JAAVALAISIA MAISEMIA.
Kun Buddhan kuoltua hänen ruumiinsa poltettiin, jaettiin tuhka kahdeksan kaupungin kesken, ja jokainen kaupunki sulki osuutensa vartavasten rakennettuun hautakammioon. Myöhemmin antoi kuningas Ashoka avata seitsemän näistä kammioista ja nyt jaettiin vainajan tuhka 84,000:een metalliuurnaan. Eihän siitä suurta hituista riittänyt näin moneen astiaan, niin että luultavasti täytyi lisätä muutakin tuhkaa joukkoon, jotta se olisi joltakin näyttänyt, mutta joka tapauksessa oli mukana hiven pyhän Buddhankin maallista jäännöstä. Minne nyt vain uusi buddhalainen siirtokunta perustettiin, sinne annettiin yksi tällainen uurna. Se haudattiin siirtokunnan alueelle, haudalle rakennettiin temppeli tai muistomerkki ja paikkaa kunnioitettiin sitten niinkuin itsensä Buddhan hautaa.
Tällaiselle uurnahaudalle on myös Borobudurin temppelikolossi Keski-Jaavalla rakennettu. Olin Englannin Intiassa jo milteipä väsymykseen saakka katsellut temppeleitä, hautakammioita ja pagodeja, enkä tämän näkemisestä erikoisemmin perustanut, mutta kun mielipiteet sen arvosta olivat perin erilaiset, eikä matkaa Moentilan asemalta sinne tullut kuin 14 kilometriä, hyppäsin pois junasta ja päätin aamukävelykseni taivaltaa jalan tuon matkan. Muutamat henkilöt nimittäin, joilta tiedustelin Jaavan nähtävyyksiä, sanoivat, että joka on nähnyt British-Indian temppelit, hänelle ei Borobudur tarjoa mitään uutta tai mielenkiintoista. Käsiini joutunut matkailuopas taas väitti, että Borobudur ihanuudessaan sivuuttaa järjestään kaikki British-Indian ja Ranskan Indo-Kiinan temppelit.
Tämän viimeisen väitteen tiesin kyllä liioitelluksi ja perättömäksi, sillä Taj Mahalin temppeliä Agrassa ei sivuuta mikään käsin rakennettu muistomerkki kyseessäolevalla alueella. Mutta kieltämättä täytyy sanoa, että ensikerran Borobudurin nähdessään kulkija vaistomaisesti seisahtuu sitä katselemaan, ja taas nousee mieleen tuo niin usein toistunut kysymys: mitkä merkilliset voimat ovat saattaneet ihmiset keskelle rauhallisia viljelyksiä kohottamaan tuollaisen mahdottoman kivikolossin, joka ei oikeastaan ole temppeli eikä hautapatsas, onhan vain jonkunmoinen voimannäyte aikalaisiltaan. Sillä kun sitten lähemmin tarkastelee tätä monumenttia, ei siinä huomaa mitään muuta kuin itsetiedotonta ylöspäinpyrkimistä. Kivikerros toisensa päälle vain, aina yhä korkeammalle, ja päämäärinä näyttää olleen yksinomaan yhtenäisen yleiskuvan aikaansaaminen. Sillä katselipa tätä kivirykelmää miltä puolen tahansa, aina muodostavat sen ääriviivat säännöllisen ympyränkaaren.
Koko rakennuksen peruskuviona on neliö, jonka sivuilla olevat ulokkeet muodostavat siitä sitten jonkunlaisen monikulmion. Näin kohoaa se kuusi kerrosta, joka kerrokseltaan yhä kaveten; sitten saavat kerrokset ympyrän muodon, jollaisia on kolme päällekkäin, ja kaiken huippuna on suuri, kellonmuotoinen laite. Siis verrattain yksinkertaisesti kokoonpantu rakennus. Mutta kun alkaa kiertää eri kerroksien käytäviä, löytää sieltä tosiaan sellaista, mitä British-Indiassa ei tavannut. Jokaisen terrassin seinä on koristettu kiveen hakatuilla korkokuvilla, mutta ne eivät ole sellaisia kuin esimerkiksi kaikille tutut egyptiläiset piirrokset, jäykkäpiirteisiä ja saman kaavan mukaan laadittuja. Näissä on jokaisessa elämää, ne ovat luonnollisia, ja vaikka ihmisiä on kymmenittäin kuvattu samaan asentoon, on jokaisella kuitenkin oma ilmeensä ja erikoisuutensa, joka eroittaa sen muista. Niin on myös jalopeura jalopeuran näköinen, elefantti elefantin näköinen, — ja sen kärsäkin kaartuu niin luonnollisen kauniisti, että tekisi mieli tarttua siihen käsin. Kaikki nämä korkokuvat esittävät tapauksia Buddhan elämästä sekä havitteluja tulevaisen elämän ihanuuksista ja vaivoista. Osa niistä on vielä vallan selvittämättä, sillä kuvia valaisevat kirjoitukset ovat jollain tähän saakka tuntemattomalla sanskriitin murteella — seikka, joka osoittaa, että asianomainen taiteilija on ollut joko hindu tai sitten tullut vielä kauempaa, Tibetistä.
Terrassien joka sivulla on seinässä syvennys, ja siinä luonnollisenkokoinen Buddhan kuva. Kaikkiaan karttuu tällaisia kuvia koko rakennuksessa vähän päälle 400. Sellaisia pieniä Buddhan kuvia, markkinatavaraa, joita Rangoonin Suuressa pagodassa oli tuhansittain, ei täällä tapaa ollenkaan. Mutta sensijaan, että burmalaiset kuvat olivat järjestään hiukan kömpelöjä, huomaa näissä taas enemmän taiteellista makua, joskin jalat ovat vedetyt ristiin tavalla, joka ei ole kenellekään kuolevaiselle mahdollista, — eikä ollut luultavasti Buddhallekaan. Kun buddhalaisten yliherruus vuonna 925 ajanlaskumme mukaan sortui Keski-Javassa ja muhamettilaiset ottivat vallan käsiinsä, hävittivät nämä uudet isännät kaiken, mikä muistutti buddhalaisuutta. Kaukana rannikosta ja liikepaikoista sekä vuortenvälisessä piilopaikassaan sijaiten säilyi Borobudur kuitenkin viimeiseksi, ja tätä kallista aarrettaan säästääkseen peittivät buddhalaiset papit sen kokonaan mullalla ja istuttivat puita pitkin näin syntyneen kummun rinteitä. Kuusisataa vuotta pysyi muistomerkki täten haudattuna — vaikkakin perimätieto tiesi sen olemassaolosta — kunnes Napoleonin aikana, jolloin englantilaiset omistivat saaren, silloinen kuvernööri keksi sen ja antoi puhdistaa mullasta. Työ jäi kuitenkin kesken, ja vasta hollantilaisten aikana se saatettiin nykyiseen asuunsa.
