JÄLKIKATSAUS
I
Mitä Ange Pitou ja Catherine Billot tekivät
Kuninkaan mestauksesta ja Gilbertin, Sébastienin ja Billotin lähdöstä oli kulunut vähä enemmän kuin vuosi. Eräänä kauniina ja kylmänä aamupäivänä — tuona hirveänä pakkastalvena 1794 — kolme neljäsataa henkeä, toisin sanoin lähes kuudesosa Villers-Cotteretsin asukasmäärästä, seisoskeli linnan torilla ja raatihuoneen pihalla, odottelemassa morsiusparin lähtöä, vanhan tuttumme, pormestari de Longprén, paraikaa tehdessä siitä avioparia.
Tämä morsiuspari olivat Ange Pitou ja Catherine Billot.
Ah, oli ilmeisesti tapahtunut monenlaista vakavaa, ennenkuin varakreivi de Charnyn entisestä rakastajattaresta ja pikku Isidorin äidistä oli tullut rouva Pitou.
Kukin kertoi ja selitti näitä tapahtumia omalla tavallaan. Mutta millä tavalla niitä seliteltiinkin ja kertoiltiinkin, kaikki nämä torijutustelut ylistelivät Ange Pitoun uhrautuvaa alttiutta ja Catherine Billotin viisautta.
Mutta mitä mielenkiintoisempi tämä vastainen aviopari oli, sitä enemmän sitä surkuteltiin.
Pitou ja Catherine olivat kenties onnellisempia kuin yksikään tuon odottelevan joukon miehistä ja naisista. Mutta joukko on nyt kerta kaikkiaan sellainen, että sen täytyy surkutella tai kadehtia.
Tänä päivänä se oli säälivällä tuulella, se surkutteli.
Tapaukset, joita Cagliostro oli ennustanut tammikuun 21 päivän iltana 1793, olivat tosiaankin kehittyneet nopeasti ja jättäneet jälkeensä pitkän ja lähtemättömän veriviirun.
Helmikuun 1 päivänä 1793 kansalliskonventti oli päättänyt painatettavaksi assignaatteja kahdeksansataa miljoonaa. Assignaattien kokonaismäärä tuli täten kolmeksi miljardiksi sadaksi miljoonaksi.
Maaliskuun 28:ntena Treilhardin ehdotuksesta konventti päätti, että emigrantit karkotettiin maasta ikiajoiksi, että heidät katsottiin virallisesti kuolleiksi ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin tasavallan hyväksi.
Marraskuun 7:ntenä konventti oli päättänyt, että yleisen valistusvaliokunnan tuli laatia ehdotus, jonka mukaan järkeen perustuva maallikkokultti korvaisi katolisen uskonnon.
Emme puhu girondelaisten karkotuksesta ja kuolemasta, emme puhu Orleansin herttuan, kuningattaren, Baillyn, Dantonin, Camille Desmoulinsin ynnä monen muun mestauksesta. Niiden tapausten kaiku kyllä ehti Villers-Cotteretsiin asti, mutta ne eivät vaikuttaneet henkilöitten kohtaloon, joista meidän on vielä puhuttava.
Emigranttien tilusten takavarikoinnista oli seurauksena, että Billotin ja Gilbertin tiluksetkin otettiin tasavallan haltuun ja pantiin myytäviksi. Billot ja Gilbert näet laskettiin emigranttien joukkoon kuuluviksi.
Samoin oli käynyt elokuun 10:ntenä surmatun kreivi de Charnyn ja syyskuun 2:sena murhatun kreivittären tilusten.
Tämän päätöksen nojalla Catherine karkotettiin Pisseleun maatilalta, joka nyt oli tullut kansallisomaisuudeksi.
Pitou olisi kyllä mielellään ruvennut käräjöimään Catherinen nimessä, mutta Pitousta oli tullut maltillinen. Pitou oli jo epäiltyjen kirjoissa, ja järkevät henkilöt neuvoivat häntä olemaan teoin ja ajatuksin vastustelematta kansan määräyksiä.
Catherine ja Pitou olivat siis siirtyneet Haramontiin.
Catherine oli ensin aikonut sijoittua, kuten varemminkin, ukko Clouisin majaan, mutta kun hän ilmestyi Orléansin herttuan entisen metsänvartijan ovelle, oli tämä painanut sormen huulilleen vaitiolon merkiksi ja ravistanut päätänsä mahdottomuuden merkiksi.
Tämä mahdottomuus johtui siitä, että paikka oli jo ennestään varattu.
Vannomattomien pappien karkoitusta koskeva laki oli pantu tiukasti täytäntöön, ja kuten helposti ymmärtää, apotti Fortierkin, joka ei ollut halunnut valaa vannoa, oli karkoitettu tai oikeammin, hän oli lähtenyt itse.
Mutta hän ei ollut tuominnut itseään karkoitettavaksi rajan taakse; hän tyytyi lähtemään Villers-Cotteretsista, asunnostaan, jonne hän jätti neiti Alexandrinen irtaimistoa vartioimaan, ja meni pyytämään turvaa ukko Clouisilta, joka olikin heti suostunut hänen pyyntöönsä.
Ukko Clouisin maja oli, kuten muistamme, vain maahan kaivettu yksinkertainen kuoppa, jossa yhdenkin ihmisen oli työlästä asua. Apotti Fortierin lisäksi sinne oli siis vaikea majoittaa Catherine Billotia ja pikku Isidoria.
Lisäksi muistettaneen, kuinka tylysti apotti Fortier oli esiintynyt rouva Billotin kuolinhetkenä. Catherine ei ollut kylliksi kristillismielinen antaakseen apotille anteeksi, että tämä oli evännyt hänen äidiltään haudan, ja vaikka hän olisi ollutkin kyllin kristillismielinen antaakseen sen anteeksi, niin apotti oli liian pinttynyt katolinen antaakseen anteeksi.
Oli siis luovuttava ajatuksesta sijoittua ukko Clouisin hökkeliin.
Jäljellä olivat täti Angéliquen asunto Pleuxissa ja Pitoun mökki
Haramontissa.
Täti Angéliquen asuntoa ei käynyt ajatteleminenkaan. Sitä mukaa kuin vallankumous kehittyi, oli täti Angélique muuttunut yhä ärtyisämmäksi, mikä tuntuu uskomattomalta, ja yhä laihemmaksi, mikä tuntuu mahdottomalta.
Tämä muutos hänen henkisessä mielentilassaan ja ruumiillisessa kunnossaan oli seurausta siitä seikasta, että Villers-Cotteretsissa, kuten muuallakin, kirkot oli suljettu, koska yleinen valistusvaliokunta oli keksinyt järkeen perustuvan maallikkokultin.
