language: Finnish

TERVEEKS' — BUDDHA!

Kirj.

Sulo-Weikko Pekkola

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1929.

SISÄLLYS:

Intialaisia ystäviä.
Yhtä ja toista Albionin alamaisuudesta.
Maailman tapoja.
Singapore.
Jaavalaisia maisemia.
Bataviassa.
Jaavalaisia liikkeitä ja virastoja.
Sourabajan "jalompi rotu".
Sekalaisia kokemuksia Jaavalla.
Käärmejahtiin Sumatralle.
Kohti Austraaliaa.
Brisbanen tullissa ja sen takana.

INTIALAISIA YSTÄVIÄ.

Olin alunperin aikonut saapua Intiaan maateitä käyttäen, sillä siten olisin vähitellen eläytynyt maisemanvaihdoksiin, eikä hyppäys erämaasta Intian rehevyyteen olisi ollut niin äkillinen. Sellaista matkaa varten täytyy kuitenkin olla melko hyvin aseistettu jo tavallisinakin aikoina, ja nyt varsinkin kuulosti siltä, että Beluchistanissa pidettiin jonkunlaista toraa, jotenka sivullisen ei ollut varsin turvallista liikuskella siellä. Minulla ei ollut puukkoa kummempaa kapinetta, ja Iracissa olin koettanut hankkia ampuma-aseen kantolupaa, mutta vastaus oli ollut sentyylinen, että sopii olla kiitollinen, kun sallitaan matkustaa ilman aseitakin. Vähintäin kaksi kuukautta sanoivat ottavan, ennenkuin vastaus luvanpyyntöön kerkiää saapua Lontoosta, ja hyvin todennäköisesti se on sitten kielteinen. Luvan myöntäminenhän olisi melkein samaa, kuin lähettää aseita Intian rajaseutujen levottomalle väestölle.

En ollut jäänyt odottamaan tällaisia luvansaanteja, sillä asioiden silloisellaan ollessa ei kannattanut yksin lähteä tuolle maataipaleelle, ja aseellisen saattojoukon palkkaaminen olisi noussut yli matkavarojeni, jotapaitsi vuodenaikakin oli liian kuuma sellaisen matkan tekemiseen, niinpä olin pakoitettu käyttämään merireittiä enkä matkaani tarvinnutkaan katua. Meriväkihän on aina erittäin ja, kuten tunnettua, saapi merellä paljon nopeammin tuttavia kuin maalla, joten jo ennen Intiaan tuloani olin kerinnyt hankkia itselleni moniaita läheisiä hindulaisia ystäviä viileämmistä tuttavuuksista puhumattakaan.

Liikennettä näillä vesillä välittää British Indian Höyrylaivaosakeyhtiö, jonka nimi siellä lyhennetään B.I.S.N., ja laivat sillä ovat monta vertaa siistimpiä kuin kokemani italialaiset tai ranskalaiset. Basrassa kiipesin postihöyry Varsovan kannelle ja tunsin ikäänkuin suurta huojennusta, sillä tiesinhän, etten ainakaan yhteen viikkoon tarvinnut huolehtia siitä, minkälaisen kulkuneuvon taas kunakin päivänä onnistuisin saamaan. Kun sitäpaitsi on kuukaudenkin yhtämittaa rypenyt aavikolla ja aavikkokaupunkien arabialaiskortteleissa, antautuu mielellään höyrylaivan hyttimatkustajaksi. Jokainen ihohuokonen tihkuu pölyä, vaatteet ovat aina kuin pintaan kiinniliimattuina, ja hekumalla katselinkin laivan kylpyvannaa, jossa saisin loikoilla kylmässä suolavedessä.

Sain hyttitovereikseni kaksi hindulaista upseeria, erään majurin ja hänen adjutanttinsa. Heidän palveluspaikkansa oli Bagdad, ja nyt kertoivat he matkustavansa kotiinsa Intiaan kahden kuukauden lomalle.

Kysyin, miksi hindulaisten upseerien täytyy palvella maansa rajojen ulkopuolella, — eikö Iracissa ole sitten upseereja — johon majuri halveksuvasti naurahtaen vastasi, että "eihän niistä iracilaisista ole upseereiksi." Huomasin heti, mitä nappulaa englantilainen oli taas painanut, sillä hindu oli varsin ylpeä siitä, että sai olla alemman rodun komentajana, ja näin sai englantilainen luotettavaa upseeristoa Iraciin.

Muuten oli majuri kaikkein siivoimpia ja hyvänahkaisimpia ihmisiä, mitä löytää taitaa. Ääni hänellä oli pehmeä, eikä hän paljon puhunutkaan, naurahtelihan vaan sängyssään, jossa vietti yksitoista kahdettatoistaosaa koko matkasta samoinkuin adjutanttinsakin. En tiedä, mikä heitä niin unetti, kahta tuntia enempää päivää kohti he vaan eivät jaksaneet olla pystyssä.

Adjutantissa oli vielä paljon alkuasukkaan lapsellisuutta. Hänellä oli viisi erilaista turbaania, joita vuoron perään koetettiin päähän peilin edessä, taas mentiin kannelle hetkeksi näyttelemään ja sitten tultiin nukkumaan.

Heti kun tulin laivalle, huomasi hän valokuvauskoneeni ja alkoi kärttää, että ottaisin hänestä kuvan. Satamassa oli huono valaistus, ja sanoin ottavani kuvan vasta sitten, kun päästään merelle, mutta siitä hän viisi välitti. Kulki jälessäni kuin itsepäinen lapsi ja marisi, että tässä olisi hyvä ottaa ja tässä olisi ja tässä. Kävin lopulta hytistä kameran ja mielikseen näpsäytin kuvan tyhjälle kasetille. Luulin tällä päässeeni rauhaan, mutta nyt hän vaati konetta avattavaksi saadakseen nähdä kuvansa. Kun selitin, että filmi on ensin Bombayssa kehitettävä, jonka jälkeen vasta voidaan saada kuvia, oli hän peräti pettynyt ja sanoi, että eihän siitä mitään hyötyä sitten ollutkaan, johon minäkin täydellisesti yhdyin. Siitä huolimatta hän laivamatkamme jokaisena seitsemänä päivänä tiedusteli, milloin voisi saada kuvansa, ja joka kerta oli pettymys yhtä suuri.

He eivät nauttineet laivan täysiylöspitoa, vaan ottivat annoksittain hyttiinsä "rice and curry", riisiä ja öljyssä keitettyjä lihanpalasia. Riisiä tuotiin pesuvadillinen, johon adjutantti kädellään sekoitti öljyn sekä lihanpalaset. Kolmella keskimäisellä sormella tämä sotkotus sitten ammennettiin suuhun.-Minä poistuin hytistä aina ruokailuajaksi.

Tuntia ennen laivan lähtöä oli postijuna Bagdadista tuonut pääasiallisimman matkustajayleisön. He olivat miltei kaikki kansimatkustajia, sillä hyttipaikkoja käyttävät täkäläiset hyvin vähän. Varsin varakkaatkin hindut ja arabialaiset tuovat laivaan telttasängyn mukanaan ja nukkuvat kannella, jossa näin kesäkuumalla onkin ehdottomasti parempi kuin hytissä.

Näissä laivoissa on kannelle rakennettu liedet, joissa kansimatkustajat voivat keittää ruokansa, ja aamusta iltaan saakka kuhisi niiden ympärillä mustanaan väkeä. Aina leivästä saakka tehtiin kaikki laivalla ja jätteet heitettiin kannelle. Olisi näet vaatinut liian suurta vaivaa heittää niitä reelingin yli mereen. Iltasella se keittopuoli kannesta muistuttikin sitten sikolättiä.

Hintelää väkeä näyttävät tämänpuolen ihmiset olevan rakenteeltaan, ja senmukaiset ovat voimatkin. Laiturilta välikannelle oli asetettu laudoista tehty silta, joka piti laivan lähtiessä vedettämän laiturille. Silta oli kokoonpantu seitsemästä tuumanpaksuisesta ja 4 metrin pituisesta laudasta, johon lisäksi tuli vielä ohuet johdatinpuut, mutta sen siirtämiseen tarvittiin kaksitoista miestä, ja vaivaloisesti se näkyi sittenkin siirtyvän. Oikein piti huutaa tahdissa, että kaikki tiesivät vetää yhtäaikaa, ja pari tuumaa se sitten liikahti kerrallaan. — Meillä olisi kaksi miestä siirtänyt tuollaisen sillan heittämällä.

Basrasta lähdettyä kestää moniaan tunnin vielä ajaa Tigrisvirtaa, ennenkuin päästään Persianlahdelle, ja sen matkan seisoskelee mielellään kannella katselemassa palmumetsien varjostamia rantoja. Pian kuitenkin pimeys peitti näköpiirin, ja minä sulkeuduin kylpyhuoneeseen pariksi tunniksi. Eihän siellä tosin kylmää kylpyä saanut — jäitä olisi pitänyt lisätä joukkoon — mutta sentäänkin oli vesi viileämpää kuin ilma, enkä olisi vannaa vieläkään malttanut jättää, ellei laivan ruokakello kutsunut päivälliselle.

Ruokakomentoa ei ainakaan tässä laivassa sovi moittia, sillä ruokaa annettiin paljon ja monenlaista. Tarjoilu alkoi jo puoli kuudelta aamulla — toisinaan jo aikaisemminkin — jolloin hytteihin tuotiin teetä ja voileipiä. Ei siinä kysytty, halusiko joku vielä nukkua, sillä heti seitsemän jälkeen soitettiin aamiaiselle. Pukeutuminen ei kylläkään vienyt aikaa, kun ainoat käyttökelpoiset vaatekappaleet olivat paita, housut ja pyyhinliina. Tämä viimeksimainittu seurasi jokaista uskollisesti olkapäällä mukana niin aterialla kuin kävelyllä, sillä kasvot tihkuivat vesikarpaloita alituiseen.