Rakennuksen perustamisaikaa ei tiedetä, mutta korkokuvien selitysten arvellaan olevan vuosikymmeneltä 850 e.Kr. Tuntuu tosiaan merkilliseltä, että vaikka Jaavaa ovat tärisyttäneet niinhyvin tulivuorenpurkaukset kuin maanjäristykset, ei tämän korkean kivirykelmän liitoksissa huomaa hajoamisen merkkejä kuin harvoissa paikoin aivan ylimmillä terrasseilla.
Jaava on tuliperäinen maa. Olen laskenut siellä olevan 203 tulivuorta, mutta saattaa niitä olla enemmänkin. Kaksikymmentä on vielä käryämässä, ja omituisin niistä, mitä minä näin, on mielestäni Bromo-vuori Itä-Jaavassa.
Jo matka sinne Pasoeroeanin kaupungista — joka matka on viisainta tehdä ratsain, sillä ratsuja on halvalla aina vuokrattavissa, ja silloin ei ole riippuvainen teistä — on kulkemisen arvoinen. Tie johtaa ensin laajojen maissivainioiden halki, ja sukeltautuu sitten cuasuarinametsään, jossa ääretön parvi apinoita on vastassa. Ne olivat niin kesyjä, että kun heittelin niille leivänpalasia tielle, muutamat hyppäsivät hevosen selkään vaatimaan lisää. Yksi oli niin ahmatti, että otti palavan sikaarinpätkän kädestäni ja pisti sen sellaisenaan poskipussiinsa, vaikka minä kielsin. Taisi se kuitenkin hiukan polttaa, koska hetken koetteli leukapieliään, mutta pois sitä ei otettu.
Tie kohosi koko matkan kohti ympäröiviä vuoria, joiden rinteillä olevat alkuasukkaiden majat näyttivät pääskysenpesiltä. Mitä mahdottomampiin paikkoihin niitä olikin rakennettu. Sitten loppui metsä, ja eteen aukeni laaja kenttä, kuten alppiniitty. Nyt oli kuiva aika, ja useimmat kasvit olivat jo kukkineet, mutta vieläkin nautti silmä kentän väririkkaudesta. Sanovat, että sadeaikana väriloisto siellä on verraton.
Yhä jyrkemmin nousi tie, ilma muuttui oikein siedettäväksi ja taas tuli metsä eteen. Täällä olivat tientekijät valmistaneet matkailijalle yllätyksen. Tie johti näet jyrkänteelle, josta silmää kohtasi mitä ihmeellisin näky. Syvällä alhaalla laaksossa — mitattu korkeus 1000 jalkaa — oli laaja hiekkakenttä, pituudeltaan kahdeksan ja leveydeltään viisi kilometriä. Keskeltä hiekkakenttää kohosi kartiomainen vuori, jonka kraatterista pursui tyyneen ilmaan sankka, valkoinen höyrypilvi leviten hitaasti taivaalle. Siinä oli Bromo-tulivuori. Vuoren rinteet olivat hyvin säännöllisesti poimuuntuneet, ja koko vuori alkoi niin jyrkästi sileästä hiekkakentästä, että näytti siltä kuin voisi sen nostaa siitä pois ja siirtää toiseen paikkaan. — Se oli näköala, jota kannatti katsella.
Päästäkseen hiekkakentälle täytyi laskeutua alas satulasta, sillä sinne johtava polku oli paikoin aivan äkkijyrkkä. Mutta sitä tasaisempi oli sitten hiekkakenttä. Se oli niin sileä kuin biljaardipöytä, ei pienintäkään kuhmua tai syvennystä missään, jotta tuntui vallan uskomattomalta, ettei siinä olisi ihmiskäsi ollut mukana tasoittelemassa.
Kraatterin juurelle jätin hevosen ja läksin nousemaan erästä syvännettä pitkin johtavaa polkua myöten huipulle. Taas tuli mieleeni lause, että pitäisi katsella vuoria alhaalta, kirkkoja ulkoa ja ravintoloita sisältä, sillä suuta tuppasi kuivamaan. Mutta kyllä kiipeäminen vaivan maksoikin. Säännöllisempää ja sileäseinäisempää kraatteria en vielä ole nähnyt. Sen syvyys oli runsaasti 150 metriä, pohjalta kohosi tupruten sakea höyrypilvi ja alhaalla olevista seinän halkeamista kuului kohina kuin äärettömän suuresta höyrykattilasta.
Olin saapunut tulivuorelle otolliseen aikaan, jolloin se purki ilmoille sisuaan. Sillä on näet myös vuoksi- ja luodeaikansa ja saattaa kulua viikkoja, ettei kraatterista nouse kuin tuskin havaittava usva, ja silloin ovat halkeamat kraatterin seinissä kuin mustia luolan aukkoja.
Päivän kuumin aika oli käsissä, ja hevonen kuopi levottomana maata palatessani kraatterilta, sillä silläkin oli jano. En ruvennut hakemaan vesipaikkaa, vaan karautin poikki hiekkakentän tielle ja sitten laskettelin täyttä ravia kohti apinametsää.
BATAVIASSA.
"Idän kaupunkien kuningattaren" nimellä oli Batavia tunnettu yli koko Itämaiden noin 200 vuotta sitten. Mutta paikka oli epäterveellinen eurooppalaisille, he siirtyivät vähitellen ylemmäs, sinne, missä nykyinen Batavia on. Aika ja maanjäristykset runtelivat sitä, ettei vanhasta Bataviasta ole enää paljonkaan jälellä. Sen kuudesta kirkosta on vielä yksi pystyssä, vanha portugalilainen, toiset ovat sortuneet.
Itse kaupunki on varsin hauskan näköinen. Useiden mutkittelevien kanavien varsille rakennetut hollantilaismalliset talot ulottuvat aivan vesirajaan ja toisinaan vähän matkaa yli kanavankin, niitten takana kohoaa tuuhealatvaisia palmuja ja muita istutuksia; pihat ovat perin pienet, mutta kodikkaat, ja aamusta iltaan pulikoi kanavien savisessa vedessä niin aikuisia kuin lapsia.
