Näin puhuen aukaisi hän yhden nassakoista sekä nosti sen — välittämättä kivusta sairaassa oikeassa kädessään — luukulle ja tyhjensi kilisevät kolikot siitä sisään.
Tätä ensimäistä nassakkaa seurasivat ne muut tynnyrit, joissa oli hopeata.
"Tämä on äidillinen perintöosa, nyt seuraa isällinen", sanoi hän.
Sitte tyhjensi hän kullalla täytetyt nassakat luukusta sisään, syvennykseen kahlitun vävypoikansa päälle, niin että kulta- ja hopearahat tämän hartioihin asti peittivät.
Siegfried ei voinut enää muuta liikuttaa kuin päätänsä.
"Miserere mei Domine!" kuului huokaus elävänä haudatun kurkusta.
"Hahaha!" nauroi Grazian. "Tahdotko vielä lopuksi lauluakin kuulla? Kenties pitäisi minun jotakin sinulle laulaa? Mitä pidät tästä: Genitus mortis, dolores inferni, Circumdederunt me? Taikka kenties kuultelet mieluummin tätä: In paradisum inducant te angeli? — Se on kovin surullinen laulu, paljo hauskempi on tämä: 'pitelepäs lirkkuseni kiinni käsivarrestani!' — Osaatko loppukerron siihen: 'Ja sitte se tanssi alkaa!' Hahaha!"
Sen jälkeen otti vanhus tulisoihdun käteensä sekä nilkutti tiehensä, mennessään kaiuttaen maanalaista käytävää pilkkanaurullansa. Se olikin viimeinen ihmisellinen ääni tuon salaisen tunnelin yössä.
XVI.
Mestari Mathias oli sangen älykäs mies, jonka ymmärrys alinomaa oli muidenkin käytettävänä. Kun hän herra Grazianin jätti, puheli hän itsekseen:
"Minä olen saanut tietää suuren salaisuuden. Olen myös raamatun kautta vannonut, etten puhu kellekään niistä. Mutta herra Grazian ei varmaankaan sittekään luota minuun, koska ei hän raamattuunkaan usko. Luullakseni pitäisi hän kuollutta miestä valaa parempana. Mutta sangen helppoahan on tehdä elävästä miehestä kuollut. Siihen tarvitaan vain pikku palanen erityisellä tavalla valmistettua kinkkua tai kulaus älykkäästi täytetystä pikarista sekä rauhallinen yö — ja kuollut ei enää herää."
Tämmöistä ajatteli mestari Mathias leikatessaan taloudenhoitajan asunnosta löytämäänsä kinkkua sekä asetellessaan viinipulloa pöydälle.
Yht'äkkiä johtui mieleensä oivallinen tuuma.
Talossa oli vielä jäljellä muuan elävä olento — koira. Tämän hän huusi luoksensa sekä heitti sille kappaleen kinkusta. Elukka nielasi ahneesti lihakappaleen. Sitte kaatoi Mathias hiukan viiniä lautaselle ja asetti sen koiran eteen. Sillä oli jano ja joi sentähden halukkaasti viinin. Mitään erinomaista ei sille kuitenkaan näyttänyt tapahtuvan.
"Ruoka ja juoma on ainakin vielä myrkytöntä ja tästälähin pidän minä kyllä herra Graziania silmällä."
Mathias sai kauan aikaa vartoa kreiviä, sillä isä Siegfriedin hautaaminen kullalla ja hopealla veti paljo aikaa. Vihdoinkin ilmoitti kellon kilinä kappelin tornissa, että joku kuljeskeli maanalaisessa käytävässä. Pianpa näkyikin herra Grazian tulevan lenkuttaen kirkon ovesta ja lähestyvän linnaa. Pihassa ei enää ollut karhuja; niiden nahat riippuivat orsilla kuivumassa.
"Aaveet kilistivät taaskin kelloa", huomautti Mathias tulijalle.
"Viimeisen kerran ne nyt soittivat", vastasi tämä ja istuutui pöytään.
