Kalle kuuli tästä. Hän oli konetta käyttänyt ja nähnyt sen suuren yksinkertaisuuden, millä se oli rakennettu. Hän uskoi tuntevansa jokaisen sen eri kohdan aivan tarkkaan. Jos siinä siis oli vika, niin hänen täytyi se heti huomata. Hän tunsi aivan vastustamatonta halua tarttua siihen käsiksi. Mutta sitten tuli ajatus:
— Mitä se minuun kuuluu? Eihän kone ole minun. Mekaanikko tulee huomisaamuna ja laittaa sen entiselleen. Eihän minun tehtäväni ole korjailla täällä koneita.
Vielä hän kuitenkin viivytteli työstä lähtiessä. Viimeisenä hän otti ylleen ja oli jo siirtynyt ovesta porraskäytävään, kun hän ei enää voinutkaan hillitä itseään. Hän palasi kiireesti työhuoneeseen, sytytti sähkövalon sorvin kohdalla, heitti päällystakkinsa lähimmän koneen päälle ja kumartui koneen puoleen.
Se ei toiminut, jotain siinä oli epäkunnossa. Hän alkoi ajatuksissaan laskea jokaisen koneenosan toimintaa, mihin toiseen osaan se vaikutti ja millä tavoin. Hän luuli jo päässeensä vian perille, kun huomasikin tehneensä väärän päätelmän. Ja taas oli alotettava tutkimus alusta.
— Jos tässä osaisi edes koneoppia, niin se olisi kai leikkiä, sanoi hän aivan puoliääneen tyhjässä työhuoneessa. — Mutta mistä hiivatista minä sen olisin saanut päähäni! Nyt tässä saa rakentaa aivan ajatuksissaan kaiken, kuin olisi konetta keksimässä. Kirottu tyhmyyteni!
Hän otti jo päällystakkinsa toivottomana ylleen ja aikoi mennä, mutta oli jo taas ymmärtävinään vian. Hän heitti uudelleen yltään ja kävi entistä vihaisempana työhön. Hänen poskensa hohtivat ja silmänsä kiiluivat. Hän oli niin jännityksessä, ettei kuullut eikä nähnyt mitään.
Äkkiä hän muisti:
— Mitähän minusta ajatellaan, jos joku tulee tänne? Luulevat kai, että olen varkaissa tai jossain muussa sellaisessa. Kukapa niiden ihmisten mietteistä tietää. Mennään pois!
Mutta hän ei voinut mennä, ei erota koneesta. Hänen täytyi päästä selville viasta.
— Sinä hiivatin itsepäinen masiina! sanoi hän. — Mitä sinä teet kiusaa? Mutta onpa toinen sinua vielä itsepäisempi kimpussasi. Ja ellen minä sinua saa talttumaan, niin lyön sinut säpäleiksi.
Ja tuo tapa, mikä hänellä oli jo kodissaan ollut, haukkumalla osoittaa hellyyttään, se nytkin tuli esiin. Hän syyti konetta kohtaan mitä hirveimpiä sanoja, haukkuen sitä kaikilla niillä nimillä, mitä ihminen toiselle voi antaa.
Äkkiä hän oikaisi vartalonsa. Hän tiesi vian! Neljännestunti vain rauhallista työtä enää ja kone oli kunnossa.
Kun hän puki hitaasti päällystakkiaan ylleen, katseli hän sorvia suurella hellyydellä. Se ei enää ollut mikään kone, vaan aivan kuin elävä olento, joka oli taipunut hänen tahtoonsa. Ja kun se kerran oli taipunut, niin hän rakasti sitä. Oikein teki mieli silitellä sitä ja kutsua jollain hellällä nimellä.
— Sinä senkin… sanoi hän, mutta sanaa ei löytynyt.
Hän meni, sammutti valon, sulki oven ja vei avaimen määrättyyn paikkaansa. Ja sitten hän läksi astelemaan asuntoaan kohden. Hän oli jo aivan sen lähellä, kun muisti, ettei ollut syönyt illallista. Kotonahan kyllä oli haukattavaa, mutta nyt hänen teki mielensä saada jotain parempaa. Hän poikkesi erääseen ruokalaan ja söi oikealla nautinnolla. Ja mieli oli niin hyvä, että oli halu huutaa ilosta ja onnesta.
Ja kun hän tuli kotiaan, kirjoitti hän hellän kirjeen Almalle ja muistutti hänelle eron hetkeä ja suudelmaa aitan luona.
NELJÄS LUKU.
— Olisipa miehellä tietoja, niin sitten ei olisi hätää eikä mitään, arveli Kalle eräänä päivänä. — Mutta mistä minä ne otan? Kytölä puhui teollisuuskoulusta, mutta sinne minä olen jo liian vanha. Ja pääsisikö sinne edes ja millä rahoilla minä sen kävisin?
Hän muisti nuo kolmekymmentä markkaa, jotka olivat vielä jälellä hänen kotoa tuomistaan rahoista ja joita hän oli säästellyt huonojen aikojen varalta.
— Koetetaan niillä hankkia jotain. Rahallahan saa.
Hän tuumiskeli, mistä saisi jonkun opettajan. Hän kyseli Kytölältä, mutta tämä ei voinut hänelle antaa mitään muuta neuvoa kuin koettaa saada käsiinsä joku koneinsinööri.
Kalle otti käsiinsä puhelinluettelon ja kirjoitti sieltä kaikki insinöörit paperille. Ja nyt hän alkoi etsiä itselleen sopivaa opettajaa. Hänelle naurettiin, hän sai lähteä monesta paikasta pois, ennenkuin oli ennättänyt asiaansa selittääkään, monet insinöörit olivat muita kuin koneinsinöörejä. Joillekuille hän sai selittää asiansa, nämä neuvoivat häntä menemään teollisuuskoulun iltakursseihin.
Kalle ajatteli jo tätä. Mutta kun hän siellä kävi kuulustamassa, niin vastattiin, että hänen täytyy odottaa syksyyn, jolloin kurssi jälleen alkaa, ketään ei voitu ottaa kesken.
Ja taas alkoi Kalle etsiä itselleen opettajaa.
— Se nyt on ihme ja kumma, ellei tästä tällaisesta kaupungista tapaa edes yhtä, joka osaa ja tahtoo minua auttaa!
Ja viimein hän löysi insinööri Salon. Tämä antoi Kallen selittää ensin tarkoituksensa keskeyttämättä häntä vähääkään. Hän katsoi mieheen pitkään ja lausui sitten:
— Yksityisopetus mekaniikassa, jota siis tahdotte, on vaivalloista, sillä te ette tietysti osaa vieraita kieliä, joilla parhaimmat oppikirjat ovat.
— No mutta, hyvä jumala, kai sitä nyt sentään suomeksikin jotain on, huudahti Kalle.
Insinööri hymähti.
— Onhan hiukan. Tässä on yksi pieni kirja. Hän otti hyllyltä hetkisen etsittyään kirjan ja ojensi sen hänelle.
— Lukekaa tämä ja tulkaa sitten, kun sen olette saanut päähänne, niin kysyn, oletteko ymmärtänyt.
Kalle otti kirjan hellästi käteensä.
— Kiitoksia. Ja sitten minun piti sanoa herra insinöörille, että kyllä minä maksan vaivasta.
— Vai niin. Minä luulin teidän… Kalle punastui.
— En minä ole koskaan kerjännyt enkä aio sitä tehdäkään.
— Hyvä on.
— Minulla on kolmekymmentä markkaa, niin että sen edestä minä nyt voin ottaa opetusta. Ja kai sitten saan jostain lisää, jos tarvitaan.
— Kai me siitä sitten sovimme. Luuletteko viikon päästä voivanne jo tulla tänne?
— Koetetaan.
— Hyvä on. Hyvästi siis siksi.
Kalle meni. Hänellä oli sellainen kiire asuntoonsa kirjan ääreen, että hän nousi raitiotievaunuun.
Kirjaltaja oli kotoa poissa, sen Kalle tiesi. Hän sytytti lampun ja istui kirjan ääreen.
— Tule nyt sitten, sinä katkismus!
Hän alkoi lukea, alun hän sai jokseenkin selville, mutta sitten alkoi tulla oikea kasa tieteellisiä sanoja, joista hänellä ei ollut aavistustakaan. Työhuoneessa oli koneiden eri osilla niin toiset nimet, eikä niitä voimia, jotka koneessa vaikuttavat, millään erikoisilla nimillä oltu mainittu. Hän luki kuumeisena sivun toisensa jälkeen, haroi toisinaan tukkaansa harmissaan, kun ei voinut ymmärtää. Luki siksi, että päätä kivisti.
— Olenko minä niin tavattoman typerä, koska tämä ei mene minun päähäni, vai missä vika on?
Hän tarttui taas kirjaan ja puristi sitä käsissään aivan kuin vihamiestä, josta tahtoi saada voiton. Hän alkoi lukea uudelleen ja uudelleen. Viimein hän huonotuulisena meni levolle ja unissaan hän oli näkevinään vain koneenosia.
Kun hän seuraavana iltana jälleen ryhtyi kirjaa lukemaan, niin hän ymmärsi alun jo paljoa paremmin, mutta sitten tuli taas noita kirottuja nimiä ja tie nousi pystyyn.
