language: Finnish

TENHOTAR

Kirj.

Hans von Kahlenberg [Helene Kessler]

Saksankielestä suomentanut

Ville Valkama

Helsingissä, Kustannusliike Minerva Oy, 1919.

ENSIMÄINEN KIRJE.

Achim von Wustrow kirjoittaa Herbert Gröndahlille, Berliniin.

Rakas, vanha Mefistoni!

Tosin en tiedä, miten tulen kirjoittaneeksi sinulle juuri tänään kauniissa sunnuntai- ja pääsiäiskellotunnelmassani, sillä oikeastaanhan minä olin sinua kohtaan hyvin raivoissani, raivoissani ja suutuksissani ja jonkun verran murheissani meidän viimeisen yhdessäolomme johdosta Berlinissä, missä sinä jäässä kylmennetyn samppanjan ja oivallisten ostereiden ääressä niin alastomasti ja peittelemättä selittelit käsitystäsi eräästä tietystä aiheesta.

Sinähän tiedät, että minä sen aiheen suhteen olen kertakaikkiaan parantumaton, itsepintainen idealisti. Sillä minä kysyn sinulta, skeptikolta ja realistilta, minkä arvoista elämä ylipäänsä olisi, minkä arvoista kaikki meidän työmme, minun häärimiseni täällä yksinäisessä maan kolkassa, kuuluisuuden tavoittelu, ilo siitä, mitä me tunnemme itse sisässämme ja ulkona kauniissa jumalan luonnossa, jos me emme voisi keskustella kenenkään kanssa, jos ei olisi suloisia naisia, rakasta, kaunista näkyä, rakasta, elävää, osaaottavaa olentoa, jota voimme kutsua omaksemme.

Niin, niin, suloisia naisia! — Sinä voit nyt sanoa mitä tahansa ja sinulla saa nyt olla minkälaisia kokemuksia tahansa — minä säälin sinua silti usein. Minä väitän, että he ovat ainoa seikka maailmassa, mikä tekee elämän meille ylipäänsä elämisen arvoiseksi. Heidän joukossaan on enkeleitä, suloisia, viattomia kukkia, tuhatkertaa meitä parempia, hienompia, viisaampia j.n.e., suorastaan taivaasta tänne alas lähetettyjä, jotta meillä täällä tomussa säilyisi aavistus siitä, millaista kerran oli tuolla ylhäällä.

Naura vaan jos tahdot minua romantikkoa, hullua, Parsifalia! On niin kaunista olla hullu! Ja sanoakseni sen suoraan sinulle, vanhalle, rakkaalle ystävälleni, huolimatta sinun helvetillisestä, oudosta maustasi — minä olen onnellinen, kuvaamattomasti, äänekkään iloisesti, äänettömän autuaasti onnellinen! — Minä rakastan.

Siinä se nyt on. Tuo sana kaikuu minusta melkein pyhyyttä loukkaavalta saneessani sen sinulle. Tiedätkö sinä ylipäänsä, mitä rakkaus on, tuollainen oikea ensimäinen, hyvä, riemukas ja vahva rakkaus, sinä, joka olet suuri ihmissydämen tuntija, valantehnyt asiantuntija rakkaus asioissa, verraton tunteiden vivisektori, erittelijä? — Sinä tiedät hyvin paljon, paljon enemmän kuin sinun turpeenpuskijasi ja maalais-Pylades raukkasi, mutta sitä et sinä kuitenkaan tiedä.

Ja miten voisit sinä sen tietää? Sinä suurkaupunkilainen, joka aina olet kuljeksinut talorivien ja sähkölamppujen keskellä, joka olet ollut kuuluisa 26-vuotiaana, sinä jumaloitu naiskammioiden sankari, jonka jaloissa salonkien kuningattaret ovat maanneet, nuo naiset, jotka sinä tunnet ja joita sinä kuvaat paremmin kuin kukaan muu, nuo naarastiikerit madonnanhaluineen, nuo hempeämieliset Messalinat, nuo sydämeltään ja mielikuvitukseltaan prostitueratut, jotka minusta ovat huonompia kuin katunaiset, tuo rehellinen, likainen, julkea joukko, jolta puuttuu Eau de Lys ja prerafaeliittiset poimujen laskokset.

Tiedätkö sinä, kun olen lukenut jotain tuollaista kirjaa, jolla on viheriät, sileät sisiliskokannet, perin uudenaikaisine kulmineen ja koristekiehkuroineen ja levottomaksitekevine puolinais- ja sfinksivertauskuvineen, kun olen sitä lukenut täällä vanhassa, savuuttuneessa kojussani, hirvensarvien, vanhojen Preussin kuningasten ja heidän alapuolellaan riippuvien vanhojen jäykkien sotamiesten keskellä, niin minun tekisi mieleni paiskata se seinään ja rynnätä ulos. Raitista ilmaa! Puita! Maan tuoksua! Täällä on kuitenkin vielä luontoa, totuutta, siveyttä!

— — — Eikä hän kuitenkaan ole mikään maalaiskukka, ei mikään metsässä, lähteen lorinassa puhjennut — vaan suurkaupungin kukka, suon ja kivimeren yli kasvava sininen ihmekukka. Mitenkähän voisikaan olla toisin? Kuusitoista vuotta! Suloiset kuusitoista! — Puoleksi lapsi vielä, puoleksi neito! Se on suloisin ikä. Minä en pidä »nuorista daameista», jotka jo kolme talvea ovat liikkuneet ulkona, joiden olkapäitä jokainen houkkio on tarkastellut ja joiden viaton teeskentelemättömyys turmellaan typerillä imarteluilla. Jokainen miehinen silmä, joka heitä on himoinnut, on jättänyt heihin tahran.

Ei, sellainen ei ole minun mielitiettyni. Minä olen ensimäinen, tuo onnellinen, mitään aavistamaton metsästäjä, joka jyrkällä vuorenrinteellä huomaa edelweiss-kukan. Tämä on ymmärrettävä kirjaimellisesti. Sinä tunnet Portnachin solan. Niin laiska et liioin sinäkään ollut meidän mainiolla retkellämme Jugspitzelle, jota sinä Eibseen terrassilta seurasit kaukoputkella. Siellä minä hänet tapasin aivan yksinänsä, vanhemmat olivat rientäneet edellä ylemmälle reunalle. Hän oli reipas. Hän oli halunnut tehdä sisemmän kierroksen, tuo pieni, uskalias berlinitär. Siinä hän seisoi märkää, jättiläismäistä kallioseinää vastaan puristautuneena, siinä hän seisoi kalpeana ja vavisten helmat arasti kohotettuina kohisevien ja kuohuvien vesien keskellä pärskyvässä vesisuihkussa, mikä kasteli pienoisen, soman päivänvalon kuten jonkin riepusen.

Minä otin ohjatakseni häntä. Miten arasti hän sipsutteli, nojaten joka askeleella minun pitkään vuoristosauvaani! — ja kuitenkin turvallisesti. Hänellä oli nyt rohkeutta. Hän tiesi, että tuo suuri, jykevä mies ruskeassa, karkeassa villamekossa oli ohjaava hänet tuon pelottavan, jättiläismäisen kivi- ja vesilabyrintin läpi. Olla vahva, olla mies on ainoastaan barbarinen luonnonetu, mutta, se, josta useimmin ja puhtaimmin riemuitaan; kuitenkin on kaikki tuo vain siksi, että saamme tukea ja suojella pientä, herkkää ja hentoa olentoa, olentoa, joka pienellä hymyllä käärii meidät sormensa ympäri.

Mitä muuta minun pitäisi sinulle vielä kertoa? Minä esitin itseni. Minä sain puhella vanhempien kanssa. Minusta tuli jäsen heidän pieneen piiriinsä — vähitellen, soutamalla ja huopaamalla, kuten on tapana ylväiden, varovaisten pohjoissaksalaisten kesken. Sitten olivat he sitä sydämellisempiä. Kaksi vanhempaa sisarta on naimisissa, veli on upseerina, luutnanttina I:n rakuunarykmentissä. Mathilde on nuorin. Mathilde — hänessä on jotakin kirkasta, puhdasta, kuten muinaissaksalaisissa keisarinnoissa ja vaaleissa linnanneidoissa. — Miten minä pidän siitä nimestä! Heidän perheellään on kaikilla sievät nimet: Elisabeth, Magdalene. Isä on salaneuvos, preussilainen virkamies vanhaa lajia, hieman kuivahko, jonkun verran tiukka, kunnianmies kiireestä kanta päähän. Äiti on oikea saksalainen vaimo, kukoistava, äidillinen, näppäräkätinen. Jotakin puhdasta on tässä rouvassa, ei mitään epäjärjestystä, eikä mitään epäselvyyttä! Kun minulla itselläni ei ole ollut äitiä, niin minä tunnen tämän kaksinverroin. Tämä rouva on voittanut kokonaan minun sydämeni. Ja Mathilde — minä vihaan lyhennyksiä. Minä nimitän häntä Mathildeksi, enkä Tildcheniksi tai Tillyksi, tai vielä vähemmän englantilais-saksalaisesta Mattieksi, Mandieksi — koko nimi sopii hänelle parhaiten. Hänellä on vaalea palmikkokruunu, vaaleat silmät, tuore hipiä, tuoksuvan kiiltävä kuin ruusun lehti. Minä ihailen naisten kaunista hipiää. Se tuntuu minusta sisäisen puhtauden vertauskuvalta. Jokaisen vilpittömän mielen liikutuksen saattaa lukea suonentykinnässä viattomuuden maitovalkean alta.