Mutta Vanhalla Batavialla on tarjottavana myös mielenkiintoisia historiallisia nähtävyyksiä. Muurin harjalla näkee kulkija rautapiikkiin isketyn valkoiseksi kalvenneen ihmisen pääkallon ja sen alla muurissa kirjoituksen:
"Pieter Erberveldin innoittavan muiston takia älköön tälle paikalle nyt taikka koskaan istutettako tai rakennettako mitään. Batavia, 14 huhtik. 1722." Juttu on seuraava:
Pieter Erberveld oli puoliverinen — isä eurooppalainen, äiti jaavalainen — ja peri isältään suuren omaisuuden. Vuonna 1721 väitetään hänen perustaneen alkuasukkaiden kanssa salaliiton, jonka päämääränä oli murhata kaikki eurooppalaiset ja asettaa hänet kaupungin hallitsijaksi. Kenraalikuvernööri Zwaardecroon sai asiasta kuitenkin tietää — joku alkuasukastyttö olisi muka ilmiantanut salaliiton - ja hän vangitutti salaliittolaiset, jotka telotettiin. Pieter Erberveld revittiin hevosilla neljäksi kappaleeksi, ja pää pantiin piikkiin muurinharjalle toisille pelotukseksi.
Jälestäpäin ovat historioitsijat kuitenkin väittäneet, että Pieter Erberveld ei olisikaan ollut syyllinen rikokseen, vaan joutui hän kenraalikuvernöörin henkilökohtaisen vihan uhriksi, koska tämä himoitsi hänen omaisuuttaan. Todistamatta kai on asia jäänyt, sillä muurinharjalla rautapiikissä on vielä Erberveldin pääkallo, ja — sattumastako — muutamankymmenen metrin päässä muurista saman kenraalikuvernöörin hautapatsas. Niin että lähekkäin ovat riitapuolien maalliset jäännökset joutuneet. Kylläkai siellä toisella puolen sopivat asiansakin. Mutta luulen vain, että jos vielä hyvin kauan pitävät sitä Pieterin päätä, siellä muurilla, niin hän — jos nimittäin oli syyllinen — saa vielä korkealta paikaltaan katsella suunnitelmansa toteutuvan — ainakin osittain.
Toinen Vanhan Batavian merkillisyyksistä on niin kutsuttu "pyhä kanuuna". Sen synnystä kulkee monenlaisia tarinoita kansan keskuudessa. Erään kertomuksen mukaan olisivat alkuasukkaat vallanneet sen Itäintian Komppanian ensimmäiseltä kenraalikuvernööriltä tämän taistellessa heitä vastaan. Mitään varmuutta ei näihin kertomuksiin ole saatu, ja tykki itse puolestaan sanoo perärenkaassaan, että "ex me ipsa renata sum" eli "itsestäni olen syntynyt." — Tykki on jykevää kaliiperia, ja sen perä muovailtu nyrkin muotoiseksi, jossa peukalo on pistetty etu- ja keskisormen väliin.
Tykin kuuluisuus johtuu seuraavasta tarinasta: Erään alkuasukaspäällikön avioliitto oli lapseton, eivätkä epäjumalat auttaneet hartaista rukouksista huolimatta. Kerran sitten sattui päällikön rouva istumaan tälle tykille — ja tuli siunatuksi. Siitä lähtien ovat alkuasukkaat pitäneet kanuunaa pyhänä, ja juhlapäivinä tuovat he sille uhrilahjoja, kuten kukkia, paperisia päivänvarjoja y.m., niin että se miltei peittyy lahjojen paljouteen. Nytkin oli sen kahden puolen paperikukkia aivan paksunaan. — Mutta eivät ainoastaan alkuasukkaat, vaan myöskin valkoihoiset naiset uskovat tykin ihmeitätekevään voimaan. Eräs kahvilanomistajatar kertoi heidänkin käyvän siellä lahjoineen yhtä hartaasti kuin alkuasukkaiden.
Toinenkin tarina liittyy tähän tykkiin. Bantamin piirikunnassa Länsi-Jaavalla on toinen samanlainen tykki. Se on miehille erikoisen pyhä kapine, ja he kantavat lahjojaan sen ympärille. On nimittäin ennustettu, että se, joka saattaa nämä kaksi tykkiä yhteen paikkaan, kaataa Hollannin mahdin Jaavalla ja vapauttaa alkuasukkaat vieraasta ikeestä. — Sitä minä vain ihmettelen, ettei kukaan ole valjastanut härkiä tykin eteen ja kulettanut sitä Bataviaan, — siinähän olisi kuninkaanpaikka heti tiedossa.
Nykyinen, uusi Batavia on mahdottoman laaja, sillä maanjäristyksien takia kaikki talot ovat yksikerroksisia. Siinäkin hotellissa, jossa asuin, oli 8 eri rakennusta, ja tämä yksi hotelli otti niinmuodoin jo melkoisen maa-alan haltuunsa. Mutta kulkuneuvot ovat myös hyvät. Juna kulkee — pitkin katuja — läpi kaupungin joka kymmenes minuutti, ja taksat ovat halvat. Sitten on raitioteitä, autobusseja ja tavallisia autoja tuhkatiheään. Ja batavialaiset ovat jo niin tottuneet näihin pitkiin matkoihin, ettei 10 km. matka tunnu heistä miltään. Sitäpaitsi miltei kaikilla eurooppalaisilla on omat autot, joten, he ovat matkoista riippumattomia. Kadut ovat Bataviassa erinomaisen hyvät, kuten yleensä näissä etelän kaupungeissa, mutta katukäytäviä ei ole ollenkaan — tai jos on, ei siinä mahdu kävelemään, sillä se on niin kapea — ja tehtykin vain näön vuoksi.
Erikoisen viehätyksen Batavialle antavat kanavat, joita risteilee pitkin kaupunkia. Ne ovat batavialaisten elämä, ja niissä he pulikoivat päivät päästään. Siellä pestään pyykit, siellä kalastetaan heittoverkoilla, ja niitten varsilla vietetään kaikki joutilas aika. Muita huvimatkoja ei alkuasukas kaipaakaan.
Vaikkei minua kukaan sinne kehoittanutkaan, niin sanon kuitenkin omasta puolestani, että minä en ainakaan ilman pakkoa menisi niihin kanaviin uimaan, sillä eräässäkin paikassa, sulkulaitteen yläpuolella, jossa vesi oli vallan seisovaa, oli uinti täydessä käynnissä, vaikka vedenpinnalla uiskenteli kaksi mätänevää kananraatoa ynnä paljon muuta sellaista, josta ei enää saanut selkoa, mitä se oli ollut.
