rahat antaessaan: »Siirin ei tarvitse huolehtia maksusta. Maksaa sitten kun voi — jos voi.» — Nyt minä voisin, mutta — en näillä rahoilla — (kiihtyneenä) näillä en sitä tee. (Hiljaa.) Äitini ei voinut niitä käyttää, (uhmaillen) minä voisin, mutta minä en tahdo. (Rutistaa paperin ja heittää uuniin.) En.
TORSTEN
No niin! Nyt me olemme molemmat yhtä köyhät.
(Äänettömyyttä).
SIIRI (kysyvästi).
Molemmat yhtä köyhät? Jospa olisikin niin, mutta — siinähän se juuri onkin suurin eroitus meidän välillämme. Sinä olet suuren kartanon ainoa perijä ja minä, minä olen vain köyhä torpantyttö — ja sen lisäksi vielä — —
TORSTEN
Minulla ei ole mitään, ei senkään vertaa kuin sinulla äsken.
SIIRI (itsekseen).
Jospa hän olisikin köyhä, niin silloin olisi ainakin yksi este poissa. Mutta, (Torstenille) oi rakas Torsten! Köyhän torpan tytär, ja vielä päälle päätteeksi maailman hylkylapsi, sekö Vihantilan kartanon emännäksi?
TORSTEN (huokaa).
Sitä kunniaa ei sinulle tarjotakaan. (Vaipuu ajatuksiin.)
SIIRI
Semmoinenko hänkin on? Minä olen erehtynyt, erehtynyt suuresti. (Kohottaa rukoilevasti ylös kätensä.) Äitini! nyt minä luulen jo ainakin osittain tuntevani millainen elämä on. (Vääntelee tuskallisesti.) Voi Jumalani, äiti! Auta minua, varjele minua sortumasta, mutta — minä rakastan häntä. (Kirkaisee.) Torsten!
TORSTEN (hypähtää ylös).
Siiri!
SIIRI (tyyntyen).
Oi, tämä kaikki on ollut vain pahaa unta!
TORSTEN (murtuneena, tarttuen Siirin käsiin).
Kaikki, mitä tähän asti on tapahtunut, on totta — ja totta myöskin se, mitä vasta kuulet. (Huokaa.) Minulla ei ole enää mitään tekemistä Vihantilan kartanon kanssa.
SIIRI (hämmästyneenä).
Mitä? puhutko totta, Torsten?
TORSTEN (tyynenä).
Totta puhun — isävainajani teki minut perinnöttömäksi.
SIIRI
Perinnöttömäksi? — Taivas varjelkoon, miksi hän teki niin?
TORSTEN
Niin, miksi hän teki niin? — Hän teki sen siksi, että — — —
SIIRI
Minä aavistan — (Vääntelee tuskallisesti käsiään.) Kaikki on tapahtunut minun tähteni. — Torsten, anna minulle anteeksi, se ei ollut isäsi, joka ajoi sinut pois kodistasi, vaan minä, minä. — Torsten! (Heittäytyy tuolille nojaten pöytään.)
TORSTEN
Minä itse olen sen tehnyt, (istuu Siirin viereen) ja nyt on minun vuoroni epäillä. (Tarttuu Siirin käsiin ja katsoo häntä tutkivasti silmiin.) Siiri, rakastatko minua nyt, kun tiedät, että olen köyhä?
SIIRI
Torsten, sinä olet sittenkin jalompi kaikkia muita, sinä olet liian hyvä. Äsken sanoit itse: »syntysi ei saa alentaa ihmisarvoasi» ja minä lisään siihen: elköön sitä tehkö myöskään köyhyytesi. — Torsten, älä kysy minulta enempää. Sinä tiedät, että sinua, sinua yksin rakastan, olen rakastanut siitä illasti asti, kun sain sinulta tämän sormuksen.
TORSTEN (ottaa taskustaan sormuksen ja tarjoo Siirille.) Ja nyt sinä varmaankin uskallat ottaa tämän?
SIIRI
Uskallan!
TORSTEN
Ja nyt sinä olet minun, minun yksin ja ijankaikkisesti! (Pusertaa
Siirin rintaansa vasten.)
SIIRI (irtautuu, kävelee etualalla kädet ristissä katse ylös kohotettuna).
Oi äitini, paljon oli sinulla suruja maailmassa ja suuret olivat surujesi syyt, ne olivat äidin suruja. (Huokaa.) Jospa olisit elänyt vain muutaman päivän vielä, niin ehkäpä silloin levollisempana olisit silmäsi sulkenut. (Kohottaa kätensä ylös.) Oi rakas äitini! Nyt on tyttäresi onnellinen! (Heittäytyy Torstenin syliin.)
Esirippu.