Kun kirkot suljettiin, lakkasi samalla tuolien vuokraaminen, joka oli ollut täti Angéliquen pääasiallinen tulolähde.
Tämä tulojen hupeneminen juuri teki täti Angéliquen entistäkin laihemmaksi ja ärtyisämmäksi.
Lisätkäämme tähän, että hän oli niin usein kuullut kerrottavan Billotin ja Ange Pitoun vallanneen Bastiljin, nähnyt niin usein tilanhoitajan ja sisarensapojan karauttavan täyttä laukkaa pääkaupunkiin aina kun Pariisissa tapahtui jotakin merkittävää, että hän lopulta uskoi Ange Pitoun ja Billotin johtavan koko vallankumousta ja kansalaisten Dantonin, Maratin, Robespierren ja muiden olevan vain näiden pääjohtajien toisarvoisia kätyreitä.
Kuten hyvin käsittää, neiti Alexandrine tuki häntä näissä, vain osittain virheellisissä ajatuksissa, jotka Billotin äänestys sitten huipensi yltiömäiseksi vihaksi.
Ei siis voinut ajatellakaan majoittaa Catherinea täti Angéliquen luokse.
Näin jäi jäljelle vain Pitoun mökki Haramontissa.
Mutta kuinka he voisivat asua kahden, oikeastaan kolmisin, tässä vaivaisessa hökkelissä joutumatta ilkeitten juorujen uhriksi?
Se olisi vieläkin mahdottomampaa kuin asua ukko Clouisin turvemajassa.
Pitou päättikin lopulta turvautua ystävänsä Désiré Maniquetin vierasvaraisuuteen. Tuo kunnon haramontilainen suostui auliisti antamaan apuaan, jonka Pitou palkitsi monenlaisilla palveluksilla.
Multa se ei vielä turvannut poloisen Catherinen asemaa.
Pitou oli hänelle huomaavainen kuin ystävä, avulias kuin veli, mutta Catherine tunsi hyvin, ettei Pitou rakastanut häntä vain veljenä tai ystävänä.
Pikku Isidorkin tunsi sen hyvin; tuo lapsirukka, joka ei ollut milloinkaan tuntenut isäänsä, rakasti Pitouta, niinkuin olisi rakastanut isäänsä, enemmänkin ehkä, sillä täytyy sanoa, että Pitou jumaloi äitiä, mutta hän oli lapsen orja.
Olisi voinut sanoa, että taitavan sotapäällikön lailla hän — Pitou — käsitti, että Catherinen sydämen hän valloittaisi vain Isidorin avulla.
Rientäkäämme kuitenkin sanomaan heti, etteivät moiset laskelmat olleet tahraamassa rehdin Pitoun tunteitten puhtautta. Pitou oli pysynyt sellaisena, jommoiseksi olemme hänet aina nähneet, kertomuksemme alkulukujen lapsekkaana ja uhrautuvana nuorukaisena, ja mikäli jotakin muutosta oli hänessä tapahtunut, tiesi se vain sitä, että täysimieheksi vartuttuaan Pitou oli tullut entistä uhrautuvammaksi ja viattomammaksi.
Kaikki nämä ominaisuudet liikuttivat Catherinea kyyneliin saakka. Hän tunsi, että Pitou rakasti häntä palavasti, rakasti häntä jumaloiden, uskonnollisen hartaasti, ja toisinaan hän päätteli, että sellainen suuri rakkaus, sellainen täydellinen alttius oli palkittava toisenlaisella tunteella kuin ystävyydellä.
Tällaisia ajatuksia pohtien kävi vähitellen niin, että poloinen Catherine, tuntien — Pitouta lukuunottamatta — olevansa maailmassa yksin, ymmärtäen, että jos hän kuolisi, hänen lapsirukkansa — yhä Pitouta lukuunottamatta — olisi maailmassa yksin, kävi siis vähitellen niin, että Catherine päätti palkita Pitoun sillä ainoalla tavalla, joka oli hänelle mahdollinen: antamalla hänelle kaiken ystävyytensä ja koko olemuksensa.
Ah, hänen rakkautensa, tuo nuoruuden heleä tuoksukukka, hänen rakkautensa oli nyt taivaassa!
Lähes kuusi kuukautta kului näin. Catherine ei ollut vielä oikein saanut tätä ajatusta kypsäksi, vaan vaali sitä järjellään paljoa enemmän kuin sydämellään.
Tämän puolen vuoden aikana, vaikka Pitou otettiin vastaan joka päivä yhä suloisemmin hymyillen ja hyvästeltiin joka ilta yhä hellemmin kädenpuristuksin, Pitou ei voinut laisinkaan käsittää, mikä oli aiheuttanut Catherinen tunteissa tällaisen elpymisen hänen hyväkseen.
Mutta koska Pitou ei ollut uhrautuva ja rakastava palkkiota toivoen ja vaikka hän ei tiennyt, mitkä olivat Catherinen tunteet häntä kohtaan, oli hän entistäkin uhrautuvampi ja rakastuneempi.
Ja näin olisi jatkunut Catherinen tai Pitoun kuolemaan saakka — Pitou olisi voinut ehtiä Filemonin ja Catherine Bancin ikään — eikä minkäänlaista muutosta olisi tapahtunut Haramontin kansalliskaartia komentavan kapteenin tunteissa.
Niinpä Catherinen olikin puhuttava ensimmäiseksi, kuten naiset puhuvat.
Eräänä iltana hän ei tarjonnutkaan kättänsä, vaan tarjosi otsansa.
Pitou arveli Catherinen olevan hajamielisen. Hän oli liian rehti mies eikä käyttänyt hyväkseen toisen hajamielisyyttä.
Hän väistyi askelen taaksepäin.
Mutta Catherine ei ollut päästänyt hänen kättänsä. Hän veti Pitoun lähemmäksi ja tarjosi hänelle, ei enää otsaansa, vaan poskensa.
Pitou epäröi yhä enemmän.
Pikku Isidor huomasi hänen epäröintinsä ja sanoi:
"Mutta suutele nyt mammaa, pappa Pitou."
"Voi, hyvä Jumala!" sopersi Pitou ja valahti kuolonkalpeaksi.
Ja hän painoi kylmät, värisevät huulensa Catherinen poskelle.
Silloin Catherine otti lapsensa, pani sen Pitoun syliin ja sanoi:
"Annan teille lapsen, Pitou. Tahdotteko ottaa hänen mukanaan myöskin äidin?"
