Kalle teki sen ja lausui:
— Kas kummaa!
— Menkää nyt ja tulkaa takaisin. Siksi on tuo keksintönne, sillä keksintö se todella on, voin iloksenne ilmoittaa, matemaattisesti laskettu.
— Se on jo tehty, huusi Bergman toisesta huoneesta. — Ratkaisu on oikea.
Kalle katsoi kummissaan ympärilleen, otti ylleen ja läksi ulos. Päästyään kadulle tunsi hän itsensä kovin voimattomaksi, mutta sittenkin oli ruumiissa aivan ihmeellinen rauhan ja hyvinvoinnin tunne. Ja eniten häntä ilahdutti se, että hän oli jotain pystynyt saamaan aikaan, oli insinöörille todistanut, että hänessä oli sisällä jotain siitä, mitä tämä oli uskonut.
Ruoka maistui tavattoman hyvältä. Hänen mielestään ei se ollut niin hyvältä maistunutkaan sen jälkeen, kun hän sorvikoneen korjattuaan oli poikennut ruokalaan.
Hänen palattuaan konttoriin ei edellisestä asiasta enää puhuttu mitään. Se oli jo ohitse. Bergman vain sanoi:
— Piirustukset tein minä valmiiksi, sillä ne innostuttivat minua.
Tulkaa malliosastoon.
Kalle ei koskaan ollut vielä käynyt siinä osastossa, missä puusepät valmistivat ne mallit, joiden mukaan valettiin muotit. Täällä annettiin työnjohtajalle piirustukset. Vanha mestari katseli piirustuksia ja sanoi:
— Se on hyvä juttu, oikein hyvä juttu. Insinööri on kai tämän keksinyt?
— En, vaan hän, sanoi Bergman viitaten Kalleen.
— Se on hyvä juttu, sanoi mestari katsoen Kalleen silmälasiensa yli. — Oikein hyvä juttu. Yksinkertainen ja helppo. Tulee huokeaksi ja on käytännöllinen. Vai eikö olekin, insinööri?
— On. Se säästää hyvin paljon voimaa. Vähemmällä voiman kulutuksella saadaan suurempi nostokyky.
— Aivan niin minäkin ajattelin.
Bergman läksi, ja mestari nosti lakkiaan hänelle. Ja tuntui Kallesta hauskalta, kun mestari hänellekin nosti.
Konttoriin palattuaan ei Kalle sinä päivänä kyennyt enää mihinkään työhön. Hän katseli toisten työtä. Ja katsellessa hänelle selvisi, mitä nyt oli tullut hänen elämäänsä. Nyt hän ei enää ollut olento, joka hoiti kuollutta konetta, hän voi luoda jotain uutta, voi kehittää entisiä muotoja edelleen. Ja tämä ajatus tuntui niin ihmeen oudolta ja samalla mieltä hivelevältä. Tämä oli ala, jolla ei ollut rajaa, tässä ei mikään enää häntä pidättänyt.
Samana iltana hän etsi tuon entisen saksankielen opettajattarensa, jonka luona hän ei ollut pitkään aikaan käynyt. Hän tiesi, että nyt hän tarvitsi vieraan kielen kokonaan valtaansa.
Kallen koko elämä sai uuden muodon konepajassa. Hän ei ollut millään tavoin sidottu olemaan yhdellä kohtaa, vaan sai huoleti liikkua tehtaan eri osissa. Monasti hänen täytyi käydä asioilla, kun insinöörit lähettivät hänet valvomaan jotain työtä, mutta usein hän läksi sinne aivan syyttäkin, ainoastaan jonkinmoisen salaisen voiman vetämänä.
Yhä uudelleen ja uudelleen hän palasi sulatusuunien luo. Siellä, missä metalli pakotettiin tottelemaan ihmistä ja ottamaan varmat, määrätyt muodot, olisi hän voinut olla vaikka kuinka kauan. Siellä olevat koneelliset laitteet olivat yksinkertaiset, ne eivät häntä vetäneet puoleensa, mutta hän katseli aina suurella nautinnolla, kuinka sula metalli valui muottiin. Ja hänestä tuntui aivan siltä, kuin tuo metalli olisi kuva hänestä itsestään. Nyt hänkin oli joutunut sulatusuuniin, oli valmistunut käytettäväksi maailmaa varten, ei tarvittu muuta kuin muotit, joihin pääsisi valumaan.
Työ insinöörien seurassa tuli hänelle hyvin rakkaaksi. Jota selvemmin hän huomasi tietopuoliset puutteensa, sitä kiivaammin hän koetti niitä korjata. Entisessä työssään oli hän aina valmistanut vain koneen osia, täällä syntyivät itse koneet kaikessa ihmeellisessä monipuolisuudessaan. Tehtaalla oli muutamia määrättyjä tuotteita, joiden avulla sen toiminta pääasiassa pysyi pystyssä. Niitä Kalle tutki ja teki niihin pieniä korjauksia, joista ne tulivat käytännöllisemmiksi. Kauan aikaa häntä erikoisesti ihastuttivat moottoriveneiden koneet. Niitä hän joka puolelta tutki, kyllästyi sitten, kun sai kuulla, että sillä alalla oli jo tehty sellaisia edistysaskeleita muissa maissa, että kukaan tuskin voi löytää mitään uutta niihin, sai tyytyä kopioimaan ainoastaan toisten keksintöjä.
Insinöörit eivät lähettäneet mitään uusia piirustuksia koskaan konepajan puolelle, ellei Kalle ollut niitä tarkastanut. Hän teki usein hyvin sattuvia huomautuksia, antoi käytännöllisiä ohjeita, jopa joskus kiivaassa väittelyssä kumosikin toiset.
— Te kulutatte kaiken aivoissanne yksinomaan koneisiin, nuori mies, sanoi Bergman. — Milloin te aiotte elää?
— Mitä elää?
— Itse elämää.
— Eiköhän tämä jo riitä?
— Te mahdatte olla suuri lapsi, koska niin sanotte. Jos te arvelette, että elämä on siinä, että me aina teemme ja teemme jotain, niin eihän vanhoilla päivillä ole enää edes mitään, mitä muistelisi. Onko teillä täällä edes naistuttaviakaan?
— Onhan noita, mutta ne ovat sitten myös sen mukaan.
— Minä toimitan teille uusia.
— Mitä minä niillä teen?
— Kyllä nainen opettaa, mitä hänellä tehdään, sanoi Bergman nauraen.
Kalle joutui suureen seurapiiriin Bergmanin kautta. Se ihmeellinen mukautumiskyky, joka Kallessa oli, tuli tällöinkin esiin. Kyllähän hän alussa astuessaan hienoihin asuntoihin pelkäsi käyttäytyvänsä kömpelösti, mutta voimakas ja joustava ruumiinsa esti häntä tekemästä mitään sellaista, joka olisi ollut rumaa tai loukkaavaa. Ja sitten oli hänellä tuore luontainen iloisuutensa, joka piankin astui esiin, jos hänelle vain oltiin ystävällisiä. Bergman jokaiselle uudelle tuttavalle esitteli hänet apulaisekseen "siellä meidän konepajalla". Hienotunteisesti hän täten syrjäytti sen, että Kalle oli ainoastaan työmies. Muuta ei tarvittu, ihmiset tunsivat vaistomaisesti vetovoimaa tätä nuorta miestä kohtaan, joka oli terve, lahjakas ja aina iloinen.
Alussa Kalle hiukan kummasteli sitä usein liian kepeätä keskustelutapaa, jota naiset käyttivät hiukankaan tutummiksi tultuaan, mutta hän tottui siihen pian ja sillä oli häneen aivan oma viehätyksensä.
Ja sitten hän joutui tähän pyörteeseen! Nautinto tuntui hyvin suurelta, ja elämä tuntui siten saavan kuin aivan uuden ja voimakkaan värityksen. Ja sitten näiden joukossa ei kukaan vaatinut häntä tilille, ei ehdottanut avioliittoa. Kaikella oli hetken huumaava ja mihinkään velvoittamaton lumous.
Tähän aikaan Alma kirjoitti hänelle tavallista useammin ja kipeästi hän sanoi kaipaavansa Kallen puolelta edes joitakin helliä sanoja. Kuinka kömpelöiltä tuntuivatkaan Kallen mielestä nämä palvelijattaren kirjeet. Hän aikoi jo monta kertaa selittää Almalle, että turhaa hänen oli odottaa enää entistä sulhastaan, vaan parempi oli, että hän kääntäisi silmänsä johonkin toiseen mieheen, joka epäilemättä ottaisi hänet mielellään vaimokseen. Mutta sitten tuli jonkinmoinen katumus. Hän oli antanut lupauksensa, hänen täytyi se pitää, hän oli vapaa vasta silloin, kun Alma hänet päästi.
Alman kirjeitten jälkeen hän aina tylysti kohteli niitä naisia, jotka hänen seurassaan silloin olivat. Mutta jota karkeammin hän menetteli, jota sydämettömämpi hän oli, sitä suuremman viehätyksen se vain näytti hänelle antavan. Naisten kiintymys tuli yhä suuremmaksi. Riitakohtausten jälkeen tuli jälleen nautinnon täyttämiä aikoja.
