Eräs henkilö piti kuitenkin hänelle uskollisesti seuraa. Se oli herra Cupido, hänen kasvattinsa ja oppilaansa. Tämä ei eronnut hetkiseksikään kasvattajastaan. Siivosti, hiljaisena ja miettivänä istui hän munkin polvella.
Mutta rouva Idalia mukautui piankin hääjoukkioon. Leskeyshunnun oli hän jo aikaa sitte poisjättänyt. Sopi siis tanssiinkin osaa ottaa. Hän oli iloinen ja puhelias. Thurzo itse hymyili useamman kuin yhden kerran hänen nerokkaille huomautuksillensa. Pian kerääntyikin loistava, ihaileva kavaljeerijoukko hänen ympärillensä. Olipa seassa muutamia harmaapäisiäkin ritareja.
Ainoastaan Mitoschinilaiset näyttivät Madocsanyn rouvaa välttelevän. Jos Idalia sattumalta tuli siihen pöytään istahtaneeksi, missä naapurilinnan väki istui, kuiskasi herra Grazian heti muutamia sanoja tyttärensä korvaan, jonka jälkeen tyttö nousi ylös ja etääntyi johonkin muuhun paikkaan. Perässä seurasivat piankin isänsä sekä Berezowsky seurueinensa.
Muutamana iltana oli ilo taasen ylimmillään. Nuoriso tanssi siebenbürgiläisten mustalaisten soiton tahdissa, Thurzo kulki käsi kädessä kauniin puolisonsa kanssa vierasparven luota vierasparven luo, leikkiä laskien, hymyillen, iloon kehoitellen. Munkit ja papit olivat kokoontuneet erään suuren juomapöydän ääreen ja lauloivat hurskasta, mutta samalla iloista latinaista laulua:
"Vinus, vina, vinum!
Nomen adjectivum.
Nolo masculinum
Sordet femininum.
Neutrius vinum
Solum est divinum!"
Se laulu sopi niin erinomaisesti munkeille. Hehän eivät ole oikeastaan miehiä eikä naisia, vaan suvuttomia olentoja. Hyvä viini ja hyvä munkki on siis neutri sukua.
Myöskin tänään taaposteli vanha Berezowsky tanssissa. Soihtuhypyssä oli hän oikeen mestari, siinähän nimittäin tarvitsi vain kirkua ja polkea jalkaa. Mutta silkkitanssissa ei hänellä tahtonut olla oikeen menestystä syystä, ettei kukaan nainen olisi surmikseen ottanut häneltä suukkosta. Magdaleena oli myös silkkitanssissa. Berezowsky koetti käyttää kaikki keinonsa päästäkseen hänen parikseen, mutta turhaan.
Kaksi silmäparia tähysteli kiihkeästi tätä leikkiä. Toinen oli nuoren munkin, isä Siegfriedin, toinen Idalian, Madocsanyn rouvan. Idalian sydän kuohui vihasta, mustasukkaisuudesta ja loukatusta ylpeyden tunteesta. Hän halusi kostaa noille ylpeille, jotka hänen läsnäoloaankin pelkäsivät, kuten ruttoa.
Nyt joutui silkkityyny hänen käsiinsä. Ilkeä ilonvälähdys silmissä vei hän sen Berezowskyn eteen. Tämä punastui korvalehtiinsä saakka ilosta ja oli mielissään, että hän nyt saa tilaisuuden Magdaleenaa tanssiin pyytää ja häntä tanssin sääntöjen mukaan suudella. Magdaleena vaaleni kauhusta.
Isä Siegfriedin koura puristautui kiukusta kokoon, niin että siinä oleva hopeainen pikari litistyi ja punainen viini ruiskahti pöydälle.
"Quid habes?" huusivat munkit yhdestä suusta.
Idalia polvistui Berezowskyn edessä ja tämä valmistautui juuri suutelemaan tuota kaunista rouvaa. Silloin hyökkäsi Grazian heidän väliinsä ja huusi jyrisevällä äänellä:
"Seis! Tuleva vävyni ei saa suudella tätä naisihmistä!"
Kiukustuneena hypähti Idalia ylös, löi kätensä yhteen ja huudahti:
"Teillä ei ole täällä mitään sanomista. Naisihmisenä olen minä myöskin luultavasti yhtä arvokas, kuin te miehenä."
"Se ei ole totta. Sinä olet leski, joka miehesi olet pois päiviltä saattanut ja sittemmin ruvennut elämään luvatointa yhdyselämää muinaisen rakastajasi kanssa, jota munkin vaatteisiin pukeutuneena talossasi salailet. Tännekin olet tuon syntikumppanisi laahannut. Tuolla hän istuu pöydän vieressä, lapsesi polvillaan. Vai eikö sitte muka olekin tuo pappi sinun rakastajasi?"
Näin puhuen lenkutti hän pöydän luo ja riipaisi Siegfriedin päästä sitä peittävän päähineen.
"Katsokaapas!" kiljui hän. "Kuka on tämä munkki? Teodor Dalnoki.
Kauniin rouvan rakastaja pappispuvussa. Hahaha!"
"Hahaha!" kaikui ympäri, kuin helvetin kuoro. Jokainen oli tuossa nuoressa munkissa tuntenut kuolleeksi luullun Teodor Dalnokin.
Hän ei siis ollutkaan kuollut, vaan ruvennut kauniin rouvan palvelukseen.
Isä Siegfried seisoi tuon nauravan, syljeskelevän joukon keskellä. Oikealla kädellään kohotti hän puisevaa tuolia. Jos hän sen irti laskisi, tekisi se piankin tuhotöitä.
"Siegfried?" kuului piispa Thurzon mahtava ääni rähinän keskestä. "Mikä olet sinä, pappi vai ritari?"
Nuorukainen antoi tuolin pudota lattiaan ja kumarsi päänsä alas sekä lausui hiljaisella äänellä:
"Pappi."
"Pois siis täältä! Voi sitä, joka pahennusta matkaan saattaa!"
Muut munkit saivat tästä piispan uloskäskystä kehoitusta ja rohkeutta. He päästivät vyötäisiltään köysiset solmuvyönsä ja alkoivat niillä huimasti hutkia Siegfriediä, samalla kestiten häntä mitä moninaisimmilla latinaisilla ja kreikkalaisilla haukkumasanoilla.
Siegfried ei välittänyt itsestään, hän koitti ainoastaan varjella, etteivät iskut sattuisi Cupidoon. Ikäänkuin sumun seasta näki hän myös, kuinka Magdaleena tahtoi hänen luokseen rientää, häntä ruumiillaan suojellakseen, mutta Grazian otti tyttöä lujasti kiinni käsipuolesta ja singahutti hänet Berezowskyn luokse sanoen raa'asti:
"Tuolla on sinun paikkasi!"
Mutta Idalia rouva astui kiukusta raivottaren näköiseksi muuttuneena
Grazianin eteen ja kirkui:
"Kuule sinä Grazian Likovay! Tätä yötä tulet sinä vielä muistamaan. Kerran jo pistin puukon sydämeesi. Teen sen vielä toisen kerran ja se tulee olemaan kuolemasi!"
Näin sanoen ryntäsi hän salista ulos, kumoon jokaisen tyrkäten, ken ei kyllin nopeasti sivulle väistynyt. Mennessään huusi hän piispalle ja tämän puolisolle:
"Kiitoksia vieraanvaraisuudesta! Toivon teidät vielä kerran tapaavani!"
Tuokiossa oli hän reessä. Lentojuoksussa, vaahtoisina jättivät hänen hevosensa piankin Bittsen linnan.
IX.
Jonkun matkaa kuljettuansa, ajoi muuan reki heidän ohitsensa. Idalia silmäsi sitä ja huomasi turkkiin puetun äärettömän paksun olennon, joka huusi:
"Hyvää huomenta, kaunis rouvaseni! Minä matkustan edelle, teille kortteeria valmistamaan."
Se oli Grazian, Mitoschinin herra. Hän puhui kyllin selvää kieltä.
Tämä paikkakunta on kuuluisaa vierasvaraisuudestaan. Mutta nyt oli kuin taikasauvan iskusta kaikkien linnojen ja herrastalojen portit sulkeutuneet Madocsanyn rouvalle ja isä Siegfriedille.
Grazian oli käynyt edellä ja siten valmistanut kortteereja.
Madocsanylaisten täytyi yöpyä erääseen kurjaan kyläravintolaan. Siellä oli vain yksi ainoa huone ja sen lattialle levitetyille oljille täytyi Idalian ja Siegfriedin laskeutua lepäämään toinen toisensa viereen, kuten mies ja vaimo; Cupido nukahti keskelle.
Ei voinut Siegfried paeta, täytyi vain kuullella tuon kiusanhenkensä jumalatointa puhetta ja katkeria syytöksiä.
"Etkö häpeä?" sanoi hän, "kun sinua haukuttiin pelkuriksi ritariksi ja valhepapiksi. Minua he sanoivat sinun rakastajattareksesi. Ja sinä kärsit kaiken tämän. Miksi et siepannut miekkaa seinältä ja opettanut heitä naista kunnioittamaan. Miksi et heittänyt munkkikaapua nurkkaan ja tarttunut minua vyötäisiltä sekä huutanut: 'Jaa, minä olen Teodor Dalnoki ja tässä on morsiameni. Joka häneen tai minuun koskee, on kuolevan oma!' Mutta sinä et tehnyt niin. Pelkäsit, painoit pääsi alas, sinä raukka. Luuletko, että sinua vielä munkistossa suvaitsevat. Mitä vielä. Elinkautiseen vankeuteen sinut paiskaavat. Eroo siis ajoissa heistä! Pue ritarivaatteet päällesi! Paetkaamme täältä yhdessä. Rakastakaamme toisiamme vieraalla maalla, eläkäämme siellä onnellisina!"
