KÄÄRMEJAHTIIN SUMATRALLE.
Sumatra on aina viime aikoihin asti ollut lapsipuolen asemassa turistimaana. Sitä on pidetty jonkunlaisena vielä tutkimattomana erämaana, jossa matkailijalla ei ole mitään niistä mukavuuksista tai nähtävyyksistä, mitä esimerkiksi Jaava tarjoo. Ja kuitenkin on Sumatra rehevimpiä koko Itäintian saaristossa, sen luonto on suurenmoinen mahtavine vuorineen, kauniine kraatterijärvineen ja viidakkoineen, ja sellaisia näköaloja kuin Sumatralla, löytää muualta harvoin.
Nyttemmin on mielenkiinto kuitenkin herännyt Sumatraakin kohtaan, sillä saarihallituksen toimesta on kulkuyhteyksiä siellä huomattavasti parannettu sekä tehty suurenmoista reklaamia, jonka saari kyllä ansaitseekin. Rautateitä on siellä maan kokoon katsoen vielä verrattain vähän, mutta autotiet ovat erinomaisia. Milloin kulkevat ne alhaalla laaksoissa riisivainioitten liepeillä, milloin kiertelevät huimaavan korkeita, äkkijyrkkiä vuorenseinämiä, joilla kulku panee heikkohermoisen värisemään. Pitkin saaren länsirannikkoa kulkee näet luonnonnähtävyyksistään rikas, noin 1800 kilometriä pitkä vuorijono, "Sumatran Kordillierit", ulottuen muutamin paikoin aina meren rantaan ja pudoten siihen äkkijyrkästi. Vuorijono on täynnään sekä vanhoja että vielä toimivia kraattereita, kraatterijärviä ja mitä ihmeellisimpiä muodostumia matkailijan katseltavaksi.
On kyllä totta, että saaren itärannikko, jonka jokainen Malakan salmea kulkeva matkustaja ainakin osittain näkee, ei ole erittäin houkutteleva. Niillä paikoin, missä rannan voi laivasta havaita, on se yksitoikkoisen matalaa, kuin suota, ja kauan senjälkeen, kuin ranta on jo häipynyt näkyvistä, kohoavat merestä vielä alkuasukaskalastajien mereen paaluille rakentamat varastomajat, joka näky ei suinkaan houkuttele matkustajalaivaa antautumaan tuolle petolliselle särkkärannikolle. Mutta kyllä länsirannikko kauneudellaan sitten korvaakin itärannikon yksitoikkoisuuden.
Padang on länsirannikon pääpaikkoja, ja sen satamassa, Emmahavenissa nousimme sirkuksenomistaja Burtonin kanssa laivasta. Otimme auton ja jatkoimme saman tien matkaa eteläänpäin Indrapoeraan ehtiäksemme ennen iltaa perille, sillä edessämme oli runsaan neljän tunnin ajomatka. Indrapoeran eteläpuolella, pienen alkuasukaskylän "hotellissa" oli määrä tavata aikaisemmin saapunut eläintarhan hoitaja sekä tieinsinööri, joka oli saanut jalkeille tämän käärmeenpyyntijoukon.
Ihanampaa automatkaa olen tuskin milloinkaan tehnyt, niin ainakin tunsin silloin mielessäni. Tie, jossa ei ollut pienintäkään rosoa, kulki kierrellen, nousten ja laskien näyttäen Sumatran rehevyyden. Se oli kuin vartavasten turistitarkoitusta varten vedetty, jotta matkaaja alituiseen saisi kauneimman kuvan seudusta. Alkumatkalla näki runsaasti viljelyksiä, riisipeltoja ja alkuasukaskyliä, mutta sitten tie sukeltausi viidakkoon, joka oudon silmään näytti aivan koskemattomalta, vaikka sielläkin kuulemma asutusta oli.
Indrapoerasta ajoimme vielä kolmisen penikulmaa, ennenkuin saavutimme tavoittamamme kylän ja hotellin. Se oli kahden kraatterivuoren väliin puristautuneessa rotkomaisessa laaksossa, ja kylän läpi juoksi vuolas virta, kapea ja kivinen. Kertoivat sen yläjuoksulla, soisilla viidakkomailla elelevän krokotiilejäkin.
Hotellissa tapasimme — paitsi nuoren orangutangin ja simpanssin, jotka ensimäisinä tulivat pihalla vastaamme — tieinsinöörin, nuorehkon malajin ja eläintarhanhoitajan, joka niin kasvoiltaan kuin olemukseltaankin muistutti ihmeellisesti orangutangia. Nenä litteä, leukaperät ja hampaat valtavat, hartiat leveät ja kädet suhteettoman pitkät. Simpanssi ja orangutang kuuluivat taloon, vaikka eläintarhanhoitaja oli ne jo ostanut omikseen suureksi harmiksi Burtonille, joka hänkin olisi ne halusta ottanut. Hän koetteli tiedustella kauppahintaa, mutta ei eläintarhanhoitaja enempää kuin isäntäkään sitä ilmaisseet.
Isäntä oli puoliverinen, paljon maailmaa nähnyt mies ja hotellinisännäksi vallan sopuisa. Hotellinpito näytti hänellä olevan sivuasiana, kaupalla sanoi elävänsä. Oma auto oli talossa, ja muutenkin tuntui mies sikäläisiin oloihin nähden olevan varoissaan.
Hotellissa eli bungalossa oli moniaita huoneita kahden puolen keskikäytävää, ja laaja veranta talon kummassakin päässä. Verannoilla pääasiassa asuttiinkin, huoneissa vain nukkuma-aikana. Paitsi meitä oli hotellissa matkustajina vielä kaksi vastasaapunutta kiinalaista, myös jonkunlaisessa keräystarkoituksessa, vaikkei isäntä tiennyt tarkemmin heidän hommistaan.
Ilta pimeni, tuli päivällisaika, ja päivällistä syödessämme kertoi insinööri havaintojaan. Hänellä oli tietyöt paraikaa kahdessa kohden, toinen työmaa noin viiden mailin ja toinen yli 20 mailin päässä. Lähemmällä työmaalla avattiin tietä paraikaa viidakkoon, ja siellä olivat miehet nähneet useita käärmeitä. Hän itse ei voinut olla siellä kuin joskus käymältään, sillä kaukaisemmalla työpaikalla louhittiin kalliota, ja se vaati hänen alituisen läsnäolonsa.
Orangutanginnäköinen eläimienkesyttäjä, joka tunsi hyvin paikalliset olot, kertoi meille viime viikon näkemiään. Hän oli jo viikon verran rakennellut läheisten kraatterivuorien loiville rinteille pythonkäärmeitten pyydyksiä, ja bungalon takapihalla olikin hänellä rottinkikori, jossa vongerteli lähes kuusimetrinen pythonkäärme.
Selvittääkseni lähemmin pythonkäärmeitten elämäntapoja, toistan eläintenkesyttäjä Dannonin kertomuksen niiden tavoista. Hän oli jo aikaisemminkin viettänyt joitakin kuukausia Sumatralla, kertoi käyneensä hengenvaarallisella pyyntimatkalla Keski-Sumatran ihanalla kraatterijärvellä, ja tunsi niinhyvin pienet kuin suuretkin sumatralaiset käärmeet.
Pythonkäärme on myrkytön, eikä sen purema ole vaarallisempi kuin tavallisen sisiliskon, mutta sen tuttavuus saattaa olla varsin kohtalokas aseettomalle ihmisellekin. Romaaneista ja eläintieteistä olemme m.m. lukeneet pythonien tehneen katalia ihmismurhia. Rasvaahan sellainen eläin aina kahdeksan metrin pituiseksi, ja sen lihasvoima — ainakin omasta näkemästäni päättäen — on suurempi kuin minkään tuntemani matelijan. Luurakenne sitävastoin on hutelo.
Vaikka näitä suurempia samoinkuin pienempiäkin käärmeitä tavataan Sumatran yleisten matkailuteiden varsilla verrattain harvoin, saattaa niitä esimerkiksi yllämainitulla seudulla, Indrapoeran ja Bangoelon välisellä vuoristo- ja viidakkomaalla kohdata useinkin. Sitä osoittivat tieinsinöörin meille päivällisen jälkeen näyttämät käärmeennahat, jotka olivat hänen viime kuukauden saalistaan.
Ettei sanottu seutu muutenkaan ollut riistaköyhää, siitä taas olivat todisteina kaksi valtaista norsunhammasta bungalon kuistin nurkassa, juuri edellisen viikon saalista samalta työmaalta.
Keskustellessamme näistä asioista kysyi eläintenkesyttäjä Dannon, mitä minä siellä oikeastaan teen, ja vaadinko jonkunlaisen osan saaliista. Kerroin saapuneeni sirkustirehtöörin suosiollisella luvalla pääasiassa vain katsellakseni matoja ja maisemia, mutta että varsin mielelläni ampua täräyttäisinkin tämänlaisen jättiläiskäärmeen taikka krokotiilin tai vaikkapa vain norsunkin. Dannon sanoi, että niitä käärmeitähän ei ammutakaan, vaan kaikki otetaan elävinä, sillä yhden elävän käärmeen hinnalla saa jo vaikka kymmenen kuolleen nahkaa. Sirkustirehtööri oli antanut Dannonille kaikki valtuudet jahdin suhteen, ja jokainen elävä käärme merkitsi hänelle puhdasta pääomaa. Illan kuluessa, katsellessamme bungalon isännän, sirkustirehtöörin ja tieinsinöörin pokeripeliä, keskustelin Dannonin kanssa lähemmin jahtiasiasta. Aikaisilla aamutunneilla hän selvitti, että voihan kiinniotettaessa joku käärme kuollakin, ja ne minä saisin, jos suostuisin maksamaan apurimiesten palkat aina kyseessäolevalta päivältä.
Dannon oli ollut paikkakunnalla jo toista viikkoa, jolla aikaa hän alkuasukkailla oli rakennuttanut kraatterivuoren rinteelle, bushiin, käärmeenpyydyksiä. Niitä piti meidän nyt joka aamu käydä kokemassa ja keräämässä niihin joutunut mahdollinen saalis. Innostunut pokerinpeluu kesti kuitenkin viidennelle tunnille, ja kun olin tottumaton sikäläisiin tapoihin, tuntui puolikuuden herätys minusta rasittavalta. Sumatralla näet ei työhön ja varsinkaan metsässäliikkumiseen voi käyttää kuin aamun ensimäisiä tunteja, keskipäivä on tappavan helteinen.
