— Saatte kaksi markkaa jokaisesta pöydästä palkkanne lisäksi.
Miehet liikahtivat.
— Eikö voisi enemmän? sanoi mestari. — Minä olen laskenut, että ainekset nousevat ainoastaan kymmeneen markkaan kaikkein korkeintaan.
— Samaa minäkin lasken, vastasi Kalle. — Ja minä aion myydä näitä kahdellakymmenelläviidellä.
— Tämä on työmiehen nylkemistä! sanoi eräs mies.
— Ei ole. Jos ette ole tällaisen suuren tilauksen valmistuksessa, vaan näpertelette ylitöinänne, niin ette saa kymmenellä markalla aineita. Se on varmaa. Toiseksi ei ole taattu, saatteko tuotantonne myydyksi. Minä takaan sen. Te hyödytte enemmän tällä tavoin.
— Saammeko ajatella asiaa? kysyi mestari.
— Saatte, sanoi Kalle ja meni mallihuoneen toiseen päähän.
Miehet neuvottelivat. Viiden minuutin päästä he olivat suostuneet kahdella markalla, mutta heille oli maksettava lisää siitä, mikä menee aikaa lautojen sahaamiseen.
— Sitä teidän ei tarvitse tehdä, sanoi Kalle. — Kun kaikki pöydät ovat samankokoisia, niin voidaan laudat tuottaa suorastaan sahasta määrätyn pituisina. Teille jää ainoastaan yhteenliittäminen. Se jouduttaa tavattomasti työtä.
— Se on totta.
— Voitatte vielä enemmän sen kautta.
— Onhan se totta.
— Mihin lautatarhaan on meiltä tilattu työaseita?
Mestari mainitsi erään suurimman lautatarhan.
— Oletteko tavannut siellä olevia miehiä?
— Olen.
— Ovatko he tyytyväisiä?
— Ovat. Meidän uusi sahamallimme kuuluu olevan parempi kuin ulkolainen.
— Menkää itse sinne tilaamaan, sanoi Kalle mestarille. — Ette saa tyytyä siihen, että tilaus tapahtuu konttorissa. Saatte valvoa, että työmiehet valikoivat meille täydellisesti kuivia lautoja. Mies, joka käyttää meidän työaseita, antaa meille myös taatusti hyvät ainekset.
Se asia oli päätetty. Kalle meni erääseen suureen huonekalukauppaan ja sopi siitä, että tuota uutta "koulupojan kirjoituspöytää" myydään sen välityksellä. Liike sai viisi markkaa jokaisesta myyntipalkkiota.
Mallihuoneessa tuli tavaton kiire, sillä pöytien kysyntä tuli äkkiä suureksi. Puusepät palkkasivat omaan laskuunsa apulaisia. Kalle ei pannut tälle mitään painoa. Hän voitti jokaisesta pöydästä sittenkin kahdeksan markkaa.
Tammikuun kymmenentenä päivänä konepaja tuotti jo ensimäisen kerran tuhatviisisataa shrapnellia. Kalle oli tehnyt muutamia uudistuksia pajassa ja järjestänyt miehiä taas uudella tavalla.
Kun kuukauden lopulla valtion tarkastaja otti huostaansa shrapnellit,
oli niitä, hyljätyt pois laskettuina, neljäkymmentätuhatta.
Tilauksesta oli siis jälellä vielä neljäkymmentäneljä tuhatta.
Helmikuussa oli päiviä vähemmän, siis tuotantoa oli vielä lisättävä.
Kallen kaikki hermot olivat jännityksessä. Hänen täytyi lisätä vielä tuotantoa. Mutta kaikki oli jo viimeiseen asti kiristetty. Hyvityssakko tulee aivan ehdottomasti.
Juuri silloin hän sai Almalta kirjeen. Kirje oli alakuloinen, mutta ei valittava. Nuori tyttö siinä sanoi, ettei hän kahteen kuukauteen ollut saanut mitään tietoa Kallesta, ei kirjettä kertaakaan. Ja hän kaipasi niin kovasti jotain hyvää sanaa, jotain, joka vakuuttaisi hänelle, ettei Kalle ollut häntä unohtanut.
— Tyttö rassu! sanoi Kalle. — Olen kai tehnyt, väärin häntä kohtaan. En ole kai tosiaan joutanut hänelle sanomaan, että hän sentään vielä on ajatuksissani. Tämä perhanan kiire tappaa kaiken sellaisen kuin tunteiden ilmaisemisen. Kuinkahan kauan onkaan siitä, kun tapasimme? Lähdin silloin syksyllä. Keväällä olin alempi työnjohtaja. Silloinhan kesällä kävin siellä, mutta en tainnuit hänelle monta hyvää sanaa sanoa. Seuraavana keväänä tulin tänne konttorin puolelle. Niin, ja sitten meni kesä siinä. Syksyllä minä sitten pidin peliä noiden naisten kanssa. Ja sitten tuli taas kesä. Ja sitten tuli syksy ja tämä konepaja tuli minulle. Kahteen ja puoleen vuoteen en ole häntä tavannut. Ja harvoja kirjeitäkään olen hänelle kirjoittanut.
Hän raapi päätään.
— Hän oli varmasti oikeassa sanoessaan Mikolle, että parempi olisi ollut kirje kuin sadanviidenkymmenen markan lahjat. Minä kirjoitan hänelle nyt oikein hyvän ja rauhoittavan kirjeen.
Hän istui pöydän ääreen ja alotti kirjeen. Samassa tuli muuan mallihuoneen työmies Kallen puheille.
— Mitä nyt on asiaa? sanoi Kalle. — Minulla ei olisi aikaa.
— Johtaja antaa anteeksi, mutta kyllä minulla on tärkeää sanottavaa. Siellä miehet ajattelevat lakkoa, kun tietävät, että nyt on tiukka paikka.
— Ovatko he ihan hulluja! sanoi Kalle ja hyppäsi seisaalleen.
— He ovat tahtoneet meitäkin sieltä mallihuoneesta saada joukkoonsa. Emme ole vielä päättäneet, kun tämä pöytätilaus on ollut niin kovasti kannattava ja kun sekin sitten kai jää, sillä olen kuullut muuallakin jo valmistettavan samanlaatuisia. Ja silloinhan meidän on pakko lopettaa, koska ei jokainen poika kuitenkaan tässä maassa… Niin että olisi hyvä, jos vielä…
Kalle kiitti miestä ja käski häntä pitämään suunsa kiinni koko asiasta.
Hän jätti kirjeen, etsi insinöörin ja kertoi hänelle asian.
— He tahtovat tietysti lisää palkkaa, sanoi hän.
— Mitä muuta he tahtoisivat!
— Mutta kannattaako meidän maksaa?
— Voimmehan laskea.
Konttorinpuolelta he ottivat numerot kaikista menoista ja tuloista. Insinööri istui laskelmien ääreen. Hän oli synkän näköinen. Kun hän oli päättänyt, kirkastuivat hänen kasvonsa.
— Me uskoimme, että saisimme shrapnellista kolme markkaa voittoa.
— Niin teimme ja siinä uskossa olen elänyt, että kun vauhti nyt lisääntyy, niin lopulta se on juuri se summa, vastasi Kalle.
— Joulukuulla saimme voittoa ainoastaan yhden markan. Työpalkat ja pieni tuotanto nielivät kaiken muun. Viime kuussa, epäilemättä juuri sinun tekemiesi muutamien parannusten takia, kohosi voitto äkkiä neljään markkaan. Keskimäärin siis olemme saaneet voittoa päälle kolmen markan. Meidän kannattaa maksaa siis.
— Maksetaan herran nimessä, kun kannattaa. Miehet ovat sen ansainneet!
Samana päivänä ilmoitettiin kaikille miehille, että siitä päivästä alkaen maksetaan aivan kautta koko konepajan jokaiselle työmiehelle palkkaa viisitoista penniä lisää tunnilta.
Seuraavana päivänä kohosi shrapnellien tuotanto tuhanteenseitsemäänsataan. Ja siinä se sitten pysyi. Kuullessaan sen löi Kalle riemusta kätensä yhteen.
— Ellei nyt tule mitään odottamatonta, niin on meillä täysi määrä kuukauden lopulla. Tilaus on silloin suoritettu. Me olemme pelastetut!
Kun hän meni konepajan puolelle, tuntui siltä, kuin jokainen työmies olisi ollut iloinen siitä, että he olivat saaneet aikaan enemmän kuin tähän asti. Kalle sai osakseen monta kunnioittavaa ja ystävällistä sanaa.
— Ihminen on kone, mutta sitä on pidettävä hyvässä rasvassa, muuten ei se toimi täydellä täsmällisyydellä, lausui hän erään osaston työnjohtajalle, kun tämä kiitti palkanylennyksestä toisten miesten puolesta.
YHDEKSÄS LUKU.
— Viitsisikö johtaja kuunnella minua vähän aikaa, minulla olisi tärkeää sanottavaa, lausui Miettinen eräänä päivänä Kallelle tämän mennessä konttorihuoneen läpi.
Konttoriaika oli jo ohitse, Jaakkola ja kaikki konttoriapulaiset olivat poistuneet, jälellä oli enää vain Miettinen, joka tahallaan näytti viivytelleen.
— No, mikä nuorta miestä sitten vaivaa? sanoi Kalle ystävällisesti.