Ja hän on kuitenkin vielä niin lapsekkaan nuori! Se on melkein synti. Minä olen pyytänyt rouva B:tä olemaan sanomatta hänelle vielä mitään. Minä haluan kosiskella häntä. Lehti lehdeltä minä tahtoisin tämän nupun avata, tunkeutua hänen ajatuksiinsa, sydämeensä, aisteihinsa, kunnes hän on minun ruumiineen ja sieluineen. Ruumiineen ja sieluineen! Mikä ajatus! Mikä tehtävä!

Kunnioittaen, melkein peläten suhtaudun minä siihen. Mitä tietää niin nuori olento maailmasta, elämästä, koko suuresta ihmiskunnan olemuksesta? Että hyvä jumala loi maan ja taivaan seitsemässä päivässä, että Fredrik Suuri kävi kainalosauvoilla, että joku Goethe on kirjoittanut jonkun Faustin! Minun tehtävänäni tulee olemaan johdattaa häntä, opastaa häntä pitäen häntä sylissäni. Miten helposti selviääkään maailman arvoitus, kun pieni pää lepää turvallisena uskollisella, rakastavalla rinnalla!

Sentähden onkin minusta niin hauskaa, että Mathilde ei ole ollut pensionaatissa. Minä vihaan noita kokouksia välinpitämättömissä, kodittomissa paikoissa, missä ei ole riittävää valvontaa ja mistä ei suinkaan puutu huonoja aineksia. Minä olen pitänyt aina maalla saamani yksityisopetuksen suurena etuna. Ja kun sinä ja sinun kaltaisesi olette pilkanneet minua »pähkähulluksi», niin minä en ole kadehtinut teitä. Hän on nauttinut vain yksityisopetusta, käynyt pienillä kursseilla valittujen perheiden tyttärien kanssa. Hänen paras ystävänsä on erään eläkettänauttivan kenraalin tytär, hauska, tummasilmäinen lörpöttelijä. He ovat melkein eroittamattomia, heidän välillään on olemassa ainainen rakastettava naurunhihitys ja kikatus, sattuu tuhansia pieniä vähäpätöisyyksiä, jompikumpi saa uuden puvun, haaveillaan jotain kuollutta runoilijaa tai kunnioitettua opettajaa… Miten rajattoman liikuttavaa tuollainen yksinkertaisuus on. Minulle se on jotakin pyhää. Minä rukoilen voidakseni olla hänen arvoisensa. Minä tutkistelen itseäni, ajatuksiani, sanojani. Vieläpä minä haluaisin varjella silmiäni herättämästä häntä ennen aikojaan, tekemästä häntä levottomaksi, häntä, minun kukkaani liljannuppuani, keijukaistani!

Naura vain minulle! Kohauta olkapäitäsi! Näytä vain pilkallisinta Mefistonilmettäsi ihmiselle, aasille, pölkkypäälle, joka kuusitoista vuotiaassa lapsessa, lyhythameisessa tytössä on löytänyt aarteensa, kruununsa, pelastuksensa!

Olen onnellinen!

Sinun Achimisi.

TOINEN KIRJE.

Herbert Gröndahl kirjoittaa Achim von Wustrowille, Templiniin.

Kallis Parsifalini!

Tänään vastaan siis sinun eiliseen kirjeeseesi.

Minä en ole hymyillyt enkä saanut ivallista ilmettä. Minä tunsin kyllä nuo paksut kuoret, tuon Semper idem -vaakunan ja nuo tiheään kirjoitetut sivut, jollaisia kirjoittivat Himbund-liiton nuorukaiset.

Mutta minä en ole hymyillyt. Minä olen vain huokaissut! Eikö tuo mies sitten koskaan pääse irti penikkataudista!

Vaivoin olen sinut pelastanut iäkkään, hyvin magdaleenamaisen lesken kynsistä, ja nyt sinä valitset itsellesi lyhythameisen tytön, berliniläisen tyttöheilakan, salaneuvoksen tyttären! — Miesparka! Jumalat tahtovat tuhota sinut.

Tunnen kuvauksesi. Tunnen originaalin. Minä näen sellaisia tusinoittain joka päivä Branderburger Thorin ja Savigny-torin välillä, monasti heillä on kainalossa vielä koulukartasto ja niskassa heiluva palmikko, he iskevät silmää ja nauraa kikattavat kilparadalla, järjestävät itselleen kohtauksia konditorioihin, lukevat Tovotea ja Maupassantia saaden lainakirjastojen nuoret amanuenssit punastumaan, ja haaveilevat ravintolain yksityishuoneista, vanhoista miljonamiehistä ja perheystävistä, jotka ovat lähetystövirkamiehiä.

Sinä häpeämätön pessimisti! tulet sinä sanomaan, ja sitten seuraa kokonainen kiihkoisa puhe uudenaikaista taidetta ja kansanturmelijoita vastaan.

Hyvä ystäväni! Minulla oli myöskin kerran periaatteita. En tiedä, olivatko ne juuri niin kauniita kuin sinun. Yhtä rehellisiä ne olivat. Minulla ei ole niitä enää. Minä en ajattele enää mitään. Minä vain katselen kaikkea ja ihmettelen.

Niin, välistä minäkin ihmettelen! Minä painan alas nöyrästi Metistonpääni tuon skeptillisen tosiasian edessä, jota sanotaan elämäksi! Sinä olet sittenkin kiusallisempi huvinäytelmä kuin mitä minä, Hans Herbert Gröndahl, vanha, täysinoppinut komediantti ja komediankirjottaja olen osannut luullakaan.

Ja kuitenkin! Minun täytyi nauraa lukiessani sinun kuvaustasi palmikkokruunuista, sinisistä silmistä, tuosta hentoudesta ja vaaleudesta ja tuosta W:stä kotoisin olevasta salaneuvoksen tyttärestä.

Muistatkos sinä vielä, miten sinä pidit minulle moraalisaarnoja minun seikkailujeni johdosta, olit suutuksissasi, syytit minun mielikuvitustani ja pirullisia viettelemiskeinojani?

Tällä kertaa täytyy sinun ainakin myöntää, että minä olen joutunut seikkailuun viattomalla tavalla, kaikkein viattomimmalla, kerrassaan kuin unessa. Tiedäthän, että »ystävilleen» j.n.e.

Kellon lähetessä neljää minä lojuin hiljaa ja kapalolapsen tavoin unen jumalan helmoissa, kun Martin ilmoitti kahden naisen pyrkivän puheilleni.

Martin on tottunut sellaisiin tapauksiin. Hänessä on jotakin muodollisesti papillslista, hänen käytöstapansa muistuttaa virkatoimessa olevaa hengenmiestä, joka avaa kaikkein pyhimmän oven.

Äskettäin kävi luonani minun rakas, vanha, paksu Jule-sisareni, joka Münchenissä harjottaa jaloa maalaustaidetta. Hän on sivumennen sanoen maailman riettain, rehellisin, uskollisin nainen, joka tuntee ilmeistä vastenmielisyyttä kureliivejä ja siveellisessä elämässä kaikkea kureliivejä vastaavaa kohtaan. Martin tarjoili meille aterian kestäessä ylen arvokkaasti ja varovan juhlallisesti, mikä alkoi vaikuttaa lamauttavasti. Jule kävi hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi. Hänessä on eteläsaksalaiseen iloisuuteen yhtynyt hyvä annos sukkelapuheisuutta, jota hän näkee mielellään pienempienkin jumalien nauttivan. Martin ei räpäyttänyt silmiäänkään. Jule loi silloin tällöin hänen tasaisiin, läpitunkemattomiin kasvoihinsa melkein aran syrjäsilmäyksen.