Konepajalla Kalle teki työtä uutterasti, ja monta hyvää ja aivan tarpeellista keksintöä hän valmisti. Insinöörit kohtelivat häntä aivan kuin vertaistaan, hän uneksi jo siitäkin, että joskus voisi saada heidän kaltaisensa paikan, saisi sen omien ansioittensa perustuksella, todistamalla mitä oli keksinyt, ilman mitään oppikouluja ja tutkintoja. Se maailma, minne hän nuorena seppänä maalta lähtiessään ei saattanut kuvitellakaan voivansa päästä, oli nyt hänelle auki, työmies oli herran arvoinen ja monessa suhteessa häntä parempikin. Kaikki se lisäsi hänen varmuuttaan. Hän kuvitteli jo menevänsä tuollaisen kauniin, sivistyneen naisen kanssa naimisiin, kohoavansa huomattavaan yhteiskunnalliseen asemaan, mutta tulikin ajatelleeksi, paljonko tuollainen nainen voisi olla hänen apunaan silloin, kun vaikeat hetket koittavat. Onnenpyörä oli hänet nostanut korkealle, mutta se voi paiskata hänet alaskin, ja juuri silloin täytyi olla hänen rinnallaan nainen, johon hän voi täydellisesti luottaa. Ja sellaisina hetkinä hän tiesi Alman pysyvän rauhallisena ja olevan valmiin alottamaan koko kiertokulun uudelleen.
Kalle oli jo useiden naisten kanssa ollut suhteissa ja aikoi juuri alottaa erään neidin kanssa, joka oli paljon ollut insinööri Bergmanin seurassa, kun hän äkkiä lopetti kaiken. Ja tämän sai aikaan keskustelu nuoren insinöörin kanssa.
— Minä tiedän, että te olette rehellinen mies, sanoi Bergman kerran hänelle, ja siksi puhun teille aivan avoimesti.
— Ja sen te voittekin tehdä. Suoriin kysymyksiin minä vastaan suorasti.
— Hyvä on, silloin seisomme ainakin niinkuin kaksi miestä lujalla pohjalla ja voimme siitä päästä aina varmaan tulokseen.
— Emmeköhän voi. Mistä on kysymys?
— Te olette olleet viime aikoina neiti Aallon seurassa tavallista enemmän.
— En juuri tavallista enemmän, mutta hän on pyytänyt minua kävelemään kanssaan ja olen pari kertaa ollut hänen asunnossaankin.
— Onko teidän kahden välillä suhdetta?
— Saanko ensin kysyä, millä oikeudella tiedustelette tätä?
— Minä olen hänen kanssaan ollut salakihloissa jo vuoden.
— Silloin voin sanoa, etten ole missään suhteessa.
— Ettekä ole aikonutkaan?
— Olin aikonut, sen tunnustan suoraan, sillä hän miellytti minua.
Bergman oli vähän aikaa vaiti.
— Onko hän teille millään tavoin ilmaissut tunnettaan?
— Ei suorastaan, mutta olen ajatellut, että hän on mieltynyt minuun. Älkää pahastuko, mutta minä olen viime aikoina saanut nähdä niin paljon sellaista naisten suhteen, että olen tullut arvelleeksi saavani melkein kenet tahansa omakseni, jos vain tahdon. Mutta kun hän on teidän morsiamenne, niin se muuttaa asian. Minä en ole koskaan varastanut. Ne, joiden kanssa olen ollut, ovat ainakin minun tietääkseni olleet aivan vapaita tekemään mitä tahtovat.
— Teidän tulee kai sääli minua ja senvuoksi…
— Ei sääli, ei suinkaan. Minä uskon, että rakkaus voi olla toisinaan heikko, ja silloin mieltyy syrjäisiin, mutta se palaa, jos se kerran on ollut olemassa, palaa aivan varmasti.
— Sitä minäkin olen uskonut.
Molemmat miehet olivat hetkisen vaiti, kumpikaan ei tiennyt mitä sanoisi. Kalle katkaisi vaitiolon sanomalla:
— Minä arvaan, että te mielisitte jotain pyytää minulta, mutta ette tahdo sitä tehdä. Kyllä minä tiedän, mitä minun tulee tehdä. Tuo maailma johon te minut veitte, ei ole niin merkillinen, etten voisi olla siitä poissa. Ennen en sitä uskonut, nyt sen teen, kun näen asioiden oikean puolen. Ja kun vertaan itseäni teihin, herra insinööri, niin ehdottomasti tulen ajatelleeksi, että naiset ovat mieltyneet minuun ruumiini ja ulkomuotoni tähden eikä suinkaan sen vuoksi, että minulla voi olla jokin tulevaisuus. Jos siis olisin vähäpätöisen näköinen, niin kaikki olisi toisin. Te ette ole minulta mitään pyytänyt. Minä teen vapaaehtoisesti kaiken. Ja teen sen sitä mieluummin. Minä voin helposti jättää koko tuon joukkion, jonka kanssa en ole voinut vaihtaa yhtä ainoata kunnon sanaa, joka olisi jossain määrin vienyt minua eteenpäin. Minulla on valittavana joko teidän seuranne ja se suuri apu, jonka voin saada moninaisten lahjojenne kautta, tahi sitten riita kanssanne, saadakseni pitää nuo naiset. Valitseminen ei ole vaikea. Minä en osaa tämän paremmin puhua, mutta kai minua ymmärrätte?
— Te olette sellainen, miksi teidät olen otaksunut alottaessani keskustelun. Kai se riittää vastukseksi? — Riittää.
Insinööri Bergman alkoi opettaa Kallelle matematiikkaa. Kalle jätti herrasväen seuran aivan kokonaan ja kulutti joutoaikansa asunnossaan laskuihin.
Ajatellessaan tätä kaikkea, mikä oli tapahtunut hänen ja Bergmanin välillä ja mikä oli johdattanut hänet jälleen yksinäisyyteen, Kalle tuumi:
— Minä joudun aina joihinkin selkkauksiin, kun menen seuraan, jossa en osaa punnita ihmisiä. Miehet minä tunnen, naisia en. Miehestä en koskaan enää erehdy, sillä jokainen, jonka kanssa puhun, on aivan kuin kädessäni oleva esine, jonka painon voin määrätä, mutta naisen edessä kadotan tämän kykyni.
Hän oli päässyt jälleen tasapainoon itsensä kanssa. Hän kirjoitti Almalle kirjeen ja vakuutti rakastavansa häntä yksinomaan. Ja tämän kirjoitettuaan hän pysyi kaikista naisista loitolla.
Hänen ajatuksensa saivatkin uuden suunnan konepajassa. Hän oli kauan sitten huomannut, että koko yritys oli epävarma. Se oli muodostettu osakeyhtiön pohjalle, mutta perustettu aikana, jolloin tällainen liike ei ollut suorastaan välttämätön. Alkujaan oli perustamisessa ehkä harjoitettu jonkinmoista huijaustakin. Insinöörit olivat palkattuja, eivät siis liikkeen raha-asiat suorastaan sellaisina heille kuuluneet. He ottivat vastaan tilaukset ja suorittivat ne mahdollisimman hyvin, muuta tehtävää ei heillä ollut. Insinööri Salo oli kyllä jonkinmoinen toimitusjohtaja, mutta hänen valtaansa oli jo alussa tavattoman paljon rajoitettu. Hän koetti parhaansa mukaan hankkia tilauksia, mutta ei aina onnistunut siinä.
Tuli kireät raha-ajat. Silloin se alkoi tuntua tehtaassakin. Tilauksia oli vähän, ja osa työmiehistä oli erotettava. Insinööri Sundqvist oli ajoissa varannut itselleen pakotien. Hän oli saanut toiseen tehtaaseen paikan ja läksi sinne. Bergman ponnisti myöskin päästäkseen muualle. Hän puhui siitä, että hän perustaa kaupunkiin insinööritoimiston.
Kaikki oli hajoamassa.
Eräänä päivänä insinööri Salo kutsutti Kallen asuntoonsa. Hän tahtoi rauhassa keskustella, niinkuin hän sanoi.
— Konepaja on tuomittu menemään perikatoon, sanoi hän. — Minä tunnen liikkeen ja voin sen teille vakuuttaa. Nykyisessä muodossaan se ei menesty.
— Siis toisessa se voisi?
— Juuri niin, ja siitä olen tahtonut teidän kanssanne puhella. Minä olen aikonut ottaa teidän kanssanne koko konepajan huostaani.
Kalle hätkähti.
— Minunko kanssani? Mutta eihän minulla ole rahaa. Sitä kai siihen tarvitaan?
— Rahaa voi saada. Teidät minä tarvitsen. Teidän päänne on kylliksi suuri pääoma, jolle voi rakentaa. Tätä minä olen pitänyt koko ajan silmällä, aivan siitä hetkestä alkaen, jolloin otin teidät konttorin puolelle. Katsokaahan, minä tulin neljä vuotta sitten tähän konepajaan. Sen entinen toimitusjohtaja oli tehnyt kavalluksia, ja osakkeet olivat tuskin paperin hinnassa. Minä olen nostanut niiden arvoa ja olisin varmasti voinut saada kaikki vuosien kuluessa kuntoon, ellei olisi tullut kireätä raha-aikaa. Siinä muodossa kuin kaikki nyt on, ei se voi jatkua. Osakkeenomistajat, jotka johtokuntansa kautta tahtovat määrätä, ja kuinka he määräävät, sen kai minä tiedän kokemuksesta, tahtoisivat nyt mielellään päästä koko hommasta, jos saavat kohtuullisen hinnan osakkeilleen. Jos he saavat viisikolmatta prosenttia nimellisarvosta, ovat he tyytyväisiä, sillä tätä menoa jatkuen eivät he vuoden päästä usko saavansa enää mitään.
— Mutta millä ostaa nuo osakkeet? Onko teillä siihen rahat?