Hän ei koskaan voinut nähdä Miettistä muistamatta sitä päivää, jolloin oli hänen neuvonsa mukaan menetellyt ja raivannut itselleen tien siihen asemaan, missä nyt oli. Hän oli varma siitä, että Miettinen pyytäisi häneltä palkanylennystä, ja hän oli jo edeltäpäin päättänyt suostua siihen. Kun Miettinen näytti arkailevan, koetti hän rohkaista häntä ja lausui:
— No, suu puhtaaksi, en minä pure, vaikka mitä tahansa sanoisitte!
Kalle muisti niin elävästi, kuinka vielä joku aika sitten oli vapissut puhutellessaan suurempaa herraa, ja häntä huvitti katsella toisessa samaa ilmiötä.
— Minä olen alkanut epäillä, sanoi Miettinen hidastellen, että kasööri Jaakkola pettää liikettä.
Kalle ponnahti suoraksi.
— Pitäkää suunne kiinni!
Koko hänen rehellinen luonteensa nousi kapinaan sitä vastaan, että tällä tavoin saatettiin toista epäillä petoksesta, vaikkakin henkilö oli hänelle vastenmielinen ja syyttäjä hänelle mieluinen.
— Minä pyydän anteeksi, sopersi Miettinen, mutta minä tahdoin tehdä teille siinä palveluksen.
Kalle oli jo aikeissa mennä, mutta seisahtui. Olihan hän jo saanut nähdä siksi paljon yhtä ja toista huonoa maailmassa, että miksi tällainen ei voisi olla totta. Mutta ensin täytyi hänen saada todistuksia, ennenkuin uskoi.
— Te tiedätte sen siis? Tiedättekö aivan varmaan?
— Kuinka suuressa määrässä hän kaikkea harjoittaa, sitä en voi sanoa, lausui Miettinen, mutta muutamia seikkoja olen kuitenkin huomannut.
— Millaisia?
— Sellaisia esimerkiksi, että hän on voinut viedä kahteen kertaan sisään.
— Minä en ymmärrä kirjanpitoa, mitä sillä tarkoitatte? Puhukaa tavallisella kielellä.
— Hän on merkinnyt, että liike on suorittanut jonkun menon esimerkiksi kahteen kertaan, vaikka se todellisuudessa on tapahtunut vain kerran. Meillä ei ollut joulukuulla esimerkiksi maksaa erästä messinkilähetystä. Lasku tuli sen mukana kyllä, mutta se jäi suorittamatta. Sitten kun kävin sen maksamassa, sain uuden laskun, johon kyllä oli tietysti merkitty, että se oli kaksoiskappale. Molemmat ovat nyt tileissä.
— Mutta, hyvä ihminen, jos summa on vain kerran maksettu, niin eihän voi olla molemmissa laskuissa kuittausta.
— Ette te, johtaja, tiedä, kuinka huolimattomasti meillä menetellään. Kun ensimäinen lasku tuli, niin se oli kuitattu. Herra Jaakkola ilmoitti liikkeeseen puhelimella, että hän tulee seuraavana päivänä maksamaan, ja pyysi saada pitää laskun samalla kertaa. Eihän kukaan epäillyt. Lasku jäi siis tänne. Se vietiin kirjoihin. Liikkeessä, jonne kävin rahat viemässä kuukautta myöhemmin, muistettiin kyllä, että kuitattu lasku jo oli olemassa meillä, ja senvuoksi annettiin kaksoiskappale. Se merkittiinkin siihen. Nyt olen huomannut, että tuo sana duplikaatti on raavittu laskusta pois.
— Suuriko oli summa?
— Seitsemänsataakuusikymmentä.
Kalle seisoi tietämättä mitä hänen tuli tehdä tai sanoa.
— Te, johtaja, ette tiedä, kuinka helppoa väärentäminen on. Ei missään se ole niin helppoa kuin tällaisessa paikassa, joka on yksityinen liike. Te ette kumpikaan omistajista ole vielä sitäkään huomannut, ettei viime vuoden tilejä ole lopetettu. Tosin vuosi oli vain hiukan päälle puolen kolmatta kuukautta, mutta päätettävähän se sittenkin olisi tammikuun alussa. Kun rahaa on ollut tuon suuren tilauksen tähden, niin ette ole muistaneetkaan tilinpäätöstä, vaan olette kai ajatelleet odottaa siksi, kunnes tämän kuun lopulla koko tilaus on suoritettu.
— Te arvostelette meitä, sanoi Kalle. — Kiitos siitä. Siihen teillä on oikeus, kun minä kerran olen läsnä. Mutta vielä Jaakkolasta. Mitä muuta tiedätte?
— Minun on vaikea seurata kaikkea. Minä tiesin, että meillä piti olla rahaa, minä tiesin sen aivan varmasti, ja kuitenkin eräänä päivänä oli kassa aivan tyhjä.
— Se oli kai silloin kun me yhden kuukauden vekselillä otimme pankista viisituhatta?
— Juuri sama asia. Nyt tämä vekseli on merkitty tietysti tileihin velkana. Mutta missä ne rahat ovat, jotka olivat kadonneet, sitä minä en voi sanoa.
— Minä otan tästä selon, sanoi Kalle.
Hän läksi kävelemään, sillä ulkona raittiissa talvi-ilmassa hän uskoi pääsevänsä kaikesta selville. Jos hän ilmoittaisi kaikesta Salolle, niin tämä ei uskoisi, kun rahastonhoitaja oli hänen sukulaisensa ja tullut juuri hänen ehdotuksestaan liikkeeseen. Korkeintaan voisi hän tehdä jonkun kysymyksen tälle, ja silloin kaikki hetkiseksi korjattaisiin. Mutta sellainen henkilö voisi jatkaa vaikka kuinka kauan tätä samaa menettelyään. Hänen täytyi päästä selville tästä keinolla millä tahansa.
Itse tarkastaa! Sen hän päätti.
Seuraavana päivänä hän sanoi insinöörille:
— Minä haluan tietää, millä kannalla meidän liikkeemme oikeastaan on.
— Senhän saat tietää kysymällä Jaakkolalta. Hyvä on, kun otatkin siitä selkoa. Jos tahdot, niin kyllä minä tulen auttamaan.
— Ei tarvita, minä katselen itse kirjoja. Hän meni konttoriin ja sanoi Jaakkolalle:
— Onko teillä aikaa minua varten?
— Tietysti, vastasi Jaakkola kohteliaasti.
— Minä tahtoisin hiukan katsella liikkeen kirjoja.
— Heti paikalla.
Hän toi Kallelle heti eteen kaikki kirjat. Kalle alkoi niitä selailla. Hän näki numeroita ja yhteenvetoja, kaikenlaisia sarekkeita ja nimityksiä. Häntä hävetti. Hän ei päässyt mistään selville. Hän ei voinut löytää mitään yksinkertaista lopputietoa.
— Tämä on nyt kai sitten sitä kaksinkertaista kirjanpitoa, sanoi hän itsekseen. — Kuka tästä selon ottaa?
Hän selaili vielä hetkisen peittääkseen hämilläoloaan. Sitten hän laski kirjat syrjään ja lausui:
— Jaha. Sanokaa nyt, paljonko meillä on tätä nykyä kassassa.
Jaakkola avasi kassakaapin, otti sieltä rahalaatikot esiin, mainitsi, paljonko siellä oli ja paljonko oli pankissa juoksevalla tilillä. Summa oli suurehko, mutta sittenkin se Kallesta tuntui liian pieneltä, kun hän päässään laski, mitä shrapnellit olivat jo tuottaneet voittoa ja mitä muilla töillä oli ansaittu. Hän ei kuitenkaan tohtinut sanoa vielä mitään.
Konttoriajan lopulla Miettinen huomasi Kallen odottavan häntä. Hän jäi viimeiseksi.
— Minä en tullut kirjoista hullua hurskaammaksi.
— Kyllähän minä sen arvasin. Te ette ole tottunut tilikirjoja tarkastamaan. Kun tässä liikkeessä ennen insinööri Salon tuloa pidettiin kirjoja, niin tehtiin sellaisia metkuja, että tilintarkastajatkaan eivät päässeet niistä selville. Kuinka sitten te.
— Mutta eikö hemmetissä sitten ole mitään sellaista kirjanpitoa, josta joka päivä aivan selvästi voisi nähdä liikkeen tilan?
— Tavallisesti sen näkee, jos tehdään kuukausitilit päätökseen. Joka päivä, se on vaikeaa.
— Mutta ettekö todellakaan tiedä mitään tapaa, jolla sen saisi selville? Ellei sellaista ole, niin se on keksittävä. Kaikkihan on arpapeliä, ellei omistaja milloin tahansa voi nähdä, kuinka kaikki hurisee.
— Minä olen kyllä kuullut, että täällä eräässä pankissa on kamreerinsa keksimä uusi järjestelmä, kyllä myöskin sellainen kaksinkertainen, mutta kuitenkin toinen kuin tavallinen. Siinä pankissa päätetäänkin juuri tämän vuoksi tilit joka vuosi aina ensimäiseksi.
— Selittäkää se minulle.
— Minä en sitä tunne.
— Pässinpää, tyhmeliini, nahjus! Minne te luulette maailmassa pääsevänne, ellette mene ottamaan selkoa kaikesta, minkä vähänkin tiedätte olevan hyödyllistä?
Miettinen vaikeni häpeissään.
— Kuka tuo kamreeri on? Kalle sai kuulla nimen. Seuraavana päivänä hän oli pankissa.