Erikoinen nähtävyys on myös akvarium. Se on mitä monipuolisimmin varustettu, ja siellä saa nähdä lajirikkaan kokoelman ihmeellisen värisiä ja muotoisia etelämeren kaloja ja merenpohjaeläimiä. En niistä tuntenut kuin pari yksilöä, niin outoja kaikki olivat, eikä tarkoituksenkaan ole ryhtyä niitä selostamaan, mutta sen sanon kuitenkin, että oli siellä ahvenenkin näköinen kala.
Kiinalaisten paljous Bataviassa ihmetyttää. Niitä näkee joka paikassa, heidän kauppojaan on joka nurkassa, ja he myyvät halvalla. Siellä on useita rikkaita kiinalaisia, miljonäärejäkin, ja he auttavat yhä uusia jalkeille. Suurin osa Batavian kaupasta lieneekin jo kiinalaisten käsissä.
Suomella on myös konsuli siellä. Hän asuu Mentengin huvilakaupungissa, kymmenisen kilometriä Bataviasta. Sieltä löysin konsulaatin kilven hauskan huvilan seinästä ja sinne menin lukemaan suomalaisia sanomalehtiä.
Konsuli on perin innostunut Suomesta, vaikkei ole koskaan siellä ollut ja sanoi, että tekisi mielellään reklaamia Suomen hyväksi Jaavalla, mutta ei ole materiaalia, ainehistoa. Sanoi usean kyllä luvanneen lähettää valokuvia ja saksan- tai englanninkielisiä kirjoituksia, jotka hän sitten kääntäisi hollanninkielelle ja julkaisisi, mutta lupauksiin ovat kaikki jääneet. Senjälkeen kun sai konsulaatin kilven ja lipun, ei ole Suomesta kuulunut mitään. Pyysin häneltä sitten suomalaisia sanomalehtiä, mutta niitä ei ollut. Konsuli sanoi, että kun hän ei ymmärrä suomea, ei hän ole viitsinyt tilata lehtiäkään.
Tämä oli minulle melkoinen pettymys, mutta ymmärsin varsin hyvin, ettei hän halunnut tilata lehtiä, joita ei ymmärrä. Palkkaahan hänellä ei ollut penniäkään enempää kuin edustusrahojakaan; se on vain sellainen kunniavirka, jossa itse saa kustantaa edustukset, konttorihuoneen ja mitä muuta aina tarvitaan.
Olisikohan liikaa, jos hallituksen puolesta tällaisille palkattomille konsuleille lähetettäisiin ilmaiseksi joku suomalainen sanomalehti ja kuvalehti. He tuntisivat silloin olevansa niinkuin vakituisessa kanssakäymisessä maan kanssa, jota he edustavat, ja näkisivät, että heitä muistetaan muulloinkin eikä vain silloin kun heille lähetetään kilpi, lippu ja valtakirja. Ja silloin saisi kuukausia maailmankolkkia kiertänyt kulkijakin konsulaatissa poiketessaan vilkaista kotimaan uutisia.
JAAVALAISIA LIIKKEITÄ JA VIRASTOJA.
Olen aikaisemmin kertonut siitä, miten eurooppalaisen on vaikeata saada paikkaa tai hankkia liikesuhteita hollantilaisessa Intiassa. Tiedustelin konsuliltamme, jonka arvelin tuntevan kaikki sikäläiset mahdollisuudet, usean eri tavaralajin vientimahdollisuuksia Suomeen, mutta hän väitti, että ostajalla itsellään täytyy olla täällä mukanaan käteistä kapitaalia ainakin kaksi miljoonaa markkaa, silloin voi jotain tehdä. Sellainen muualla maailmassa yleisesti käytetty tapa, että myyjä toimittaa sovitun tavaran laivaan, josta ostaja tiedon saatuaan suorittaa hinnan pankin välityksellä, ei täällä kuulemma menettele ollenkaan. Täytyy itse ostaa ja itse lähettää, silloin voi ansaita.
En tiedä, ovatko täkäläiset sitten niin epäluottavaisia ja epäluotettavia, kuten muuan sourabajalainen minulle kertoi, ettei vallan rehellinen peli onnistu eikä kannata.
Ainakin erinäisissä liikkeissä näytti vallitsevan melkoinen hämäännys, vai johtuiko se sitten tahdonpuutteesta ja tietämättömyydestä. Esimerkiksi suurimman laivayhtiön "Koninklijke Paketvaart Maatschappij" konttoreissa. Sen pääkonttori on Bataviassa, ja jo kuukautta ennen Austraalian-laivan lähtöä menin sieltä tilaamaan itselleni matkalipun ja tiedustelin toisen luokan hintaa.
Kaksi herraa tarkasteli kotvan papereitaan ja vastasivat:
"Ei ole yhtään vapaata paikkaa."
"Eikö ensimmäisessäkään?"
"Ei, on aivan mahdotonta."
"Antakaa sitten yksi kolmannen luokan lippu."
"Ei siinä olekaan kolmatta luokkaa", sanoi halveksuvasti tärkeämmän näköinen herroista.
Kerjäsin päästä mukaan kansimatkustajana, jos sellaista luokkaa olisi, mutta virkamies melkein suuttui sellaisesta ehdotuksestakin.
Viikkoa ennen laivan lähtöä satuin Sourabajassa kulkemaan saman yhtiön sikäläisen haarakonttorin ohi ja poikkesin sinnekin vielä kysymään, sattuisiko olemaan yhtään vapaata paikkaa. Ja niitähän oli paljonkin. Toinen luokka oli myyty loppuun, mutta ensimmäisessä ja kolmannessa oli tilaa vielä runsaasti. Ostin lipun kolmanteen luokkaan ja sain paikan erääseen kahdenkymmenenkuuden hengen hyttiin. Sitä väenpaljoutta konttorissa kyllä vähän minulle pelottelivat, mutta sanoin ennenkin asuneeni kasarmissa.
Kun sitten läksimme matkalle ja löysin hyttini, ei siellä ollut kuin kaksi matkustajaa. Kolmisin saimme pitää hallussamme koko suuren hytin tuolla 15-päiväisellä matkalla; ja minä kun olisin tilanahtauden takia jäänyt pois matkasta, jos heti uskoin laivayhtiön pääkonttorin ilmoitusta.