Päivällistä seurasi kahvi. Martin liikkuu nopeasti ja äänettömästi edestakaisin. Salissa ovat säle- ja rullakaihtimet alaslaskettuina — huomaa, kello oli kolme iltapäivällä. Lamput luovat valoaan punaisten silkkiverhojen lävitse, juhlallisesti ja hillitysti kuten kirkonkynttilät. Jule nauraa ja puhuu hyvin ujostelematta. Hän polttaa piippua, johon on itse leikannut tupakan, ja kulauttaa ryypyn konjakkia toisensa jälkeen. Martin tarjoaa tulta lekkuvasta liekistä, joka lähtee käärmetanssijattaren otsasta, ja heruttaa juomaa hoikan, kaisloista nousevan najadin vihreästä kalaruumiista. Jule kaipaa hattuaan ja päällystakkiaan. Martin oli huolellisesti ottanut molemmat eteisen reikelistä roikkumasta ja kätkenyt ne sopivasti asetetun maalausjalustan taakse, mitä koristi Lenbachin maalaama Bismarckin kuva. Hän tuntee tarpeen kadota makuuhuoneeseen. Makuuhuoneessa on yö. Vuode on pantu kokoon ja peitetty keltaisella, maahan asti riippuvalla silkkipäällyksellä. Pääpuolen yllä on sähkölamppu, jota suopea Cupido pitelee hymyillen kumartaen. Peilin edessä on, suunnitelmallisessa järjestyksessä, kampoja, käherryssaksia, pitkähaaraisia, sileitä ja koukeroisia hiusneuloja, hopeinen nappikoukku, jossa on norsunluinen varsi. Julella on jalassaan Lahmann-sandaalit ja hänellä on lyhyeksi leikattu tukka.

»Häh —», sanoi minun vanha, uljas sisareni, tullen jälleen sisään ja läjäyttäen oven kiinni perässään, niin että se kauttaaltaan vapisisi. »Jos sinä olisit ollut läsnä paratiisissa, niin hyvä Jumala olisi voinut säästää omenan itselleen.»

Martin siis ilmoitti kahden tytön pyrkivän puheilleni. Sinä tiedät, että kohteliaisuus naissukupuolta kohtaan on minun heikko puoleni. Jospa sinä tietäisit, mitä minä tämän kohteliaisuuden vuoksi olen jo kärsinyt! Tuo kärsiminen on minuun nähden fyysillistä.

Minä nousen siis. Kurkistan peiliin, sipaisen viiksiäni ja korjaan hieman kravattiani. Ulkonaisesti olin siis kunnossa.

Poikamiehenkotiani minä voin aina näyttää. Siitä minä olen ylpeä, ja
Martin on hyvin kasvatettu sitä varten. En avant dove!

»Hyvät naiset, mikä on tuottanut minulle kunnian?» kaksi mitä suloisinta tytönheilakkaa, toinen vaalea, toinen tumma, suloisia, julkeita, kalkkunanpunaisia olentoja. Hyvästä kodista — hansikkaat, kengät, — vettä ja saippuaa on paljon käytetty. Tuollaisen minä näen heti.

»Oletteko Te siis kuuluisa herra Gröndahl. Me olemme lukeneet teidän kirjanne »Kiellettyjä hedelmiä». Ystävättäreni ja minä halusimme kerran tutustua teihin.»

Tumma puhuu näin, pakotetun nenäkkäästi, silmät julkean kirkkaina.
Vaalea seisoo häveliäästi, silmäripset alaspainuneina.

»Olen kirjalleni hyvin kiitollinen, koska se hankkii minulle tällaisen viehättävän tuttavuuden… Tehkää hyvin ja istuutukaa, hyvät naiset!»

He istuutuvat, molemmat luonnollisesti samalle tuolille. He nauraa hihittävät. Vaalea tyrkkii hyvin voimakkaasti tumman polvea ja kyynärpäätä.

Tämä on jo vallan julkea: Minun nimeni on Kathinka Schnebeling ja minun ystävättäreni on Isolde Schulze. Me ihailemme uudenaikaista kirjallisuutta. Ystävättäreni ihailee Teidän kirjojanne. Hänellä on myöskin Teidän valokuvanne. Se on hänellä mukana.»

»Ja nyt te olette luonnollisesti kovasti pettyneet — vanha, kaljupäinen mies…»

Taaskin hihitystä. Näillä pikku tytöillä täytyy olla hyvin lujat luut kestääkseen niin hyvin toistensa sysäyksiä ja nyhkäisyjä.

»Meidän koko luokkamme ihailee »Kiellettyjä hedelmiä». Me kaikki olemme sen lukeneet. Oi, me luemme kaikki!»

Kaikki tämä tulee hänen suustaan hengästynein lyhyin lausein.

Minä näyttelen moralistia: »Mutta se on kuitenkin oikeastaan teidän iällänne…»

»Oh, minä olen ollut myöskin jo kerran Wintergartenissa Hubi-serkkuni kanssa, ja »Sodoms Enden» olemme me myöskin nähneet, salaa!»

»Hubi-serkkunne on onnellinen ihminen… Mutta eikö sitä sitten huomaa teidän äitinne ja isänne?»

»Oh, isäkö?! Hän istuu kotona ja panee pasianssia» (kirjaimilla on mahdoton kuvata sitä halveksuntaa, mikä ilmeni hänen äänessään tuon kelpo vanhan herran kunniakasta askartelua kohtaan) »Itta» — millaisia nimiä näillä pikkutytöillä onkaan! Issy, Cissy, Missy j.n.e., kissannaukumisen ja lapsenlallattelemisen sekoituksia, aivan kuin säännöllinen ja kunniallinen ristimänimi olisi heille yhtä mahdoton kuin säännöllinen ja kunniallinen »ei» tai »jaa» — —, »Itta halusi niin kovin päästä Teidän luoksenne, ja niin minä tulin hänen mukanaan. Itta haaveksii taiteilijoista. Minä pidän upseereista, ennen kaikkea kaartinupseereista ja rakuunoista.»

»Mutta Kitty!»…

Siis vaalea! Vaalea oli myöskin oikeastaan somempi.

Minä annoin tuoda viiniä ja makeisia. Martin ymmärtää mitä paraiten sen asian.

He nakertelivat kuin hiiret. Viiniä he vain maistelivat.

Sillä välin he tarkastelivat katseillaan huonetta. He aivan paloivat uteliaisuudesta. Pöydälläni oleva avokaulainen keisarinnan kabinetti-valokuva tuotti heille ilmeistä pettymystä: »Ah, keisarinna!»… Muutamat Boucher'in taulut hyvittivät heitä jossain määrin. He pukkasivat toisiaan kylkeen ja hihittivät. Varmasti he olivat luulleet tapaavansa seinät täynnä alastomia naisia, kaikki viisi Borrisonia vähintäänkin!

»Onko totta, että Te saatte joka päivä rakkauskirjeitä? Olga Krohn sanoo sillälailla.»

Olga Krohn on hurmaava tyttö. Osoitan miehistä vaatimattomuutta: »Silloin tällöin… kuten tänään… sattuu, että armaat naiset osottavat kuolevais-raukalle suosiotaan.»

»Mutta pelottavan paljon on Teidän osaksenne kai tullut rakkautta?»

»Niin, maailmassa on niin paljon sellaista, mikä herättää rakkautta.»

»Te olette varmastikin usein ollut hyvin onneton?»

»Lukemattomia kertoja!»

Silloin he tarkastelivat minua kriitillisesti kuten kaksi pientä ihmissyöjätärtä, nähdäkseen, tulinko avaamaan moitteettoman valkean paidanrinnan ja esittämään tavanmukaisen vertavuotavan sydämen suurella teatteritempulla.

»Mutta jättäkäämme minun vaatimaton ja kokonaan epäromanttinen persoonani..»

He elostuivat ja alkoivat jaaritella: Hubin serkusta, gymnasisteista, eräästä ylioppilaasta, eräästä vaalean hakkailijasta… Mitä toinen ei sanonut, sen toinen ilmaisi — tumma oli aina askeleen edellä ja vaalea seurasi auttaen hänen perässään… Susi Hausnerista ja Litty Mehringista ja Daisy Grimmesta… Oh, hän oli hyvin kehno, tuo Daisy Grimme!

Ja kun minä kerran aivan vaatimattomasti uskallan lausua puhtaasti teknillisen, »tilaisuutta» koskevan epäilyn… Heillä oli musiikkituntinsa, kurssinsa, ompelijattarella käyntinsä. Järjestelmä toimi erinomaisesti. Näiden seikkain läpi näkyi salainen keskinäinen suvaitsevaisuus, pelko menettää oppilaat ja asiakkaat.

Sanon sinulle, että nämä molemmat palavat, somat, pienet tyttöset olivat ihastuttavia!

Kello lyö kuutta.

Tumma nousee ylös: »Mutta nyt täytyy meidän mennä.»

»Jo?»

Pukaten rohkaisevasti vaaleaa: »Sinähän voit tulla uudestaan.»

Minä! »Jospa uskaltaisin toivoa osakseni sellaista onnea.»

»Minä kirjoitan Teille», äännähti vaalea.

Minä kuittasin suutelemalla kättä sanomatta sanaakaan. Äänetön kädensuuteleminen on erittäin vaikuttava, kunnioittava, vaatimaton, paljon puhuva — ja mykkä! Minä suosittelen sinulle äänetöntä kädensuutelemista. — — —

Minun täytyy tunnustaa, että minä olin kuitenkin jonkun verran pahoillani.