— Minä olen saanut tietää, että teillä on sellainen kirjanpito, että milloin tahansa voitte nähdä pankin tilan.
— On kyllä. Sitä käytetään täällä. Minä olen sen alottanut.
— Näyttäkää kirjat minulle! Kamreeri hymyili.
— En minä voi näyttää vieraille pankin kirjoja, mutta voin näyttää kyllä kaavakkeet ja eri lehdet sarekkeineen. Ehkä siitä jo voitte ymmärtää.
Hän otti esiin joukon suuria viivoitettuja papereita.
— Tämä on kassakirja. Se antaa kyllä hiukan enemmän työtä kuin se entinen, mutta tekee kirjoihin-viemisen helpommaksi ja säästää siten lopullisesti vaivaa. Tällä lehdellä näkyy bilanssi milloin tahansa. Kai tiedätte, mitä bilanssi on?
— En tiedä! Totisesti en tiedä!
— Silloin minun on hyvin vaikea teille selittää, sanoi kamreeri.
Kalle raapi päätään.
— Kyllä minä opin. Minä opin mitä tahansa. Minä maksan, jos neuvotte minulle tämän kaiken.
— Mielelläni.
— Missä asutte? Minä tulen vielä tänä iltana luoksenne.
Kalle sai tietää asunnon ja lupasi tulla. Konepajassa hän sanoi insinööri Salolle:
— Minä katsoin eilen kirjoja, minä en ymmärrä kirjanpidosta tuon taivaallista. Nyt olen ottanut itselleni opettajan. Hoida sinä täällä tänä iltana pari tuntia pajaa, minä menen kouluun.
Insinööri naurahti ja vakuutti kyllä hoitavansa. Kaikkihan oli aivan mallikelpoisessa kunnossa, ei ollut mitään pelkoa siitä, ettei määrättyä lukua shrapnelleja tulisi valmiiksi, vaikka Kalle olikin poissa.
Kolmena iltana Kalle kävi kamreerin luona, silloin hänelle oli uusi kirjanpito selvillä. Hän ilmoitti asiasta insinöörille sanoen:
— Minä tahdon tänne uudemmanaikaisen kirjanpidon, sellaisen, josta joka päivä näemme, millainen liikkeemme tila on.
— Sellaisenko sinä oletkin saanut tietoosi? Sepä oivallista. Minä olen aina kironnut tätä tavallista järjestelmää, kun vasta monen tunnin laskemisen jälkeen voi suunnilleen saada tietoonsa, mitä ihmisellä on, mitä ei. Toimita se meille, niin teet minullekin hyvin suuren ilon.
Seuraavana päivänä vähää ennen konttoriajan päättymistä Kalle pyysi Jaakkolaa tulemaan konttoriin vielä illallakin. Hän tuotatti muka erään pankinkamreerin neuvomaan uutta kirjanpitoa, jonka hänkin, Kalle, saattaisi helposti ymmärtää. Jaakkola ei sanonut mitään, kumarsi ainoastaan.
Kamreeri tuli.
— Pyysin saada käyttää pankin omistamia kaavakkeita tähän tarkoitukseen ja olen tuonut ne mukanani. Saatte suorittaa sitten pankille ne takaisin tilaamalla niitä painosta, jonka osoitteen teille annan.
— Hyvä on, sanoi insinööri Salo. — Olen hyvin kiitollinen teille, jos voitte tuoda meille aivan uuden järjestelmän, joka helpottaa asioiden tarkastamista.
— Tämähän on vain kauppa, ei muuta, sanoi kamreeri. — Maksunhan minä tästä saan. Mistä ajasta liike on ollut?
— Me alotimme marraskuun puolivälissä.
— Ovatko edellisen vuoden tilit valmiit, jotta voin siitä ottaa kaikki numerot?
— Ei kai niitä vielä ole päätetty? sanoi insinööri.
— Minä juuri niitä olen päättämässä, sanoi Jaakkola.
— Parasta kai siis on, että teen kaiken senkin yksintein.
Hän selaili kirjoja hetkisen.
— Niinkuin huomaan, tapahtuu täällä kaikki suurissa summissa. Jos näiden menneitten kuukausien työmiesten palkkalistat sellaisinaan vain viikkotilityksinä vien kirjoihin, niin voin saada kaikki vielä tänä iltana valmiiksi. Tietysti siinä tapauksessa, että saan täältä apua.
Miettinen tuli huoneeseen aivankuin sattumalta. Hän oli kuullut
Kallen antaman määräyksen Jaakkolalle ja arvasi, mitä oli tekeillä.
— Tässä on konttoristi. Hän saa auttaa teitä, samoin tietysti herra
Jaakkola, sanoi insinööri.
— Me ryhdymme siis työhön, sanoi kamreeri. Insinööri ja Kalle menivät konepajan puolelle. Neljän tunnin päästä tuli Miettinen vakavana heitä etsimään. Kamreeri tahtoi puhutella heitä. Kun he astuivat konttoriin, lausui kamreeri: — Minun täytyy, ikävä kyllä, huomauttaa herroille, että kassassa on neljänkymmenenkuuden tuhannen vajaus.
Huoneessa oli aivan hiljaista. Jaakkola lähestyi insinööriä ja lausui sopertaen:
— Hyvä veli, minun täytyy selittää tämä sinulle kahdenkesken. Tässä on varmasti jokin erehdys…?
— Ulos, ulos! karjaisi Kalle täyttä voimaa. Jaakkola läksi. Hänen lähdettyään Kalle määräsi Miettisen ottamaan kassan huostaansa ja toimimaan liikkeen kasöörinä. Apulaisensa entiselle paikalleen hän sai valita itse.
Sisähuoneisiin tultuaan insinööri lausui Kallelle:
— Sinä menettelit liian omavaltaisesti tässä. Sinä unohdat, että alusta alkaen on sovittu siitä, että konttoripuoli on minun!
— Hyvä ystävä, lausui Kalle. — Minä en ole sinun oikeuksiasi loukannut, olen pelastanut sinut ja samalla itseni. Miettinen minulle asiasta antoi tiedon, hän on rehellinen ihminen ja ansaitsee tunnustuksen.
— Ilmiannostaanko?
— Minä en toiminut palkintoa jakaessani ennen kuin vasta silloin, kun asiantunteva henkilö oli antanut lausuntonsa. Minä en ole palkinnut ilmiantajaa, vaan liikkeemme ystävää.
— Mutta etkö sinä laisinkaan ajattele Jaakkolaa? Minne hän nyt joutuu?
— Minne tahtoo. Varkaita minä en suosi. Kun minä läksin kotoa, antoi isäni minulle yhden ainoan neuvon matkaan: Muista aina, että toisen raha on toisen rahaa. Minä olen sinulle velkaa vielä noista tunneistanikin. Olen nuo kolmekymmentä markkaa pitänyt siitä asti koskemattomina lompakossa. Nyt minä maksan ne sinulle ja sen lisäksi tulkoon tämä, mitä tänään olen tehnyt. Ja ellet siihen ole tyytyväinen, vaan tahdot, että eroan seurastasi, jotta sinä saisit olla tuollaisten kuin Jaakkolan parissa, niin…
— Nyt sinä puhut tyhmyyksiä. Sinä olet tehnyt oikein. Minulla oli väärä sääli Jaakkolaa kohtaan.
Kun Kalle seisoi siinä osaamatta mitään sanoa, jatkoi insinööri:
— Hyvä mies, minä ihailen sinua suorastaan, jos sen tahdot tietää. Jos minun pitäisi valita sinun ja muiden miesten välillä, niin rukoilisin nöyrästi, ettet lähde luotani pois, sillä sinun kaltaistasi en kuitenkaan tapaa toista.
— No, nyt sinä vuorostasi puhut tyhmyyksiä, sanoi Kalle aivan heltyneenä.
Hän sulki insinöörin syliinsä, häpesi sitten tätä ja läksi huoneesta.
— Minne sinä nyt menet? Puhutaan vielä hiukan, sanoi insinööri.
— Minä lähden katsomaan konepajaan. Ajattelehan, jos ne ryökäleet siellä eivät aherra hikipäässä, kun me molemmat olemme poissa!
— Usko minua, mies, lausui insinööri, he vaikka tappavat itsensä mieluummin kuin tuottavat sinulle mielipahaa. Sinä olet mies, joka olet luotu työväen lemmikiksi.
— Loruja! sanoi Kalle ja paiskasi oven jälestään kiinni.
Mutta hyvää teki kuitenkin tuo tunnustus, tavattoman hyvää.
Seuraavana päivänä insinööri täytti vajauksen. Hän oli jostain hankkinut rahoja sitä varten. Kun hän oli Jaakkolan tuonut liikkeeseen, niin hän piti velvollisuutenaan sen.
KYMMENES LUKU.
— Isoksikohan meidän voittomme voisikaan vuodessa tulla, jos aina saisimme suuria tilauksia? sanoi Kalle helmikuun loppupuolella.
— Meidät voisi vallata se tauti, joka suomalaisten kesken riehuu, että ryhtyisimme yrityksiin, jotka olisivat liian suuria, vastasi insinööri. — Nämä kuukaudet ovat olleet kaikkein korkeimmat saavutukset, mihin voimme tulla tehtaan ja itsemme kannalta katsoen. Varsinkin itsemme.
— Kuinka niin? kysyi Kalle.