Tällä kertaa ei tullut sellaista kahnausta kuin aikaisemmin Singaporesta lähtiessäni eräällä toisella saman yhtiön laivalla. Olin ostanut matkatoimistosta toisen luokan paikan ja maksanut siitä taksanmukaiset 43 guilderiä. Konttorissa käskivät mennä laivan purserin puheille, hän osoittaisi minulle sitten hytin, ja niin teinkin.
Purseri kuitenkin tiukkasi minulta hytin numeroa, mutta selitin juuri häneltä tulleeni sitä pyytämään. Hän sanoi, että toisessa luokassa ei ole yhtään vapaata paikkaa, ainoastaan ensimmäisessä, mutta lisämaksua vastaan. Toinen purseri seisoi vieressä ja sanoi, että kyllä paikkoja vielä on toisessakin, mutta ensimmäinen purseri työnsi hänet syrjään sanoen itsekin hoitavansa tämän asian. En luvannut maksaa enää mitään ja pyysin saada matkustaa kolmannessa luokassa toisen luokan hinnalla. Mutta ei, hän tahtoi nyt järjestää asian omalla tavallaan. Minä käskin kulin viedä tavarani laiturille ja läksin pois. Purseri tuli vielä laivan portaille jälessäni, mutta minä sanoin, etten matkusta tällä laivalla enää ollenkaan ja jäin odottamaan seuraavaa laivaa.
Virastoissa, sen vähän kuin niissä jouduin käymään, oli sentään havaitakseni toisenlainen järjestys.
Jokaisen Hollannin Intiaan saapujan tulee suorittaa 100 guilderiä maihinnousurahoja, ja peritään summa jo laivassa. Jos poistuu maasta, ennenkuin kuusi kuukautta on kulunut, saa rahansa takaisin, muussa tapauksessa jää se valtiolle.
Näin mekin maksoimme veromme, ja sitten piti mennä n.s. siirtolaistoimistoon kaukana satama-altaan toisella puolen. Olin ainoa ulkolainen toisessa luokassa, joka jäin Bataviaan. Kolmannen luokan matkustajia oli paljon, enimmäkseen kiinalaisia, heidän tavaroittensa tarkastus kesti kauan, ja heidät vietiin toimistoon proomulla. Minun tavaroitani ei ihmeekseni tarkastettu ollenkaan, vaikka olin kuullut, että tulli täällä olisi ankara. Myöhemmin kuulin turisteja kohdeltavan hyvin suopeasti tullissa ja tarkastuksen supistuvan vain liituviivan vetämiseen kapsäkinsyrjään.
Nyt hankki se laivassa käynyt rahojen nostaja minulle ponin ja antoi poliisin oppaakseni siirtolaistoimistoon. Poliisi seurasi polkupyörällä heti jälessäni, joten kulkumme aamutyhjillä kaduilla oli komeaa. Siirtolaistoimistossa hallitsi virallisen näköinen herra, siellä tapahtui passintarkastus, ja siellä otettiin kaikki tarpeelliset tiedot miehestä, kysyttiin muun muassa, missä hotellissa aion asua. Minulle oli laivassa erästä ehdotettu, ja ilmoitinkin sen, mutta tarkastaja sanoi tietävänsä paremman, koska tämä mainitsemani hotelli oli kiinalainen. Ilmoitin, mitä aion maksaa huoneesta, ja nyt alkoi hän soitella puhelimella. Kolmesta paikasta tiedusteltiin hintoja, mutta kaikissa oli kallista. Lopuksi soitti hän siihen tietämääni kiinalaiseen hotelliin, ja sieltä sain haluamallani hinnalla huoneen.
Sitten arveli hän, että lienee parasta, jos saan heti maksamani maihinnousurahat takaisin, koska lähtiessäni Intiasta säästyisin paljolta vaivannäöltä niitä periessäni. Kiitin tarjouksesta, ja hän soitti heti poliisipäällikölle, jolle tällaiset asiat kuuluvat. Sain heti kutsun tulla sinne.
Minulle hankittiin taas auto, ja kuskille annettiin määräys minne ajaa. Hetkisen keskusteltuamme poliisipäällikön kanssa sain 100 guilderiäni takaisin sekä oleskelulupatodistuksen, joka piti kysyttäessä näyttää ja poislähtiessä antaa takaisin. Kukaan ei sitä koskaan kuitenkaan kysynyt, ja taskussani se on vieläkin.
Näin olin siis näiden viranomaisten avustuksella säästynyt paljosta vaivasta, joka aina aiheutuu matkustajalle vieraaseen maahan tullessa.
Eräässä toisessa virastossa ei minua onnestanut yhtä hyvin. Suomen konsuli Bataviassa kehoitti Djockjan ohi matkustaessani poikkeamaan sulttaanin linnassa, sillä se on kuuluisa nähtävyys. Sinne voi saada pääsyn joka perjantaina, mutta lupa on henkilökohtaisesti haettava residentiltä, joka on korkein herra ja määrää yli sulttaaninkin. Koska konsuli oli henkilökohtainen tuttava residentin kanssa, antoi hän mukaani residentille ojennettavan kirjallisen suosituksen.
Kun matkani sopi torstaiaamuna kulkemaan Djockjan kautta, pysähdyinkin sinne siksi päiväksi ja menin puolenpäivän korvissa residentin virastoon pyytämään pääsylupaa palatsiin. Ensin kysyin ovenvartijalta, ja hän osoitti minut eräälle ovelle. Huoneessa istui kaksi herraa, joten tiedustelin, kumpiko heistä on residentti. Ei ollut kumpikaan, vaan minut neuvottiin toiseen huoneeseen, jossa tapasin tukevanpuoleisen naiskirjurin. Hän selitti, ettei tämä ole residentin istuntopaikka ollenkaan, ja saattoi minut portaille, josta kädellään osoitti viistoon puiston yli näkyvälle, valkoiselle kivitalolle, muita komeammalle.
Siellä kuulin, että tämä on postikonttori. Kysyin, olisiko residentti siellä edes käymäsiltään, vaan ei ollut. Neuvoivat menemään residentin asuntoon, joka sijaitsee lähellä virastoa. Poliisi tuli vielä näyttämään kadunnurkkaan saakka, mistä ovesta pitää mennä sisään.
