V.
Vastapäätä Madocsanya loistelee Mitoschinin linna. Se loistaa oikeen sananmukaisesti, sillä sen neljä tornia ovat katetut kiiltäväksi tinatuilla rautalevyillä, jotka auringon niiden päälle paistaessa leimuavat kuin suuri tuliroihu. Tornit ovat rakenteeltaan venäläistä sipulityyliä. Vielä viideskin torni kohottaa huippuansa solakkain hopeapoppelien välistä. Sen huippu on koristettu ristillä, toisissa on tähti.
Tuosta viidennestä tornista voipi vielä tänäkin päivänä nähdä, että se on aikanaan kuulunut pieneen kirkkoon, jonka hussilaiset olivat rakentaneet pyhän Antoniuksen kunniaksi. Nykyinen linnanherra, Grazian Likovay, oli sen äidiltään perinyt. Tämä äiti, Susanna Szuhay nimeltään, oli innokas katolilainen. Linnan oli hän antanut pojalleen sillä ehdolla, että paavilainen kirkko kartanonpihassa pidettäisiin entisessä kunnossaan edelleenkin ja että läheisestä, Teplassa sijaitsevasta sielunhoitovirastosta palkattaisiin pappismunkki, joka siellä pitäisi ainakin kerran viikossa messun, huolimatta siitä oliko kuulijoita eli ei.
Poika olikin täyttänyt äitinsä testamentin ehdon, sillä muussa tapauksessahan olisi koko linna cum appertinentiis langennut valtiolle.
Katolinen kirkko seisoi siis edelleenkin Mitoschinin pihassa. Heleä-ääninen kellokin oli vielä paikoillaan, sillä Grazianilla ei ollut tarvista sitä edes rahoiksi sulattaa. Eikä suinkaan liioin kielletty Teplan lukkariakaan, jos hän tahtoi sitä tulla soittamaan määrättyinä aikoina.
Mutta kumminkin oli asian laita niin, että jos hurskaat naiset joskus olisivat tähän kirkkoon eksyneet hartauttansa harjoittamaan, olisi siitä ollut iloa ja kenties huvitustakin ainoastaan messua lukevalle papille, mutta ei heille itselleen vähääkään sielun rakennusta.
Kello oli kyllä ylhäällä tornissa, kuten edellä sanottiin, mutta siinä ei ollut mitään hihnaa eikä soittonuoraa, ei myöskään sen luo johtaneet mitkään portaat tai tikapuut. Teplan lukkarille olisi siis ollut sula mahdottomuus saada kelloa soimaan, vaikka hän sitävarten olisi Mitoschiniin jolloinkin tullutkin.
Mutta vaikka kello olisikin saatu ääntelemään, ei kuitenkaan kukaan hurskas ihminen olisi jalkaansa astunut kirkkoon siellä olevan alttaritaulun takia. Se oli erään italialaisen mestarin maalaama ja kuvasi pyhän Antoniuksen kiusausta. No siinähän aiheessa ei nyt olisi itsessään mitään moittimista, mutta sitä oli käsitelty niin jumalattomalla tavalla. Pyhimyksen kiusaajana esitettiin nimittäin ennen näkemättömällä julkeudella maalattu ilkialaston nainen. Sen nähtyään jokainen todellisesti hurskas sielu jo kirkon ovelta takaisin kääntyi ja kiireimmiten pakoon lähti. Semmoiset alttaritaulut saattavat kenties olla kyllä paikallaan kuumaverisille italialaisille, mutta meidän vuoriseutumme ovat liian kylmät niille.
Luonnollista on myöskin, ettei kellään sielunhoitajalla ollut halua tulla lukemaan messua semmoisen alttaritaulun edessä ja siihen kääntyneenä.
Löytyi kuitenkin Mitoschinissa muuan viatoin olento, jota tuo julkea alttarikuva ei lainkaan loukannut. Se oli itse linnanherran tytär, Magdaleena nimeltään, joka oli ainoa paavilainen, ei ainoastaan tässä linnassa, mutta myöskin koko kylässä. Unkarin lain mukaan, nimittäin protestanttisen isän ja katolisen äidin lapset jakavat taivaan valtakunnan riemut siten, että pojat perivät isän uskon ja tyttäret äidin kirkollisen katsantokannan. Herra Grazian Likovay oli itse kiivas protestantti, joka kovasti vihasi pappeja ja munkkeja. Sitävastoin oli hänen puolisovainajansa ollut katolinen. Niin ankara oli linnanherra uskonasioissa tytärtäänkin kohtaan, ettei sallinut hänen sisällä huoneissa lukea paavilaista rukouskirjaa, eipä edes rukousnauhaa kantaa. Joka hartautta tahtoo harjoittaa, menköön kirkkoon! Sehän on aivan lähellä. Takaiselta linnan portilta johti sinne vuosisatoja vanha, mutkainen, jättiläislehmusten reunustama tie, joka kuitenkin nykyään kasvoi niin korkeata ja tiheätä ruohoa, että kulkeminen oli siinä vaikeata. Alue ympärillä oli sitäpaitsi karhujen asuntopaikkana. Herra Likovaylla oli nimittäin kaksi muhkeaa karhua, jotka vapaasti, ilman kahleita saivat juoksennella linnan ja kirkon välisellä maakappaleella ja lehmuskäytävässä. Vaikkakin linnan ja tämän seudun välissä oli korkea, paksu kivimuuri, kuului kartanon puolelle selvästi petojen kumea karjunta.
Nämä karhut myöskin osaltaan olivat suurena syynä siihen, että kirkkotie oli saanut niin ruohottua. Ei kukaan mielellänsä mene rukoilemaan semmoiseen paikkaan, jossa on vaarassa tulla karhujen kanssa tekemisiin kesken parasta hartautta.
Kun linnan torninvartija torvensa äänekkäällä törähdyksellä ilmoittaa illan seitsemättä tuntia, aukeaa muuan karhupihalle antava ikkuna ja kuuluu kimakka pillin ääni. Sitä kohden laukkaavat nuo molemmat petoeläimet aikavauhtia, silloin tällöin kumealla murinallansa antaen tietää, mihin asti jo ovat ehtineet. Syvä, tuota murinaa matkiva ihmisääni, lausuu kummankin karhun nimen ja samassa heitetään suuri, verinen lihankappale alas ruohistoon. Sen ottavat villipedot ilonkiljunnalla vastaan. Kumpikin tarttuu kynsin ja lampain veriseen möhkäleeseen ja koettaa repiä itselleen niin suuren palasen kuin mahdollista. Ne ovat kaksoisia ja keskenään sangen epäluuloisia. Toinen luulee aina, että veljensä on saanut suuremman kappaleen ja oikeaa tasajakoa ylläpitääkseen hyökkää senvuoksi tämän kimppuun. Toisella ovat samanlaiset mielipiteet ja menettelee luonnollisesti myös samaten. Siten syntyy tulinen tappelu, jota, pienillä väliajoilla keskeytettynä sekä luita ja ytimiä vihlovalla ärjynnällä säestettynä, jatkuu koko yösen.
Linnanmuurin ikkuna sulkeutuu ja karhut jäävät yksikseen kahakoimaan.
Vähitellen voittaa yö jo hämärtämän päivän ja Waag-joen sumut kietovat kosteaan, pehmeään verhoonsa koko laakson. Linnan pohjoinen sivusta on aivan pimeä. Ei ainoastakaan ikkunasta tuijota edes pienoista kynttilän valoa. Mutta kaikkein nukuttua aukenee kirkkotielle johtava takaportti hiljaisesti ja ilman narinatta. Naisellinen olento hiipii siitä ulos. Hän on kuin unikuva, kuin ilmestys, pitkä valkea mantteli peittää solakan vartalon sulot. Pään ympärillä liehuu musta harsohuntu. Hän katselee ympärillensä, kuuntelee, tutkii, lähtee vihdoin liikkeelle ja katoaa pimeyteen. Hän on aivan yksin ja ilman valoa mukanaan. Askelten ääni ei häntä ilmaise, sillä ruoho on pehmeää. Ainoastaan valkoinen verho osottaa, missä keveä olento liikkuu. Kuuluu kumeata murinaa, kaksi muodotonta mustaa möhkälettä kiiruhtaa juoksujalassa kulkijaa kohden. Niiden valkeat hampaat ja hehkuvat silmät loistavat pimeässä. Mutta haamu ei kirkaisekaan säikähdyksestä. Hän heittelee oikealle ja vasemmalle jotain — hunajakakkuja, karhujen mieliherkkuja. Ne sieppaavat ne sukkelasti ja tyytyväisinä muristen. Sillä aikaa rientää olento salaman nopeudella ruohon peittämää tietä myöten kirkon ovelle. Sen hän avaa ja astuttuaan sisään jälleen perässään sulkee.
Mitä tuo valkea haamu mahtoi kappelista etsiä yösydännä, yksinään, synkän pimeyden ympäröimänä?
* * * * *
Herra Grazianilla oli tänään luonansa paljo vieraita, sillä kulumassa oli muistorikas päivä, hänen ainoan poikansa, muhkean Kasimirin kuolinpäivä. Hautauspäivänä oli Grazian maahanpaniaisiin saapuneille ystäville, tovereille, munkeille, ylioppilaille, laulajille ja ilveilijöille luvannut, että näitä maahanpaniaisia tullaan edelleenkin viettämään joka vuosi niiden vuosipäivänä samalla tapaa kuin ensimäiselläkin kertaa — samoin kuin ensi kerrallakin, jolloin ruumis paareille asetettuna makasi suuressa asehuoneessa ja kumppanit toinen toisensa perästä arkkua lähestyivät sekä ruumiille täytettyä pikaria tarjosivat, jonka jälkeen sen itse tyhjensivät toivottaen vainajalle onnellista ylösnousemista.