— Odotahan, niin saat nähdä. Kun tämä kiire päättyy, on sinussa vielä toiminnan nälkää sellaisessa määrässä, että kestää kauan, ennenkuin tasaannut. Ellet ajoissa pane itseäsi aisoihin, niin ovat hermosi pilalla. Olet silloin aivan kuin kone, jota on käytetty niin kauan, että laakerit ovat alkaneet kuumeta. Minä neuvoisin sinua menemään naimisiin.
Kalle tuli vakavaksi.
— Niinkö arvelet? sanoi hän hiljaa. — Naimisiin. Luuletko, että nainen minun kanssani voi tulla onnelliseksi?
— Sinä olet oikea mies. Jos valikoit oikean naisen, niin hän on onnellinen. Mutta älä herran nimessä vain tee sitä tyhmyyttä, että otat liian herrassäätyisen. Hän tahtoo sinua sorvata muutamiin määrättyihin muotoihin, ja muutaman vuoden päästä hän on siinä onnistunut itselleen iloksi ja sinulle suureksi tappioksi. Sinusta on silloin kadonnut tuo palava voima, joka sinut tekee siksi, mikä nyt olet. Sinä tulet aina pysymään toiminnan ihmisenä, muuksi et voi tullakaan, sillä jos rupeat elämän suuria arvoituksia mietiskelemään, olet mennyttä. Sinun vaimosi täytyy olla sellainen, joka ei koskaan tahdo olla enempää kuin mitä sinä olet. Hänen täytyy voida sinä hetkenä, jona onni pettää, sillä sekin voi tapahtua, ruveta elämään aivan yksinkertaisena sepän vaimona.
Tämä keskustelu saattoi Kallen entistään enemmän punnitsemaan Alman luonnetta, ja hän tuli siihen varmaan vakaumukseen, että Alma oli juuri se nainen, jota hänen kaltaisensa mies tarvitsi, ehdottomasti tarvitsi. Hän aikoi kirjoittaa Almalle tästä, mutta kykenemätön kun hän oli tunteitaan ilmituomaan, ei kirjeestä tahtonut tulla mitään. Hän lykkäsi asian päivästä toiseen ja lopulta arveli, että hän menee kesällä kotikyläänsä ja selittää silloin suullisesti kaiken. Ja kun hän tähän varmuuteen oli tullut, piti hän kirjettä jo tarpeettomanakin.
— Enhän minä kuitenkaan voi sanoa sitä, mitä minun pitää. Kyllä Alma jaksaa odottaa. Täytyyhän hänen olla minusta varma, vaikka en mitään tietoa annakaan. Ellei hän ole, niin sitten hän ei ole se, miksi hänet olin uskonut.
Kun shrapnellitilaus alkoi tulla valmiiksi, täytyi Kallen ajatella työväen vähentämistä. Mistään ei konepaja saisi kuitenkaan sellaista määrää työtä, että voisi pitää kolminkertaisen miehistön. Ensi kertaa hän nyt oli määräämässä toisten toimeentulon kadottamisesta, ja se koski häneen kovasti. Hän oli mielestään tekemässä mitä suurinta vääryyttä näitä olentoja kohtaan, jotka olivat olleet auttamassa häntä varojen kokoamisessa. Tätä asiaa hän paljon ajatteli, ja se tuotti hänelle monta levotonta hetkeä. Miehet kyselivät jo, mitä aiotaan tehdä, kun tilaus loppuu, ja häntä hävetti vastata heille aivan suoraan.
Tähän aikaan Bergman tuli konepajaan juuri häntä tapaamaan. Erääseen maaseutukaupunkiin oli perustettava uusi konepaja ja sinne tarvittiin miehiä. Bergman tahtoi mielellään ottaa varmoja ja luotettavia. Hän tiesi Kallen kyvyn miehien valikoimisessa ja tuli nyt kysymään, kuinka suuressa määrässä tämä voisi luovuttaa omasta konepajastaan hänelle.
Tämä onnellinen sattuma tuli Kallelle niin äkkiä, että se löi hänet aivan lamaan. Hän istui siinä paikallaan, aivan kuin hänelle olisi tehty jotain pahaa tai sanottu loukkaavaa, aivan surkean ja saamattoman näköisenä.
Bergman tämän huomasi ja kysyi:
— Enhän vain ole millään tavoin tehnyt sopimatonta kysymystä? Se ei ollut tarkoitukseni.
— Voi, hyvä ihminen, sanoi Kalle, minähän olen niin perhanan onnellinen!
Bergman pysyi aivan ymmällä, sillä hän ei käsittänyt sanaakaan tästä kaikesta.
— Onnellinenko?
— Niin juuri. Kyllä minä olen tiennyt, että ihminen voi paljon järjestää, mutta tällä kertaa minun täytyy sanoa, että tämä on tullut aivan kuin taivaasta. Minunhan täytyi, kuuletteko, täytyi saada sijoittaa osa miehistä jonnekin muualle. Minulla ei ollut tiedossa mitään paikkaa. Ja nyt tulee tämä. Hyvänen aika, kuinka minä olen onnellinen!
Hän oli vielä niin surkean näköinen, että Bergman arveli hänen ilveilevän. Mutta pian Kalle oli toipunut tästä odottamattomasta mielentilastaan ja saattoi puhua asiasta aivan rauhallisesti.
— Jos puolet miehistä otatte täältä, niin minä annan teidän ne itse valita.
— Sitä minä en tee. Minä olen varma siitä, että täällä on kunnollista joukkoa kaikki tyynni. Valitkaa te!
Kun Kalle tämän keskustelun jälkeen tuli konepajaan, katsoi hän työmiehiin aivan toisella tapaa. Nyt hän jo selitti heille, että hän aikoo pitää puolet miehistöstä, mutta että toiselle puolelle on hankittu hyvät paikat.
Seuraavana päivänä oli shrapnellien valmistus saavuttanut kaikkein korkeimman tuloksensa, tuhatkahdeksansataa. Kalle katseli miesten työtä, ja suuri ihailu täytti hänen mielensä. Jokainen teki vain ne määrätyt liikkeet, jotka olivat välttämättömiä, ei mitään liikaa, ei mitään sellaista, joka rasittaisi ruumista ylimääräisesti. Kukaan ei puhunutkaan hänelle enää, ei kukaan katsonutkaan hänen kulkiessaan ohitse. Konepaja oli yksi ainoa yhteinen kone, joka toimi säännöllisesti ja ponnisti viimeiseen asti. Ja kun vuoro vaihtui, kun uudet miehet virtasivat sisään, kun työhön saapui verestä väkeä, niin kuuli aivan selvästi, miten ensimäisenä tuntina aivan kohina kasvoi suuremmaksi, laskeutuen sitten vähitellen aivan kuin suureksi suvannoksi, joka tasaisena meni eteenpäin, kunnes uusi vuoro taas toi uuden voimakkaan laineen.
Viimeistä edellisenä päivänä rikkoutui äkkiä kaksi konetta. Niitä ei olisi enää millään ennätetty panna kuntoon ajoissa! Kalle aivan sävähti. Hyvityssakko ei voisi olla suuri, sen hän tiesi, jos shrapnellien määrästä hiukan vielä puuttuisikin, mutta hän ei olisi tahtonut kunnian vuoksi olla täyttämättä tilausta, sillä hän tiesi varsin hyvin, että tämän suoritus voisi tuoda pajaan uuden tilauksen, uuden työlaineen, joka heittäisi kaiken korkealle jälleen, kannustaisi toiminnan viimeisiinsä asti ja antaisi jokaisen tuntea sen suuren ilon, mikä on työssä, kun se kuumeisena täyttää ihmisen.
Hän vihasi koneita, jotka nyt rampoina seisoivat. Miehet olivat vaiti hänen ympärillään. Olisi tarvittu valaa uusia koneenosia, ja siihen ei enää ollut aikaa. Jokainen ymmärsi, että koneet eivät olleet kestäneet sitä hirveää kulutusta, jonka alaisiksi ne olivat joutuneet näinä kolmena kuukautena.
Kalle seisoi kauan aivan liikkumattomana. Ei kukaan tohtinut sanoa hänelle mitään. Kaikki olivat jättäneet työnsä, pysäyttäneet monet koneet, hihnat vain surisivat hiljalleen katossa, ja muutamat akselit napsuttivat. Kalle kuuli tämän, ja häntä kauhistutti. Mikä olisikaan ollut seurauksena, jos tällaisia onnettomuuksia olisi tapahtunut usein ja aikaisemmin? Kaikki oli siis ollut hiuskarvan varassa.
Hän oli väsynyt, kun hän virkkoi: — Menkäähän joku tiedustamaan, paljonko valmiita on varastossa.
Muuan mies läksi. Kalle ei sanonut mitään, hän nojasi vain vieressään olevaan rampaan koneeseen, jonka yksi osa oli irtaantunut äkkiä ja lentänyt konehuoneen kautta vahingoittamatta kuitenkaan ketään. Hän tuli ajatelleeksi, että hänkin voisi olla tuollainen kone, josta äkkiä jotain erkanee, menee rikki, sinkoo kauas, eikä sitten kone enää toimikaan, on rampa ja kelvoton.
Ja sinä hetkenä hän aivan selvästi tiesi, että tuo osa, jota hän tarvitsi, aivan ehdottomasti tarvitsi elämäänsä, oli tuo vaatimaton tyttö kotikylässään.
Tiedustamaan mennyt mies palasi.
— Puuttuu täydestä määrästä tuhatviisisataa vielä.