Nyt meni Pitoun pää pyörälle. Hän sulki silmänsä ja puristaen yhä lasta rintaansa vasten hän vaipui tuolille ja huudahti sillä sydämen herkkyydellä, jonka vain sydän ymmärtää:
"Voi, herra Isidor, voi, rakas herra Isidor, kuinka minä teitä rakastankaan!"
Isidor sanoi Pitouta pappa Pitouksi, mutta Pitou sanoi varakreivi de
Charnyn poikaa herra Isidoriksi.
Ja koska Pitou tunsi, että poikaansa rakastaen Catherine halusi häntäkin rakastaa, hän ei sanonutkaan Catherinelle:
"Voi, kuinka minä rakastan teitä, neiti Catherine!"
Vaan hän sanoi Isidorille:
"Voi, kuinka minä rakastan teitä, herra Isidor!"
Kun näin oli päästy selville, että Pitou rakasti enemmän Isidoria kuin
Catherinea, puhuttiin avioliitosta.
Pitou sanoi Catherinelle:
"Minä en vaadi teitä kiirehtimään, neiti Catherine. Määrätkää te aika. Mutta jos haluatte tehdä minut ylen onnelliseksi, älkää määrätkö aikaa kovin kauaksi."
Catherine määräsi kuukauden.
Kolmen viikon perästä Pitou lähti juhlapuvussaan kunnioittavalle tervehdyskäynnille täti Angéliquen luokse ilmoittaakseen tälle menevänsä piakkoin naimisiin Catherine Billotin kanssa.
Täti Angélique näki jo kaukaa sisarensa pojan tulevan ja riensi sulkemaan ovensa.
Mutta Pitou jatkoi matkaansa tuota epäystävällistä ovea kohden ja koputti sille leppeästi.
"Kuka siellä?" kysyi täti Angélique kaikkein käreimmällä äänellään.
"Minä täällä, sisarenpoikanne, täti Angélique."
"Mene tiehesi, syyskuunmurhaaja!"
"Täti", jatkoi Pitou, "tulin ilmoittamaan teille uutista, joka teidän pitäisi olla ilahduttavaa kuulla, koska se merkitsee minun onneani".
"Entä mikä se uutinen on, jakobiini?"
"Avatkaa ovi, niin minä sanon sen."
"Sano oven takaa. Minä en avaa oveani sinunlaisellesi sanskulotille."
"Onko se viimeinen sananne, täti?"
"Se on minun viimeinen sanani."
"Hyvä on, pikku täti, minä menen naimisiin."
Ovi aukeni kuin taikaiskusta.
"Kenen kanssa, onneton?" kysyi täti Angélique.
"Neiti Catherine Billotin kanssa", vastasi Pitou.
"Voi, sinua kurjaa, sinua viheliäistä, sinua brissotistia! Sinä aiot naida sen hunningolle joutuneen tyttöletukan! Mene matkaasi, onneton! Minä kiroan sinut!"
Ja juhlallisesti täti Angélique kohotti keltaiset, kuivettuneet kätensä sisarensa poikaan päin.
"Täti", sanoi Pitou, "te käsitätte hyvin, että olen liian tottunut kirouksiinne piitatakseni tästä yhtään enempää kuin aikaisemmistakaan. Katsoin kohteliaisuuden velvoittavan minua ilmoittamaan teille avioliitostani. Olen sen ilmoittanut ja kohteliaisuuden vaatimus on täytetty. Hyvästi, täti Angélique!"
Pitou kohotti kätensä sotilaallisesti kolmikolkkahattunsa reunalle, kumarsi täti Angéliquelle ja jatkoi matkaansa Pleuxin halki.
II
Kuinka täti Angéliqueen vaikutti ilmoitus, että hänen sisarenpoikansa aikoi mennä naimisiin Catherine Billotin kanssa
Pitou oli käynyt ilmoittamassa tulevasta avioliitostaan de Longprélle, joka asui Ormet-kadun varrella. Pormestari, jolla ei ollut, kuten täti Angéliquella, syytä kantaa kaunaa Billotin perheelle, onnitteli Pitouta siitä kunnon työstä, jonka tämä oli tehnyt.
Pitou kuunteli tuiki kummastuneena. Hän ei käsittänyt, kuinka hän onneaan järjestäessään tuli samalla tehneeksi kunnon työn.
Aito tasavaltalaisena Pitou kiitteli enemmän kuin koskaan tasavaltaa, sillä kun kirkolliset vihkimiset oli poistettu, oli kaikki aikaa vaativat toimenpiteetkin poistettu.
Herra de Longpré ja Pitou sopivat, että seuraavana lauantaina Catherine
Billot ja Ange Pitou vihittäisiin raatihuoneella.
Sitä seuraavana päivänä, sunnuntaina, piti huutokaupalla myytämän
Pisseleun maatila ja Boursonnesin linna.
Maatila oli arvioitu neljänsadan tuhannen frangin ja linna kuudensadan tuhannen frangin arvoiseksi.
Assignaattien arvo oli laskenut huimaavasti. Yhdellä louisdorilla sai yhdeksänsataa kaksikymmentä assignaattifrangia.
Mutta kenelläkään ei ollut enää louisdoreja.
Pitou oli palannut juoksujalkaa ilmoittamaan Catherinelle hyvät uutisensa. Hän oli kiirehtinyt kahdella päivällä sovittua vihkimispäivää ja pelkäsi nyt, että tämä kiirehtiminen olisi Catherinelle jotenkuten vastenmielistä.
Catherine ei näyttänyt pahastuvan, ja Pitou oli ylen onnellinen.
Mutta Catherine vaati, että Pitou käväisisi toistamiseen täti Angéliquen luona ilmoittaakseen tälle vihkimispäivän ja kutsuakseen hänet siihen juhlatilaisuuteen.
Täti Angélique oli Pitoun ainoa sukulainen, ja vaikkei tämä sukulainen ollutkaan kovin helläluonteinen, tuli Pitoun silti esiintyä huomaavasti häntä kohtaan.
Torstaiaamuna Pitou siis lähti Villers-Cotteretsiin, käydäkseen toistamiseen tervehtimässä täti Angéliquea.
Kello löi yhdeksän, kun hän saapui perille.
Tällä kerralla täti Angélique ei ollut ovella, ikäänkuin täti Angélique olisi tiennyt odottaa Pitouta; ovi oli lukittu.
Pitou arveli, että täti oli jo lähtenyt jonnekin, ja ihastui ikihyväksi sellaisesta onnenpotkauksesta. Vierailu oli tehty, ja hyvin hellä ja hyvin kunnioittava kirje saisi korvata puheen, jonka hän oli aikonut pitää.