— Ei, mutta minä voin ne hankkia. Pankki, jolle konepaja on paljon velkaa, on halukas kyllä myöntämään sen verran lisää lainaa, että tämä yritys voi onnistua. Pankki laskee nimittäin näin: Jos nyt kaikki menee vararikkoon, niin konepaja jää pankin huostaan, ja se ei sitä voi käyttää itselleen edullisesti. Se antaa siis hiukan luottoa lisää, pelastuakseen toiseen aikaan, jolloin sille voidaan summa suorittaa. Ja minä olen varma siitä, että jos laskemme yhteen osakkeiden arvon, konepajan kiinnitykset, niin saamme kaiken summalla, joka on pienempi kuin sen arvo todellisuudessa. Kauppa on siis edullinen.
— Mutta ellei se kannata näin, niin kuinka hemmetissä se silloin meidän hallussamme kannattaisi?
— Tekemällä ensin puhdasta koko tehtaassa. Te valikoitte miehet, sillä sen te osaatte tehdä erinomaisesti, sen tiedän. Te voitte asettaa kunkin oikealle paikalleen, aivan kuin koneen osat, jotta ne toimivat mallikelpoisesti. Minä hoidan liikepuolen ja piirtäjien avulla piirustukset. Hankimme hyvän taloudenhoitajan, ja kaikki on selvää. Me voimme, ollen omia herrojamme, tehdä joka hetki sellaisia muutoksia konepajassa, jotka eivät nykyisen johtokunnan siipien suojassa ole mahdollisia. Siinä on jokaisen liikkeen onnistumisen salaisuus. Ja sitten on tärkeää saada tilauksia. Ja ne me saamme. Minulla on jo muuan suuri tilaus puoliksi tiedossa Venäjän valtiolta. Se tuottaa meille ainakin sen voiton, jonka tarvitsemme ensimäisenä vuotena velkojemme kuoletukseen, katsottuna nimittäin siten, että viidessä vuodessa koettaisimme päästä vapaiksi.
— Mutta eikö tämä ole varkautta?
— Mikä?
— Se, että teillä on tilaus tiedossa, mutta ette sano sitä johtokunnalle ja siis pelasta konepajaa.
— Ennenkuin tilaus tulee, kuluu aikaa, ja sitä ei johtokunta uskalla odottaa. Johtokunnan jäsenten nimet ovat jo niin suurissa vekseleissä, että heidän omaisuutensa ei-missään määrin vastaa kaikkea. He eivät suostu panemaan nimeään enää mihinkään. Minä tunnen heidät siksi hyvin. Vaikka kuinka vakuuttaisin, että vuoden päästä on kaikki hyvin, niin he eivät usko. He tahtovat saada nimensä papereista vapaiksi ja, jos mahdollista, osan osakkeittensa hinnasta. Ja he ovat silloin kiitollisia. Ennenkuin konepaja meni huonoon kuntoon, siis edeltäjäni aikana, maksettiin osakkaille hyvä vuosivoitto. Tämä saatiin aikaan peittelevän kirjanpidon avulla. Se on niin suomalaista, se sellainen! He eivät oikeastaan siis kadota paljoakaan todellisuudessa. Liike on hyvä, minä olen siitä aivan varma, ja se voi olla loistavakin.
— Mutta jos näin on ollut asian laita, niin miksi insinööri ei ole tätä aikaisemmin ajatellut?
— Minulla ei ollut silloin teitä.
— Minuako?
— Niin, juuri teitä. Konepaja oli aivan kuin kone, josta puuttui sen tärkein osa. Nyt se minulla on teissä.
— Mutta jos minä katkean?
— Teidän itserakkautenne ja varmuutenne pakottaa teitä ainakin viimeiseen asti ponnistamaan voimianne. Koettaa kannattaa. Jos kaikki käy hullusti, lyödään sitten kintaat pöytään, sillähän se on tehty. Kunnialla me kuitenkin siitä suoriudumme.
Kun Kalle asteli kotiaan, oli hän aivan kuin ihmeissään. Hän voisi kohta olla suuren konepajan omistaja, hän, maalaissepän poika! Ja tämä ei ollut unta, se oli selvää todellisuutta! Hän hengähti syvään!
SEITSEMÄS LUKU.
Läpättipä Kallen sydän jokseenkin kovasti, kun hän insinööri Salon kanssa astui pankin johtokuntaan. Konepajan asiat olivat kireät, ja pankin johtajat olivat senvuoksi hermostuneita.
Insinööri Salo otti asian esille hänelle ominaisella selvyydellä ja lyhykäisyydellä. Hän sanoi, että pankki varsin hyvin tiesi jo silloin, kun hän tuli toimitusjohtajaksi, että konepajan asiat olivat huonot. Sen johtokunta, jumala paratkoon, hyvin tiesi! Nyt kireiden aikojen vuoksi pankki ei tietysti mielellään kannattanut yritystä, jonka kumoonmenemisestä se oli melkein varma. Ei tietystikään! Jos yhtiö tekee vararikon, niin pankki ei voi odottaa suurtakaan määrää saavansa liikkeeseen antamistaan rahoista, koska konepajaa tällaisina aikoina ei voi myydä, ja sen hoitaminen tulisi pankille sekä hankalaksi että ehkä vahingolliseksi. Kuinka hyvin johtajat tämän tiesivät! Kallen mielestä he olivat aivan kuin rippikoulussa, jossa vastataan määrätyllä tavalla kysymyksiin.
Mutta sitten Kalle sai nähdä sen kummallisuuden, että pankki, joka yhtiölle, siis useille henkilöille, ei ollut halukas myöntämään lisää luottoa, oli valmis sen tekemään heille kahdelle.
Johtokunta lupasi miettiä asiaa ja antaa lopullisen vastauksen kahden päivän päästä. Herrat kumarsivat toisilleen ja erosivat.
Kadulla Kalle ei voinut olla sanomatta:
— Elämä on sentään hiukan hullunkurista. Tässä me ostelemme suurta tehdasta, vaikka meillä ei ole mitään taskussamme. Ja meille annetaan luottoa! Mutta miksi?
— Jokainen liikeyritys panee rahaa liikkumaan. Pankki hyötyy aina silloin, sillä suuri määrä asioita käy sen kautta. Pankki luottaa minun tarmooni, sillä minä tulin toimeeni melkein suorastaan pankin pakotuksesta. Se tietää siis, että jos minä uskallan kaiken ottaa niskoilleni, niin tiedän onnistuvanikin, sillä kukaan järkevä ei ota muuta huostaansa kuin sen, minkä hän varmasti tietää osaavansa hoitaa. Pankki näkee minun haluavan rikastua, ja auttaa siinä, jos vain pelastaa samalla rahansa, jotka se kerran on ajattelemattomuudessaan tähän liikkeeseen sijoittanut. Minä yksityisenä saan luoton, ei yhtiö, johon nähden pankki jo ennestään on asettunut epäilevälle kannalle.
— Mistä pankki teidät tiesi ja tunsi?
— Minä olin ennen eräässä suuressa konepajassa, jonka tosin jokseenkin hyvät asiat saatoin tehdä aivan loistaviksi. Minä onnistuin siellä onnellisten liikeolojen vuoksi. Minä sain sädekehän pääni päälle, minua pidettiin erinomaisena insinöörinä, luultiin minun tekevän ihmeitä, ja siksi tarjottiin tämä paikka minulle.
— Kyllä minä ymmärrän, että te paljon taidatte, minäkin, mutta miksi sitten johtokunta on ollut kiero teitä kohtaan?
— Sitä en oikein voi selittää. Se on kai tuota tavallista suomalaisuutta, että luotetaan aina siihen, joka ei ole mies paikallaan, mutta ei koskaan siihen, joka toimensa taitaa. Nyt he saavat tyhmyytensä maksaa, ja sen minä heille niin sydämeni halusta suon.
— Mutta jos antaisi kaiken mennä ensin vararikkoon?
— Olen sitäkin ajatellut, mutta ennenkuin asiat ovat selvitetyt, voi joku toinen ottaa kaiken huostaansa. Voi myöskin sattua, että johtokunta panee minut pois ja ottaa taas jonkun toisen, joka ei tietysti mitään taida eikä osaa. Sellaista on nähty. Vararikko on ikävä asia, siihen he eivät laskisi ainakaan näin ensi hetkenä, vaikka siitä kuinka paljon tahansa huutavat. Minä tunnen nuo äijät niin erinomaisen hyvin ja heidän merkillisen ajatusjuoksunsa. Antaahan olla, kun johtokunnan kokous tulee, niin siitä syntyy ilonpito. Ette kai tiedä, että melkein kaikki nämä herrat ovat muuta kuin liikemiehiä. Siksi he niin kauheasti huutavatkin liikeasioissa.
Kaksi päivää myöhemmin vastasi pankin johtokunta myöntävästi, mutta tahtoi tuon uuden lisälainan varmuudeksi takaukset.
— Niiden hankkimiseen on meillä kyllä vielä aikaa, sillä ensin on asiat muuten saatava kuntoon, arveli insinööri.
Johtokunta kokoontui hyvin murheellisena. Kokous pidettiin konepajan konttorihuoneessa. Kalle sai odottaa piirustushuoneessa sitä hetkeä, jona hänen oli astuttava sisään.
Insinööri Salo oli arvannut oikein, johtokunta ei mistään hinnasta tahtonut mennä uusiin vekseleihin, jotka olisivat olleet välttämättömiä, mutta ei se myöskään olisi tahtonut antaa kaiken mennä vararikkoon. Insinööri antoi heidän rauhassa puhua, soutaa ja huovata asiassa. Kun he viimein olivat kaiken järkensä tuhlanneet eivätkä enää tienneet, minnepäin olisivat kääntyneet pelastuakseen tästä kaikesta, teki hän ehdotuksensa. Sen vaikutus oli hämmästyttävä. Johtokunta pyysi saada keskustella siitä ilman toimitusjohtajaa. Insinööri meni Kallen luo.
— Nyt ovat suostumassa siellä. Ehdotukseni oli heille suoranainen yllätys.