— Kyllä minä sinut päähäni saan, sanoi hän kiukuissaan, ellen muuten niin lukemalla kuin katkismusta.
Hän turvautui tähän keinoon, luki aina palan palalta ja sitten silmät ummessa kertasi sen puoliääneen. Ja näin vähitellen kokoontui mieleen lauseita ja määritelmiä, ja muistellen työhuoneen koneita hän alkoi aavistaa, millaista liikettä kullakin tieteellisellä sanalla tarkoitettiin. Ja kun hän tällaisesta oli päässyt varmuuteen, niin tuntui oikein suloiselta, ja yhä suuremmalla voimalla hän ponnisti eteenpäin.
Päivää ennen kuin hänen piti mennä insinööri Salon luo, oli hän mielestään saanut koko kirjan päähänsä. Mutta kun hän sitten työstä palattuaan ja siistittyään itsensä läksi astelemaan insinöörin asuntoa kohden, niin tuntui aivan kuin kaikki olisi unohtunut. Hän koetti muistella, mutta lopulta alkoivat käsitteet sekaantua. Hän pysähtyi toisinaan kadulla ja selaili lyhdyn valossa kirjaa tarkistaakseen muistiaan. Hän oli varma siitä, että osasi kirjan sisällyksen, mutta kaikki tuntui olevan aivan sekaisin, eri asiat eri paikoissa, ja aina väärässä paikassa.
— No, otetaan häpeä, kun se tulee, sanoi hän viimein. — Eihän mies tästä pahene, ellei osaakaan. Pyydän anteeksi ja paiskaan rahat kouraan, sillä hyvä. Ja jos hän sanoo, etten mitään taida, niin jääkööt sitten kaikki opinnot. Tullaan koneeksi koneitten ääressä niinkuin muutkin.
Kalle tunsi olevansa aivan kuin koulupoika astuessaan insinöörin huoneeseen. Hän tunsi punastuvansa aivan tukan rajaa myöten, ja se häntä hävetti. Ja kun hän ajatteli, että kohta tulee oikea häväistys, kun insinööri nauraa hänelle, niin oli hänellä hetkisen aivan vimmattu halu tarttua tuohon vieraaseen mieheen ja heittää hänet ulos ikkunasta.
Insinööri ei alkanutkaan kysellä niin kuin Kalle oli odotellut, ei niinkuin kirkkoherra aikoinaan rippikoulussa kohta kohdalta. Hän kyseli ensin, millaisia koneita Kalle oli hoidellut työpaikassaan, ja sanoi:
— Tarkastakaamme hiukan metallisorvia! Kalle oikein riemastui.
— Sen kai tunnette? kysyi insinööri.
— No totta kai.
Ja Kallen olisi tehnyt mieli kertoa kaikki heti paikalla, mitä hän koneesta tiesi.
— Älä hätiköi, älä hätiköi, kun hyvä kohta tuli heti alkuun! sanoi hän itselleen.
Insinööri alkoi selittää, ja Kalle liitti joka hetki omia lauseitaan. Kuinka helppoa olikaan kaikki nyt! Kuinka jokainen noista tieteellisistä sanoista, joille hän ei osannut kotonaan antaa oikeata paikkaa ja merkitystä, tuntui luonnolliselta, kun insinööri sijoitti ne koneen eri osiin!
Kallella oli aivan sama tunne kuin kotipajassaan silloin, kun aivan melto rauta muodostui hänen vasaransa alla, muodostui juuri sellaiseksi kuin hän tahtoi.
Tuo pelottava kirja, jonka kanssa hän oli asunnossaan taistellut, olikin äkkiä sulanut kuin metalli ja muodostui, muodostui niin ihmeellisen selväksi.
Ja jota pitemmälle keskustelu meni, sitä rohkeammaksi Kalle tuli. Hän tohti tunnustaa kaiken sen, mitä ei ollut kirjassa täydellisesti ymmärtänyt. Ja kun insinööri sitten selitteli ja pyrki tekemään sen mahdollisimman laajasti, niin Kalle monasti keskeytti hänet ja sanoi:
— Niin, niin, sen minä tiedän. Se on selvää!
Kun insinööriä tultiin hetkiseksi kutsumaan toiseen huoneeseen, katsahti Kalle kelloaan. Hän oli ollut puolen kolmatta tuntia.
— Kai tuollainen herra ottaa ainakin viisi markkaa tunnilta, laski hän heti. — Minä olen siis tuhlannut nyt jo kaksitoista ja puoli markkaa. Vielä yksi tällainen kerta ja hyvästi silloin rahani.
Kun insinööri palasi, nousi Kalleja sanoi:
— Minä olen jo ollut puolen kolmatta tuntia, enköhän minä jo tällä kertaa mene.
— Niin, kyllä kai me nyt voimme jo lopettaa täksi kertaa, sanoi insinööri. — Kai tupakoitte?
— Kyllähän tuota… Insinööri tarjosi sikaarin.
Kalle kiitti ja ajatteli, polttaako sitä sisällä vai ei. Mutta kun kerran tarjottiin tulta, niin täytyi alottaa.
— Ei tuo suinkaan tästä tupakoimisajasta maksua ota?
Häntä nauratti oma lapsellisuutensa.
— Mille te nauratte? kysyi insinööri.
— Sillehän minä nauran, kun olen joka ilta tämän kirjan kanssa tapellut ja se on ollut minulle aivan kuin hepreiskaa. Mutta kyllä minä sen nyt ymmärrän.
— Niin, kyllä teillä epäilemättä on taipumuksia mekaaniselle alalle, muuta en voi sanoa. Ja miksi kirja oli niin vaikea? Onhan se niin yleistajuinen kuin mahdollista.
— Nuo monet kirotut uudet sanat.
— No, nyt minä ymmärrän. Mutta kyllä kai ne nyt jo alkavat selvitä.
Ottakaa kirja matkaanne vielä ja tulkaa viikon päästä uudestaan.
Siksi kai kaikki on jo kirkastunut.
Kalle kiitti ja meni. Hän läksi niin kiireellisesti, että insinööri sitä hiukan ihmetteli. Mies pakeni kuin pahanteossa. Kalle tunsi olevansa iloinen; hänen olisi tehnyt mieli tuolle miehelle sanoa jotain hyvää, kiittää häntä. Ja kun hän ei sitä osannut, niin hän pakeni. Eihän hän voinut insinöörille sanoa niinkuin isälleen:
— Senkin heittiö ja rosmo!
Isä sen olisi ymmärtänyt, mutta insinööri ei.
Portailla hänen oli niin hyvä olla, että oikein oudolta silmissä tuntui, ja väkisinkin täytyi hänen lyödä kirjaan, joka oli taskussa, ja sanoa:
— Sinä senkin…
Mutta taaskaan ei hän löytänyt oikeaa sanaa.
Työpaikassaan Kalle oli aivan täynnä säteilevää iloa. Hän lauloi ja huusi kuin hullu toisinaan. Kaikki koneet olivat hänelle nyt aivan tuttuja, hän tiesi jo suunnilleen ne suuret lait, jotka luonnossa ovat ja jotka ihminen on sitonut hyödykseen koneen muotoon. Hän oikein toivoi jonkun koneen menevän epäkuntoon, jotta pääsisi sitä korjaamaan ja näyttämään, mitä hän taitaa. Häntä hiukan harmitti se, ettei hän ollut saanut tunnustusta metallisorvin kuntoonpanemisesta. Kun seuraavana aamuna sen illan jälkeen, jolloin hän koneesta oli voiton saanut, työhuoneessa kaikki pantiin käyntiin, niin ei sorvin hoitaja edes ihmetellyt koneen kunnossaoloa. Kalle huomautti hänelle:
— Konehan käy taas.
— Niin käy.
— Mutta eilen ei käynyt.
— No, se oli sellainen pikkuinen vika.
— Minä korjasin sen.
Mies katsoi pitkään häneen.
— Vai niin. Ja olette kai siitä ylpeä? Ei kannata. Sen vian minä olisin korjannut heti, jos olisin tahtonut.
— Mutta ette siis tahtonut?
— En. Minä olen täällä koneen käyttäjä, en sen korjaaja. Jos sen panen kuntoon, niin ei minulle siitä kuitenkaan mitään makseta.
— Te olette nero! sanoi Kalle.
Muuta sanaa hän ei löytänyt sillä kertaa. Mutta hänessä oli aivan kuin veriviha noussut tuollaista työntekijää kohtaan.
Toinen käynti insinöörin luona tuotti Kallelle vielä suuremman ilon kuin ensimäinen. Luettuaan kirjan uudelleen oli kaikki hänelle tullut aivan selväksi. Hänen terve ja huomioille altis älynsä oli kuin ihmeellisellä löytöretkellä. Jokainen seikka kiinnitti uutuudellaan hänen mieltään. Ja kun nyt insinööri otti esiin teoksia, joissa oli suurien koneiden malleja, ja selitteli niitä, niin Kalle ahmi tätä kaikkea hänelle uutta ja mielenkiintoista. Hän vilkaisi tuontuostakin kelloaan. Insinööri huomasi sen.
— Onko teillä jonnekin kiire?