Grazian oli pitkä, leveähartiainen mies; hän ontui toista jalkaansa luuvalon tähden. Kasvoilla oli kuparin väri, silmät verestivät, silmälaudat olivat turvoksissa ja niitä reunustivat paksut, karkeat silmäkarvat, jotka, samoin kuin suuret viiksetkin, törröttivät kaikille ilman suunnille. Päälakensa ja pääkopan takaosan oli hän, turkkilaista tapaa noudattaen, ajellut paljaaksi; ainoastaan etualalle oli jätetty pitkät palmikot, jotka lakin, mitä ei milloinkaan päästä otettu, alta riippuivat kummallekin ohimolle. Paksun kaulan suunnatoin lihavuus peitti mahtavina poimuina kankean nutun kauluksen ja alaspäin riippuvat posket estivät kokonaan näkymästä kaulahuivin suuren solmun. Lyhyt mantteli oli vain huolettomasti hartioille heitetty; paidan hijansuut olivat sidotut nuoralla kalvosimien kohdalta. Ulkonaiseen asuunsa ei hän pannut mitään huomiota; siinä oli hänen mielestään tarpeeksi, kunhan nutun napit olivat kultaa. Leveässä turkkilaisessa vyössä ei miekkaa riippunut, vaan sen sijasta oli siihen pistetty lyhytvartinen kirves. Kannuksilla varustettujen, korkeiden saapasten varsista näkyi käyrän puukon turkooseilla loistavasti koristettu pää. Liikkeissään ilmeni kärsimättömyys ja kopeus, joka ei vastaansanomista suvainnut. Kamalaa oli häntä nähdä vihastuksissaan tai ikävystyneenä. Puhua hänen kanssaan oli mahdotointa. Siitä, mitä toinen sanoi, ei hän vähääkään välittänyt, eipä edes suonut suun vuoroa kellekään. Ja se, mitä hän itse sanoi, piti ehdottomasti tulla muidenkin mielipiteeksi. Jos hän jollekin sanasen virkkoi, oli se käsky, jota paikalla, vähääkään vastaansanomatta tuli totella, muuten sai pian tehdä lähempää tuttavuutta herran paksun, koukkupäisen kepin kanssa.
"Käy, tyttäreni, nyt kirkkoon ja rukoile veljesi sekä erään toisenkin sielun puolesta!" sanoi Grazian, tullessaan karhuja ruokkimasta.
Joku oli hänet näillä sanoilla varustanut ennakolta, ja tuo joku oli herran eroamatoin seuralainen, mestari Mathias. Grazianin raskas, mahtava vartalo tarvitsi nimittäin aina tukea, tarvitsi aina nojautua toisen olkapäähän. Samoin myös sielukin tarvitsi semmoisen tuen. Sielu kyllä ei läheskään ollut niin suuri kuin ruumis. Se päinvastoin tarvitsi hyvinkin pienen tilan eikä likimainkaan kyennyt muhkeata ruumista joka paikasta täyttämään. Sen vuoksi täytyi mestari Mathiaksen ajatella linnanherran puolesta ja varustaa hänet tärkeimmillä henkisen elämän ilmauksilla. Grazian ei nimittäin ollut mies itsestänsä edes vähäpätöisintäkään ajatusta muodostamaan. Häntä johtivat yksinomaan vietit, vaistot ja silmänräpäykselliset päähänpistot; ne määräsivät hänen koko toimintansa ja elämänsä.
Mestari Mathias oli myöskin huolehtinut näistä maahanpaniaisten kertauksesta. Hän oli varustanut ruokaa ja juomaa, vihdoin myöskin pitänyt huolta, että oli saatu sopivia juhlavieraita, s.o. juoppolalluksia, narreja, kerjäläis-ylioppilaita, luostareistaan karkoitettuja munkkeja, hävinnyttä aatelisväkeä, kaikellaisia seikkailijoita, semmoisia, joilla on koto joka paikassa ja sänkyvaatteet selässään, slovakkilaisia laulajoita, Puolan juutalaisia y.m. sen tapaista joukkoa. Kaikilla näillä oli väljä kurkku ja avara vatsa sekä varastossa rivoja puheita ja ruokottomia lauluja. Ja muutahan ei Grazian Likovayn juhlissa kaivattukaan.
Korkeassa, holvikattoisessa salissa, mihin kaksisataa vierasta mahtui, oli kolme pitkää, katettua pöytää. Ruoka ja juoma olivat jo velvollisuutensa tehneet; vaadittiin myös jotain henkisempää. Sitä saatiinkin. Ensiksi tulivat säkkipillin puhaltajat, jotka myöskin tansseivat säveliensä mukaan. Heitä seurasi kaksi nälkiintynyttä slovakkilaista ylioppilasta, paljain jaloin, vaatteet riekaleina ja hiukset vanukkeissa. He lauloivat ensiksi kaikellaisia hurskaita latinaisia lauluja; mutta kun vieraat tarjosivat heille runsaasti viiniä, olutta ja marjamehua, alkoivat veitikat viritellä maallisempiakin säveleitä, jotka lopulta kävivät, niin sanain kuin nuotinkin puolesta, sangen irstaisiksi. Muutamat laulut, jotka esitettiin eräänlasisella rengonkielellä, missä latina, slovakki ja unkarin kieli vieretysten vallitsivat kauheassa sekamelskassa, erittäin huvittivat maahanpaniaisväkeä, niin että he nauruun pakahtumaisillaan maassa kierittelivät. Ainoastaan talon herra pysyi totisena ja synkkänä. Murisi vain eteensä tuijottaen:
"Myös nämäkin laulut olisi hän paremmin laulanut; hän olisi kyennyt ylioppilaita opettamaan tässä suhteessa. Hän se vasta osasi lystit pystyyn laittaa."
"Hän" oli se kuollut poika, jonka maahanpaniaisten muistoa juuri vietettiin.
Paljosta ryyppäämisestä uupuneina, kellistyivät ylioppilaat pöydän alle. Mutta ei ilo siltä loppunut. Mestari Mathiaksella oli jo varalta kolme Galitsian juutalaista. Ne toi hän saliin. Siellä sidottiin heidät otsasuortuvistaan yhteen sekä partoihin hierottiin survottua pippuria. Kun sitte yksi ja toinen heistä ankarasti aivastaessaan äkkiä päätänsä heilautti sekä samassa sai naapuriensakin älykopat keikkumaan, ei yksikään vieraista saattanut olla nauramatta. Ainoastaan linnanherra ei nauranut; hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. "Myös tätä taisi hän paremmin kuin muut", murisi hän. "Ainoastaan hän hoksasi, kuinka hauskimmasti voidaan juutalaisia narrina pitää. Jaa! — hän oli oikea nero."
Hauskuus kohoaa kohoamistaan. Vieraat ovat jo, tuon runsaasti vuotaneen viinin vaikutuksesta, niin tuulessa, että ryhtyvät käsikähmään keskenään. Voimakkaimmat sullovat heikompia pöytien alle. Mutta tuolla nurkassa rehkivät muutamat veitikat yhdessä rypäkässä. He koettavat yhdistetyin voimin viskata muuatta toveria ulos ovesta, vaan eivät onnistu; lopulta viinin jumala kantaa heidät kaikki yhteen kasaan.
Graziania ei tämäkään huvita. Totisena, synkkänä hän istuu. Viiksiinsä murisee: "Olisipa hän vain täällä! Hän teidät mäsäksi pieksäisi. Hän ei pelkäisi ketään. — Pitkällä kepillä ajaisi hän helposti koko joukon pihalle."
Kun tappelu oli tullut aivan yleiseksi, niin että tinalautaset ja katajasarkat ilmassa lentelivät, pöydät ja tuolit maassa kierielivät, penkit ja ihmisluut katketessaan rauskuivat sekä kiroussanat ja valitushuudot kovimmin kaikuivat, aukeni äkkiä muuan sivu-ovi selkiselälleen ja sisään astui juhlakulkue. Etumaisena asteli muuan naiseksi puettu ilveilijä, kirkon lippu kädessään; häntä seurasi munkin kaapuihin ja messukasukkoihin puettua roskaväkeä. Kaikki lauloivat hävyttömiä pilkkalauluja, joissa kirkkoa laitoksineen ja menoineen ilkeimmästi ivattiin.
Paikalla lakkaa tappelu. Ne vieraista, jotka vielä jaloillaan pysyvät, liittyvät mukaan matkaan. Jotkut ripustavat keppinsä käyrään viiniruukun ja nostavat sen olalleen sekä niin asestettuna marssivat juhlallisesti joukon jatkona. Linnan kaikki huoneet kierrellään; sitte mennään huutaen ja hoilaten pihalle.
Saliin ovat jääneet ainoastaan ne, jotka maassa makaavat, joko viinin vaikutuksesta tai saamiensa iskujen voimasta sekä ovat siten kykenemättömiä seuraan yhtymään. Talon herra ainoastaan istuu rauhallisesti paikallaan. Hänen edessänsä pöydällä seisoo ahdaskaulainen pullo täynnä väkevää puolalaista paloviinaa, joka ei kuitenkaan ole vielä kyllin voimakasta hänelle. Jäykästi tuijottaa hän savuavaa kynttilänsydäntä sekä mumisee silloin tällöin muutamia katkonaisia lauseita, joista ei kumminkaan kukaan mitään välitä.
"Kuinka paljo osasikaan hän hullutuksia keksiä! — Kesken torumistanikin täytyi minun usein hänelle nauraa. Hän oli niin voimakas, etten minäkään hänelle piisannut. Kun rupesin häntä kurittamaan, antoikin hän päinvastoin minulle selkään. Ellen hälle rahaa antanut, haki hän käsiinsä minun juutalaiseni, ja otti häneltä. — Jaa! … pojalla oli enempi järkeä, kun kokonaisella kuninkaan neuvostolla yhteensä. — Helposti hän olisi saattanut elää sadan vuoden vanhaksi, mutta elikin vain kahdenkymmenen viiden. — Siihen vielä lisäksi kolme vuotta, tekee kaksikymmentä kahdeksan vuotta… Se on totta… Mutta näitä kolmea vuotta ei oteta lukuun, sillä ne hän on ollut kuolleena… Vaan minkä vuoksi hän oikeen kuoli… Sentähden, että hevosensa taistelussa kompastui… Muutoin olisikin se toinen saanut loppunsa… Ja semmoista sanotaan oikeudeksi! — — — Kaunis mailma tämä, jossa tuomarina ovat hevosen etujalat! — — Hän juoksi kuiviin… No eivätkö sitte kaikki mailman lääkärit kykene jollekin, joka kuiviin on juossut, hankkimaan uutta verta? — — — Arkaa väkeä… Tuo pappi aasi sanoi, että ihminen muuttuu vaan tomuksi. — — Minunko poikani tomuksi! — Ei ikänä. Hän muuttuu kullaksi taikka timanteiksi. — — Jo huomen aamuna avautan arkkunsa ja katson. — — — Niin, siellä hän lepää, paavilaiskirkon kryptassa [maanalainen hautakammio kirkon kuorin lattian alla]. — Miksi juuri siellä? — Hän itse niin tahtoi … luultavasti sen vuoksi, että vielä kuoltuaankin saisi pyhimyksiä kiusotella. — Kyllä hän heitä mahtaakin härnätä! — — Antaneeko hän pyhälle Antoniukselle nokkapiuvia?… Taikka aaveita loihtii keltoja soittamalla… Mitä se on?… Kellon soittoa?… Kuka kuulee sen?… Eikö kukaan muu kuin minä yksin? — Hei, Mathias, missä sinun korvasi on?… Etkö kuule?… Gingallo! Gingallo!… Varmaankin on se piru itse ilmielävänä?… Mitähän erinomaista tekemistä hänellä siellä on?"