Tuhat tulimmaista! Sellaisia ovat loppujen lopuksi meidän sisaremme. Sellaisten kanssa mennään naimisiin. Sellaisten kanssa saadaan tyttäriä, jotka jälleen vuorostaan käyvät huonomaineisten vanhainpoikain asunnoissa. Huh, huh…

Tässä on jotakin sinun hehkuvalle sydämellesi!

KOLMAS KIRJE.

Achim von Wustrow kirjoittaa Herbert Gröndahlille.

Nyt sinä luulit osanneesi pilkkaan myrkkynuolellasi. Harhaanammuttu, vanha sielujen myrkyttäjä!

Minä pakenen yksinkertaisesti Mathilden luokse. Kun näkee tosiasian silmiensä edessä, niin epäilykset haihtuvat. Uskovainen, jolle madonna on ilmielävänä ilmestynyt, ei tarvitse dogmeja eikä logiikkaa. Onnellinen ei suutu edes moraalisesti.

— — — Hän on aina edelleen suljettu, suloinen ja aavistamaton.

Mutta usein tuntuu minusta, kuin väristys, syvempi hengittäminen, tulevan kevätmyrskyn, kirkkaan sädehtivän auringonlämmön aavistus kävisi solakan verhon läpi.

Me istuimme ulkoparvekkeella.

Minä tarkastin häntä ehkä liian tulisesti.

Hän joutui hämilleen. Hän oli hiljaa.

Tuo suloinen hiljaisuus! Tunnetko mitään nimitystä, mikä olisi parempi kuin se, jota Koriolanus käytti vaimostaan: »Minun suloinen vaikenevaiseni!» Siinä on sellainen koskemattomuuden syvyys. Moneen nähden on sitä suorastaan mahdoton käyttää, sinuun esimerkiksi. Ainoastaan luonnossa ilmenee tämä vaikenevaisuus — meressä — taivaassa — naisessa…

Minä koetan oppia tuntemaan hänen viatonta päivänaherrustaan. Hänellä on kotonaan pienet tehtävänsä, teen valmistaminen, tomun pyyhkiminen ja aamusuklaan vieminen isälle. Myöskin omat kapineensa hän pitää itse järjestyksessä, pienet takkinsa, sukkaset, koristeliinaset ja nauhaset. Äiti on kasvattanut hänet yksinkertaiseksi ja taloudelliseksi, sellaiseksi kuin itsekin on. Mathilde osaa keittää. Jopa hän osaa itse kulettaa silitysrautaakin, minusta se on hurmaavaa.

Sen lisäksi hän ottaa muutamia kieli-, kirjallisuus- ja musiikkitunteja ystävättärensä Katharina v. W:n kanssa. Sitten käyvät he vielä kursseilla. Niihin liittyy aina pieni kävely ystävättären kanssa. Molemmat tytöt ovat eroittamattomia. Miten siinä jaaritellaan ja suudellaan — miten siinä vaihdetaan viattomia tuttavuuden osoituksia ja ilmaistaan kuudentoista vuotisen kaikkein rakkaimpia salaisuuksia.

Monasti pahoittaa se melkein mieltäni.

Miten paljon siinä täytyy olla sellaista, josta me emme mitään aavista, jota me emme ollenkaan käsitä, en ainakaan minä, joka olen karkea, yksinkertainen maalaisjunkkari, joka olen kasvanut ilman äitiä ja sisaria ja joka olen naisiin nähden ujo poropeukalo!

Miten paljon toiselta puolen meidän onkaan annettava heille ja miten paljoon saatava heidät perehtymään.

Ennen kaikkea hänet on tutustutettava minun rakkaaseen, vanhaan Templiniini, sen kaikkiin muistoihin ja kauneuksiin. Meidän rajaseudullamme on kauneutensa, hyvin syvällisiä, neitseellisiä kauneuksia, jotka paljastuvat ainoastaan ymmärtävälle, ystävälle, rakastajalle, sitten on vielä koko kaunis, laaja Jumalan maailma, Italia, Norja — meri…

Käynti Partenkirchenissä oli hänen ensimäinen matkansa. Olen hyvin kiitollinen sen johdosta, että olen rikas ja että voin tarjota rakkaalleni niin paljon kaunista.

Miten tulevatkaan häntä hämmästyttämään taiteen suuret ilmestykset, häntä, pientä, barbarista berlinitärtä, joka ei mitään tiedä!

Kaikki mielikirjani luen hänen kanssaan! Goetheä, Gottfried Kelleriä,
Stormia.

Vieläpä on hänestä tuleva hyvä patriootti, hän on ottava osaa kaikkiin niihin toivoihin ja kärsimyksiin, jotka liikuttavat isänmaata, hän on oleva ylpeä meidän ylpeistä Hohenzollereistamme, meidän ihailtavasta, vanhasta Bismarckistamme.

Mathilden äiti nauraa minulle: »Te olette erinomainen ihminen, rakas Achim!» Olen niin iloinen siitä, että he havaitsevat minut Mathilden arvoiseksi.

Olenko minä hänen arvoisensa?

Tämä kysymys askarruttaa kovin ajatuksiani. Sinä tiedät, että minä en ole koskaan viettänyt mitään kevytmielistä elämää. Kaikki alhainen on ollut minulle aina vastenmielistä, niin miehissä kuin naisissakin, eikä mikään taiteellinen valaistus eivätkä mitkään intohimon sofismit ole voineet sitä minun silmissäni kaunistaa. Te pilkkaatte usein minun Joosefinmielipiteitäni.

Ja kuitenkin, miten paljon tarttuukaan puhtaaseenkin nuoruuteen sanoja — vaikutelmia — mitä kenties on vain kuullut, nähnyt. Mitä on minun niinsanottu kunniallisuuteni verrattuna Mathilden sädehtivään, tiedottomaan puhtauteen ja viattomuuteen. Minä vapisen pelosta, että jokin tahra voisi sattua siihen. Minä varon sanojani, katsettani. Melkeinpä minä koetan hillitä ääntänikin.

Miten helliä ja liikuttavia ovatkaan nuo pienet puhelut hänen kanssaan! Minä kysyn ja hän vastaa: Jaa ja ei, aivan kuin hän tuskin uskaltaisi itse mitään tahtoa, ennen kuin hänellä on siihen lupa, ennenkuin hän, joka tulee hänen elämänsä sisällöksi, on pannut kirjoituksen tuolle puhtaalle liljanvalkoiselle paperille. Suokoon Jumala, että olisin hänen arvoisensa, että tuo kirjoitus olisi silloin oikea kirjoitus!

Näinä päivinä on mieleni järkkynyt.

Kun minä saavuin iltapäiväteelle — minä olen heillä alituisena vieraana Berlinissä käydessäni — oli heillä vieraana rouva von F. He seurustelevat hänen kanssaan. Hän kuuluu heidän piiriinsä. Salaneuvoksetar sanoo, että toisin ei voi ollakaan, ettei voikaan olla miehelleen ensimäinen. Kysymykseen tulee silloin tietty yhteiskunnallinen esprit de corps.

Tuossa on jotain tottakin. Miten minä vihaankaan tätä maailman löyhää moraalia!

Mathilde oli myöskin salissa. Rouva von F. puhui hänen kanssaan, kehui hänen pukuaan, suuteli hänen viatonta otsaansa. Tuo nainen! minun aarteeni, minun liljannuppuni, minun madonnani seurassa!

Mutta minä käsitän, hänen miehensä on korkeassa asemassa. Hän itse on rikas ja rakastettava, hänellä on puolueensa.

Minä pyysin rouva von B:tä olemaan laskematta Mathildea saliin rouva von F:n ollessa siellä. Se tapahtui tänään vasten hänen tahtoaan.

Minä olin hyvin järkyksissä. Tyttöseni katsahti minuun puoleksi pelästyneenä, aatellen, mikä paha mieli ystävää tänään vaivasikaan. Jospa sinä tietäisit, että se on sinun puhtautesi joka minut saa vapisemaan eikä mikään muu, ei mikään muu koko maailmassa, sen jälkeen kun sinä olet tullut omakseni!

Minusta tuntuu siltä kuin näyttäisin nyt vakavammalta. Usein näyttää minusta melkein siltä kuin hän olisi itkenyt, suloisen pelon armaita, viattomia kyyneleitä. Valvookohan hän usein iltaisin kapeassa, valkeassa vuoteessaan ja mitähän ajattelee? Ajatteleeko hän silloin minuakin?

Vielä eräs hurmaava seikka.

Vanhimmalle sisarelle odotetaan lasta, jo neljättä.

Kysymys oli pienistä kapioista, paitasista, vuoteesta, mitä piti hankittaman. Molemmat rouvat puhuivat hiljaa yhdessä. Kuului vain heidän äänensä vieno ja salaperäinen kuiske, kuten joululahjoista puhuttaessa.