— Ei ole. Mutta ehkä insinöörillä.
— Minä olen varannut tänä iltana teille aikaa. Minun aikaani ei teidän siis tarvitse ajatella.
— Nyt se kiskaisee koko sen kolmikymmenisen, tuumi Kalle. — Mutta menköön, nyt sitä saadaan ja sitä siis maksetaan.
Kolme ja puoli tuntia oli kulunut, ennenkuin he lopettivat.
— Eiköhän ole jo aika jättää kaikkea taas seuraavaan viikkoon? sanoi insinööri viimein.
— Insinööri on kai jo väsynyt?
— Mitä vielä. Hyväähän tällainen kertaus minullekin tekee. Mutta te ette sulata liikoja.
Lähtiessään Kalle puristi hyvin lämpimästi insinöörin kättä, ja nyt hän jo osasi kiittääkin.
— Nyt se ilo siis on loppunut! ajatteli hän kadulle tultuaan. — Mutta jatkettava tätä on. Ja nyt minun on hankittava rahaa jostain lisää. Ja ellen saa nyt, niin ehkä hyvinkin insinööri luottaa ja odottaa siksi, kunnes rahaa tulee.
Työpaikassa tuli väen vähennys. Nuorimmat sanottiin irti työstä, näiden joukossa Kalle. Kaksi viikkoa oli hänellä siis mahdollisuutta ansaita, mutta sitten oli hankittava jostain muualta jälleen paikka. Hän alkoi tiedustella Kytölältä. Tämä vastasi:
— Jos teillä on mahdollisuus päästä ansioon maalle, niin menkää sinne. Kaupungissa ei ole nyt paikkoja. Te olette kyllä hyvä työmies, aivan erinomainen, ja olen varma siitä, että täältä saatte kiittävät paperit, mutta te olette naimaton.
— Hyvä jumala, pitääkö miehellä olla vielä muijakin, ennenkuin työtä saa? huudahti Kalle huvitettuna.
— Jos työväkeä vähennetään jossain paikassa, niin otetaan aina varteen, onko mies perheellinen vai ei.
— Se on kyllä oikein, sillä paremmin yksi vatsa nälän kestää kuin kaksi tai ehkä kolme ja neljäkin. Mutta en minä sentään akkaa mene hakemaan saadakseni työtä, vaan sellaisen minä otan silloin, kun minulla on varmasti työtä.
Eniten suretti Kallea se, että kuultuaan erostaan hän ei voinut ajatellakaan mennä insinöörin luo. Hän ei kehdannut selittää tälle, ettei hänellä ollut työtä ja että siis voisi mennä aikojakin, ennenkuin hän suorittaa opetusmaksun. Kun se ilta tuli, jolloin hänen olisi pitänyt saapua, niin hän kirjoitti kirjeen, jossa pyysi anteeksi, ettei voinut tulla. Syytä poissaoloonsa hän ei maininnut. Hänestä tuntui, kuin hän sen tekemällä olisi tavallaan tahtonut kerjätä. Ja sitä hän ei voisi tehdä, ei koskaan.
Tuli päivä, jolloin hänen oli jätettävä työpaikkansa. Erinomaisen todistuksen hän sai ja kiitti siitä. Oudolta tuntui ajatella, että ei saisi palata enää noiden jo rakkaiksi tulleiden koneitten seuraan. Siellä olevia ihmisiä ei hän suuresti kaivannut, Kytölää korkeintaan, mutta koneita!
Ja nyt alkoi kulku paikasta toiseen. Nyt hänellä oli hyvä todistus näytettävänä, mutta siitä ei ollut apua. Todistus vaikutti sen, että hänelle edes selitettiin, miksi ei voitu ottaa työhön, eikä heti ensi lauseen jälkeen ajettu ulos.
Hän panttasi kellonsa saadakseen hiukan rahaa elääkseen, sillä noihin kolmeenkymmeneen markkaan hän ei tahtonut kajota. Ne eivät enää olleet hänen, vaan insinöörin.
Kaupungissa olevassa suuressa konepajassa hän kävi tiedustelemassa työtä. Kun hän konttorissa oli selittänyt asiansa, vastattiin hänelle:
— Ei ole paikkoja!
— Mutta kun oikein kurkistaisi, niin eiköhän löytyisi.
Konttoristia nauratti Kallen lause. Hän vastasi ystävällisesti:
— Pitäisikö teidän sitten niin välttämättömästi päästä tänne? Juuri tänne?
— Kyllä se on aikomukseni. Minä teen vaikka ilmaiseksi aluksi työtä.
— Minkätähden?
— Tutustuakseni koneisiin.
— Olette siis teknillisessä korkeakoulussa?
— Kuinka niin?
— No, tahdotte kai suorittaa insinöörintutkintoon vaadittavat palvelukset tehtaassa.
— En minä herra ole, minä olen työmies.
— Sitten teidän on vaikea tänne päästä.
— Mutta jos minä tulisin sittenkin! Minulla on hyvät työtodistukset.
— Ne eivät auta nykyään. Persoonallisen suosituksen nojalla ehkä voisitte saada paikan.
— Mitä tuo persoonallinen suositus on?
— Ettekö sitä ymmärrä? Jos joku henkilö jonka sanoille insinööri panee painoa, kysyy teille täältä paikkaa, niin…
Kalle riemastui.
— No, kyllä sitten tiedän. Minä tulen tänne vielä tänään, saattepahan nähdä.
Konttoristi nyökkäsi ystävällisesti.
— Te taidatte mennä aina minne tahdotte?
— No, jos vain tahtomalla pääsee jonnekin, niin kyllä minä sitten menen. Hyvästi nyt ja tuhannet kiitokset neuvosta.
Heti insinööri sanan kuultuaan Kalle tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Hän riensi insinööri Salon luo. Nyt oli jätettävä turha arkuus syrjään ja toimittava kuin mies ainakin. Insinööri on mies ja kyllä hän silloin suoruuden ymmärtää. Ja ellei vähällä ymmärrä, niin selittää siksi, kunnes se mahtuu hänen päähänsä.
Insinööri Salo ei ollut kotona, mutta sanottiin hänen tulevan neljännestunnin päästä. Kalle meni ulos ja asettui kadun toiselle puolelle odottamaan. Hän ei liikahtanutkaan paikaltaan, seisoi siinä ja piti katuovea silmällä. Hän oli päättänyt odottaa siinä vaikka vuorokauden.
Insinööri tuli. Kalle antoi hänen mennä sisään.
— Jos puhun ulkona, voi hän päästä minusta helpommin vapaaksi. Kun pääsen sisälle, niin ei hän voi karata.
Hän odotti jonkun aikaa ja meni sitten soittamaan ovikelloa.
Insinööri tuli itse avaamaan.
— Kas, sanoi hän ystävällisesti. — Siinähän te olette! Olen jo ihmetellyt, aiotteko kokonaan jättää kaikki.
— Minä tahdon puhua insinöörin kanssa, sanoi Kalle.
— Astukaa sisään. Voitteko toimittaa asianne neljännestunnissa?
Enempää aikaa en voi luovuttaa.
— Voin.
— Hyvä on.
He astuivat insinöörin työhuoneeseen.
— No, asia?
— Minulla ei ole paikkaa. Työpaikasta vähennettiin väkeä. Vanhemmat ja naimisissa olevat saivat jäädä. Minä olen nuori ja naimaton. Todistus on erittäin hyvä.
— Tuon paikan menettämisenkö tähden ette enää käynyt täällä?
— Niin.
— Kirjoititte ja toitte kai itse kirjeen, koska siinä ei ollut postimerkkiä?
— Niin toin.
— Miksi ette tullut selittämään suullisesti?
Kalle hengähti syvään. Oli niin vaikeaa sanoa.
— Minä häpesin. Minä olin säästänyt, niinkuin jo alussa kerroin, kolmekymmentä markkaa näitä täällä-käyntejäni varten. Laskin teidän ottavan viisi markkaa tunnilta. Olin ollut yhteensä kuusi tuntia jo. Minulla ei ollut enempää rahaa.
— En ollut maksua määrännyt, ette siis tiennyt mitä otan. Olisinhan voinut odottaa maksun saamista.
— Ei työmieskään odota. Minulla on nuo kolmekymmentä markkaa taskussani. Minä maksan vaikka heti.
— Se toiseen kertaan. Ette kai tämän tähden tullut tänne?
— Minä tahdon päästä työhön.
— Ja tahdotte, että minun pitäisi hankkia paikka teille. Niinkö?
— En. Minä tiedän paikan.
Ja Kalle mainitsi konepajan, jonne oli pyrkinyt. Insinööri hymähti.
— Ja millä luulette sinne pääsevänne?
— Sillä, että insinööri antaa minulle, niinkuin he konttorissa sanoivat, persoonallisen suosituksen.
— Minä voin tunnustaa, että teillä on mekaanikon taipumuksia, mutta mitä työssä osaatte, sitä minä en tiedä.
— Mutta sen tiedän minä, vastasi Kalle. — Antakaa minulle mikä kone tahansa, ja minä takaan, että kahden päivän päästä suoritan sillä enemmän kuin kukaan muu.
— Oletteko siitä niin varma?