— Oletteko siitä aivan varma?
— Olen. Muuten suoraan sanoen tekisin minä aivan samoin kuin he tulevat tekemään, sillä mitään muuta pelastusta ei ole.
Kymmenen minuutin päästä johtokunta kutsui herrat sisään. Asia oli heidän puolestaan selvä, heidän täytyi se vain ehdottaa yhtiökokoukselle.
Kaksi viikkoa tämän jälkeen se oli suoritettu.
Konepaja luovutettiin insinöörille ja Kallelle, kun he vain ensin maksoivat viisikolmatta prosenttia osakkeiden nimellisarvosta.
Samana päivänä oli insinööri saanut kirjeen Pietarista. Suuri shrapnellitilaus oli selvä, hänen täytyi vain matkustaa sitä varten Pietariin sopimaan viimeisistä ehdoista.
— Ja nyt hankkimaan takuut! sanoi insinööri. — Toisen saan sen luottamuksen perustuksella, mikä ihmisillä on minuun, toisen hankkii teidän ruumiinne meille.
— Millä ihmeen kummalla? kysyi Kalle.
— Toinen on muuan rikas leski, ruma kuin syötävä, mutta herraseurasta kovin pitävä. Hän ei voi teidän ulkomuotoanne vastustaa.
Kallea tämä nauratti.
— Riippuuko luotto sitten sellaisista seikoista?
— Luuletteko, että ihmisen kunnollisuus yksinään riittää? Kaukana siitä! Koettakaa niellä tämä pilleri rohkeasti. Ämmä on hirveän näköinen, mutta olkaa aivan kuin hän olisi kaunis kuin taivaan enkeli. Hän on tyytyväinen, kun saa ystävällisyyttä osakseen. Kaikki riippuu vain siitä, kuinka hän sen saa, kuka sen antaa.
— Ei kai minun kaulaan tarvitse mennä?
— Sanoja, ei muuta kuin sanoja! Hän lukee romaaneja, ja silloin riittävät sanat. Muuta ei tarvita.
— Te tunnette hänet?
— Kymmenen vuotta sitten, kun olin vielä nuori ja kaunis, sain hänet takuuseen. Minä maksoin kaiken määräpäivänä takaisin. Minuun hän luottaa kyllä, sen tiedän, mutta nyt tarvitsemme sataantuhanteen takaamaan. Summa on suuri, siihen tarvitaan enemmän lumousta, enemmän lumousta!
— Onkohan tällainen peli oikeaa?
— On. Hän auttaa lopulta aivan mielellään ja hän on tekemisissä rehellisessä asiassa. Takuumiehet saavat vastatakuuksi minun henkivakuutukseni, se on juuri sama määrä, satatuhatta.
Takaajat heidän piti hankkia yhdessä päivässä, sillä insinöörin täytyi kiiruhtaa Pietariin. Ensimäinen, tuo insinöörin tuttava, oli koroillaan elävä vanha kartanonomistaja. Hän oli ollut jollain tavoin läheinen ystävä insinöörin isän kanssa. Kun hänelle näytettiin Pietarista tullut kirje ja kun hän sai kuulla, että vastatakuuksi tulee henkivakuutus, suostui hän heti. Sen ehdon hän pani, että laina olisi suoritettava kahden vuoden päästä.
Vanha leski otti insinöörin vastaan suurella ilolla. Hän loi Kalleen tutkivan katseen. Tämä huomasi, että akka oli todellakin hirvittävän näköinen, paljoa pahempi kuin mitä hän oli kuvitellutkaan, mutta hän veti kuitenkin suunsa ystävälliseen hymyyn tervehtiessään, jolloin hänen kauniit valkoiset hampaansa näkyivät, ja kumarsi mahdollisimman sirosti. Ryppyiset kasvot kirkastuivat.
He astuivat saliin. Insinööri ei vähään aikaan puhunut mitään käyntinsä tarkoituksesta. Hän kyseli lesken vointia ja ihmetteli, kuinka terveen näköinen hän oli. Hän vetosi Kalleen. Ei koskaan voisi uskoakaan rouvaa niin vanhaksi kuin hän itse väitti.
— Kas, se on nyt niin, että nuorena koettaa salata ikäänsä ja keikailee sillä, vanhana keikailee taas jo iällään, sanoi leski.
Sitten puhe kääntyi reumatismiin ja kylmiin ilmoihin. Leski selitti, millainen erinomainen uusi kamiini hänellä oli eteisessä, se kun lämmitti siitä kokonaista kolme huonetta.
— Huomasin heti sen, sanoi insinööri. — Onhan se meidän konepajassa tehty ja näkyy olevan uusinta mallia.
— Erinomainen, erinomainen. Vai teidän tekemänne? Minä olen aina sanonut, että niin lahjakasta miestä, kuin te, harvoin tapaa maailmassa!
— Se keksintö, joka tämän tekee erinomaisen suuressa määrässä hiiliäsäästäväksi, ei ole minun, vaan tämän toverini.
Leski loi ihailevan katseen Kalleen. Nyt insinööri löi varmimman valttinsa pöytään. Hän kertoi, että Kalle oli ollut vain maalaisseppä, mutta oli lahjakkaisuutensa avulla noussut hyvin pian. Hän kertoi Kallen opinnoista, tavasta, millä he olivat tutustuneet.
— Ihan kuin romaanissa, ihan kuin romaanissa! sanoi leski.
Hänen täytyi mennä etsimään jotain vieraille tarjottavaa.
— Te olette voittanut hänet. Hän tuo kohta vanhoja, huonoja omenia, joita hän saa omasta kartanostaan maalta. Syökää niitä niin monta kuin jaksatte, hän pitää siitä.
— On tämäkin konepajan ostamista! sanoi Kalle.
Aivan oikein, leski toi omenia. Varmuuden vuoksi hän pyyhki hedelmäveitset hameeseensa. Kalle tarttui omenaan ja söi sen muutamalla puraisulla. Sitten hän otti toisen.
— Eikö ole hyviä? sanoi leski.
— Erinomaisia!
— Ne onkin minun omasta puustani, joka on istutettu sinä vuonna, jona synnyin.
Kalle oli jo vähällä kysyä, kuinka niin vanha puu enää laisinkaan omenia kantaa.
Hedelmien terveellisyydestä johti insinööri keskustelun terveyteen yleensä ja siitä hän pääsi Kallen erinomaiseen kykyyn sanoa paljaalla käden tuntemuksella esineiden paino.
Tätä lesken täytyi saada koettaa. Hän tarjosi erään suuren hopeamaljakon punnittavaksi. Kalle piti hetkisen sitä kädessään.
— Kilo ja ehkä kaksisataa viisikymmentä grammaa.
Nyt lesken jo täytyi mennä hakemaan keittiöstä vaaka. Malja punnittiin. Kalle oli sanonut aivan oikein.
— En ole ennen kuullut koskaan tällaisesta. Aivanhan teitä voisi rahan edestä näyttää!
Hän pyysi sanomaan, kuinka paljon muuan tuoli painoi. Kalle vastasi siihen. Tosin leski ei voinut puntarissa painoa todeta, sillä niin paljoa se ei mitannut, mutta hän uskoi aivan varmasti.
— Kai te voitte jo silmälläkin sanoa, paljoko jokin painaa. Kuinka paljon luulette minun painavan?
Kalle naurahti.
— Pitäisi saada pidellä käsissään. Leski huudahti, mutta nauroi samalla.
— Jos tahdotte tietää, niin kyllä sanon, lausui Kalle ja nousi seisomaan veikeä hymy huulillaan.
Leski kirkui ja huitoi käsillään, mutta tavalla, jonka Kalle aivan oikein ymmärsi. Hän nosti ämmän käsivarsilleen, piteli siinä miettivän näköisenä hetken, kiikutti hiukan ylös ja alas ja laski sitten maahan.
— No? kysyi leski aivan jännittyneenä. — Minä olin eilen saunassa, minä punnitsin siellä itseni. Nyt saamme nähdä, tiedättekö!
— Kuusikymmentäkahdeksan kiloa ja neljäsataa grammaa.
— Nyt sanotte väärin. Ettepäs tiennyt, lausui leski veikeästi. —
Kilot on oikein, mutta grammoja on seitsemänsataa.
Äkkiä hän löi kätensä yhteen kovasti hämmästyen.
— Minulla oli silloin paksut kengät jalassa, nyt minulla on kotikengät. Te olette varmasti ollut oikeassa. Mikä lahjakkaisuus, mikä lahjakkaisuus! Hyvä jumala, onko teillä edes maailmassa tilaisuutta päästä eteenpäin? Tuollainen mies ei saa jäädä avun puutteessa syrjään, ei koskaan. Enkö minä voisi jollain auttaa?
— Juuri sen vuoksi olemme tulleet, sanoi insinööri.
Ja sitten hän selitti koko konepajan jutun ja kuinka hän juuri sen vuoksi on uskaltanut tähän hommaan ryhtyä, että hänellä on tiedossa sellainen apulainen kuin Kalle oli.
— Sitä minä en ihmettele, sanoi leski. — Sellainen kyky, sellainen kyky!
Vähän ajan päästä oli leski valmis mihin tahansa. Kun hän oli jo suostunut, luetteli insinööri hänelle kaikki varmuudet, henkivakuutukset, toisen takaajan, äsken tulleen suuren tilauksen. Leski oli aivan tyytyväinen. Hän vakuutti, että jo insinöörillekin hän olisi ollut valmis menemään takuuseen, mutta teki sen kahta vertaa suuremmalla ilolla, kun sai tarjota sen kahdelle kunnon miehelle.