Ensimäisille pyyntipaikoille oli matkaa noin kuusi mailia, ja isäntä saattoi meidät autolla aina vasta-avatun tien suuhun, jonka lähistöltä meidän jahtimaamme alkoivat. Käännyimme tieltä loivalle vuorenrinteelle pensaikkoon, jossa paikoin oli aukeitakin ahoja, toisin paikoin taas harvahkoa lehtipuumetsää. Ruoho- ja saniaiskasvullisuus bushissa oli sankka, milteipä miehen korkuinen, ja ainakin minua, ensikertalaista viidakonkävijää hirvitti siellä kulkiessani.
Varusteemmekaan eivät olleet mielestäni tyydyttävät. Olihan Dannonilla toki kivääri niinkuin sirkustirehtöörilläkin, mutta minulla omakohtaisesti ei ollut kuin kauhavalainen puukko. Kahdeksalla alkuasukasapulaisellamme oli kaikkiaan kolme kehnoa tuliluikkua, pääasiallisen aseistuksen muodostivat vain rautapiikkiset kepit. Sitäpaitsi oli mukanamme kaksi rottingista punottua vahvaa koria sekä tiheäsilmäinen, paksupunontainen verkko, jonka käyttöön sain vasta myöhemmin tutustua.
Olin kyllä jahtipäälliköllemme valittanut vajavaista asestustani, mutta bungalon pihalla hän oli työntänyt kouraani metrin pituisen kepin, sanoen sen olevan kylliksi — hän nähtävästi epäili minun suunnittelevan käärmeenmurhia. Sanoin pelkääväni orangutangeja, jotka tiesin varsin vaarallisiksi elukoiksi, mutta hän väitti, ettei sellaisia näillä seuduin olekaan.
Heti ensimäkien päivä tuotti yllätyksen niinhyvin minulle kuin Dannonillekin. Kuljimme kohti ensimäistä käärmeenpyydystä, joka oli noin kilometrin päässä maantiestä, ja Dannon kertoi minulle pythonin pyynnistä ja sen elämäntavoista. Hän selitti, että python eli sowa, kuten sitä siellä kutsutaan, vain aniharvoin laskeutuu maahan. Tavallisesti metsästää se puussa kietoutuen rungon ja oksien ympäri ja pää riipuksissa odottaa saalista. Se on myrkytön eläin, ei pure milloinkaan, vaan tappaa saaliinsa puristamalla, ruhjoo sen aivan pehmeäksi ja nielee sen sitten kokonaisena. Syötyään itsensä täysinäiseksi, etsii python itselleen rauhallisen paikan, jossa sulattelee ruokaansa kuukausikaupalla.
Ihmisellekin saattaa python käydä vaaralliseksi. Viisimetrisen käärmeen kanssa kuuluu täysikasvuinen mies pärjäävän vallan helposti, mutta kahdeksanmetrisen eli suurimman koon saavuttaneen sowan kanssa on toinen leikki. Ehdoin tahdoin ei python käy ihmisen kimppuun, mutta tullessaan pyyntitarkoituksessaan häirityksi, suuttuu se, kietoo notkean, pari metriä pitkän eturuumiinsa häiritsijän ympärille ja tempaisee hänet puuhun. Silloin on ihminen melko avuton, sillä ominaisella vaistollaan vangitsee sowa aina saaliinsa rintakehän ja käsivarret ensimäiseksi, ja ellei teräasetta satu käteen aivan ensi hädässä, kerkiää se rutistella ihmisen tiedottomaksi, ennenkuin tämä on kunnolleen kerinnyt käsittämään, mistä oikeastaan on kysymys. Kahdeksanmetrisen pythonin paksuus on lähes yhdeksän tuumaa, ja niin vahvoja käsivarsia lienee vain harvoilla ihmisillä.
Näitä asioita selvitteli eläintenkesyttäjä minulle kävellessämme harvahkossa tuuhealatvustaisessa metsikössä. Koko ajan tähysteli hän korkealle puihin, ja senjälkeen kun hän oli kertonut käärmeiden oleskelevan yksinomaan puunoksilla, varoin minäkin menemästä liian lähelle näitä vaanimispaikkoja. Apinoita, perhosia, turilaita ja muita pörriäisiä siellä vilisi vallan tiheässä, mutta yhtään paria käärmeen kiehuvia silmiä en siellä äkännyt. Minä aloin kertoa Dannonille, että meikäläiset suomalaiset käärmeet eivät ainakaan tietääkseni nouse koskaan puihin, vaan iskevät ne maasta mustikanvarsien välistä torahampaansa kulkijan paljaisiin sääriin aiheuttaen purrulle henkilölle vaikeanlaatuisen kuumetapauksen, pahimmissa tapauksissa vieläpä kuolemankin. Selvitin vielä, että vanhanajan tiedemiehet ovat tälle käärmeenmyrkylle keksineet vastamyrkynkin, jota kutsutaan alkohooliksi, mutta sen käytön ovat lainlaatijat Suomessa kieltäneet, koska meillä on vielä liian vähän käärmeitä.
Dannon lausui halveksumisensa sellaisia lainlaatijoita kohtaan ja sanoi alkohoolin olevan parhaimpia vastamyrkkyjä kobrankin puremaa vastaan. Jos purtu ihminen heti ensitöikseen juopi itsensä aivan täyteen kuin seinäkello, ei puremasta koidu suurempia vaurioita. Yleisimpänä vastamyrkkynä käytetään kuitenkin kaliumpermanganaattiliuosta, jota meillä kullakin oli pieni pullo matkassamme, sillä alkohooli ei tavallisesti kestä niin kauan kuin sanottu kaliumneste. Useat ihmiset juovat näet alkohoolin jo ennenkuin käärme on purrutkaan, ja ennenaikainen lääkitseminen ei kuulemma auta myöhemmin sattuneeseen puremaan. Kaliumpermanganaattiliuosta sitävastoin käytetään ulkonaisesti puremahaavaan ja sentakia sitä kuluu vähemmin. Dannon olisi kenties kertonut näistä käärmeasioista enemmältikin, mutta äkkiä näimme edessämme puitten välisessä aukeamassa valtaisan pythonin. Olin juuri kuullut esitelmän siitä, ettei python metsästäessään koskaan laskeudu maahan ja aioin huomauttaa tästä poikkeustapauksesta Dannonille, mutta hän laukkasi jo käärmeen jälessä. Minä tein samoin, vaikken osannut käsittää, mitä sille voisin tehdä, sillä käärme oli suurempi kaikkia ennen näkemiäni. Apumiehet olivat meistä vielä lähes viidenkymmenen metrin päässä, kun jo tavotimme otuksen. Dannon yritti lyödä sitä kepillään niskaan, mutta liian varovaisena löi niskanikaman alapuolelle. Hän nimittäin ei suinkaan halunnut tappaa sitä, vaan ainoastaan niskanikamaan napauttamalla saada hetkeksi tainnuksiin. Nyt kuitenkin isku sattui liian alas, käärme suuttui, ja uskomattoman lyhyessä silmänvilauksessa kiersi se pitkän ruumiinsa mutkalle hyökkäysasentoon pää metrin korkeudella maasta.
"Juoskaa", sanoi Dannon, ja minä juoksin, minkä jaloistani pääsin, hän jälestä, ja python sähisten kolmantena. Mutta Dannon ei juossutkaan kuin vähän matkaa. Niinpian kuin python oli oikaissut kiemuransa ja lähtenyt meitä takaa-ajamaan, kääntyi hän ympäri ja meni sitä vastaan, löi uudelleen kepillään, ja nyt isku sattui. Käärmeen pää heilahti maahan ja samalla karkasi hän sulin käsin siihen. Toinen käsi juuri pään takana ja toinen metrin verran taaempaa puristaen painoi hän sitä maahan polvillaan auttaen ja huutaen miehiä avukseen. Ajattelin, että juuri nyt käärme heittää tuon mahdottoman ruumiinsa miehen ympäri, mutta sitä se ei tehnyt, vaan makasi aivan liikkumattomana. Silloin saapuivat jo apumiehetkin ja kävivät kukin toisensa jälkeen käsiksi valtavaan pythoniin, kunnes rottingista punottu, vankkatekoinen kori, joita meillä oli kaksi matkassa, oli tuotu paikalle. Nyt minäkin jo uskalsin mennä apuun, kun käärmettä ruvettiin soluttamaan koriin. Työ oli nopeasti tehtävä, ennenkuin otus kerkisi herätä huumauksesta. Mutta miehet olivat tottuneita ammatissaan, ja pian kiertyi suuri ruho mutka mutkalta tähän tilapäiseen vankilaan, jossa se oli kykenemätön käyttämään voimaansa. Kun katsoin korin rakosesta sinne, oli pää jo taas pystyssä, ja silmät kiiluivat kuin metallinapit.
Nyt sain taasen kuulla uuden esitelmän pythonin tavoista. Dannon kertoi, että olimme olleet varsin vaarallisessa tilanteessa silloin, kun käärme veti itsensä mutkalle. Siitä asennosta se voi salamannopeasti heittää kiemuran ihmisen ympäri, ja tämä otus oli kaikkia näkemiäni suurempi ainakin paksuuteensa nähden.
Kysyin Dannonilta, kuinka hän uskalsi käydä käärmeen niskaan yksinään käsiksi, sillä sehän olisi voinut suurella ruhollaan musertaa hänet muutamassa sekunnissa pehmeäksi makkaraksi. Hän sanoi, että sellainen temppu on yksinkertaisin, minkä käärmeelle voi tehdä. Käärmeen liikuntohermoston keskus on juuri niskanikamissa, ja kun siitä saa hyvän otteen, ei ruumiskaan voi tehdä mitään. Pythonin ajatuskyky on silloin poissa, eikä keskiruumis — voimakeskus — toimi ollenkaan. — Nyt taas pääsin perille eräästä seikasta, jota ankeriasta selkäsiimalla pyytäessäni olin miettinyt. Olin näet havainnut, että jos ankeriasta likisti lujasti sormillaan vissistä kohtaa juuri pään takaa, niin se miltei säännöllisesti kuoli jo ennen rantaan pääsyä. Sillä on siis kuten pythonillakin niskassa jonkinlainen hermokeskus, jolta kovakourainen käsittely ottaa kuten sanotaan — nirrin pois.