— Olen. Minä tunnen ruumiini. Katsokaa tätä kättä, se on aivan varma. Pankaa mikä paino tahansa siihen, ja minä sanon sen täsmälleen. Minä olen hyvä työmies, se on aivan varmaa. Jos minä nyt vain pääsen tuohon konepajaan sisään, niin kyllä näytän mihin kykenen. Minä takaan kunniasanallani, että insinöörin ei tarvitse hävetä sitä, että antaa tuon persoonallisen suosituksen. Minä takaan sen.
Ensi kertaa eläissään Kalle tunsi jotain rukoilevansa, mutta hän ei sitä nöyryytykseksi laskenut, kun hän tiesi, aivan varmasti tiesi voivansa vastata sanoistaan ja lupauksistaan. Insinööri seisoi hänen edessään sanaakaan sanomatta, hymyili ainoastaan. Kalle tunsi, miten helppoa hänen oikeastaan oli puhua tälle miehelle, joka aivan varmaan häntä ymmärsi. Hän jatkoi siis:
— Minä voisin kyllä mennä maalle kotia, sillä isäni on seppä ja ansaitsee kohtalaisen hyvin. Mutta minä olen päättänyt päästä suurempaan työhön, kuin mitä siellä on tarjona. Ja sitäpaitsi ei minun sisuni anna myöten, että menisin sinne koko kylän naurettavaksi, kun työn puutteessa olen ollut pakotettu lähtemään kaupungista pois. Minun täytyy päästä eteenpäin! Minä tiedän varsin hyvin, että minä saan aikaan kaiken sen, mitä tahdon, kun minä vain pääsen ensin siihen kiinni. Antakaa nyt tuo suositus, jotta saan paikan.
— Te olette sen jo saanut, vastasi insinööri.
— Mitä?
— Minä olen tuo insinööri, jolle minun on annettava suositus, ja minä olen sen ottanut vastaan ja päästän teidät työhön.
Kalle hölmistyi vähäksi aikaa niin, ette osannut mitään sanoa. Hän rupesi nauramaan. Ja sitten hän äkkiä iloisesti huudahti:
— Mutta mitä te sitten siinä hönttielette?
Insinööri katsoi häneen hämmästyneenä. Kalle huomasi mitä oli sanonut ja kiiruhti selittämään:
— Katsokaas, minä olen tottunut haukkumaan silloin kun tahdon sanoa jotain oikein hyvää.
Insinööri purskahti nauruun.
— Te olette mukava mies. No, mitä työhön tulee, niin saatte mennä heti konepajaan. Minä ilmoitan puhelimella konttoriin.
— Kiitos, kiitos, minä menen ja takaan…
— No, kyllä minä uskon.
— Ja maksanko minä nyt noista tunneista ja opetuksista?
— Minä jätän sen rahan teidän huostaanne korkoa kasvamaan, sen summan sekä sen, joka tulee seuraavista tunneista. Kerran minä sen karhuan ja silloin korkojen kanssa.
— Ja minä maksan sen ja maksan tämänkin päivän!
— Minä olen nimittäin varma siitä, että me kerran joudumme vielä enemmänkin tekemisiin kuin ainoastaan täällä huoneessani ja konepajassa.
— Insinööri taitaa olla…
— Aioitte varmaankin sanoa: yhtä itserakas kuin minäkin! Niin olenkin. Mutta nyt minulla ei ole enää aikaa uhrata teille. Lähtekää!
Kalle meni sellaista kyytiä kuin suinkin pääsi konepajaa kohden. Hän riuhtaisi oven auki konttoriin ja suu naurussa meni konttoristin luo.
— Minä tulin nyt!
— Paikka on teillä.
Ja niin hän mainitsi osaston ja työnjohtajan, jonka puoleen Kallen piti kääntyä.
— Minä kiitän vielä neuvosta, sanoi Kalle ojentaen kätensä konttoristille. — Minä en tätä unohda, saatte nähdä. Minulla on hyvä muisti kuin hevosella ja koiralla.
— Minä olen saman neuvon sanonut niin monelle ennen teitä.
— Samapa se. Minä siitä ainakin hyödyin. Ja se on pääasia!
Konepajassa Kallea aluksi oikein huumasi sen suuri, korvia tukkiva pauhu. Monenlaisten koneiden käynti ja niiden synnyttämä ääni nostatti veren hänen kasvoilleen. Täällä oli uusia suuria koneita, jotka hän voi ottaa omakseen, vallita niitä ja tarkoin tuntea niiden toiminnan salaisuuden. Hän etsi työnjohtajan ja ilmoitti nimensä. Hänelle annettiin paikka koneen ääressä, joka puristi metallilevyn määrätyiksi muodoiksi. Tällainen kone, vaikkakin paljon pienempi ja yksinkertaisempi, oli ollut hänen entisessäkin työpaikassaan.
— Osaatteko käyttää tällaista konetta? kysyi työnjohtaja.
— Luulen osaavani.
Työnjohtaja näytti koneen käynnin, ja kun Kalle oli muutamia levyjä pannut koneeseen ja se oli toiminut hyvin, sanoi työnjohtaja:
— Ottakaa työpuku yllenne ja ryhtykää toimeen.
Vasta silloin Kalle huomasi, että hänen yllään olikin ainoa, paras pukunsa. Mutta hän ei tahtonut mennä kotiaan muuttamaan toista.
— Se on kotona. Minä teen tässä puvussa nyt.
— Voitte saada rasvaa koneesta siihen. Minä tuon teille varatakkini.
Kallen mieli oli niin suloisen hyvä, kun hänelle aivan ventovieras mies tarjosi lainaksi vaatteitaan. Hän puki hyvällä mielellä takin ylleen ja ryhtyi konetta tarkastamaan. Hän antoi sen vähän aikaa lyödä tyhjiltään ja iloitsi sen jyskyvästä äänestä. Sitten hän seisautti sen ja tarkasti sen kaikki osat, ja insinöörin opettamat tieteelliset nimitykset johtuivat hänen mieleensä.
— Kyllä kai minä tämän oriin jo tunnen, koska tunsin varsankin siinä entisessä paikassani. Annetaanhan hurista!
Hän ryhtyi työhön. Kone kävi ja metallilevy siirtyi hänen käsissään säännöllisesti koneen puristimen alle. Pian hän huomasi, että jotain puutteellista oli hänessä itsessään olemassa. Kone sai lyödä monta kertaa aivan tyhjään, kun hän ei ennättänytkään kylliksi pian sovittaa metallilevyä siihen. Tämä Kallea harmitti. Hän tunsi olevansa aivan kuin puutteellinen koneenosa, joka ei ollutkaan sopusoinnussa muun koneen kanssa. Vimmaisena hän alkoi kiirehtiä kätensä liikkeitä. Jo tuli yhä useampia perätysten koneen tarvitsematta turhaan toimia. Mutta sitten taas saattoi tulla hukkalyönti. Vaistonsa sanoi hänelle sen määrän, minkä hän perätysten saattoi valmistaa, ja hän laski yhä uudestaan hukkalyönnistä eteenpäin, pyrkien saavuttamaan yhä suuremman määrän. Tasaisesti nousivat kymmenluvut, turhat lyönnit vähenivät yhä enemmän, hän tavoitteli jo sataa, johon hän kaikin keinoin koetti päästä. Vasta silloin hän olisi mielestään tyytyväinen. Hän oli jo sivuuttanut kahdeksankymmentä, kun huomasi jonkun tulleen viereensä ja kysyvän jotain. Kalle arveli työnjohtajan siinä olevan, ei tahtonut keskeyttää ja ärähti senvuoksi vihaisesti:
— Ei saa häiritä!
Kysyjä vaikeni. Sanojen aikana oli tullut kaksi hukkalyöntiä, oli siis alettava jälleen alusta. Kalle siirsi levyt koneeseen ja antoi sen toimia. Vaikka koko tehdas olisi romahtanut hänen ympärillään, niin nyt hän tahtoi päästä sataan asti, sen hän päätti. Koko hänen ruumiinsa oli jännitetty, katseensa terävä, käsiensä liike rauhallinen, säännöllinen, mutta hyvin nopea, pysytellen koko ajan koneen lyöntien tasalla. Kymmenmäärät kulkivat ohitse, lähenivät tasaisesti sataa. Määrä oli täysi, hän huusi riemusta:
— Sata täyteen! Pääsinpäs sentään!
Nyt hän kääntyi. Insinööri Salo seisoi hänen vieressään.
— Teillekö minä äsken ärähdin? kysyi Kalle.
— Minulle, niin, ja teitte oikein siinä, sanoi insinööri. — Sata kappaletta ilman hukkalyöntiä, sitä ei ole vielä täällä kai kukaan tehnyt! Te osaatte tehdä työtä, nyt minä sen uskon, kun itse näin. Terve tuloa konepajaan!
Hän ojensi kätensä, ja Kalle tarttui siihen suurella ilolla.
Kun insinööri oli mennyt ja Kalle valmistautui jälleen työhönsä, sanoi hän itsekseen:
— Kyllä minä kuolleen esineen painon osaan määrätä tarkkaan, mutta enköhän määrää elävässäkin oikein, jos sanon, että tuo mies on aivan täysipainoinen. Ja sellainen olen minäkin, niin totta kuin elän. Perhanan itserakkaus!