Mutta koska Pitou ennenkaikkea oli tunnontarkka mies, koputti hän lukitulle ovelle, ja kun kukaan ei vastannut, kehoitti hän tätiään avaamaan.
Pitoun kolkutuksen ja huudot kuullessaan muuan naapurivaimo tuli ulos.
"Kas, eukko Fagot", sanoi Pitou, "tiedättekö, onko tätini lähtenyt jonnekin?"
"Eikö hän vastaa?" kysyi eukko Fagot.
"Ei, kuten huomaatte. Hän on varmaankin ulkona." Eukko Fagot ravisti päätänsä.
"Minä olisin nähnyt hänen lähtevän", sanoi hän. "Minun oveni on tännepäin, ja ylen harvoin käy niin, ettei hän herättyään kävisi meiltä noutamassa kuumaa tuhkaa tallukkoihinsa. Sillä se poloinen vaimo-kulta on lämmitellyt itseään koko päivän. — Eikö ole niin, Farolet kuoma?"
Tämä välikysymys tehtiin uudelle esiintyjälle, joka avattuaan ovensa sekaantui keskusteluun.
"Mitä te sanotte, eukko Fagot?"
"Sanon, ettei täti Angélique ole lähtenyt ulos. Oletteko te nähnyt häntä tänään?"
"En ja voin vakuuttaa, että hän on kotosalla, sillä jos hän olisi lähtenyt jonnekin, olisivat ikkunaluukut auki."
"Kas, se on totta", myönsi Pitou. "Voi, hyvä isä, olisiko täti-rukalle sattunut jokin onnettomuus?"
"Se on hyvinkin mahdollista", virkkoi eukko Fagot.
"Se on enemmänkin kuin mahdollista, se on todennäköistä", sanoi Farolet miettivästi.
"Ah, hän ei tosiaankaan ole ollut minua kohtaan perin ystävällinen", sanoi Pitou, "mutta välipä sillä, olen kovin levoton… Kuinka pääsemme asiasta selville?"
"Eipä se ole kovinkaan vaikeaa", vastasi kolmas naapuri. "Lähetetään hakemaan lukkoseppä Rigolotia."
"Oven avataksemme se on tarpeetonta", sanoi Pitou. "Olen tottunut avaamaan sen veitselläni."
"Hyvä on. Avaa se siis, poikaseni", kehoitti Farolet. "M olemme todistajia, ettet tee sitä pahoin aikein."
Pitou otti esille veitsensä. Paikalle oli tällä välin kerääntynyt jo toistakymmentä naapuria, ja näiden nähden Pitou lähestyi ovea ja käsitteli veistänsä taidolla, joka todisti, että hän oli useammin kuin kerran turvautunut samaan keinoon päästäksensä nuoruusvuosiensa asuntoon. Lukonkieli siirtyi sijoiltaan, ja ovi aukeni.
Huone oli pilkkosen pimeä.
Oven auetessa sisälle pääsi jonkun verran valoa — talviaamun alakuloista, himmeää valoa — ja tässä hämärässä valossa alettiin vähitellen nähdä täti Angélique, joka makasi vuoteessaan.
Pitou huusi kahdesti:
"Täti Angélique! Täti Angélique!"
Vanhus pysyi liikkumattomana eikä vastannut.
Pitou lähestyi vuodetta ja kosketti täti Angéliquea kylkeen.
"Ah, hän on kylmä ja kankea!" huudahti hän.
Avattiin ikkuna.
Täti Angélique oli kuollut!
"Mikä onnettomuus!" vaikeroi Pitou.
"Eipä suuren suuri!" huomautti Farolet. "Täti Angélique ei sinua liikaa rakastanut, poikaseni."
"Se on mahdollista", vastasi Pitou, "mutta minä pidin hänestä paljon".
Kaksi isoa kyyneltä vierähti tuon kelpo nuorukaisen poskille.
"Voi poloista täti Angéliquea!" sanoi hän.
Ja hän polvistui vuoteen viereen.
"Kuulkaahan, herra Pitou", sanoi eukko Fagot, "jos tarvitsette apuamme, olemme käytettävissänne. Hyväinen aika, naapureita on tai ei ole!"
"Kiitos, eukko Fagot. Onko poikanne kotona?"
"On kyllä. — Hei, Fagotin!" huusi tuo kunnon vaimo.
Neljäntoista vuoden ikäinen poika ilmestyi kynnykselle.
"Tässä olen, äiti", sanoi hän.
"Se sopii", virkkoi Pitou. "Pyytäkää poikaanne juoksemaan Haramontiin ja sanomaan Catherinelle, ettei tämä olisi huolissaan, että minä olen tavannut täti Angéliquen vainajana… Täti-rukka…!"
Pitou pyyhki uudet kyyneleet silmistään.
"Ja että se pidättää minua Villers-Cotteretsissa", lisäsi hän.
"Oletko kuullut, pikku Fagot?" sanoi eukko Fagot.
"Olen."
"No, mars matkaan!"
"Mene Soissons-kadun kautta", neuvoi mietiskelevä Farolet, "ja ilmoita tohtori Raynalille, että täti Angéliquen äkillinen kuolema on todettava".
"Kuuletko?"
"Kyllä kuulen, äiti", sanoi poika.
Pikku Fagot pani jalat alleen ja kapaisi Soissons-kadulle, joka on
Pleux-kadun jatko.
Väkeä oli kertynyt paikalle yhä enemmän. Oven edustalla seisoskeli pian satakunta henkeä. Kaikki lausuivat mielipiteensä täti Angéliquen kuolemasta. Yhdet arvelivat sen johtuneen kauheasta jäykkäkouristuksesta, toiset sydänhalvauksesta ja kolmannet täydellisestä loppuunkulumisesta.
Kaikki kuiskailivat:
"Ellei Pitou ole ihan pöhkö, löytää hän kelpo aarteen kaapin ylimmältä laudalta, voipytyn pohjalta, olkikuvon alta tai jostakin pellavasukasta."
Kesken kaiken saapui paikalle tohtori Raynal kaupungin veronkantomiehen kanssa.
Pian saataisiin kuulla, mihin tautiin täti Angélique oli kuollut.
Tohtori Raynal astui sisälle, lähestyi vuodetta, tutki ruumista, paineli kädellään sydänalaa ja vatsanpohjaa sekä selitti koko kuulijakunnan suureksi hämmästykseksi, että täti Angélique oli kuollut yksinkertaisesti viluun ja luultavasti myöskin nälkään.
Tämä selitys pusersi Pitoun silmistä entistä hereämmät kyynelet.