"Tiedätkö, että minä sinua rakastan, rakastan hulluuteen saakka. Mutta sinä et minua rakasta. Siitä en välitäkään suuresti. Mutta piispan häissä olet sinä saattanut minut huonoon maineeseen. Se on sinun korjattava. Minä vaadin sinulta kunniani takaisin. Jos sinä olet oikeutta rakastava mies, jos sinä olet totinen kristitty, niin pitäisi sinun tietää velvollisuutesi. Menkäämme siis naimisiin. Minä en muuta pyydä kuin nimen, sinun nimesi. Menkäämme Saros-Patákiin tai Klausenburgiin, kääntykäämme siellä protestanttiseen uskoon ja antakaamme hiljaisuudessa vihkiä itsemme!"
Siegfried kuunteli kauhistuksissaan tätä puhetta. Magdaleenan vaalea, kärsivä kuva esiintyi yhä selvempänä hänen kasvojensa edessä. Katkeraa oli edes ajatella eroa hänestä.
"Mitä olet puhunut, on sangen tärkeätä", sanoi hän. "Se vaatii miettimistä. Suo minulle kaksi sunnuntaita ajatusaikaa, että voisin kohtaloni ohjaajattaren kanssa neuvotella."
"Hyvä, minä odotan kaksi sunnuntaita, jos niiden kuluttua annat päättävän vastauksen."
"Sen teen."
"Lupaatko sen papinsanallasi?"
"Lupaan sen ritarillisella kunniasanallani."
Idalia ratkesi ääneensä itkemään.
Itkusta heräsi nukkuva poika.
"Miksi itket, äitiseni?" kysyi hän peljästyneenä.
Kreivitär puristi pientä kysyjää innokkaasti rintaansa vasten.
"Itken sinun vuoksesi", sanoi hän. "Sinun tähtesi ainokaiseni, kallein aarteeni maan päällä."
"Varmaankin on isä Siegfried jo ruvennut sinua — rakastamaan, koska sinä minulle olet niin hyvä."
"Saadaanpa nähdä, mitä aika tuo mukanaan!" kuiskasi hän hiljaa pojan korvaan.
Hiljaisuus vallitsi pian tuossa kurjassa majatalossa. Matkailijat vaipuivat syvään uneen, josta vasta heräsivät kukon kolmatta kertaa laulaessa.
X.
Seuraavana päivänä saavuttiin Madocsanyyn ja kahden vuorokauden perästä alkoivat hauskuudet.
Jaa — hauskuudet. Madocsanyn kaunis hallitsijatar ei sulkenut omiansa eikä itsiänsä paksulla hunnulla maailmalta peittänyt. Nuo neljä sanaa: "Lupaan sen ritarillisella kunniasanallani", olivat uuden tulen hänen sydämmessänsä sytyttäneet. Mitä hän nyt välitti maailman puheesta, mitä ylenkatseesta. Mitä hän välitti siitä, mitä ihmiset takanapäin sanoivat. Hänelle itselleen eivät he mitään kuitenkaan uskaltaneet sanoa. Ja kun Madocsanyn linnan ovet avattiin taasen juhlia varten, kokoontui sinne piankin täytensä iloisia vieraita.
Tosin olivat nuo vieraat laadultaan vähä liiaksi sekamelskaista. Eipä tuossa kirjavassa joukossa nähty montaakaan kunnioitettavaa ulkomuotoa. Kenties olivatkin samoja juomaveikkoja, jotka juuri ikään olivat istuneet Mitoschinin pöytien ympärillä ja parjanneet Idalia rouvaa. Täällä he nyt lauloivat, joivat, söivät, hoilasivat ja tappelivat sekä pilkkasivat Mitoschinin Grazian herraa ja ikinuorta sulhasmiestä Berezowskyä, mutta ylistivät pitojen emäntää paraimmaksi, siveellisimmäksi rouvasihmiseksi maailmassa.
Isä Siegfried otti osaa heidän riemuunsa. Hän ei enää laulanut hurskaita lauluja, vaan puhui kaksimielistä pilaa juoppolallusten kanssa. Täällä ei häntä naurettu eikä pilkattu. Hän tyhjensi pikarinsa, kuten muutkin. Joipa vielä yleisen kunnioitusmaljan pitojen pitäjättärelle tämän kengästä.
Mutta kun yö tuli, jäi hän yksikseen. Cupido nimittäin nukkui nyt äitinsä kanssa. Siellä hän kylmällä vedellä haihdutteli humalaa päästänsä ja mietti elämänsä kummallisia vaiheita.
Seuraavana perjantaina tuli jesuittaluostarin lähettiläs kieltämään, ettei saanut lihaa syödä perjantaina. Samalla hän myöskin vaati Siegfriediä takaisin luostariin rangaistustansa kärsimään.
Idalia lähetti heille kukkaron rahoja täynnä ja kirjelmän, jossa seisoi: "Siegfriedin sijasta lähetän teille kasan petrusseja." [Pietarin taalereita.]
Tähän olivatkin jesuitta-isät tyytyväisiä.
Sunnuntai-aamuna sanoi Idalia: "Minä menen kirkkoon, kenties viimeisen kerran paavilaiskirkkoon. Jää sinä kotiin, hoitamaan ja suojelemaan lastani, aarrettani!"
Näin sanoen hän lähti ja mennessään suuteli hellästi Cupidoa.
"Näetkös?" sanoi poika, "kuinka äiti nyt minua hellästi rakastaa. Sen perästä, kun me piispan häistä kotiin tulimme, on hän ollut näin hyvä minulle. Semmoinen on hän ollut sentähden, koska sinä häntä rakastat. Sen on hän minulle sanonut. Hän sanoi myös, ettei sinun nimesi olekaan isä Siegfried, vaan Teodor. Rupea siis oikeaksi isäkseni! Olisi niin hauskaa sanoa: 'Pappa Teodor!' — Tiedätkö muuten, mitä äiti on toiminut viime aikoina niin ahkeraan yhdessä piikojensa kanssa? Et tietenkään. Tuleppas siis ja katso!"
Poika talutti munkin eräälle suurelle seinäkaapille ja aukaisi sen raskaan, veistoksilla koristetun oven. Siellä riippui nauloissa komea ritarimantteli ja Dolmany sekä muita miehen vaatteita kallisarvoisesta kankaasta, rikkaasti kullalla ommellut ja nyöritellyt.
"Näitä ompeli äiti piikoineen", sanoi poika. "Ne ovat sinulle. Saat ne huomen aamuna lahjaksi. Kun aamulla heräät, ei vuoteesi vieressä olekaan enää munkin pukua, vaan nämä ritarivaatteet. Niin olen kuullut äidin sanovan. Mutta älä vain suinkaan sano, että minä olen salaisuuden ennen aikojaan ilmaissut!"
Siegfried katseli kauniita vaatteita kuin lumouksen valtaamana.
"Tiedänpä vielä muutakin", sanoi Cupido. "Puutarhassa on kaksi hyvää hevosta valmiiksi satuloituna. Niiden selkään istumme tiistaiyönä: sinä, äiti ja minä sekä ratsastamme tuulen vauhdilla Klausenburgiin. Silloin eivät meitä tapaa ilkeät jesuittimunkit, jotka linnan ympärillä vahtia pitävät, ettet sinä vain pois pääsisi."
Siegfriedistä tuntui tämä puhe ikäänkuin ilkeältä ja samalla kertaa suloiselta unelta.
"Tulepas tännekin!" sanoi poika ja veti hänet Idalian makuuhuoneeseen. "Katsos tuota kuvaa!" osoitti Cupido ylpeänä. "Siinä olen minä ja äiti!"
Se oli todellakin erään italialaisen taiteilijan maalaama taideteos, joka kuvasi Idaliaa poikansa kanssa. Kuva oli kaunis. Siegfried jäi sitä ihastuksissaan katselemaan.
Samassa kuului kreivittären ääni heidän takanaan. Siegfried häpesi, että hänet täältä tavattiin, mutta rouva oli kovin armollinen ja puheli iloisesti:
"Isä, tulen kirkosta. Olen siellä tehnyt syntiä, ja tahdon nyt ripittäytyä sinun edessäsi. Tein syntiä kirkossa, silloin kun alttarin edessä polvistuin. Puhuin nimittäin Jumalalle: 'Minä rukoilen sinua, Herra, ettet sinä estäisi minua aikomukseni täytäntöön panemisessa; suo myös minulle anteeksi, että minä rakastamani miehen synnit alttariltasi riistän!' Näin kuului rukoukseni ynnä lisäksi vielä jotakin pahempaa. Anna siis minulle absotutiooni."
Siegfried ojensi polvistuneelle kätensä ja nosti hänet ylös sekä sanoi:
"Annan syntisi anteeksi!"
Mutta vaikeasti tulivat nuo sanat hänen huuliltaan.
XI.
Isä Siegfriedin kasvojen ilmeestä saattoi huomata koko päivän, että hän oli mitä ankarampain mielenliikutusten vallassa. Hän vapisi, jos hän sattumalta tuli luoneeksi silmänsä Idaliaan.
Illallisen jälkeen lähetti rouva kaikki palvelusväkensä sekä Cupidonkin levolle, niin että hän jäi yksin Siegfriedin kanssa.