Hän pani koneen käyntiin. Hän osasi nyt sitä käyttää mielensä mukaan, ja hän lauloi työssään.
VIIDES LUKU.
Saadessaan jälleen käsitellä koneita tunsi Kalle itsensä hyvin onnelliseksi, ja tätä tunnetta kesti pitkät ajat. Insinööri Salo piti häntä silmällä ja hankki hänelle piankin tuntuvan palkanlisäyksen. Tämä jossain määrin herätti hänen työtovereissaan kateutta, mutta rehellisimmät tunnustivat kyllä suoraan, että Kalle erinomaisen nopeutensa ja täsmällisyytensä vuoksi oli ansainnut työnsä mukaisen palkan.
Toukokuun lopulla hän pääsi alemmaksi työnjohtajaksi erääseen osastoon. Alussa tämä nuoren miehen asema herätti suoranaista vihaa häntä kohtaan, sillä kaikki pelkäsivät hänen asettavan samat vaatimukset toisille työn suhteen, kuin mitkä hänellä itselläänkin oli. Alkuaikoina ei huomattu kuitenkaan mitään tämänsuuntaista piirrettä hänessä. Hän vaihtoi miehiä eri töihin kyllä, mutta jokainen oli tyytyväinen siihen, sillä Kallen terävä silmä ja ihmisten käytännöllisten lahjojen punnitsemiskyky sai hänet näkemään, millä työalalla kukin saattoi tuottaa eniten.
Palkkansa ylenemisen johdosta hän oli saanut tilaisuuden vuokrata itselleen yksityisen huoneen, jossa hän viihtyi erinomaisen hyvin. Oleskellessaan konepajassa suuren ihmisjoukon kanssa tunsi hän aivan vastustamatonta halua olla yksinään. Näinä hetkinä, joina hän mietti koneita ja niiden käyttämistä, tuli hän tehneeksi huomioita, mitkä hän sitten omalla paikallaan toteutti.
— Jokaisella ihmisellä on nyt kerta kaikkiaan vain muutamia määrättyjä ominaisuuksia. Niitä hänen on käytettävä. Minä olen mieltynyt koneisiin, siis minun on oltava niiden parissa. Minä olisin huono puutarhuri. Mutta koneittenkin hoitamisessa on katsottava kunkin luontaisia ominaisuuksia. Muutamat vaativat käyttäjältään suurta kätevyyttä. Sen täytyy olla ihmisessä jo luonnostaan, sillä jos hänen täytyy siihen pakottaa itsensä, niin tehdastyö lamauttaa hänen henkiset ominaisuutensa. Toisissa vaaditaan mitä suurinta tarkkuutta, sekin on luontainen ominaisuus. Minä itse olen huolellinen, mutta en tarkka. Minun täytyy saada kaikki pian valmiiksi, sillä se on minun veressäni. Itse en kelpaisi siihen paikkaan, mihin pajassa voin panna toisen. Ellen saa tehdä sellaista työtä, joka mieluisessani ajassa valmistuu, niin tulen kärsimättömäksi, ja silloin työ on rangaistus.
Ja hän tuli piankin huomaamaan tuon meidän maassamme aivan yleisen vian kaikilla työaloilla, että ei pyritä saavuttamaan kylliksi suurta ammattitaitoa. Jokainen konepajan mies uskoi olevansa kykenevä melkein mihin työhön tahansa siellä, kun hän vain työtavan ymmärsi ja koneen käyttämisen. Mutta juuri tässä oli erhetys.
— Älykäs mies onnistuu epäilemättä monellakin alalla, mutta ainoastaan muutamilla aloilla hän on täydellisesti kotonaan. Minä rakastan koneita, mutta jos minun pitäisi olla kelloseppä ja sitten kumarassa hypistellä noita pieniä rattaita, niin tulisin hulluksi. Minä en rakasta pientä naksutusta, kaikessa täytyy olla voimaa.
Insinööri oli jatkanut Kallen kanssa koneoppia, herättänyt nuoressa miehessä tavattoman suuren innostuksen syventymään tähän alaan yhä enemmän.
— Teidän täytyy oppia saksankieltä, sanoi hän kerran Kallelle, sillä muuten ette voi ottaa kylliksi itse selkoa.
— Opitaan, vastasi Kalle.
Insinööri hankki hänelle erään ylioppilaan neuvojaksi. Kahden viikon päästä oli Kalle tämän jättänyt. Hänellä ei ollut aikaa tämän miehen opetuksen mukaan harjoittaa kieltä. Se kävi liian hitaasti. Hän ei ollut tottunut lukemaan kielioppia, ja sen monituiset vieraat sanat tekivät hänelle tavatonta haittaa. Omin päin hän etsi erään saksalaisen vanhanpuoleisen neidin, joka alotti opetuksensa puhumalla heti vierasta kieltä. Kallea tämä huvitti. Hänen ei tarvinnut kotona mitään kirjaa lueskella, ei muuta tehdä kuin koettaa pitää muistissaan sen, mitä neidin luona oli kuullut. Hän edistyi nopeasti, puhui aivan virheellisesti ja ääntäen tavattoman huonosti kieltä, mutta hän puhui kuitenkin ja ymmärsi jo jotain saksalaisesta sanomalehdestäkin. Mitä ei oikein ymmärtänyt, sen hän arvasi. Hän sai täten suuren sanavaraston ja välitti vähät siitä, olivatko päätteet, joita hän käytti, oikeita ja sanat oikeassa vieraan kielen määräämässä järjestyksessä, kun vain löysi joka ajatukselleen vieraasta kielestä muodon.
Koneittensa ääressä hän aina puhui itsekseen saksaa.
Elokuussa hän sai viikon loman ja meni kotiaan. Almalle hän oli silloin tällöin kirjoittanut ja saanut tältä kirjeitä. Toisinaan oli kaipaus ollut hyvin suuri, mutta toisinaan hän pitkiksi ajoiksi aivan unohti nuoren tytön. Hänen aivoihinsa eivät mahtuneet koneet ja nuori tyttö rinnatusten. Silloin ainoastaan, kun ruumis oli oikein väsynyt, saattoi ikävä tulla ja hän kaipasi naisellista hyvyyttä.
Isän ilo poikansa nähdessään oli hyvin suuri, ja Mikko kuunteli suu ja silmät auki tehtaasta, jossa veljensä nyt oli alempana työnjohtajana.
Vasta toisena päivänä tulonsa jälkeen Kalle meni Almaa tapaamaan. Ei hän itselleen voinut selittää, miksi ei hän jo ensimäisenä tätä tehnyt. Tuntui siltä, kuin olisi ollut parempi hiukan viivyttää. Alma oli hiukan ujo nähdessään kaupunkilaisesti puetun Kallen, jonka käytökseen ja esiintymiseen oli tullut jonkinmoista liioittelevaa varmuutta. Tämä säikytti Almaa, ja hän vastasi Kallen kysymyksiin hyvin lyhyesti. Pettyneenä Kalle palasi kotiaan.
— Siinä oli suuri erehdys, sanoi hän itsekseen.
— Minä olen muuttunut, Alma on pysynyt samana. Me emme enää sovi yhteen.
Hän koetti seuraavana päivänä puhella Alman kanssa uudelleen tavatessaan hänet entisellä kohtaamispaikallaan. Alma oli nyt hiukan puheliaampi. Hän muistutti Kallen mieleen entisiä pieniä seikkoja, puhui päivistä, jolloin jotain määrättyä oli tapahtunut. Kalle ei näitä muistanutkaan enää.
— Mitä sellaisista pikkuasioista, sanoi hän.
— Eihän niillä ole mitään merkitystä.
Hän hyväili rajusti Almaa, siten löytääksensä jotain tuosta entisestä suuresta tunteestaan. Tämä teki Alman araksi, ja hän kiiruhti pois.
— Temppuja! arveli Kalle tultuaan kotia. — Hän luulee sillä tavoin sitovansa minut paremmin. Hän on olevinaan kaino ja arka, niinkuin tuollainen piika pahanen sitä koskaan olisi.
Vielä kerran hän kuitenkin yritti keskustella Alman kanssa ja puhui silloin koneista ja tehtaasta. Alma ei osannut vastata mitään.
— Se on kaikki minulle aivan vierasta, sanoi hän suoraan. — Minun täytyisi ensin saada nähdä kaikki tuo ja sitten vähän ajatella. Minä en voi heti paikalla saada kaikkea päähäni mahtumaan.
— Ei puhuta sitten siitä, mikä ei päähäsi mahdu, lausui Kalle harmistuneena.
Hän olisi niin mielellään suonut Alman taipuvan kaikkeen, mitä hän tahtoi, ja kun ei sitä tullutkaan, käsitti hän itselleen tehtävän julkeaa vääryyttä. Jäähyväishetkellä Alma kyllä koetti olla mahdollisimman herttainen ja välitön ja puhui siitä, kuinka oli ikävöinyt Kallen kirjeitä ja kuinka oli jokaisen lukenut aivan moneen kertaan. Tämä miestä miellytti, ja hän lupasi vastedes kirjoittaa useammin.
— Oletko jo ajatellut, milloin vietämme häät? kysyi Alma.
— En, vastasi Kalle.