Mathilde oli mennyt ulos huoneesta hakemaan itselleen saksia.

»Lapsi ei aavista mitään», sanoi rouva von B. naurahtaen.

Minä suutelin hänen käsiään. Miten minä kunnioitan tätä rouvaa, joka on säilyttänyt minulle minun aarteeni. Minä lupaan antaa sen hänelle takaisin yhtä puhtaana, kerran, kun kaikki on puhdasta ja valoisaa, minun vaimoni, minun jalokiveni, minun auringonsäteeni!

NELJÄS KIRJE.

Herbert Gröndahl kirjoittaa Achim von Wustrowille.

Seikkailuni alkaa minua huvittaa, enemmän psykologiselta kuin personalliselta puoleltaan. Minä olen jo niin pitkällä. Se johtuu minun ammatistani, leikkelijätottumuksestani.

Keskiviikkona minä sain soman, ruusunpunaisen kirjelappusen, missä oli
tyttökoululaisen käsialaa, pystysuoraa, teeskentelevää, oikullista:
Hyvä herra! Odottakaa minua huomenna samaan aikaan. Minä tulen yksinäni
Teidän J.

Minä avasin itse oven. Se lisää asian salaperäisyyttä ja osoittaa että on huomaavainen ja täynnä odotusta. Siinä hän seisoi tummansinisessä puvussaan, kaulassa musta astrakaannahka, hehkuvan punaisena.

Tällä kertaa minä suutelin häntä, luonnollisesti.

Sinä tiedät, että minä pidän suutelemista taiteena. Muutamat ihmiset eivät tule sitä koskaan oppimaan, kuten esimerkiksi sinä! Suudelmaan sisältyy kaikki: kysymys, vakuutus — raja… koko tuleva rakkaudensävel hiljaisena, kevyenä alkusoittona. Mitään tyhmyyksiä ja taitamattomuuksia ei tehdä sitten jälkeenpäin.

Hän salli sen tapahtua, vastaamatta sanottavasti, mutta pysyen hiljaa. Pikku sydän hyppi haletakseen, puoleksi pelosta. »Eihän tätä vain kukaan näe?»

Minä rauhoitin häntä: kerrosta ylempänä asuu valokuvaaja. Te voitte aina näyttää kuin olisitte käyneet siellä, jos joku tapaa teidät portaissa. Makuuhuoneesta on toinen uloskäytävä pihan puolelle. Martin vaikenee kuin hauta.

Hän oli ajatellut kaikkea tätä. Hän salli jälestäpäin vielä kerran sievästi suudella itseään.

Sitten siveelliset tokeet.

»Ethän sinä vain ajattele mitään pahaa minusta, että tulin »sen» tähden? Vastaan: En, totisesti en! Minun käyntini johtuu kokonaan siitä, että minä olen lukenut sinun kirjasi — ja sitten kotona on niin hirveän ikävä ja sitten sinä olet niin soma.»

Minä sanon: Enpä totisesti! ja suutelen häntä, suutelen hänen valkean kurkkunsa punaiseksi ja puren hänen korvalehteään.

Millaiset pikku rinnat hänellä on! valkeat, kiinteät, makeat kuin omenanpuolikkaat! ja kaula sitten niin soma-asentoinen! Ja käsivarret sitten, jotka kietoutuvat ympäri ja pitävät kiinni, niin ohuina, pehmeinä, katkaisemattomina kuin silkkilanka… Hänen äänessään on pieni liikuttava lapsekkuus, siinä on houkutusta ja valitusta. Se on oikea sireeninääni.

Nyt on minulla hänelle nimikin: »Hempukka». Se sopii hänelle erinomaisesti ja koko lajille, joka on himokas, veijarimainen, rakkautta varten luotu, pohjaltaan kykenemätön mihinkään.

Jääkylmä — sitä hän on kaikista rakkaudenvakuutuksistaan huolimatta.
Kaikki käy liian mukavasti, tasaisesti: »Minä rakastan sinua, Herri!
Minä pidän sinusta niin! Sinä olet ainokaisin, taivaallisin mies, mikä
on maailmassa.» Mutta somalta se kuitenkin kaikuu.

Mitään äänekästä sanaa ei kuulu, mitään rumaa liikettä ei tapahdu, hän on aina pikku daami, niin puhdas, valkea ja tuoksuva, tuo hieno, hauras olento! Minä en ole koskaan käsittänyt niitä miehiä, jotka ovat rakastuneet tervasaippuanhajuun ja vanulla täytettyihin alushameisiin. Siihen minä olen liiaksi esteetikko.

Ja sitten asian psykolooginen puoli! sitä ei voi rahalla korvata.

Hänestä tulee sitten koulumestari ja minusta nöyrä oppilas. Minä ihmettelen sitä, mitä minun rouvani tietää. Ja miten ja mistä hän sen tietää?

Hän nauraa: »Me tiedämme sen kaikki.

Sitten hän kertoo: Editseni kulkee kokonainen yhteiskunnan pohjakerros, josta meillä ei ole aavistustakaan, haaremimaailma, pensionaatin pienet valkeat vuoteet, joissa maataan yhteensullottuina, saan kuulla palvelusväen juttuja, avaimenreiässä kuunneltuja asioita, saan tutustua leikkivään, nipistävään kirjojen ja vaikutelmain himoon. Vieläpä tämän maailman huumorissakin on jotakin peitettyä, hihittävää, luihua, se on takapiha- ja Natteaubourdoir -huumoria. Hän kertoi minulle jutun eräästä tuttavastaan, nelikymmenvuotiaasta rouvasta ja useampien lasten äidistä, joka karkasi rakastajansa, sirkustaiteilijan kanssa miehensä nenän editse tämän jäädessä seisomaan asemasillalle vaimonsa sateenvarjo ja matkalaukku kädessä. Tuo sateenvarjo ja matkalaukku huvittivat Hempukkaa, kutittivat häntä hänen pienessä, kavalassa, vaarattomassa petomaisuudessaan.

Sitten on olemassa veljiä, serkkuja… »Serkun» luonnonhistoria sai osakseen aivan erityisen selityksen. Sellainen ei ole enää aivan veli, muttei aivan »vieraskaan mies.» Hänelle uskotaan salaisuuksia ilman että hänen silti tarvitsisi tulla julkeaksi. Sellaisen kanssa ei paljasta itseään ihmisten silmissä eikä velvoita itseään mihinkään. Luonto näyttää hänet synnyttäneen aivan erikoisesti, puoli- ja väliolennoksi, toimittamaan näinä arkaluontoisina, hämärinä siirtymiskausina vakoilupalvelusta, maaperäntunnustelua… Tässä kohden kuvaustaan Hempukka ei ole niin erikoisen selväpiirteinen. Hän pelkää minua. Usein minä vainuan »serkun» esitöitä. Jollakin lailla ja jollain hetkellä on hän aina ollut kerran kaikkialla läsnä. Saat nousta niin aikaiseen kuin tahdot ja kuitenkin saat päätellä: Alussa oli serkku. Minä esitän tämän sinulle selviönä.

Sitten tahtoo Hempukka kuulla minulta seikkailuja. Siinä hän on aivan kyllästyttämätön. Hänellä on pienen hirviön mielikuvitus, joka tahtoo tulla tyydytetyksi, mielikuvitus, jossa on raiskausta, sukurutsausta, luonnottomuutta. Koko maailmanhistoria, koko taide ja vähintäänkin puolet uskontoa sisältää hänestä vain sitä. Sen hän on havainnut, se on jäänyt hänen muistiinsa, ja tässä hänen typerässä yksipuolisuudessaan on jotakin, joka tehoaa ja pelottaa, siinä on nuoli, joka kulkee hyvin suoraan, keskelle elämää, sydämeen, Akileen kantapäähän: »Se on tyhmää, rakkaani! — Se on niin yksitoikkoista, sitä minä en siedä…»

Minun poikamiehen talouteni kaikki yksityiskohdat ovat hänestä mielenkiintoisia, Whipchen, Martin, ja kaikki joutavuudet.

Ja välillä suutelemista!

Samppanja ei tee häneen mitään vaikutusta. Siihen hän on liian rikkiviisas, liian vähän luonnollinen.

Kaikki on leikkivää kuten kissanpoikasessa. Hän antaa itseään suudella, silitellä, tarttua itseensä…

Sitten käärmemäinen liike, kivun ja lapsen pelko, hyvä naimiskaupan mahdollisuus.

Sitten hänestä tulee laskeva. Meillä ei ole omaisuutta. Else ja Dada ovat myöskin menneet naimisiin.

Avioliittoon hän suhtautui ilman mitään kuvitelmia. Se on järjenasia, elatuksesta huolehtimista.

Kenties tulee hänestä vielä aivan uskollinen aviovaimo.

Voisimmeko sen sitten lukea heille viaksi?