Idalia otti harppunsa ja lauloi; lauloi taivaasta, paratiisista ja rakkaudesta.
Suuri seinäkello löi yksitoista. Siegfried nousi ylös ja sanoi:
"Hyvää yötä!"
"Menetkö jo?" kysyi Idalia ihmetellen.
"Kohta tulee aamu."
"Minä luulin, että sinä jo huomenna antaisit minulle varman vastineesi!"
"Tänään on vasta ensimäinen sunnuntai. Puheessahan oli kaksi sunnuntaita!"
Idalia rypisti silmäkulmiansa ja sanoi:
"Niinkö pitkän ajan tarvitset neuvotellaksesi ylimaailmallisten kanssa?"
"Myöskin maanalaisten kanssa", sanoi Siegfried.
Idalian sielun läpi kävi väristys, salainen, käsittämätöin aavistus. "Tuo mies rakastaa toista", välähti hänen mielessään ikäänkuin salamana.
Hän sentähden pyysi, että Siegfried ottaisi Cupidon taasen nukkumaan huoneeseensa.
Siegfriedin otsa synkistyi. Hän ei ensin puhunut mitään, näytti vain toiveissaan pettyneeltä. Lopulta hän virkkoi ikäänkuin pakotettuna:
"Hyvä, otan hänet mukaani."
Idalia juoksi makuuhuoneeseen ja herätti Cupidon.
Tämä nousi hämmästyksissään istualle ja rupesi itkien valittamaan:
"Mikä nyt on? Tahdotko sinä äiti minut taasen tappaa?"
"Eihän toki, kultaseni!"
"Mutta sinun kasvosi ovat taasen yhtä julman näköiset kuin silloinkin, kun tahdoit minut neulalla kuoliaaksi pistää."
"Enhän minä koskaan ole sinua aikonut tappaa. Se on vain pahaa unta, jota olet uneksinut. Mutta tule nyt, saat taasen maata isä Siegfriedin huoneessa. Kuule myöskin, kultapoikani, mitä minä nyt sanon sinulle! Sinä olet hyvä ja kohtelias nuori herra. Minä olen sinulle rakastava äiti, jos vaan minua tottelet. Mutta jos teet toisin, kun minä käsken, rankaisen sinua, kiusaan, kidutan, ruoskin ja puetan rääsyisiin vaatteisiin. Sinä olet viisas lapsi ja tiedät aivan hyvin ettei isä Siegfried ole se, kuin hän näyttää. En myöskään tiedä, onko hän meille todella hyvä vaiko paha. Siitä voit sinä saada selvän jos tahdot. Ota sentähden mukaasi tämä hopea-pilli kätke se yövaatteisiisi. Kun tulet Siegfriedin huoneeseen ja hän asettaa sinut levolle sänkyyn, teeskentele heti nukkuvasi, mutta todellisuudessa valvo ja katso, mitä hän tekee. Jos jotain näet erinomaista, kätke tarkasti mieleesi ja kerro minulle. Mutta jos hän hiipii ulos huoneesta, puhalla heti hänen mentyään pilliin, niin että minä tiedän tulla paikalle ja tutkia, mitä isä Siegfriedillä on mielessä, tahtooko hän meille hyvää tai pahaa? — Olethan lapsoseni minua täydellisesti ymmärtänyt, ja teethän tahtoni mukaisesti?"
"Teen äiti kaikki, mitä sinä tahdot!" Näin sanoen meni poika
Siegfriedin huoneeseen.
Jonkun ajan kuluttua kuului pillin ääni.
Idalia juoksi munkin kammioon.
Cupido istui vuoteessa. Noissa lapsellisissa kasvoissa kuvastui hämmästys, pelko ja vahingonilo.
"Siegfried on mennyt."
"Minne hän on mennyt?"
"Maan alle, helvettiin."
"Kerro pian, mitä olet nähnyt!"
"Tein niinkuin käskit. Olin olevinani kovin väsynyt ja teeskentelin nukkumista. Siegfried tutki tarkoin, nukuinko, ja tultuaan vakuutetuksi, että todella niin tein, meni hän toiseen huoneeseen, riisui pois munkinpukunsa ja sen sijaan puki päällensä ne ritarivaatteet kaapista, jotka sinä olet hänelle ommellut. Ritaripuvun yli hän heitti munkinkaapun. Sitte hän otti pöydältä salalyhdyn, sytytti sen ja meni käytävään. Nousin vuoteestani ja seurasin häntä salaa. Hän suuntasi askeleensa linnamme ympäri muurin vieressä olevaan pieneen, pyhälle Nepomukille pyhitettyyn kappeliin. Hän tarttui siellä seisovan Nepomuk-pyhimyksen kuvan päähän ja — voi kauheata — heitti kuvan maahan. Patsaan sijalle näytti aukeavan kuin musta kita. Siihen astui Siegfried ja katosi sinne. Minä pelkäsin hirveästi ja juoksin takaisin tänne sekä kutsuin sinua."
Idalia muuttui kauhean näköiseksi, muotonsa musteni vihasta, sormetkin nyrkittyivät.
"Miksi sinä niin vihainen olet, äiti?" kysyi Cupido peloissaan.
Mutta Idalia löi nyrkillään poikaa vasten kasvoja ja kiljasi: "ole tuhannesti kirottu sinä, joka semmoisia asioita kerrot."
Sitte hän, huolimatta poikansa katkerasta itkusta, juoksi kun riivattu makuuhuoneeseensa, heitti siellä yllensä mustan manttelin, otti salalyhdyn käteensä sekä näin varustettuna meni hänkin Pyhän Nepomukin kappeliin. Pyhimyksen kuva oli taasen paikoillaan pystyssä, mutta voimakkaalla tempauksella heitti hän sen maahan sekä astui siten syntyneeseen aukkoon.
"Myöskin äiti meni helvettiin", vaikeroi Cupido peloissaan makuuhuoneessa. Hän ristitsi kätensä ja alkoi hartaasti rukoilla: "äläkä johdata meitä kiusaukseen, mutta päästä meitä pahasta!"
* * * * *
Nepomuk-patsaan jalusta oli ontto. Siitä johti kuusi kivirappusta maan sisään. Seitsemäs rappu oli napojen varassa, niin että kun sen päälle astui, se kiepahti ympärinsä ja vaikutti samalla Nepomuk-pylvääseen, niin että se myös nousi pystyyn ja siten sulki tämän aukon. Rappujen päästä alkoi se käytävä, joka Waag-joen alatse vei Mitoschinin linnaan.
Idalia alkoi kulkea sitä myöten. Hiekan peittämällä lattialla näkyi selvästi verekset ihmisen jalan jälet. Kreivitär seurasi niitä. Eräässä kulmauksessa huomasi hän valoa, noin pari sataa askelta edellänsä. Se tuli avatusta salalyhdystä, jota kantoi mustaan kaapuun verhottu olento. Hän koetti sitä lähestyä muurien pimennossa. Äkkiä edellä käypä olento seisattui. Hänen eteensä oli tullut vankka tammiovi. Se kumminkin aukeni olkapäiden lujasta ponnistuksesta. Vihdoin oli hän tunnelin toisessa päässä. Padualaisen pyhimyksen kuva kääntyi taaskin sivulle ja Mitoschinin paavilaiskappelin pieni kello soi heleästi.
Idalia sivuutti myöskin tammioven. Sen toisella puolen laajeni tunneli suureksi, nelikulmaiseksi saliksi. Se näytti olevan täynnä ihmisiä. Madocsanyn rouva katseli niitä pelolla. Ne olivat kuolleita, kauan aikaa täällä olleita. Muuan istui pöydän takana, nojaten päätänsä käsiinsä ja avattu raamattu edessään. Ympärillä oli toisia, jotka näyttivät kuultelevan hänen lukuansa.
Nämä olivat niitä muinaisia hussilaisia, joista salainen käsikirjoitus puhui, ja jotka olivat hautansa saaneet käytävän holveissa.
Idalia kiirehti eteenpäin. Tultuansa käytävän sivulle ja piilouduttuansa pyhän Antoniuksen taa, näki hän hyvästi, mitä kirkossa tapahtui, sillä sitä valaisi hyvästi eräälle hautakivelle lasketun, avatun salalyhdyn valo.
Mitä Idalia kappelissa näki, se häntä kiukustutti, raivoon saatti, oli melkein hengen häneltä riistää.
Hän näki siellä pulskean ritarin — joka et ollut kukaan muu, kuin Teodor Dalnoki ja nuoren kauniin tytön — joka ei liioin ollut kukaan muu, kun Mitoschinin linnanherran tytär, vaalea Magdaleena.
Ne syleilivät ja suutelivat toisiansa. Ne puhuivat helliä rakkauden sanoja.
Mitä he sanoivat?
Ritari lausui: "Rakkaani, oletko valmis pakenemaan ensi sunnuntai-yönä?"
"Mihin sitte?"
"Kauas, pois täältä jonnekin, missä voimme mennä naimisiin, ilman, että kukaan meitä enää voi eroittaa!"
"Mutta sinähän olet pappi?"
"Olen ollut, mutta en enää ole. Nyt olen ritari ja vien sinut tulevana sunnuntai-yönä täältä pois, jos suostut. Sitte menemme Klausenburgiin ja käännymme siellä protestanttiseen uskoon ja annamme sen opin mukaisesti vihkiä itsemme avioliittoon. Suostutko tähän? Se on minun nähdäkseni ainoa keino, sillä, luostariini en minä enää voi kääntyä, en myöskään tahdo antautua kiduttajattareni hirveän intohimon uhriksi."