"Voi, täti-parkaa, poloista tätiä!" vaikeroi hän. "Ja minä kun luulin häntä rikkaaksi. Voi, kurjaa minua, joka hylkäsin hänet! Ah, jospa olisin sen tiennyt…! Se ei ole mahdollisia, tohtori Raynal, se ei voi olla mahdollista!"
"Tutkikaa ruokakaappia ja katsokaa, onko siellä leipää, katsokaa, onko puulaatikossa puita. Sanoin hänelle alati, että hän kuolisi näin, se vanha saituri!"
Tehtiin, kuten lääkäri neuvoi: ei kalikkaakaan puulaatikossa, ei leivän murustakaan ruokakaapissa.
"Voi, miksei hän puhunut minulle!" huudahti Pitou. "Olisin käväissyt metsästä hakemassa hänelle polttopuita, olisin ruvennut salametsästäjäksi ravitakseni hänet. — Se on teidänkin vikanne", lisäsi poloinen nuorukainen syyttäen niitä, jotka olivat paikalla, "miksette sanoneet minulle, että hän oli köyhä?"
"Emme sanoneet teille hänen olevan köyhän, herra Pitou", vastasi Farolet, "siitä äärettömän yksinkertaisesta syystä, että kaikki luulivat häntä varakkaaksi".
Tohtori Raynal peitti hurstilla täti Angéliquen kasvot ja lähti ovelle päin.
Pitou riensi hänen luokseen.
"Te lähdette, herra Raynal?" sanoi hän.
Täti Angéliquen nojatuoli 290
"Entä mitä minä täällä tekisin, poikaseni?"
"Onko hän ihan varmasti kuollut?"
Lääkäri kohautti olkapäitään.
"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" vaikeroi Pitou. "Ja kuollut viluun, kuollut nälkään!"
Tohtori Raynal kehoitti nuorukaista tulemaan lähemmäksi.
"Nuori mies", sanoi hän tälle, "neuvon sinua silti etsimään ylhäältä ja alhaalta, ymmärräthän?"
"Mutta, herra Raynal, koska kerran väitätte hänen kuolleen nälkään ja viluun…"
"On nähty kitupiikkejä", sanoi Raynal, "jotka ovat kuolleet nälkään ja viluun lojuessaan aarteellaan".
Sitten hän kohotti sormen huulilleen ja sanoi:
"Vaiti!"
Ja hän lähti.
III
Täti Angéliquen nojatuoli
Pitou olisi kenties harkinnut syvemminkin, mitä tohtori Raynal oli sanonut hänelle, mutta silloin hän näki kaukaa Catherinen, joka, lapsi sylissä, riensi täti Angéliquen asunnolle päin.
Siitä lähtien kun kuultiin, että täti Angélique tiettävästi oli kuollut nälkään ja viluun, naapurien tarjoukset tehdä hänelle viimeinen palvelus olivat muuttuneet vähemmän auliiksi.
Catherine saapui siis kreivin aikaan. Hän selitti, että koska hän piti itseään jo Pitoun vaimona, hänen velvollisuutensa olisi tehdä täti Angéliquelle viimeinen palvelus. Sen hän suorittaisi yhtä hellin ja kunnioittavin käsin kuin kaksi ja puoli vuotta aikaisemmin äidilleen.
Pitou järjestäisi sillävälin kaikki kuntoon hautajaisia varten, jotka olisi toimitettava kahden päivän perästä, sillä äkillistä kuolemantapausta koskevan lain mukaan täti Angélique voitiin haudata vasta kahden vuorokauden kuluttua.
Asiasta olisi puhuttava vain pormestarille, puusepälle ja haudankaivajalle. Uskonnolliset menot oli poistettu hautajaisista kuten vihkimisestäkin.
"Rakas ystävä", sanoi Catherine Pitoulle, kun tämä otti hattunsa lähteäkseen herra de Longprén puheille, "eikö tämän tapauksen jälkeen ole paikallaan, että vihkimisemme siirretään päivää tai paria tuonnemmaksi?"
"Ihan niinkuin haluatte, neiti Catherine", vastasi Pitou.
"Eikö sinustakin tunnu oudolta, jos samana päivänä, jolloin hautaat tätisi, suoritat niin tärkeän toimituksen kuin vihkiminen on?"
"Minulle se tosiaan onkin tärkeä toimitus", myönsi Pitou, "koska se merkitsee vastaista onneani".
"No niin, hyvä ystävä, neuvottele herra de Longprén kanssa, ja mitä hän sanoo, se tehdään."
"Tapahtukoon niin, neiti Catherine."
"Ja lisäksi meille voisi koitua onnettomuutta, jos meidät vihitään näin lähellä hautaa…"
"Oh", sanoi Pitou, "kun kerran tulen mieheksenne, en salli onnettomuuden kajota meihin!"
"Rakas Pitou", sanoi Catherine, "siirtäkäämme se maanantaihin… Kuten huomaat, minä koetan niin paljon kuin mahdollista yhdistää toivomuksesi siihen, mikä on sopivaa."
"Voi, neiti Catherine, kaksi päivää on pitkä aika!"
"Mutta kun olet jaksanut odottaa viisi vuotta…"
"Kahden vuorokauden aikana voi sattua monenlaista."
"Sinä aikana ei satu mitään sellaista, joka saisi minut rakastamaan sinua vähemmän, rakas Pitou, ja koska se oman väitteesi mukaan on ainoa seikka, mitä pelkäät…"
"Niin, ainoa, ainoa, neiti Catherine!"
"Hyvä, siinä tapauksessa… Isidor?"
"Mitä, äiti?" vastasi lapsi.
"Sano pappa Pitoulle: 'Älä pelkää, pappa Pitou, äiti rakastaa sinua paljon ja äiti rakastaa sinua aina!'"
Lapsi toisti viattomalla äänellään:
"Älä pelkää, pappa Pitou, äiti rakastaa sinua paljon ja äiti rakastaa sinua aina!"
Tämän vakuutuksen jälkeen Pitou ei enää empinyt lähteä de Longprén puheille.
Pitou palasi tunnin perästä. Hän oli järjestänyt kaikki, hautauksen ja vihkimisen, sekä maksanut kaikki kulut ennakolta.
Lopulla rahoillaan hän oli ostanut polttopuita ja elintarpeita kahdeksi päiväksi.
Olikin jo aika hänen palata. Tässä viheliäisessä Pleuxin talossa, johon viima pääsi kaikista raoista, saattoi helposti kuolla viluun.
Pitou tapasikin Catherinen puolikohmettuneena.