Ei kukaan vastannut. Juopuneet kuorsasivat kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa äänilajeissa. Vielä jalkeellaan olevat olivat menneet alas kellariin, jossa suorastaan tynnyreistä viiniä särpivät. Suuressa juhlasalissa oli talon herra yksinään valveilla.
Kumminkin hän luuli uneksivansa.
Kirkontornin pieni kello soi edelleen.
Grazian rähmi ylös nojatuolistaan, sai käsiinsä koukkusauvansa ja alkoi seiniä pidellen hoiperrella ulos salista, ensin pitkään käytävään ja sieltä linnan pohjoiseen torniin, josta oli vapaa näköala kirkolle päin. Hän kiskasi ikkunan auki ja tirkisteli ulos pimeään yöhön.
Laskeutuva puolikuu valoi viimeisiä säteitänsä juuri kirkon tornia kohti. Niiden valossa saattoi nähdä, kuinka kello, vaikka ei enää soinutkaan, kuitenkin hiljaa telineissään sinne tänne liikkui.
"Kuka siellä? Kuka on siellä?" änkytti Grazian nojaten ulos ikkunasta. "älkää rähiskö siellä alhaalla! Minä tahdon kuunnella!" Kuulla ei hän kyllä enää voinut, mutta kyllä nähdä; muuan pitkistä gootilaisista kirkon ikkunoista oli valaistu.
"Katsos! Mitä tämä on?"
Ja valaistussa ikkunassa näkyi kaksi ihmishaamua, väliin kadoten, toisinaan taas ilmaantuen; väliin ne nostivat käsiänsä ylöspäin, joskus taas antoivat niiden laskeutua alas. Grazian kokosi voimansa ja karjasi mahtavan äänensä koko voimalla näille kummittelijoille: "Keitä olette? poistukaa!" Senjälkeen vaipui hän voimattomana alas. Seuraavana aamuna löysivät ihmiset hänet makaamasta lattialta; ainoastaan hädin tuskin saatiin hän jälleen henkiin.
VI.
Magdaleena oli polvillaan veljensä haudalla ja rukoili.
Myöskin hän vietti — vietti omalla tavallansa — muistoa tuosta surullisesta päivästä, jolloin veli hänen takiansa sydänverensä vuodatti.
Yhdellä iskulla oli hän kadottanut sekä veljen että sulhasen, sillä käsi, joka veljen murhasi ei voinut tietenkään sisarta alttarin eteen viedä.
Mutta hän oli jäänyt uskolliseksi rakkaudessaan, niin hyvin veljeä kuin sulhastakin kohtaan.
Näiden molempien hellän lemmen sijaan, jonka hän näin samanaikaisesti kadotti, oli tullut isän viha. Linnanherra piti nimittäin tytärtään poikansa kuoleman aiheuttajana. Miksi tyttöraukka sitte rukoili? Kuolleitahan olivat kumpikin, eivätkä siis rukouksen kautta uuteen elämään herätettävissä. Hänen maalliselle olennollensa ei enää onnea löydy. Kuitenkin onni häntä taasen hetkiseksi odottaa, vaikka ei hän itse sitä aavista.
Täällä, tässä paikassa vallitsee rauha ja hiljaisuus. Joku toinen tuntisi täällä hänen sijassaan pelkoa ja kauhistusta. Kuu vuodattaa valonsa läpi ikkunan ja valaisee alttarin veistoskuvia: puuhun sidottua, nuolien lävistämää marttyyria ja ylienkelin voittamaa lohikäärmettä; vihdoin myös raskaita kynttiläjalkoja loppuun palaneine kynttilöineen sekä itse alttaritaulua pyhimyksineen ja rivoine viettelijä-naisineen.
Kuun paiste siirtyy edelleen ja loihtii esiin pimeydestä marmorisen hautakiven, jonka alla murhattu veli lepää, tuon marmorivartalon, joka kädet rinnalle ristittyinä koristaa arkun kantta. Tornissa huuhkain huhuaa, pöllöt käheästi kiljuvat. Ulkona tuhisevat karhut, merkiksi siitä, että he valveilla ovat ja saalistaan odottavat. — Linnasta kuuluu aika-ajoin juoppojen pilkkalaulujen ilkeä kajahdus. — Täällä on kuitenkin olla paras, täällä kylmän marmoripatsaan äärellä.
Magdaleena olisi ilomielin luostariin sulkeutunut — särkyneelle sydämellensä olisikin se ollut sopivin tyyssija — mutta isä ei siitä kärsinyt kuulla puhuttavankaan. Hän tahtoi hänet naittaa. Mutta kaikki naimahaluiset nuoret miehet karttoivat tätä taloa kuin ruttoa. Surkuteltiin kyllä tytärraukkaa, mutta peljättiin isän sopimatonta luonnetta. Sitäpaitsi säikäytti Leena surullisella ulkonäöllään, samoin kuin isä vihallaan kosijat tiehensä. Ja jota surullisempi tytär oli, sitä kiukkuisemmaksi myöskin Likovay tuli.
Suuri kauhu oli Magdaleenalla noita raakoja juomingeita kohtaan. Niitä hän pakeni kirkon yksinäisyyteen.
Hän tiesi, että juopot kykenivät ainoastaan pilkkalauluja laulamaan sekä taivaasta ja maasta, elävineen ja kuolleineen, narria tekemään. Nytkin tunkeutui niiden raju mellastus kammoittavan kumeana aina kirkon pyhien seinien sisäpuolelle.
Tyttö vapisi kuin vilutaudin puuskassa.
Kuu oli laskenut, kappelissa vallitsi täydellinen pimeys. Ainoastaan ylhäällä tornissa, kellon loistavalla malmilla, välkkyi vielä muuan kimallus, ja sitä neiti katseli.
Yht'äkkiä näytti siltä, kun alkaisi kello hiljaa heilua. — Olisiko se kenties harhanäkö? — Samassa äännähti vihitty malmi ja soi edelleen, ikäänkuin syntisraukan sielun autuudeksi. Soittajaa ei kumminkaan näkynyt.
Uudet ihmeet lisäsivät hänen hämmästystänsä. Kirkon pimeä sisus alkoi
vähitellen tulla valoisaksi. Mistä tämä? Alttarikuva loistaa.
Todellinen sädekehä säteilee padualaisen pyhimyksen pään ympärillä.
Viettelijänainen sitä vastoin näkyy aivan mustana.
Vapisten laskeusi tyttö polvilleen.
"Kaikkivaltias Jumala!" sammalsi hän.
Kellon viime säveleet kuolivat hiljaisuuteen; samassa vääntyy kolinalla sivulle pyhän Antoniuksen ja hänen julkean seuralaisensa maalattu kuva sekä näin syntyneessä aukossa seisoo elävä olento… Samallainen kuin Antonius padualainenkin … munkkipukuinen, paljasjalkainen, tonsuripäinen [katolisten pappien paljaaksi ajettu päälaki], palava tulisoihtu kädessä.
Pelästyksissään painaa tyttö rintaansa molemmilla käsillään.
Ehkä tuo ilmestys ennustaa hänen kuolemaansa!
Jospa niin kävisikin.
Ilmestys astuu alas alttarikehyksestä, harppaa lattialle yli pyhien kirjojen ja rukousnauhojen. Nainen hypähtää ylös, kiljasee ja nostaa suojellen, rukoillen kätensä. Silloin kuulee hän mainittavan nimeänsä.
Magdaleenasta tuntuu, kuin tekisi maailma täyskäännöksen kulussaan.
Lopulta vaipuu hän tainnoksissa maahan.
Kun hän taaskin tietoisuuteen tuli, tunsi hän säteet eräistä silmistä ylitsensä virtailevan; ne lämmittivät, elähyttivät, kuin aurinko armas.
Oliko se todellakin hän?… Kenties uneksui hän vielä… Oli tainnoksissa ja sielunsa silmillä näki ajatustensa esineen… Ei tämä on lihaa ja verta… Se on todella hän… "Teodor."
Vaistomaisesti huulet tämän nimen lausuivat.
Myös hänelle oli hän aina vaan "Teodor."
"Tulitko sinä taivaasta tänne minun luokseni, rakkaani?"
Nuori munkki nyökkäsi surullisesti päätään myöntymyksen merkiksi. Siltä näyttikin todella, että hän kuolleiden valtakunnasta tulee. Niin kalpeat olivat poskensa, niin kylmät kätensä.
Vahakynttilän, joka oli hänellä kädessänsä ja joka tytöstä oli tulisoihdulta näyttänyt, oli hän pistänyt alttarilla olevaan kynttilän jalkaan. Sen liekki valaisi molempia.
Levollisesti, mutta kolealla äänellä alkoi nuori mies puhua.
"Toinnu säikähdyksestäsi!" sanoi hän. "En ole haamu enkä henki, vaan elävä, surkuttelua ansaitseva ihminen. Huhu kuolemastani oli väärä. Turkkilaiset ottivat kyllä minut vangiksi, vaan eivät mestanneet minua. Sen tekivät palvelijalleni, joka oli vaatteisiini pukeutunut. Minä sillä aikaa pakenin."
"Mutta entä tämä vaatetus?" kuiskasi tyttö, munkkikaapua hiljaa kädellään silitellen.
"Merkitsee surua sinun ja minun menetetyn elämän vuoksi. Nimeni on nyt isä Siegfried, sillä kuulun jesuittaveljeskuntaan. En ole enää sinun rakastettusi ja sulhasesi — en enää tulevaisuutesi toivo — en enää turvasi ja suojasi onnettomuuksissa — vaan ainoastaan välittäjäsi taivaan kanssa: isä Siegfried."
Tyttö vaipui polvilleen ja suuteli hartaudella hänen kättään: "Isä!"
Syvään huoaten puheli Siegfried:
"Omakseni en minä voi sinua enää tehdä, sentähden tahdon antaa sinun Jumalalle omaksi. Koska sinä et voi olla minun morsiameni, niin ole sitte taivaan morsian. Minä olen tullut sinua johdattamaan sinne, mihin mielelläsi menisit."
"Luostariin. Sinä siis tiesit hartaimman haluni? Oletko todellakin minun kanssani unissa puhellut?"
"En ole. Miksikä sinulle valehtelisin. Mutta itsekseni, miettimällä täytyi minun tulla siihen johtopäätökseen, että tuommoisen hirvittävän tapauksen satuttua sinä kaikkein mieluimmin menisit luostariin. Olen saanut myös kuulla, ettei isäsi tahdo siihen suostua, vaan tahtoisi sinut naittaa puolalaiselle Berezowskylle."
"Minä en häntä edes tunnekkaan."