Koska ruoka on sangen tärkeä tekijä ihmisen maallisessa vaelluksessa, en malta vallan sivuuttaa B.I.S.N. yhtiön laivojen ruokalistaa. Siellä nimittäin ihmeekseni tarjottiin joka aamu kaurapuuroa, joka kaikkien kokoomuksiltaan epäselvien Bagdadin ruokalaatujen jälkeen maistui minusta erinomaiselta. Maito tosin oli säilykemaitoa, mutta siihen saa tottua, sillä lypsylehmiä ei laivassa pidetä. Muista ruokalajeista mainitsen vain, että aamiaiseen kuului puuron lisäksi kala-, liha- ja munaruoka, lunchiin ja päivälliseen kumpaankin kolme erilaista liharuokaa j.n.e. — Äsken mainitsemaani rice and curry tarjottiin myös joka päivä päivälliseksi, mutta tämä curry eli jonkunlainen Stroganoffin pihvi oli niin väkeväksi maustettua, että ensikerran sitä syödessäni oli nahka lähteä suustani, ja sain kiiruimman kaupalla juosta ruokasalista reelingille tyhjentämään suuntäyteiseni, sillä annosta en hirvinnyt nielaista. Eräs Intian eurooppalainen kehoittikin minua varovaisesti suhtautumaan intialaisiin ruokiin, sillä alkuasukkaiden vatsa on kuulemma vallan toisenlaisesta nahasta kuin meikäläisen, ja lyhyessä ajassa voi siellä tärvellä ruokakanavansa elinajakseen. Myöhemmin Etelämeren saarilla tutustuin siihen kasviinkin, jota näissä tropiikkimaissa käytetään mausteena. Sanotusta kasvista käytetään sen parin senttimetrin pituisia marjamaisia hedelmiä. Ne asetetaan etikkaan liukenemaan, ja pisarallinen tällaista nestettä liemilautasessa saattaa suun hehkumaan kuin tulessa. Kiniini on herkkua siihen verraten. Ranskalaisissa laivoissa näin tätä nestettä viljeltävän varsin tiheään, ja aineen erikoisena ominaisuutena mainittiin, että se palauttaa menetetyn miehuusvoiman.

Persianlahti on matalaa ja sen vesi savenväristä. Vaikka laivaväylä oli viitoitettu, täytyi luotaajan silti alituiseen olla hommassa, ja muutamin ajoin keskellä aavaa ulappaa jouduimme niin matalalle, että koneet pantiin kulkemaan vain puolella voimalla. Tätä kesti kolme päivää, ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, mutta kolmannen päivän iltana stewardi sanoi, että huomenna saamme pahan ilman heti kun pääsemme Intian merelle. Tiedustelin, mikä sen nyt niin pahaksi muuttaisi, ja sain kuulla sen johtuvan monsuunista. Olinhan minäkin lukenut monsuunista yhtä ja toista, mutta en tästä vielä tullut yhtään viisaammaksi. En kuitenkaan enää kysellyt mitään, olin vain tärkeän näköinen ja päätin odottaa.

Aamu koitti, korkeitten kalliosaarien reunustama salmi jäi jälkeemme ja tulimme Intian merelle, mutta ilma pysyi yhtä kauniina. Hartaasti odottamaani myrskyä ei kuulunut, ja arvelin monsuunin vain turhia pelotelleen. Mutta sitten alkoi laiva hiljalleen keinahdella, hyvin hitaasti, mutta säännöllisesti. Nousin kannelle katsomaan, mikä sitä nyt heiluttaisi, sillä tuuli oli verrattain heikko, vain jonkusen vaahtopään kykeni siellä täällä nostamaan.

Mutta etelästä saapui kuin maininkeina pitkiä laineita, laajoja ja loivia. Laajuutensa takia näyttivät ne mataloilta, mutta kulkivat nopeasti eteenpäin, ja vaikka laivamme oli 142 metriä pitkä, heilahteli se sivuaallokossa varsin tuntuvasti.

Tämä oli nyt sitä monsuuniaallokkoa, maininkia jostain kauempana tapahtuvasta myllerryksestä. Pyysin purserilta selitystä ilmiöön, ja hän kertoi, että paraikaa on Etelä-Intiassa ankaroita sateita ja rajuilmoja, jotka ajavat aallokkoa tänne. Sanoi, ettei tämä vielä mitään ole, mutta kunhan parin päivän päästä ehdimme lähemmäksi Intian rannikkoa, niin siellä se vasta tuntuu.

Tämän puolen ihmisten sisukset eivät näy sietävän merenkäyntiä, sillä 90 prosenttia matkustajista asettautui heti levolle. Hyttitoverini majuri ei koko loppumatkalla noussut enää kertaakaan jalkeille paitsi Karachin satamassa, jossa ei heilutellut. Matkaeväinä oli hänellä banaaneja ja mangoja, mutta hän ei voinut enää sietää ajatusta, että hänen korissaan oli ruokatavaroita, jonkatakia hän lahjoitti kaikki minulle. Erään vanhemmanpuoleisen, iloisen ja väriltään miltei mustan hindun kanssa saimme nauttia ateriat kahteen mieheen, toiset salonkimatkustajat paastosivat.

Saavuimme ensimäiseen intialaiseen satamaan, Karachiin aamulla varhain. Odotimme säätiedoitusta etelästä, ja sitten meille ilmoitettiin, että päiväksi tulee niin paha ilma, ettei laiva lähde ennenkuin seitsemän aikaan illalla, jolloin monsuuni tavallisesti asettuu. En aluksi uskonut, että niin pahaa ilmaa saattaisi tullakaan, joka estäisi tällaisen rumiluksen matkan, ennenkuin postilaitoksen seinässä näin postinlähdön aikataulun. Siinä sanottiin, että laiva lähtee joka torstaiaamuna, ellei ole monsuunia; jos on monsuuni, lähtee se vasta illalla.

Kaksi yötä ja yhden päivän keinuimme vielä aallokossa. Heti Karachista lähdettyä pidettiin harjoitus pelastusveneitten vesillelaskemiseksi ja matkustajille neuvottiin, kuinka pelastusvyöt on kiinnitettävä. Tämä kaikki teki vatsatautisiin matkustajiin suurenmoisen vaikutuksen, niin että adjutanttikaan ei enää hirvinnyt nukkua hytissä, vaan muutti kansimatkustajaksi. Pikimmältä kävi vain päivänaikaan katsomassa, ettei tavaroilleen mitään vauriota tapahtuisi ja muutti samalla toisen turbaanin päähänsä.

Juhannusaattoaamu sitten vapautti matkustajat tuskasta, kun pääsimme Bombayn aallonmurtajan suojaan. Hyttitovereitteni sekä parin matkatuttavani liikemiehen päämaali piti vielä pari vuorokautta etelämmäksi rannikolle, mutta he olivat saaneet laivasta kyllikseen; sanoivat junamatkaa turvallisemmaksi. Yhdessä siirsimme sitten tavaramme pienempään höyryyn, joka meidät roimasateessa saattoi laituriin.

Eksyin kertomaan yksityiskohtaisesti merimatkan vaiheista, vaikka tarkoitukseni oikeastaan oli selvitellä ensimäisiä tosihindulaisia matkatuttavuuksiani. Heitä oli näet laivalla runsaasti, pääasiassa liikemiehiä, kaikki matkalla kotimaahansa lomalle, kuten selittivät. Olihan kesän kuumin aika juuri tulossa, ja sen viettää Intian vuoristossa mieluummin kuin Bagdadin tuoksuissa, jossa useimpien toimintapaikka tunnusti olevan.

Maailmansota avasi nimittäin hinduillekin uusia liikemahdollisuuksia. Ennen sotaa oli Mesopotaamia heiltä suljettu, se kun kuului Turkille. Sodan loputtua otti Englanti tämän erämaan, ja englantilaisina alusmaalaisina saattoivat yritteliäät ja laskutaitoiset hindut nyt koettaa onneaan Bagdadissa uusilla, arabialaisille vierailla liiketavoilla. Kertomansa mukaan menestyivät he siellä hyvin, olivat perustaneet huomattavia välitysliikkeitä ja vallanneet vaikutusvaltaisia paikkoja.

Kuultuaan minun olevan kotoisin läheltä pohjoisnapaa, kysyivät he ihmetellen, ovatko kaikki napaseutujen asukkaat yhtä mustia kuin minä. Heidän käsityksensä mukaan suomalaisilla piti olla hohtavan valkoinen ihonlaatu, miltei läpikuultava, puhdas kuin pulmunen lumella. Pohjoismaalaisillahan on vaalea, aaltoileva tukka, heidät tuntee romaanien ja novellien perusteella jo kilometrin päästä. Nyt he näkivät karvasäärisen miehen, jonka väri oli paikotellen mustempi kuin heidän, tukka ei ollut keltainen eikä appelsiinimainen, vaan melko synkän laatuinen, ainoastaan muutamia kuivettuneita valkoisia haituvia siellä täällä. Tässä koetettiin heitä vetää nenästä, uskotella sellaista, jota ei ole olemassakaan.

Näytin passini ja kuvani ja kysyin heiltä, olivatko he ajaneet päiväkausia avonaisessa autossa aavikkomyrskyssä ilman suojelevaa kasvojenpeitettä tai ratsastaneet muulin selässä hehkuvassa helteessä tai maanneet öitä kameelinlannassa shakaalien piirittämissä autioissa arabialaiskylissä tanhualla nolla-asteen lämpömäärässä, polvihousuissa, ohut sadetakki ainoana suojanaan. Ei, sitä he eivät olleet tehneet, — eikä minunkaan vielä ollut kameelinlannassa tarvinnut maata —, mutta puheeni tepsi sittenkin, ja meistä tuli sangen hyvät tuttavat.

Tämän matkan varrella solmitun tuttavuuden perusteella vaihdoimme sitten käyntikortteja, joita oli ainoastaan minulla, mutta heiltä sain kalenteriini latinalaisilla puukstaaveilla tekstatut nimet ja osoitteet, ja niiden perusteella piti minun sitten lähettää itsekullekin heistä merimatkallamme ottamani valokuvat. He taas puolestaan lupasivat muistaa minua kirjeillä, postikorteilla, postimerkeillä ynnä muulla. Eräs oli innostunut kirjallisuuteen ja pyysi minun kääntämään suomeksi hyvän tuttavansa, hindulaisen kirjailijan kirjoittamia — englanninkielisiä — novelleja ja kirjoja, joita hän lupasi lähettää heti kotiinpäästyään.