Catherinen toivomuksen mukaan vihkiminen oli lykätty maanantaiksi.
Seuraavat kaksi päivää ja kaksi yötä kuluivat eivätkä Catherine ja Pitou poistuneet toistensa luota hetkeksikään. He valvoivat nämä kaksi yötä vainajan vuoteen ääressä.
Vaikka Pitou polttikin takassa suunnatonta roihua, tunkeutui tuuli asumukseen purevana ja jäätävänä. Pitou päättelikin itsekseen, että mikäli täti Angélique ei ollut kuollut nälkään, hän oli varsin hyvin voinut kuolla viluun.
Koitti hetki, jolloin ruumis oli vietävä kalmistoon. Matka ei ollut pitkä, sillä täti Angéliquen asunto oli miltei hautuumaan laidassa.
Koko Pieux ja osa kaupunkiakin tulivat saattamaan vainajaa tämän viimeiseen leposijaan. Maaseudulla naiset aina tulevat hautaustilaisuuteen. Pitou ja Catherine olivat surupuvussa.
Kun toimitus oli päättynyt, kiitti Pitou mukana olleita omasta ja vainajan puolesta. Ja sitten kun kukin vuorollaan oli pirskottanut vihkivettä vanhan neidin haudalle, sanottiin Pitoulle hyvästi.
Jäätyään yksikseen Pitou kääntyi sille taholle, minne oli Catherinen jättänyt. Catherine ei ollut enää hänen vierellään. Hän oli pikku Isidorin kanssa polvillaan erään hautakummun ääressä, jonka neljässä nurkassa kasvoi kypressi.
Tämä hauta oli eukko Pillotin hauta.
Nämä neljä kypressiä Pitou oli noutanut metsästä ja istuttanut haudalle.
Pitou ei halunnut häiritä Catherinea tässä hartaudenharjoituksessa. Mutta koska hän tiesi, että rukouksen päätyttyä Catherinen olisi ankara vilu, kiiruhti hän asuntoon sytyttääkseen takkaan valtavan roihun.
Valitettavasti muuan seikka esti häntä toteuttamasta tätä kaunista aietta: puuvarasto oli näet aamulla poltettu loppuun.
Pitou raapi korvansa taustaa. Hänen viimeiset kolikkonsa olivat huvenneet leivän ja polttopuiden ostoon.
Pitou silmäili ympärilleen, arvioiden, minkä huonekalun hän voisi uhrata hetken tarpeeseen.
Valittavana olivat sänky, leipälaari ja täti Angéliquen nojatuoli.
Leipälaari ja sänky olivat vielä käyttökelpoiset, vaikkeivät muuten paljon arvoiset. Mutta nojatuoli oli jo hajoamistilassa eikä pitkiin aikoihin kukaan muu kuin täti Angélique ollut uskaltanut siihen istuutua.
Nojatuoli siis tuomittiin.
Pitou menetteli tällöin kuin vallankumousoikeus — tuskin oli tuomio julistettu, kun se jo pantiin täytäntöön.
Pitou painoi toisen polvensa vanhuuttaan mustuneelle marokkonahkaiselle istuimelle, tarttui toiseen käsinojaan ja riuhtaisi.
Vasta kolmannella nykäyksellä käsinoja irtautui.
Ikäänkuin tämä silpominen olisi aiheuttanut viiltävää tuskaa, nojatuoli voihkaisi omituisesti. Jos Pitou olisi ollut taikauskoinen, olisi hän voinut kuvitella, että täti Angéliquen henki asusti tuossa nojatuolissa.
Mutta Pitoun ainoa taikausko oli hänen rakkautensa. Nojatuoli oli tuomittu lämmittämään Catherinea, ja vaikka siitä noruisi verta yhtä runsaasti ja vaikka se voihkisi yhtä haikeasti kuin Tasson metsän loihditut puut, nojatuoli oli pirstottava.
Pitou tarttui toiseen käsinojaan yhtä kovakouraisesti kuin äskeiseenkin ja voimakkaasti riuhtaisten hän irroitti sen selkänojasta, joka oli nyt miltei hajallaan.
Nojatuolista kuului jälleen omituinen metallinen ääni.
Pitou ei siitä piitannut. Hän tarttui runneltuun nojatuolin jalkaan, kohotti huonekalun päänsä päälle ja iski sen kaikin voimin lattiaan.
Tällä kerralla itse istuin meni kahtia halki ja Pitoun suureksi hämmästykseksi ammottavasta haavasta syöksyi esille — ei verivirta — vaan kultainen vuo.
Kuten muistettaneen, täti Angéliquen tapana oli ollut vaihtaa kertyneet neljäkolmatta hopealivreä yhteen louisdoriin ja piilottaa tämä louisdori nojatuoliin.
Pitou oli tolkuton; hän horjahteli tuiki hämmentyneenä; hän oli päästänsä pyörällä.
Hänen ensimmäinen liikkeensä oli lähteä noutamaan Catherinea ja pikku
Isidoria näyttääkseen heille, minkä aarteen hän oli löytänyt.
Mutta muuan hirveä ajatus pidätti hänet.
Mitä Pitou teki kultarahoilla
Näinköhän Catherine tulisikaan hänen vaimokseen, kun saisi tietää hänen olevan rikkaan?
Hän ravisti päätänsä.
"Ei", puheli hän, "ihan varmasti hän kieltäytyisi!"
Tuokion hän seisoi näin, liikkumattomana, mietteissään, huolestuneena.
Sitten hänen kasvoilleen levisi valoisa hymy.
Hän oli varmaankin keksinyt keinon, kuinka selviäisi pulmasta, johon tämä odottamaton rikkaus oli hänet vienyt.
Hän keräsi lattialle kierähtäneet kultarahat, ratkoi veitsellään istuimen halki ja penkoi koko jouhisen tappuratäytteen.
Koko istuin oli ahdettu täyteen kultarahoja.
Niistä tulisi kukkuroilleen se savikulho, missä täti Angélique oli aikoinaan paistanut sen kuuluisan kukon, joka aiheutti tädin ja sisarenpojan välillä varemmin esittämämme hirveän sananvaihdon.
Pitou laski kultarahat.
Niitä oli tuhat viisisataa viisikymmentä!
Pitoun rikkaus oli siis tuhat viisisataa viisikymmentä louisdoria eli kolmekymmentäseitsemäntuhatta kaksisataa livreä.
Ja koska yksi louisdori siihen aikaan oli yhdeksänsataa kaksikymmentä assignaattifrangia, oli Pitoun varallisuus siis miljoona kolmesataa kaksikymmentäkuusi tuhatta livreä!