Kreivillä oli jalassaan suuret saappaat, joiden pitkissä varsissa saattoi säilyttää kokonaisen tavaravaraston.
Yhdestä varresta veti hän kotelossa säilytetyn käyrän veitsen sekä kaksihaaraisen kahvelin, sillä todella ylhäinen herra ei milloinkaan vienyt suuhunsa vieraita syömäaseita; toisesta varresta tuli esiin kilpikonnankuoriseen rasiaan suljettu pienoinen, jalaton ja pyöreä "Bratina"-niminen kultapikari. Sen täytyi aina yhdessä siemauksessa tyhjentää, sentähden ettei sitä voinut laskea mihinkään seisomaan.
"Nyt me syömme, ystäväiseni", sanoi hän, "leikkaapas kinkusta itsellesi ja minulle viipale! Näethän, etten voi käyttää toista kättäni."
Mathias istuutui vastapäätä isäntäänsä ja molemmat söivät hetkisen aikaa sanaakaan toisilleen virkkaamatta. Linnanherralla mahtoi olla kova nälkä, sillä hän ei ollut aamusta saakka syönyt palastakaan.
Koira juoksenteli iloisesti sinne tänne. Ruoka ja juoma ei ollut sitä hitustakaan vahingoittanut.
"Ja nyt me juomme tästä samasta bratinasta, sinä ja minä, ystäväiseni", virkkoi Grazian kotvan ajan perästä, "ensin otan minä ryypyn, sitte sinä. Näetkös! tämä bratina on erinomaisen käytännöllinen juoma-astia. Sillä ei ainakaan voi isäntä vieraitansa myrkyttää — kuten Italiassa kuuluu olevan tapa — kun näet kaikkein täytyy juoda samasta pikarista, isännän tietenkin etupäässä."
Niin puhellen täytti hän bratinan sekä tyhjensi sen.
"Terveydeksesi, ystäväiseni!"
Sitte sai Mathias bratinan ja hänkin tyhjensi sen nopeasti.
"Teidän terveydeksenne, armollinen herra", sanoi hän.
Sen jälkeen jatkui maljojen juontia muille, poissaoleville henkilöille:
"Onnellisen sulhasen terveydeksi!"
"Lahjoittakoon Jumala pitkän iän kauniille morsiamelle!"
"Eläköön Madocsanyn linnan kaunis rouva!"
Bratina kulki täten kädestä käteen ja maljoja juotiin sekä ystäville että vihollisille siksi, kunnes kumpasetkin loppuivat. Sillä aikaa oli kuu noussut ja valoi säteitänsä ikkunasta sisään.
Herra Grazian sanoi silloin Mathiakselle:
"Kuules, ystäväiseni! eikö sinulla ole naimisissa oleva tytär?"
"On."
"Hänhän asuu Teplassa, se raukka."
"Juuri siellä hän asuu."
"Paljoko hänellä on lapsia?"
"Kuusi."
"Ethän ole niiden terveydeksi vielä juonut?"
"En ole, armollinen herra, mutta…?"
"Ei sinun tarvitsekaan heidän terveydekseen juoda, ystäväiseni, sillä sinä olet jo tarpeeksi juonut, et ainoastaan täksi päiväksi, vaan myöskin koko elämäsi ajaksi. Sinä olet mennyttä miestä, minä samoin. Tämä bratina, josta joimme, on myrkytetty hienoimmalla italialaisella myrkyllä, joka määrätylle minuutillen vaikuttaa. Sinulla on vielä kaksi tuntia elinaikaa, tee siis kiirutta ja lähde matkalle! Virta on jäässä, joten sinä voit käydä Teplaan, tyttäresi luo ja siellä valmistautua kuolemaan; kenties ehdit vielä papinkin luoksesi haettaa ja testamenttisi tehdä. Kaikessa tapauksessa on siellä aina joku, joka sulkee silmäsi. Se on huvinäytelmän loppu."