"Sitä parempi. Tuo aijottu puolisosi on nimittäin vanha, ruma, sairas ja patajuoppo. Sitäpaitsi on hän jo ollut kuusi kertaa naimisissa ennen. Lisäksi on hän sozianilainen mielipiteiltään."
"Siis Jumalankieltäjä?"
"Hän kieltää pyhän Kolminaisuuden. Hänen mielestään on Kristus vain hurskas ihminen eikä mitään muuta sekä Pyhä Henki ainoastaan valkea kyyhkynen."
"Pelasta minut hänestä!" rukoili tyttöraukka, munkin polvia syleillen.
"Jos niin tahdot."
"Tahdon, tahdon toki. Mutta miten ja mistä tulit tänne? Kuinka pääsit?"
"Tulin todellakin läpi helvetin. Läpi pitkän, maanalaisen käytävän, jonka itse paholainen varmaankin on tehnyt ja jossa vielä näkyy jälkiä hänen ilkeydestään ja saastaisuudestaan. Kamalata on tätä tietä kulkea. Sen olemassa-olon sain tietää eräästä vanhasta kirjasta, jonka sisällöstä kymmenen oppinutta ennen minua oli turhaan yrittänyt selvää ottaa, vaan sitte vihdoin narri osotti minulle oikean selityksen. Sekin oli paholaisen työtä. Helvetti asukkaineen saattoi myös minut muutaman sangen vastenmielisen henkilön seuraan. Munkistomme ankarat säännöt pakottivat minut kasvattajaksi ja rippi-isäksi taloon erään rouvan, jota kammoan enempi kuin beliaalia kaikkine käskyläisineen! Asun Madocsanyn kreivittären linnassa."
Tyttö puristi rintaansa ja syvä huokaus kuului hänen huuliltansa.
"Se on minun helvettini ja minun paholaiseni. Kauheaa kidutusta on, että minun joka päivä täytyy nähdä tuota naista, jota minä sydämeni pohjasta inhoon, aina ensimäisestä kohtauksestamme saakka. Sillä vastenmielinen ja iljettävä on aina nainen, olkoonpa sitte kuinka kaunis tahansa, joka tunteensa miehelle ilmoittaa ja lempensä pyytämättä tarjoo. Sitäpaitsi on minun, hänen rippi-isänään, täytynyt kuulla ja vieläkin joka päivä täytyy kuulla, mitä syntisimpiä ja viettelevämpiä ajatuksia, joita tuo turmeltunut, saastunut ja harhaan joutunut sielu on siittänyt. Olen myös saanut tietää tavan, jolla hän leskeksi tuli. Mutta ripin salaisuutena nämä asiat jäävät sieluuni ainaisiksi sinetillä tukituiksi, sillä pyhä sakramentti sulkee suuni. Näistä teoista, näistä ajatuksista pitää minun Jumalan puolesta hänelle julistaa absolutiooni [synninpäästö], vapahdus, anteeksiantamus, vaikka en suinkaan sitä saattaisi milloinkaan tehdä omasta puolestani. — Eikö tämä kaikki ole pahempaa kuin itse helvetti?"
Tyttö puristi lujasti nuoren miehen kättä ja sanoi:
"Olet oikeassa. Meistä molemmista olet sinä enimmin kärsinyt. Minä en enää valita."
"Tunnen myös sinun kärsimyksesi sangen hyvin. Kiusaajattarelleni on erityinen nautinto kertoa sinusta kaikellaista, jonka hän tietää minun sieluani haavoittavan. Hän tietää kaikki, mitä teillä tapahtuu ja kertoo ne minua kiduttaaksensa. Mutta meidän ei pitäisi aikaa kuluttaa turhalla vaikeroimisella. Sinun täytyy kohta kotiasi palata, samoin minunkin olopaikkaani. Minulla on pitkä maanalainen tie käytävänä ja minun pitää vielä pimeän aikana Madocsanyyn ehtiä, ettei kukaan matkaani huomaisi eikä käytävääni oppisi tuntemaan. Vastaa siis pian: Tahdotko mennä luostariin eli ei?"
"Se on minun ainoa toivoni täällä maan päällä."
"Tulee toteutumaan. Sitävarten pitää minun antaa tieto tästä sinun päätöksestäsi erään luostarin abbedissalle. Sitte vien sinut salaisesti maanalaista käytävää myöten Madocsanyyn, josta muuan nunna sinut kulettaa suletuissa vaunuissa luostariinsa. Se vaatii valmistusta ja suurta varovaisuutta. Kaikessa tapauksessa määrätkäämme aika, jolloin täällä jälleen toisemme tapaamme."
"Ensi sunnuntaina."
"Sanokaamme — joka sunnuntai, heti puoliyön jälkeen. Ennen en minä voi saapua, sillä se kelvoton ylhäisyys, jonka kasvattajana minulla on kadehtimaton kunnia olla, ei nuku koskaan aikaisemmin, ja illan viettokumppanini, narri, tulee myöskin vasta siihen aikaan tukkihumalaan."
"Mutta sanoppas!" kysyi tyttö, "mistä tiesit, että minut täältä, tähän aikaan saattaisit tavata? Saitko unessa ilmestyksen?"
"Voisin koko maailmalle valehdella, mutta sinulle sanon totuuden. Minua ei johtanut mikään ilmestys eikä ihmetyö, vaan minä tulin, koska vakuutettu olin, että sinut täällä voisin kohdata. Tänäänhän on nimittäin veljesi kuolinpäivä, jota tavallisuuden mukaan teillä vietetään suurella juomakalaasilla. Mutta ethän sinä voi olla semmoisessa huoneessa, jonka seinät kajahtelemat juoppojen inhottavasta melusta; luonnollisesti pakenet veljesi haudalle, siellä yösi rukouksissa viettääksesi. Rukoilet sekä kuolleen että hänen murhaajansa sielun autuudeksi. Näin harkitsin. Mutta sitäpaitsi olin päättänyt, että ellen sinua täällä tapaisi, tunkeutuisin aina linnaan asti ja koettaisin luoksesi päästä. Arvelin, että koska siellä varmaankin nyt juhlan johdosta on koko joukko munkkipukuisia narreja, minunkin on mahdollisuus tuntemattomana heidän turvissaan sisälle päästä ja sinua etsiä."
Nuorukainen huomasi kauhun ilmeen, joka tytön kasvoissa näkyi hänen puheensa johdosta. Magdaleena tarttui munkin molempiin käsiin ja puristi niitä suonenvedon tapaisesti.
"Mitä tämä on?" kysyi Siegfried.
Tyttö ei vastannut mitään. Hän vaan kauhuissaan ajatteli, mitenkä julmasti hänen rakastetulleen olisikaan käynyt, jos hän olisi tänä yönä linnaan tullut. Karhut olisivat ehdottomasti hänet kuoliaaksi repineet. Ei hän kuitenkaan tästä mitään puhunut pelosta, että Siegfried rupeaisi kovin huolehtimaan, miten tyttö vuorostaan voipi ilman petojen saaliiksi joutumatta jälleen linnaan päästä.
"Minä mietin sitä", sanoi Magdaleena kasvojansa lempeään hymyilyyn pakoittaen, "että millä tavalla sinä olisit kirkosta ulospäässyt, jos ovet olisivat sattuneet olemaan lukittuina?"
"Mutta minäpä tiesinkin varmasti, etteivät kappelin ovet ole koskaan lukittuina. Isäsi on antanut käskyn, että niiden pitää alituisesti avonaisina seisoa. Jokaisella loukollahan kirkossa on oma surullinen historiansa. Surullisin on kuitenkin juuri ovella."
"Tunnetko sen?"
"Sain sen tietää sieluni kiusanhengeltä. Mutta parempi on, ettet kertomusta opi tuntemaankaan. Tyydy jo omaan onnettomuuteesi."
"Kerro se minulle! Pyydän sitä! On lohtua minulle saada tietää, että muut ovat vielä enempi kärsineet, kuin minä. Kukahan se mahtaa olla?"
"Sisaresi Sofia."
"Muistan hänet. Luulen vieläkin näkeväni edessäni hänen kauniin, solakan vartalonsa ja suuret, syvät silmänsä. Pienenä ollessani kanteli hän minua käsivarrellansa ja minä silittelin hänen hienoa poskeansa. Selvästi myöskin on vielä mielessäni, kun hän ruumiina paareilla makasi ja kuinka kättäni palelti, kun yritin tuota kalvennutta marmoriposkea silittää."
"Siellä hän lepää", sanoi nuorukainen ja viittasi seinälle, missä vierettäin oli nähtävänä kaksi marmorilevyä — pienempi ja suurempi; ensinmainitulla vähäinen ja jälkimäisellä suurempi risti seisomassa sekä ristien alla vuosiluvut; pienemmän alla vuotta nuorempi. Mitään muuta päällekirjoitusta ei ollut.
"Miksi ei muistomerkeissä ole mitään kirjoitusta?" kysyi Magdaleena.
"Niiden alla lepää äiti ja lapsi", puheli Siegfried ikäänkuin vastaukseksi.
"Miksi ei niissä ole nimeä?"
"Koska ei heillä ole mitään nimeä."
"Sitä en ymmärrä."
"Ei sinun pidäkään sitä ymmärtää, sillä se on sangen surullinen asia. He myös rakastivat toisiansa, vielä lämpimämmin kuin me. Myös he kärsivät kovin, kovemmin ja enempi kuin me. Myös heidän rakkautensa hävitti isäsi raa'alla, armottomalla kädellänsä. Mieluimmin näki hän talossaan häpeän, kuin veriheimolaiset sille sulhaselle, jota hän sydämensä pohjasta inhosi. Tytär kuoli samana päivänä, jolloin antoi elämän jo ennen syntymäänsä vainotulle lapselle. Hänet kätkettiin muurattuun hautaholviin täällä. Vuotta myöhemmin kuoli lapsi. Hänet aijottiin haudata äitinsä viereen. Kun kirkon ovi, joka oli ollut suljettuna äidin hautaamisesta saakka, nyt avattiin, kompastui isä ensi askeleella tyttärensä ruumiiseen. Hänet oli nimittäin valekuolleena haudattu. Hän oli holvissa vironnut ja uskomattomilla ponnistuksilla onnistunut päästä ylös arkustaan ja hautaholvista aina kirkon lattialle. Mutta kirkon ovea ei hän enää jaksanut murtaa. Vaipui siis vihdoin kuoliaana kynnykselle."
"Kauheata", tankkasi tyttö säikähtyneenä ja katseli kauhun ilme kasvoissaan noita kahta muistomerkkiä.
"Se on syy, miksi ei kivissä ole nimeä", sanoi munkki ja lisäsi: "Siitä saakka on myöskin kirkon ovi herra Grazianin nimenomaisesta käskystä seisonut avoimena."