Minä puolestani täytin antamani lupaukset kuvien lähettämisestä jo Calcutassa, — paitsi aikaisemmin mainitsemalleni adjutantille, jolle kirjeellisesti ilmoitin, ettei hänen kuvansa tarttunut ollenkaan plootulle — mutta yhdeltäkään näiltä laivan kuudelta paremmalta tuttavaltani en ole vielä saanut riviäkään vastaukseksi, — postimerkeistä ja kirjallisuudesta puhumattakaan — vaikka kädenlyönnistä on jo kulunut kahdeksan kuukautta. Vasta Jaavalla opin tuntemaan, mitä troopillinen alkuasukkaan, kuten myös siellä elävän valkoihoisen tuttavuus merkitsee, ja mihin se velvoittaa. Se kestää juuri niin kauan kuin kädenlyöntikin. Kun silmä välttää, silloin on myös tuttavuus unhoitettu.

Paitsi näitä jo mainitsemiani henkilöitä, tunkeutui alkumatkalla tuttavakseni joitakuita ensiluokan matkustajia, milloin satuin pimeän tullen liikuskelemaan yläkannella. He keskustelivat kanssani jo alunperin ilman tavanmukaisia esittelyjä sangen tuttavallisesti, puhelivat mielellään erotiikasta, ja sitten — tekivät minulle rakkaudentunnustuksia. Kun heidän tuttavallisuutensa alkoi tulla kouraantuntuvaksi, oli pakko turvautua etu-ulottimiini, eikä minua enää loppumatkalla kosiskeltu.

Vaikka usealta tropiikinmatkailijalta olin jo aikaisemmin kuullut tästä asiasta, en sitä ollut todeksi uskonut, sillä olin luullut heidän kertoneen minulle merimiesjuttuja. Kuitenkin sekä tämä että myöhäisemmät matkani kravun ja kauriin kääntöpiirien välillä saivat minut vakuutetuksi siitä, että muutamat käsitteet ovat sikäläisillä ihmisillä aivan erilaiset kuin esi-isällämme Aatami Ensimäisellä ja meillä kylmillä pohjoismaalaisilla.

YHTÄ JA TOISTA ALBIONIN ALAMAISUUDESTA.

    "Meren kuohuista riemuiten laskimme nyt
    Hedelmällisen Intian maihin."

Näin opetti äitivanha minulle kansakoulussa setä-Topelius-vainaan Maamme-kirjan runoa, ja kuuliaisena oppilaisena olin runon opetellut ulkoa. Sitä olin myös ääneeni lausunut suomeksi lähestyessämme Intian rantaa, ja mielessäni pyörivät vapaan mielikuvituksen kehräämät kuvat kullalla ja jalokivillä silatuista temppeleistä, fakiireista ja sellaisista ihmeistä, joita ei kyennyt kuvittelemaankaan.

Kuitenkin jo ensimäisessä intialaisessa satamassa, Karachissa, rapisivat mielikuvastani niinhyvin temppelit ja jalokivet kuin myös fakiirit pois, sillä kaupunki oli yleispiirteiltään enemmän eurooppalainen kuin jotkut — nimittäin näkemäni — Italian, useat Kreikan ja kaikki Turkin kaupungit, viimeksimainituista erikoisesti Konstantinopoli.

Sanoin yleispiirteiltään ja tarkoitin sillä tuollaista yleistä siivollisuuden kuvaa, jonka matkaajan silmä ensimäiseksi havaitsee kaupunkiin tultuaan, ja se käsittää siis katujen ja rakennusten pintapuolisen ulkonäön. Sillä tarjoaahan toki Karachin lähempi tutkistelu tarpeeksi intialaistakin nähtävää sen nykyaikaisessa muodossa asukkaineen, pukuineen ja eläin- sekä kasvikuntineen; mutta pääosa kaupungista on syntynyt vasta englantilaisen yliherruuden aikana rautateiden aikakaudella, ja siksipä se onkin niin siisti.

Samoin on asianlaita monessa muussakin Etu-Intian kaupungissa, muun muassa Bombayssa. Ennen luetun perusteella ei luulisi olevansa Intiassa, vaeltaessaan upeiden talorivien reunustamia, valtavien puiden varjostamia katuja, siksi kosmopoliittisilta ne näyttävät. Vasta siten, kun tutustuu alkuasukaskaupunginosaan, kauppahalleihin ja basaareihin tai jotenkuten muuten joutuu tekemisiin sikäläisen väestön kanssa, huomaa tulleensa maanosaan, jonka väestö on meille tuiki vierasta. Siellä tapaa runsaasti intialaista sivistyneistöä, joka muukalaista kohtaan on ratki ystävällistä, mutta jo lyhyenkin hetken keskustelu osoittaa, että heidän ajatuksensa ovat kaukana meidän ajatuksistamme ja heidän tiensä vallan kaukana meikäläisten henkisistä vaelluksista. Euroopan päivänpolttavat kysymykset eivät liikuta heitä vähääkään, koko tämä meille niin tärkeä maanosa kaikkine riitoineen ja konferensseineen on heille kuin ilmaa. Sikäläisissä sanomalehdissä on kyllä olosuhteiden pakosta joka päivä sivun verran "At Home"-nimisen otsikon alla uutisia Englannista, mutta siinä onkin sitten kaikki, mitä Euroopasta tiedetään. Syyrian ja Mesopotaamian kokemusteni jälkeen en uskaltanut edes toivoakaan, että tavallinen sivistynyt luokka olisi tiennyt, missä esimerkiksi Suomi on. Muistin myös veljeni kertomuksen Sudanista, jossa hän aikoinaan Englannin valtion tarkoitukseen luovuttamalla laivalla matkaili pitkin sinistä Niiliä joitakin vesieläimiä tutkimassa. Eräässä garnisoonipaikassa oli laivalle tullut joukko englantilaisia upseereja viettämään iltaa, ja muutaman majurin kanssa oli syntynyt hieman piikikäs keskustelu. Majuri oli kysynyt veljeltäni, mistä maasta hän on kotoisin, ja veljeni vastaukseen "Suomesta" oli hän halveksuvasti hymähtäen huomauttanut, ettei hän ole koskaan tullut katsoneeksi kartasta, missä sellainen maanosa sijaitsee. Johon taas veljeni puolestaan vastasi, ettei hän ole koskaan otaksunutkaan englantilaisen majurin maantiedontuntemusta niin suureksi. Josta vastauksesta majuri suuttui ja lupasi muistaa asian tulevaisuudessa.

Intialaisten liikemiesten maantieto näytti kuitenkin olevan selvempi kuin sanotun majurin, sillä varsin useat heistä, ja erikoisesti nahkakauppiaat tunsivat maamme aseman. Sitävastoin monissa postikonttoreissa kysyttiin, onko Suomi Saksassa. Naiset, ainakin muutamat, olivat urheiluasioista innostuneita, ja tunsivat Suomen urheilutähtiensä kautta. Niinpä eräs heistä, kuultuaan kotimaani nimen, huomautti heti, että siellähän se on se Nurmikin. Hän kuitenkin englantilaisen ääntämistavan mukaan lausui u:n a:ksi ja i:n ai:ksi, joten sain sen käsityksen, että hän halusi tietää, onko Suomessa naamiaisia. Selitin hänelle, että ylioppilasaikanani pidettiin palokunnantalolla usein naamiaisia, jonka lisäksi vuosittaiset oopperamaskikset muodostavat varsin tärkeän hetken pääkaupunkimme taiteellishuvitteluhaluiselle yleisölle, mutta kun omakohtaisesti en ole ottanut niihin osaa vaaleanviheriäisessä nuoruudessani, en pukujen enkä ohjelman suhteen voi antaa mitään yleispätevää arvostelua. Senjälkeen neitonen lausui ihmetyksensä naamiaisten juoksusaavutuksista ja kysyi, mitä siellä syödään. Sanoin taas, että minun aikanani jäi syöminen sivuasiaksi, ja pääpaino pantiin Bacchuksen palvelemiselle; toiset joivat punssia, toiset samppanjaa, kukin aina varojensa mukaan. Sitten vähitellen huomasimme toisen puhuneen pellosta, toisen pellon aidasta, ja niin minäkin käsitin kysymyksen koskeneen kuuluisaa Paavo Nurmeamme.

* * * * *

Minulta kysyttiin useasti, miksikä olin lähtenyt Intiaan kaikkein kuumimmaksi ajaksi; miksi en tullut sinne helmi- tai maaliskuussa, jolloin muutkin turistit matkustelevat. En keksinyt mitään järkevää syytä matkalleni, joten vastailin hyvin umpimähkäisesti aina tilanteeseen soveltuvin sanoin, kunnes keksin, että kuumana aikana saa matkustaa leveästi ja rauhassa. Se on tosiaankin seikka, jonka toistenkin kannattaa ottaa huomioon matkustaessaan. Talvikuukausina vallitsee tungos kaikissa hotelleissa, turistipaikoissa ja kulkuneuvoissa, silloin ovat asuntojen ja tavarain hinnat — ainakin erään himalajalaisen turkiskauppiaan lausunnon mukaan — jopa kolminverroin kalliimmat kuin kuumana aikana, jolloin elämä on kuollutta, ja liikemiehet koettavat saada kauppoja syntymään vaikkapa vallan mitättömällä voitolla.

Varsinkin junissa huomasi tämän kesäajan kuolleisuuden, nimittäin kolmannessa luokassa. Toisen luokan matkustajilla tunnusti olevan ahdasta, ainakin sanomalehtikirjoituksista päättäen. Virkamiehet menivät silloin lomalleen ja matkustelivat vuoristoseutuihin, missä ilma on viileämpää. Siellä tarjoutui myös tilaisuus metsästykseen, ja urheiluintoiset, toisen luokan vapaalipuilla matkustavat herrasmiehet kuljettivat kukin aina joukon koiria mukanaan. Liikenneohjeet ovat siellä suunnilleen samanlaiset kuin Euroopan maissa, joten sielläkin on eläinkuntaa kuljetettava eri vaunuissa kuin toisia matkustajia. Nämä vapaalippumatkustajat ovat siellä kuitenkin etuoikeutetussa asemassa, ja he ottivat koiransa toisen luokan vaunuihin, jossa varasivat joka koiralle oman istumapaikan sohville. Maksaville matkustajille jäi niinollen useimmiten vain seisomapaikat, ja kun ottaa huomioon matkojen pituudet, — sanotaan nyt vaikkapa vain lähes kolmen vuorokauden matka Calcutasta Lahoren vuoristoseutuihin — käsittää kylläkin ne koiramatkustajia vastaan kohdistetut kiukkuiset kirjoitukset, joita viime heinäkuussa näki sanomalehdissä varsin tiheään.