"Suostun!" sanoi Magdaleena hiljaa ja painoi päänsä Teodorin rinnoille.
Mutta Idalia kiristeli hampaitaan kamalasti raivosta ja kostonhimosta. "Odottakaa!" mutisi hän. "On minullakin tässä vielä sanomista. Vai aijot sinä mokoma valhepappi minut pettää ja omaksi hyväksesi käyttää minun ehdottamaani keinoa. Vielä minua muistatte."
"Siis ensi sunnuntaiyönä tulen sinua täältä hakemaan!" sanoi Teodor.
Magdaleena nyökkäsi päällään myöntymykseksi.
Idalia kääntyi paluumatkalle, sillä jo aamun ensimäiset sanansaattajat alkoivat taivaanrannalla näkyä.
Teodorkin tuli pian hänen jälkeensä, otettuaan sitä ennen hellät jäähyväiset Magdaleenalta, ja kävi makuukamariinsa. Cupidoa ei enää ollut siellä, sillä Idalia oli hänet noutanut pois heti tultuaan.
XII.
Mutta tänä yönä ei lainkaan nukuttu Madocsanyn linnassa.
Sydän kuoliaaksi haavoitettuna käveli Idalia edestakaisin huoneessansa, tuskin tietäen mitä teki.
Hän jäi peilin eteen seisomaan ja tarkasteli kuvaansa siinä.
"sinä valehtelet, kun sanot minun olevan kaunis", puhui hän kiukuissaan, "päinvastoin olen minä hirvittävän näköinen, aivankuin paholainen, hänen kiduttava paholaisensa."
Nyt peili sanoikin, että hän oli todella kauhea. Nyt hän myöskin tiesi, mitä oli tekevä.
Hän istui pöydän ääreen sekä kirjoitti kirjeen, joka oli näin kuuluva:
Jalo ja kunnioitettu Herra,
Grazian Likovay.
Minä olen luvannut pistää veitsen toisen kerran sydämmeenne ja
minä pidän lupaukseni.
Jos tahdotte tietää kenen rakastaja isä Siegfried todella on, niin pitäkää vahtia ensi sunnuntaiyönä. Kun te silloin kuulette katolisen linnan kappelinne pienen kellon soivan, menkää palvelijoinenne ja aseilla varustettuna sinne. Takaan, että tulette näkemään jotain ihmeellistä!
Teidän nöyrin palvelijattarenne
leskirouva Franz Karponay.
Kun hän tämän kirjeen oli saanut valmiiksi ja sinettisormuksellaan lukinneeksi, olikin jo täysi päivä.
Hän käski narrin luoksensa ja puhui tälle:
"Hersko, pääseekö Waag-joen ylitse nyt?"
"Kyllä jänis tai koira, mutta ei ihminen."
"Minkätähden ei?"
"Viime yönä ovat jäät alkaneet liikkua."
"Etkö veisi tätä kirjettä toiselle puolen?"
"Siinä tapauksessa kyllä, jos minulla olisi kaksi päätä, niin että voisin toisen jättää tänne, kun toisen otan mukaani matkalle."
"Kuule minua, Hersko! Saat paljo uusia kauniita vaatteita, jos viet tämän kirjeen Mitoschiniin! Sitä paitsi saat takaisin tullessasi niin paljo kuin vaan haluat viiniä!"
"Matkalla saisin minä jo niin paljo vettä, etten enää koskaan elämässäni viiniä tarvitsisi."
"Saat tämän kukkarollisen rahaa! — Katsos!"
Narri puisti päätänsä eväten.
"Kuulepas nyt tarkasti, Hersko. Minä tiedän, että sinä olet minuun rakastunut. Jos sinä tämän kirjeen viet, niin takaisin tullessasi rupean minä sinulle vaimoksi."
Tämän kuultuaan hypähti narri ilosta ja löi käsiään kupeisiinsa.
"Oikeinko todella! ettehän vaan tee pilkkaa minusta? Jos annatte suutelon nyt etukäteen niin lähden heti."
Idalia ojensi huulensa ja narri painoi niille pitkän, polttavan suudelman.
Sitte hän riensi kirje kädessä ulos. Idalia katseli akkunasta, kuinka hän hyppeli jäänpalaselta toiselle, ollen alinomaa hengenvaarassa. Kumminkin pääsi hän onnellisesti toiselle rannalle.
"Nyt on asia hyvällä alulla, nyt on aika käydä aamiaiselle", puheli hän itsekseen.
Siegfried oli jo ruokasalissa kun hän tuli sinne.
"Cupido on yöllä kadonnut vuoteesta", puhui tämä.
"Sentähden, että sinä olit välioven sulkenut, oli hän yöllä herätessään ruvennut pelkäämään ja tuli minun luokseni. Nyt hän vielä nukkuu."
Siegfried katseli häntä epäröiden, mutta ei huomannut mitään erinomaista. Luuli vain, ettei rouva tiedä mitään hänen yöllisestä retkestänsä.
Idalia oli mitä herttaisimmalla, ihastuttavimmalla tuulella. Hän meni makuukamariinsa. Siellä oli jo Cupido hereillään ja alkoi ihmeissään puhua yöllisistä seikoista. Mutta äiti vakuutti, että hän oli nähnyt unta. Siihen lapsi tyytyi.
XIII.
Grazian Likovay luki kirjeen kahteen kertaan, kolmeen kertaan, mutta ei sitä ymmärtänyt. Täytyi kutsua avuksi mestari Mathias.
"Lue tämä kirje! Sen on narri tuonut, narri kirjoittanut, narri myös se, joka sen käsittää."
"Minä käsitän sen", sanoi Mathias, luettuaan kiireesti kirjeen.
"No, anna kuulua, mitä siinä on!"
"Muistatte kai vielä, miten ankarasti häväisitte isä Siegfriediä
Bittsen linnassa? Minä olin myöskin siellä ja näin kasvot, jotka
paljastuivat, kun te riistitte päähineen häneltä; ne olivat todellakin
Teodor Dalnokin."
"Minä olen hänelle asianmukaisesti kostanut, vai kuinka?"
"Se on totta. Ja sellaisia haavoja ei niin pian paranneta, varsinkaan ei, jos ne sattuvat semmoisiin paikkoihin, jotka tuskin ovat ehtineet arvettua. Myöskin tiedätte, että Teodor Dalnoki on neiti Magdaleenan hyljeksitty kosija. Lisäksi ovat linnat niin lähekkäin, että melkein näkee toisensa ikkunoista."
"Sinä siis arvelet, että tässä kirjeessä on puhe Magdaleenasta?"
"Muitahan naishenkilöitä ei olekaan meidän talossa. Ja vaikka kaikki nämä tauluille maalatut kauniit kuvat olisivatkin eläviä, niin ainoastaan Magdaleenaan palaisi Teodorin mieli. Se on minun ajatukseni."
"Katsopas ikkunasta pihalle! Etkö näe jäidenlähtöä Waagissa? Narrin tullessa olivat jäät tuskin liikkeessä, mutta nyt ne ovat suorastaan raivoissaan. Näes, kuinka jäälohkareet vievät mukanaan mökkejä rannikolta ja katkovat paksuja puunrunkoja. Mikä ihmisellinen olento voisi sydänyönaikana niitä myöden kulkea? Sano mielipiteesi!"
"Minä olen Raamatusta lukenut, että Pietari kerran käveli kuivin jaloin vettä myöten ja se tapahtui merellä. Hyvänä luteerilaisena täytyy minun uskoa, mitä Raamatussa on."
"Se oli silloin. Se oli pyhä Pietari, jolle kaikki mahtaa olla mahdollista. Mutta tänään on tänään."
"Mutta minä tiedän myös, että munkki voipi saada paljo aikaan, rakastaja vielä enempi, molemmat yhdessä pystyvät he kaikkiin!"
"Puhelemmeko asiasta Berezowskyn kanssa?"
Aina siitä saakka, kun oli koteuduttu Bittsen hääjuhlallisuuksista, oli tuo vanha sulhasmies oleskellut Mitoschinin linnassa. Hänenhän piti mennä naimisiin Magdaleenan kanssa ja sitte viedä hänet kotimaahansa. Asian lopullista toimeenpanoa hidastutti ainoastaan se seikka, että vävypoika ja appiukko ottivat jota aamu niin perinpohjaisen pöhnän, jotta oli pakko kantaa heidät nukkumaan vuoteeseen, josta heitä ennen puoltapäivää ei kyennyt herättämään tulipalonhälinäkään eikä edes ryövärien päällekarkaus. Mutta jälkeen puolenpäivän taasen ei tuo tekopyhä herra tahtonut ottaa osaa mihinkään kirkolliseen toimitukseen ja siten tuli avioliitto yhä lykätyksi päivästä toiseen. Häitä sentään vietettiin jo etukäteen joka päivä.
Myöskin tänään koetettiin sulhasta herättää, vaan turhaan. Hänen korvaansa huudettiin, hänen jalkapohjiansa kutitettiin, mutta mikään ei auttanut. Hän vaan liikutti kättä tai jalkaa ikäänkuin rauhanhäiritsijää torjuakseen sekä nukkui edelleen.
"Maatkoon", mutisi herra Grazian, "minulla on toinen aate, puhelen tyttäreni kanssa."
Hän tapasi Magdaleenan istumassa avonaisen ikkunan vieressä.