Entä millä hetkellä tämä valtava omaisuus oli tullut hänen käsiinsä?
Hetkellä, jolloin hänen pystymättä ostamaan polttopuita oli täytynyt
Catherinea lämmittääkseen pirstota täti Angéliquen nojatuoli.
Mikä onni, että Pitou oli näin köyhä, että sää oli näin kylmä ja että nojatuoli oli näin vanha!
Kukapa tietää, mikä olisi ollut tämän kallisarvoisen nojatuolin kohtalo ilman näitä näköjään kohtalokkaita sattumia?
Pitou ryhtyi sullomaan kultarahoja taskuihinsa ja ravistettuaan vimmatusti jokaista nojatuolin palasta hän rakensi niistä takkaan rovion, iski tulta tuluksilla, jolloin hän löi yhtä monesti hyppysiinsä kuin limsiöön, sai lopulta taulan hehkumaan ja sytytti vapisevin käsin roihun palamaan.
Jo oli aikakin! Catherine ja pikku Isidor astuivat sisälle vilusta värjöttäen.
Pitou puristi lapsen rintaansa vasten, suuteli Catherinen jääkylmiä käsiä ja sanoi lähtiessään:
"Minun on toimitettava muuan välttämätön asia. Lämmitelkää ja odottakaa minua."
"Minne pappa Pitou menee?" kysyi Isidor.
"En tiedä", vastasi Catherine, "mutta koska hän juoksee noin rivakasti, on hän varmastikin menossa järjestämään jotakin, mikä ei koske häntä itseään, vaan sinua tai minua".
Catherine olisi voinut sanoa:
"Sinua ja minua."
IV
Mitä Pitou teki täti Angéliquen nojatuolista löytämillään kultarahoilla
Ei pidä unohtaa, että Pillotin maatila ja Charnyn linna aiottiin myydä seuraavana päivänä julkisella huutokaupalla.
Muistettaneen vielä, että maatilan hinnaksi oli määrätty neljäsataatuhatta frangia ja linnan hinnaksi kuusisataatuhatta frangia assignaatti-frangia.
Huutokauppa-päivänä de Longpré osti erään tuntemattoman henkilön nimiin molemmat tilukset yhteensä tuhannen kolmensadan viidenkymmenen louisdorin eli miljoonan kahdensadan neljänkymmenenkahden tuhannen assignaatti-frangin kauppasummasta.
Hän maksoi käteisellä.
Tämä tapahtui sunnuntaina, siis päivää ennen kuin Catherine ja Pitou vihittäisiin.
Sunnuntaina Catherine oli lähtenyt jo varhain aamulla Haramontiin joko järjestämään eräitä sievistysasioita, joita yksinkertaisimmallakin naisella on hoidettavana hääpäivänsä aattona, tai ollakseen poissa kaupungista päivänä, jolloin julkisesti myytäisiin se kaunis kartano, missä hänen nuoruutensa oli kulunut, missä hän oli ollut ylen onnellinen ja missä hän oli niin paljon kärsinyt!
Niinpä siis maanantaina, kello yhdentoista tienoissa aamupäivällä, raatihuoneen portille kertynyt väkijoukko surkutteli ja ylisteli Pitouta, joka oli aikeissa ottaa vaimokseen rutiköyhän naisen — ja saisi kaupan päällisiksi lapsen, joka oli syntynyt äitiään rikkaampana, mutta oli nyt vieläkin köyhempi kuin tämä!
Sillävälin de Longpré kysyi Pitoulta kaavojen mukaisesti:
"Kansalainen Pierre Ange Pitou, otatteko vaimoksenne kansatar Anne
Catherine Billotin?"
Catherine Billotilta hän kysyi:
"Kansatar Anne Catherine Billot, otatteko aviomieheksenne kansalaisen
Pierre Ange Pitoun?"
Molemmat vastasivat: "Otan."
Kun molemmat olivat vastanneet myöntävästi, Pitou liikutuksesta värähtelevällä äänellä ja Catherine tyynen selkeällä äänellä, ja pormestari julistanut lain nimessä nämä nuoret ihmiset aviopariksi, viittasi de Longpré pikku Isidorin luoksensa.
Pikku Isidor, joka oli pantu istumaan pormestarin työpöydälle, meni hänen luoksensa.
"Lapsi kulta", sanoi de Longpré hänelle, "anna nämä molemmat paperit äidillesi Catherinelle, kun isäsi Pitou on vienyt hänet kotiinsa".
"Kyllä, herra", sanoi lapsi.
Ja hän otti molemmat paperit pieniin kouriinsa.
Kaikki oli lopussa. Mutta silloin kaikkien läsnäolleitten hämmästykseksi Pitou otti taskustaan viisi kultarahaa, antoi ne pormestarille ja sanoi:
"Köyhille, herra pormestari."
Catherine hymyili.
"Me olemme siis rikkaat?" kysyi hän.
"Ihminen on rikas, kun hän on onnellinen, Catherine", vastasi Pitou, "ja sinä olet tehnyt minusta maailman rikkaimman ihmisen".
Ja hän tarjosi hänelle käsivartensa, johon nuori vaimo hellästi nojasi.
Ulos tullessaan he tapasivat portilla äsken mainitun väkijoukon.
Se tervehti nuorta aviopaperia yksimielisin onnentoivotuksin.
Pitou kiitti ystäviään ja puristi heidän käsiään. Catherine kiitti ystävättäriään ja nyökäytti päätänsä.
Pitou poikkesi oikealle.
"Minne sinä aiot, ystäväiseni?" kysyi Catherine.
Tosiaankin, jos Pitou aikoi Haramontiin, hänen olisi pitänyt kääntyä vasemmalle, puistoon päin.
Jos hän taas aikoi täti Angéliquen asunnolle, hänen olisi pitänyt mennä suoraan eteenpäin linnatorin yli.
Minne hän siis aikoi poiketessaan Fontaine-aukiolle päin?
Sitä juuri Catherine kysyi.
"Tule, rakas Catherine", vastasi Pitou, "vien sinut katsomaan paikkaa, jonka mielelläsi näet jälleen".
Catherine alistui Pitoun johdettavaksi.
"Minne he oikeastaan menevät?" kyselivät ihmiset toisiltaan katsellessaan heidän lähtöään.
Pitou asteli Fontaine-aukion yli, poikkesi sitten Ormet-kadulle ja sen päässä kääntyi sille kujalle, missä hän kuutta vuotta aikaisemmin oli tavannut Catherinen aasin selässä, samana päivänä, jolloin täti Angélique oli karkoittanut hänet eikä hän ollut tiennyt, mistä päin hakisi itselleen tyyssijan.