Mutta, kuten sanoin, kolmannessa luokassa sai matkustaa leveästi ja rauhassa. Jokaisen kaukojunan alku- tai loppupäässä on puoli vaunua varattuna yksinomaan eurooppalaisille ja puoliverisille, ja sellaisessa osastossa minä vietinkin kaikki Intianmatkani. Matkustajia oli vielä aniharvoja, joten jokainen sai yönajaksi pitkän penkin. Penkki oli tosin kova, mutta kun siihen levitti kashmirilaisen maton alustaksi, ei parempaa vuodetta kaivannut. Ja vilu ei ainakaan vaivannut.

Intian rautateillä matkustaa huokeammalla kuin missään muualla, huokeammalla vielä kuin Ranskassa, jonka rautatietariffit lienevät Euroopan halvimpia. Sitäpaitsi hintasuhde eri luokkien välillä on meikäläisistä poikkeava. Matkakalenteristani näen esimerkiksi lippujen hinnat matkalla Bombay-Calcutta: kolmannessa luokassa 17, ensimäisessä 85 rupeeta. Ensimäinen luokka viisi kertaa kalliimpi kuin kolmas, siis sata prosenttia enemmän kuin meillä.

Joskin turistiliikenne kesäaikaan oli lamassa, sen ahkerammin matkustelivat alkuasukkaat. Asemahallit kuhisivat alituiseen täynnään puolialastonta, likaista, kirkuvaa joukkoa, he istuskelivat odotussalien lattioilla ryhmissä tavarakasojensa ympäröimänä, ja vain pujottelemalla, kiertoteitä käyttäen saattoi päästä asemalaiturille. Se oli monin paikoin eristetty asemahalleista kattoon saakka ulottuvalla rautalankaverkolla. Tavallinen aita — vaikkapa piikkilanka-aita — ei olisi riittänyt, he olisivat kiivenneet senkin ylitse. Asemalaiturin portilla oli ainainen tappelu; liputtomia matkustajia tunkeutui jonottain portille, ja nyrkiniskuin pakottivat vartijat heidät perääntymään. Kun valkoinen matkustaja saapui paikalle, halkesi kirkuva lauma vartijain huudoista, päästäen matkustajan lävitseen laiturille. Minä tavallisesti autoin vartijoita karjumalla puoleen ja toiseen sekä heilutellen huolimattomasti kirjoituskonettani. Asemalaiturilla oli paljon rauhallisempi oleskella kuin odotushalleissa, alkuasukkaita näet ei sinne päästetty kuin muutamia minuutteja ennen junanlähtöä. Siellä oli vilpoisampikin kuin halleissa, sillä useilla asemilla, muun muassa Bombayn mahtavilla asemalaitureilla oli käytävien kattoihin kiinnitetty pitkiä rivejä sähköhyrriä, suuria kuin lentokoneen propellit, ja ne tuovat henkeäsalpaavaan kuumuuteen miellyttävää viileyttä.

Muuten näitä sähköhyrriä tapaa tropiikeissa miltei kaikkialla. Hotelleissa, junavaunuissa ja erikoisesti laivojen hyteissä ne ovat vallan välttämättömiä. Eräässä Calcutan pankissa, jossa jouduin odottelemaan hidasta rahojentoimitusta, laskin joutessani lähes viisikymmentä tällaista katossa pyörivää propellia, eikä huone ollut kooltaan niinkään suuri kuin Kansallispankin toimistohuone Helsingissä.

* * * * *

Matkustelin rautateillä eurooppalaisvaunuosastossa, milloin halusin olla rauhassa, ja sinne minut tavallisesti opastettiinkin. Eihän ollut poliittisesti suotavaa, että epävarma valkoinen seurusteli aatteita vastaanottavaisten alkuasukkaiden kanssa. Joskus sentään halusin katsella rahvastakin ja tunkeuduin jo muutenkin täysinäiseen alkuasukasosastoon. Enimmäkseen en heidän kielestään ja keskustelustaan päässyt tolkulle, sillä Intiassahan on viitisenkymmentä toisilleen vierasta kieltä, mutta yleisistä käyttäytymistavoista sain aina jonkunlaisia lisiä varastooni. Siivollisuudesta puhun vähän myöhemmin, tässä mainitsen vain tupakanpoltosta, koska meilläkin on hiljattain pidetty piipunpolttokilpailu. Piippuja ei alkuasukkailla ollut, vaan he laittoivat jonkunlaisesta tupakanlehdestä piipunkoppaa muistuttavan, varsin tökerön tekeleen. Se likistettiin kouristetun pikkusormen ja kämmenen väliseen rakoon, käsi puristettiin nyrkkiin ja sauhu vedettiin nyrkin läpi etusormen ja kämmenen välisestä raosta. Tupakka oli huonoa, iljettävänhajuista, jokainen veti nyrkkinsä läpi kolme tai neljä vihertävänruskeata sauhua ja antoi sätkän seuraavalle miehelle. Näin kiersi se sekä tuttujen että tuntemattomien käsissä, ja seurueen suuruudesta riippuen saattoi se palata tekijälleen vielä kolmannenkin kerran, mutta tavallisimmin loppui se jo toisella kierroksellaan.

* * * * *

Tulin kerran iltajunalla Allahabadista Calcuttaan ja matkustin taas hindujen vaunussa keskustellen kahden englanninkieltä taitavan alkuasukkaan kanssa. Monsuunisade valui vuolaana, ei näkynyt tulikärpäsiä ratavieren pensaistossa, ei kuulunut sirkkojen raksutusta puiden oksilta, synkkä pimeys kaikkialla.

Pienellä asemalla nousi vaunuumme parikymmentä roistonnäköistä miestä. Heillä oli mukanaan hakut, kirveet, rautakanget ja mutterinaukaisijat, siis rautatien työmiehiä, tosin tavallista suuriäänisempiä. Junailija ei tullut perimään heidän matkalippujaan, eivätkä he pitkälti matkaa tehneetkään. Puolisen tunnin kuluttua, erään pienen joen sivuutettuamme, nousivat he pysäkillä junasta. Seutu näytti autiolta, sillä valoja ei tuikkinut mistään, ja rankkasateessa lähtivät miehet kävelemään rataa pitkin takaisinpäin.

Seuraavana päivänä luin Calcutan lehdistä kaamean uutisen. Sanotun pysäkin läheisellä sillalla oli rata rikottu, ja kaksi tuntia meidän jälessämme saapunut juna oli syöksynyt jokeen, jolloin 61 matkustajaa oli heti saanut surmansa, — loukkaantuneiden lukumäärää en muista. Se oli rautatielakkolaisten, juuri tämän kanssani matkustaneen työsakin tekosia, miesten, joiden hommat — "sivistyneiden hindujen" kertoman mukaan — järjestetään bolsheviki-Venäjältä käsin.

MAAILMAN TAPOJA.

En tiedä, kuinka monta kieltä ihmisen tarvitsisi hallita tullakseen kaikkialla maailmassa ymmärretyksi. Eräästä ameriikkalaisesta englanninkielen sanakirjasta olin aikaisemmassa nuoruudessani lukenut aksioomin eli selviön, että englanninkielellä tulee toimeen kaikkialla maailmassa. Tämä selviö kävi kuitenkin jo Turkissa melko epäselväksi, koska havaitsin, ettei minun, enempää kuin muidenkaan puhumaa englantia siellä ymmärretty. Turkille annoin tämän anteeksi, samoinkuin ranskalaiselle Syyrialle, mutta hiukan rupesi jo ihmetyttämään, ettei minua ymmärretty englantilaisessa Iracissa. Oli pakko opetella huomattava määrä arabiankielisiä sanoja saadakseen edes ruokaa ja kortteerin, muista ylellisyyksistä puhumattakaan. Ymmärtäväisenä ihmisenä otin sentään huomioon, että Irac on kuulunut Englannille vasta kymmenkunnan vuotta, eikä siis kansa ole näin lyhyessä ajassa ehtinyt opetella isännän kieltä, — onhan meillä Suomessa noin puolimiljoonaa ikänsä täällä asuneita ihmisiä, jotka väittävät, että he eivät voi oppia suomenkieltä.

Kukaan ihminen ei kuitenkaan Metusalemin jälkeen ole elänyt edes kolmesataa vuotta, jonka ajan Englanti on hallinnut Intiaa, ja siksipä oli hämmästykseni rajaton, kun huomasin, etten vaivoin opettelemallani englanninkielellä pärjännyt kuin ensiluokan eurooppalaisissa hotelleissa ja sivistyneiden (joista useimmat ovat opiskelleet Englannissa) ynnä muutamien liikemiesten ja perin harvojen alkuasukkaiden kanssa. Minun oli pakko turvautua plastillisiin kädenliikkeisiin sekä suomenkieleen, jota joskus puhun sujuvastikin sekaisella murteella — kuten Ernst Lampén sanoo — mutta jota sentään ymmärrettiin niinhyvin Hindustanin tasangolla kuin Takaintiassakin.

Burma ja Malakan niemimaa kuuluvat myös Englantilaiseen Intiaan, mutta siellä saa nätisti ottaa kiinalaisen tai malajilaisen sanakirjan käteensä ainakin maaseudulla liikkuessaan. Paitsi, jos haluaa liikkua ylväin kasvojenilmein, kultapunta joka sormenvälissä, ja halveksuu puhumista rahvaan kanssa.

Austraalia on taasen täysin englanninkielentaitoinen maa, samoinkuin Uusi Seelanti, mutta siitä itäänpäin lähtien on ymmärtämys onnessa kuin Jannen iltanen. Uudella Caledonialla ja niin edespäin kaikilla ranskalaisilla saarilla on Pariisin apachien murre suuremmassa arvossa kuin puhtain Oxfordin yliopistokieli, ja Panaman kreolittaren tuttavaksikaan et pääse, ellet osaa edes ärräpäätä lausua Castilian kielellä.