"Oletpa sinä muruseni, tänään kuumaverinen, kun tämmöisellä ilmalla ikkunaa auki pidät", puheli hän.
"Annoin ainoastaan kyyhkyselleni vapauden, sillä jos minä sattuisin kotoani pois joutumaan, ei kukaan sitä ruokkisi."
"Sinä siis jo tiedät, että sinun täytyy mennä pian naimisiin?"
"Tiedän, isä rakas."
"No etkö revi tukkaasi, etkö vuodata verisiä kyyneleitä, etkö sano: sata kertaa mieluummin kuolemaan kuin hänen omakseen?"
"Sinun läsnäollessasi en enää vuodata yhtään kyyneltä."
"Sittehän olet koko lailla muuttunut. Kenties se johtuu piispan häistä? Varmaankin se sai mielesi muuttumaan, kun näit siellä entisen rakastajasi ja tulit tietämään, että hän nykyään on erään kauniin rouvan hempukkana?"
"Se oli kamala kohtaus, isä rakas."
"Ethän rakasta tätä munkkia?"
"Valallani vakuutan, ett'en munkkia rakasta."
"Semmoinen olisikin hirveätä. Minä en oikeen voi sanoa, mitä sinulle siinä tapauksessa tekisin, jos niin olisi asianlaita. Mitä tuossa pienessä pussissa säilytät?"
"Kaikellaisia pieniä muisto-esineitä, jotka olen perinyt äitivainajaltani, kuten esim. hänen emaljoidun kuvansa, kiharan hänen tukastaan sekä erään pienen hopeaisen ristin, jota lapsuudessani kannoin kaulassani. Kyllä kai minä ne saan viedä mukanani, kun lähden tästä talosta?"
"Mutta sinähän olet kokonaan muuttunut, olet tullut kuuliaiseksi tyttäreksi. Ehkä asiat vielä kehittyvät siksi, että tulet saamaan minun siunauksenikin."
"Siunaa siis minua, vaikka vain yhdellä sanalla!" pyysi tyttö isänsä jalkoihin polvistuen. "Salli minun suudella sinun kättäsi."
Grazian salli Magdaleenan viedä huulillensa hänen kätensä.
"Lupaa, että annat minulle anteeksi ne mielipahat, joita tahtomattani olen sinulle saattanut!"
Tuo pyyntö liikutti Grazianinkin raakaa sielua.
"Ole huoleti, en minä sinulle ole paha", murisi hän sekä sipaisi kerran karvaisella oikealla kädellään tuon polvillaan olevan tytön päätä. Sen liikkeen saattoi otaksua siunaukseksi.
"Koht'sillään pannaan asiat täytäntöön", puheli hän. "Pappi on jo täällä. Meidän täytyy mennä tänään aikaisin levolle, että jaksamme nousta ylös aamulla varhain. Huomenna nimittäin ovat häät."
Sen sanottuaan meni herra Grazian takaisin huoneeseensa, jossa mestari
Mathias vielä odotti.
"Oletpa väärillä jälillä, velihopea", puheli hän tälle. "Juttelin tytön kanssa ja huomasin, että hän on kokonaan muuttunut. Hän ei itkenyt lainkaan, kun minä häistä juttelin. 'Leena', sanoin minä, 'huomenna ovat häät'. Hän tuumi, että niin on hyvä sekä suuteli minun kättäni."
"Sehän on juuri paras todistus siitä, että hän turmiota päässään hautoo. Hän otti jäähyväiset isältään, koska hän aikoo ennen häitä, ensi yönä, rakastajansa kanssa paeta. Siitä ovat he keskenään sopineet. Minä tunnen naisväen."
"Tuhat-tulimmainen! Olisiko se mahdollista? Tuli ja leimaus, jos todella niin olisi! Taivaan talikynttilät! minä tapan heidät! Herätä puolalainen paikalla! Herätä hänet, vaikka hän olisi puolikuolluksissa! Minä tukehdun kiukusta. Hälytä koko linnan väki jalkeille!"
"Meidän pitää sangen varovaisesti ryhtyä toimeen. Siis, ei mitään hälinää! Muutoin he huomaavat ja ovat varuillansa. Meille olisi parasta, että joka mies nukkuisi niin kauan kuin itsestään herää. Lisäksi pitäisi karhujen ruokaan sekoittaa iltasella kloroformia, niin että ne olisivat hiljaa. Kappelissa eivät asiat ole oikealla tolallaan. Sydänyön kellonsoitto ja kummitukset valaistussa kirkossa, joita itse olette nähneet, ovat epäilemättä elävän ihmisen aikaansaamaa. Siinä piilee joku salaisuus. Armollinen herra, jättäkää asia minun haltuuni! Jo illaksi olen minä itseni niin valmistanut, etten väisty Belzebubiakaan, jos hän nimittäin olisi mukana pelissä."
Aina myöhäiseen iltaan kesti tänään kuiskuttelua ja jymyä Mitoschinin linnassa. Mutta naisia ei luonnollisesti tehty osallisiksi salaisuudesta.
Sillä aikaa, kun neiti Magdaleena oli ruualla, vietiin Berezowskyn aseelliset palvelijat kappeliin. Tuo julma sulhanen tahtoi myöskin olla mukana hyökkäyksessä.
"Mutta älkää murhatko munkkia!" neuvoi hän väkeänsä. "Munkin tappaminen tuottaa suuren vaaran. Iso-isäni sattui kerran vahingossa munkin hengiltä ottamaan, mutta kostoksi siitä, vei paholainen hänet elävältä."
Täytyi oikein vakuuttamalla vakuuttaa hänelle, että isä Siegfriedin henki säästettäisiin. Sen sijaan lupasi hän keksiä sopivan kidutus- ja rangaistustavan, jolla munkkia piinattaisiin.
Yön tullessa hiipi Berezowsky itse myös kappeliin sekä piiloutui aseellisen seurueensa kanssa hautaholveihin.
Miehet saivat ajankulukkeekseen tynnyrin olutta ja nopanheittovehkeet.
Pimeän tultua antoi herra Grazian kuuluvalla äänellä käskyn, että kaikkein piti aikaisin mennä levolle, kyetäkseen aamulla varhain jalkeille, sillä silloin piti vietettämän häitä talossa. Koko yönä ei saanut kukaan ulkona liikkua. Kellarit, varastohuoneet ja makasiinit piti tarkasti sulkea.
Sen jälkeen kun koululaiset olivat laulaneet häälaulun morsiamen ikkunan alla, sammutettiin kaikki valot linnassa.
Seudulla vallitsi niin syvä hiljaisuus kuin nukkuisivat kaikki elävät olennot siellä. Ainoastaan kohisevasta Waag-virrasta kuului kumeata ryskettä, joka aiheutui jääpalasien toisiinsa törmäämisestä ja särkymisestä.
Mutta kun suuri linnankello kuuluvilla lyönneillä ilmaisi puoliyön hetkeä, nousi Magdaleena vuoteeltaan, puki vaatteet yllensä, sitoi vyöllensä vyön, jossa riippui pienoinen, äidin perintönä saadut pikkutavarat sisältävä pussonen, kääräsi ympärilleen lämpimän vaipan sekä kiiruhti kuulumattomin askelin takimmaisia kiertorappusia myöten tuolle tutulle pienelle ovelle, joka johti karhupihalle.
Hän katseli ympärillensä. Karhuja ei ollut näkyvissä — se oli mestari Mathiaksen käyttämän nukutusaineen ansiota. Siten saattoi hän estämättä kävellä kirkon luo, jossa vielä heitti viimeiset jäähyväiset isänkodillensa, jonka kohta oli ainaiseksi jättävä. Sitte hän astui sisälle kappeliin.
Taasen paistoi kuu kirkkoon sekä valaisi pyhimysten kuvat, nimettömät hautakivet ja alttaritaulun.
Jospa vapauttaja, rakastettu pian tulisi!
Huuhkaja kiljui tornissa.
Vihdoinkin kello soi ja alttaritaulu tuli valoisaksi. Rakastettu lähestyi.
Kun hän astui poistuneen Antonius-kuvan paikalle, oli hän kuin todellinen elävä alttaritaulu ainakin: pyhä Ladislaus, tuo kuuluisa unkarilainen pyhimys. Ei tuo pakanain kuoliaaksi kiusaama, köyhä pyhimys, vaan pakanoita voittava sankari.
"Jumalan kiitos, että vihdoinkin olet täällä! Huomen aamulla on minun määrä lähteä Puolaan."
"Rientäkäämme sitte täältä, rakkaani!"
"Salli minun ensin lausua rukous veljeni haudalla!"
"Minä yhdyn sinun rukoukseesi!"
Molemmat polvistuivat vierettäin, käsi-kädessä murhatun veljen muistomerkin ääreen. Magdaleena suuteli kiveen veistettyä kuvaa.
"Rakas veli, annathan minulle anteeksi!" rukoili tyttö.
"Annanhan toki minä sinulle anteeksi, rakas sisko", kuului ääni vastaavan syvyydestä sekä samassa aukeni hautaholvin ovi ja sieltä hyökkäsi ylös Berezowskyn asestettu joukko, etunenässä tuo ikinuori sulhasmies itse, heilutellen julmasti miekkaansa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä salamoi myöskin miekka Teodor Dalnokin oikeassa kädessä.