Koetimme arvioida otuksen pituutta, sillä korissa sitä oli mahdoton mitata. Toiset sanoivat 24 jalkaa, toiset 22. Maasta, jossa se oli maannut suorana, etsimme kohtaa, missä hännänhuippu olisi ollut. Aivan tarkalleen emme sitä saaneet selville, mutta joka tapauksessa se oli yli 7 metriä, mieluummin lähempänä 8:aa metriä, siis laatunsa suurimpia.
* * * * *
Saavuimme nyt Dannonin järjestämille käärmeenpyydyksille, joita oli rakennettu pitkin lounaisrannikon vuorenrinnettä. Ne olivat vankkatekoisia häkkejä korkeintaan parin neliömetrin laajuisia, ja häkin puolat niin kaukana toisistaan, että nälkäinen käärme mahtui ryömimään puolien välistä sisälle. Käärmeen houkutukseksi oli häkkiin pantu mustakiharainen elävä porsas, joskus myös kukko tai apina. Kun python nyt vainuaa saaliin, ryömii se häkkiin, ruhjoo otuksen kuoliaaksi ja nielee sen kokonaisena. Senjälkeen lähtisi se rauhalliseen paikkaan sulattamaan ruokaansa, mutta turvonnut ruumis ei mahdukaan häkin rakosista, ja niin jää käärme vangiksi häkkiin.
Ensimäisenä päivänä emme pyydyksillä saaneet mitään, mutta korvasihan viidakosta vangitsemamme python päivän vaivat. Sitäpaitsi löysi eräs pyyntiseurueemme alkuasukas puolitoista metriä pitkän kobran ja otti sen paljain käsin elävänä. Se oli väriltään iljettävän vihreä, selässä tummempia ristikkomaisia kuvioita, ja miehet sanoivat sen kuuluvan laatunsa myrkyllisimpiin.
Samanlaisen ja samankokoisen tapasin myöhemmin Sourabajan eläintarhassa eräässä sen sadoista häkeistä monien muiden kobralaatujen joukossa, ja kun sikäläiset eläinhoitotavat ovat suuresti meikäläisistä poikkeavia, jäi erikoisesti tämä eläintarha mieleeni. Jokainen käärmeenhäkki oli noin metrin korkuinen, sen pohjalla troopillisessa ruohikossa makaili käärmeenvonkale, ja häkin yläosaan kiinnitetyllä puolapuulla istui pikkulintu. Se oli pantu sinne käärmeen ruuaksi; näin säästyi eläintarhan vartija pitämästä huolta käärmeen ruoka-ajasta, kun ateria istui oksalla odottamassa. Vasta sitten kun oksallaistuja oli hävinnyt, tuotiin tilalle uusi odottamaan vuoroaan. Mutta nämä näkemäni syöttilinnut eivät laulaneet, ja niitä katsellessani toivoin, että olisin voinut asettaa eläintarhanhoitajan pythonin häkkiin samanlaiselle odotusoksalle.
* * * * *
Vaikka meillä oli sopimus, että minä saan kaikki kuolleet käärmeet, näytti siltä, kuin jäisin vallan ilman, sillä kun sirkuksenomistaja tahtoi koko saaliimme elävänä, käsitteli pyyntijoukko käärmeitä yhtä varovasti kuin kyyhkysiä, ja sillä tavalla ei kuolleita synny. Insinööri oli luvannut lainata minulle haulikkonsa, mutta se oli kaukana toisella työmaalla eikä ollut vielä saapunut. Sen saatuani olisin lähtenyt yksinäni metsälle, ja silloin olisi arvioni mukaan tullut myös kuolleita.
Olimme palanneet siinä yhdentoista aikaan aivan tuloksettomalta aamuretkeltä, olimme aterioineet, ja sitten olivat toiset asettuneet moskiittoverkkojensa alle nukkumaan eivätkä luvanneet sinä päivänä enää lähteä minnekään. Minä istuin bungalon kuistilla apinoitten kanssa ja tuumailin, mitä tekisin. Olisin lähtenyt yksinäni metsälle, mutta enhän voinut vallan aseettomana.
Silloin välähti mieleeni insinöörin dynamiittivarasto. Olinhan minä vanha pommari, laitanpa itselleni sellaiset aseet, jotka kyllä tokenevat sowallekin.
Hain avaimet insinöörin huoneesta ja menin varastoon. Kaivoin laatikosta käsiini kuusi dynamiittipötkyä ja rupesin värkkäämään pommia. Kaksi pommia niistä tein, panin kolme pötkyä kumpaankin ja varmuuden vuoksi 10 senttiä stubiinilankaa. Paperia kiersin vielä ympärille, jotta niistä tuli oikein kauniita paketteja, langan pää vain tuikutti esiin.
Työnsin paketit taskuihini, hyppäsin pyörän selkään ja läksin ajamaan. Päätin mennä sinne, missä aamullakin olimme olleet, missä viidakkoa paraikaa avattiin. Sinne oli lähes kuusi mailia vanhaa hyvää tietä, sitten erkani uusi tie oikealle. Siellä ei ollut vielä koneita käytetty ollenkaan, joten tie oli aivan pehmeää, eikä siellä voinut ajaa.
Peitettyäni bungalon isännältä luvatta lainaamani polkupyörän tienvarsiviidakkoon, läksin vaeltamaan vasta-avattua tieuomaa pitkin parin mailin päässä olevalle purolle, sillä vastanauttimani lunch eli aamiainen sekä moniaan kilometrin ajo kuivasivat kurkkuani.
Tie kulki alkumatkallaan laaksonpohjaa pitkin, ja tietä reunustava viidakko oli niin tiheää, että se muistutti kauniinväristä tapettia tai kulissia. Se oli oikeata djungelia, viidakkoa, josta olemme monissa seikkailukirjoissa lukeneet. Suurempia puita ei siellä ollut ollenkaan; korkeintaan käsivarren paksuinen, suorarunkoinen, bambua muistuttava kasvullisuus rajoitti tietä niin tiheänä, että olisi ollut mahdotonta yrittää siitä läpi ilman asetta. Minäkin olen joskus ollut metsätöissä Suomessa ajamassa linjoja ja sen semmoisia ja heiluttanut kirvestä hiki hatussa, mutta sumatralaisessa metsässä ei linjanajoon tarvita muuta kuin vesuri — ei ainakaan näillä lounaisrannikon viidakkomailla. Siellä en hakemallakaan löytänyt mustaapuuta, blackwoodia, joka Austraaliassa ajaa rautakangen asian, joka on kovempaa kuin poronsarvi, ja jota painavuutensa takia ei voida edes uittaa.
Tällaista, noin kymmenisen metrin korkuista viidakkotietä pitkin kuljin — tosin sangen epäröivin tuntein, sillä tiesinhän, että monta silmää siellä kulkijaa katselee, vaikkei niitä ensikertalainen havaitse.
Oli kuumin aika päivästä, ja silloin nukkuu viidakkokin, ainoastaan sirkat pitivät puissa yksitoikkoista konserttiaan. Hikosin, niin että pommi kädessäni oli aivan märkänä, suuta ja kurkkua kuivi, mutta siitä huolimatta olin sytyttänyt sikaarin, että tulta olisi aina käsillä pommia varten, jos sattuisi yllätyksiä.
Kävelin kuin puolinukuksissa, enkä enää muistanut koko käärmeitä, koetin vain joutua purolle veden ääreen. Silloin näin edessäni tiellä mustan möhkäleen ja pysähdyin kuin sähköiskusta. Pysähtyessäni nousi kasan keskestä huojuva pää puolen metrin korkeuteen ja katseli minua silmät kiiluen. Se oli musta kobra, käsivarren paksuinen ja arvioni mukaan runsaasti kolme metriä pitkä. Siitä olisi tullut kaunis nahka, tarpeita moneen sikaarikoteloon tai naisten käsilaukkuun, joita viimemainitulta olisin voinut lahjoitella harvoille naistuttavilleni.
Arvailin mielessäni, kuinka sen saisin. Kepillä en lähtenyt sitä lyömään, sillä kun astuin pari askelta lähemmäksi, nousi pää heti korttelin verran korkeammalle, ja kuului pihinää, niinkuin olisi höyryä päästänyt venttiilistä. En tiennyt, kuinka myrkyllisiä tämän laadun kobrat ovat, mutta lähemmäs en hirvinnyt mennä, sillä minulla oli vain alapuolelle polvien ulottuvat sukat ja korttelinpituiset housunlahkeet. Ja kun tuollainen elukka iskee, niin se iskee kaukaa ja korkealle.
Olisipa minulla nyt ollut mauserpistoolini tässä, niin ei hätääkään. Harmitti, kun en lähtiessäni ollut herättänyt sirkuksen omistajaa ja lainannut hänen kivääriään. Nyt ei ollut muuta mahdollisuutta kuin heittää pommilla. Tiesin kyllä, minkälaisen jäljen se tekee, mutta kun kobra ei aikonut väistyä tieltä syrjään eikä päästänyt ohitsekaan, en minäkään kääntynyt takaisin, sillä purolle ei ollut enää pitkälti, ja minulla oli kova jano.
Peräydyin kymmenisen metriä kobrasta ja työnsin sikariini sytytyslangan pään, joka sähähtäen syttyi palamaan. Laskin viisi sekuntia ja kuudennella nakkasin. Pommi sattui kobran kylkeen, ja samalla kun se putosi maahan, iski kobra myös siihen. Iski kerran, toisenkin, ja silloin pommi räjähti. Näin vaan leimauksen ja multapilven ja sitten jonkun kiemuran ilmassa.
Menin katsomaan. Selvää jälkeä oli pommi tehnyt, kobra oli mennyt aivan nuuskaksi. En siitä löytänyt kuin pieniä rippeitä, metrin pituinen palanen roikkui korkealla bamburuo'ossa, se oli suurin jälelläoleva kappale koko elukasta, ja sekin oli rääsyinen.
Pääsin purolle saakka, mutta siitä en enää olisi lähtenyt eteenpäin, niin rasittuneeksi tunsin itseni. Nyt uskoin todeksi toisten puheet ja varoitukset, että keskipäivällä ei pidä lähteä viidakkoon, ellei tahdo tehdä loppua itsestään. Päätä poltti, korvat humisivat, ja kaikki esineet värisivät niinkuin autereessa. Pitkän aikaa sain lepäillä puron rannassa, ennenkuin kykenin paluumatkalle ja mielessäni päätin, etten enää toiste lähde keskipäiväjahdille.