Residenttiä en tavannut kotonaan, vaan sanottiin hänen olevan virastossa, jonne ovenvahdin pyysin minua saattamaan, että varmasti tulisin oikeaan paikkaan. Hän saattoi minut samaan paikkaan, jossa kaikkein ensiksi olin käynyt, ja kiertokäyntiä jatkui ovelta ovelle, mutta tuloksetta. Lopulta joku adjutantti tiesi ilmoittaa, että residentti tulee viiden minuutin kuluttua allekirjoittamaan muutamia asiakirjoja, ja jos haluan odottaa, voin istua siellä. Sanoin odottavani ja jäin istumaan osoitettuun huoneeseen.
Istuin ainakin puolen tuntia, mutta sitten jo pitkästyin ja menin käytävään katsomaan. Koko virkakunta oli lähdössä päivälliselle, sillä kello oli 1. Kysyin eräältä, eikö residentti tulekaan.
"Kyllä hän oli täällä, mutta lähti 10 minuuttia sitten."
Tiedustelin, miksei minulle ilmoitettu mitään hänen saapumisestaan, vaan annettiin istua siellä yksinäisessä huoneessa, mutta tämä mies ei tiennyt mitään koko asiasta. Etsin käsiini sitä, joka oli minua kehoittanut odottamaan, mutta hän oli jo mennyt ruualle.
Niin minua harmitti, että hiki tippui. Nyt jäi sulttaanin palatsi näkemättä, sillä residentti ei miehen tietämän mukaan enää tule virastoon sinä päivänä, — ja tuskinpa olisin uutta tapaamisyritystäkään enää viitsinyt tehdä. Otin ensimmäisen ponin ja lönkyttelin kuumuudesta miltei hehkuvaa asfalttia myöten takaisin hotelliini.
En kuitenkaan ole tarvinnut katua, etten saanut tehdä residentin ja sulttaanin tuttavuutta. Istuin päivällisen jälkeen huoneeni pihalle antavassa pilttuussa, jonkalainen kuuluu joka huoneeseen, ollen osa koko rakennuksen pituisesta kuistista, ja viereisistään vain niin korkealla lautaseinällä erotettu, ettei näe yli naapurin puolelle. Kaksi mukavaa korituolia, joissa voi maata, sekä pöytä kuuluu joka kuistiin, ja siellä on päivähelteellä viileämpi lojua kuin tukahuttavassa huoneessa.
Kuistilleni tuli pituiseni mies ja alkoi jutella kuin vanhalle tuttavalle. Olimme päivällisellä istuneet vierekkäisissä pöydissä. Hän kysyi, mitä minä kirjoitan, ja minä taas puolestani tiedustelin hänen vointiaan ja edesottamisiaan. Hän kertoi omistavansa eläinsirkuksen, joka paraikaa näyttelee Bandoengissa. Hän itse on tullut vain järjestelemään uusia näyttelypaikkoja, kun lähtee huomenna Sumatralle käärmeenpyydystykseen. Siellä tehdään paraikaa uusia maanteitä, ja töitä johtava insinööri on ilmoittanut niillä main liikkuvan runsaasti käärmeitä. Sentakia olikin hän hankkinut mukaansa erään taitavan käärmeenpyydystäjän ja kesyttäjän, entisen eläintarhanhoitajan, joka jo viikko sitten lähti Sumatralle hankkimaan alkuasukkaita apumiehiksi jahdilla sekä rakentamaan pyydyksiä.
Innostuin asiasta ja pyysin saada seurata mukana. Sanoin, ettei minulla kyllä ole kivääriä eikä muutakaan ampuma-asetta ja kysyin, eikö hän tietäisi, mistä saisin lainata, mutta hän sanoi, ettei siellä kivääriä käytetä, sillä he tarvitsevat vain eläviä käärmeitä. Vaikka — lisäsi hän — voisihan sellainen hätävarjelukseksi olla hyvä olemassa, mutta hän ei tunne näitä tämän puolen ihmisiä, kun on aivan outo paikkakunnalla. — Päätin lähteä ilman kivääriä; ei suinkaan se käärme nyt minua ensimäiseksi syö.
Sovimme, että aamulla lähdemme ensimäisellä junalla Bataviaan, jossa huomenna vielä kerkiämme Sumatran laivaan.
* * * * *
Jo Burmassa ja Malajalla olin ihmetellyt kiinalaista vaikutusta ja heidän levenemistään, mutta vasta Sundasaarilla menivät kaikki entiset maantietoni sekaisin. Olin luullut tapaavani siellä malajilaisia ja hollantilaisia, mutta missä vähänkin liikettä oli viljemmälti, siellä vallitsivat myös kiinalaiset markkinoita, — järjestään joka alalla. Heitä vilisee joka paikassa, he ovat kaikki sukua toisilleen kuin Simolan porsaat, ja he ovat kaikissa asioissa yhteistoiminnassa.
Syyt tähän ovat monetkin, juttu on perin tärkeä poliittinen kysymys, enkä sitä kykene selvittämään kuin muutamalla esimerkillä.
Tapa vaatii, että eurooppalaisen liikemiehen tulee elää kolonioissa hienosti, voidakseen ylimalkaan oleskella siellä; minkäänlainen "keskisääty" ei tule kysymykseen, vaan aina on esiinnyttävä korkeimman luokan vaatimusten mukaan. Niinollen, jos esimerkiksi jonkun onnistuu saada virka tai muu paikka 300 guilderin kuukausipalkalla, täytyy hänen elää, niinkuin saisi 500 guilderiä, ja 600 g:n (lähes 10,000 Smk:n) nauttijan menojen tulee nousta 900:aan guilderiin. Asunnon, ruuan ynnä muun esiintymisen suhteen on vaatimus ankara.
Jos saa luottaa erään sangen tunnetun sourabajalaisen kertomuksiin, ei vallan puhtailla papereilla Euroopasta tulijalla ole Hollannin Intiassa suuriakaan paikansaantimahdollisuuksia. En halua tässä hänen juttujaan toistaa, mutta niin hän vain väitti ja todisti myös väitöksensä useilla esimerkeillä, että päästäkseen täällä huomattavaan asemaan, täytyy olla istunut vankilassa jonkun aikaa ja sitäpaitsi tehdä esimerkiksi pankinryöstö.
Jos joku hyvillä aikomuksilla ja suosituksilla saapuu tänne Euroopasta ilman "tropiikkiansioita", on hänen aivan mahdotonta saada luottoa liikettään varten. Mutta menipäs kiinalainen pyytämään, niin heti lähti tavaraa kolmen kuukauden maksuajalla. Hän vuokraa katuviereltä muutaman neliömetrin suuruisen kaupan, myy käteisellä ja spekuleeraa rahoilla aina kolme kuukautta kerrallaan. Jos voittaa, niin maksaa, ja kaikki on hyvin, jos hän taas häviää, tekee hän vararikon ja menee seuraavalla viikolla toisen tukkukauppiaan luo pyytämään luottoa. Jos luotto kielletään, ilmoittavat kaikki kiinalaiset kundit, että he eivät osta enää mitään siltä tukkumyyjältä, ja hänen on pakko myöntyä.