— Se kerrottuna kahdeksallatoista merkitsee siis minulle kaksikymmentäseitsemäntuhatta tappiota, sanoi hän puoliääneen. — No kun on otettava vastaan sekin, niin otetaan sitten. Mitä kesken jääneitä on, ne tehtäköön valmiiksi, ja antaa sitten koneiden pysähtyä kokonaan.
Miehet siirtyivät paikoilleen. Koneet kävivät jonkun aikaa täydellä voimalla, sitten jokainen, joka oli oman osansa saanut valmiiksi, siirsi sen seuraavalle käsittelijälle. Viimeinenkin kone jo seisahtui ja kuului vain etäältä kuulien rapina, kun niitä laskettiin teräshylsyyn, ja sitten heikkoa pihinää, kun sekaan kaadettiin massaa niitä sitomaan toisiinsa.
Mutta miehet eivät menneet pois. Työaika ei ollut loppunut, ja kuukausia kestänyt rautainen järjestys oli niin piintynyt ruumiiseen, että heistä tuntui oudolta jättää kaikki kesken.
Sillä hetkellä Kalle huomasi, kuinka paljon miehet hänestä omalla tavallaan pitivät, ja näki mitä yhden määräävä voima merkitsi. Kaikki nämä olivat toimettomia, kun käskyä ei ollut. Hänen olisi pitänyt jotain määrätä, mutta hänellä ei ollut mitään sanottavaa.
— Mutta ne hyljätyt rapnellit! sanoi muuan mies.
Sana lensi kuin salama Kallen aivojen kautta. Nuo muutamat tuhannet hyljätyt olivat olemassa vielä, sillä ne olivat jätetyt syrjään. Joulukuussa oli niitä hyljätty paljonkin ja tammikuussa myöskin. Hän käski tuomaan ne esiin. Kaikki purettiin ja tarkastettiin. Hän itse otti jokaisen käteensä ja jakoi ne eri osiin sen mukaan, missä kussakin oli vikaa.
Kaikki miehet tarttuivat niihin tulisella kiireellä. Kun uusi työvuoro tuli, niin Kalle lupasi kaikille edellisen vuoron miehille kaksinkertaisen palkan, jos he käytyään tunnin ajan syömässä palaavat.
Miehet palasivat. Nyt oli kahdet miehet jokaisen koneen luona.
Helmikuun viimeisenä päivänä iltapäivällä olivat viallisetkin shrapnellit korjatut. Ylijäämä oli viisisataa. Tarkastaja saattoi huoleti tulla.
Kaikki saivat kaksi päivää lomaa ja siltä ajalta täyden palkan.
Miesten lähtiessä sanoi Kalle:
— Kiitos kaikille. Minä olen ollut kova isäntä, minä tiedän sen, mutta työtä te myös nyt osaatte tehdä ja sillä sitä sittenkin päästään eteenpäin maailmassa, ei millään muulla. Ilman teitä ja horjumatonta uutteruuttanne en olisi päässyt siihen tulokseen, missä nyt ollaan. Minä en, ikävä kyllä, voi pitää teitä kaikkia luonani, mutta olenhan saanut paikan niille, joista minun täytyy luopua.
Miehet tulivat kaikki kättelemään Kallea. Ei kukaan sitä ehdottanut, ei kukaan ensimäisenä alottanut, kaikki puhkesivat eläköönhuutoon.
Muuan työnjohtaja sanoi viimeksi:
— Me tiedämme, että te olette sepän poika, vaikka olette nyt meidän herramme. Me olemme nähneet, että te ette työtä ole pelännyt. Kyllä sellaista miestä työmies aina tottelee. Me aioimme kerran tehdä lakon tässä välissä. Hyvä oli, ettei siitä tullut mitään.
— Teillä oli siihen oikeus, vastasi Kalle ystävällisesti. — Työn tulee saada palkkansa. Minä vaadin teiltä silloin paljon, totta kai minun täytyi paljon maksaakin teille. Näkemiin asti!
Seuraavana päivänä oli tarkastus. Kaikki shrapnellit hyväksyttiin.
Toisena päivänä suoritettiin maksu.
Kalle valikoi miesten joukosta ne, jotka hän tahtoi säilyttää itselleen.
Miettinen näytti uuden kirjanpidon avulla liikkeen tilan samana iltana. Puhdasta voittoa oli hiukan päälle kolmesataatuhatta. — Ja se on meidän! sanoi insinööri. Kallesta tuntui oudolta sanoa, että sellainen summa oli hänen. Hän katsoi pitkään insinööriin, ja hänen teki mielensä sanoa, että hän oli ollut ainoastaan kuin toimiva ruumis, kun toinen oli ollut aivot, mutta hän ei osannut pukea ajatuksiaan sanoiksi.
Seuraavana päivänä olivat Kallen aivot uutterassa toiminnassa. Hän ei enää ollut niin paljoa kuin ennen konepajan puolella, sillä kaikki kulki nyt entistä rauhallista latuaan. Missään ei ollut tulista kiirettä. Oli keksittävä uusia töitä, löydettävä sellaisia, joita voi tehdä paljon ja siis sen avulla ansaita, parantaa sellaisia käyttöesineitä, jotka olivat välttämättömiä. Piirustushuone, jossa Kalle mieluimmin oleili ja mieluimmin istui samalla paikalla kuin silloinkin, kun hän ensi kertaa oli antanut aivojensa toimia uuden keksinnön palveluksessa, oli aivan täynnä kaikenlaisia metalliesineitä. Hän oli käynyt kaupungin suurimmassa rautakaupassa, tuottanut sieltä erilaisia työkaluja, kaikki ulkomaalaisia, oli merkinnyt niiden hinnan jokaiseen ja punnitsi, mitä niistä voisi kotimaassa valmistaa. Ensi kertaa hän nyt huomasi, että hänen konepajallaan voisi olla muukin tehtävä kuin ainoastaan olla hänen tarmonsa työpaikkana. Hän tekisi maalle palveluksen, jos voisi estää ulkomaalaisen tavaran tuontia, luomalla yhtä hyvää ja kestävää omassa maassa. Vaikka voitto ei olisikaan suuren suuri, niin saihan ainakin suuri määrä työmiehiä elatuksensa.
Hän antoi kokeilla yhtämittaa, meni usein koneiden ääreen itse niitä hoitamaan, pyrki saavuttamaan loistavia tuloksia, epäonnistui monasti, mutta onnistui myöskin, teki rautakaupan kanssa sopimuksia ja saattoi konepajassaan siten pitää yhtämittaista työtä yllä.
Eräänä päivänä tehdas sai Suomen valtiolta tiedustelun, mistä hinnasta se voisi valmistaa viisikymmentä uutta rautatievaunua. Sen tilauksen takana oli leski, koulupojan kirjoituspöytä, pari huomattavaa lesken sukulaista ja kapteenin kertomukset koeammunnoista. Kallen valitsema heikkomielinen mies oli keksinyt uuden tavan sovitella kuulat shrapnellin sisään, hän oli sen tehnyt omin päin, huvin vuoksi ainoastaan. Tulokset olivat ammunnassa olleet hyvin hyvät, ja siitä oli kapteeni asianomaisille ilmoittanut. Kallelta pyydettiin uuden keksinnön patenttia ostettavaksi. Hän oli ymmällä sen kuullessaan. Siksi paljon hän jo kuitenkin oli liikemies, ettei mitään ilmaissut tietämättömyydestään. Jos jotain uutta oli shrapnelleissa, niin sen oli saanut aikaan varmasti tuo heikkojärkinen mies. Hän kyseli tältä. Mies selitti sen mukaan kuin osasi. Kalle ei ymmärtänyt. Hän antoi miehen täyttää erään shrapnellin hylsyn. Silloin hän sen huomasi. Patenttirahat hän pani eri kassaksi liikkeeseen kasvamaan korkoa siltä varalta, että tuo mies, joka oli tehnyt keksinnön, tarvitsi apua. Miehelle hän ei puhunut mitään.
Kalle oli jo niin tottunut oleskelemaan melkein aina konepajassa, että hänen oli vaikea olla sieltä poissa. Kun työt olivat päättyneet, sillä nyt tehtiin työtä ainoastaan yhdellä vuorolla, saattoi hän mennä tyhjään verstaaseen ja siellä liikuskella edestakaisin. Täällä ainoastaan hän saattoi löytää oman itsensä ja täällä hän tohti ajatella tulevaisuuttaan Alman seurassa. Tällaisina hetkinä oli tuo tyttö hänelle sanomattoman rakas, ja yhä uudelleen palasi hänen mieleensä ilta ennen kotikylästä-lähtöä, hetki jolloin Alma oli rientänyt hänen luokseen aitan luona. Mutta mitään ei hän kirjoittanut, sillä hän ei pitänyt sitä tarpeellisena. Pitihän Alman tietää kuitenkin kaikki ja ajatella yhtä hyvästi hänestä kuin aina ennenkin.
YHDESTOISTA LUKU.
Rautatievaunujen tilaus tuli tehtaalle. He eivät saaneet niin monta kuin olivat toivoneet, ainoastaan kaksikymmentä. Mutta sekin jo ilahdutti Kallea, sillä hän tiesi tämän voivansa suorittaa täysin tyydyttävästi. Konepaja oli hyvässä kunnossa, joka työssä oikea mies, hän itse valvomassa kaikkea.