Mathiaksen hiukset nousivat pystyyn kauhusta ja hän oli jo tuntevinaan suonissaan myrkyn kuolettavan polton. Kamalasti huutaen syöksyi hän ulos huoneesta, sitä ennen tyhjennettyänsä kullalla täytetyt taskunsa.
Mutta herra Grazian täytteli vain edelleen lasinsa sekä joi uuden kerran kaikkien niiden tervehdykseksi, jotka olivat hänen ystäviänsä. Ystävien loputtua tuli vihamiesten sarja. Jokainen pikarillinen sisälsi myrkkyä, mutta semmoista myrkkyä, joka vaikutti hitaasti ja jonkun määrätyn ajan perästä. Hänen täytyi koettaa saada sen voima mahdollisimman vaikuttavaksi itsessään, ettei hän tulisi sanansa syöjäksi, kun oli nimittäin Idalia-rouvalle vakuuttamalla vakuuttanut, että Siegfried tulee elämään kauvemmin kuin hän itse.
XVII.
Tänä yönä ei Idalia voinut nukkua; uni pakeni hänen silmistään ja suru raateli hänen sydäntään. Tyydytetty kosto on levoton makuutoveri.
Aaveet kiusasivat häntä ja mielikuvituksissaan oli hän näkevinään onnettomien uhriensa ruumiit raadeltuina, tympättyinä.
Myös oli hän näkevinänsä onnettoman tytön huterassa sielunhukuttajassa keskellä Waag-virran raivoisasti kuohuvia jää-aaltoja, sekä oli kuulevinansa hänen hätähuutojansa.
Ja tuo rakastettu mies, jonka hänet nyt täytyi kadottaa. Sydän varmaankin pakahtuisi surusta.
Tuon kauniin rouvan asunnossa oli sangen monta huonetta, mutta ei kumminkaan tarpeeksi paljo, löytääksensä niissä rauhaa ja lepoa tällä kertaa. Joka kamarissa oli hän jo vuodattanut kuumia kyyneleitä. Alinomaa kuljeskeli hän nurkasta nurkkaan sekä katseli ikävöiden jäätyneiden akkunaruutujen läpi Waag-virralle päin.
Mutta sieltä näkyi vaan toivoton jääerämaa, joka jo ulottui Madocsanysta Mitoschiniin asti. Kuu valaisi kylmillä säteillään tätä elotonta maisemaa.
Kello kolmen ajoissa aamupuolella oli hän näkevinään sieltä mustan pilkun, joka liikkui Madocsanyyn päin. Se yhä lähestyi, niin että jo saattoi tuntea sen ihmiseksi.
"Sanantuoja Mitoschinista", sanoi Idalia itsekseen sekä kävi herättämään palvelusväkeänsä.
Vihdoin tuotiin lähettiläs Idalian tykö. Se oli mestari Mathias, mutta niin muuttuneena, että häntä tuskin enää tunsi. Kasvonsa oli tuska kamalasti vääristänyt ja kylmyys ne sinisiksi värjännyt.
"Minä tulen Mitoschinista", läähätti hän — samassa kaatuen voipumuksesta lattialle.
"Tuokaa lasillinen lämmitettyä viiniä!" käski Idalia.
"Ei, ei viiniä!" huokasi sairas, "ei viiniä, minä olen siitä tavarasta saanut kyllikseni maailmassa."
Samassa hän asettui polvilleen Idalian eteen sekä alkoi ristissä käsin häntä rukoilla:
"Taivaan laupeuden tähden, pelastakaa minut!"
"Mitä sinä tahdot, mies?"
"Mitoschinin linnanherra on minut ja itsensä myrkyttänyt. Jumala häntä siitä rangaiskoon! Auttakaa minua, rouva, minä kuolen!"
"Miten minä sinua auttaisin?"
"Ah! älkää teeskennelkö! Tiedänhän minä. Grazian on minut tietämättäni bratinalla myrkyttänyt. Ihmiset sanovat, että sinä, kun myrkytit puolisosi, joit yhdessä hänen kanssaan samasta myrkytetystä lasista, ettei hänen epäluulonsa olisi herännyt. Mutta heti perästäpäin otit sinä salavihkaa vastamyrkkyä, niin että jäit eloon; miehesi sitävastoin ei semmoista saanut ja kuoli."