"Paetkaamme täältä!" pyysi tyttö, väristen koko ruumiissaan.
"Oletko ensi sunnuntaina heti jälkeen puolen yön jälleen täällä?" kysyi luostariveli.
"Olen."
He kättelivät ja erosivat.
Siegfried katosi jälleen alttarin salaaman käytävän suuhun. Pyhä Antonius julkeine seuralaisineen kääntyi taas paikallensa. Takana loistava kynttilän valo muodosti hetkiseksi kunniakehän kuvan pään ympäri ja tornin pieni kello kilahteli uudelleen. Se oli salaisen kellolaitoksen kautta tunnelitien yhteydessä, niin että jos joku tätä kulki, koneisto pani malmin soimaan, joten linnassa tiedettiin, milloin joku Madocsanysta tuli pitkin virran alaskäytävää. Siten olivat hussilaiset aikanaan antaneet tietoja toisilleen. Samassa kun kello vaikeni, sammui alttarikuvan kunniakehyskin. Olikin jo kello kaksi aamusella; kukot alkoivat laulaa. Magdaleena pilkisteli peloissaan milloin taaksensa, milloin jalkoihinsa. Kirkon ovelle ehdittyänsä kääntyi hän ympäri, nähdäkseen eikö vain Sofia-sisar häntä seurannut. Ulkona oli vielä suurempi hirmu: Toinen karhuista oli paneutunut levolle juuri oven eteen. Se nukkui.
Tavattomalla urhoollisuudella uskalsi tyttö pedon yli astua. Se ei herännyt. Mutta sitävastoin oli toinen karhu valveilla ja pureskeli kiukuissaan muuatta kovaa luunsolmua, jota hän ei ollut voinut hampaillaan rikkijauhaa.
"Jumala minua armahtakoon!" huokasi Magdaleena ja heitti pedolle jäännöksen hunajakakusta.
Villi-eläin rauhoittuikin ja salli neidin rauhassa vahingoittumattomana kiiruhtaa linnaan takaisin.
Mutta armotyön olisi peto tehnyt, jos olisi siinä rikkirepinyt tytön; olisi siinä myös taivaalle marttyyrin antanut.
VII.
Madocsanyn linnanherrattaren oikea nimi oli Idalia, mutta häntä kutsuttiin yleensä lisänimellä Venus. Hän olikin hyvin tuon kuuluisan jumalattaren tapainen, ei ainoastaan kauneuteensa nähden, mutta myöskin elintapojensa vuoksi. Kun hän rakasti, teki hän sen aina mielettömyyteen menevällä intohimolla. Mutta jos hänen lempensä sattui sammumaan, niin tuli viha sijaan, katkera viha, joka oli kuolettava. Venus homicida. Intohimo ei koskaan hänessä sammunut, se vaan muutti väriä ja leimuamistapaa. Kehen se sattui, sen se poltti, joko tavalla tai toisella.
Sangen nuorena ja sydämensä ääntä noudattaen oli hän mennyt naimisiin. Silloin oli hänen puolisonsa muhkea ritari, kuollessaan sitävastoin murtunut vanhus. Ja kuitenkaan ei tuo avioliitto ollut kestänyt kahdeksaa vuotta kauvemmin. Sanottiin, että hänet oli myrkytetty; kenties olikin kreivittären viini ollut noitajuomalla sekoitettu.
Rouva Idalia oli niin mielistynyt siihen olympialaiseen elämään, johon nimensä hänet oikeutti, että pojallensakin antoi nimeksi Cupido. Kastetta toimittavalle kauniille slovakkilaiselle papille oli hän selittänyt, että Cupido on hyväilymuoto nimestä Kupa, joka niinkuin tiedetään, on kristitty nimi ja kuulunut eräälle kansalliselle marttyyrille. Siihen pappi tyytyi ja siten saatiin Venus ja Cupido saman katon alle.
Tätä poikaansa rakasti hän oikealla apinanrakkaudella. Sille oli kaikki sallittua. Ei edes rakkausseikkailujaan äiti häneltä salannut.
Teodor Dalnoki oli Idalian intohimon viimeisin esine. Mutta kun ei tätä taipumusta vastattu miehen puolelta, raivostui nainen. Hän säälimättä musersi, repi rikki, hävitti kaikki esteet, joiden vain luuli olevan itsensä ja rakastettunsa välillä. Veren täytyi vuotaa, että Teodor rakastetusta tytöstään tulisi eroitetuksi, puolison täytyi mennä hautaan, jotta Teodor voisi hänen sijaansa astua. Ja nyt, kun Teodor oli munkiksi ruvennut, olivat kaikki vaivannäöt turhiksi rauenneet.
Tuo rakastettu nuorukainen oli nyt hänen talonsa alituinen vieras, hänen pöytäkumppaninsa, mutta siitä huolimatta oli hän nyt hänestä etäämmällä, kuin milloinkaan ennen. Ei mikään maallinen mahti, vaan taivaan valtakunta oli heidät eroittanut.
Kuinka paljo suunnitelmia sepittivätkään nuo kuumeesta hehkuvat aivot, poistaakseen tuota erottavaa taivaan valtakuntaa!
Myöhäisinä, kuumina kesän iltahetkinä, kun kaikki oli hiljaa, kuultiin aina munkin alakerroksessa olevasta huoneesta äänekäs rukous psalmistan sanoilla: "Syvyydestä minä huudan sinua Herra!"
Samaan aikaan istui rouva avonaisella verannalla ja lauloi harpun säestyksellä tulista, polttavaa laulua, jossa hän ilmitoi kaipaavan sielunsa syvimmät tunteet. Lauluhan on luotu rakkautta sytyttämään. Jospahan siten tapahtuisi. Täytyy tapahtua. Vai oliko nuoren munkin sydän jo niin kuivettunut, ettei sitä edes polttavat lemmenlaulut lämmittää voineet?
* * * * *
"Istu vuoteeni laidalle, isä Siegfried!" kuiskasi linnan pieni herra, väännellessänsä levottomana, unta saamatta vuoteellansa. "Sanon sinulle jotain. Sinä olet tuonut meille joko pahan hengen taikka enkelin."
"Minkätähden, lapseni, niin arvelet?"
"Sentähden vain, että ennenkuin sinä tänne tulit, rakasti äiti minua sangen suuresti. Ei hän edes puhutellutkaan minua millään muilla nimillä kuin: 'jalokiveni, silmäteräni, ainokaiseni, enkelini.' Ja jokakerta, kun hän vaan minut käsivarrelleen otti, peitti hän myös kasvoni lempeillä suudelmillansa. Ei koskaan hän minulta mitään kieltänyt; ellen heti saanut, mitä vaadein, kiskoin häntä tukasta, mutta hän vain nauroi ja suuteli minua. En edes koskaan saanut vihaista silmäystä häneltä. Mutta sen jälkeen, kun sinä meille tulit, ovat asiat muuttuneet. Hän ei minusta enää välitä, ei minua enää rakasta. Saan nyt osakseni potkuja ja korvatillikoita. Ja entisten rakkaiden, jalokiveni, ainokaiseni, enkelini y.m. nimien sijasta puhutellaan minua nyt lurjukseksi, sammakoksi, luikariksi j.n.e. Sitäpaitsi katselee hän minua aina niin julmilla ja karsailla silmäyksillä, että oikeen pelkään. Kun minä pyydän häneltä lempeätä sanaa, näyttää hän kieltänsä. Ja jos harhaannun tekemään pienimmänkin pahan, rangaistaan minua heti ankaralla selkäsaunalla. Joskus yritän häntä suudella, vaan silloin sylkäsee hän niinkuin vihainen kissa. Näiden kaikkien vuoksi tuntuu minusta, isä Siegfried, että paholainen on huoneeseemme tullut ja että sinä sen toit."
Munkki ei vastannut tähän mitään, silitteli vain hiljaa lapsen hiuksia. Poika jatkoi taas lapsellista pakinaansa:
"Mutta kun minä taas toiselta puolen ajattelen, kuinka hyvä sinä minulle aina olet: et suutu, vaikka joskus teenkin virheen, etkä salli, että äiti minua pieksää, vaan vieläpä puolustatkin minua, kun hän toruu tai sieppaat vitsan häneltä, kun hän aikoo minua lyödä, kuinka minua lempeästi kohtelet, kuinka ystävällisesti minulle puhut, silloin tuntuu minusta taasen, isä Siegfried, että sinä olet tuonut meille enkeleitä."
Munkki tarttui pojan jääkylmään käteen ja koetti sitä lämmittää omissa käsissään.
"Toissa päivänä särki päätäni kovin. Pyysin sen vuoksi, että äiti ottaisi minut syliinsä ja suutelisi otsalle, sillä siten on kipu ennenkin mennyt pois, mutta hän ei tehnyt sitä, viskasi vain minut nurkkaan. Sanoin, että minulla on päänkipu, syystä että niin paljo olen syönyt persikoita ja hunajakakkua. Silloin sieppasi hän kädestäni sen piparikakku-ukon, jonka sinä minulle annoit viime kirkon vihkiäisjuhlana ja josta en minä vielä ollut maistanutkaan, sekä heitti sen Jollylle. Tuo saattoi minut katkerasti itkemään. Siitä tuli hän vielä enemmän vihaiseksi. Muotonsa muuttui aivan semmoiseksi, kuin jos kamarineito olisi häntä neulalla päähän pistänyt, hiuksia järjestäissänsä, tai heitukka olisi paistinrasvaa vaatteille kaatanut. Kun minä sitte peloissani polvistuin ja rukoilin, ettei hän olisi paha, riisti hän pitkän neulan tukastaan ja nykäsi minua sillä, samassa hampaitansa kiristellen ja jupisten: 'Kirottu luikari! Kunhan jo olisit poissa maailmasta!' Minä säikähdin, rupesin pelkäämään, että hän minut tappaa. Pyysin, että hän panisi pois sen pitkän neulan. Mutta hän vaan sanoi ilkeästi: 'Rukoile ahkerasti, ettei sinulle samaten kävisi, kun Csejtevarin lapsille! Käske narrin kertoa, minkätähden Csejtevarissa aaveet itkevät öisin!' Ja eilen illalla, sillä aikaa kun sinä huoneessasi virsiä lauloit, kertoi narri sen minulle, kun ensin olin kauvan häntä pyytänyt."
Poika oikeen värisi koko ruumiissansa, hampaansa kalisivat ja muotonsa osotti syvää kauhua, kun hän rupesi kertomaan, mitä narri oli hänelle illalla jutellut.
"Tule lähemmäksi isä, että kuulet!" pyysi hän, "en uskalla sitä puhua kovalla äänellä. Kuuleppas nyt, kun kerron!"