Miksei! — jos taskussasi on riittävästi dollareita tai puntia, — dollari näytti muuten olevan suositumpi kuin punta — niin tulet toimeen missä paikassa maailmaa tahansa. Matkustat ensimäisessä luokassa, asut ensimäisen luokan hotelleissa, käytät kunkin paikkakunnan englanninkielisiä tulkkeja ja oppaita apunasi, ja palattuasi voit kehua, ettet missään maailmankolkassa ole tarvinnut puhua muuta kuin "yes" ja "no". — Mutta meikäläiselle lukijalle annan halvemman ja käytännöllisemmän neuvon. Meillähän on kaikentaitavia miehiä kuin myös naisia, jos joku haluaisi sellaisen matkakumppalikseen. Siis sellaisia, jotka puhuvat suomenkieltä sujuvasti sekä myös kaikkia muita maailmankieliä. Ota sellainen oppaaksesi, matkusta maailman ympäri, ja palattuasi voit puolestasi sanoa, ettet koko matkallasi ole tarvinnut sanoa muuta kuin juu ja ei. — Erään tällaisen tunnenkin — hänestä puhun joskus toiste enemmälti — hän on Oulusta kotoisin, on kiertänyt 45 vuotta maailmaa, asuu nykyisin Austraaliassa — lähemmin sanottuna Sydneyn kaupungissa — puhuu ainoastaan suomenkieltä, mutta tulee toimeen kaikkialla. Ota hänet oppaaksesi, hän selvittää kaikki asiat, vaikkei osaakaan englantia muutakuin yes ja no, mutta hänen kanssaan voit turvallisesti matkustaa, ja palattuasi voit kehua Britannian tavoin, että omalla kielelläsi olet kulkenut ympäri maapallon.

Minulta saa tietää tämän henkilön lähemmän osoitteen, mutta sivumennen mainitsen, että minäkin henkilökohtaisesti palvelen yleisön etuja, joskaan en voi taata menestystä.

* * * * *

Palaan takaisin Intiaan, jossa koettelin tutustua maahan ja kansaan. Junamatkoilla näin syvien rivien elämäntapoja, junan akkunoista katselin silmänräpäyskuvia intialaisista maisemista. Maisemilla liikuskeli kansaa, ja ihmeekseni näin, kuinka kansa aina kyykistyi maahan junan sivuuttaessa. Tähän kyykistelemiseen sain vasta viikon kuluttua selvityksen, ensi päivinä näytti se minusta arvoitukselliselta.

Rahvas, se on alemmat kastit, mutta myöskin sivistyneistö kotioloissaan ja tuttavallisessa seurapiirissä — puhun nyt yksinomaan miehisestä sukupuolesta — käyttää pukunaan tavallisen ruokapöytäliinan kokoista vaatekappaletta, joka kierretään vyötäisille. Vaate ulottuu noin kaksi kertaa lanteitten ympäri, ja pitkä, alle polvinivelien ulottuva liehuke jää roikkumaan takalistoon. Se vedetään sitten jalkojen välistä ruumiin etupuolelle ja liehukkeen huippu työnnetään lannevaatteen muodostaman vyön alle navan kohdalta, joten keskiruumis tulee tavallaan suojatuksi; mutta sivultapäin katsottuna muistuttaa tällainen vaatekappale hametta, koska se roikkuu sentyylisesti kaikilta puolin alaspäin.

Muistan ennenvanhaan täällä Suomessa metsätöissä ollessani ja tupakkapaussin komennettuani miesten aina kävelleen jonkun suojelevan puun taakse ja seisoskelleen siellä hetkisen aikaa, ennenkuin kerääntyivät ympärilleni vetäisemään piipullisen tupakkaa. Se puun takana seisoskeleminen oli niinhyvin heidän kuin minunkin mielestäni sellainen häveliäs toimitus, jota ei viitsinyt sivullisille näytellä. (Sellaisen katselemisesta määrää m.m. Austraalian laki sakkoa aina yhdeksään puntaan saakka.) Intiassa ei tällaista puitten-juurilla-seisoskelemista tunneta, koska sikäläiset asukkaat kulkevat hameisiin puettuina, ja niinpä heidän täytyy vähäpätöistäkin tarvetta varten kyykistyä aivan maahan saakka. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, ei vielä sittenkään, vaikka he istuviltaan toimittaisivat tämänluontoiset tarpeensa, mutta se minua kiukutti, että he aivan säännöllisesti ratavarsilla, junan heidät sivuuttaessa, tunsivat pakoittavaa tarvetta kyykistelemiseen. Kerran ja muutaman antaa anteeksi, mutta kun tämä tapahtui aina minun vaununi kohdalla, arvasin, että manööveri oli tähdätty mielenosoituksena eurooppalaista kohtaan.

Enkä vielä sittekään olisi henkilökohtaisesti asiasta pahastunut, jos edes kaupungeissa olisin saanut olla tämänkaltaisilta esityksiltä rauhassa. Mutta kun esimerkiksi Calcutassa olin pitkän etsimisen jälkeen löytänyt hotellihuoneen, jonka akkuna antoi asfaltin ja pölyn keskellä kukoistavalle pienelle, viheliäiselle kolmikulmalle, niin sinnekin kolmikulmalle, akkunani alle saapuivat nämä kykkijät tärvellen jo muutenkin monsuunisateiden tärvelemän huumorini saattaen minut miltei kiehumapisteeseen. Niinpä kerrankin katolla seistessäni ja haukkoja katsellessani saapui taas eräs hameniekka kolmikulmalle, juuri minua vastapäätä ja kyykistyi selkä akkunaani suunnattuna. Äkkäsin katolla tiiliskiven puolikkaan, jonka pirullisella taitavuudella linkosin kykkijän selkärangan pidennettyyn ytimeen, jonka jälkeen katosin kuistilta huoneeseeni.

Näitä asioita katsellessani muistui mieleeni vanhan koirankasvattajan kertomus — tai oikeastaan opastus kynologiassa. Hän nimittäin selvitti, ettei uroskoiraa voida pitää täysikasvuisena, ennenkuin se puun kohdatessaan nostaa takakoipensa. Hindujen kykkyilemisiä katsellessani päättelin niinikään, etteivät hekään voi olla täysikasvuisia uroita, vaan on koko kansa vielä penikkaiässään.

* * * * *

Mainitsin haukat. Niitä, samoinkuin lehmiä ja apinoita, pidetään Intiassa pyhinä. Akkunaani vastapäätä, vihreän kolmikulman takana, oli tasakattoinen talo, jonka kumpaankin päähän oli rakennettu savupiippua muistuttava koroke. Korokkeilla asusti kaksi haukkapariskuntaa, mehiläishaukkojen värisiä, mutta melkoista suurempia. Pyysin hotellinisännältä lainaksi jonkunlaista salonkikivääriä taikka kanuunaa, jolla olisin voinut tehdä vaarattomiksi nämä kanalintujen viholliset, mutta isäntä suhtautui anomukseeni kielteisesti. Eräänä päivänä oli ruskea kana uskaltautunut hotellin edustaa sivuavalle kadulle. Tuli auto sadan kilometrin nopeudella, ajoi kanan yli, mutta tämä nousi sittenkin pölyiseltä asfaltilta ja järjesteli höyheniään erään näyteakkunan edessä. Silloin laskeutui kolmikulman takaisesta tornista ruskea haukka kanan selkään ja nosti sen poikiensa ruuaksi. Kana kyllä koetti kovaäänisesti panna vastalauseen tapahtuman johdosta, mutta kukaan näkijöistä ei puuttunut asioiden menoon, joten minäkin vain katoltani katselin, kuinka räpyttelevä kana pala palalta revittiin kappaleiksi ja hotkittiin nälkäisiin suihin.

Luulin Intiaa viljavaksi maaksi, ja sitä se epäilemättä suurimmalta osaltaan onkin, sillä siellä vallitseva lämpömäärä riittää kasvattamaan minkälaisen viljan tai hedelmän tahansa, eikä kuivuus haittaa milloinkaan. Tuntuupa niinollen omituiselta, että nälkä varsin usein tuppaa hätyyttämään sikäläistä väestöä, ja noin kolmisenkymmentä vuotta sitten kuoli muutamissa kuvernementeissä yli 40 prosenttia asujaimistosta nälkäänkin. Syytä lienee sekä sysissä että sepissä, sillä luulisihan toki mahtavan Englannin kykenevän järjestelemään tällaiset asiat, mutta Intian väestö näyttää myös suhtautuvan työntekoon varsin leväperäisesti. Gangesjoen ja Bramaputran laajoilla tasangoilla näkee silmänkantamattomia aukeita, jotka ovat vielä aivan viljelemättömiä. Se on kaikki viljelyskelpoista maata, joka vähäisellä työllä kasvattaisi riisipuuroa, mutta kun hallituksen toimesta ei panna työlle vauhtia, ei hindukaan omasta aloitteestaan viitsi rehkiä pellolla, vaan makailee mieluummin kaupunkien varjoisilla asfalttikäytävillä.

Takaintian eli Burman väestö on kaikkein laiskinta, hindujenkin mielestä. Kuulin siitä jo Calcutassa, ja Rangoonin suuressa kauppasatamassa sain sen todeta omin silmin. Sikäläistä väestöä ei saatu edes lastaustöihin, suoranaiseen rahahommaan, vaan piti lastausväki tuoda Bengaalinlahden toiselta puolen, Madrasista. Vaikka nämäkin olivat hinduja, olivat he vallan kuin toista rotua, pitivät itseään takaintialaisia paljon ylväämpinä ja kulkivat puettuina erikoiseen vormuun, josta heidät heti erotti muusta rahvaasta.

SINGAPORE.

Jo lähestyessään Singaporen laajaa, saarien ympäröimää satamalahtea, huomaa saapuvansa maailmankaupan teidenristeykseen. Pitkin lahtea näkee ankkuroituna satoja, jopa tuhansia erikokoisia aluksia kaikista eri kansallisuuksista. Vaikka laituri onkin laaja, ei sinne mahtuisi kuin murto-osa tästä laivamäärästä purkamaan tai lastaamaan lastinsa. Ne poikkeavat laiturissa vain pikimmältä, mikäli välttämättömyys vaatii — jos tulevat ollenkaan —, lastauksensa ja purkauksensa toimittavat ne tavallisimmin ankkurissa lahdella.