"Oletko kadottanut järkesi?"
"En, en! Anna minulle vastamyrkkyä, sinä tiedät mimmoista! Pelasta minut, niin ilmaisen minä sinulle semmoisen salaisuuden, josta varmaankin tulet olemaan suuresti kiitollinen!"
"Mikä salaisuus voisi niin minun mieltäni kiinnittää?"
"Se salaisuus, missä isä Siegfried nyt on."
Nämä sanat kuultuaan juoksi rouva heti hänen luoksensa, sekä nosti hänet ylös lattiasta ja asetti vuoteelle.
"Mitä?" sanoi hän. "Tiedätkö missä hän on? Elääkö hän vielä?"
"Elää, eikä hiuskarvaakaan ole katkaistu hänen päästään."
"Missä hän on?"
"Anna minulle ensin vastamyrkkyä! pian!"
"Ei, ei, on vielä kyllä aikaa. Ensin tahdon minä saada tietää salaisuuden. Ennen sitä, en minä auta sinua."
Suuret hikipisarat valuivat Mathiaksen otsalta. Vihdoin hän lausui!
"Oi, Herra Jumala! Minä joudun helvettiin, jos salaisuuden kerron, sillä olen biblian kautta vannonut, etten sitä kenellekään ilmaisisi."
"Helvettiin joudut kaikessa tapauksessa, välipä siis sillä, joudutko sinne hiukan aikaisemmin tai myöhemmin. Jos sanot minulle, mitä tiedät, niin kenties myös paholainenkin antaa sinulle vielä hiukan odotuksen aikaa, vaan ellet ilmaise salaisuuttasi, ottaa paholainen sinut paikalla. Puhu siis heti, mitä tiedät, taikka mene tietoinesi kadotukseen!"
"Annathan sitte minulle vastamyrkkyä!"
"Annan, annan! tässä sitä on. Heti kun olet jutellut, kaadan minä sitä suuhusi. Minä kannan alituiseen sitä mukanani tässä sormukseni ontelossa kivessä. Katsos, miten viheriäistä se on, katsos miten se pimeässä loistaa! Jos minä antaisin sen kaikki sinulle, saavuttaisit sinä sadan vuoden ijän. No, kerro nyt!"
Tuo kuolintuskien vaivaama mies kertoi kaikki, ilmaisi koko salaisuuden.
Mathiaksen kertomuksesta ymmärsi Idalia että hän puhui totta, sillä ei vilkkaimmallakaan mielikuvituksella voisi näitä asioita niin kuvata, ellei itse olisi niitä nähnyt.
"Hyvä on", sanoi hän, kun Mathias oli lopettanut. "Tässä on vastamyrkkyä. Mene nyt Teplaan tyttäresi luo, eläkä vain kellekään puhu mitään!"
Se, jota Idalia Mathiakselle antoi, ei suinkaan ollut vastamyrkkyä, vaan vielä pikemmin tappavaa voimakasta myrkkyä. Sitä hän antoi Mathiakselle senvuoksi, ettei tämä enään voisi salaisuutta kolmannelle henkilölle ilmoittaa.
Kun Mathias oli suurella vaivalla ja tuskalla päässyt Teplaan, tyttärensä luo, oli hän jo niin uupunut, ettei voinut enään juuri kieltänsäkään liikuttaa. Hädin tuskin sai hän soperretuksi seuraavat katkonaiset sanat:
"Isä Siegfried — muurattu — maan alle — rahojen sekaan — Mitoschinissa — elää vielä — minut on myrkytetty." Enempää ei hän kyennyt sanomaan. Kun pappi saapui, oli hän jo kuollut.
* * * * *
Idalia jäi yksin salaisuuksineen.
Hänen vanha intohimoinen rakkautensa leimahti taasen täyteen liekkiin.