"Ahaa! Et siis olekkaan munkki! No sitte sinun pitää kuolla tuossa paikassa", kiljui Berezowsky sekä hyökkäsi Teodoria kohti, miekka hirmuiseen iskuun kohotettuna. Mutta tämä olikin liikkeissään vikkelämpi ja antoi sen sijaan miekallaan Berezowskylle niin tukevan lyönnin olkapäähän, että käsi kokonaan irtautui ruumiista. Berezowsky itse kaatui lattialle ja heitti henkensä ennen taistelun loppua.
"Takaisin maanalle, pelkurit!" jymisi Teodorin ääni, samalla kun hän kostonenkelin tavalla huitoi ympärillensä ja ahdisti hyökkääjät jo aina hautaholvin ovelle saakka. Mutta silloin avautui kirkonovi ja sisään tunki Grazianin aseilla ja tulisoitoilla varustettu joukko. Itse ukolla oli aseena ainoastaan koukkusauvansa.
"Tänne päin, pappi!" mörisi Grazian. "Astuppa eteeni, munkki! Isä Siegfried! Naisenryöstäjä! Kepillä pitää sinut tapettaman! Tällä minun kepilläni!"
Ja raivosta sokeana hyökkäsi hän keppi koholla eteenpäin.
Magdaleena heittäytyi miesten väliin kovasti kiljaisten.
"Jumalan tähden!" rukoili hän. "Isä! Teodor! Älkää tehkö onnettomuutta!
Tappakaa ennen minut!"
"Pois tieltä, lutka!" kiljui Grazian sekä potkasi jalallaan polvistuvaa tyttöä. Sen teon aikoi Teodor kostaa Mitoschinin herralle miekan iskulla, mutta lyönti sattuikin erään esiin tunkevan palvelijan päähän. Se oli onneksi Grazianille, sillä palvelija oli saanut kuolinhaavan. Vielä kaksi palvelijaa kaatoi ritarin miekka, sitte sen terä katkesi kädensijaa myöten.
Mutta miekatonnakin piti hän puoliansa noilta pelkureilta palkkalaisilta. Hän sieppasi aseekseen suuren messinkisen kynttilänjalan alttarilta. Sillä hän jakeli niin tehoisia iskuja sekä oikeaan että vasempaan, ett'ei juuri kenenkään tehnyt enää mieli häntä lähestyä. Jo hän seisoi alttarilla, aivan Antonius padualaisen paikalla, ja takanansa ammotti maanalaisen käytävän musta aukko. Jos hän vain kerkiäisi niin paljo edelle, että voisi tammioven siellä sulkea perässään, olisi hän täydellisesti turvassa.
Mutta samassa loi hän silmäyksen kirkkoon. Se mitä hän siellä näki, sai hänen verensä hyytymään raivosta.
Grazian nimittäin oli tarttunut kiinni Magdaleenan pitkiin, hajalleen menneisiin hiuksiin ja laahasi häntä niistä pitkin kivilattiaa kirkon ovea kohden.
Tätä ei Teodor voinut nähdä. Viha karkotti hänen sielustaan kaikki ihmiselliset tunteet. Hänestä tuli eläin, jalopeura, jolta puoliso on ryöstetty. Vihasta ja tuskasta kiljaisten hyppäsi hän alttarilta maahan. Kumpasessakin kädessään oli hänellä raskas kynttiläjalka. Niitä hän heilutti kuin sotanuijia tunkiessaan palkkalaisten joukkoon ja kaikki edestään kaataen hän raivosi noiden asestettujen palvelijain joukossa niinkuin mieletön Herkules, jonka ruumista Ressus-paita poltti. Vihdoin hän pääsi kirkon ovelle, jossa isä tytärtään rääkkäsi. Siinä hän tähtäsi kynttiläjalalla hirveän iskun Grazianin päätä kohden, mutta tämä väisti sen nyrkkiin puristetulla kädellään. Samassa viskattiin takaapäin vaate hänen päänsä yli ja muuan palkkalaispelkureista tarttui hänen jalkoihinsa ja veti siten kumoon hänen. Ainoastaan siten voitiin Teodor Dalnoki voittaa ja sitoa.
XIV.
Waag-virran jääpurkaus tuli yhä raivokkaammaksi. Vanhimmatkaan ihmiset eivät semmoista muistaneet. Jäävirta tunkeutui Madocsany-puroa myöten aina myllytammeen saakka. Pian saattaisi tämäkin murtua ja silloin olisi kahleistaan päässeellä elementillä vapaa kulku aina linnaan asti.
"Katso, äiti!" kuiskasi Cupido äidilleen, paisuvaa jokea viitaten.
"Miksi kaasitte, sinä ja isä Siegfried, pyhän Nepomukin kuvan maahan?
Nyt kostaa pyhimys tällä tavalla."
"Mitä vielä, sinä olet vain nähnyt unta pyhimyskuvan kaatamisesta."
"En ole nähnyt unta, olen nähnyt sen tapahtuvan todellisuudessa; vieläkin vapisen sitä ajatellessani."
"Se on kuume, joka sinua vapisuttaa. Mene sänkyysi jälleen, eläkä katsele ikkunasta pihalle. Minä käsken Herskon tulla kertomaan sinulle satuja."
Niin Hersko. — Kuka tietää, mikä hänen kohtalokseen oli tullut?
"Lähetä mieluummin tänne isä Siegfried; hän ainakin puhuu tosiasioita!"
Niin juuri — isä Siegfried. Aamusta aikaisin oli Idalia jo vähintäin kymmenen kertaa kurkistanut munkin huoneeseen, nähdäksensä oliko tämä tullut jo. Mutta mitään ei kuulunut. Komea ritaripuku oli kadonnut ja tuuli puhalsi sisään avoimesta ikkunasta.
Idalia istui erääseen lasikattoiseen ulkonevaan kulmahuoneeseen ja katseli tuota ääretöintä jäämerta, joksi Waag-joki oli koko laakson muuttanut ja jonka keskustassa vesi hurjasti eteenpäin virtasi samalla kun molemmille puolille oli kasaantunut mahtavia jäävuoria.
Mitoschinin linnan läkkilevyillä peitetyt neljä tornia loistelivat auringon paisteessa ja näkyivät tänne selvästi.
Yht'äkkiä oli hän näkevinään mustan pilkun lähtevän vastaiselta rannalta ja suuntaavan kulkunsa jääkappaleiden väliin. Tarkastaessaan sitä kiikarilla, huomasi hän sen olevan viiden hengen miehittämän veneen.
Missähän tarkoituksessa tuo vene tänne tuli?
Viittä miestä ei suinkaan peljätä Madocsanyn linnassa, sillä siellä löytyy seitsemänkymmentäviisi hyvin varustettua miestä: palvelijoita, metsästäjiä y.m.
Nuo viisi miestä tuolla venheessä kiusasivat nähtävästi tahallaan Jumalaa. Alituiseen uhkasivat jääjoukot murskata heikon kulkuneuvon. Toisinaan hyppäsi neljä miestä jäälautalle ja vetivät venheen sekä siinä istuvan viidennen miehen lohkareiden yli. Etäältäkin voi jo huomata, että nuo neljä miestä kuuluivat palvelijasäätyyn, mutta viides, joka turkkeihin käärittynä lojui venheessä, oli varmaankin herra.
Vihdoinkin he saapuivat myllysululle. Siellä nuo neljä taaskin hyppäsivät pois veneestä ja vetivät sen jäätä myöten rannalle sekä sitoivat siellä puuhun kiinni. Turkkeihin kääritty olentokin nousi venheestä.
Ensi askeleesta, jonka tämä otti, tunsi Idalia hänen. Olento nimittäin ontui. Se oli siis naapurilinnanherra, Grazian Likovay.
Mitä hän, vihollinen, jonka sydämeen olen kaksi kertaa pistänyt puukon, tänne tulee, mille asialle?
Tuleekohan vanha karhu musertamaan vihollistansa, villikissaa, käpälänsä mahtavalla iskulla? No — siinä tapauksessa saa hän kenties kokea, että kissallakin on kynnet, joita se osaa käyttää.
Idalia-rouvalla oli yllään pitkä, turkiksilla reunustettu venäläinen kauhtana, jonka laajoihin hihoihin sopi sangen mukavasti kätkeä myrkytetyn tikarin, jolla tehty pienoisinkin naarmu saisi aikaan voimakkaimmankin miehen kuoleman. Sitäpaitsi oli sivuhuoneissa heitukoita ja palvelijoita, jotka avunhuudon kuultuaan hyökkäisivät sisään ja löylyttäisivät pahaa-aikovan.
Mutta nämä valmistukset olivat aivan tarpeettomia.
Grazian Likovay tuli aivan aseettomana; ei edes kirvestä eikä miekkaakaan riippunut vyöllään. Eipä hän olisi kyennyt käyttämäänkään näitä aseita, sillä oikea kätensä oli siteessä; veri vieläkin kihoili kääreen läpi. Isä Siegfried oli viimeisen iskunsa kynttiläjalalla suunnannut Grazianin päätä kohden, mutta tämä oli sen väistänyt kädellään, joka siitä turmeltui koko elämän ajaksi. Vasemmassa kädessä oli koukkukeppi ja hattu.
Nöyrästi kumartaen, henkisesti masennettuna ja vialloista jalkaansa perässään vetäen astui hän kreivittären eteen. Äänensä sointu oli samallainen kuin oven vieressä pyytelevän kerjäläisen.
"Syvästi nöyrtyneenä astun minä vanha haudanpartaalla seisova miesraukka teidän eteenne, armollinen rouva. Myöskin tunnustan, että olen muserrettu, murrettu, mutta sen olen ansainnutkin. Minä tein syntiä, minä olin häväisijä. Syytin teitä epäsiveellisyydestä ja sopimattomuudesta, vaan semmoista onkin tapahtunut minun talossani. Olen teitä loukannut; antakaa siis minulle anteeksi!"