"Csejtevarissa oli kaunis rouva, leski. Hänellä oli kaksi poikaa, minun ikäisiäni, kaksoiset, jotka alituiseen yhdessä olivat ja toistensa kanssa leikkivät. Mutta tuo Csejtevarin kaunis rouva rakastui erääseen komeaan ritariin, joka useasti kävi linnassa. Kerran sanoi ritari rouvalle: 'ottaisin sinut puolisokseni, ellei olisi neljää silmää olemassa.' Kaunis rouva luuli, että ritari tarkoitti hänen kahta lastansa edellisestä naimisesta. Hän sen vuoksi päätti julmuudessaan ja intohimossaan toimittaa heidät pois tieltä. Käski siis luoksensa Dorkon, kaksoisten vanhan imettäjän, sekä puhui hänelle: 'Ota nämä kaksi neulaa (samassa hän veti kaksi pitkää kultaista neulaa tukastaan) ja mene minun kahden lapseni kanssa metsään! Leiki siellä heidän kanssansa siksi, kunnes he väsyvät! Anna sitte heidän nukahtaa syliisi, ja kun uni on heidät voittanut, pistä heidän ohimoistansa läpi näillä neuloilla, niin että aivoihin sattuu ja he kuolevat! Tuon muhkean ritarin ei pidä enää tarvitseman sanoa, että rakkautemme tiellä on neljä silmää.' — Vanha, ilkeä Dorko teki niinkuin julma emäntänsä oli käskenyt. Mutta juuri kun hän toisen ohimoa lävisti, heräsi toinen pojista veljensä hirveään parkunaan ja näki mitä julmaa työtä hoitajatar teki. Hän alkoi tätä surkeasti rukoilla, ettet vain hänelle tekisi pahaa pitkällä neulallansa ja lupasi hänelle kultaisia vaatteita, hevosia ja vaunuja y.m. Vieläpä sanoi: 'Kun minä suureksi kasvan, annan sinulle koko Csejtevarin, jos et tee pahaa minulle etkä veljelleni!' Mutta ilkimys ei heltynyt. Pisti hänetkin kuoliaaksi neulallaan. Sitte kantoi ruumiit synkimpään metsään ja hautasi kuivien oksien ja lehtien alle. Satakieli lauloi hautauslaulua. Samana päivänä tuli komea ritari taasen rouvan luo. Tämä sanoi iloissaan: 'Nyt ei enää ole neljää silmää rakkautemme tiellä. Molemmat lapset lepäävät rauhallisina viileässä metsähaudassaan lakastuneiden lehtien ja kuivien oksien alta. Nyt siis voimme mennä naimisiin!' — Mutta ritari, tämän kuultuaan, kauhistui ja vihastui. Sanoi: 'Ah, kaunis rouvaseni, en suinkaan tarkoittanut lapsiasi niillä neljällä silmällä, vaan omia silmiämme, joilla liian hyvästi näemme toisemme viat, saattaaksemme, rakkaudestamme huolimatta, mennä naimisiin keskenämme.' Sen sanottuaan hän lähti eikä tullut koskaan enää takaisin. — Mutta siitä alkain kummittelee Csejtevarissa. Aaveet itkevät öisin siellä. Se oli kauhea kertomus! Onkohan se oikeen totta, isä Siegfried?"
"Ei se ole totta, poikani. Älä sitä usko! Narri yksinkertaisuudessaan on sen keksinyt omasta päästään."
"Minusta tuntuu niinkuin pitäisi minun se uskoa, sillä olen sen julman rouvan itse nähnyt. Eikä suinkaan ainoastaan unessa, mutta todellisuudessa. Hänen silmänsä pyörivät kamalasti kuopissaan, suustaan turposi vaahto ja hampaansa kirskuivat julmasti vastakkain. Ja kohotetussa kädessään piti hän sitä neulaa, jolla hän aikoi pistää läpi minun ohimoni."
"Älä semmoista ajattele lapseni! Se on ainoastaan pelkkää mielikuvittelua."
Lapsi puristi molemmin käsin munkin kättä itseensä.
"Ethän jätä minua!" pyysi hän. "Ethän salli semmoista tapahtuvan!"
"Älä pelkää, lapseni! Olen sinun luonasi alati, suojelen sinua, enkä salli hiuskarvaakaan päästäsi vahingoittaa."
"Mutta minkätähden et häntä rakasta? Eihän minun silmäni ole tiellä. Usein ennen ratsastimme hevosella kolmisin siten, että minä nojasin äitini syliin ja äiti jonkun ritarin syliin. Ei milloinkaan laskenut hän minua näkyvistänsä. Kun me sitte vaunuissa palasimme, suuteli hän minua alinomaa ja kutsui kultaiseksi pojakseen. Ja kun isäni joskus oli vihastunut, vei äiti minut hänen polvilleen. Minä silittelin hänen poskiaan siksi, että hän leppyi. Minkähän vuoksi olen nyt niin pahaksi ja hyljeksityksi tullut? Kenties sen vuoksi, kun et sinä äitiä rakasta. Rupea siis häntä lempimään! Heitä tuo munkkikaapu nurkkaan. Olen sinut jo näkevinäni komeana ritarina. Rupea siis todella siksi ja mene äitini kanssa naimisiin, että siten oikeen todenteolta olisit isäni. Silloin tulee äiti jälleen hyväksi ja alkaa minusta uudelleen pitää. — Tee siis pyyntöni mukaan!"
Munkki viihdytteli, lohdutteli tuota kiihtynyttä, säikähtynyttä lasta, kunnes tämä vihdoin nukahti.
Mutta harpun helinä ja rakkauslaulujen säveleet kaikuivat yhä vielä hiljaisessa yössä.
Siegfriedin sydämen täytti viha. Hän jätti pojan vuoteen sekä riensi sille paikalle, jossa Idalia tähdille lauleli sielunsa sisimpiä tunteita.
Hänen kiivasten askeltensa kopina herätti rouvan unelmistaan ja sai hänen terävästi eteensä tuijottamaan.
Munkki tarttui Idalian käteen ja talutti hänet huoneeseen.
Rouvan sydän sykki kovasti. Hän luuli, että tuo käsi, joka nyt häntä huoneeseen talutti, puristaisi kohta häntä sen miehen rintaa vasten, jota hän tulisesti rakasti.
Mutta niin ei käynytkään. Munkki vain komensi hitaasti:
"Polvillesi! Tunnusta rikoksesi! Pian!"
"Mikä rikos? Sinähän tiedät jo kaikki", sammalsi nainen oudostuneena ja vaipui polvillensa miehen rautaisen käden painamana.
"Se rikos, jolla ei vielä ole nimeä. Se ilkityö, joka vasta on sielussasi itänyt, pahuus on tukahutettava silloin kun se vielä on ajatuksena, ettei se teoksi pääse kehittymään. Siis puhu, mitä olet miettinyt!"
Idalia oli ensin vaiti muutaman silmänräpäyksen, ikäänkuin jotain pelastuksen tietä hapuilisi, mutta antautui sitte ja sanoi matalalla äänellä:
"Ajattelin lastani tappaa."
"Kirottu se sydän, jossa tuollainen ajatus sikiytyy."
"Semmoista tapahtuu, kun tuli ja vesi joutuvat vastakkain."
"Ajattele Jumalaa ja ijankaikkista kadotusta!"
"Älä puhu minulle Jumalasta ja ijankaikkisesta kadotuksesta. Kun minun kerran täytyy astua Jumalan kasvojen eteen, sanon minä hänelle: 'Minä olen semmoinen, joksi minut olet luonut. Jos olisit antanut minulle kylmän veren, olisin sammakko. Mutta kun annoit minulle kuuman veren, tuli minusta ihminen. Jos olisin mieheksi luotu, olisin Kain. Mutta kun naiseksi minun teit, tuli minusta Eva. Sinä olet itse antanut minulle naisellisen sydämen, asettanut silmiini magneetimaisen vetovoiman ja huuliini hurmaavan taikajuoman. Itse sinä myös minulle lähetät ajatuksia valveilla ollessani ja unelmia nukkuissani. Kiroatko siis oman työsi, oman luomuksesi? Jos olet kaikkitietävä, olisihan sinun pitänyt jo edeltäpäin tietää, mimmoinen minusta tulee?'"
"Nainen, älä pilkkaa!"
"Onko se pilkkaamista, kun minä sanon totuuden? Mikä on minun rikokseni? Sekö, että rakastan? Että sinua rakastan? Kuka olet sinä, joka tulisella miekalla tahdot ympäristösi tuhota? Oletko sinä Jumala?… Eli hänen ylienkelinsä?… Taikka cherubi? — Älä siis minulle vihastu. Enhän minä ole sinua loukannut. En sinua, enkä Jumalaa, enkä pyhimyksiä. Olen sen suuren kirjan, jota te raamatuksi nimitätte, lukenut läpi ja etsinyt sieltä semmoista paikkaa, jossa kiellettäisiin, ettei nainen saisi rakastaa. Mutta en ole löytänyt. Eivät profeetat, eivätkä evangelistat semmoista kiellä. Ainoastaan ihmiset ovat semmoisen julman opinkappaleen keksineet, että täytyy löytyä erityisiä ihmisiä, joita ei saa rakastaa. Joka munkkikaapun päällensä pukee, sen sydän ei muka saisi enää sykkiä. Eikö semmoinen ole kapina Jumalaa vastaan, eikö se ole ihmismurhaa? Pitkällinen, kiduttava Jumalan kuvan hävittäminen ihmisestä. Pahemmin eivät menettele myrkyn sekoittajatkaan, ne, jotka väkiaineidensa antavat uhreissaan vaikuttaa sairastumisen ja vihdoin kuoleman. Älä pelkää! Älä pakene! Jää tänne! Kuule minua! Tämä on rippiä! En minä halua ketään tappaa, tahtoisin vain erään jo kuolleen uudestaan eloon herättää. Se on minun suurin syntini. Sinä olet tämä kuollut ja sinun tähtesi olen minä lukemattomia, katkeria kyyneleitä vuodattanut. Myönny siis, että saan hautaholvisi särkeä ja sinut uuteen elämään jälleen tuoda! Kuule minua! Me jätämme Unkarin ja menemme Siebenbürgin puolelle sekä käännymme siellä protestanttiseen uskoon. Senhän tekevät niin monet. Sitäpaitsi kolmasosa väestöstähän on siellä protestantteja. Siebenbürgissä ei meitä kukaan vainoo. Täällä, näissä kahdessa rautaisessa kirstussa, on tarpeeksi aarteita, niin että voimme elää uudessa kotimaassamme mukavasti ja huolettomasti, huvien pyörteissä, elämän nautinnoissa. Mutta, jos sinä mieluummin tahtoisit elää vaatimatonta, hiljaista, Jumalata pelkäävää elämää, niin olen valmis siihenkin sinun kanssasi mukautumaan. Seuraan sinua vaikka kaikkein kurjimpaankin kylään, jonka köyhän kirkon katto läkkipellillä peitetty on. Siellä voit sinä ruveta kalvinilaiseksi saarnaajaksi tai opettajaksi. Minä olen sinulle aina uskollinen. Minä olen sinun ahkera puolisosi. Keitän, pesen sinulle, hoidan talouttasi, elän Jumalan pelvossa ja köyhyydessä enkä enää pilkkasanoja huuliltani laske. Mutta jos kuitenkin jotain sopimatonta tekisin, saisit minua lyödä, nälällä rangaista, yksinäisyyteen sulkea. Minä koetan kaikissa olla mieliksesi ja tyytymykseksesi. Heitä vain pois päältäsi tuo kuolinvaate!"