Tuntunee kenties uskomattomalta, että heillä olisi näin hyvin järjestetty yhteistoiminta, mutta siitä on tuore esimerkki muuan kummitustaloksi kutsuttu keskeneräinen rakennus Blaoerankadun varrella Sourabajassa.
Eräs eurooppalainen yhtymä päätti rakentaa ensiluokkaisen hotellin sanotun kadun varrelle ja sai jo yhden rakennuksen miltei valmiiksi. Täällä kun ei kuitenkaan voi maanjäristyksien takia rakentaa kuin yksikerroksisia taloja, olisi yhtiön suunnitelman mukaan täytynyt hävittää joukko kiinalaiskioskeja katuviereltä, sillä kaikki hotelliin kuuluvat rakennukset vaativat koko korttelin. Siihen eivät kiinalaiset taas suostuneet, ja kun hotellin päärakennus oli jo niin valmiina, että siellä asuttiin ja tarjoiltiin ruokaa, alkoi siellä kummitella. Jokaisen sieltä pimeän aikaan poistuvan vaatteet töhriintyivät, niihin tuli joko savea tai muuta tuoksuvampaa ainetta. — Kiinalaiset vahtivat näet kaiket illat hotellin nurkissa ja heittelivät likaa sielläkävijäin vaatteille.
Eräs, jonka puku oli jo kolme kertaa liattu, päätti ottaa asiasta selvän ja kiersi pimeää muurin viertä hotellin edustalle. Kaksi töhrijää hän sai kiinni ja löi kummankin tiedottomaksi, mutta sai seuraavana päivänä kutsun tulla poliisilaitokseen, sillä toinen lyödyistä oli ollut — poliisi. Tutkittaessa kävi selville, että kiinalaiset olivat palkanneet tämän poliisinkin kummitusjoukkoonsa likaamaan ihmisten vaatteita.
Viranomaiset eivät puuttuneet millään tavoin asiaan, ja ihmiset rupesivat karttamaan hotellia. Muutamassa kuukaudessa se teki vararikon uhrattuaan jo siihen mennessä 78,000 guilderiä yritykseen. Rakennukset jäivät autioiksi, ja senjälkeen kiinalaiset valtasivat ne omiksi asunnoikseen.
Eurooppalaisen kauppiaan, jolla ei ole suuria pääomia käytettävänään, on vallan mahdotonta kilpailla kiinalaisen kanssa. Kun kiinalainen vuokraa kaksi metriä leveän kaupan katuviereltä, ei hän tarvitse mitään muuta asuntoa. Siinä hän asuu ja nukkuu koko perheineen. Hän syö äärettömän halvalla kiinalaisessa katuruokalassa, jonkalaisia ovat katuvieret täynnä. Kun hän rikastuu, ei hänen ole pakko muuttaa ulkonaisia elintapojaan. Hänellä saattaa olla loistoauto, jolla hän tekee huvimatkoja vuoristoon, mutta hän asuu yhä samassa putkassaan ja syö yhtä halvalla kadulta kuten ennenkin, sillä hän tietää, ettei hienoimmastakaan ravintolasta saa kymmenen kertaa kalliimmalla hinnalla suulleen soveliaampaa ravintoa. Hänen ei koskaan tarvitse pukeutua smokingiin tai frakkiin, sillä hän voi esiintyä joka paikassa samankuosisena.
Kun sitävastoin eurooppalainen perustaa kaupan tai muuten rupeaa harjoittamaan jotain liikettä, on ensimmäinen ehto, että hänen tulee asua hienosti, syödä hienosti ja juoda hienosti. Ei tule kysymykseenkään, että hän poikkeaisi kiinalaiseen katuravintolaan, hän menettäisi maineensa, kundinsa ja ystävänsä samana hetkenä. Hänen täytyy käyttää vain eurooppalaisia ravintoloita, joissa, mikäli olen huomannut, ei saa juuri kummempaa ruokaa kuin kiinalaisissakaan, mutta hinnat ovat korkeita. Samanlaista riisiä ja sitkeitä lihapalasia niissäkin tarjotaan kuin kiinalaisissa katuravintoloissa.
Eurooppalaiset itse ovat tämän järjestelmän keksineet. Sama henkilö, joka Berliinissä nauttii — ja on suurimman osan ijästään nauttinut — ateriansa kaikkein halvimmassa Ayschingerissä, ei vahingossakaan poikkeaisi täällä kiinalaiseen ravintolaan, sillä tapa vaatii näyttää, että hän on korkeampaa rotua ja halveksii kiinalaista. Kiinalaiset tälle nauravat, mutta he tietävät myös, että siinä on heidän valttinsa. Olen istunut kymmenissä kiinalaisissa ravintoloissa ja jutellut heidän kanssaan asiasta. Hollannin Intian kiinalaiset nimittäin katsovat valkoihoista varsin suopeasti, ja ainoastaan yhden, kerran on minulta kielletty tarjoilu kiinalaisessa ravintolassa, kun luulivat minua englantilaiseksi. Vasta selvitettyäni sukuperäni, muuttui kohtelu perin ystävälliseksi, ja tarjoilu oli vapaa.
Kiinalaisten mielestä kuuluvat nämä saaret — kuten eräskin minulle sanoi — enää vain näennäisesti Hollannille. "He ovat jo tosiasiallisesti valloittaneet ne, virallinen puoli on kuitenkin vielä epäselvä". Kun Filippiinit ovat sentään niin lähellä ja brittiläiset alusmaat taas aivan ympärillä, ymmärtää helposti, että saaliilla on muitakin ottajia, ja siitä johtuu kiinalaisten englantilaisviha — joka tosin kyllä ei täällä ole saanut alkuaan, vaan on importeerattu tänne Malajan niemimaalta.