Kun tulee niinkin kuuluisaan paikkaan kuin Singapore, haluaisi siitä antaa jonkunlaisen yleiskuvan, koska lukijoissa on monta sellaista, jotka eivät ole siellä käyneet. Niinpä minäkin kerron muutamia ensinäkemältä saatuja vaikutelmia.

Ensiksi sanoisin, että Singapore on päiväntasaajan Pariisi, sillä samoista syistä kuin Pariisi eroaa muista Euroopan kaupungeista, samoin eroaa Singapore kirjavuudessaan, vilkkaudessaan ja elämäntavoissaan toisista näitten leveysasteitten kaupungeista. Kaupallisen asemansa takia on se sangen kansainvälinen, vaikkakin kiinalaisuudella on ehdoton ylivalta. Samoin on siellä japanilaisia runsaasti.

Kadut ovat leveät ja erinomaiseen hyvät, järjestään lasketut asfaltilla, mutta omituisilta tuntuivat ja näkyivät avonaiset katuojat. Ne olivat pohjiaan myöten asfaltista, ainakin 60 senttiä syvät ja puolen metrin levyiset. Luulisi niitä pimeän aikaan vaarallisiksi vanhoille ihmisille, kun minäkin pari kertaa illalla astuin sellaiseen.

Kun kadut ovat näin hyvät, eivät raitiotievaunut kaipaa kiskoja ollenkaan. Ne kulkevat kumipyörillä, ja niitä ohjataan kuin autoja, mutta käyttövoimansa ottavat ne sähköjohdoista kuten raitiovaunut.

Katuliikenne on erinomaisen vilkas, ja ensimäinen huomioni oli se, että minua ei huomattu ollenkaan. Calcutassa ja muissa Intian kaupungeissa Bombayta lukuunottamatta sai olla miltei alituisen huomion esineenä. Tavaraa tarjottiin, huudettiin ja juostiin jälkeen, tai sitte töllisteltiin. Singaporessa sai kulkea rauhassa, eikä siellä katsottu pitkään muualla kuin aivan kiinalaiskortteleissa. Olihan Calcutassakin paljon sellaisia katuja, joilla ei häiritty eikä kurkisteltu, mutta Singapore on sentään kuin pääkaupunki Calcutan rinnalla.

Paljon komeita rakennuksia on Singaporessa, ja erikoisesti mainitsen vain vastavalmistuneen postitalon, joka komeine pylväsrivistöineen muistuttaa — sanotaan nyt vaikka linnaa.

Läpi Singaporen juoksee myös joki, ja se on aika hauskan näköinen, mutta sen vesi on mustaa kuin Tuonelan joessa, eikä siihen menisi Tuonelan musta joutsenkaan uimaan, sillä se tuoksuu hirvittävälle. Ei siihen muuten mahtuisikaan uimaan, kun kattopäälliset suurehkot veneet täyttävät sen, niin että veneestä veneeseen astumalla pääsee kävelemään leveimmästäkin kohdasta yli.

Singaporen ympäristö on erinomaisen kaunista. Halusin tutustua siihen lähemmin ja erikoisesti kumipuuviljelykseen ja kumin valmistukseen, mutta en tiennyt, mistä alottaa, eikä ollut ketään tuttujakaan.

Etsin käsiini joutuneesta luettelosta Suomen konsulin osoitetta, mutta luettelon mukaan ei Singaporessa ole Suomella konsulaattia, ainoastaan Ruotsilla. Kun kuitenkin viimeaikoina on meillekin perustettu lukuisia uusia konsulaatteja, menin Ruotsin konsulilta kysymään asiasta. Sain kuulla, ettei ole perustettu. Selitin hänelle sitten kuka olen, ja minkälaisilla asioilla kuljen, jonka jälkeen kysyin, voisiko hän ehkä sanoa minulle, missä lähimmät kumiviljelykset ovat, ja miten sinne mukavimmin voisi päästä.

"Ikävä kyllä, en voi auttaa teitä, sillä olen Ruotsin konsuli", vastasi hän.

Sanoin, etten ole apua tullut pyytämäänkään, vaan ainoastaan vähän tietoja, mutta hän nousi merkiksi, että audienssi on päättynyt.

Pyysin anteeksi, että olin vaivannut häntä ja kiitin ystävällisyydestä, jonka jälkeen poistuin. Menin senjälkeen sanomalehti Straits Timesin toimittajan, G.L. Peefin luokse pyytämään samantapaisia tietoja. Hän otti vastaan erittäin ystävällisesti, antoi minulle osoitteet, neuvoi tiet ja kulkuvälineet ja kirjoitti vielä suosituksetkin vietäväksi perille.

Niitten mukaan kuljinkin sitten noin kolmen penikulman päässä kaupungista sijaitseville kumipuuviljelyksille. Loppumattomat rivit puita siellä oli, minulle näytettiin ja selitettiin kaikki auliisti ja senjälkeen vietiin kumisulattimoille, joista yötä päivää nousi sankat savupilvet kuin metsäpalossa. Kasvitieteellinen puutarha on myös nähtävyys. Muuten se kyllä on kuten muutkin troopilliset kasvitieteelliset puutarhat, mutta tämä on erikoinen siitä, että sinne on villistä metsästä suoraan siirretty melko suuri ala viidakkoa, joka kasvaa täällä aivan siten kuin se oli ollut metsässä. Se on ollut vaivaloista ja kallista hommaa.

Singapore on Englannin alusmaa, mutta ei silti tarvitse luulla, että siellä tulee toimeen englanninkielellä. Kiinan-, japanin- ja malajinkieltä täytyy osata, jos aikoo ruveta keskusteluihin. Eivät kaikki poliisitkaan osaa sen vertaa englantia, että ymmärtäisivät, jos heiltä kysyy jotakin katua tai muuta julkista paikkaa.

Kiinalaiset taas vihaavat englantilaisia, eivätkä senvuoksi viitsineet vastata kysymyksiini, milloin luulivat minua englantilaiseksi. Kerran illalla eksyin aivan lähellä hotelliani ja eräältä kadunnurkassa seisovalta kiinalaiselta kysyin sitä katua, jonka varrella hotellini sijaitsi. Hän naurahti halveksuvasti ja kääntyi poispäin. Tämä oli minusta loukkaus, jonka vuoksi tartuin miestä niskasta ja moitin häntä suomenkielellä käyttäytymisestään. En tiedä, osasiko hän suomea, mutta heti osoitti hän kädellään oikeaan suuntaan.

Selaillessani kalenteria huomasin, että äyriäisten pyynti on Suomessa jo alkanut. Päätin minäkin syödä pari merikrapua, ja läksin etsimään niitä kiinalaisilta, joiden tiesin harrastavan kaikenlaisia nilviäisiä. Eräällä kadulla oli kadun kahden puolen pitkiä pöytiä, joiden ääressä olin nähnyt kiinalaisten aterioitsevan. Sinne nyt menin, kävelin ja katselin, ja lopulta näin kauniita, pyöreitä merirapuja. Istuin arvelematta penkille pöydän viereen ja pyysin saada yhden ravun, mutta kaikki penkilläistujat lähtivät heti pois ja rupesivat töllistelemään minua. Ruokalan omistaja ei luvannut antaa, ja takaani kuulin jotain "inglish"-tapaista. Nyt äkkäsin asian ja selitin, etten ole mikään englantilainen.

Ruokalan omistaja ilmoitti toisille, etten ole engelsmanni, jonka johdosta kaikki tulivat takaisin pöytään, ja minullekin tarjoiltiin ystävällisesti hymyillen. Kysyin, miksi ei englantilaiselle tarjoilla, ja isäntä selitti, että toiset kundit menevät silloin pois, josta on seurauksena vararikko hänelle.

Vaikka näillä roduilla ikenet ja hampaat ovat sangen ulkonevat kuten apinoilla, peittävät kuitenkin useimpien huulet hammasrivin, mutta hyvin helposti hampaat sentään tulevat esille. Tapaa kuitenkin useita sellaisiakin, joiden hampaat ovat aina näkyvissä. Osittain kai tästä syystä on koreiluhalu johtanut siihen, että kultatekohampaiden käyttö on tavattoman yleistä. Luulen, että kulitkin käyttävät kultahampaita. Kun sitten vähänkin hymyilee, niin kultahammas kiiltää niin kauniisti, ja niitten, joiden hampaat näkyvät aina, ei tarvitse hymyillä koskaan.

Tästä oli kerran kyllä aiheutua ikävyyksiä eräälle kohtaamalleni henkilölle, kiinalaiseksi häntä ainakin luulin. Tuli pimeässä kadulla vastaani, ja minä kysyin häneltä, missä asun, mutta sain irvistyksen vastaani. Tarrasin heti miehen rinnuksiin ja sanoin, että mitäs sinä, poika, irvistelet ihmisten kysymyksiin? Miehen puhekyky palasi heti, ja älöttäen hän osoitti hampaitaan, että ne ovat aina sellaiset, eikä hän saa huuliaan yhteen. Katsoin tarkemmin, ja niin näytti tosiaan olevan, mutta pitkä, kultainen kulmahammas oli lyhdyn valossa välähtänyt niin julmana, että luulin hänen irvistäneen. — Kyllä hänkin asuntoni nyt tiesi, vaikkei sitä ollut ensin tahtonut sanoa.