* * * * *
Päivät olivat sietämättömän helteisiä ja vaikkei ollut satanut moniin aikoihin, tuntui ilma metsässä aina kostealta. Emme senvuoksi jaksaneet olla liikkeellä kuin vain aamupäivisin, ja ennen puolta päivää palasimme bungalolle. Söimme päivällisen, ja sitten kaikki sulkeutuivat huoneisiinsa moskiittoverkkojen alle, jossa nukkuivat lähelle auringonlaskua. Pimeän tullen ryhtyivät he kortinpeluuseen, sillä korttipeli kuuluu sumatralaisten ja jaavalaisten elämään niinkuin jokapäiväinen leipä. Taikka myös noppapeli, mutta tavallisimmin pelasivat he pokeria noin kahdeksankin tuntia yhtämittaa ja vasta aamupuoleen yötä kolusivat sänkyihinsä.
Minulle oli ilmasto liian kuuma, jotta olisin voinut nukkua päivisin. Huoneessa moskiittoverkon alla oli kuin saunan lauteilla, eikä unta ollut ajattelemistakaan. Silloin joko menin koskeen uimaan tai istuskelin apinoitten kanssa varjoisalla kuistilla. Kuistin kattoon oli kiinnitetty nuora, jossa apinat saivat kiipeillä ja keinua. Orangutang esiintyi tavallisesti siivosti, se nautti keinumisesta, kun taas simpanssin suurin huvi oli kiskoa orangutangia hännästä tai tehdä muuta koiruutta, se oli nimittäin koiras.
Orangutang oli naaras, ja siitä kai johtui, että heti minut nähtyään se toi kyntensä puhdistettavakseni. Ojensi kätensä ja näytti kynsiään ikäänkuin sanoakseen, että katsos nyt taas, kun on tullut törkyä. Kun otin puukon esille, istui se aivan liikahtamatta ja silmää räväyttämättä katseli puhdistustyötä. Simpanssi oli myös asiasta innostunut ja katseli omia kynsiään, mutta ne olivat niin mitättömät, ettei niissä ollut mitään puhdistamista. Sen se nähtävästi itsekin oivalsi, koska — kerran sille siitä huomautettuani — ei enää toiste ojentanut kättään manikureerattavaksi, vaan hommasi muuta.
Istuimme kerran taas portailla, minä orangutangin kynsiä kaivellen ja simpanssi joutilaana toisella puolellani. Sille tuli aika pitkäksi, jonkavuoksi se tyhjensi takkini sivutaskun, jossa oli kirjeitä, kalenteri ja valokuvia. Kun huomasin katsoa sivulleni, olivat tavarani levitetyt portaille ja simpanssi tarkasteli niitä nyt hyvin tärkeän näköisenä yrittäen maistaakin postikortin syrjästä, Keräsin tavarat ja panin ne takaisin taskuuni, mutta tällaisen toimenpiteen simpanssi otti pahakseen. Se poistui seurastamme eikä katsonutkaan enää meihin, mutta tuli vähän ajan kuluttua salaa takaapäin ja repäisi koko taskuni irti kiiveten sitten katonrajaan pakoon. Annoin sille sitten lattialle levinneestä kasasta yhden kuvapostikortin, ja nyt ei sen riemulla ollut rajoja. Naama yhtenä hymynä se katseli ja käänteli korttia, ja jos orangutang yritti lähestyä, siirtyi se heti toiseen paikkaan. Aikansa katseltuaan se sitten söi koko kortin — pani sen varmimpaan talletuspaikkaan.
Tämä simpanssi osasi nauraakin oikein höröttämällä. Tuli luokseni, heittäytyi maahan pitkälleen ja päästi pienen kikatuksen. Se oli merkki, että nyt sitä piti kutitella, rapsutella kainaloitten alta, ja siinä se sitten makasi ja suu levällään nauroi niin makeasti höröttäen kuin ihminenkin nauraa, kun sitä kutittelee. Tiedän tämän siitä, kun olen joskus ihmisiäkin kutitellut.
Käärmettä ja käärmeennahkaakin nämä ystävälliset apinat pelkäsivät kuin kuolemaa. Jos vain toi käärmeennahan verannalle, silloin ne heti pakenivat katolle ja sieltä räystään yli kurkistelivat, milloin uskaltaisivat tulla takaisin. En tiedä, onko totta, kuten metsästäjät väittävät, että pythonin silmillä on niin hypnoottinen vaikutus apinaan, että se pelkästään katselemalla saa apinan tulemaan luokseen saaliikseen. Olkoonpa asia miten tahansa, kamalan kiiluvat silmät tällä käärmeellä vain on, ja ihmisenkin panee se äkikseltään hätkähtämään. Muuten voi olla niinkin, että apinat uteliaisuudesta tulevat liian lähelle tutkimaan pythonia, ja sitten joutuvat sen saaliiksi, sillä kiipeämisessä ja kilpajuoksussa ei python niitä kylläkään saavuta.
Kyllä pythonilla tuntuu olevan melko paljon järkeä, ja se tottelee isäntäänsä verrattain helposti. Tarkastelin kerran Calcutassa erästä kesytettyä pythonia ja kääntelin sitä. Silloin se suuttui, vetäytyi renkaaksi ja nosti päänsä lähes metrin korkealle valmiina kiertymään ympärilleni. Mutta kun käärmeenkesyttäjä löi sitä pari kertaa kämmenellään korville, laski se päänsä heti maahan ja salli itseään pyöriteltävän vaikka mihin suuntaan.
Heti kun toin ensimäisen käärmeennahan hotelliimme, alkoivat apinat karttaa huoneitamme; millään houkutuksella ei niitä saanut kuistin ovesta edes käytävälle, saati sitten huoneeseen, vaikka isäntä sanoi niiden ennen availleen ovia ja kulkeneen huoneesta toiseen kuten kotiväki ainakin.
Monta hauskaa valokuvaa olisin saanut näistä apinoista ja pyyntimatkoistamme, mutta kamerani palje oli liuonnut irti Calcutan kosteudessa, ja se oli nyt Bataviassa korjattavana. — Toisille mahdollisille tropiikkimatkustajille annan tässä sen neuvon, että suurikokoista kameraa ei turistimatkailijan kannata ottaa mukaansa. Pieni koko ja puolen tusinan rullafilmit ovat parhaat, sillä jos kerran filmit purkaa ilmatiiviistä pakkauksesta, ovat ne vajaan viikon aikana valotettavat ja kehitettävät, muuten ne pilaantuvat. Minulla oli kone 9 x 12 sm ja kokotusinan pakkafilmit. Parikin kertaa sattui niin, ettei koko pakkaa tullut viikon kuluessa valotetuksi ja kaikki filmit pilaantuivat.
* * * * *
Kului viikko, tuli lauantai, mutta yhtään minulle kuuluvaa sopimuksenmukaista kuollutta emme vielä olleet metsästä tuoneet. Minua alkoi jo tympäistä koko jahtihomma, mutta lauantaipäivä toi minullekin saaliin.
Eräästä häkistä otimme paraikaa kuusimetristä pythonia, silmukka oli saatu kaulaan, häkin seinä avattu, ja levitimme juuri verkkoa kietoaksemme siihen käärmeen. Silloin tuli se kuin ammuttu häkin avoimesta seinästä keskellemme kiertäen eturuumiinsa erään alkuasukkaan ympärille. Tämä tuli meille vallan odottamatta, sillä vastasyönyt käärme on tavallisesti veltto. En luule, että se kerkisi miestä vielä pahasti puristaa, mutta hän parkaisi kuitenkin, ja silloin äkkäsin minä hetken otolliseksi. Tempasin kauhavalaisen puukkoni ja upotin sen käärmeen ruhoon, jotta selkäranka katkesi. Apumiehillä oli lyhyet teräväpiikkiset kepit, ja jahti-innossaan kukin työnsi piikkinsä käärmeen selkään. Sen ote heltisi miehen ympäriltä, liikkumattomana jäi se maahan, se oli kuollut — ja siis minun.
Mutta Dannon oli kiukkuinen. Hänen muotonsa muistutti ilmielävästi Bataviassa näkemääni suurta orangutangia, joka irvisti minulle sitä puhutellessani.
Dannon sanoi, että niinkauan kuin hänellä on käänne silmukassa, ei kenenkään tarvitse tulla sitä puukolla tahallaan tappamaan, sillä tuollaisen kuusimetrisen otuksen hän nujertaa yksinään. Aikansa rähistyään komensi hän miehet mukaansa jättäen minut yksin käärmeineni häkille.
Hänen vihansa selitykseksi mainittakoon, että ilman aseitakin olisimme helposti voineet vääntää käärmeen irti miehestä ja saada se koriin, sillä pääpuoli oli nuorassa vangittuna. Sitäpaitsi on otettava huomioon, että sirkuksenomistaja, joka kustansi koko retkikunnan — hän ei muuten ollut tällä kertaa matkassa — maksoi eläintarhanhoitajalle päiväpalkan lisäksi määrätyn prosentin jokaisesta vangitusta elukasta, jotavastoin näistä kuolleista ei tullut mitään prosenttia. Kuulin tämän vasta sitten, kun oli enää myöhäistä tarjota niistäkin prosentteja, muuten minullakin olisi ollut enemmän nylkemistä.
Yksin jäätyäni kiskoin nahan irti saaliistani, kiersin sen ympärilleni ja läksin vaeltamaan kylää kohti, sillä metsästysjoukko oli jo ehtinyt pitkälle, enkä lähtenyt sitä enää tavoittamaan.
Vähää ennen puoltapäivää palasi Dannon bungaloon ja oli jo unohtanut vihansa. Minä kuitenkin olin päättänyt tästälähin kulkea metsiä omin päin, sillä tieinsinöörin lupaaman haulikon piti saapua käytettäväkseni seuraavana päivänä, ja omasta mielestäni tunsin jo vähän viidakon tapojakin.
Iltamyöhäisellä katsellessamme käärmeennahkaa, selitti Dannon muun muassa pythonin ruumiinrakennetta. Vaikka sen lihaksissa onkin suunnaton voima, on selkäranka varsin heikko. Hän väitti, että pythonin voi tappaa hännästä äkkiä nykäisemällä. En ollenkaan epäile, etteikö eläintenkesyttäjä Dannonilla olisi sisua mennä nykimään pythonia hännästä, mutta sitä selkärangan katkeamista uskallan epäillä.