Kiusaus oli suuri. Kokonaan kuollut täytyi olla se sydän, joka voisi vastustaa tätä tulta, tätä intohimoa. Mutta nuorukaisella oli hallussaan muuan talismaani [taikakalu], nimittäin rakkaus Waag-virran toisella puolen olevaan suloiseen tyttöön. Se antoi sen suojeluksen, jota munkinkaapu ei kenties olisi voinut tehdä. Teodor Dalnoki oli jättänyt sydämensä Mitoschinin kappeliin. Siksipä ei Idalian kiihkoisa lemmen tuli voinutkaan sen jääpeitettä sulattaa.
"Hillitse itsesi, sinä syntinen vaimoraukka! Sitä neuvon sinulle rippi-isänäsi", puheli Siegfried lempeästi. "Jumala armossansa anteeksi suokoon sinun pilkalliset ajatuksesi ja vapauttakoon sinut pahoista hengistä, joiden orjana nykyään olet! — Rukoile!"
"En!" huusi Idalia kiivaasti. "Kun sinä messutessasi liturgiaa [sarja jumalanpalveluksessa käytettäviä rukouksia] luet, sanon minä sillä aikaa itsekseni: 'Se ei ole totta, ei totta, ei totta.' Ja kun sinä kiitosvirttä veisaat pyhälle Jumalan äidille, puhelen minä itsekseni: 'Minua sinun pitää rakastaa, eikä Jumalan äitiä. Sillä sinä olet minun elämäni ja kuolemani. Sinä olet minun paholaiseni ja minun epäjumalani'."
Kreivitär heittäytyi maahan munkin jalkojen juureen ja purasi terävillä hampaillaan käsivarttaan niin että se veresti.
Mutta Siegfried lausui vakavasti: "Silloin kun luostarissa oli kysymys minun tänne lähettämisestäni, rukoilin minä prioria, ettei hän määräisi minua sinun huoneeseesi, vaan sen sijaan lähettäisi minut Arabian erämaihin, villien Druusien pariin. Mutta hän pani ehdolle, että minun piti joko tänne tulla taikka Espaniaan vaeltaa ja siellä ruveta inquisitioonin apulaiseksi. Valitsin edellisen, sillä mieluummin tahdon tulla itse rääkätyksi, kun muita kiduttaa. Ja tiedänkin sen varmaan sanoa, että harhauskoinen, jonka inquisitionin pyövelit ovat kiehuvaan öljyyn heittäneet, ei kärsi suurempia tuskia kuin minä täytyessäni olla sinun läheisyydessäsi ja inquisitorin espanjalainen saapas ei hienommaksi muserra uhrinsa luusolmuja, kuin sinun syntinen intohimosi minun sieluni murskaa. Sinun linnasi on minulle kidutuskammio, jossa minun täytyy kauheimmat tuskat kestää. Jumala sinulle anteeksi antakoon kaikki ne kärsimykset, joita olen sinun tähtesi saanut kokea. Minä puolestani annan ne anteeksi ja toivon, että sinäkin voisit antaa anteeksi itsellesi."
Idalia kaatui hervotonna kylmälle marmorilattialle pitkin pituuttaan!
Siegfried nosti hänet ylös ja piti häntä pystyssä vahvoilla käsillään.
"Kuule nyt tarkasti, mitä sanon!" puhui hän. "Sen työn, joka minulle on täällä uskottu, aijon minä kunnollisesti täyttää. Kasvatan poikasi hyveissä ja totuudessa sekä suojelen häntä kaikkia vaaroja vastaan. Kenenkään ei pidä hiuskarvaakaan hänen päästään katkaiseman. Narri Herskonkin tulen minä hänen läheisyydestään karkoittamaan, ettei hän enää saa tyhmillä kummitusjutuillaan myrkyttää kasvattini arkaa sydäntä. Sinä olet myös hänen hyljännyt. Sen vuoksi otankin minä hänet pojakseni täst'edes."
Näin sanoen laski hän rouvan irti ja meni pois.
Idalia seisoi hetkisen paikallaan liikkumattomana kuin valkea marmoripatsas. Sitte vaipui hän kokoon, ähkien, hampaitaan kiristellen vaikeasti äännellen, kuin kuolemaisilleen haavoitettu villieläin. Vihdoin hän valahti lattiaan ja nojasi päätänsä tukeen, joka siinä lähimpänä oli. Tuo tuki oli hänen kuolleen puolisonsa marmorisen rintakuvan alusta! Kenties tuo kylmä kuva saattoikin edes johonkin määrään viihdyttää polttoa hänen hehkuvalla otsallaan.
Mutta isä Siegfried meni huoneeseensa, jossa pikku Cupido jo rauhallisesti nukkui syvää untansa.
VIII.
Tähän aikaan tapahtui Unkarissa se erinomainen harvinaisuus, että muuan piispa meni naimisiin. Se oli ainoa laatuansa oleva tapaus sen jälkeen, kun kirkollinen celibaatti [katolisen kirkon kielto, etteivät papit saa mennä naimisiin] oli voimaan astunut.
Emmerich von Thurzo, Neutran piispa oli tuo merkkimies.
Hän oli viimeinen miehinen jälkeläinen Thurzon ikivanhaa aatelissukua, joka Unkarille oli antanut niin monta urhoollista kenraalia ja viisasta palatiinia, ja jonka tilukset olivat pienen kuningaskunnan kokoiset. Piispan kanssa olisi tämä kuuluisa suku kuollut sukupuuttoon ja sitä olisi pidetty suurena onnettomuutena koko maalle.
Sen estämiseksi oli keksittävä joku hyvä keino.
Paavi tiesi neuvon. Hän antoi bullan, oikeen todellisen, paavillisella lyijysinetillä varustetun bullan, jossa Thurzo vapautettiin celibaatista ja annettiin hänelle oikeus mennä naimisiin, ilman että hänen siltä täytyisi jättää piispan virkaansa.
Kronikat ja muistotarut tietävät, että piispa käyttikin hyväkseen tuota erikoisoikeuttansa. Hän meni naimisiin kauniin aatelisneidin Christine von Nyaryn kanssa. Häät olivat sangen komeat ja laatuaan ainoat siinä suhteessa, että ne kestivät kokonaisen vuoden.
Bittsenin linnassa on vieläkin nähtävänä se suuri huone, jossa näitä häitä pidettiin. Itse linnakin, joka on barokkityyliin rakennettu, seisoo vielä eheänä paikallaan komeine kuvapatsailla koristettuine käytävineen. Hääsali itse ei ainakaan paljon anna perään pituudessa ja leveydessä Budapestin reduuttisalille. Sen toisella keskiseinällä näkyy vielä makuuhuoneeseen johtava porttaali. Se on sangen komea. Sitä kannattaa neljä solakkaa korinttilaista pilaria, joiden ympärillä kiertelevät kullasta ja hopeasta taiteellisesti veistetyt viiniköynnökset, itämaalaiset kasvit ja rehevät lehtikoristeet.
Häitä vietettiin humussa ja riemussa viikko viikon, kuukausi kuukauden perään. Kokonaisen vuoden ne kestivät. Erittäin korkealle kohosi ilo eräänä aamuna, kun piispa, kasvot ilosta loistaen, astui ulos makuuhuoneesta ja sylissänsä kantoi pientä, vastasyntynyttä perillistä. Sen kastetoimitus lisäsi vain hääjuhlan riemuja.
Niin, kokonaisen vuoden yhteen mittaan nämä pidot kestivät. Eivätkö vieraat kyllästyneet? Eivät, sillä joukko vaihtui alinomaa. Kukaan ei nimittäin ole juuri sellaisessa asemassa, että voisi taloudestaan olla poissa kokonaisen vuoden. Toisia siis meni kotiinsa, kun toisia tuli. Tänään esim. tuli koko joukko Matyasföldistä. He viettivät viikon ilossa ja riemussa, humussa ja sumussa, laulaen, soittaen. Ja kun he olivat saaneet häistä kyllänsä ja lähtivät pois, tuli heidän sijaansa uusi joukko begyaljalaisia, Banaatin väkeä tai miehiä ja naisia etäisestä Alföldistä. Aina Siebenbürgistä, Puolasta ja Mähristä tulivat ylhäiset perheet, vanhat, hyvät ystävät; tulivat lapsineen, vaimoineen, kiluineen kaluineen, palvelioineen, sukulaisineen ja tuttavineen.
Myöskin musiikkia oli yhtä monta erilaista lajia, kuin vieraitakin. Herrat Puolasta toivat mukanaan kuuluisat pasuunansoittajansa. Siebenbürgiläisillä oli mustalaismusikantteja ja Banaatin väellä guszla-pelimanneja. Ne soittelivat vuorotellen. Kun yksi lasi musiikkia loppui, alkoi heti toinen. Mitä erilaisimpia ja vaihtelevimpia tansseja esitettiin.
Sillä aikaa kun nuoriso salin yhdessä osassa hyppeli soihtu- tai silkkitanssia, istui vanhempi väki lukemattomien, pitkien pöytien ääressä salin toisessa osassa. Siellä esiintyi huvittajana milloin sukkela sananlaskujen puhuja, milloin saksalainen vaeltava rakkauden runoilija, milloin hurskasten latinaisten virsien esittäjä. Erääseen nurkkaan oli pystytetty suuri teltti, jossa oli yksinomaan naisille aiottu pyhäkkö. Muutamaan seinäsyvennykseen oli katettu pöytä armollisia lapsiherroja varten. Siinä ne söivät, joivat ja riemuitsivat kasvattajainsa ja opettajainsa valvonnan alaisina.