Väärä, luonnoton kasvatus, kaiken salassapitäminen. Mitä saattavat sitten tyttörukat toivoa? Miestä, joka ei heitä ollenkaan miellytä, jota he eivät voi edes itse valita, joka voi ostaa heidät itselleen kuten jonkun naikkosenkin. Voidaanko sitten ihmetellä, jos he sitä ennen haluavat hieman maistella samppanjavaahtoa?

Ja miten viisaasti hän sitten käyttäytyy, tuo pieni, tyhmä olento, jolla ei ole älyä kymmenen pennin edestä, joka on kokonaan sivistymätön, kuten itämainen haareminainen!

Ja nuo pienet hanhen aivot sanovat itselleen vaistomaisesti: »Tuossa on se oikea. Hän ymmärtää jotakin asiasta. Il sait aimer.»

»— Jospa se tulisi ilmi!» se on heidän ainoa pelkonsa, suloinen, kammottava pelko. Sitten nauraa hihittää hän noita tyhmiä ihmisiä, isää, äitiä, ihmisiä kadulla, — hän nauraa sen johdosta, että on täällä ylhäällä yksin hyljeksityn poikamiehen kanssa, hänen asunnossaan.

Hän on kokonaan tämän ajatuksen läpitunkema: »Sinä olet niin epäsiveellinen!»

Sitten minä suutelen häntä uudestaan.

Hän kietoo käsivartensa minun kaulani ympäri, nimittää minua pikku enkelikseen, rakkaakseen, suloiseksi sydänkäpysekseen — ja vakuuttaa rakastavansa minua ikuisesti, ikuisesti.

Pikku hirtehinen! — Niin, sellaisia he ovat kaikki.

Ihmeteltävää vain on miesten ainainen tyhmyys, usko ihmeeseen, usko siihen, että hän on aina ensimäinen ja ainoa, jolle tuo ihme tapahtuu.

VIIDES KIRJE.

Achim von Wustrow kirjoittaa Herbert Gröndahlille.

Tiedätkö sinä, että minä usein suorastaan säälin sinua, että minusta tuntuu siltä, kuin minun pitäisi käännyttää sinut.

Mathilde käännyttäisi sinut. Sinä tulisit uskomaan ja polvistumaan kuten minäkin.

Ja kun minä astun tuohon taloon, tuohon rauhalliseen, hyvinjärjestettyyn: Ainoanlaatuiset vanhemmat. Koskaan ei yhtään terävää sanaa, koskaan ei mitään erimielisyyttä. Kun hra von B. vaan miehekkäästi pysyy periaatteessaan, silloin hänen vaimonsa myöntyy, tuo oikea, viisas rouva, esittääkseen kenties sopivammalla hetkellä käytännöllisemmän ehdotuksensa, johdattaakseen sen miehensä mieleen ikäänkuin tämän omana mielipiteenä.

Minä olen nyt oppinut tuntemaan myöskin Mathilden veljen, joka tilapäisesti on komennettu tänne telegraafipalvelukseen. Hänessä on oikeaa ratsastajaverta, hän on verevä, reipas ja hänellä on oivalliset, vankat, kunnialliset mielipiteet. Niissä ominaisuuksissa on juuri se side, joka pitää vanhan Preussin koossa, panee ohjakset yksityiselle kansalaiselle, jos hän silloin tällöin, kuten hänkin minulle avoimesti tunnusti, jonkun verran on joutunut hillittömille teille.

Luonnollisesti minä asetin luottoni hänen käytettäväkseen mahdollisten tapausten varalta, vain meidän kesken, veljenä ja toverina. Enkö minä sitten ole hänen veljensä, Mathilden veljen veli?

Hänen täytyi kättä paiskaten luvata minulle, että meidän välinen sopimuksemme ei jäisi vain pelkäksi tyhjäksi sanahelinäksi.

Mathilde on talon auringonpaiste. Hän tuntee isän pienet mieliteot; miten monta sokeripalaa hän panee kuppiin; tuo hänelle tulitikut. Hän auttaa äitiä tämän järjestelyissä vieraiden vastaanottoa varten. Hän koristaa silloin pöydän, nostaa sille hopeat ja kristallit, aina hänelle ominaisella, hiljaisella pidätetyllä suloudella. Miten kaikki häntä rakastavat! Ja minä rakastan heitä kaikkia, koska he rakastavat minun armastani, koska minä en ole koskaan tuntenut mitään omaa perhettä, enkä sitä suloutta, mikä on seurapiirillä mihin kuuluu osaaottavia ihmisiä, henkisiä sukulaisia, jotka kuuluvat minulle ja joille minä jotakin merkitsen. Heistä kaikista on kerta tuleva minun omaisiani.

Minulle osoitetaan hyvin suurta luottamusta.

Äskettäin minä olin hänen kanssaan kahdenkesken. Se tapahtui aivan sattumalta.

Hän näytti käyvän pelokkaaksi, hänessä oli epämääräinen tunne jostakin tavattomasta, lähestyvästä.

Minä koetin puhua jostain aivan välinpitämättömästä, vaikka mieleni teki langeta polvilleni hänen eteensä.

Pikkuinen välitapaus, joka on minua tavattomasti liikuttanut.

Minä olen nähnyt Mathilden kamarin.

Minä saavuin hieman sopimattomaan aikaan.

Seurustelutapoja en minä tulekaan koskaan oppimaan. Rouva von B. oli askareissaan, suuri, valkea esiliina vyöllä. »Me olemme laittaneet uudet verhot Mathilden kamariin.»

Aavistiko hän minun tunteeni? Hän jätti minut seisomaan ovelle hänen itsensä järjestäessä, ikkunalla valkeaa, kohoilevaa muslimia.

Pienoinen pesänen, aivan valkean valkea. Vuoteen yläpuolella Rafaelin pienet enkelinpäät — kirjahylly, jossa oli Geibelin teokset, »Naisen rakkaus ja elämä», Schillerin teokset, »Ekkehardt», »Virvatulia», pari englantilaista Tauchnitz-romaania…

Miten pitää minun nyt oikein menetellä, niin etten särkisi tätä hentoa rakennelmaa, niin että olisin kylliksi hempeä, jalosydäminen, ritarillinen!

Myöskin toinen sisar, rouva Buderus, on nyt palannut etelästä. Mies on vielä Spaassa kylpemässä. Hän, rouva Buderus, on hyvin kaunis. Alakuloisuuden varjo tekee nämä kauniit, ylpeät kasvot melkein vielä viehättävämmiksi. Avio on jäänyt lapsettomaksi. Kaikki rikkaus, suuren maailman huvitukset, jotka hänelle niin suuressa määrässä ovat tarjona, eivät tietysti voi mitenkään korvata tätä naissydämelle.

Vanhimmalle sisarelle on nyt tuo iloinen tapaus sattunut. Hänen miehensä on kapteenina yleisesikunnassa. Hän on erinomaisen kunnollinen ja eteenpäin pyrkivä upseeri.

Heidän täytyy rajoittaa menojansa. Miten minä heitä rakastan, tämän rakkauden johdosta tapahtuvan menojen rajoituksen vuoksi, näitä kahta kelpo ihmistä, jotka ovat uskaltaneet seurata sydämensä ääntä elettävän hetken ja seuraelämän vaatimuksista huolimatta.

Minä pidän rouvista, joilla on paljon lapsia ja jotka ovat äitejä. Madonna lapsi sylissä on niin ihana vertauskuva, joka osottaa naiskutsumuksen oikeata täyttymystä, ylipäänsä elämän täyttymystä, jonka edessä koko syntinen maailma polvistuu uskovaisena ja vapahdettuna.

KUUDES KIRJE.

Herbert Gröndahl kirjottua Achim von Wustrowille.

Minulla on taipumusta rippi-isäksi. Koko tuo perhe on minun silmieni edessä kuin avattu kirja. Minä näen heidät kaikki, sydämiä ja munaskuita myöten.

Äiti on turhamainen, kunnianhimoinen, sysää miestään eteenpäin, on aina toimessa, voidakseen pienin varoin pitää vieraskutsuja ja hankkia pukuja. Sen johdosta on talossa alinomaista ärinää ja pistelyä. Tämän perheen aamu-, päivä- ja iltakeskustelu koskee rahaa. Jokaisen kutsun edellä on ensin riita. Mies ei enää tahtoisi ottaa niihin osaa. Hän on vanha, väsynyt, äreä. Hän tahtoi mieluummin asua Arnstadtissa tai Eberswaldessa, omistaa siellä neli-huoneisen huvilan ja hoidella ruusuja… Mutta hän menee kuitenkin, vetää hännystakin päälleen, kumartelee ja pokkuroi edelleen. Sillä lailla hänestä tulee ministeripäällikkö.

Hempukka tietysti on äitinsä puolella. »Mamma» on mahtava rouva. Mitä hän tahtoo, tapahtuu myöskin. Hän on aina oikeassa.