Kuinka haitallisia sivutyöt voivat olla, sen hän huomasi annettuaan malliseppien ryhtyä työhönsä. He olivat kirjoituspöytiä laatiessaan kadottaneet varsinaisen tarkkuutensa ja tekivät nyt puumallit hätiköiden. Valumestari huomautti siitä Kallelle. Tämä sieppasi mallit käteensä, riensi työhuoneeseen, heitti ne keskelle permantoa niin että jysähti ja sanoi:
— Roskaa! Kaikki hyljätty! Työ tehtävä huolellisemmin uudestaan!
Miehet murahtivat pahasti. Mutta Kalle tunsi väkensä.
— Työ on täydellisesti hutiloitu! Mallit ovat tehdyt sellaisia, että niiden mukaan ei voi muottia valaa. Teidän palkastanne vähennetään tämän tähden kokonaisen päivän palkka.
Miehet katsoivat toisiinsa. Tällaista he eivät vielä ennen olleet kuulleet. Jos teki huonoa työtä ja se hyljättiin, niin sai toki siitäkin tuntipalkkansa. Eihän tämä ollut urakka- tai kappaletyötä. Aivan kuin yhdestä suusta he sanoivat:
— Sitten menemme mieluummin.
— Te ette mene minnekään, vaan teette työnne ja otatte rangaistuksen vastaan. Ellei teillä ole työn kunnioitusta, niin minä sen teille opetan. Kas niin, ei mitään mukinaa tai motkotusta, vaan työhön ja heti, sillä meillä on kiire!
Jos miehiä olisi ollut suurempi lauma, niin ei Kalle olisi näin tohtinut puhua, sillä hän tiesi varsin hyvin, että loukattu kunniantunto voisi siirtää syrjään velvollisuudentunnon, mutta pienessä joukossa hän aina tiesi järjen pääsevän valtaan, kun heti alussa otti tiukasti kiinni.
Hän oli laskenut oikein. Kun mallit tulivat valimon puolelle, olivat ne joka suhteessa moitteettomat. Kun viikon lopulla maksettiin konttorissa palkkoja, eivät puusepät ottaneet yhden päivän palkkaa vastaan, vaikka Miettinen oli valmis sen heille maksamaan.
— Eikö johtaja ole puhunut mitään? kysyi mestari.
— Ei ole.
— Ehkä hän on unohtanut. Meiltä piti otettaman yhden päivän palkka pois, ja minä meinaan sillä tapaa, että se oli oikein. Antaa rahojen olla täällä siksi, kunnes kasööri saa tietää, kuinka asian laita on.
Kun Kalle sai tapahtumasta tiedon, lausui hän:
— Se saarna ei totisesti langennut tien oheen.
— Maksetaanko heille tuo yhden päivän palkka? kysyi Miettinen.
— Tietysti ei. He tunnustavat rangaistuksen oikeaksi, siis se on säilytettävä. He ovat muuten näinä kuukausina ansainneet tuon kirjoituspöydän takia niin paljon, ettei heille tämä seikka tuota mitään haittaa aineellisestikaan.
Kirjoituspöytien suhteen Kalle oli tullut huomaamaan tuon yleisesti suomalaisessa liike-elämässä ilmenevän virheen, että mahdollisimman moni ryhtyy aina samaan asiaan, jolloin pilataan työalat liikatuotannolla. Nyt oli näitä koulupoikien kirjoituspöytiä ilmestynyt vaikka mistä puusepäntehtaasta, välittäjät vaativat liian suurta osuutta, hinnat täytyi painaa alas ja, jotta edes vähän ansiota jäisi, huonontaa tavaraa. Kalle ei siihen suostunut. Hän lopetti pöytien valmistuksen.
Kun Kallessa kerran oli tuo herätys saanut alkunsa, että hänen työllään omalla alallaan voisi olla laajempi merkitys ja kantavuus kuin vain hänen yksityinen voimainsa käyttö ja rahan ansaitseminen, niin olihan aivan luonnollista, että tuo jo aikaisemmin herännyt ajatus voida keksiä kone, joka pystyisi huokeasta hinnasta kaivamaan soiden valtaojia, täyttäisi hänen mielikuvituksensa.
Konepaja ei vaatinut kaikkea hänen aikaansa, hänen tuli siellä ainoastaan valvoa, ja siksi hänellä oli aikaa tämän ojituskoneen miettimiseen. Järjestelmällisesti hän ryhtyi työhön. Hän otti selkoa siitä, minkälaatuiset suot Suomessa ovat tavallisimpia, voidakseen sen mukaan järjestää keksintönsä käytännöllisyyden. Häntä aivan kauhistutti kuullessaan, millaisen suuren osan maata suot täyttävät ja millainen pieni murunen niistä vasta on voitu ottaa viljelykseen. Ja aina vähitellen syntyi uutta suota siten, että varsinkin pohjoisosassa maata suo vähitellen siirtyi metsiin ja pilasi puita, joissa oli maan paras rikkaus.
Pian hän pääsi selville siitä, mihin leski jo oli viitannut, että valtaojien kaivaminen oli ensimäisiä ehtoja, ja että tämä tuli mahdolliseksi ainoastaan siten, että voitiin hankkia tähän tarkoitukseen kone, joka mahdollisimman huokealla hinnalla voisi kaiken toimittaa. Kun suuret valtaojat olivat olemassa, silloin saattoi ajatella sivuojien kaivamista ihmisvoimalla.
Hän tiesi eräässä paikassa maatamme nostettavan suoturvetta suurissa määrin ja käytettävän polttoaineena. Hän läksi sinne tarkastamaan koneita toukokuulla. Hän oppi koneesta yhtä ja toista, mutta se ei sopinut laisinkaan hänen tarkoitukseensa, se oli pelottavan suuri ja raskas laite. Hänen koneensa ensimäinen ehto oli kepeys ja sen yhteydessä mahdollisimman suuri voima. Järjestelmällisesti hän ajatteli. Pian hän oli selvillä niistä laitteista, jotka saattoivat pysyttää kohtalaisen suuren painon suon pinnalla vaipumatta alas ja tarjoten tilaisuuden liukumiseenkin molemmin puolin aiottua ojaa. Ne olivat tavallaan ruuhen muotoisia, aivan litteäpohjaisia, ja niiden päälle, ulottuen toisesta toiseen ajatellun ojan yli, hän aikoi rakentaa koneensa. Käyttövoimaksi täytyi tulla sähkön, sen hän tiesi, ja voimakkaita dynamoita ja moottoreita oli aina saatavissa. Se asia oli siis selvä. Varsinaisen koneen tuli toimia kolmella tavalla, viiltää turve, nostaa se ojan reunalle ja pystyä kiskomaan suon sisässä olevat kannot ja lahonneet puut ylös.
Ensiksi hän päätti ratkaista kantojen nostamisen. Hän ajatuksissaan laati koneensa keskelle pienen, mutta hyvin rakennetun nostolaitoksen. Siihen hänellä oli paljon malleja. Hän vain tuumiskeli, kuinka paljon nuo ruuhentapaiset laitteet pystyivät vastustamaan suohon painumista sinä hetkenä, jona koukut olivat iskeneet kantoon ja alkoivat nostaa sitä ylös. Tämän ratkaiseminen ei ollut vaikeaa, sillä kaikki riippui ruuhilaitosten rakenteesta.
Mutta sitten tuli kysymykseen suon halkaiseminen. Ensin ajatteli hän suuria sirkkelisahan teriä, mutta huomasi, että ne olisivat ainaisessa vaarassa, kun ei koskaan voinut tietää, milloin voi sattua kivi tielle ja terät pirstaantua niihin. Uusia voisi hankkia kyllä, mutta ne tulisivat kalliiksi. Hänen täytyi voida luoda jotain sellaista, joka ei rikkoontuessaan maksanut paljoa ja oli silmänräpäyksessä uusittavissa. Suopiilut hän tutki kaikissa eri muodoissaan ja loi aivan uuden, jonka terä oli hyvin ohut ja kulmikas, jotta leikkaamiskyky siten tuli suuremmaksi.
Hän muisti kerran lukeneensa Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä tuollaisesta kuokkimiskoneesta ja hän alkoi sydämestään nauraa.
— Minun koneestani taitaa tulla samanlaatuinen kummitus, joka on vain unissa ja ajatuksissa!
Miettimällä hän sai selville, millaisen laitteen hän valmistaisi näiden piilujen käyttäjäksi. Voiman ei siinä tarvinnut olla kovin suuri, koska aines, joka oli halkaistava, oli pehmeää.
Halkaistun turpeen nostaminen ojan syrjään oli viimeinen ratkaistava. Hän kävi ajatuksissaan läpi kaikki mahdolliset muodot ruoppauskoneen nostolaitoksista nostoranoihin asti. Hän löysi keinon, joka mielestään oli oikea.
Ja nyt hän alkoi ajatuksissaan antaa koneen käydä. Sen täytyi toimia ja toimia täydellisesti. Hän paranteli jokaista yksityiskohtaa, laati kaikki yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi, joka kolmen miehen käyttämänä voisi toimia.
Juuri kun hän oli piirtäjien avulla saanut koneen paperille ja aikoi pyytää insinööriä matemaattisesti laskemaan kaiken, tuli heille ankara isku.
Pankki alkoi tehdä vaikeuksia.