Muutaman holvikäytävän varjoon olivat leiriytyneet kaikilta ilman suunnilta saapuneet papit ja munkit. Semmoinen harvinainen ja merkillinen tapahtuma, kuin piispan häätilaisuus, olikin niitä houkutellut kokoon suuret parvet kaikista mahdollisista veljeskunnista, kaapun-parsista ja väreistä. Siinä oli punaisia veljeksiä Steinamangerista, premonstraatereita Jaszosta, paulinisteja Diosgyöristä, zipfereitä, temppelistejä, johanniittoja, jehoviitteja, karmeliittejä y.m. y.m. He istuivat suuren pöydän ääressä ja pitivät juominkia in honorem domini et dominae. He olivat myöskin vakinaisimmat ja pitkäaikaisimmat häävieraat. Heidän lukunsa vaihteli ainoastaan siten, että heitä aina vain tuli lisää, mutta pois ei ketään lähtenyt.
Paitsi heitä oli häissä eräs muukin vakinainen vieras, semmoinen, joka näissä pitkissä pidoissa oli alusta alkain ja loppuun saakka. Se oli Grazian, Mitoschinin linnanherra.
Hänellä oli myös mukanaan kaunis tyttärensä.
Vanhemmat naiset, tuolla nurkkateltissään, kuiskivat keskenään, että syynä Grazianin pitkälliseen viipymiseen oli etupäässä se, että hän oli päättänyt naittaa tyttärensä täällä jollekin aatelismiehelle. Hän olikin jo löytänyt suloisen sulhasen, tuon ikinuoren puolalaisen Berezowskyn. (Tässä kuiskuttelijat hymyilivät makeasti.) Muhkea sulho. Mies semmoinen, että jos Herrajumala ensimäisen ihmisen, Aatamin, olisi hänen kaltaisellaan ulkomuodolla varustanut, ei äiti Eeva milloinkaan olisi tuota paljon itkettyä omenaa puusta poiminut. Ja niin suloisesti tuo ikinuori sulho lakananvaalealle morsiolleen hymyili, että silmänsä oikeen ristikkäin kävivät.
Enimmän aikansa vietti tuo vanha narri viinipullojen seurassa. Sieltä sentään silloin tällöin malttoi erota. Kävi silloin nuorison joukkoon ja tanssia reksutteli leveillä laattajaloillaan, kuin mikäkin sarvikuono. Mutta enin kaikista hän halusi suuteloa Magdaleenalta. Ja sen hän ehkä onnistuisi saamaankin, jos vaan tyttö suostuisi silkkitanssiin hänen kanssaan tulemaan.
Kuten vanhat vielä muistavat, kävi silkkitanssi seuraavalla tavalla: Joku nuori mies otti käteensä silkkisen tyynyn — siitä myös nimi tyyny- eli polsteritanssi — heitti sen lattialle ja pyöri yksinään hetkisen sen ympäri soiton tahdissa. Sitte valitsi hän mieluisimman seinämillä istuvista naisista ja laskeutui hänen eteensä polvilleen tyynylle sekä jäi siihen asentoon, kunnes neiti antoi hänelle suutelon. Sitte otti mies tuon, häntä suudelleen, naisen kädestä kiinni, nousi itse ylös ja molemmat tanssivat yhdessä muutaman kierroksen lattialla. Sen lopetettua meni mies paikalleen, mutta nainen vuorostaan otti nyt tyynyn ja polvistui jonkun ritarin eteen ja sai tältä suukkosen. Näin kävi tanssi suloisessa vuorottelussa. Siinä annettiin ja otettiin monta suloista suudelmaa. Varsinkin rakastuneet osasivat hyväkseen käyttää silkkitanssia.
Myöskin, kuten jo edellä sanottiin, tanssittiin piispan häissä ahkerasti silkkitanssia. Etenkin oli vanha ikinuorukainen Berezowsky siihen ahkera. Milloin vain se pantiin alulle, olivat hänen kuparinkarvaiset juoponkasvonsa myös aina mukana. Hänellä oli salainen toivo, että hän siinä saisi tilaisuuden lähennellä Magdaleenaa. Mutta turhaan. Berezowskystä eivät välittäneet edes vanhimmatkaan leskirouvat. Ja niin kauvan kun ei kukaan nainen häntä tanssiin vienyt, ei hänellä myöskään ollut oikeutta Magdaleenan eteen polvistua, saadakseen tuosta korallisuusta suutelon harjaksisille huulilleen. Koko seurue näytti olevan saloliitossa häntä vastaan, niin ettei kukaan tuonut tyynyä hänen eteensä.
Vanhemmat naiset tuolla teltissä, hymyilivät nähdessään, kuinka herra Grazian paikaltaan ahkerasti vartioitsi silkkitanssin kulkua. Eleistä kasvoilla päättäen, et se mennyt hänen mielikseen.
* * * * *
Tuon kovan läksytyksen jälestä näytti kaunis Idalia kokonaan muuttuneelta. Tuntui, kuin olisi hän todellisuudessa parannuksen tehnyt. Häntä tuskin enää tunsi. Hän oli ystävällinen ja myödenantavainen, ei riidellyt eikä torunut, katsoi sormiensa läpi ja rankaisematta jätti palvelusväen virheet y.m. hyväntahtoisuutta harjoitti. Lisäksi kävi hän joka aamu kirkossa, istui siellä hiljaa ja toimitti rukouksensa hartaudella, kuten näytti. Mitä hän tällä kaikella tarkoitti, ei tiennyt kukaan muu, ellei kenties isä Siegfried.
Myöskin herra Cupidosta oli Siegfriedin käsissä tullut kokonaan toinen ihminen. Sen sijaan, että hän ennen vaan lauleli sopimattomia ja jumalattomia lauluja, kuultiin hänen nyt lukevan pyhiä kirjoja selvällä ja kuuluvalla äänellä. Ei myöskään hän enää kulkenut kylien läpi villi-ihmisen tavoin koirajoukkoineen, joita rauhallisten kulkijain päälle usutteli, vaan asteli sen sijaan hiljaisena ja lempeänä kasvattajansa rinnalla sekä ystävällisesti ja nöyrästi vastaili vastaantulijain tervehdykseen. Taskurahoistaan jakoi hän kerjäläisille. Sunnuntaisin auttoi hän taitavasti pappia jumalanpalveluksessa, eikä suinkaan enää aikonutkaan rikkiä pyhänsavun astiaan sekoittaa. Jumalattoman puheen sijaan olivat tulleet hurskaat latinaiset lauselmat ja vanhojen ihmisten kättä suuteli hän kunnioituksella. Tämä kaikki oli hurskaan kasvattaja-isän ansiota. Sen merkitsivät myöskin hänen hyväkseen luostarikonventin jäsenet. Itse provinsiaalikin [luostarien tarkastelia] lausui kiitoksensa hänen hyödyllisestä toimestansa.
Tämä linnanrouvan virallinen mielen ja käytöksen muutos sattui piispa von Thurzon häiden aikaan. Mitoschinin herra oli koko perheensä kanssa sinne matkustanut ja sinne jäänyt koko vuodeksi, kuten olemme nähneet. Isä Siegfriedillä ei siis ollut mitään aihetta kuljeskella maanalaisessa käytävässä. Mitoschinilaisten lähtö oli tapahtunut niin äkkiä, ettei Magdaleena ollut siitä mitään tietänyt heidän viime sunnuntai-yönä tavatessaan. Olivat taasen tehneet liiton tavata tulevana sunnuntaina.
Mutta viikolla kuuli Siegfried narri Herskolta, että Mitoschinin väki, myös Magdaleena, oli pois matkustanut. Mihin? Piispan häihin. Niitä tulisi kestämään kokonaisen vuoden. Kauheata. Koko sinä aikana ei siis saisi hän rakastettuaan tavata. Kenties hän ehkä myös siellä pakottamalla pakotettaisiin menemään Berezowskylle puolisoksi.
Siegfried huokasi syvään. Kumpahan edes vielä kerrankin saisi
Magdaleenan nähdä!
Eräänä päivänä — piispan häitä oli jo silloin koko kolme kuukautta vietetty — sanoi rouva Idalia hänelle:
"Isä Siegfried! Kuule nyt minua tarkoin! Koko maailma on Bittsessä, piispa von Thurzon häissä. Ainoastaan me emme siellä vielä ole. Mutta piispa on minulle sukua äidin puolelta. Hän on myöskin kaste-isäni. Hän tulee varmaankin vihaiseksi — ja oikeudella — ellen häihin mene. Minulla on myös erinomaisen kaunis kaulaketju oikeista helmistä. Se sopisi mainiosti häälahjaksi hänen nuorelle, kauniille rouvallensa. Menkäämme siis Bittseen, sinä, minä ja Cupido, sekä viipykäämme siellä juhlallisuuksien loppuun. Pojallekin olisi hyvä jo nuorena tottua ihmisten tapoihin ja säätyläistensä elämään."
Siegfried riemastui. Siellähän saisi nähdä Magdaleenan. Toiselta puolen tuli myöskin mieleensä, että siellä todenmukaisesti tulisi tapaamaan entisiä tovereita, maailman ystäviä, joille hän oli jo muutamia vuosia ollut kuolleena. Niiden kanssa ei hän millään muotoa haluaisi yhteyteen. Mutta olihan hän nyt laihempi, kasvojansa peitti myös pitkä parta. Kenties eivät tuntisikaan, varsinkaan ei, jos hän vaatimattomasti pysyttelisi nurkissa ja sivupuolilla sekä kasvojansa koettaisi kaapun päähineellä varjostaa. Menen siis. Saanhan ainakin nähdä rakastettuni.
Ja niin lähdettiin Madocsanystakin häihin. Kokonaista kuusi päivää kesti matka, siliä oli par'aikaa kylmä talvi, pakkassää. Päivät olivat lyhyet, ilma sumuinen ja pimeä.
Myöhään illalla saapuivat he Bittsen linnaan. Lepäsivät yön matkan vaivoista. Vasta seuraavana aamuna kävivät he toivottamaan nuorelle parille onnea.
Emmerich von Thurzolla oli erinomaisen hyvä muisti. Sentähden hän siis, kuullessaan nimen isä Siegfried, rupesi heti ihmettelemään, miten sen niminen pappismunkki saattoi hänen hiippakunnassaan löytyä, koska hän ei itse muistanut sen nimistä pappia vihkineensä. Siegfried sanoi saaneensa vihkimyksensä ja arvonsa munkkikuntansa provinsiaalilta. Tästä piispa häneen suuttui. Se ei ollut nimittäin hänen mieleensä, että jesuittain provinsiaalit harjoittivat papinvihkimistä, jonka toimen hän piti yksinomaan kuuluvan omaan ammattiinsa. Täten tuli isä Siegfried heti vähemmin suosituksi vieraaksi Bittsen linnassa. Kukaan ei hänelle ystävyyden osoituksia tarjonnut, ei kukaan hyvää ruokahalua toivottanut, kun hän pöytään istui. Myös muut pappis- ja munkkivieraat katselivat häntä syrin karin. Jesuitat eivät näet olleet pidetyt muiden munkkikuntien keskuudessa.