* * * * *
Taivas oli illan kuluessa vetäytynyt pilveen, moskiitot ahdistivat sietämättömästi kuistilla, ja toisten ryhtyessä pokerinpeluuseen ehdotti Dannon minulle, että lähtisimme kävelylle joenrantaan katselemaan eräänlaisia loistavia kaloja, joita hän väitti joessa olevan. Matkalla meidät kuitenkin yllätti oikein roimasade, ja niin poikkesimme kadunvierellä olevaan kolmeseinäiseen vajaan, jonka otsikossa luki komeasti "Bar".
Olimme kylässä nähtävästi jo tunnettuja, sillä hetken aikaa istuttuamme tuli luoksemme minun arvioni mukaan aivan alamittainen tyttölapsi ja kysyi, saisiko hän tulla nukkumaan yöksi hotelliimme. Torjuin heti jyrkästi tällaisen ehdotuksen sanoen, että tähän aikaan vuorokaudesta tulisi lasten olla jo kotonaan sängyssä nukkumassa.
Hän sanoi, että kyllä hänen lapsensa ovatkin jo nukkumassa, mutta hän ei yksin hirviäisi mennä kotiinsa, joka oli joen toisella puolen neljän mailin päässä. Väitin puhettaan keksityksi ja arvelin hänen koettavan houkutella meitä jonkunlaiseen laissa rangaistavaan rakkausseikkailuun.
Baarin isäntä sanoi epäilystäni turhaksi, sillä hän tunsi tämän "rouvan" ja tiesi, että hänellä tosiaankin vähäisestä koostaan huolimatta oli jo kaksi lasta.
Emmehän mekään tahtoneet olla ynseitä apuatarvitsevaista kohtaan, ja kun Dannon lupasi aamulla ottaa hänet autolla matkaansa lähtiessään samalle suunnalle, sallimme rouvan seurata mukanamme hotelliin.
Sisäpihan kuistilla istui vielä pokeriseurue. Sinne jäimme mekin istumaan, sillä valuva sade oli vilvoittanut ilman aivan siedettäväksi, emmekä aikoneetkaan nukkua koko yönä. Osoitin huoneeni oven rouvalle ja sanoin, että hän voi mennä nukkumaan minun sänkyyni, jos tuntee itsensä väsyneeksi.
Hetken kuluttua hän hävisikin kuistilta, mutta aivan kohta kuului huoneestani kimeä kirkaisu. Samalla syöksyi rouva huoneesta yli pihan kuistille ja kaatui pöydän viereen läähättäen, että minun huoneessani on sowa. Dannon ja minä ensimmäisinä, sitten koko peliseurue jälkijoukkona laukkasimme huoneeni ovelle, ja siellä saimme selville hirviön. Se oli päivällä tappamamme pythonin nahka, jota rouva oli luullut eläväksi pedoksi.
Huoneeni sijaitsi Dannonin ja tieinsinöörin huoneitten välissä, väliseinät eivät ylettäneet kattoon saakka, ainoastaan puolen kolmatta metrin korkeuteen, ja näitten väliseinien varaan olin ripustanut käärmeennahan kuivumaan. Huoneen leveys ei ollut täyttä kolmea metriä, kun taas pythonin nahka täytti hyvästi kuusi metriä, ja se poimutteli väliseinältä pöydälle, siitä sänkyni moskiittoverkon katolle ja toiselle väliseinälle, joten näytti kuin elävä python olisi siellä ollut longertelemassa. Sitäpaitsi olin tyhmyyksissäni leikannut nahan auki jo tuoreeltaan, joten kirjava selkä paistoi aivan ilmielävältään huoneeseentulijalle.
Saimme tämän asian selvitetyksi ja rouvan rauhoitetuksi, mutta vielä toinenkin yllätys sattui hänelle samana iltana. Hetken päästä kuului huoneestani uusi kirkaisu, ja samanlaisessa pakokauhussa kiiruhti rouva taas kuistille selittäen nyt, että sängyssäni moskiittoverkon alla on toinen peto. Tälläkertaa se oli pantterinnahka, jonka olin kosteuden takia levittänyt sänkypeitolleni. Kun rouva oli kohottanut moskiittoverkkoa, oli pantteri irvistänyt hänelle ilkeästi, ja siitä tämä uusi kauhunpuuska. Nyt ei hän uskaltanut enää mennä minun eikä muidenkaan huoneeseen, vaan istuskeli kuistilla, jossa Dannonin kanssa olimme alkaneet noppapelin. Viidennellä aamutunnilla hän sitten sieltä hävisi jäljettömiin, nähtävästi lähtien jalkaisin neljän mailin päässä olevaan asuntoonsa, vaikka puolentoista tunnin kuluttua olisi päässyt saman matkan autolla.
Josta seikasta päättelenkin, ettei hän pelännyt pimeätä eikä alunperinkään ollut meiltä anonut pelkkää yökortteeria.
* * * * *
Aamulla alkoi taas sataa, eikä jahdista tullut mitään. Illan vietimme tapamme mukaan bungalon verannalla. Isäntä, insinööri ja sirkustirehtööri pelasivat pokeria, Dannon ja minä istuimme katselijoina ja muuten vain seurustellen, hän kun ei osannut pelata ja minä puolestani periaatteesta en pelaa kuin vähän pianoa ja harmonikkaa — varsinkin kun herrat pelasivat korteilla suurista panoksista. Näin istuimme ja kuuntelimme yöllisiä ääniä, sillä troopillisessa yössä niitä on paljon. Heti pimeän tulosta aina aamunkoittoon saakka pitävät sirkat ja kaikenlaiset näkymättömät visertelijät äänekästä konserttiaan. Mutta myös kotieläimet alkavat laulunsa jo yöllä. Niinkuin jokainen muistaa Piplian Historiasta, puhutaan siellä kukosta, joka lauloi Pietarille kolme kertaa. Pikkupoikana tätä lukiessani ajattelin itsekseni, että myöhäänhän ovat miehet olleet valveilla, kun aina kukonlauluun saakka, sillä meillähän kukko vaikenee visusti siksi, kunnes päivä alkaa sarastaa. Mutta näissä lämpöisissä maissa on toisin. Jo Syyriassa huomasin ihmeekseni, että kukot alkoivat kiekumisensa miltei täsmälleen kello 24, ja niin näyttää olevan koko troopillisessa maailmassa.
Niinpä meidänkin hotellimme kukot maan tapaa seuraten olivat äänessä jo puolilta öin, ja se kuului meistäkin kuin asiaan. Kuitenkin oli bungalon pihalta jo kahtena yönä kuulunut kiekauksia, jotka epämusikaalisuutensa takia häiritsivät meitä. Tavalliseen kukonlauluunhan kuuluu neljä jaksoa, tässä meidän hotellissamme oli niitä vain kolme, emmekä päässeet oikein perille, mikä jakso oli poissa. Aluksi pidimme sitä tavallisena väärinlauluna, joka sattuu kenelle tahansa, mutta kun tämä tapahtui jo kolmantena yönä, alkoi se meitä harmittaa.
Nyt siinä toisten korttipeliä katsellessamme kuulosti se meidän pelaamattomien korviin erikoisen pahalta, jonkavuoksi sanoimmekin isännälle, että hänellä on huonoääninen kukko. Hän ei kuitenkaan ottanut puhettamme miksikään, tokaisi vain jotain, että siellä on montakin kukkoa. Vasta kun kahdennenkymmenennen kerran siitä laulusta hänelle huomautimme ja lisäsimme vielä, että me emme ainakaan viitsisi pitää tuonäänistä kukkoa kanatarhassamme, suuttui hän ja sanoi, että "jos se teitä kiusaa, niin menkää ja tappakaa se, syömme sitten huomenna kukonpaistia."
Muuta käskyä ei meille tarvittukaan. Kolusimme bungalon sokkeloiselle pihalle, jota keskitaivaalta pilvien välistä paistava kuunkaari sentään vähän valaisi. Odotimme hetkisen, taas se sama kukko kiekaisi, ja äänen johdattamina löysimme kukon takapihan aidannurkkauksesta, jossa se istui bambukorin päällä silloin tällöin kiekaisten ja koettaen nokkia jotain korissaolijaa, jonka myös havaitsimme kukoksi. Kesy se oli, ei mennyt minnekään, vaikka tulimme aivan viereen. Eläintarhanhoitaja, joka oli tutumpi näissä asioissa, tarttui kiekujaa niskasta, eikä se senjälkeen enää rääkynyt yhtään.
Veimme saaliimme nyt verannalle tarkastettavaksi. Se oli suuri, punaisen ja kullanhohtoinen kukko, mutta pää ja kaula olivat miltei höyhenettömät. Ja laiha se myös oli, oikein romuluinen. Pelaajat eivät joutaneet sitä ollenkaan katsomaan, isäntä vain olkansa yli sanoi, että viekää keittiöön ja pankaa riippumaan, etteivät rotat syö. Sen teimmekin ja sitten menimme nukkumaan, sillä ainakin huonolta kukonlaululta tiesimme saavamme nukkua rauhassa.
Aurinko oli jo noussut, kun heräsin äänekkääseen keskusteluun käytävässä. En saanut selkoa, mitä asia koski, mutta kiukkuinen oli ainakin keskustelijoiden äänensävy. Hetken kuluttua tuli isäntä huoneeseeni ja kertoi ihmeitä. Viime yönä on toiselta hotellissa asuvalta kiinalaiselta hävinnyt ostamansa tappelukukko, oikein shampiooni, ja hän epäilee nyt meitä jollain tavalla syyllisiksi tähän katoamiseen.
En käsittänyt, että yhdestä kukosta voitaisiin pitää niin suurta ääntä ja sanoinkin, että annetaan sille toinen kukko tilalle, mutta isäntä selitti, ettei juttu ole sillä autettu, sillä kiinalainen vaatii juuri tämän omansa, vainajan. Ja hän kertoi minulle jutun juuret.
Kiinassa pidetään näet kukkotappeluja, joissa lyödään vetoja yhtä innokkaasti kuin parhaimmissa englantilaisissa derbykilpailuissa, ja jotka vetävät väkeä enemmän kuin espanjalaiset härkätaistelut. Nyt oli tämä kiinalainen löytänyt ja ostanut oikein ensiluokkaisen tappelijan, jolla hän olisi varmasti ansainnut omaisuuksia, ja se oli juuri se huonolauluinen, yöllä nutistamamme. Sen kauppa-arvo täällä viidakossa oli 25 guilderiä eli noin 400 Suomenmarkkaa, mutta Shangahaissa maksettiin heti ensimmäisessä kilpailussa vetoina kymmenkertaisesti se määrä; ja tämä oli koettu tappelija, jota ei vielä yksikään kultakaula ole voittanut.