Molemmat vanhemmat tyttärensä on hän saanut onnellisesti pois käsistään. Ensimäisen asia oli hiukan takerrellut. Kihloissaolo kesti kauan, sulhanen oli kaukana-asuva serkku, mutta hänellä oli tulevaisuus tiedossaan. Kyyneliä ja kohtauksia perheessä. Pidettiin lujasti kiinni hänen sanastaan, kunnes he olivat onnellisesti päässeet saman katon alle. Sen jälkeen he menehtyvät lapsien paljouteen.

Siinä on äidin pääkiusa. Myöskin Hempukka nyrpistää nenäänsä: »Miten voidaankaan sillä lailla! Heidän pitäisi toki tehdä »jotakin» — kun mies ei ole vielä edes majurikaan.— Tuon »jonkin» suhteen, mitä voitaisiin tehdä, näyttää Hempukka olevan verrattain selvillä. Salaneuvoksen perheessä ei ujostella kun keskustelu käy kiivaaksi.

Toinen tytöistä oli perheen kauneus. Hänet piti naittaa mahdollisimman korkealle, hänet toimitettiin avokaulaisena ylhäisyyksien ja sukulaisten vieraskäynneille. Eräästä pienestä sentimentaalisesta välinäytöksestä erään meriupseeriserkun kanssa teki äiti lopun yhtä pontevasti kuin tehokkaastikin. Mies on inhoittava, impotentti, mutta hänellä on rahaa, paljon rahaa. Dada hankkii itselleen hyvitystä. Meriupseeriserkku on päässyt oikeuksiinsa. Hempukka kertoo minulle kaikki: »Ah, sinähän et ole sellainen»… Heillä on täällä jossakin asunto.

Dadaa ei ole hänestä surkuteltava.

Veli on äidin lemmikki. Hän on oikea veli Hurjimus, tekee velkaa, pelaa, juoksee naisten jäljissä, ei säästä siinä suhteessa salaneuvoksen piikojakaan, mikä seikka suuresti huvittaa Hempukkaa. Sen johdosta jatkuvia kohtauksia. Rikas vävypoika ei anna vipata itseltään mitään. Äiti on tehnyt velkoja: »Tiedätkö sinä, elämä on meillä usein sietämätöntä.» Minä uskon sen hyvinkin.

Hempukka on myöskin siepannut itselleen kosijan ensimäisellä koekalastusmatkalla, maalaisen, rikkaan miehen, jolla on ylhäinen nimi.

Tuo mies tuntuu olevan typerä… »Sitten hänellä on niin suuret kädet!… Hän ei ole puoliksikaan niin soma kuin sinä!»…

Hempukka itkee sitten oikein tosissaan, vaikkakin hän on luonnollisesti lujasti päättänyt ottaa hänet miehekseen, ja itkemään hän tulee varmasti myöskin morsiuskruunu päässä.

Oi naisia!

Luonnollisuus, missä sinä oikein olet?

»Pyydystämisen» taktiikasta hän antaa muutamia hyvin somia yksityiskohtaisia tietoja.

»Luonnollisesti täytyy sinun aina tehdä niin kuin et mitään tietäisi. Se on pääasia. Kun hän saapuu, niin silloin on oltava pelästynyt ja juostava tiehensä järjestämään tukkaansa, sinne, missä äiti jo koko aamun on häntä vaaninut ja minä vetänyt päälleni uuden puseron… Kaikki on uskottava, mitä hän, mies, sanoo, mitään ei ole kysyttävä! Aivan kuin me emme olisi ottaneet hänestä riittävästi selvää Otti-tädiltä, siitä mitä hänellä on ja mikä hänen sukuperänsä on. Äiti puhuu aina sillä lailla kuin olisin vielä lapsi ja kuin pitäisi minun olla vielä pensionaatissa. Sen ohessa on äiti jo järjestänyt kaikki huoneet hänen maatilallaan. Äitini ajattelee että minun pitäisi antaa jotakin salaa veljelleni, kun olemme naimisissa. Mutta senkös minä teenkin! Minä olen niin kyllästynyt kotoiseen köyhyyteen!»

Lukretia Borgia ja Goneril pienoiskoossa, taskupainoksena!

Mutta kaikkein rakkain hän on, melkein intohimoinen käytökseltään, pienine, tekokainoine hellyyden osoituksineen, kun hän sivelee tukkaani kätösellään, ja kun hänen suudelmansa… hän painaa kovasti, jotta ne tulisivat kuumiksi. Toisinaan suutelee hän minua jopa keskelle suutakin: »Minä voisin kuolla sinun puolestasi! Totisesti!»

Sen voisi melkein luulla. Sitten minä panen hänet koetukselle: »Mehän voisimme mennä toistemme kanssa naimisiin».

Silloin hänestä tulee heti hempukka: »Taiteilija kuten sinä… ja katsos, hän on parooni ja hirveän rikas. Hänen täytyy viedä minut kanssaan hoviin, äiti on sanonut, ja minä hankin kaikki pukuni Parisista, kuten Dadakin. — Täytyy toki olla järkevä, armaani.»

Samalla hän näykkii sokerimanteleita, kuten pieni, valkea, hyvin kiltti madonna.

Minä lojun nojatuolissa ja ihmettelen.

… »Ja katsos, sinua minä kuitenkin rakastan. Sinä olet kuitenkin minun todellinen, ainoa rakkauteni. Sinulle minä kuitenkin kuulun.»

Sitä sanoessaan hän on hirveän naivi, mutta sitten voi hän tulla oikein sentimentaaliseksi:

»Sinä olet niin kevytmielinen!… Ja kuitenkin minä sinua niin rakastan, ja rakkaushan toki ei ole mitään pahaa…»

Häntä pitäisi oikeastaan antaa aimo lailla selkään.

Mutta aitoutta hänessä on.

»Miksi olet tullut minun luokseni, hempukkaiseni?»

Hän katsahtaa minuun epävarmasti, kätkee sitten pienen päänsä minun kaulalleni ja suutelee minua: »Sinä olet niin siveetön!»…

Minä kutitan häntä. Sillä hyvä.

Tiedätkö sinä, mitä hän minusta muistuttaa?

Uudenaikainen taideteollisuus on laskenut liikkeeseen mitä ihastuttavimpia uusia koristelaseja, Tiffany-, Koepping-, ja sennimisiä. Minä ihailen näitä. Minulla on niitä kokonainen kokoelma, liljateriöitä, tulppaaneja, korkeita, solakoita kellokukkia.

Hän pitää niistä myöskin. Hän tarttuu niihin somasti pienine suipposormineen ja antaa auringonsäteiden heijastella niissä.—

Aikaisemmin nähtiin ne yksinkertaisina, valkeina, punaisina tai sinisinä. Naivi silmä näkee ne vieläkin sellaisina… Mutta nyt on niissä kaikkia värejä, violettia, harmaata välkkyvänä, läikehtivänä, pikku suonia ja hermoja.

Ja kalliita ovat kapineet; kalliita!…

Hän on niitä…

SEITSEMÄS KIRJE.

Achini von Wustrow kirjottua Herbert Gröndahlille.

Minä luulen, että Mathilde alkaa minua rakastaa.

Hänen on täytynyt tuntea, että viikkoja sitten minun kaikki huomioni on keskittynyt häneen, että minä elän vain hänestä, että minä tahtoisin elää vain hänen tähtensä. Jokainen nainen, kaikkein viattominkin, vilpittöminkin, tuntee tämän.

Hänen olennossaan on mukautuvaisuutta. Tämä suuri rakkaus, joka tunkeutuu häneen, saa hänet valtoihinsa. Hän puhuttelee minua. Hän alkaa huolehtia minusta. Minulla on paikkani pöydässä, kahvikuppini, serviettirenkaani, jonka hän tuntee.

Minä olen häntä suudellut…

Minun huuleni ovat koskettaneet noita pehmeitä, tuoreita huulia, ne ovat hipaisseet hänen ruusuisia, pyöreitä poskiaan.

Hän punastui. Minä tunsin hänen vapisevan. Ensimäinen suudelma, minkä miehen suu on painanut hänen huulilleen. Miten sanomattomasti paljon puhtaampi ja pyhempi on tämä toimitus naisen kuin meidän puoleltamme!

Mieleeni juolahti eräs ruma tapaus. Puutarhurin tytär Templinissä. Minä olin silloin vielä poikanen. Päivällä oli korjattu heiniä ja tyyni ilta oli täynnä heinän tuoksua: Tytöllä oli tuoreet huulet ja valkeat hampaat… Minä suutelin häntä…

Minä tahdon tulla arvokkaaksi.

Minä olen sitä jo.

Hän on nyt minun morsiameni, vaikkei sitä ole julkaistukaan lehdissä. Virallinen ilmoitus, tätien ja akkain onnittelu, peloittaa minua. Sinä tunnet minun ujouteni. Mathilden äiti, rakastettavana kuten aina, suostui minun toivomukseeni.