Ja nyt hän kyseli yhtä ja toista konepajasta ja mitä siellä valmistetaan. Ja kun hän kaiken sen oli saanut tietää, niin hän arveli voivansa hankkia muutamia tilauksia sinne hänkin vuorostaan.
— Minä en lupaa mitään varmasti, minä en lupaa mitään. Minä koetan ainoastaan. Ja pikkuisia tilauksia, ei muuta kuin pikkuisia.
Nyt hänen jo täytyi tarjota viiniä ja hän meni sitä etsimään.
— Hän hankkii meille, oikeammin teille, vaikka mitkä tilaukset. Hänellä on hyvin huomattavia sukulaisia, hän käy niitten kimppuun, sanoi insinööri. — Mikä oivallinen keksintö tuo hänen punnitsemisensa.
— Hän sen keksi, minä huomasin sen hänen silmistään. Täällä on moni nainen tahtonut sitä koettaa, ja minä näen sen heti aina heidän tavoistaan, kaikilla on samat räpättävät liikkeet ja kaikilla sama vikinä. Olkoot sitten nuoria tai vanhoja.
Viini tuotiin ja maljoja kilisteltiin. Insinööri sanoi kiiruhtavansa vielä pankkiin ja panemaan velkakirjan kuntoon, jotta sitten seuraavana päivänä takaajat saisivat kirjoittaa siihen nimensä. Insinööri pyyteli kovasti anteeksi sitä, että hänen vielä samana iltana täytyi lähteä Pietariin ja että hän siis ei voinut tulla noutamaan allekirjoitusta, niinkuin kohteliaisuus olisi vaatinut. Kallen täytyi tehdä se yksinään.
Leski antoi sen niin kovasti mielellään anteeksi.
— Eihän sellaiset pikkuasiat voi tulla kysymykseenkään meidän, vanhojen tuttujen kesken.
Itsestään leski, ryypättyään kolmannen lasin, ehdotti, että laina otettaisiin ainoastaan kuudeksi kuukaudeksi sillä hän olisi silloin valmis antamaan itse rahat. Ne olivat talletustilillä, mutta hän voisi sanoa ne heti huomenna irti. Lainan voisi panna Kallen nimiin, ja sitten insinööri ja tuo toinen takaaja takaisivat.
— Se on meille molemmille edullista, sanoi leski. — Minä saan sillä tavoin puolen prosenttia enemmän korkoa ja te saatte rahat puolta prosenttia huokeammalla, kuin mitä pankki ottaa.
Hyvin herttaisten jäähyväisten jälkeen he erosivat, lesken vielä eteisessä ihailtua Kallen keksimää kamiinia ja kehotettua häntä tulemaan varmasti seuraavana päivänä.
Kadulla Kalle sanoi:
— Mutta eikö tuota ämmää puijata kovasti?
— Ei sentään. En tiedä hänen tehneen ainoatakaan huonoa afääriä. Hänellä on sittenkin jonkinmoinen vaisto, joka häntä johdattaa. Ulkomuoto ei yksin riitä hänenkään edessään, tarvitaan siihen jotain muutakin. Hän oli nuoruudessaan hyvin onnettomassa avioliitossa, mies oli hullu nimittäin. Hän tuli siitä hiukan kummalliseksi, mutta muutamissa suhteissa hän on vielä nytkin aivan ihmeellisen nerokas. Jos hän olisi ollut nuori, niin olisin sitonut hänet liikkeeseemme aivan kiinteästi. Hänessä on jotain, mitä, en voi sanoa, mutta hänessä on liikeälyä. Minä tiedän, että hän vielä nytkin ostaa ja myy kartanoita ja joka kerta voittaa. Hän aivan kuin haistaa jokaisen tilan oikean arvon. Ja mitä tulee metsiin, sanoo hän niiden kauppa-arvon ja kantojen lukumäärän melkein numerolleen, kun vain on hetkisen metsää katsellut. Uskokaa minua, kun hän ihaili teidän kykyänne painon määräämisessä, niin se oli aivan puhdasta ihailua. Jotain yhteistä lienee teissä ja hänessä. Kun huomenna menette hänen luokseen, niin kannattaa tutkia häntä tarkemmin. Hän jättää imelyyden hyvin pian, jos vain ottaa selvät asiat käsiteltäviksi.
Illalla insinööri läksi Pietariin.
Seuraavana aamuna Kalle kävi etsimässä tuon tilanomistajan ja he läksivät yhdessä pankkiin allekirjoittamaan. Tämän tehtyään hän meni lesken luo.
Leski oli pukeutunut hienoksi ja näytti odottaneen, sillä eteisestä näkyvän ruokasalin pöydällä olivat jo kahvikojeet valmiina ja kahvikannu peitettynä.
Kalle oli hyvin luonnollinen ja iloinen. Hän ei enää millään tavoin tahtonut vaikuttaa lesken ihailuvimmaan, vaan muisti insinöörin sanat. Leski otti paperin, kävi sen keralla eräässä läheisessä huoneistossa todistuttamassa nimensä ja ojensi sen sitten Kallelle.
— Tässä on paperi. Ja mitä noihin minun rahoihini tulee, niin kävin heti aamulla pankissa. Kuuden kuukauden päästä saatte ne käteenne.
He alkoivat juoda kahvia. Pöydän toiselta puolen katsellessaan tuota rumaa ja ryppyistä naamaa, joka makeutensa tähden edellisenä päivänä oli tuntunut ilettävältä, alkoi Kalle siitä pitää. Siinä oli jotain, joka lumosi yhtäkaikki. Silmissä se oli, aivan varmaan silmissä, sen hän päätti.
— Insinööri Salo kertoi täältä mennessämme, että teillä on erinomainen kyky arvioida silmän avulla, sanoi Kalle.
— Ei mikään erinomainen, mutta kyllä minä jokseenkin täsmälleen aina sanon. Sentähden minä eilen pidin tuosta teidän kyvystänne. Se on samaa, mutta toisessa muodossa. Jos minä nuorena olisin saanut ottaa osaa asioihin, niin olisin varmasti saanut jotain aikaan. Mutta siihen aikaan eivät nuoret tytöt olleet muuta kuin avioliittoa varten. Minä olen nyt vasta vanhoilla päivilläni saanut käyttää muutamia ominaisuuksiani, jotka nuorena olisivat voineet kehittyä vaikka kuinka pitkälle. Nyt ne ovat hajallaan, aivan kuin helmet vadissa, vailla yhdistävää lankaa.
Leski oli tämän sanonut aivan vakavasti, ja Kallea kouristi se ajatus, että ihmisen elämä voi ehkä pienen sattuman kautta mennä aivan hukkaan. Hän oli pelastunut, mutta kuinka monta kertaa hänkin olisi mennyt tuollaiseksi kasaksi nauhattomia helmiä, ellei insinööri olisi voimakkaalla kädellään pistänyt kaiken läpi varmaa pidintä.
— Minä olen ajatellut, jatkoi leski, että vaikka ihminen olisi kuinka kyvykäs tahansa ottamaan oppia vastaan, ei hän kuitenkaan koskaan saavuta sitä, minkä terve havainto antaa. Ja tuo havainto on synnynnäinen, sitä ei saa se, jolla sitä ei ole. Tiedättekö mitä minä olen ajatellut viime aikoina?
— No?
— Sellaista auraa, jota voisi käyttää suon kuivauksessa tarvittavan suuren pääojan tekemistä varten. Sitä ei ole, se on keksittävä. Mikään tavallinen oja-aura ei tule kysymykseen, koska se on liian raskas.
— Siis sen pitää käydä moottorin avulla.
— Niin, tietysti. Sen täytyy voida helposti liikkua vaikka kuinka pehmeällä suolla, vajoamatta. Ja kun suomme ovat usein entisiä metsämaita, jotka pohjaveden kasaantumisen ja sen synnyttämän kasvullisuuden kautta ovat tulleet vetisiksi, ja siis alla on kantoja, niin täytyy sen voida kiskoa ne ylös. Sitten sen pitää voida leikata turve ja nostaa se syrjään. Sillä on siis oleva hyvin monta ominaisuutta.
— Mutta kannattaisiko sellainen? Jos koneen keksisikin, ja miksi sitä ei voisi keksiä, niin kuka sen ostaisi?
— Siinähän se juuri on, että se kannattaa. Tuollainen kone voidaan siirtää pitäjästä pitäjään, sen voi omistaa lääni, käyttää sitä kaikkialla. Pääoma, joka on käytetty sen hankkimiseen, kuoleentuu sillä tavoin pian.
— Se on totta. Se ei siis estä. Mutta käyttövoima? Ajatteletteko turbiineja lähinnä olevissa koskissa ja siten saatavaa sähkövoimaa.
— Turbiini tulee kalliiksi ja on tarpeeton, kun suo on kaivettu, ellei sitä käytetä sitten myllyä varten. Ei, siirrettävä dynamo, jota käytetään yksinkertaisesti höyryn voimalla, koska puuta voi saada aina suon läheisiltä seuduilta, siis jonkinmoisista erämaista, huokealla. Minä en tiedä, mutta jos minä olisin nuori, niin rupeaisin insinööriksi. Yksinäni minä aina ajattelen tuollaisia asioita. Ei mitä jo on olemassa. Minä en koskaan ole huvitettu sitä, mitä on saatu valmiiksi, ei, vaan sellaista, joka olisi hyödyllistä, mutta jota vielä ei ole löydetty. Jokainen keksintö, joka on välttämätön, menestyy aina.
Kalle katsoi pitkään tuohon vanhaan naiseen, joka istui vastapäätä häntä, tuohon eilen vielä hupsuksi luulemaansa, ja hän tunsi syvää kunnioitusta.