"Emmehän toki mene Pisseleuhun?" kysyi Catherine ja pysähtyi.
"Seuratkaa vain mukana, Catherine", kehoitti Pitou.
Catherine huoahti ja jatkoi kulkuaan pikku kujaa pitkin ja joutui pian tasangolle.
Kymmenen minuuttia taivallettuaan hän tuli sille pikku sillalle, jolta Pitou oli löytänyt hänet pyörtyneenä samana iltana kun Isidor oli lähtenyt Pariisiin.
Hän pysähtyi.
"Pitou", sanoi hän, "en tule edemmäksi".
"Voi, Catherine", pyysi Pitou, "vain ontolle raidalle asti!"
Pitou tarkoitti raitaa, jonka ontelosta hän oli käynyt noutamassa
Isidorin kirjeet.
Catherine huoahti jälleen ja jatkoi matkaansa.
Raidan kohdalle saavuttuaan hän sanoi:
"Kääntykäämme takaisin, pyydän sitä sinulta!"
Mutta Pitou laski kätensä nuoren vaimonsa käsivarrelle ja virkkoi:
"Vielä parikymmentä askelta, Catherine, en pyydä enempää."
"Voi, Pitou!" jupisi Catherine äänessä niin tuskallinen moitteen sävy, että Pitou vuorostaan pysähtyi.
"Oh, Catherine", sanoi hän, "ja minä luulin tekeväni sinut ylen onnelliseksi!"
"Niin, luulit tekeväsi minut onnelliseksi, Pitou, tuodessasi minut katsomaan maatilaa, missä olen kasvanut, joka on kuulunut vanhemmilleni, jonka pitäisi nyt kuulua minulle ja joka myytiin eilen vieraalle, jonka nimeä en edes tiedä."
"Catherine, vielä parikymmentä askelta! En pyydä enempää."
Nämä parikymmentä askelta astuttuaan he tulivat ulkomuurin nurkalle ja näkivät edessään maatilan ison portin.
Tämän ison portin edustalle olivat kerääntyneet maatilan kaikki entiset päivätyöläiset, rengit, tallimiehet, navettatytöt. Ukko Clouis seisoi ensimmäisten joukossa.
Kaikilla oli kädessä kukkavihko:
"Ah, nyt ymmärrän", sanoi Catherine, "ennenkuin uusi omistaja saapuu, sinä halusit tuoda minut tänne viimeisen kerran, jotta entiset palvelijani voisivat sanoa minulle hyvästi. Kiitos, Pitou!"
Ja hän päästi Pitoun käsivarren ja pikku Isidorin käden ja meni tervehtimään noita kunnon ihmisiä, jotka ympäröivät hänet ja veivät hänet päärakennuksen isoon pirttiin.
Pitou otti pikku. Isidorin syliinsä — lapsi piteli yhä molempia papereita kädessään — ja seurasi Catherinea.
Nuori vaimo seisoi keskellä tupaa ja hieroi otsaansa, ikäänkuin olisi vastikään unesta havahtunut.
"Taivaan tähden, Pitou", huudahti hän silmät hämmentyneinä ja ääni kuumeisena, "mitä nämä ihmiset oikeastaan höpisevät…? Hyvä ystävä, en käsitä hitustakaan, mitä he sanovat!"
"Ehkä ne paperit, jotka lapsemme sinulle antaa, selittävät sinulle enemmän, rakas Catherine", virkkoi Pitou.
Ja hän työnsi Isidorin äitinsä eteen.
Catherine otti paperit lapsen kätösestä.
"Lue, Catherine", kehoitti Pitou.
Catherine aukaisi umpimähkään toisen paperin ja luki:
"Allekirjoittanut todistaa täten, että olen eilen ostanut ja maksanut Boursonnesin linnan kaikkine maineen Jacques Philippe Isidorin, neiti Catherine Billotin alaikäisen pojan, nimiin, ja että Boursonnesin linna kaikkine maineen kuuluu nyt siis tälle lapselle täysin omistusoikeuksin.
De Longpré,
Villers-Cotteretsin pormestari."
"Mitä tämä merkitsee, Pitou?" kysyi Catherine. "Arvaathan, etten käsitä tästä yhtään mitään."
"Lue toinenkin paperi", sanoi Pitou.
Catherine aukaisi toisen paperin ja luki:
"Allekirjoittanut todistaa täten, että olen eilen ostanut ja maksanut Pisseleun maatilan kaikkine alueineen kansatar Anne-Catherine Billotin nimiin ja että Pisseleun maatila kaikkine alueineen kuuluu nyt siis hänelle täysin omistusoikeuksin.
De Longpré
Villers-Cotteretsin pormestari."
"Taivaan tähden", huudahti Catherine, "sano pian, mitä tämä merkitsee!
Muutoin tulen hulluksi!"
"Se merkitsee, että niillä tuhannella viidelläsadalla viidelläkymmenellä louisdorilla, jotka toissa päivänä löysin täti Angéliquen vanhasta nojatuolista särjin sen nojatuolin lämmittääkseni teitä, kun palasitte hautuumaalta on asiat järjestetty niin, ettei Boursonnesin linna joudu Charnyn suvun hallusta eikä Pisseleun maatila Billotin suvun hallusta."
Ja sitten Pitou kertoi Catherinelle, minkä me olemme kertoneet lukijalle.
"Oh", sanoi Catherine, "ja sinä olet tohtinut polttaa sen vanhan nojatuolin, rakas Pitou, vaikka sinulla oli tuhatviisisataaviisikymmentä louisdoria puiden ostoon!"
"Catherine", sanoi Pitou, "te olitte tulossa kotiin ja teidän olisi täytynyt odottaa lämmintä, sillä puut olisi ollut ostettava ja kuljetettava paikalle, ja odotellessanne teidän olisi tullut vilu".
Catherine levitti käsivartensa. Pitou työnsi hänen syliinsä pikku
Isidorin.
"Ah, sinä myöskin, sinä myöskin, rakas Pitou!" sanoi Catherine.
Ja samaan syleilyyn Catherine puristi rintaansa vasten lapsensa ja miehensä.
"Voi, hyvä Jumala", huudahti Pitou läkähtymäisillään iloonsa ja vuodattaen viimeisen kyynelen tätivainajansa muistolle, "ja hän kuoli nälkään ja viluun, poloinen täti Angélique!"
"Sanonpa vainen", virkkoi muuan kookas tullimies verevälle ja kauniille navettatytölle, "sanonpa vainen, että noiden kahden kohtalona ei ole kuolla sillä tavalla!"