Minä näen nyt hänet joka päivä. Hänellä on sormessaan minun sormukseni. Me sinuttelemme toisiamme ja kutsumme toisiamme etunimillä. Äitini kuoleman jälkeen minä en ole sitä kuullut. Minä voisin kuunnella sitä aina hänen huuliltaan.

Hän on yhä aina sama ruusunnuppu. Minä en tahtoisi häntä pelästyttää. Nuo kömpelöt, julkiset hellyydenosoitukset, joita sulhanen ja morsian toisilleen tuhlailevat, ovat minusta vastenmielisiä, tuo kärkäs leikkiminen ja hullutteleminen yhden pisteen ympärillä on minusta arvotonta. Edelweiss-kukka avautuu yhtenä yönä. Sellainen tulee juuri hänenkin olla, kun huntu laskeutuu, minun valkean, hennon, neitseellisen morsiameni, eloaluovan rakkauden pyhän salaisuuden paljastuessa.

Eräs nuori serkku, joka lukee lakia, käy täällä joskus. Mathilde soittaa pianoa hänen kanssaan. He sinuttelevat toisiaan, nauravat yhdessävietetyn lapsuuden tapauksia ja muistellen, nimiä, joista minä en tiedä mitään. Minä en osaisi olla mustasukkainen. Se olisi loukkaus suloisimman, lempeimmän olennon viattomuutta kohtaan.

Mutta minä suutelin häntä kuumasti, intohimoisesti.

Jälestäpäin minä olin onneton.

Minä puhelin äidin kanssa. Me olemme sopineet siitä, että häät vietetään pian. Niin on parasta tehdä, vaikka hän onkin hyvin nuori.

»Koska Te olette niin hyvä, jalosti ajatteleva mies», sanoi Mathilden äiti, kun hän antoi suostumuksensa.

Olenko minä hyvä? Minä tahdon olla sitä.

Minun vaimoni ei ole koskaan tunteva rakkautta muuksi kuin pyhäksi sakramentiksi, missä taivas ja maa sulautuvat yhteen. Ei koskaan häpeää! Jumalan tähden, ei mitään häpeää!

Minä olen ystävällinen Fritz Rönneä kohtaan. Minä kutsun hänet meille.
Metsästyskautena saa hän ampua meillä hirviä.

Hän on miellyttävä, taitava, tahdikas mies.

Luottamus on rakkauden luja ankkuri, jonka suojassa se turvallisena lepää syvyyksien päällä.

Avioelämän kauneus ja jalous erottaa sen tilapäisistä suhteista, intohimon juhlatunnelmista, joiden vuoksi minä en kadehdi autuaita jumalia.

KAHDEKSAS KIRJE.

Herbert Gröndahl kirjoittaa Achim von Wustrowille.

Hän on ollut luonani vuoteessani. Minä olen nähnyt hänet alastomana.

Se tapahtui aivan luonnollisesti. Olin nyrjäyttänyt polveni ja makasin vuoteessani, kun hän saapui. Minun makuuhuoneeni, miehen makuuhuone huvitti häntä, häntä huvitti sen valkeissa puukehyksissä olevat kuvat, suuri peilikaappi, palava tuli kamiinassa, tummat, alaslasketut ikkunaverhot, joiden läpi kuului epäselvää melua pihalta.

Hän antoi ensin hieman pyytää itseään. Sitten hän kävi tinkimään: »Mutta sitä ei, rakkaani… eikö niin, sitä ei…» Hän pelkäsi muiden vuoksi. Heillä on aivan tavaton käsitys meidän kyvyttömyydestämme hillitä itseämme. Tyttöjen pienissä kertomuksissa me olemme hirviöitä, villejä eläimiä, jotka hyökkäämme kaikkien kimppuun, kauniiden ja rumien, nuorien ja vanhojen, joka yö aina uuden, pitäen hirveitä orgioita.

Mutta he pitävät siitä. Se kutittaa heitä… Se ilmaisee sitä voiman kaipuuta, joka kiusaa rappeutunutta naista ja rappeutunutta aikakautta, kykenemättömyyden tunnustusta, kykenemättömyyden, joka ensin tarvitsee valloittajaa voidakseen toimia, tarvitsee Bismarckiä joka päivä.

Hän teki sen hyvin somasti, säännönmukaisessa järjestyksessä, kuten pieni pensionaattityttö, joka riisuutuu iltaisin. Hän asetti sievään läjään yöpöydälle kureliivit, alushameet, housuset, sukanpitimet, hiusneulat.

Samalla hän lörpötteli: Hän tiesi tarkkaan, mikä hänessä oli sievää. Heidän on täytynyt siitä usein puhua keskenään. »Minun käsivarteni ovat vielä liian hoikat, mutta parissa vuodessa ne kyllä muuttuvat. Tässä on minulla pieni, ruskea pisama. Se on sangen sievä. Elisabethilla on kuvankauniit olkapäät. Dadalla ovat taas jalat — hänellä on luoma kupeessa — se on rumaa! Kathi pitäisi sinun nähdä! Hän on ihmeen sievä, pyöreä ja valkea kaikkialta. Mutta hän tietää sen myöskin.»

Hän on aivan lähelläni, alastomana, pehmeänä, tuoksuavana… Minä suutelen häntä. Minä pitelen hänen hentoa, sileää ruumistaan. Minä puristan häntä itseäni vastaan…

Hän sallii itselleen tehtävän kaikki eräänlaisella uneliaalla hekumalla. Kenties hän ajattelee »serkkua». »Eikö totta, sinä olet järkevä, rakkaani»…

Minä en tunne mitään, en ollenkaan mitään häntä kohtaan, vain hervotonta, fyysillistä hyväntunnetta.

Toisinaan minä olen karkea. Minä puhuttelen häntä ankarasti. Minä soimaan häntä.

Silloin hän käy araksi ja nöyrän pyytäväksi. Lopulta hän alkaa itkeä, avuttomasti, kuten lapsi.

Kuitenkin hän koettaa saada minut uudestaan innostumaan. Uhkaus kutkuttaa häntä. Hän tuntee silloin jotakuinkin samaa kuin jos pistäisi kätensä leijonan kitaan.

Toisinaan hän ei oikein luota minuun: »Sinä et rakasta minua ollenkaan. Sinä pidät minua vain leikkikalunasi. Oh, minä tiedän sen! Minä tiedän sen.» Sitten hän käyttäytyy mustasukkaisesti tai koettaa loukata minua.

Pikkuinen hirtehinen koko tyttö! Minä luulen, että jos hän arvelisi minun ampuvan itseni hänen tähtensä, niin se hivelisi ja kutkuttaisi hänen hermojaan vieläkin enemmän.

Hän menisi silloin suloisine murhaajattarentunteineen ylhäiseen, kunnialliseen avioliittoon.

Usein minä koetan häntä pelästyttää: »Jospa minä en nyt päästäisikään sinua vapaaksi! Jospa minä antaisinkin sinut ilmi!»

Hän painautuu vielä lähemmäksi minua, niin lähelle kuin mahdollista, pehmeine, kiertyvine jäsenineen. Hänen silmänsä, jotka etsivät minun silmiäni, loistavat kuten tähdet: »Sitä sinä et tee, siihen sinä olet liian säädyllinen, liiaksi gentlemanni, rakas, suloinen Herrini!»

Miten viisas hän on, tuo heitukka!

Usein minä ajattelen, että hänet pitäisi ottaa esille, tuottaa hänelle tuskaa, saattaa hänet tuntemaan koko kipu, koko häpeä…

Silloin tulisi hänestä kenties jotakin, tulisi vaimo.

Ah, suuri, ylevä vaimo, joka kantaa lasta sylissään ja on äiti, äänettömänä pilkaten koko remuavaa, arkaa seurapiiriä!

Mutta emmekö mekin ole sellaisia — puolinaisia miehiä — gentlemanneja — miehuutemme kustannuksella?

Enkö minä itse ole vain lemmiskelijä, joka pitää suloista, nuorta, lämmintä naista sylissään eikä valtaa häntä, väkisin, intohimon alkuperäisellä voimalla?

Mitä on meistä tullut, kun tunteet, jotka ovat antaneet meille elämän, ovat muuttuneet leikittelyksi, hienostuneiksi erikoiskeinoiksi, herkuiksi, joita näykitään vain hampailla.

Ah, tuo suuri, aatelinen, aito kansa, joka tekee työtä, rakastaa, siittää lapsia, suorittaa elämän voitonriemuista työtä, joka jatkuu yli kuoleman — ja kuolleitten!

Minun sydäntäni kouristaa kipeänkatkera vapautuksen halu. Minä puristan häntä lujemmin, minä hengitän vahvemmin…

Hän mutisee: »Ei vaan mitään lasta, rakkaani! Eikö totta, sinä et tee minulle mitään?»…