Tämä kysymys aivan kuin sitoi hänet, tahtoi hänet pakottaa johonkin määrättyyn elämän muotoon. Ja sitä hän ei tahtonut. Vapaa hän tahtoi olla, aivan vapaa etsimään tietään eteenpäin maailmassa!
— Kyllä minä odotan siksi, kunnes se sinulle soveltuu, sanoi Alma rauhallisesti. — Luotanhan minä sinuun ja entisiin lupauksiisi.
Kallea jo harmitti tämä hänen lupauksiinsa vetoaminen. Hän oli sittenkin tehnyt tyhmästi, kun silloin meni karjapihan aidan luo. Ellei hän olisi mennyt, niin ei tuotakaan kahletta olisi olemassa. Hänen teki mieli sanoa ajatuksensa suoraan Almalle, mutta katsottuaan tämän silmiin ja nähdessään niiden suloisen ilmeen hän ei rohjennut. Jotain oli kuitenkin, jotain määräämätöntä, jota hän ei voinut selvittää, mikä hänet sitoi juuri tähän naiseen. Hän pehmeni ja ennen eroa lausui hänelle monta hellää sanaa ja oli sydämestään iloinen, kun huomasi Alman onnellisuuden.
Kotipajassa oli Kalle tehnyt hiukan työtä aikansa kuluksi ja isäänsä auttaakseen. Käsi oli kyllä vielä yhtä varma kuin ennenkin, eikä voimistakaan ollut puutetta, mutta koneiden antama lumous oli jo niin hänen veressään, että tämä kaikki tuntui jonkinjoutavalta ja hänen kaltaiselleen miehelle melkein arvottomalta.
Kun hän oli lähtenyt, pudisteli vanha seppä hiukan päätään ja mutisi:
— Poikaa riivaa ylpeyden perkele, sen huomaan. No, kun onni potkaisee, niin tulee aina ylpeys nuorella iällä, mutta kyllä viimein nöyryyskin tulee. Ei elämä ole ulkonaisessa menestyksessä. Sisässäpäin se on, sisässäpäin! Hän tahtoo, että koko maailma olisi häntä varten. Kyllä tasaantuu, kun huomaa, että hän on maailmaa varten. Kunnollisena hän on pysynyt, sen kuulee jo hänen äänestään, ja se on sentään toistaiseksi pääasia kaikessa. Kaikki muu voidaan saada, sitä ei, jos se kerran menee. Ei sitä!
Kalle palasi konepajaan ja ryhtyi jälleen työhönsä. Hän oli lomalla ollessaan ikävöinyt koneita. Ne jälleen nähdessään eivät ne häntä enää lumonneetkaan. Hän tunsi jo ne aivan liian hyvin. Hänen osastossaan tekivät kaikki miehet omilla koneillaan sen määrän, minkä saattoi vaatia.
Kalle kaipasi suurempaa tehtävää.
Hän ajatteli tulevaisuutta, ja se tuntui hämärältä. Hän voisi muutaman vuoden päästä ehkä nousta työnjohtajaksi koko tehtaassa ja olla siis insinöörin lähin mies, mutta silloin olikin tie loppunut. Siitä ei hänen kaltaisellaan miehellä ollut enää nousemisen mahdollisuutta. Hän osasi jo kaiken, mitä siihen toimeen vaadittaisiin, sen hän varsin hyvin tiesi. Edessä ei siis ollut muuta kuin odottaa, ehkä vuosikausia odottaa, että toinen väistyy hänen tieltään. Mitään enempää ei hänen enää tarvinnut ponnistella, paikka tuli aivan kuin itsestään ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa.
Saksankieltä hän luki, mutta ei sitäkään enää millään erikoisella innolla. Hän sai insinööriltä katseltavakseen muutamia suuria teoksia, joissa oli selitettynä koneita ja niiden osia. Ne häntä kyllä huvittivat, mutta ne olivat ainoastaan kuvia, hänen täytyisi saada itse koneet haltuunsa. Ja jos hän sellaiset saisikin, niin silloin taas kaikki olisi seisahduksissa. Hän ei olisi mitään muuta kuin työnjohtaja, ei mitään muuta!
Hän rupesi jo miettimään uusien koneitten keksimistä ja loma-aikoinaan piirusteli parhaan kykynsä mukaan ja tuumi, miten hän ne toteuttaisi. Hän huomasi, että saadakseen tällä alalla jotain erikoista aikaan täytyisi hänellä olla tietoja korkeammasta matematiikasta. Ja mistä hän ne hankkisi?
Hän puhui tästä insinöörille kerran.
— En minä pidä sitä teille tarpeellisena, sanoi tämä. — Matemaattiset laskelmat voi aina hankkia rahalla. Laskijoita on aina olemassa. Te olette käytännön mies.
Tie pystyssä taas! Käytännön mies, käytännön mies! Mutta kun hänellä ei ollut tilaisuutta käyttää kaikkea sitä, mitä hänessä oli!
Ja tämän miettimisen ohella hänessä syntyi jälleen pelottavan voimakkaana se ajatus, että yhteiskunta jollain tavoin teki hänelle vääryyttä. Tuossa oli tuokin insinööri, joka oli saanut kaiken opin, mikä hänelle, Kallelle, olisi ollut välttämätön. Ja oppi oli hänessä kuolleena painolastina. Ihmisien täytyi syntyä johonkin herrasluokkaan, saadakseen sen, mitä halusi elämässä; sepän pojalle eivät kaikki tiet olleet auki.
Katkeruudessaan hän alkoi juoda. Ensin vähän, mutta sitten yhä enemmän. Ei hän sille pannut suurtakaan painoa, kun ruumiinsa kesti sen erinomaisen hyvin. Tosinhan toisinaan työhön tullessa hiukan väsytti, eikä käsi aina ollut yhtä varma kuin ennen, mutta saattoihan silloin pysytellä hiukan syrjässä, kun oli työnjohtaja, ja järjestää tehtävänsä pajassa ruumiinvointinsa mukaan.
Almalle hän kirjoitti toisinaan. Monasti hän valitti tälle elämän tyhjyyttä ja sanoi toivovansa pian saada viedä Alman vihille. Mutta jokaisen tällaisen kirjeen, jonka hän illalla oli kirjoittanut, hän aamulla luettuaan repi. Alma ei kuitenkaan ymmärtäisi häntä, siitä hän oli aivan varma.
Ja sitten tuli naisseura! Olihan hän monasti huomannut, että juhlissa ynnä muissa tilaisuuksissa, missä hän oli suuren väkijoukon keskellä, naisten katseet häneen kääntyivät. Ennen ei hän ollut siihen kiinnittänyt mitään huomiota, sillä työ oli täyttänyt niin hänen ajatuksensa, ettei niissä naisväelle jäänyt tilaa. Mutta nyt hän kaipasi tuota tyhjänpäiväistä lavertelua, päästäkseen vapaaksi omista mietteistään.
Ja seuran mukana tuli suhteita. Hän sai hyvin pian jokaisen naisen omakseen. Ja kun se oli tapahtunut, ei se häntä enää miellyttänytkään. Vaikka nautinto olikin hänet hetkiseksi yhdistänyt toiseen olentoon, niin hän tunsi, miten he sittenkin pysyivät toisilleen aivan vieraina. Alman seurassa hän sittenkin oli tuntenut suurempaa henkistä yhteyttä kuin näiden kaupunkilaistyttöjen kanssa. Ja kun nämä sitten puhuivat naimisiinmenosta ja pitivät sitä aivan luonnollisena suosionsa antamisen tuloksena, niin Kallea harmitti. Kaikki oli kauppaa elämässä, joko sitten sitä käytiin rahalla tai ruumiilla. Jokainen pyrki siten vain anastamaan itselleen.
Eräänä päivänä hän oli humalassa vielä aamullakin, heräsi liian myöhään ja jäi tehtaasta pois, ei kehdannut mennä työn alkamisen jälkeen.
Hän häpesi tätä niin, että pysytteli sen jälkeen aivan raittiina kaksi viikkoa. Mutta sitten tuli uusi juopottelu-aika. Hän oli kaksi päivää perätysten pajasta poissa.
Kun hän kolmantena päivänä tuli tehtaalle, sai hän kutsun saapua insinöörin työhuoneeseen.
Hänen astuessaan sisään käveli insinööri huoneessa edestakaisin.
— Te olette ollut mitään ilmoittamatta paikaltanne poissa kahtena päivänä perätysten. Tiedättekö, että siinä on kylliksi syytä teidän erottamiseenne?
— En tiennyt, mutta uskon nyt, vastasi Kalle.
— Minä en tahdo olla kohtuuton enkä halua ihmistä tuomita. Mikä oli syynä poissaoloonne?
— Minä olen juopotellut. Insinööri oli vähän aikaa vaiti.
— Minä luulin teitä ehdottomasti raittiiksi, sanoi hän viimein.
— Minä olin raitis ennen, mutta olen jo jonkun aikaa juopotellut.
— Tuottaako se teille nautintoa?
— Hittoako se nautintoa tuottaa! Lopulta siinä istuu kyyröllään ja hokee itselleen: älä mene tappelemaan, sillä humalassa tahtoisin sitä aina tehdä, älä mene, muuten joudut putkaan! Ja sinne minä taas en tahdo mennä. Se on sentään häpeä!