He olivat maksaneet pankille velastaan satatuhatta maaliskuulla. Satatuhatta he olivat käyttäneet uusien koneitten ostamiseen ja uudistusten hankkimiseen konepajassa. Loput voitosta pidettiin siltä varalta, että tapahtuisi jotain odottamatonta, joka teki rahojen käsilläolemisen välttämättömäksi, koska kerran oli vielä kireät ajat. Konepaja toimi kyllä säännöllisesti, mutta jos laskettiin pois pankille tuleva korko ja kaikki menot, niin se ei tuottanut koko pääomalle muuta kuin kahden prosentin koron. Se ei ollut paljoa, mutta senkin varassa voi pitää kaikkea pystyssä ja odottaa uusia ja parempia aikoja.
He olivat leskeltä saaneet nuo satatuhatta, suorittaneet pankille senkin velan, voittivat tämän velan yksityiselle siirtymisen kautta puoli prosenttia. Mutta pankille he olivat vielä velkaa kolmesataatuhatta.
Ja silloin pankista eräänä päivänä sanottiin lainat irti. Kuukauden päästä ne olivat maksettavat. Pankin täytyi koota kassaan rahoja, ja kohteliaasti pyydettiin insinööriä, jolle ilmoitus puhelimitse tehtiin, hankkimaan rahat jostain muualta.
Kun insinööri Kallelle tämän seikan ilmoitti, niin nuori mies huudahti:
— Ovatko he hulluja? He antavat meille luottoa silloin, kun liike oli kaikkein huonoimmillaan, ja nyt he kieltävät sen, kun kaikki alkaa mennä hyvin.
Insinööri oli aivan rauhallinen.
— Hyvä ystävä, sanoi hän, minä ymmärrän tämän varsin hyvin. Kun pankki silloin antoi meille luoton, niin se tahtoi siten saada meidät nostamaan konepajan asiat hyvään kuntoon, voidakseen sopivana hetkenä kaapata suuret voitot itselleen.
— Kaapata, millä tavoin kaapata? kysyi Kalle.
— Samalla tapaa kuin mitä me käytimme yhtiön suhteen.
— Kuinka niin?
— Me käytimme toisten pulaa hyväksemme. He tekevät samoin. Pankilla on varmaankin tiedossa joku, joka haluaa ostaa tämän konepajan siltä. Pankki tietää varsin hyvin, että kun ajat ovat kireät, tämän konepajan asiat kautta maan olleet tunnetusti huonot, emme saa keltään yksityiseltä rahoja, ja toisilla pankeilla ei ole tähän aikaan mitään halua ryhtyä suuriin uusiin yrityksiin, kaikilla kun on täysi työ saadakseen nykyiset edes jollain tavoin hoidetuiksi.
— Tämä tietää siis, että meidän on pakko lyödä kintaamme pöytään ja heittää kaikki ansiomme ja työmme tulokset tuolle rahalaitokselle aivan kuin lahjaksi?
— Sitä pankki aikoo. Huonot ajat ovat aina olleet pankkien kulta-aikoja, sitä sinä et kai tiedä.
— Ja sinä pysyt rauhallisena tällaisen häviön edessä? sanoi Kalle.
— Minä olen voinut tällaista aavistaa, ja siksi se ei minua kummastuta. Pankit tekevät huonoina aikoina tavallisesti näin. Jos on esimerkiksi talo, johon pankilla on ensimäinen kiinnitys, sanokaamme neljäsataatuhatta, ja sitten talolla on viisi-kuusi muuta kiinnitystä, yhteensä ehkä satatuhatta, ja näiden lisäksi ovat rakentajat panneet tietysti kaikki ne rahat, mitä heillä suinkin on ollut, niin se on pankille kultakaivos. Tulee huono aika. Syystä tai toisesta ei talo voi suorittaa kaikkia maksujaan, se tarvitsee lisää luottoa ja kääntyy pankin puoleen. Tämä kieltäytyy. Talon omistajat eivät voi hankkia mistään muualta. He antavat kaiken mennä vararikkoon. Tulee huutokauppa. Pankki huutaa talon itselleen omaan kiinnitykseensä asti. Silloin se saa talon neljälläsadallatuhannella, vaikka sen arvo on ehkä kuusisataatuhatta.
— Ja kaikki nuo muiden kiinnitysten omistajat kadottavat rahansa?
— Tietysti, elleivät itse osta taloa. Mutta millä rahoilla?
— Me emme päästä konepajaamme tällä tavoin menemään! huusi Kalle. — Nyt minä sen tahdon pitää, sillä nyt minä tiedän, että täällä minä osaan olla ja että työlläni on jokin muukin merkitys kuin oma hyötyni.
— Ja mikä se on?
— Kansallinen merkitys, kun koetan kehittää omaa teollisuutta ulkomaalaisen rinnalle ja sen arvoiseksi.
— Hyvä ystävä, jos noin ajattelet, niin ajattele vaan, sillä oikein se on. Mutta älä puhu siitä, muuten sinut pannaan vaikka millaisen horjuvan liikkeen johtajaksi. Tässä maassa perustetaan suuret määrät liikkeitä yksinomaan tuolle aatteelle. Sinä olet mennyttä miestä, jos saadaan tietää, että sinulla on tuollaisia suunnitelmia. Ei, mies hyvä, nyt me ajattelemme itseämme ja teemme kaiken voitavamme pelastaaksemme itsemme. Me voimme raapia omasta kassastamme aina kokoon satatuhatta markkaa, sen tiedän. Olemme tähän asti maksaneet kaikki tilauksemme täsmällisesti, meillä on siis hyvä nimi, voimme jatkaa liikettä ja saada luottoa raaka-aineiden hankinnassa; mutta sittenkin tarvitsemme kaksisataatuhatta.
— Leski?
— Olen ajatellut häntäkin. Mutta kun nyt on vaarassa häneltä äsken saamamme satatuhatta markkaakin, niin pelkään, että hän vastaa kieltävästi.
— Minä koetan, sanoi Kalle.
Hän läksi lesken luo. Vanha rouva oli huonolla tuulella, sen Kalle huomasi jo sinne saapuessaan. Hän ilmoitti syynkin siihen heti.
— Olen tänään aivan kiukkua täynnä. Minä olen saanut suorittaa erään takauksen. Kymmenentuhatta markkaa. Ajatelkaa, kymmenentuhatta! Niinkuin minulla olisi varaa heittää pois kymmenentuhatta. Sehän on melkein kahdensadantuhannen korot!
Kalle surkutteli leskeä ja päätti kaikesta huolimatta ryhtyä asiaan. Leski kuunteli kyllä selitystä, mutta liikahteli kovin hermostuneesti. Kun Kalle pääsi siihen, että hän tahtoi saada lainaksi vielä kaksisataatuhatta markkaa, niin leski kimmahti pystyyn.
— Oletteko hullu? Minäkö antaisin teille kaksisataatuhatta markkaa.
Silloinhan annan teille melkein kaikki, mitä minulla on pankissa.
Ja sitten tulee vararikko kuitenkin kerran, ja sitten minä olen
menettänyt aivan kaikki.
— Saatte ensimäisen kiinnityksen konepajaan.
— Se ei mitään takaa. Kyllä minä tiedän, minkä arvoinen konepaja on, kun se kerran menee rempalleen, koneista saa tuskin metallin hintaa. Ja rakennukset eivät ole mitään, ei minkään arvoisia. Minä olen kyllä nähnyt noita raunioiksi sortumassa olevia tehtaita, joiden ikkunat on rikki ja katto luhistumassa. Ei, minä en anna. Menkää pois, menkää pois!
Hän aivan kirkui ja huitoi käsillään. Kalle ei katsonut enää tarpeelliseksi jatkaa keskustelua, hän meni eteiseen ja otti ylleen päällystakkinsa.
Leski riensi jälestä.
— Myykää koko konepaja minulle. Minä palkkaan teidät sinne johtajaksi. Te kykenette siihen, minä uskon sen.
Kalle suuttui. Hänenkö olisi pitänyt luopua kaikesta näin vähällä?
— En. Minä sanon: en. Kuuletteko, minä sanon: en!
Ja sitten hän paiskasi oven kiinni. Leski juoksi portaille hänen jälestään.
— Antakaa minulle takaisin rahani!
Kalle astui portaita alas vastaamatta sanaakaan.
— Varas, varas!
Hän pääsi kadulle. Hänen olisi tehnyt mieli mennä lyömään tuota naista. Haukkua häntä varkaaksi, häntä, joka ei koskaan voinut toisen omaan koskea. Mutta hänhän oli nainen, ja mitä hyötyä olisi, jos vielä tappelisikin. Tyyneyttä tarvittiin nyt, ennen kaikkea tyyneyttä.
Päästyään insinöörin luo sanoi hän:
— Ämmä antoi pakit!
— Arvasin sen, vastasi insinööri. — Nyt on edessä kulku rukoushuoneisiin.
— Minne?
— Pankkeihin. Kaikkiin järjestään.
— On se kummallista, että kunnollisten ihmisten, joille työ on rakas kuin uskonto, täytyy rukoilla saadakseen hiukan luottoa.
— Se on maailman meno.
KAHDESTOISTA LUKU.
— Tässä ei itkut auta, vaan ainoastaan kannallaan pysyminen, sanoi Kalle, kun hän insinöörin seurassa tuli ensimäisestä suuresta pankista, jossa heille oli oltu kohteliaita, mutta sanottu, ettei ole tällaisina aikoina rahoja liikenemään uusiin yrityksiin.
— Mennään toiseen pankkiin.
Siellä luvattiin miettiä ja ilmoittaa viikon kuluttua.
— Se edes ennustaa jotain hyvää, sanoi Kalle.