Isäntä sanoi jo selvittäneensä asian kiinalaisen kanssa, mutta siitä huolimatta kulki tämä pitkin nurkkia nuuskien ja kurkisti minunkin huoneeseeni ikäänkuin vahingossa. Vielä aamiaispöytäämme tuli hän katsomaan, mitä ruokalajeja söimme, mutta meillä ei ollut kukonpaistia.
Seuraavalla viikolla hän rauhottui, kun onnistui ostamaan pari samanlaista shampioonia, ja kun toisten käärmeenpyytäjien poistuttua jäin hänen kanssaan kahden hotelliin, tuli meistä kohtalaisen hyvät tuttavat.
Sunnuntai-iltapäivällä siirtyi nimittäin Burton joukkoineen jokilaaksoa ylöspäin toisille metsästysmaille, mutta minä jäin paikoilleni, sillä insinööri oli tuonut haulikkonsa, 12-kaliiperisen Winchester-repeterin käytettäväkseni, ja sen turvin päätin käydä metsiä omin päin, koska kuolleisuus Burtonin saaliissa oli perin pieni.
Maanantaipäivä meni aivan hukkaan, mutta palatessani uutta tietä pitkin takaisin kylään huomasin, että puron takaa lähti ikäänkuin poluntapainen etäämpänä olevalle ylänkömaalle, jossa emme vielä olleet käyneet, ja sinne päätin seuraavana päivänä ulottaa retkeni.
Jo auringon noustessa olin uudella tiellä ja kerkisin polun päähän. Se oli aluksi kapea, niin että siinä juuri mahtui kävelemään ja varsin varovasti kuljin katsellen, ja haulikko aina valmiina, jos tarvittaisiin. Pian tie kuitenkin alkoi kohota, metsä muuttui suuremmaksi ja harvemmaksi, ja maapohja oli kovempaa. Siinä kulkiessani tunsin yhtäkkiä, että joku katseli minua. Se oli sellainen vaistomainen tunne, merkillinen varoitus, joka pani pysähtymään paikalle kuin naulittu.
Katselin polkua pitkin eteenpäin, katselin sivuilleni, mutta vaikka kuinka terästin näköäni, en havainnut mitään. En kuitenkaan liikkunut minnekään, sillä minulla oli yhä se tunne, että kaikki ei ollut niinkuin pitäisi. Yhä tirkistelin ympärilleni ja silloin näin. — Suuri sowa, python, edessäni puunoksalla tuskin kymmenen askeleen päässä. Se oli miltei paljaalla oksalla, mutta edessäoleva lehvistö suojasi sen niin hyvin, että vasta, kun lähti katseellaan seuraamaan sitä päästä — jonka ensin huomasin — ylöspäin, keksi silmä kolmeen kertaan oksan ympäri kiertyneen ruumiin, joka oksaa pitkin ylettyi runkoon ja vielä kerran sen ympäri. Metrin verran riippui pääpuolta oksasta kohtisuorasti alaspäin, pää oli vaakasuorassa asennossa noin kolme metriä maasta ja silmät tuijottivat minuun kuin timantit. — Alta kulkiessani olisi siitä ollut niin hyvä heittää kiemura kaulani ympäri ja nykäistä minut puuhun.
"Vai minua odottelet", sanoin sille, kun tähtäsin haulikollani roikkuvaan päähän ja painoin liipasinta. Matka oli lyhyt, ja haulit menivät kasassa kuin kuula. Panoksen voimasta heilahti pää vielä yhden kierroksen oksan ympäri, sitten alkoi ruumis nytkähdellä, lihakset supistuivat ja laajenivat vuoroon, ja näki, kuinka se puristi oksaa. Hetken kuluttua kaikki herpaantui, ja käärme valui kuin piimä oksalta maahan jääden aivan liikkumattomaksi.
Näin heti, että pää oli aivan murskana. Panos oli mennyt leuan alta sisään ja tullut päälaesta ulos, sitten uudelleen niskan takaa sisään — ruumis kun oli muodostanut suoran kulman pään kanssa — ja vatsapuolelta ulos.
"Selvä pyy, sanoi Tyyskä, kun närhin ampui", tuumailin itsekseni ja kiersin rottingista lenkin, jonka pujotin ampumareijästä läpi. En ryhtynyt tätä nylkemään tappopaikalla, kuten lauantaina olin tehnyt, sillä eläintarhanhoitaja oli sanonut — ja niin muistin myös itse lukeneeni — että jos pythoneja on kaksi yhdessä, kuten joskus sattuu, voi toisen saada kiukkuisena niskaansa viidakossa. Jos sitävastoin vetää kuollutta jälessään jonkun matkaa aukealle paikalle ja odottaa siinä, seuraa toinen jälestä, ja siten voi saada molemmat.
Vedin ampumani käärmeen uudelle tielle ja sitä pitkin purolle, jossa päätin kiskoa nahan irti. Mutta olihan otus myös mitattava, pituus on näet näissä käärmeasioissa hyvin tärkeä tekijä. Metrimittaa ei ollut matkassani, mutta osapuilleen sain sen pituudeksi vähän yli viisi metriä ilman päätä, ja parkittaessa se venyi vielä puolen metriä. Komea saalis, ei tosin sellainen kuin se ensimäinen lähes kahdeksanmetrinen, mutta sittenkin kaunis elukka. Mustat kuviot selässä hyvin säännöllisiä ja vatsanalus kermanvärinen.
Pitkän aikaa odottelin puron rannalla toista käärmettä, mutta mitään ei kuulunut. Päiväkin alkoi jo paistaa liian kuumasti, ja niin kiersin nahan taas ympärilleni, etsin isännän polkupyörän teidenristeyksestä ja ajelin kylään.
149
Se olikin viimeinen oikea jahtipäiväni, sillä seuraavana auringonnousuna läksin toiselle työmaalle, joka oli ylhäällä vuorilla, enkä sieltä enää onnistunut saamaan mitään.
KOHTI AUSTRAALIAA.
Laivan nimi oli Nieuw Zeeland, kaksipotkurinen turbiinihöyry, 11,000 rekisteritonnia, tekee 15 knuupua, ottaa 175 matkustajaa, kaikki mukavuudet, aivan uusi.
Tällaiseen alukseen oli pilettini Jaavalta Austraaliaan, ja luvattiin siinä täysiylöspito kahdeksi viikoksi sänkypaikalla 26 hengen hytissä.
Mutta niinkuin jo entuudestaan tiedämme, ei meitä tullut kuin kolme matkustajaa tähän hyttiin. Molemmat matkatoverini olivat Uudesta Seelannista, toinen ollut kahdeksan vuotta Afrikan kultakentillä pomona, toinen kaksi vuotta Singaporessa rakennuttamassa siltoja ja laitureita. He olivat nyt kotimatkalla, minä päinvastoin.
Aterialle tuli kuitenkin vielä neljäs henkilö, muuan rouva, joka matkan varrella kertoi pitäneensä kahvilaa Bataviassa seitsemän vuotta, mutta liike ei kannattanut enää, ja nyt hän on matkalla kotipaikalleen Sydneyhin. Hänelle oli annettu oma kamari laivan kirjurien hytin vieressä, ettei tarvinnut tulla meidän kanssamme samaan hyttiin.
Tilaa oli siis kylliksi, minunkin käytettävänäni kuusi sänkyä. Yhdessä nukuin, toisessa olivat tavarani, kolmas oli garderoobini, neljäs kirjoituspöytäni, viides tarjoilupöytäni ja kuudes reservinä. Olin niitten ympäröimänä niinkuin linnassa.
Myös koko laaja peräkansi oli meidän neljän käytettävänä, ainoastaan mies- ja naisparturit, joitten toimistot olivat juuri siinä vieressä, pitivät meille seuraa. Joka päivä sentään, kun yläkannella tuli liian ahdasta, tulivat ensiluokan matkustajat meidän kannellemme heittämään rengasta. He tietysti unohtivat renkaat sinne, ja sitten me heittelimme niitä, kunnes käsi oli vallan turtana.
Heti alkumatkasta poikkesimme Celebes-saarella Macassarin kaupungissa, jossa koko päivän otimme rottinkilastia. Matkustajat tietysti olivat kaupunkia katselemassa, mutta mikäli huomasin, olivat he enemmän katseltavina kuin katselijoina, sillä missään maankolkassa en ole nähnyt eurooppalaista katsottavan niin uteliain silmäyksin kuin Macassarilla. Missä vain minäkin liikuin, seisahtui katuliikenne miltei tykkänään, ja kaikki katselivat minua. Ja kun pysähdyin vesimyymälän eteen juomaan lasin mehuvettä, kerääntyi suuri väenpaljous ympärilleni katselemaan, kuinka tämä toimitus oikein tapahtuu.
Macassar on tyypillinen alkuasukaskaupunki, enkä siellä laivan matkustajia lukuunottamatta nähnyt yhtään eurooppalaista, vaikka lienee niitä siellä kuitenkin jonkun verran.
Sitten läksimme taas merelle seuraavana satamapaikkanamme Brisbane, ja itsekukin koetti järjestää elämänsä mahdollisimman mukavaksi. Ilma oli äärettömän helteinen, hytissä ei voinut oleskella ollenkaan, sillä hiki alkoi heti pursua joka huokosesta. Meillä oli yhteinen kylpyhuone laivan alipäällystön kanssa, mutta sinne ei ollut yrittämistäkään ennen puoltapäivää, ja muuta pesulaitosta taas ei ollut. Tuumimme asiaa, ja päätimme kirjeellisesti kääntyä laivan purserin puoleen.
Niinpä nakutimme minun koneellani purserille kirjeen, jossa ensin huomautettuamme pesun tärkeydestä, viittasimme siihen, ettei hytissämme ole minkäänlaista pesulaitosta ja valitimme kylpyhuoneen suhteen vallitsevasta epäkohdasta, joitten seikkojen perusteella pyysimme (taisi olla vaadimme), että hyttiimme järjestettäisiin pesukannu, pesuvati ja ämpäri, jotta voisimme pestä edes kasvomme ennen aamiaista.