"Mitä te olette tehnyt? Ei minun tarkoitukseni ollut teitä murhaan kiihoittaa."
"Olkaa huoleti! Minä tunnen teidän hellän, osaaottavan sydämenne ja tiedän, että te olisitte tulleet kovin pahoillenne, jos tuo narrimainen, raivoava Grazian Likovay olisi hyvässä tarkoituksessa annettua varoitusta niin väärin käyttänyt, että hän sen vuoksi olisi ihmisiä tappanut. Semmoista ei hän ole tehnyt, mutta eräs toinen on siten menetellyt."
"Tarkoitatteko isä Siegfriediä?"
"Juuri häntä, mutta Teodor Dalnokin haahmossa. Oivallinen, komea sotilas. Ensin hän tappoi tulevan vävypoikani, hurskaan Berezowskyn, sitte hän teki useita minun parhaita ratsupalvelijoitani ainaiseksi taisteluun kykenemättömiksi, ja kun miekkansa vihdoin katkesi, tempasi hän kynttilänjalan alttarilta ja huitoi sillä niinkuin mielipuoli. Minäkin sain osani, nähkääs!"
Näin puhuen irroitti kreivi verisen siteen oikeasta kädestään ja näytti
Idalialle haavoitetut sormensa. Kreivitärtä kauhistutti niitä
nähdessään. Hän tahtoi auttaa siteen uudelleen käärimisessä, mutta
Grazian esti sen sanomalla:
"Älkää vaivatko itseänne, jalo rouva. Vasemman käden ja hampaiden avulla saan minä sen kyllä paikalleen jälleen."
"Miten kävi isä Siegfriedille?" kysyi rouva kiihoittuneena.
"Lopulta täytyi hänen antautua. Monta jänistä on koiralle kuolemaksi."
"Tapoitteko hänet?"
"Eikä toki! Minähän sanoin jo, ett'en ole ketään tappanut, sillä olen lempeä, rauhaarakastava mies. En minä tapa isä Siegfriediä enkä salli muidenkaan sitä tehdä."
"Mitä sitte tulee hänelle tapahtumaan?"
"Se on minun asiani. Mutta jo ennakolta voin teille vakuuttaa, ettei hiuskarvaakaan hänen päässään vahingoiteta ja että hän tulee elämään kauemmin kuin minä."
"Mitä olette tehnyt tyttärellenne?"
"Oh! ei hänelläkään ole mitään hätää. En ole häntä tappanut, en edes vankeuteen heittänyt, enpä edes kurittanut. — Minusta on näet tullut kovin lempeä ja hyväsydämminen mies. — Asetin Magdaleenan istumaan pieneen sielunhukuttajaan ja päästin sen Waag-virralle keinumaan. Jos olisitte ollut valveilla viime yönä kello yhden ajoissa, niin olisitte kuullut hänen huutojansa jäiden keskeltä. Minä en niitä kovinkaan kauan kuullut, sillä tuuli oli sinnepäin vastainen ja jäät pitivät semmoista rytäkkää, että kaikki inhimillinen ääni tukahtui."
"Te olette kauhea ihminen."
"Eipä niinkään. Mutta olen vanha, voimaton, rampa ukko sekä tullut hengen vaaralla jäiden ylitse tänne myymään teille helposta hinnasta taloni ja tavarani, koko Mitoschinin kiluinensa, kaluinensa."
"Mitä sanotte?"
"Myyn teille, jos tahdotte ostaa, koko Mitoschinin kuudestakymmenestä taalerista ja kolmestakymmenestä dukaatista. Muutan sitte rahoineni Moldauun taikka Vähään-Venäjään."
Ensin Idalia hämmästyi suuresti tuommoisesta tarjouksesta. Mutta pian hän älysi kaupan edullisuuden sekä ilmoitti suostuvansa kauppaan, kuin myöskin olevansa tilaisuudessa heti maksamaan.
Ukolla oli mukanaan kaksi valmiiksi kirjoitettua kauppakirjaa. Ne hän otti esiin sekä kysyi, olisiko paria kirjoitustaitoista henkilöä saapuvilla todistajiksi.
Semmoisia kyllä löytyi, eikä kaukaa tarvinnutkaan hakea; viereisessä huoneessa oli sekä kartanonhoitaja että vouti, molemmat kirjoitustaitoisia sekä latinankieltä osaavia miehiä.
Ne huusi Idalia sisälle. Myöskin tarjosi hän tuolin Grazianille.
Nuo molemmat todistajiksi kutsutut palvelijat tutkivat tarkoin kauppakirjoja sekä huomasivat ne oikeiksi ja yhtäpitäviksi. Sitte kirjoittivat asianomaiset niihin nimensä, samoin todistajat.
"Minunhan pitäisi oikeastaan käyttää mustaa sinettivahaa, mutta kukapa niitä kaikkia huomaa tässä kiireessä", tuumiskeli kreivi.
Nyt tuli rahojen vuoro.
Idalia kannatti suuren määrän kulta- ja hopearahaa pöydälle. Rahat olivat pikku tynnyreissä, joiden pohjat saatettiin avata. Joka astian päälle oli kirjoitettu, paljoko se sisälsi.
"Tahdotteko että rahat luetaan vai punnitaan?" kysyi kreivitär.
"En kumpaakaan, uskon ilmankin", sanoi Grazian.
"No, kyllähän ne oikein on, mutta rahat pitää lukea…"
"Ja naiset kurittaa! Kyllähän se sananparsi niin on, mutta ei se aina pidä paikkaansa. Tuossa hyvät miehet juomarahoja palkkioksi vaivastanne!"
Näin sanoen kourasi Grazian terveellä vasemmalla kädellään erästä kultatynnyriä sekä heitti kourallisen kolikoita kummankin todistajan hattuun.
"Kauppa on siis päätetty, rouva Karponay. Tässä ovat Mitoschinin avaimet. Itse vietän tämän viime yön taloudenhoitajani asunnossa. Aamulla lakkaa jäiden kulku. Kipeä jalkani sanoo, että silloin tulee kireä pakkanen. Silloin voitte mukavasti matkustaa katsomaan uutta tilustanne. Mutta olkaa hyvä ja antakaa jonkun väestänne kantaa nuo rahatynnyrit rantaan; menen sinne jo edeltä."
"Mutta sinetittäkää toki pohjat ensin!"
"Ei ole tarvis. Ei nämä miehet minua petä. Miksikä he semmoista tekisivät, eiväthän he ole sukulaisiani."
"Miten suvaitsette."
"Ja nyt tahdon teille käteni ojentaa hyvästiksi. Ikävä, etten voi oikealla kädelläni hyvästellä."
Hyvästit suoritettuansa lähti hän taaksensa katsomatta taivaltamaan rantaa kohden. Kaksitoista palvelijaa kantoivat rahatynnyrit perästä. Ne ladottiin veneeseen lukematta, katsomatta. Kreivi istui veneeseen sekä komensi:
"Vesille!"
Paluumatka oli vielä vaikeampi kuin tulomatka oli ollut, sillä nyt oli lastina raskas rahakuorma.
XV.
Hra Grazian von Likovayn reumatismin rasittama jalka näyttäytyikin olevansa oivallinen ilmanennustaja, sillä tuskin oli venhe ehtinyt Waag-joen keskipaikoille, kun jo jäälohkareet seisahtuivat kulussaan ja kulkureitti siten tukkeutui. Ei auttanut muu kun että erään soutajista täytyi henkensä kaupalla juosta jään yli maihin tuodakseen linnasta pitkän köyden, jotta rannalla seisova palvelijajoukko sitte veti venheen kuivalle. Tällä tavalla pelastuttiinkin vaarasta, vaikka töin tuskin. Rannalla odotti mestari Mathias venäläisen kolmivaljakon kanssa; siihen ladottiin rahatynnyrit sekä asetettiin myöskin herra Grazian istumaan ja niin ajettiin linnaan. Mestari Mathias oli itse ohjaksissa.
Matkan perille päästyä sanoi kreivi: "Mathias, lyö pois pohja yhdestä tynnyristä ja maksa palvelusväelle koko vuoden palkka! Tunnin sisällä täytyy jokaisen elävän olennon olla linnasta tiessään, sillä jos minä vielä sen jälkeen jonkun täällä tapaan, ammun hänet heti kuoliaaksi! Ainoastaan sinä yksinään jäät luokseni!"
"Suokaa anteeksi!" uskalsi mestari Mathias väittää, "mutta eiköhän ole liiaksi uskallettua jäädä tänne meidän kahdestaan? Laajalta nimittäin jo tiedetään näistä rahoista: ne voisivat kenties houkutella rosvoja tänne."
"Ole huoleti sen asian suhteen! Me ajamme koko rahakuorman kirkkoon. Sieltä ei sitä kukaan varasta. Ja sitte kun kuu on noussut, pistämme hevosen taas puihin ja matkustamme Venäjälle. Rahaa on meillä kyllä, voidaksemme kaikkialla elää herroiksi."
"Ei tässä raha yksinomaan auta; täytyisi saada hiukan illallistakin."