Tuo rakastettu mies oli siis vielä elossa, maanalaiseen käytävään suljettuna, Jumalan ja ihmisten hylkäämänä, kuolleitten seurakumppanina.
Jos nyt joku ihminen tulisi Siegfriedin luo eikö se hänestä tuntuisi Jumalan enkeliltä, taivaasta lähetetyltä. Ja jos tuo joku sitte vielä pelastaisi hänet haudastaan, syttyisi hänessä varmaankin ikuinen rakkauden liekki tuota pelastajaansa kohtaan.
Tehtyänsä tämän johtopäätöksen, oli Idalialla selvänä, mitä hänen piti tehdä ja tehdä heti.
Hän kääri kiireesti ympärilleen mustan manttelin, pisti tikarin ja pistoolin vyöhönsä, haki kirveen, sillä muurauksen särkeäkseen, sytytti salalyhdyn sekä hiipi näin varustettuna ulos linnasta. Aamuun ei ollut enää pitkältä, mutta paksu sumu peitti seudun, niin ettei voitu nähdä, mihin suuntaan hän kulki.
Kukaan ei koskaan saanutkaan tietää, mihin hän oli mennyt.
Kello kuuden ajoissa aamulla tapahtui kamala maanalainen, laajalle ulottuva räjähdys, joka kaatoi torneja ja särki linnoja raunioiksi. Myöskin jesuittaluostari, ylpeine kaariholveineen, luhistui maahan ja Mitoschinin linnan paavilainen kirkko muuttui sorakasaksi. Ihmiset, jotka jo niin aikaisin olivat valveilla, väittivät nähneensä Waag-virran keskustasta yht'äkkiä nousseen äärettömän suuren tulipatsaan. Sakea savupilvi leijaili vielä kauvan aikaa ylhäällä ilmassa ja jääpeittonsa särkeneen joen aallot vyöryivät yli äyräittensä sekä tulvasivat tasangolle, vieden raivoisassa kulussaan mukanaan kokonaiset kylät ja metsiköt, ikäänkuin ne olisivat olleet keveitä oljenkorsia.
Kun sitte vesi oli taasen uomaansa takaisin vetäytynyt, jäi tulvintapaikalle paksu kerros karkeata kiiselihiekkaa.
Tämän elementtien raivon johdosta saatiin naapuristossa vasta tietää niistä surullisista tapauksista, joille molemmat linnat olivat äskettäin olleet näyttämöinä.
Vasta seuraavana päivänä löysivät Likovay-perheen tuttavat herra Grazianin kuolleen ruumiin Mitoschinin linnan taloudenhoitajan huoneesta, jonne tulva ei ollut ulottunut. Mutta Mitoschinin pienestä paavilaiskirkosta ei ollut jäänyt edes kiveä kiven päälle. Myöskin oli hirveä räjähdys, yhdessä valtavan vesitulvan kanssa, muuttanut koko salaisen maanalaisen käytävän elävine ja kuolleine asukkaineen muodottomaksi kivi-, tiili-, sora- ja puuainekasaksi.
Pitkät ajat tämän jälkeen alkoivat Likovayn perheen jäsenet hakea sitä summatonta rahanpaljoutta, jonka Grazian-herra oli saanut Mitoschinin linnankauppahinnaksi. Mutta mitään ei löydetty.
* * * * *
Tämä kertomus perustuu perhearkistoissa säilytettyihin tosiasioihin.
Sitäpaitsi kansa vielä nytkin sillä paikkakunnalla puhuu isä
Siegfriedistä.
Ja aina kun Mitoschinin linna vaihtaa omistajaa, tekee myöjä kauppakirjaan sen ehdon, että jos nuo salatut aarteet löytyisivät, pitää hänen saada ne.
Mutta ihmiset sanovat, että aarteet vasta sitte löytyvät, kun isä
Siegfried on ensin vapautettu muuratusta haudastaan.
Kenties ovatkin ihmiset oikeassa!
Loppu.
(Teosta on suomenkieliseen asuun saatettaessa lyhennelty sopivista kohdista.)