Kun hän kaksi tuntia sen jälkeen läksi, oli hänen päänsä aivan täynnä uusia keksintöjen mahdollisuuksia. Tuo puoliksi sortunut vanha vaimo oli hänessä herättänyt ajatuksen luoda jotain sellaista, josta olisi hyötyä ihmiskunnalle, eikä ainoastaan mikä voisi kilpailla toisten koneiden kanssa.
Leski oli ovella sanonut hänelle:
— Älkää unohtako minua!
Kalle ei enää hymyillyt. Hän katsoi tuon yksinäisen naisen surullisiin silmiin, ja kun hän sanoi varmasti palaavansa takaisin, niin hän tiesi sen tekevänsä. Hän oli tuon naisen sielun punninnut ja huomannut sen täysipainoiseksi. Tuo yksinäinen olento oli löytänyt ajatuksia, joita muilla ei ollut. Hän ei niitä voinut toteuttaa ja hän hapuili sinne ja tänne etsiessään muotoa omille ajatuksilleen, mutta Kalle tarrasi kiinni pääasiaan ja näki tehtävien mahdollisuuden.
KAHDEKSAS LUKU.
Oltuaan kaksi päivää Pietarissa palasi insinööri Salo takaisin. Hän oli tehnyt Venäjän valtion kanssa sopimuksen sadantuhannen shrapnellin valmistamisesta.
— Me voimme alottaa kohta, sanoi hän Kallelle. — Valmistaminen on yksinkertaista. Olen viisi vuotta sitten entisessä paikassani niitä tehnyt. Sähkötin sinne. Sain ostaa heidän entiset koneensa. Me tarvitsemme koneita erikoisesti tätä varten. Maksua ei minun tarvitse niistä suorittaa, ennenkuin milloin itse haluan. Siis se meno on säästynyt. Ja sitten tulee raaka-aine. Tänään kirjoitan kaikki sen johdosta tarvittavat kirjeet. Kuinka te täällä olette tällä välin toiminut?
— Takaukset ovat valmiina, paperi pankissa.
— Tänään siis noudamme rahat ja suoritamme osakkaille heille tulevan määrän, ja konepaja on meidän. Ja nyt on toimittava. Meillä on tulinen kiire. Olen saanut tilauksen sentähden, että olen luvannut suorittaa sen kolmessa kuukaudessa.
— Satatuhatta shrapnellia! Meidän konepajassa ja kolmessa kuukaudessa! Sehän on mahdotonta!
— Miksi niin?
— Sehän on enemmän kuin tuhannen kappaletta päivässä.
— Vuorokaudessa! Me otamme kautta koko vuorokauden. Kolme työvuoroa!
— Mutta miehet! Mistä ne saamme?
— Kaikki on olemassa, kun te olette! Te olette paras mies ja te olette paras kone.
— Mutta jos tulee lakkoja, esteitä?
— Niin on suoritettava hyvityssakko. Silloin olemme tehneet aivan turhaa työtä. Jos kaikki saadaan menemään, niinkuin olen arvellut, niin voimme, koska meille maksetaan kahdeksantoista markkaa shrapnellilta, ottaen varteen kaiken, raaka-aineet, palkat, koneiden kulumisen, työaseet, saada jokaisesta itsellemme kolme markkaa, joten voitto on kolmesataatuhatta. Me olemme täydellisesti pelastuneet.
— Tai vastaisessa tapauksessa olemme suossa.
— Aivan oikein. Mutta kannattaa yrittää ensin pysytellä kuivilla. Minä olen kaikesta jokseenkin varma, oikein varma, täytyy minun sanoa. Ne koneet, jotka saan, ovat samoja, joita olen ennen käyttänyt, tunnen ne siis ja voin panna työt hyvin kuntoon. Sain siellä entisessä paikassani kuusisataa shrapnellia, mutta minulla ei silloin ollut teitä vielä. Te olette tässä tärkeä. Te osaatte jakaa jokaisen miehen oikeaan työhön, me voimme siis vähässä ajassa saada kaikki tekemään korkeimpansa. Se merkitsee täyttä tulosta. Olen siitä aivan varma.
— Meillä on nyt marraskuun viidestoista päivä, siis helmikuun viidentenätoista päivänä on kaikki oleva valmiina.
— Ei. Olen ottanut ajasta jo pois kaksi viikkoa kaiken kuntoonsaattamiseen. Me voimme alottaa joulukuun ensimäisenä päivänä, ja tilaus on oleva valmiina maaliskuun ensimäisenä.
Insinöörin varmuus tarttui Kalleenkin. Hän ei enää epäillytkään mitään. Kaiken täytyi tapahtua niin kuin he tahtoivat!
He kävivät pankissa, järjestivät asiat, suorittivat osakkeiden hinnan. Tehdas oli nyt heidän. Kalle kirjoitti tästä isälleen ja Almalle. Mikon hän tahtoi tehtaaseen aivan välttämättömästi apulaisekseen.
Kun saman päivän iltana Kalle ja insinööri Salo olivat muuten tyhjän konepajan konttorissa, niin insinööri sanoi:
— Nyt me olemme muuta kuin insinööri ja työmies. Nyt sinuttelemme.
Lyhyt kättely, ja sillä asia oli selvä molempien välillä.
— Ja nyt ryhdymme asioita järjestämään. Meillä on konepaja, johon pankilla, paitsi tätä viimeistä lainaamme, on kiinnityksiä neljänsadan tuhannen edestä. Tämän arvo on siis puoli miljoonaa tällä hetkellä. Meillä ei ole rahoja paljoakaan. Pankista kyllä voimme saada siksi, kunnes ensimäinen suoritus tulee valtiolta, se tapahtuu aina kuukausittain tarkastuksen jälkeen. Mutta me tarvitsemme rahastonhoitajan. Minulla on jo tiedossa sellainen. Hän on kyllä sukua minulle, mutta sen tähden en häntä ota, vaan siksi, että luotan häneen. Hänen nimensä on Henrik Jaakkola. Hän on ollut monissa toimissa, on nykyään ilman paikkaa. Me tarvitsemme miestä, kaikki sopii hyvin.
— Yhdeksi apulaiseksi tahdon nuoren Miettisen.
— Miksi?
— Hän on luotettava, siitä olen varma.
— Liian hidas ja aina hymyilevä ja puhuu liian paljon. Hänhän on jo täältä erotettukin.
— Minä tahdon hänet kuitenkin saada tänne. Hän minulle antoi sen neuvon, jonka mukaan nyt olen täällä. Minun täytyy kuitata se palvelus.
— Se syy riittää. Saat tehdä niinkuin itse tahdot. Mutta muun konttorihenkilökunnan valikoin minä.
Konepaja oli viime aikoina käynyt vain puolella voimalla. Kaksi viikkoa aiottiin tällä tapaa jatkaa, kunnes koneet ja raaka-aineet olivat saapuneet ja voitiin ryhtyä täydellä voimalla shrapnellien valmistukseen. Pieniä tilauksia tuli, monet tuon lesken hommaamia. Kalle niitä kiroili, sillä niistä ei tullut juuri mitään hyötyä.
— Hänen tuttavansa voivat hankkia meille suuria tilauksia, sanoi Salo. — Hän on saanut puristetuksi heiltä meille muutamia töitä, ne täytyy meidän toimittaa heille aivan ensiluokkaisessa kunnossa, vaikka emme voittaisi penniäkään. Ne tuottavat toisella tavalla meille, siitä olen varma. Pieni tilaus on meille aina vaarallisin, sillä sen tekijä on henkilö, joka pitää sitä kovin tärkeänä; hän joutuu siitä puhumaan ja on elävänä reklaamina. Ei mikään maailmassa vastusta naisten suun kautta käypää ylistystä.
Kalle oli ottanut selkoa shrapnellien valmistuksesta. Ne eivät olleet kovin merkillisiä. Se keksintö, jonka avulla räjähdys saatiin aikaan, oli valtion salaisuus, shrapnellit siis lähetettiin ilman tätä viimeistä osaa. Tarkastajana tuli toimimaan muuan valtion lähettämä kapteeni. Levottomana odotti Kalle koneitten saapumista. Ne tulivat paria päivää ennen kuin oli odotettu, ja montööri seurasi pannakseen ne kokoon. Kalle käytti jokaista konetta moneen kertaan itse, kunnes oli niiden toiminnasta aivan selvillä. Raaka-aineet tulivat perille, osa liian myöhään, mutta insinööri oli tämän tietäen asettanut määräpäivän viittä päivää aikaisemmaksi. Konttoripäällikkö Jaakkola, tuo insinöörin sukulainen, saapui, oli hyvin toimelias ja hyvin ystävällinen. Kalle tunsi häntä kohtaan vastenmielisyyttä. Hän ei pannut sille mitään suurta painoa, sillä insinöörinhän tehtävä oli pitää huolta kaikesta, mikä oli konttorin puolella, hänen hoidettavanaan oli konepaja.
Hän alkoi heti järjestää miehiä eri ryhmiin ja tiedusteli uusia, koska kolme vuoroa tarvittiin. Pyrkijöitä oli paljon. Kalle ei ottanut ketään työhön, ennenkuin oli koetellut miestä koneitten ääressä. Ei hän milloinkaan ollut niin iloinnut tuosta kyvystään punnita miehen työkykyä kuin juuri nyt. Heti kun mies tarttui koneeseen, saattoi hän nähdä, oliko hänellä kyky liittyä aivan kuin osana koneeseen. Jokainen mies joutui vähintään kolmen koneen kanssa tekemisiin, jotta hänen työkykynsä täydellisesti tuli joka tavoin selväksi Kallelle. Hän jakoi miehet kolmeen suureen ryhmään, nopeat, täsmälliset ja tarkat, voidakseen sitten antaa kullekin sen työn, mikä hänelle sopi.