"Siitä on huoli pidetty. Taloudenhoitajan asuntoon on varattu hampaankoloon panemista matkan varalle. Löydät kyllä sieltä kaikki; tässä on avain. Siellä on myöskin viininassakka. Sen me tyhjennämme täänpäiväisen 'juhlan' kunniaksi. Muun tavaran otamme mukaamme matkalle. Mutta ennen kaikkia lykkää kuorma kirkkoon!"
Mathias teki työtä käskettyä, veipä vielä hevosenkin sakariston alustaan.
Yksi rahatynnyri jäi pihalle. Siitä jakoi Mathias koko vuoden palkan palvelusväelle sekä sen tehtyään ajoi heidät ulos portista. Itse linnanrakennukseen ei enää päästy sisälle, sillä avaimet oli Madocsanyssa.
"Tynnyriin jäi vielä kolikoita, mihin ne pannaan?" kysyi Mathias.
"Pistä taskuusi! kai ne ovat mieluista tavaraa sinullekin!"
Tätä ei mestari Mathiakselle tarvinnut sanoa kahdesti.
"Ei sinun sen vuoksi tarvitse minun käsiäni suudella; en semmoista ansaitse. Mutta kuulehan! Sinähän olet tuhattaituri ja luullakseni ymmärrät siis myöskin muurausta? Tuopas työkalusi tänne!"
Mestari Mathias haki muurauslastan ynnä muut muuraustyössä tarvittavat kapineet. "Ota kapineesi ja seuraa minua!" käski kreivi.
Herra Grazian vei Mathiaksen kirkkoon sekä sieltä kuuluisan — nyt rikkonaisen — alttarikuvan läpi salaiseen käytävään, jota myöten kulkivat aina tammiovelle asti. Senkin läpi he menivät ja tulivat sivukäytävien alkuun.
Toisen sivukäytävän suussa oli kasa tiiliä.
Grazian valaisi pimeää holvia.
"Katsopas sinne!" käski hän.
"Kauhistava paikka", sanoi Mathias ja hampaansa kolisivat pelosta, "mitä rouvasihmisiä siellä on?"
"Etkö näe että ne ovat vain rouvasihmisten luurankoja?"
"Miten ne ovat tänne joutuneet?"
"Sen tietävät ainoastaan he itse, mutta siitä eivät he ole selvillä, millä tavalla he täältä poispääsisivät. Kuten näet, ovat he kyllä yrittäneet ulospääsyä: muuria on oven vierestä koetettu puhkaista ja veitsillä on irrotettu pari kolme tiilivarvia; lopulta on yritys huomattu mahdottomaksi ja jätetty sikseen. Muuri nimittäin on tältä kohtaa kuutta jalkaa paksu."
"Niin näkyy."
"Tiedätkö mihin näitä tiiliä nyt käytetään? Niillä pitää sinun muurata umpeen toisen syvennyksen aukko!"
"Se kyllä käy päinsä!"
"Mutta sitä ennen pitää sinun tässä nyt vannoa pyhän evankeliumin kautta, ett'et yhdellekään ihmiselle puhu niin halaistua sanaakaan siitä mitä täällä näet tai kuulet!"
Näin puhuen veti kreivi taskustaan pienen käsiraamatun. Mathiaksen täytyi laskea sormensa sen päälle sekä kertoa hänen perässään valan sanat.
"No nyt voit alkaa työsi!"
Samassa silmänräpäyksessä kuului syvennyksestä kumea hautauslaulu:
"De profundis ad Te clamavi Domine…"
"Kuka siellä on?" kysyi Mathias kauhuissaan.
"Ota soihtu ja anna sen valon loistaa syvennykseen!"
Mestari Mathias teki niin ja näki syvennyksessä isä Siegfriedin seisovan kahlehdittuna ja munkkipukuun verhottuna. Aina vyötäisiinsä saakka oli hän haudattuna kultaan ja hopeaan sekä kaikellaisiin kallisarvoisiin kapineisiin, joita oli läjittäin kasattu hänen jalkojensa ympärille. Kaapun päähine oli vedetty kasvoille, niin ettei niitä näkynyt.
"Isä Siegfried", kuiskasi Mathias.
"Sinä olet hyvä arvaamaan, ystäväiseni, se on todellakin isä
Siegfried", sanoi kreivi.
"Kuka on hänet tänne tuonut?"
"Minä itse, jäykällä jalallani, kipeällä kädelläni."
"Ei häntä siis tapettukaan."
"Kuulithan hänen laulavan äsken?"
"Ja hänetkö pitäisi minun tähän syvennykseen kiinni muurata?"
"Ei kokonaan. Sinun pitää jättää muuriin nassakan pohjan kokoinen aukko, ettei hän tukehdu."
"Kuka hänelle sitte ruokaa antaa, kun me lähdemme linnasta?"
"Profeeta Eliaksen korpit. Kaikki mitä Bibliassa seisoo kirjoitettuna on totta, ensimäisestä viimeiseen kirjaimeen. Koska kerran ennen muinoin on tapahtunut, että korpit kantoivat leipää nälkäiselle profeetalle, niin voi semmoista vielä nytkin tapahtua. Nopeasti vain työhösi! Koska sinä kerran olet toimen alkanut, pitää sinun myös se loppuun saattaa. Reippaasti siis vaan, ystäväiseni. Ellet hyvällä tee, mitä vaadin, ammun sinut paikalla kuoliaaksi ja tuon toisen myös."
Mestari Mathiaksen otsalle nousi pelvon kylmä hiki ja hän alotti muuraustyönsä ilman pitempää vastustelua.
"Sillä aikaa kun sinä työskentelet, teen minä pienen kävelyretken tässä maanalaisessa paratiisissa", sanoi kreivi.
Sen sanottuaan ripusti hän lyhdyn kipeään käteensä sekä alkoi hiljakseen kävellä poispäin työpaikasta samalla lukien askeleensa. Kun hän oli kulkenut viisisataa neljäkymmentä askelta, tuli hän erään kolon luo, jossa oli homeisella kannella varustettu tynnyri.
Hän otti kannen auki.
Kannen alla oli paksu vahakangaspeitto, jonka kreivi puhkasi veitsellään. Jo ensi silmäyksellä huomasi hän, että astiassa oli ruutia.
Hän otti sitä hyppysellisen sekä heitti kynttilän valkeaan. Ruuti heti leimahti ilmilieskaan ja räjähti. Suojelevan vahakangaspeiton alla oli siis ruuti pysynyt kuivana vuosisatoja.
Sitte aukasi kreivi nuttunsa sekä veti esiin pitkän puuvillanuoran, joka oli moninkerroin kierretty hänen ruumiinsa ympäri. Sen pään sitoi hän sytyttimeen, joka pisti esiin ruutitynnyristä. Se oli vaikea työ suorittaa yksinomaan hampailla ja vasemmalla kädellä. Sitte rupesi hän kävelemään takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, jättäen pumpulinuoraa jälkeensä viidensadan neljänkymmenen askeleen pituudelta. Hän sytytti nuoran pään ja katsoi kelloonsa nähdäkseen kauanko kesti askeleen pituinen nuora palaa. Siihen meni yksi minuutti. Siis viisisataa neljäkymmentä askelta pitkä nuora kestäisi palaa viisisataa neljäkymmentä minuuttia.
Kuinka paljo tunneissa oli sitte viisisataa neljäkymmentä minuuttia. Sitä ei hän osannut laskea; mestari Mathias kai sen voi sanoa.
Kun hän syvennyksen luo taasen saapui, oli muuri jo valmis; ainoastaan aukossa oli vielä silittelemistä.
Merkillistä kyllä, ei Grazian näyttänyt tulleen lainkaan ajatelleeksi sitä seikkaa, että Siegfried voisi Mathiaksen kanssa puhella sekä taivuttaa hänet rukouksilla, uhkauksilla tai lupauksilla jotakin tekemään vapautuksekseen. Taikka kenties Grazian olikin ajatellut sitä seikkaa.
"Eikö pian ole valmista, ystäväiseni?" kysyi hän, "montako kertaa kuusikymmentä sopii viiteensataan neljäänkymmeneen?"
"Yhdeksän kertaa, sillä yhdeksän kertaa kuusikymmentä on viisisataa neljäkymmentä."
"Oikein. Yhdeksän kertaa kuusi on viisikymmentä neljä. Kumma kun en sitä huomannut. Siis yhdeksän. Siinä on tarpeeksi. Ehdin kyllä siinä ajassa saada kaikki valmiiksi. Ja nyt, ystäväiseni! menepäs taloudenhoitajan asuntoon ja lämmitä se hyvin sekä aseta illallinen pöytään. Minä jään tänne ottamaan jäähyväisiä vävypojaltani."
Mathiaksen lähdettyä, meni Grazian kirkkoon. Siellä hän suurella vaivalla ja tuskalla nosti rahanassakat ajoneuvoista sekä vieritti ne maanalaiseen käytävään, tuon juuri kiinnimuuratun syvennyksen eteen. Sen tehtyään pisti hän päänsä muurissa olevaan aukkoon sekä puheli siitä:
"Terve teille! Te suuresti rakastettu vävypoikani, jota myös nimitetään isä Siegfriediksi. Kuinka voitte tänä hääpäivänänne? Te olette valinnut itsellenne niin kauniin morsiamen, että oikein kateeksi käy. Myöskään ei teillä pidä oleman syytä sanoa, että olette köyhän tytön nainut. Minä tahdon olla jalomielinen isä ja annan sen vuoksi teille koko myötäjäiset ynnä lisäksi perintöosat sekä isän että äidin puolelta, että pääsisitte vapaaksi kaikista huolistanne. Voipiko parempaa appiukkoa löytyä?"