Seuraavana päivänä purseri sitten lähetti meille — pesupaljun, sellaisen pyykkisoikon. Yhdelle siinä olisi ollut, mutta, ei kolmelle, sillä suolatonta vettä ei saanut muualta kuin kylpyhuoneesta, ja sen kerran kun sieltä pääsi vettä noutamaan, niin samalla sai sitten pestäkin. Niinpä urakoitsija potkaisi sen rikki heti kun se saapui hyttiimme, ja senjälkeen käytin minä sitä tuhkakuppina.
Urakoitsijalla taisi muuten olla vanhaakin kaunaa hollantilaisia vastaan, sillä hän kysyi minulta hetki tämän tapauksen jälkeen, tunnenko minä paljonkin hollantilaisia. Sanoin, etten tunne kuin perin harvoja, joita olen tavannut Intiassa sekä laivoilla. Hän sanoi vain haluavansa tietää, ovatko kaikki hollantilaiset yhtä suuria roistoja kuin ne, joita hän tuntee — ynnä tämän laivan purseri. Tiedustelin vihansa syytä, ja hän mainitsi "yhtenä esimerkkinä", että me olemme saaneet maksaa 6 puntaa liikaa matkastamme. Rouva yksityisessä hytissä matkustaa taksalla ja on maksanut 12 puntaa, minä olen lyhemmästä matkasta maksanut 18 puntaa ja hän vähän pitemmästä matkasta 21 puntaa. Ei ole mitään järjestystä, väitti hän, hinnat otetaan miten sattuu, miestä myöten.
* * * * *
Purserin kanssa en jutellut kuin kerran — laivaan tullessani. Pyysin silloin häneltä erästä suosionosoitusta, jonka hän lupasikin. — Kävin nimittäin Bataviassa matkailutoimistossa, joka on varsin hyvin järjestetty laitos. Kun matkailutoimiston johtaja kuuli minun lähtevän Austraaliaan, pyysi hän, että lähettäisin pienen selostuksen matkahavainnoistani heidän matkailulehteensä, ja erikoisesti tästä laivasta, koska se on vallan uusi, ja ulkomaalaisen antamalle arvostelulle tai lausunnolle pannaan aina enemmän arvoa.
Laivaan tullessani mainitsin tästä purserille ja hän lupasi järjestää tilaisuuden, että voisin nähdä laivan kaikki ihmeellisyydet — paitsi konehuoneita — mutta sitä tilaisuutta ei tullutkaan koko matkalla, enkä toistakaan kertaa asiasta enää huomauttanut. Sillä minun puolestani saa kyllä olla kirjoittamattakin, — taikka lähetän sitten tämän kirjoituksen.
Hyvä radio oli laivalla. Se soitteli ensiluokan suuressa salongissa, mutta soitto kuului yli koko laivan aina peräkannelle saakka. Istuin siellä eräänä iltana yksinäni hytin kuumuutta paossa, kun korviini alkaa kuulua "Karjalaisten marssi" suuren orkesterin soittamana. En ollut uskoa korviani, mutta kun sitä kesti puolen tuntia yhtämittaa, täytyi sen olla totta. Senjälkeen seurasi "Sua lähde kaunis" ja monta muuta suomalaista kappaletta. Sydneyn asema se näin oli suomalaiseen musiikkiin innostunut.
Siitälähtien vietin kaiket illat peräkannella, sillä joka illan ohjelma oli pääasiassa suomalaista. Mainitakseni vain yhdenkin illan suomalaisen osan, oli siinä "30-vuotisen sodan marssi", "Rannanjärvi", "Sotilaspoika", "Vielä nytkin muistan viljapellot", "Kaksi kisälliä", "Oli kaunis kesäilta", "Arvon mekin ansaitsemme", "Illalla ruusun istutin" — ja taisi olla vielä muutakin. Joka kappaletta soitettiin vähintäin neljännestunti, toisia puolen tuntia. Taukoja ei ole ollenkaan, vaan kun yksi kappale loppui, alkoi toinen aivan seuraavassa silmänräpäyksessä. En käsitä, kuinka orkesteri jaksoi puhaltaa yhtämittaa kello seitsemästä kello yhteen, — taikka sitten siellä oli kaksi orkesteria. — Ja laivalla ensiluokan matkustajat tanssivat niin Sotilaspojat kuin Karjalaisten marssit, järjestään kaikki, mitä radion torvi vain huusi.
Sivuutettuamme Thursday Islandin ja Kap Yorkin, Austraalian pohjoisimman niemen, kääntyi kulku kaakkoon seuraten visusti rantaviivaa. Olimme Korallimeressä, koralliriuttojen ja mantereen välisessä väylässä. Erkanimme päiväntasaajan kuumasta ilmapiiristä, ja kolmantena päivänä tätä suuntaa kulkiessamme tuotiin joka vuoteeseen villaiset peitteet. Tarpeen ne olivatkin, sillä yöllä puhalsi kylmä viima etelästä. Ja joka päivä muuttui ilma yhä koleammaksi. Oltiin syyskuussa ja Austraalia valmistautui vasta kesää vastaanottamaan, syyskuun ensimäinen päivähän on austraalialaisten Vappu. Ei tahtonut oikein sopeutua siihen ajatukseen, että nyt tulee taas kesä, sillä kesää oli mielestäni riittänyt jo vallan tarpeeksi, oikein kuumaa kesää, ja olin elänyt vain oman kalenterini mukaan, joka sanoi, että nyt alkaa Suomessa syksy ja talvi.
Austraalian itärannikko — sikäli kuin sitä laivasta näkee — on jylhän kaunista. Kaikkialla, missä kulkuväylä poikkeaa lähemmäs rantaa, kohoavat korkeat, sankan metsän peittämät vuoret heti vesirajasta. Niitä metsiä ei ole vielä tukkimiehen kirves kolhinut, siellä kiipeilee Austraalian pikku karhu vielä rauhallisena, ja vuortentakaisilla alankomailla hyppivät kenguruparvet.
On ihmeellistä, kuinka meri saattaa näyttää tyhjältä. Kyllähän siellä elollista olentoa on määrättömästi, mutta se on myös niin äärettömän suuri. Koko kaksiviikkoisella matkallamme emme nähneet mitään muuta vesieläintä kuin yhden pari metriä pitkän ruskean "merikäärmeen", joka Austraalian rannikolla luikerteli pitkin veden pintaa. Ei näkynyt pelottavia tiikerihaita, ei delfiinejä eikä lentokaloja, yhtä tyhjän sinivihreänä lainehti meri päivästä toiseen.
Mutta sitä enemmän kerkisimme sitten tutustua omaan laivanosaamme, sen miehistöön ja kanssamatkustajiin. Laivan koko palveluskuntaan kuuluva miehistö oli kiinalaista ja malajilaista, joka ei osannut sanaakaan muuta kuin omia kieliään. Ruokapuoli oli niinikään kiinalaisen kokin käsissä, ja kun hän laittoi ruuat etupäässä omaa makuaan silmälläpitäen, palasi toinen puoli tarjotuista ruokalajeista miltei säännöllisesti koskemattomana takaisin keittiöön. Vaikka eipä sillä, että olisimme nälkää nähneet, sillä annokset olivat suuria, ja siinä ilmastossa on ruokahalu niukka.
Urakoitsija, joka oli ihastunut kiinalaisiin, koska hän arveli Kiinassa olevan hyvät ansiomahdollisuudet ensi vuonna, alkoi opetella kiinankieltä. Ei hän kyllä muina aikoina sitä erikoisemmin harrastanut, paitsi ruokaillessamme, mutta silloin sitä tarkemmin. Kaksi "boy'ta" piti olla aina saapuvilla, ja sitten alkoi opetus. Hän näytti lasia ja äänellä, joka kuului aina komentosillalle saakka, tiedusteli sen kiinankielistä nimitystä. Kun boy ei heti käsittänyt, tarkoittiko kysymys itse lasia vaiko lasin sisällystä, toi hän pullon ja täytti puolillaan olevan lasin kukkuroilleen seurauksella, että sai koko sisällyksen silmilleen. Uudelleen näytti urakoitsija sormellaan lasia ja jos mahdollista vielä äänekkäämmin vaati saada tietoonsa sen kiinankielisen nimityksen. Hädissään laukkasi boy varastoon tuoden sieltä toisen pullon, josta aikoi täyttää lasin uudelleen, mutta urakoitsija tarttui hänen käsivarteensa, jota puristeli niin ankarasti, että boylle nousivat kyyneleet silmiin. Lopulta hän toki käsitti kysymyksen tarkoituksen ja sanoi, että se on "poli-pui". Tähän malliin jatkui sitten opetusta, urakoitsija kirjoitti jokaisen sanan taskukirjaansa, ja viikon kestäneen opiskelun jälkeen oli hänellä jo puolensataa sanaa kirjassaan. Hän tuli kuitenkin siihen yllättävään lopputulokseen, että sokeri merkitsee kiinaksi "oo", ja sitten on vielä noin kymmenkunnan sanaa, jotka lausutaan — tai ainakin boyt lausuivat ne — juuri samalla tavalla. Ne kirjoitetaan tosin joko oa, tai au, tai ou, tai hau, mutta hänen korviinsa ne kuuluivat vain "oo". Tästä seikasta hän kimmastui niin, että eräs boy kerran oppitunnilla pelastui varmasta selkäsaunasta vain toisen perämiehen satunnaisen väliintulon kautta.
Vähän heikonpuoleinen kielikorva tällä oppilaalla oli, ja sen huomasivat opettajatkin, koskapa eivät pitäneet niin tarkkaa vaaria siitä, mitä kulloinkin opettivat. Minä kirjoitin hänen kirjastaan muistiin joukon sanoja ja kysyin myöhemmin Caledoniassa eräältä kiinalaiselta, olivatko ne oikeata kieltä. Mutta hän sanoi niiden olevan miltei pelkkiä ruokottomuuksia. Opettajat olivat kostoksi ankaralle oppilaalleen sanelleet hänelle tuhmuuksia.
Kaksi päivää ennen Brisbaneen saapumistamme urakoitsija lopettikin kielitutkimuksensa, sillä hän sai muuta ajattelemisen aihetta. Minulle tuotiin aamiaisen jälkeen radiosähkösanoma, jossa sanottiin, että minun pitäisi Brisbanessa mennä tapaamaan erästä määrättyä henkilöä. Kun en tuntenut sellaista henkilöä, eikä minun laivallaolostani tietäneet muut kuin laivaväki, ihmettelin sähkösanomaa, kunnes havaitsin sen olevan urakoitsijalle.