Lyhyen aikaa Singaporessa oleskellut eksyy siellä hyvin helposti, — ainakin minä eksyin, sillä tavallisesti kuljin vain umpimähkään, ollenkaan panematta muistiini, mitä katuja ja suuntia kuljin. Eivätkä ajuritkaan näyttäneet olevan kaduista selvillä. Otin kerrankin ajurin, kun luulin olevani varsin kaukana asunnostani. Kysyin ajurilta, tietääkö hän, missä sellainen nimeämäni katu sijaitsee. Hän sanoi tietävänsä ja lähti ajamaan. Ajoimme äärettömän kauan, kunnes hän lopulta pysäytti ja kysyi, minne nyt menemme. Sanoin uudelleen kadun nimen ja numeron, mutta hän vain puisteli päätään ja sanoi, ettei tiedä. Kysyin poliisilta ja monta kertaa hoettuani kadun nimen ja muitakin suuria katuja siinä lähistöllä, selitti hän sen olevan vallan toisessa päässä kaupunkia, siellä, josta olimme tulleet. Kun ajoimme takaisin, huomasin, että olimme lähteneet ajamaan kahden katunurkkauksen päästä hotellistani. Ajurikin sanoi, että tuttu paikka, vaikka ei siitä kohdasta löytänyt.

Kaupungin karttaa ei saanut mistään kirjakaupoista, jotka enimmäkseen olivatkin kiinalaisia katukirjakauppoja ilman tiskiä. Kirjat oli ladottu vain kadulle, ja siitä sai kyykistyä katsomaan. Malajin- ja kiinankielistä kirjallisuutta niistä kyllä sai, mutta eurooppalaisia kirjaimia ei nähnyt.

Kiinalaisia taidekauppoja oli useita ja niissä näki eurooppalaistenkin maalarien painojäljennöksiä. Mutta erikoista huomiotani herättivät venäläisjapanilaista sotaa esittävät värilliset kuvat, juuri samat, joita jokainen muistaa meidänkin kaupoissamme sanotun sodan aikana myydyn, ja joissa kaikissa kuvataan japanilaisten saavan selkäänsä. Esimerkiksi se, jossa mustakauhtanainen ryssän pappi risti kourassa hyökkää joukon etunenässä pistintaisteluun, ja japanilaisia on jo paljon kuolleena, mutta ryssiä ei vielä yhtään. Taisi olla Lena-joen taistelu.

Kiinalaiset näet tahtovat näillä kuvilla kiusoitella japanilaisia, sillä heidän japanilaisvihansahan on tunnettu asia, ja täällä juuri käyvät kiinalaisten ja japanilaisten edut ja suunnitelmat ankarasti ristiin, kun molemmat havittelevat niemimaata omakseen. Nyt kiinalaiset tahtovat näillä kuvilla osoittaa, että katsokaas vaan, pojat, noin sitä käy, jos rupeatte meidän kanssamme riitelemään täällä.

Asuin japanilaisessa hotellissa, puolen kolmatta kerroksessa, siinä oli nimittäin puoliakin kerroksia. Isäntä ja emäntä molemmat lyhyenläntiä, oikein mukiinmeneviä ihmisiä. Eihän se huone erikoisemman komea ollut, mutta siisti joka tapauksessa ja huonekalujakin tarpeeksi; sänky, pöytä, tuoli ja piironki. Pesutelinettä ei tarvittu, kun kaikenlainen pyykki näissä hotelleissa toimitetaan pihan perälle rakennetussa pesuhuoneessa. Siellä oli lähes metrinkorkuinen, -pituinen ja -levyinen puulaatikko täynnä vettä ja kaksiosainen kansi, jonka keskelle oli jätetty miehen pään mentävä reikä. Kysyin ovesta pihalla hääräävältä emännältä, pitääkö minun mennä istumaan sinne, ja olin jo levittänyt kannenpuoliskot niin levälleen, että hyvin olisin mahtunut. Emäntä kiirehti selittämään, ettei sinne saa mennä vettä pilaamaan, vaan ainoastaan kauhalla ammentaa sitä sieltä niskaansa.

Jälestäpäin tulin huomaamaan, että tämänkaltaiset vesialtaat ovat Jaavan ja Sumatran hotelleissa aivan yleisiä, jotapaitsi toisiin kuuluu vielä suihku.

Hotellissa ja sen ympäristössä asui musiikkiaharrastavaa väkeä, vaikkei korvani ehtinyt hyväksymiseen saakka tottua heidän esittämiinsä kompositioneihin. Yläkerrasta annettiin aamusta kello kuudesta iltaan kello yhdeksään ilmaista pianonsoittoa, mutta kappale oli aina sama lyhyt jollotus, ja niin ikävä, ettei sitä jaksa ajatellakaan. Sitä toistettiin yhteen menoon noin sata kertaa, sitte tuli tauko, ja silloin alkoi seinäni takaa kuulua viulunsoittoa, korviasärkevää ja rumaa, joka ärrytti hermojani niin, että teki mieleni hypätä ohuen mahonkiseinän läpi % huoneeseen ja tehdä viululle, niinkuin Nummisuutarin Esko puusuutarin häissä sikäläisen pelimannin instrumentille.

Kadun toisella puolen olevasta talosta kuului joka ilta naiskuoron surullisia hymnejä aina ohi puolenyön. Taloon päästään valkoisesta porttiholvista palmupihan kautta, ja kahtena iltapäivänä näin paljon kansaa kulkevan portista sisään. Kolmantena päivänä pidin varani ja menin joukon mukaan, mutta kaksi khakipukuista, kimeä-äänistä vartijaa käänsi minut portilta takaisin, eikä auttanut, vaikka koetin puhua suomeakin.

Hotellini emäntä selitti sitten, että pihan perällä on muhamettilaisten pyhättö, jonne kansa aina menee iltapäivisin, eikä sinne päästetä vääräuskoista. Oikeanpuoleinen sivurakennus, josta ne iltalaulut kuuluvat, on haaremi, ja nämä kimeä-ääniset vartijat portilla ovat haaremin eunukkeja. Emäntä nauroi, kun selitin pyrkineeni sinne, eikä päästetty. Hän kysyi senjälkeen, olenko minä kristitty vaiko muhametti. Selvitettyäni oman uskonnollisen kantani, tiedustelin puolestani hänen sieluntilaansa, ja sain selitykseksi, että hänellä on oma uskonto, ja joka ei sitä tunnusta, on pakana.

Siihen vastapäiseen taloon en sitten enää kiinnittänytkään enempää huomiota, sillä neljäskin ahkera musiikkimies oli korvieni ulottuvilla. Huoneeni pihanpuoleiselta sivulta oli pitkin päivää kuulunut huonoa haitarinsoittoa, joka iltapäivällä suuresti häiritsi minun työrauhaani ja -iloani. Tiedustelin hotellini emännältä taiteilijan nimeä ja muita meriittejä, mutta hän ei niitä tiennyt. Kun olen tutkijaluonne, päätin henkilökohtaisesti ottaa selon asiasta ja sanoin siitä emännälle. Hän kuitenkin varoitti menemästä sinne, koska talo kuuluu kiinalaiselle. Mutta kun soitto oli muuttunut vallan rääkyväksi, en enää malttanut mieltäni, vaan kiipesin matalan tiiliaidan yli naapurin puolelle.

Kävelin muina miehinä pihamaalla ja katselin kahta pientä palmua, jotka siihen oli istutettu. Hetken kuluttua soitto taukosi, ja talosta tuli luokseni puolialaston vinosilmäinen kiinalainen kysyen, mitä minä teen siellä, sillä talo on hänen. Sanoin, etten tee talolle mitään, tulin vain kuuntelemaan soittoa ja kysyin, kuka se taiteilija on. Hän vastasi itse soittelevansa, poistui huoneeseen ja toi nähtäväkseni pelitoosansa, yksirivisen harmonikan kahdella bassolla. Katselimme ja koettelimme sitä. Sitten hän kysyi, osaanko minä soittaa. Olin tätä odottanutkin ja vastasin myöntävästi, jonka jälkeen istuimme portaille. — Kouluaikana Heikki Pappilanmäellä oli opettanut minulle vanhanaikaisen valssin, joka sopi hyvin pitkiin hengähdyksiin ja fermaatteihin, ja sen soitin nyt tällä kiinalaisen koneella tarkoituksella vetää poikki palkeet.

Valssi oli se "Morjensta Manta": tim-tam-tam tim-tam-tam tim-tam-tam tiiiiii, ja aina tämän viimeisen tii vedin hyvin pitkään, mutta kun palkeet olivat tehdyt öljytystä kiinalaisesta paperista, en äkäisimmälläkään nykäyksellä saanut bassoja eroon diskantista. Mutta sitten kun tuli se paikka: "Vooi Maanta sun krimpsujas — —", niin silloin kuitenkin joku paikka ratkesi, sillä haitari rupesi nuuhkimaan. Senjälkeen tuli sieltä vain tim-puh-puh tim-puh-puh tim-puh-puh pyyyyyyyh — —. Kiinalainen kuunteli ja otti sitten koneen pois sanoen, että se meni rikki. Minä sanoin, ettei se rikki ole, mutta venttiili vain vuotaa, jonka jälkeen sanoin hyvästit ja menin kotiin. — Sinä iltana ei siinä talossa kuitenkaan enää soitettu haitarilla.

* * * * *

Austraalian viisumia minulla ei vielä ollut, ja se oli täällä hankittava. Etsin siis pääpoliisiaseman passiosaston, jossa esitin passini pyytäen sitä viseerattavaksi.

Tiskin takana istui kaksi lyhyttä malajilaista nuorukaista virkapuvuissa, takahuoneessa näkyi pöydän takana nuorehko englantilainen. Ensimmäinen malaji otti passini, jonka viimeinen sivu oli jo täynnä leimoja, ja tarkasteli sitä pitkään. Sitte teki hän kaikki matkan tarkoitusta koskevat kysymykset ja senjälkeen:

"Miksi ette ole aikaisemmin ottanut Austraalian viisumia?"

"Siksi, etten ole ennen sitä tarvinnut."

"Miksi ette ottanut sitä Calcutassa?"

"Siksi, että saan sen täälläkin."

Hän ojensi nyt passin sille toiselle malajille. — On kummallista kuinka virka saattaa nousta muutamien päähän, niinkuin limunaati sen entisen kuskipojan päähän. Tämäkin virkanuorukainen alkoi nyt kysellä niin paljon, että näkyy pitävän paikkansa sananlasku "yksi hullu ehtii kysyä enemmän kuin yhdeksän viisasta vastata", ja minä olin tässä aivan yksinäni viisaana.