— Ei ole sanottu, vastasi insinööri. — Tällaisella tavalla pääsee aina kaikkein vähimmällä. Kohteliaisuus on niin mukava ja helppo kieltämiskeino. Mutta toivokaamme parasta.
Muutaman päivän päästä ilmoitettiin siitä pankista, joka heitä ahdisti, että leski oli siirtänyt heille tuon sadantuhannen markan saatavansa, ja sekin sanottiin nyt irti.
— Puukko kurkkuun, sehän on yksinkertaisinta, se auttaa varmasti, sanoi insinööri.
— Että hän sentään kehtaa tuolla tavoin tehdä, naisihminen!
— Raha on aina rakas, ja hän on nyt hätääntynyt. Siltä taholta ovat siis kaikki toiveet menneet!
Viikko kului umpeen. He menivät yhdessä kuulemaan vastausta pankista, joka oli luvannut miettiä lainan myöntämistä. Vastaus oli kieltävä.
— Nyt on meiltä mennyt kymmenen päivää, sanoi Kalle. — Jälellä on vielä kaksikymmentä.
He menivät kolmanteen pankkiin. Sieltä luvattiin satatuhatta, mutta varmoja takuita vastaan. Molemmat miehet lupasivat ajatella asiaa.
— Meillä ei ole kai ketään, joka meille tuon satatuhatta takaisi? sanoi Kalle. — Minä en ainakaan tunne.
— Ei ole. Emmekä me sadallatuhannella minnekään pääse. Kolmesataa meillä pitää nyt olla.
Kymmenen päivää kului kaikenlaisissa kassoissa käymiseen. Missään ei ollut rahoja.
Jälellä oli enää kymmenen päivää. He menivät vielä yhteen pankkiin.
Siellä luvattiin antaa rahat ja järjestää kaikki viikon päästä.
Miehet hengähtivät helpotuksesta. Työ tuntui taas oikealta ilolta konepajassa, ja Kalle kulki hyräillen paikasta toiseen. Jahka tämä kaikki on vain ensin järjestetty, niin sitten hän lähtee Alman luo, tulee juuri juhannukseksi. Ja silloin hän muisti, että oli ollut juhannus silloinkin, kun hän ensi kertaa huomasi sydämensä lyövän kiivaammin Alman nähdessään.
— Ja kun minä sen hänelle kerron, niin eiköhän hän siitä ilahdu?
Viikko kului, ja säteillen tyytyväisyydestä menivät molemmat herrat pankkiin, josta heille oli laina luvattu. Laina kyllä luvattiin antaa, mutta vasta neljän kuukauden päästä. Pankki oli äskettäin saanut kärsiä suuren tappion, ynnä muuta sellaista heille kerrottiin. He kiittivät ja tulivat kadulle.
— Kolme päivää enää! sanoi Kalle, joka oli aivan kalpea.
— Niin, kolme päivää! Meidän täytyy nöyrtyä!
— Mitä sinä tarkoitat?
— Mennään kerjäämään noiden herrojen luo ja pyydetään oikein kauniisti, että laina vielä saisi seista.
Kalle tunsi, kuin häntä olisi joka taholta puristettu ja puserrettu. Taipua siinä määrässä! Tämä oli vielä hirveämpää kuin kaikki se, mitä hän oli saanut kokea sinä aikana, jona oli ollut työtä etsimässä Helsinkiin tultuaan. Koko hänen olemuksensa nousi kapinaan. Kaikkea muuta hän voi tehdä, mutta ei tätä, ei koskaan tätä!
— Minä en tule rukoilemaan, minä en voi taipua noiden herrojen edessä väärässä asiassa.
— Sitten saamme jättää kaiken, sanoi insinööri rauhallisesti. —
Eihän tässä mikään muu auta.
Sanaakaan sanomatta he palasivat konepajalle. Kalle teki kiivaasti työtä, karttoi insinööriä, jonka kanssa hän ei voinut mielestään keskustella joutumatta raivoon.
Hän oli koko yön konepajassa. Kaikki oli hiljaista. Kuinka rakas tämä oli hänelle, sen hän nyt tiesi, kun hänen kohta täytyi siitä luopua. Kaikki nuo koneet hän tunsi, jokaisen hihnan, jokaisen rattaan, jokaisen pienenkin esineen. Häneen tuli suuri nöyryys. Entinen aika isän pajassa palasi mieleen. Siellä hän oli aina tottunut illalla lakaisemaan pajan puhtaaksi. Hän tarttui erääseen luutaan ja lakaisi. Tunnin päästä hän heitti sen, istui erään koneen reunalle ja painoi päänsä käsiinsä.
Aamulla hän astui insinöörin luo ja sanoi:
— Mennään pankkiin. Minä taivun mihin tahansa, mutta minä en voi jättää konepajaa, minä en voi!
— Ei mennä, jos se on sinulle vaikeaa. Antaa kaiken romahtaa ja koetetaan alottaa jollain muulla tavalla. Kestäähän se, ennenkuin pääsemme taas jaloillemme, mutta kyllä sinun kanssasi kaikki aina luonnistuu.
— Koetetaan kuitenkin vielä. Mennään noiden herrojen luo. Ehkä heillä on sydäntä.
He menivät. Johtokunta, joka vielä muutama kuukausi sitten oli ollut erittäin ystävällinen heidän tullessaan, oli nyt jäykkä. Kaikki kyllä kumarsivat, mutta yksi ainoa heistä ryhtyi puheeseen. Heitä ei pyydetty edes istumaan. Kaikki tapahtui seisaaltaan.
— Me olemme tulleet ilmoittamaan, että emme voi suorittaa huomenna pankille noita rahoja, alkoi insinööri.
— Se on hyvin ikävää, varsinkin pankille, sanoi johtaja.
Kalle punastui, mutta ei sanonut mitään. Johtaja jatkoi:
— Me olisimme niin mielellämme tahtoneet auttaa, mutta tällaisina aikoina on meidän pakko sanoa paljon irti lainoja. Se korko, jolla rahat ovat teille annetut, on myöskin liian alhainen. Meidän on ollut pakko itse korottaa talletuskorkoja, me suorastaan emme saa mitään hyötyä teidän asioittenne takia. Ja meidänhän on vieraitten rahojen hoitajina katsottava etupäässä pankin parasta, niin ikävää kuin onkin ajatella, että kaksi kunnollista miestä joutuu tämän asian tähden kärsimään.
— Vai on korko liian alhainen? sanoi insinööri.
— On, sen te kai nyt ymmärrätte.
— Mutta jos me maksamme enemmän. Jos suoritamme yhden prosentin enemmän, niin voiko silloin olla mahdollista, että pankki antaa lainan olla?
— Minun täytyy neuvotella toisten johtajien kanssa. Herrat ovat niin hyvät ja odottavat.
Molemmat miehet siirtyivät eteiseen ja odottivat.
— Yksi prosentti lisää! sanoi Kalle. — Konepaja tuottaa ainoastaan kaksi prosenttia pääomalle hyötyä meille; ellemme ota lukuun shrapnellien antamaa voittoa.
— Niin. Mutta me pelastamme ainakin kaiken sillä tavoin.
— Ja meidän hyödyksemme jää yksi ainoa prosentti jaettavaksi meidän kahden kesken! Meillähän on jokseenkin sama palkka kuin hyvällä työmiehellä.
— Niin kyllä, mutta konepaja on sittenkin meidän ja me voimme odottaa parempia aikoja.
Heidät kutsuttiin sisään.
— Olen neuvotellut toisten johtajien kanssa. Pankki suostuu ehdotukseenne.
Kalle hengähti syvään. Pelastua millä keinoin tahansa, kun vain pelastui, saada tehdä työtä omassa konepajassa, se kai sittenkin oli pääasia, vähät palkasta.
— Mutta sitten on pankilla yksi ehto?
— Mikä? kysyivät molemmat miehet.
— Se, että pankki saa asettaa toimitusjohtajan, jonka määräyksiä te olette velvolliset noudattamaan. Ja kaikki raha-asiat hoidetaan pankin kautta.
Nyt Kalle ei enää voinut hillitä itseään. Toinen tulisi määräämään hänen konepajassaan, hänen konepajassaan, kohtelisi häntä kuin alaistaan! Hän haukkui pankin johtokunnan herrat suut silmät täyteen, sanoi heille suoraan, mitä hän heistä ja pankin menettelystä ajatteli. Herrat kuuntelivat hetkisen aivan tyyninä, ikäänkuin ei asia vähääkään heitä liikuttaisi. Viimein sanoi johtaja rauhallisesti:
— Eiköhän ole hyvä, että herrat menevät hiukan rauhoittamaan mieltään ja ajattelemaan, mistä saavat huomiseksi ennen pankin sulkemista rahat?
Kalle käänsi selkänsä ja meni ovesta. Insinööri seurasi häntä.
— Tyhmästi sinä teit, mutta nuorempana olisin minä tehnyt samoin. Konepajan pelastaminen noilla ehdoilla olisi ollut meille paljoa suurempi tappio kuin vararikko. Me olisimme olleet silloin orjuudessa, jotavastoin nyt voimme ajatella, miten järjestämme elämämme uudelleen, uudelle pohjalle ja uusilla voimilla. Ikää meillä on vielä ja uskoa myös.
He kävelivät vähän aikaa vaiti rinnatusten. Insinööri sanoi viimein:
— Mennään konepajaan, siellä ainakin on meidän hyvä olla.