— Ja humalan mukana tulevat naiset.
— Tietysti, ne ovat se peräkaneetti siinä.
— Voitteko selittää itsellenne, miksi te juotte?
— En. Olen koettanut, mutta en ole voinut.
— Minä sen sanon teille. Teillä on tulinen kiire päästä käyttämään voimianne jossain suuremmassa, ette jaksa odottaa, kunnes sellaiseen kelpaisitte, ja kuvittelette teille tehtävän vääryyttä. Siinä syy, eikö niin?
Kalle hengähti syvään.
— Te osaatte arvostella hyvin työn ja hyvin työntekijät, sen tiedän.
Teidän osastollanne saavutetaan koko pajan parhaimmat tulokset.
Mutta itseänne ette osaa arvostella. Suunnaton itserakkautenne ja
varmuutenne sokaisee teidät. Te punnitsette itseänne koko ajan väärin.
Kalle tunsi, kuin olisi hänen olemuksensa sisäinen ruoto vedetty esiin. Hän tunsi joka lauseen todeksi, niin kovasti kuin ne koskivatkin. Ja sielunsa suuressa rehellisyydessä hänellä oli tänä hetkenä vain yksi toivomus:
— Ettei tuo hyvä mies vain kesken lopettaisi, vaan antaisi tulla, kun kerran on alkuun päässyt!
Insinööri jatkoi tyynesti ja ystävällisesti:
— Teillä on suuret lahjat, mutta ne eivät vielä ole siinä yhteydessä, missä niiden tulee olla. Minä olen teitä pitänyt silmällä ja olen ajatellut, että kerran me voisimme olla muutakin kuin vain insinööri ja työmies. Nyt te olette pilaamassa kaiken, sillä vaikka kuinka teitä suosisin, niin minun täytyy pitää täällä järjestystä yllä. Minä en saa menetellä teidän suhteenne toisin kuin muidenkaan. Ansioillenne olen velvollinen antamaan tunnustuksen, mutta heikkouksillenne täytyy minun olla ankara.
— Tietysti, vastasi Kalle.
Insinöörin antama tunnustus teki niin tavattoman hyvää hänen sydämelleen.
— Meidän maassamme, jatkoi insinööri, on kaiken onnettomuus juuri siinä, että tuolla teidän iällänne haaskataan kaikki voimat. Terve ruumis kestää paljon, senvuoksi ei huomatakaan sen kärsimiä vaurioita. Mutta kun päästään tuohon puoliväliin neljättäkymmentä, silloin eivät hermot enää vastaa vaadittavaa voimanponnistusta. Ja silloin ei enää voida mennä eteenpäin. Ja tämä tällainen ilmiö on huomattavissa kaikilla aloilla. Minä en ole mikään raittiussaarnaaja, kaukana siitä, mutta sen minä sanon teille, että nyt on teillä valittavana, ollako kymmenen vuoden päästä mies, joka on päätänsä muita korkeammalla, vai ottaako nyt turhanpäiväisiä nautintoja, jotta silloin ollaan toisten päiden tasalla.
Insinööri vaikeni. Kalle katsoi häneen aivan suoraan ja odotti. Kun ei mitään enää tullutkaan, astui hän insinöörin luo, ojensi kätensä ja lausui:
— Kiitos! Saanko vielä jäädä konepajaan, vai joko olen sanottu irti?
— Saatte jäädä. Minä en vaadi mitään, minä odotan.
— Ei tarvitsekaan vaatia, kyllä minä jo tiedän. En minä rupea tässä lupailemaan, mutta kyllä minä jo tiedän mitä minun pitää tehdä.
— Turhaa onkin luvata. Lupaukset ovat vain sanoja. Niitä on niin helppo antaa.
— Saanko tulla kuukauden päästä taas tänne?
— Saatte.
— Kiitos siitäkin. Kiitos tästä päivästä. Kalle puristi lujasti insinöörin kättä ja palasi paikalleen pajassa.
Kun hän tarttui työhönsä, sanoi hän itsekseen:
— Hän tahtoo olla minun kanssani kerran muutakin kuin vain insinööri ja työmies. Niin tahdon minäkin!
Sen jälkeen hän oli ehdottomasti raitis. Työ ei tuottanut hänelle suurta nautintoa, illat olivat yksinäisyydessä ikävät, niitä täytyi kuluttaa käymällä kävelemässä, elävissä kuvissa ja teatterissa. Mutta hän sai pidetyksi itsensä kurissa, vaikka toisinaan, kun halu tuli mennä juomaan, olikin istuttava asunnossa ja hoettava itselleen:
— Oletko sinä ämmä, joka et itseäsi voi hallita? Kuukauden päästä hän astui insinöörin huoneeseen jälleen.
— Mitä teillä on asiaa? kysyi insinööri, joka koko kuukauden aikana ei ollut vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan ulkopuolella sen, mitä jonkun harvan kerran oli ollut välttämätöntä töissä.
— Siitä on nyt kuukausi, vastasi Kalle.
— Mistä?
— No, siitä saarnasta, minkä minä sain, vastasi Kalle hymyillen.
— Niin taitaa olla.
— Ja onkin minuutilleen. Minä panin sen mieleeni silloin.
— Ja mitä teillä on minulle nyt sanottavaa?
— Minä olen tämän ajan ollut ehdottomasti raitis ja tiedän täyttäneeni tehtäväni pajassa mallikelpoisesti.
— Minä tiedän sen, vastasi insinööri.
— Mistä?
— Olen pitänyt teitä silmällä ja… No niin, miksi en sitä sanoisi, pitänyt teitä suoranaisen valvonnan alaisena.
Kallea ensi hetkessä hiukan harmitti, että häntä oli aivan kuin lasta valvottu, mutta sitten hän näki asian oikean puolen ja sanoi:
— Kiitos siitä! Vaikka olihan se tarpeetonta. Mitä kuukausi sitten päätin, totta kai minä sen pidinkin.
— Se on hyvä.
Insinööri istui pöytänsä ääreen ja jatkoi:
— Te saatte ehdottaa omalle osastollenne miehen, joka voi astua sijaanne. Onko sellainen tiedossanne?
— On kyllä. Mutta minkätähden?
— Minä siirrän teidät muualle. Te tarvitsette laajempaa työalaa, saatte sen nyt.
Kalle kuunteli henkeään pidättäen.
— Minä tarvitsen apulaisekseni miehen, joka ymmärtää käytännöllisesti mekaniikkaa. Te tulette tänne konttorin puolelle ja saatte yhdessä minun kanssani valvoa konepiirustusten ja niihin kuuluvien seikkojen valmistamista.
— Enhän minä osaa, sanoi Kalle hätääntyneenä.
— Te opitte sen, minä tiedän sen varmasti, vastasi insinööri hymyillen. — No, ensi kertaa sai kuulla teidänkin sanovan, ettette jotain osaa.
Kalle ei voinut mitään sanoa, hän vain nauroi, ääneen ja helakasti.
— Täällä saatte sitten tuhlata henkistä voimaanne niin paljon kuin tahdotte, sillä täällä ei ole enää mitään sen tiellä, jatkoi insinööri. — Ja minä olen varma siitä, että te näette paljon sellaista, jota ei näe se, joka on saanut kaavamaisen opetuksen. Se sitoo liiaksi käytännöllistä älyä. Tulee aina mieleen se, mikä on kirjoissa. Te kelpaatte täydellisesti siihen, mihin teitä tarvitsen.
— No, sen asian kai herra insinööri tietää paremmin kuin minä. Ja milloin minä tulen tänne?
— Huomenna. Saatte tänään määrätä seuraajanne. Meille on tullut eräs tilaus, josta, tahdon huomenna kuulla mielipiteenne.
Kalle läksi melkein juoksujalkaa huoneesta.
— Jos minä nyt uskoisin, että jumala on olemassa, niin kyllä hän nyt saisi työtä ainakin insinöörin suhteen, sen minä vakuutan, sanoi hän itsekseen.
KUUDES LUKU.
— Aina mies voi paikan saada, kysymys on siitä, täyttääkö paikkansa! Sen saamme nyt nähdä! Käyköön kuinka tahansa, vähällä en hellitä! ajatteli Kalle.
Konepajassa oli insinööri Salon apuna kaksi muuta, nuorempaa insinööriä. Toinen, Sundqvist niminen, oli jo noin viisi vuotta ollut insinöörinä ja palvellut muissa konetehtaissa, ennenkuin tuli tänne. Hän oli valimo-osastolla, jonka vuoksi Kalle ei hänen kanssaan ollut joutunut tekemisiin tähän asti. Hän puhui suomea vastenmielisesti, ei senvuoksi ollut koskaan työmiesten kanssa missään erikoisessa keskustelussa, eikä hän koskaan välittänytkään syventyä tarkastamaan työmiesten toimintaa. Hän luotti aivan kokonaan työnjohtajaan ja jakeli kaikki määräyksensä tämän kautta. Väki piti häntä ylpeänä, mutta ei koskaan syyttänyt häntä mistään puolueellisuudesta tai vääryydestä. Konepajassa hän tyytyi täyttämään tehtävänsä tarkkaan, oli kaikessa aivan täsmällinen, mutta ei koskaan olisi voinut ajatellakaan, että hän uhraisi minuuttiakaan ajastaan ulkopuolella työtuntien tehtaan hyväksi. Istua skruuvia pelaamassa hauskojen tovereitten seurassa oli hänen mielestään elämänsä hauskinta puolta. Hän oli naimisissa, oli onnellinen ja hyvä aviomies.