Hän oli virallisen näköinen ja kysyi, mitä minä haluan. Sanoin, että hänen pitäisi se tietää, kun on kaiken aikaa kuunnellut äsken tapahtunutta keskustelua. Hän otti paperia ja kirjoitti siihen minun haluni. Sitten kysyi hän nimeäni. Sanoin sen, ja hän yritti kirjoittaa, mutta eihän siitä tullut mitään. Hän kysyi uudelleen, ja minä kehoitin katsomaan passista sivulta 22, jossa se on englanninkielisellä tekstillä. Löytyi ja tuli paperille. "Kotipaikka".

"On, ja on myös passissa, parempi katsoa sieltä, niin ei tule kirjoitusvirheitä."

"Syntynyt?"

"Kyllä."

"Minä tarkoitan milloin."

"Se on myös passissa."

Näin jatkui kuulustelua. Hän kyseli kaikki asiat, jotka se äskeinenkin kyselijä. Sanoin vastanneeni jo kaikkiin kysymyksiin, ja kysyipä hän mitä tahansa, aina käskin vaan katsomaan passista. Hän selasi asiakirjaa ja ihmetteli siinä olevien leimojen määrää, joten sanoikin:

"Mutta tämähän on täynnä jo."

"Kyllä sinne vielä Austraalian viisumi mahtuu."

Mutta sitten tuli tärkeä kysymys:

"Mitä te teette Austraaliassa?"

"Olen sanomalehtireportteri."

"Mikä se on?"

"Journalisti."

"Mitä sellaisella on tekemistä?"

"Kirjoittaa."

"Mitä! Kirjoittaa! Mitä te kirjoitatte?"

Äkkäsin tehneeni virheen, — nyt hän luuli minua vähintäin bolseviikiksi. Täytyi muuttaa alaa:

"Kirjeitä siitä, kuinka kaupat menestyvät", vastasin.

"Mitkä kaupat?"

"Nahkakaupat."

"Kenelle te kirjoitatte?"

"Suomen Nahkatehtaitten Osakeyhtiölle."

"Onko teillä kirjeitä siltä?"

Vedin taskustani Suomen Nahkatehtaitten Keskus O.Y:n minulle osoittaman kirjeen.

Hän katseli kuorta ja tavaili. Kirjoitti sen myös paperiinsa.

"Ostatteko te nahkoja?"

"Ostan."

Nyt seurasi pitkä keskustelu minun liikehommistani. Hän kyseli kenelle ostan, keneltä ostan, minne minä ne lähetän, onko minulla rahaa maksaa, ja niin poispäin, ja minä syötin hänelle pajunköyttä, minkä kerkisin. Lopulta engelsmanni huusi takahuoneesta:

"Jättäkää passi tänne ja tulkaa kello 2 uudelleen."

Sanottuna aikana olin taas virastossa. Passini oli tiskillä, johon sen lähtiessäni olin pannut. Käskettiin istumaan. Istuin ja katselin, kuinka virkaherrat ekspedieerasivat toisia asiakkaita. Odotettuani noin 10 minuuttia nousin kävelemään. Sitten se, jonka kanssa olin ensiksi puhellut, antoi passini takaisin neuvoen menemään rakennuksen toisessa päässä olevasta ovesta toiseen kerrokseen. Mennessäni katselin passia, mutta ei siihen oltu mitään lisätty, jos ei oltu vähennettykään. Virkanuorukaisen aamukuulustelussa kirjoittama paperi, jossa oli samat tiedot kuin passissa, ilman mitään muuta lausuntoa tai suositusta, oli pistetty väliin. Kokeeksi työnsin sen taskuuni.

Eteisessä kysyi vahtimestari asiaani ja johti minut sitten jonkun suuremman herran puheille. Tämä kyseli lyhyesti matkani tarkoitusta, jonka jälkeen löi viisumileiman, kirjoitti nimensä, liimasi kolmen dollarin leimamerkin, jonka minä maksoin, ja niin oli asia selvä. Hän käski mennä alakertaan, jotta passitiedot tulisivat rekisteriin, mutta sanoin jo käyneeni siellä.

"No, sitten ei muuta kuin päivää tai paria ennen lähtöänne käytte leimauttamassa passinne siellä, muuten ette pääse laivaan."

Siinä se nyt oli. Niitten alakerran nuorukaisten ainoana tehtävänä oli ottaa tiedot passista ja viedä ne rekisteriin. Koko se pitkä ja sikamainen kuulustelu, jonka olin saanut läpikäydä, oli yksinomaan heidän keksintöään virkaintonsa osoittamiseksi.

Tästä kiukustunut mielialani asettui kadulle tultuani sentään melkoisesti, kun vastaani keskikatua pitkin tuli iloinen torvi- ja pillimusiikki. Se tuli aika hamppua, niinkuin sotilasosasto nopeasti marssien. Musiikin jälessä seurasi kirjava joukko, jota etäämpää katsoen luulin hääjoukoksi. Pysähdyin katunurkkaukseen odottamaan, ja mikäs sieltä tuli? — Kiinalainen hautaussaatto. Mutta niin iloista hautaussaattoa en ole vielä eläissäni nähnyt. Näytti aivan siltä, kuin oikein riemulla vietäisiin vainajaa hautaan iloisina siitä, että lopultakin ymmärsi ottaa ja kuolla. Ruumisarkku oli verhottu korkealle kehykselle asetetulla vaaleanpunaisella vaatteella, hevoset samoin vaaleanpunaisin nauhoin koristetut, ja koko hautaussaatto, joka seurasi autoilla jälessä, oli puettu joko vaaleanpunaiseen tai muuhun helakkaan. Musiikki marssi repäisevää polskaa soittaen niin nopeasti kuin jaloistaan kykeni, jotta vaunuhevoset miltei puolihölkässä saivat seurata pysyäkseen kintereillä. — Tavat ne näkyvät olevan itekullakin.

Kiinalainen ruumisarkku on muuten mahtava kapine. Kävin ruumisarkkutehdastakin katsomassa, se kun oli kadulla — taikka oikeastaan vain varasto oli kadulla, itse tehdas kyllä toimi käytävänviereisessä avonaisessa vajassa. Maalaus, puleeraus y.m. sellaiset hienommat työt suoritettiin sentään myös kadulla. Itse arkku ei sinänsä herätä niin paljon huomiota kuin kansi, vaikka kyllä senkin muotoa on vaikea määritellä, siinä kun on merkillisiä loivia kaarteita, jotka tekevät siitä epämuodostuman. Mutta kansi on jykevää tekoa, suurempi kuin itse arkku. — Jalkopäästä se on matalampi, noin puolitoista korttelia aina arkun puoleen pituuteen, mutta siitä se sitten nousee pääpuoleen ulottuen matkan yli itse arkun ja muodostaen komeasti kaartuvan leveän harjan. Se on painava kapine ja on luultavasti tehty näin jykeväksi sitävarten, että vainaja varmemmin pysyisi sen alla.

Puutavaroista puhuen mainitsen, että pohjoismaalaiset puulajit eivät kestä täällä minkään vertaa. Pienet muurahaiset, joita näkee joka paikassa huoneissa, nakertavat pehmeän kevätluston suihinsa ja lyhyessä aikaa ei puusta ole kuin luuranko jälellä. On tuotu tänne huonekaluja Euroopasta, mutta pian ne ovat olleet raunioina. Teakpuu, mahonki y.m. troopilliset, kovat puulajit ovat ainoat, joista voi valmistaa täälläkestäviä huonekaluja. Kiinalaisten ruumisarkut — vaikka ne tosin eivät kuulu huonekaluihin — huomasin valmistetuiksi teakpuusta, minun hotellihuoneessani oli piironki mitä ihaninta mahonkia.

Muuten se piironki — siitä tuli meille emännän kanssa pieni kabinettikysymys. Istuin aivan rauhallisena huoneessani kirjoittelemassa, kun sinne koputtamatta tulee kaksi mustapintaista kulia, nostavat tavarani piirongin päältä lattialle ja alkavat kantaa tätä arvokasta huonekalua ulos huoneestani.

"Selvä ryöstöyritys", arvelin heti; asetin polvillani olleen kirjoituskoneen pöydälle ja hyökkäsin puolustamaan emännän omaisuutta. Kulit äkkäsivät kuitenkin aikeeni, jättivät piirongin keskilattialle ja pakenivat ovesta. Toista kerkisin lyömään, toista en kerinnyt kuin potkaista. Sitten raastoin piirongin entiselle paikalleen ja jatkoin työtäni.

Hetken kuluttua tulee emäntä huoneeseeni puettuna pyyhinliinaan — sen enempää vaatetta ei siellä kotioloissa kukaan käytäkään — ja vähän ärtyneenä kysyy, miksi ei piironkia saanut viedä pois huoneestani, koska kerran olin aamulla jo ajanut partani enkä siis enää tarvinnut peiliä. Peili ja piironki olivat ainoat koko siinä kerroksessa, ja nyt niitä tarvitsisi joku naishenkilö tukankampaamistaan varten, ja hänellä olisi hirveä kiire.

Tällaisen syyn takia suostuin mielelläni luovuttamaan ylellisyyskapineeni, mutta — sanoin emännälle — luulin ryöstöyrityksen olevan kysymyksessä, kun en tuntenut asioita. Käskin lähettää kulit noutamaan sitä, mutta nämä eivät luvanneet enää tulla minun huoneeseeni. Emännän kanssa kahden kannoimme sitten piirongin käytävään, josta oven suljettuani kulit sen veivät tarvitsijalleen.

Muuten en peiliä enää siinä kaupungissa tarvinnutkaan, sillä seuraavana päivänä otti moottorilaiva Siberg kuljettaakseen minut Bataviaan. Sitäpaitsi olin Basrassa ollessani ostanut apteekista ruusunkukan kuvalla varustetun peilin. Siitä ei kyllä yhdellä kertaa näe koko naamaansa, mutta parranajoon se hyvin soveltuu, kun minulla ei ole partaa muualla kuin leuassa, huulessa ja nenässä.

Niinpä en asian johdosta kanna vihankaunaakaan emäntää kohtaan, ja jos vielä kerran joudun Singaporeen, niin samaan hotelliin otan asuntoni, sillä vaikka huoneessa ei sattuisikaan olemaan piironkia ja peiliä, niin tiedän ne sinne aina tarvittaessa saavani.