Luettuaan tiedonannon tuli hän rauhattomaksi ja kertoi sitten elämänsä tarinan: erossa vaimostaan, joka on Uudella Seelannilla, kaksi alaikäistä lasta vieraitten hoidossa Brisbanessa, eikä niistä ole tullut pidetyksi huolta, niinkuin olisi vaatinut, ja nyt täytyy mennä heitä tapaamaan.
"Minä olen niin kiihtynyt", sanoi hän ja tilasi kaksi lasia gin'iä, paloviinaa. Kiihtymys ei sillä kuitenkaan vielä asettunut, joten oli tilattava kaksi lasia lisää ja sitten taas kaksi ynnä vielä kaksi. Lopulta oli hän niin kiihtynyt, että rupesi taas rääkkäämään kiinalaispoikia, kun nämä eivät heti ensi ärjäisyllä ymmärtäneet hänen uus-seelantilaista murrettaan. Sitä oli muuten toistenkin vaikea ymmärtää, sillä hän nielasi puolet joka sanasta, ja ensi päivinä en minäkään käsittänyt hänen puheestaan kuin joka toisen sanan, joka oli "bloody". Se merkitsee suomeksi "verinen", ja englantilaiset käyttävät sitä ainoastaan perin solvaavissa puheenparsissa. Siksipä oli meille aluksi vähällä tulla tappelu, kun kaikki, mitä hän minulle puhui, oli "bloody" sitä ja "bloody" tätä, ja luulin hänen minua sillä tarkoittavan. Vasta jälestäpäin kuulin, että kaikki austraalialaiset viljelevät yhtä ahkerasti tätä sanaa, ja senvuoksi he, niin ainakin kerrottiin — eivät naisseurassa kykene puhumaan juuri mitään, kun eivät joka toiseksi sanakseen voi olla sanomatta "bloody". Se lausuttiin "blädi", ja olen kuullut sille toisenkinlaisen selityksen tai johdannon, mutta ainakin sota-aikana eräs asiantuntija selvitti minulle englantilaisten iskulauseen "bloody Germany" tarkoittavan "veristä Saksaa".
Niinpä urakoitsijakaan päivällisellä kohteliaisuudesta rouvaa kohtaan ei puhunut aluksi mitään. Hetken murjoteltuaan hän kuitenkin kutsui kiinalaisen mestarikokin puheilleen ja alkoi verrattoman sanatulvan. Soppa oli "blady" — niinkuin hän sen lausui — kylmää, liha "blady" raakaa ja kahvi "blady" huonoa. Nimitettyään kokkia vielä erilaisilla "blady" vihtahousun nimillä, heitti hän lautasensa nurkkaan ja poistui hyttiimme, jonne alkoi taas tilata kaksi lasia kerrallaan.
Me toiset jatkoimme ateriamme loppuun, jonka jälkeen rouva pyysi minua kahdenkeskiseen keskusteluun kanssaan. Poistuimme siis peräkannelle kävelylle, ja siellä hän kertoi minulle, että mukanaan on runsaasti rahaa, ja pyysi minua ottamaan ne Sydneyssä maihinnousun ajaksi haltuuni, koska tullissa voisivat kenties ottaa ne häneltä pois. Koska tiesin, ettei sellaista siellä tapahdu, sillä sinne saapuessa juuri tarvitsee olla rahaa, kieltäydyin tästä luottamustoimesta. Sitten hän tiedusteli, kenenkä luokse aion mennä Sydneyssä asumaan, ja kun en voinut sanoa tarkkaan paikkaa, lupautui hän oppaakseni, koska ventovieraan on siellä vaarallista liikuskella yksin. Kiitin tarjouksesta, mutta sanoin meikäläisen konsulin kyllä neuvovan sopivan ja luotettavan paikan, jonka jälkeen hän kehoitti minua perille saavuttuamme seuraamaan mukanaan kaupungille, jossa hän kyllä ottaa selville, missä konsulaatti sijaitsee ja saattaa minut sinne. Kun senjälkeen ilmoitin poikkeavani ensin Brisbaneen ja sieltä vasta myöhemmin saapuvani junalla Sydneyhin, sanoi hän, ettei Brisbaneen kannata mennä, siellä ei ole kuin kaksi katua ja elämä vallan kuollutta.
Keskustelumme keskeytti urakoitsija, joka oli noussut hytistä kannelle ja kuullut rouvan viimeisen lauseen. Hän iski oitis sanoihin kiinni, selitti, että Brisbane on ehdottomasti nähtävä, se on Queenslandin helmi, siellä on kaikki halpaa, hän hommaa minulle perin halvan asunnon ja toimittaa tavarani Pinkenban ulkosatamasta kaupunkiin, — ja sitäpaitsi Sydneyssä ovat kaikki hotellit nykyisin täynnä, kun 200,000 ihmistä on tullut maailman kaikilta ääriltä siellä pidettävään katolisten kongressiin, ja osa niistä nukkuu jo asunnon puutteessa kaduillakin. Paljon muutakin hän puhui kaunista ja valaisevaa, vaikka rouva hänet useaan otteeseen keskeytti, joten syntyi riita. Sanoin unohtaneeni tupakkani hyttiin ja sain tilaisuuden poistua seurasta.
Puolen tunnin kuluttua tuli myös urakoitsija hyttiin, haukkuen rouvan pahanpäiväisesti ja tilasi kaksi lasillista, jotka taas joi oman yläritsinsä ääressä seisaaltaan selkä minuun päin. Nyt iltapäivällä aikaansaivat nämä kaksi lasillista kerrallaan tyypillisen tropiikkihumalan eli "tropiikkikoleeran" noin viidessä minuutissa, mutta se ei kestänyt kuin puolisen tuntia, sitten muuttui mies taas hiljaisemmaksi. Toistakymmentä kertaa laskin hänen sinä päivänä kerinneen olla oikein uhkahumalassa.
Iltapäiväteellä pyysi rouva, että päivällisen jälkeen ottaisin kirjoituskoneen ja tulisin hänen hyttiinsä, kun hänellä oli kirjoitettavana erittäin tärkeä kirje, jonka hän olisi halunnut saada koneelliseen asuun. Sanoin nauhan olevan poikki, eikä sitä voi korjata ennenkuin maissa, ja niin pääsin taas sillä kertaa karkuun. — Eikä se kirje muuten niin tärkeä tainnut ollakaan, koskapa rouva päivällisen jälkeen jouti mennä aliupseerien hyttiin rumpua pelaamaan. Siellä olivat näet laivan neljä kirjuria perustaneet orkesterin, jossa viulu aina soitti puolta ääntä alempaa kuin klarinetti, ja rummunlyöjää puuttui tykkänään. Rouva täytti erinomaisen mielellään puuttuvan sijan, ja siellä he sitten pärisyttivät joka ilta aina yli puoliyön, niin että rouva ei kertaakaan jaksanut nousta aamiaiselle, vaan näki hänet ensi kerran vasta lunchilla silmät pöpperössä.
Tämän viimeisen iltani minä vietin tekemällä inventaariota tavaroistani. Jokaiselle matkustajalle oli päivällä jaettu kaksi listaa, toinen henkilötietoja, toinen tavaroita varten. Jälkimäisessä oli lueteltuna ja luokiteltuna eri tavaralaadut sen mukaan, meneekö niistä tullia vai ei, ja nyt piti jokaisen viedä omat tavaransa vastaaviin sarekkeihin ja hinnoittaa tullinalaiset laadut, jotta heti voitiin laskea maksettavan tullin määrä. Ellei tarkkaan ilmoittanut kaikkia, oli petoksesta määrätty ankarat sakot.
Rahavarat oli myös tilitettävä; jos oli oikein paljon, ei tarvinnut kirjoittaa muuta kuin 100 puntaa, mutta jos jollakulla oli vähemmän kuin 40 puntaa, piti antaa tarkka selko, keneltä aikoo sitten ottaa, kun ne loppuvat.
Tällaisen paperin kanssa hikosin ainakin pari tuntia, kunnes sain selville, että miltei kaikki mukanani olevat tavarat olivat Austraalian lain mukaan tullin alaisia. Niinpä katsoin parhaaksi mainita vain kirjoitus- ja valokuvauskoneet, kiikarin sekä käärmeen- ja sisiliskonnahat, jättäen loput tavarat oman onnensa nojaan.
Olin juuri viemässä paperiani perämiehelle, kun huomasin erään nuoremmista upseereista ajelevan miehiä kannelle. Uteliaisuudesta seurasin mukana katsomaan, mitä toimitusta siellä saattoi olla näin iltapimeässä. Väkeä oli kansi mustanaan, ja kaikki kurkottelivat laidan yli merelle. Menin minäkin kurkistelemaan ja näin sieltä tulevan vastaamme laivan. Ei se ollut minusta mitään kummallista, olihan niitä laivoja tavattu ennenkin, eikä kukaan ollut välittänyt niistä sen enempää. Mutta sitten kuulin, että tulija on Nieuw Holland, tämän meidän Nieuw Zeelandimme sisarlaiva, yhtäaikaa viimevuonna laskettu telakalta, yhtä suuri ja kulkee samaa reittiä kuin tämäkin. Kerran kuussa ne tapaavat toisensa, mutta ei koskaan satamassa, aina ulapalla. Nyt piti sisarelle näyttää, että on sitä meilläkin väkeä, ja siksi oli koko joutilas miehistö komennettu kannelle. Niin näkyi olevan myös vastaantulijalla, ja komealta tuollainen suuri laiva näyttikin pimeässä. Joka lamppu oli palamassa, matkustajien rivit täyttivät yläpartaat, miehistö alakannen, ja komentosillalta vilkkuivat tervehdyssignaalit. Miehistökin halusi tervehtiä toisiaan, ja kun oli ehditty kohdalle, päästivät he ilmoille sellaisen korviavihlovan ulinan, että luuli joutuneensa keskelle villeintä viidakkoa. Niin pitkälle kuin ääni vähänkin kantoi he ulvoivat, mutta sitten häipyivät valotkin näkyvistä, ja kukin painui makuutiloilleen, sillä seuraava aamupäivä saattaisi meidät Brisbaneen, ensimäiseen austraalialaiseen satamaan.