Nuorempi insinööri Bergman, joka valvoi konepiirustusosastolla töitä, oli päässyt pari vuotta sitten teknillisestä korkeakoulusta. Taitava piirtäjä, hyvä matemaatikko ja kekseliäs, mutta tavattoman laiska. Hän ei edes salannutkaan laiskuuttaan, vaan tuli toimeensa aina liian myöhään ja poistui sieltä milloin halusi, joko hoitamaan vekseleitään pankissa tai muiden asioiden vuoksi. Piirtäjät hän piti kyllä hyvässä kurissa ja osasi ne valikoida taitavasti, mutta harvoin nähtiin hänen muuta tekevän kuin korkeintaan luonnoksia toisille tai sitten korjailevan toisten puolivalmiita piirustuksia.
Näille insinööri Salo oli puhunut Kallesta ja vakuuttanut miehen olevan käytännöllisen ja tarmokkaan.
— Konttoripuoli on aina liian kaukana varsinaisesta työmiehestä. Me määräämme kyllä laskelmien ja oppikirjojen mukaan tehtävät, mutta käytännöllisessä työssä varttunut voi tehdä huomautuksia, joista meille voi olla apua.
— Tuo ajatus ajatuksena ei ole suinkaan mikään huono, sanoi Bergman, mutta mistä sellainen ihmelintu voitaisiin löytää?
— Tämä mies on ehdottomasti sellainen, sanoi Salo.
Ja hän kertoi Kallen nopeista edistyksistä koneopin alalla, hänen palavasta harrastuksestaan ja työinnostaan.
— Kaikki tuo on hyvää, mutta varsinainen äly, mikä sen takaa? sanoi
Sundqvist.
— Tiedätte kai, että alkuperäisen älyn mittana käytetään ihmisen kykyä voida kädellään punniten tuntea painon?
— Kyllä.
— Tämä mies on erehtymätön siinä suhteessa. Hänen elimistössään on jotain, joka puuttuu sivistyneeltä, sellaiselta kuin me olemme. Olen katsellut häntä työssä. Hänellä on aivan erikoinen kyky mukautua koneeseen, jokainen liikkeensä on juuri se, mitä tarvitaan, ei koskaan enempää. Vaikka hän on roteva ja karkeatekoisen näköinen, niin koneen ääressä hän tekee noita pieniä, varmoja liikkeitä, jotka kuvaavat todellista voimaa. Kaikkien laskelmien mukaan täytyy tällaisen olennon, jos hän ajatuksissaan aivan kuin sovelluttaa itsensä uuden koneen suunnitelman sisään, löytää asioita, jotka meille ovat vaikeita, löytää ne tuolla vaistolla, joka määrää hänen lahjakkaisuutensa.
— Kaunis teoria, hyvin kaunis teoria, sanoi Bergman. — Hauskaa nähdä, pitääkö se paikkansa. Näin päältäpäin ajatellen kyllä, mutta todellisuus on toista. Minä olen Kalliokosken tilaamaan suureen vesipumppuun…
— Niin, siihen, joka juuri tilattiin.
— Niin, samaan. Minä olen siihen nyt kaiken viisauteni ja oppikirjojen mukaan tehnyt piirustukset ja suunnittelut. Mutta siitä puuttuu muuan seikka, jonka tiedän voitavan jollain tavoin muuttaa, mutta jota en taida. Olen laskenut pumppuun tarvittavan voiman menekin ja huomannut sitä tuhlaantuvan hiukan liian paljon. Eihän se suurtakaan merkitse, onhan puu maassa huokeata, mutta hauskaa olisi ratkaista tämä seikka jotenkin helposti ja käytännöllisesti. Tässä nyt on tuollainen asia, jonka voin panna miehen eteen. Jos hänessä on tuo luontainen kyky, josta sinä puhut, niin hänen täytyy voida se ratkaista.
— Heti ensimäisenä päivänä! Se on sentään aivan liian suuri vaatimus, sanoi Salo. — Mutta voihan koettaa. Utelias olen minäkin.
Tämä oli tapahtunut edellisenä iltana, kun Kalle astui konttoriin.
Kun hän sinne saapui, tunsi hän itsensä kovasti kömpelöksi. Nuo hienot herrat saivat hänet ujoksi ja harvasanaiseksi. Hän oli odottanut jonkinmoista ylimielisyyttä näiden puolelta, mutta tunsi helpotusta, kun kohtelu oli ystävällinen.
Pitemmittä selityksittä kääntyi Bergman hänen puoleensa ja sanoi:
— Katsokaahan tänne näitä piirustuksiani Tämä on uusi tilaus.
— Minä kai eilen sanoin teille, että koetan voimianne eräässä työssä? lausui insinööri Salo Kallelle.
— Kyllä insinööri sanoi.
— Tämä on nyt se työ. Koettakaa ajatella asiaa.
— Pinnistetään, pinnistetään, vastasi Kalle ja hymyili.
Hän antoi Bergmanin selittää itselleen piirustukset ja teki muutamia kysymyksiä.
— Saanko minä nyt rauhassa katsella näitä? lausui hän viimein.
— Katselkaa vaan, älkää antako minkään häiritä itseänne. Tuolla ikkunan luona on pöytä, istukaa sen ääreen. Siellä on paperia ja kyniä, jos tahdotte tehdä laskelmia.
— Minä ajattelen mieluummin, sanoi Kalle. Hän meni pöydän ääreen ja laski piirustukset eteensä. Vähän ajan päästä ei hän enää kuullut eikä nähnyt mitään. Koneen lumous oli saanut hänet valtaansa. Hän oli aivan hurmaantunut. Tässä ei ollut enää valmis kone, vaan unelma, kone, jonka muotoja vielä voi muuttaa ja vaihdella. Ja juuri siksi se oli hänelle rakas ja jännitti hänen mieltään. Hän tuki molemmin käsin päätään ja loi eteensä kuvan koneesta täydessä käynnissä. Hän katseli sen eri osien liikuntaa, näki kuinka ne liittyivät toisiinsa ja vaikuttivat voiman siirtäjinä määrättyä tarkoitusta varten.
Piirustusten mukainen kone oli pian hänellä selvillä, mutta sen rinnalla alkoi näkyä toinen kone, joka oli edellisen kaltainen, mutta muutamissa yksityiskohdissaan erosi siitä. Se muutti muotoaan, toimi milloin paremmin, milloin huonommin kuin edellinen kone. Hän yhä istui ja mietti. Hän ei huomannut, että huoneessa liikuttiin tai puheltiin, ei hän nähnyt, että toiset menivät syömään ja palasivat jälleen. Hän vain istui ja palavalla kiihkolla ajoi ajatuksissaan takaa jotain määräämätöntä, jolle hän tahtoi antaa selvän muodon. Tuo hänen etsimänsä liukui aivan kuin limainen eläin hänen käsistään. Hän kouri huomaamattaan käsillään, aivan kuin ottaakseen sen kiinni, hän ajoi sitä takaa, koetti saada sen valtaansa. Äkkiä se oli hänellä! Hän nousi ja astui Bergmanin luo.
— Eiköhän olisi parasta tehdä näin!
Muutamalla sanalla hän selitti ajatuksensa. Nuori insinööri kuunteli, nyökkäsi vain päällään. Kun Kalle oli lopettanut, huusi hän:
— Tulkaahan tänne! Toiset insinöörit saapuivat.
— Selittäkäähän kerta vielä! Kalle selitti ajatuksensa uudelleen.
— Ratkaisu on oikea kaikesta päättäen, sanoi insinööri Salo. — Se oli hyvin tehty.
— Oikein hyvin, oikein hyvin, lausui Sundqvist ja kätteli häntä.
Kalle ei kuullut enää heidän sanojaan, sillä häntä pyörrytti.
— Voitteko pahoin? kysyi Salo.
— Minä en tiedä, mikä minun on, tuntuu niin kummalliselta. Minun täytyy päästä raittiiseen ilmaan.
Hän läksi kiireesti ja päästyään ulos hän tunsi, miten häntä pyörrytti, ja koko ruumiissa tuntui horjuttava raukeus. Hän pesi kasvonsa kylmällä vedellä. Se helpotti. Hän palasi takaisin.
— No? kysyi Salo.
— Voin paremmin.
— Hyvä on.
— En ole ennen sellaista saanut. Kun tulee herrojen joukkoon, niin saa herrojen tapoja.
— Se oli kai ainoastaan väsymystä. Te olette ollut paikallanne niin pitkän ajan, että se on vaikuttanut. Ettehän käynyt edes aamiaisella.
— En tainnut käydä. Joko kello on niin paljon?
— Te olette neljä tuntia istunut yhdellä paikalla liikkumattomana.
Kalle katsoi insinööriin pitkään. Tämä nauroi.
— Katsokaa kelloanne, ellette usko!