Marraskuun viimeisenä päivänä oli kaikki valmiina ja työt alotettiin kolmella kahdeksan tunnin vuorolla. Miehet olivat tyytyväisiä lyhyeen työpäivään, mutta eivät tienneet, että Kalle oli valmis tänä aikana puristamaan heistä viimeisenkin voiman. Mikko oli myöskin saapunut, ja Kalle oli ottanut hänet asumaan omaan huoneeseensa. Hän ei näet ollut joutanut hankkimaan itselleen uutta asuntoa, vaan pysyi tuossa entisessään.
Ensimäisen vuorokauden Kalle valvoi aivan kokonaan yhteen menoon. Hän pani työt alkuun insinöörin ollessa apuna. Kaikki ensimäisen vuoron shrapnellit tulivat kelpaamattomia, milloin mistäkin syystä. Toisen vuoron tuotteista oli jo puolet kunnollisia, ja viimeinen toimi jo virheettömästi. Kalle meni levolle. Kun hän viisi tuntia nukuttuaan palasi, järjesti hän töitä pikkuisia yksityiskohtia myöten. Seuraavana vuorokautena tuli kolmesataa valmiiksi, otaksuttavasti kaikki kelvollisia.
Kalle siirteli miehiä uusiin paikkoihin. Niiden joukkoon, joiden oli valmistettava shrapnellien ohut teräskehys, pani hän nopeasti toimivia miehiä. Koneet toimivat moitteettomasti, nopeus oli siinä pääasia. Shrapnellin päähän tulevan hatun tapaisen liitteen kiertoruuvien valmistajiksi hän otti kaikkein tarkimmat miehet. Ne olivat melkein kaikki yli keski-iän olevia miehiä. Suurta päänvaivaa tuotti Kallelle, mistä hän saisi sopivan miehen, joka täyttäisi metallihylsyt kuulilla ja sillä massalla, joka tarvittiin niiden liittämiseen. Hän päätti siihen ottaa Mikon. Hän opetti veljeään, ja tätä tehdessä oli joukko sillä hetkellä joutilaita työmiehiä tullut katsomaan sitä. Kun erikokoiset kuulat pudoteltiin hylsyyn, kuuli hän erään miehen hyväntuulisena nauravan. Tämä oli muuan vähäjärkinen olento, joka oli konepajassa ollut jo aikaisemmin ja jota Kalle säälistä ei voinut panna pois, vaikka hän ei juuri mitään osannutkaan. Kalle huomasi, että mies piti tätä leikkinä. Hän pani vähäjärkisen työhön. Mies teki sen suurella ilolla. Oikea mies oli oikeassa paikassa! Mikon hän asetti viereen tarkastamaan. He ennättivät kyllä yhden vuoron aikana täyttää ne shrapnellit, jotka päivän kuluessa toistaiseksi saatiin valmiiksi.
Kymmenen päivän päästä oli tuotanto saatu nousemaan kuuteensataan vuorokaudessa. Kalle tuli kärsimättömäksi. Hän ei enää ollut kotonaan nukkumassa, vaan valmistutti itselleen vuoteen tehtaan puolelle. Hän ei kolmeen vuorokauteen riisunut laisinkaan yltään, nukkuen aina pari tuntia otteeseen. Sitten hän kävi saunassa ja oli taas täysissä voimissa. Tuotanto nousi kahdeksaansataan. Mutta siitä se ei kohonnut, vaikka Kalle kuinka olisi koettanut lisätä voimaa. Hän olisi tarvinnut uusia koneita. Niitä ei mitenkään keskellä talvea voinut saada ulkomailta.
Eräänä päivänä särkyivät valumuotit kuuteen kertaan. Kalle raivosi. Hän tutki muottiaineen kokoonpanon, kyseli ja tiedusteli tarkoin miehiltä, jotka ennen olivat tätä tointa hoitaneet, antoi heidän selittää omalla hitaalla tavallaan ja monisanaisesti kaiken. Hän ei katkaissut heitä kertaakaan. Hän ajatteli. Hän löysi uuden tavan aineiden yhdistämiseen, joka teki muotit aivan lujiksi.
Eräs kone meni rikki. Hän kulutti kymmenen tuntia sen kuntoonpanemiseen. Se oli entistään lujempi sen jälkeen. Hän teki siinä muutamia lisäyksiä ja parannuksia, sen tuotantokyky nousi.
Terässorvarien joukossa ei ollut ketään aivan erinomaista. Työ tuli monasti huonoa. Metallia oli heitettävä pois. Kalle oli kuullut parin miehen puhuvan innokkaasti luistelemisesta. Hän pani toisen heistä kokeeksi koneen ääreen. Mies suoritti tehtävänsä mallikelpoisesti. Teräslastu oli aivan tasainen ja yhtämittainen ja jälki aivan sileää.
Kalle otti irti viimeisetkin voimat miehistä järjestämällä heidän työtään monella tavalla. Ennen joulua päästiin tuhanteen shrapnelliin vuorokaudessa.
Pieni konepaja tuotti nyt sen, minkä suuri olisi tuottanut monine koneineen. Kalle oli tyytyväinen.
Juuri silloin ilmoitti leski puhelimella, että hän lähettää konepajaan priimus-keittiönsä korjattavaksi. Kalle vimmastui. Niinkuin hänellä juuri nyt olisi ollut aikaa ottaa sellaisia vastaan. Leski vaati, että siihen oli tehtävä jokin uusi polttolaite, jotta sen lämpömäärä lisääntyisi. Kalle sulki puhelimen.
Kun lesken palvelijatar vähän ajan päästä toi keittiön ja nimenomaan tahtoi antaa sen yksinomaan Kallelle, tämä sieppasi sen kiukuissaan naisen kädestä ja aikoi heittää nurkkaan. Samassa hänelle selvisi se, mitä leski tahtoi! Hän sovitti entisen polttolaitteensa pienemmässä muodossa siihen.
Hän meni itse tekemään sen. Tuntui aivan levolta saada jälleen nakutella ja puuhata aivan kuin tavallinen työmies.
Insinöörin kanssa hän ei joutanut koskaan montakaan sanaa haastamaan. Tämä hoiti konttorinpuolta ja meni aina niiksi tunneiksi, joina Kalle nukkui, konepajaan valvomaan töitä.
Konepaja tuotti hiukan yli tuhannen shrapnellia vuorokaudessa.
Pari päivää ennen joulua meni Kalle lesken luo viemään itse keittiötä. Hän ei tahtonut olla konepajassa. Hän tiesi sen toimivan mallikelpoisesti sillä hetkellä, mutta kiivaassa työinnossa suututti häntä se, että muutamat osat siinä olivat melkein joutilaina. Hän oli sinä päivänä käynyt mallipuuseppien puolella ja huomannut, että siellä ei ollut juuri mitään työtä. He nakuttelivat kaikenlaista pientä, mutta mitään varsinaista kiireellistä työtä heillä ei ollut. Kallea suututti se, ettei hän voinut keksiä heille mitään. Uusia konetilauksia ei oltu tehty, siis ei ollut mallejakaan veistettävänä. Mitä tarvittiin valaa, niitä varten olivat mallit jo olemassa. Hänen täytyi hetkiseksi päästä vapaaksi kaikesta tästä miettimisestä ja siksi hän lähti lesken luo.
Tämä ilahtui kovasti Kallen tulosta. Hän oli monisanainen ylistellessään keittiötä, jonka toimimista hänen täytyi heti saada koettaa. Kallea hän silloin inhotti. Tuossa istui kodissaan olento, joka ei mitään tehnyt, jolla oli pääomaa ja joka eli niillä koroilla, mitkä toiset hänelle hankkivat hiellä ja vaivalla. Kun keittiöllä oli kahvi keitetty, sanoi leski:
— Minulla on eräs tuttava sukulaispoika, joka käy koulua, ja minä tahtoisin antaa hänelle ennen lukukauden alkua kirjoituspöydän, kun hän sitä niin kovasti kaipaa.
— Onhan niitä missä kaupassa tahansa, ja rahaa teillä kyllä on, millä sen ostatte, sanoi Kalle hiukan tylysti.
— Ei ole sellaista kuin minä tahtoisin.
— Ja millainen sen sitten pitäisi olla?
— Minä olen aina ajatellut, miksi ei kukaan valmista erikoisia kirjoituspöytiä koululaisia varten, huokeita ja käytännöllisiä. Niiden pitäisi ottaa niin vähän kuin mahdollista tilaa silloin kun niitä ei käytetä.
— Eihän sellaista voi tehdä. Eihän kirjoituspöytä ole mikään harmonikka tai sänky, jonka voi panna kokoon.
— Yhdellä tavalla se voisi olla mahdollinen. Kallea väsytti tämä. Hän olisi tahtonut päästä johonkin toiseen puheluaiheeseen, mutta leski piti kiinni omastaan.
— Jos ajattelee miehenkorkuista tavallista kirjahyllyä, aivan suoraa ja yksinkertaista, ja sitten ajattelee, että sen keskelle on pantu puulevy, joka peittää osan hyllyistä ja alas laskettuna muodostaa aivan kuin pöydän levyn, niin saisi yksinkertaisemmassa muodossa sen, mitä vanhaan aikaan käytettiin, kun tehtiin laatikot ja hyllyt yhteen suljettavan kirjoituspöydän kanssa.
Kalle sieppasi ajatuksen omakseen, sillä hän näki heti sen kauppa-arvon.
— Minä teetän sellaisen teille meidän mallinikkareilla. Niitä voi tulla useampiakin kuin tämä yksi. Poika on itsepäinen olento, se jäyrää siksi, kunnes saa sen, mitä haluaa. Jokainen poika tahtoo itselleen oman pöytänsä, sen tiedän. Ja kun yksi saa, mankuu toinen, kunnes vanhempansa hankkivat hänelle sellaisen.
— Mutta tehkää hyvä ja käytännöllinen! Poika on aina arvosteluvalmis.
Kalle lähti. Hän meni heti suoraan mallihuoneeseen. Hän selitti mestarille hyllyn, joka samalla oli kirjoituspöytä.
— Ei mitään tarkkaa ja tavallista puusepän työtä, huokeus on pääasia, sanoi hän.
— Siis kaikki laitteet vain nauloilla ja puu havupuuta ja kai ripoliinia päälle, niin on kauniin näköinen? sanoi mestari.
— Aivan oikein. Mitä tulee niihin lokeroihin, jotka tulevat esiin, kun levy lasketaan alas kirjoituspöydäksi, niin tehkää sinne kaikenlaisia.
— Otanko vähän mallia amerikkalaisesta kirjoituspöydästä?
— Se sopii. Ei, kutsukaa tänne kaksi koulupoikaa, kai teillä sellaisia on tuttavienne joukossa, antakaa heidän määrätä. Sellainen itse tietää, mitä hän tahtoo.
— Miksi kaksi? Eikö yksi riitä?
— Ottakaa toinen, joka on laiska, ja toinen, joka on hyvin ahkera. Niillä on erilaiset vaatimukset. Silloin saatte tietää, missä kumpikin mielellään pitää erilaiset paperinsa. Sanokaa ensin, että kumpikin saa aivan sellaisen kuin itse tahtoo. Ja sen jälkeen teette kummallekin samanlaatuisen, jossa molempien toivomukset ovat yhdessä. Se on täydellinen malli. Sen täytyy olla.
Seuraavana päivänä oli kirjoituspöytä valmis. Kalle oli siihen itse hyvin tyytyväinen. Se oli hänen mielestään hyvin käytännöllinen. Se oli maalattu ja kiilsi kauniisti. Kaksi samanlaatuista oli puolivalmiina noita neuvonantajina käytettyjä poikia varten. Kalle käski viemään heti pöydän leskelle. Hän oli parhaillaan konehuoneessa, kun häntä tultiin noutamaan puhelimeen. Leski kiitti lahjasta, mutta sanoi, että siitä puuttui ylhäältä kaksi metallisilmukkaa, joiden avulla pöytä lyödään seinään kiinni, sillä muutenhan se kaatuu, kun nojaa lukiessaan pöytälevyyn.
Kalle nauroi. Hän lähetti miehen heti tuollaisten silmukkojen kanssa lesken luo. Kun mies palasi, toi hän leskeltä terveisiä. Tämä oli antanut kokeeksi lyödä pöydän omaan seinäänsä kiinni.
— Te panitte silmukat hyllyn ylälaitaan? kysyi Kalle.
— En, vaan ylimäisen hyllyn alapuolelle, jotta sitten, kun kirjoja tulee sille, ei näy niitä, sanoi mies. — Siinä tuo rouva oli oikeassa.
— Oli kyllä.
Taas kutsuttiin Kalle puhelimeen. Se oli jälleen leski.
— Te olette pannut tuota pöytälevyä alaslaskettaessa kannattamaan ketjut.
— Niin, sillä ei kai se muuten ylhäällä pysy, vaan saranat irtaantuvat.
— Ketjut menevät poikki.
— Ne ovat lujaa tekoa, eivät ne mene.
— Ne menivät. Minä istuin pöydälle.
— Mitä hemmettiä te sinne istuitte, ei kai se sitä varten ole!
— Minä koetin, kestävätkö ne. Toinen ketju katkesi ja toinen läksi irti toisesta päästä. Minä putosin lattialle.
— Se oli oikein teille.
— Te saatte laittaa siihen lujemmat kannattimet.
— Eivät kaikki kuitenkaan käytä pöytää istuinpaikkana.
— Vaikka ei, mutta sen täytyy olla kestävä, sillä yksi puutteellisuus pilaa sen täyden arvon. Tehkää samanlaiset raudat kuin on sohvien päissä, jotka voidaan laskea alas.
— Jotka menevät sitten johonkin lokeroon ja siellä repivät tavarat.
— En minä tiedä, mutta jotain muuta siinä täytyy olla kuin tällaiset, sen minä sanon.
— Menkää hiiteen! ärähti Kalle puhelimeen. Hän meni suuttuneena konepajaan, koettaen unohtaa lesken vaatimukset. Mutta ajatus ei päästänyt häntä rauhaan. Leski oli oikeassa. Levyn täytyi kestää. Hän kulki pienen siirrettävän ahjon ohitse. Sen päällä oli kappale rautaa. Hän otti sen, pani erään pojan lietsomaan, kuumensi raudan ja takoi alasimella siitä kauniit kääntösaranat, jotka olivat sellaiset, että levyyn kiinnitettyinä ne taipuivat levyn päälle, menemättä lokeroiden sisään. Hän välitti tätä tehdessään vähät konepajasta ja shrapnelleista, hän oli taas vain maalaisseppä, joka hiljaa nakutteli meltoa rautaa alasimella. Hän vei saranat mallihuoneeseen, koetti niitä toiseen siellä olevista pöydistä, käski miehiä pitämään kiinni ja istui pöytälevylle. Se kesti.
— Hän on kymmenen kiloa minua köykäisempi, istukoon nyt sen päällä vaikka kaikki joulunpyhät, kyllä se nyt kestää, tuumi hän nauraen.
Mies lähetettiin viemään saranat lesken luo.
Oli jouluaaton aatto. Kalle muisti äkkiä, että hänen piti jotain lähettää kotiaan ja Almalle. Hän meni kiireesti kaupungille, poikkesi erääseen naisten pukukankaita ja koruja kauppaavaan liikkeeseen ja sanoi puotineidille:
— Minä tahdon eräälle maalla olevalle nuorelle tytölle ostaa jotain.
Mitä minä ostan?
— Onhan täällä vaikka mitä.
— Ottakaa sitten sellaista kuin itse tahtoisitte.
— Paljonko edestä?
— Sadanviidenkymmenen.
Neiti toi Kallen eteen kankaita, huiveja ja muuta naiselle sopivaa. Kalle hyväksyi heti kaiken. Hän otti käärön kainaloonsa. Sitten hän osti isälleen yhtä ja toista mielestään sopivaa, muun muassa hyvän taskukellon. Tavarat hän toi konepajalle ja sanoi Mikolle:
— Saat mennä huomenna kotia ja viedä nämä lahjat sinne.
— Etkö sinä tule?
— En jouda.
— Onhan paja kiinni huomisen ja ylihuomisen.
— Ei haluta tulla.
— Kai Alma näkisi sinut mielellään.
— Saahan hän lahjat, samahan tuo on.
Kalle oli mielestään tehnyt kaiken voitavansa. Mikko läksi seuraavana aamuna kotia. Kalle meni levolle. Hän nukkui ne päivät, mitkä konepaja oli kiinni, käyden koko aikana vain kaksi kertaa syömässä. Toisena joulupäivänä hän oli täysissä voimissa paikallaan.
Mikko palasi aamupäivällä.
— Isä kiittää ja Alma samoin, sanoi hän.
— Olivatko tyytyväisiä?
— Olivat kyllä, vaikka sanoi Alma, että hän olisi paljoa mieluummin ottanut vaikka kuinka lyhyen kirjeen sinulta.
— En minä jouda sellaisia kyhäämään, ymmärräthän sinä sen.
Mikko vaikeni.
Konepaja ryösti Kallen jälleen täyteen työhön, hän ei muistanutkaan
Almaa enää.
Kuun lopulla oli tarkastus. Shrapnellit olivat yhtä tuhatta lukuunottamatta kelvollisia. Mutta niitä ei ollut kuin kuusitoistatuhatta.
Rahat tulivat parin päivän päästä. Työt sujuivat jälleen konepajassa täydellä kiihkolla.
— Meidän täytyy päästä siihen, että tuhatviisisataa shrapnellia valmistuu vuorokaudessa, sanoi insinööri, sillä muuten meidän on maksettava hyvityssakko.
— Tiedän sen kyllä, vastasi Kalle. — Koneet eivät pysty saamaan sitä aikaan. Miehet eivät ennätä.
— Ymmärräthän, että meidän täytyy päästä siihen määrään vuorokaudessa! Eikä sittenkään jää suuria siltä varalta, että osa tulee hyljätyksi.
Kalle ei sanonut mitään. Hän päätti jättää koko asian miettimättäkään. Konepaja tuotti nykyään kaikkein korkeimpansa. Enempää miehiä ei voitu ottaa työhön, sillä koneita ei ollut tarpeeksi. Hän meni mallihuoneeseen. Hän oli käskenyt valmistamaan lisää noita kirjoituspöytiä. Miehet tekivät veltosti työtään.
— Miksi ei enempää ole valmiina? kysyi Kalle.
— Ei ole aineita tullut hankituksi.
— Hankkikaa!
— Ei ole annettu määräystä.
— Minä en voi katsoa kaikkea, teidän tulee itse hommata jotain.
Miehet olivat vaiti.
Kalle katseli heitä hetkisen.
— Puhukaa suunne puhtaaksi, lausui hän. — Te ette tahdo tätä työtä tehdä.
— Se ei kuulu meille. Ei tämä ole mikään nikkarinverstas, sanoi muuan mies.
— Mutta se voi siksi tulla, sanoi Kalle.
— Me teemme kaiken, mitä konepaja tarvitsee. Ellei se anna meille työtä, niin ei meidän tarvitse ryhtyä sen ulkopuolella oleviin.