Täällä oli joku vuosi sitten eräs hollantilais-saksalainen sanomalehtimies ja kirjoitti näistä asioista, mutta palattuaan uudelleen Jaavalle, olivat eurooppalaiset vähällä lynkata hänet, koska hän oli liian suoraan kertonut asioista. Täällä on näet liikemiehiä — ja kuuleman mukaan myös virkamiehiäkin, joiden entisyys enempää kuin nykyinen elämäkään ei siedä vähintäkään penkomista. Onhan jokaisen maailmaakiertäneen ihmisen elämässä sellaisia kohtia, jotka mielellään unohtaa tai salaa yleisöltä, mutta täällä ne tuntuvat olevan arkaluontoisempia kuin muualla — vaikka jokainen täkäläinen ne kyllä tuntee.
Olen kiertänyt näitä saaria jonkunverran ja joutunut monen valkoihoisen kanssa tekemisiin, mutta se minun täytyy sanoa, että perin harvoin tarvitsee uskoa heidän puheisiinsa. He ovat erinomaisen ystävällisiä ja lupaavat paljon, mutta siihen ne jäävät sitten niinkuin Onkelin lupaukset. Kerron vain pari esimerkkiä:
Olin Bataviassa erään henkilön luona virallisella käynnillä, ja hän valitti, ettei voinut pyytää minua päivälliselle, koska rouvansa oli sairas. Sitävastoin kutsui hän minut seuraavana päivänä aamiaiselle ja määräsi tarkan kellonajan, jolloin minun pitäisi saapua.
Sanottuna aikana saavuinkin hänen luokseen. Olin ottanut auton kaupungista, ajanut sinne vievän, lähes kymmenen kilometrin matkan, maksanut kalliin kyydin ja lähettänyt auton pois, koska katsoin tarpeettomaksi pitää autoa siellä odottamassa koko aamiaisaikaa.
Isäntä kuitenkin ensi töikseen kysyi, miksi olin lähettänyt auton pois, samalla tiedustellen, oliko minulla niin pitkäaikaista asiaa, ettei auto voinut odottaa. Sanoin tulleeni hänen kutsunsa perustella ja aikovani kutsun loputtua mennä jalkaisin kaupunkiin. — Aamiaisesta ei puhuttu kuitenkaan mitään, ja hetken kuluttua alkoi isäntä vilkuilla kelloon. Kysyin, oliko hänellä tärkeitä kiireitä, ja hän sanoi, että juuri nyt tarvitsisi poistua eräälle liikeasialle. Poistuimme yhdessä, mutta kun ryhdyin valokuvaamaan muutamia maisemia, oli hänellä aikaa seurata mukanani tunnin verran ja seistä mallina - vaikka hänestä otin melkein kaikki kuvat "tyhjälle" filmille.
Mainitsen vielä toisenkin samantapaisen tapauksen. Eräänä aamupäivänä minulle esitettiin Sourabajan lahtihuoneen johtaja, joka kuultuaan, että olen julkisen sanan palveluksessa, halusi näyttää uudenaikaista lahtihuonettaan, jotta tekisin siitä reklaamia eli mainosta maailmalle, ja pyysi senvuoksi saapumaan sinne huomenna kello 12, jolloin toimitettaisiin suurenpuoleinen lahtaus. Minä kun olen monta vuotta asunut lahtihuoneen lähellä, jotapaitsi minua itseänikin on kutsuttu lahtariksi, en ollut erikoisemman innostunut asiaan. Mukanaolleet kaksi kaupunkilaista sanoivat kuitenkin, että se on kyllä näkemisen arvoinen paikka, ja he tulisivat myös mukaan. Niin suostuin, ja päätimme saapua lahtihuoneelle huomenna täsmälleen kello 12. — Johtaja lupasi vielä lahjoittaa minulle sisiliskonnahkaisen rahapussin muistoksi käynnistäni.
Senlisäksi hän illalla puhelimitse tiedusteli hotellista, saavummeko varmasti, jonka lupasimme tehdä.
Seuraavana päivänä otimme sitten auton, sillä lahtihuone sijaitsee aivan kaupungin laidassa, joten matkaa karttui viitisen kilometriä, ja saavuimme paikalle sovittuna aikana. Johtajaa ei siellä kuitenkaan ollut, ja saimme kuulla, ettei hän sinä päivänä saavukaan. Halusimme kuitenkin nähdä lahtauksen, mutta sanottiin, ettei sinä päivänä toimiteta myöskään mitään lahtausta.
Selitimme johtajan kutsuneen meidät vartavasten katsomaan suurta lahtausta, joka tänään toimitettaisiin, mutta vahtimestari sanoi, että johtaja on erehtynyt päivästä, sillä suuri lahtaus toimitetaan vasta huomenna.
Ajoimme takaisin kaupunkiin, enkä senjälkeen johtajaa enää tavannut, ja saamatta jäi myös se sisiliskonnahkainen rahapussi.
Mitä siihen reklaamintekoon sitten, jota johtaja halusi tehtäväksi, tulee, niin mainitsen, että lahtihuone on hyvin ajanmukainen — ulkopuolelta nimittäin, sisällä kun emme joutuneet käymään muuta kuin vahtimestarin huoneessa. Se on melko suuri rakennus, valkoiseksi rapattu ja siistinnäköinen.
Mutta näiden erehdyksien suhteen — jotka ovat aivan jokapäiväisiä — sanon, että kiinalainen vaanii nurkan takana ja panee ne kaikki korvan taakse. Ja jos kaikkialla on samanlaista kuin muutamassa päivässä kerkisin näkemään, niin melkeinpä voin ennustaa, että kymmenen vuoden päästä kulettaa kiinalainen kaikki hollantilaisen Intian eurooppalaiset tälle samalle lahtihuoneelle.
SOURABAJAN "JALOMPI ROTU".
Sourabajassakin voi saada asunnon kohtuullisella hinnalla, jos vain jaksaa tarpeeksi kauan etsiä. Minä olin Bataviassa ollessani Suomen konsulilta pyytänyt matkani varrella olevien kaikkein halvimpain kulkuvälineitten ohjeet samoinkuin halvimpain hotellien osoitteet ja saanutkin pitkän luettelon niistä. Luettelo hukkui kyllä matkan varrella, mutta Sourabajaan tullessani sen taas löysin ja ajoin suoraan konsulin osoittamaan hotelliin.
Hotelli ei kuitenkaan ollut minulle aivan sovelias, sillä se oli hienoimpia Sourabajan hotelleista, jossa hinnat olivat noin kolme kertaa pariisilaisia korkeammat. Sitäpaitsi luki seinällä selvästi, että "miksis tänne tulit, eikä sinulla ole häävaatteita", sillä julkipano määräsi päivällispuvuksi smokingin. — Myöhemmin kuulin siellä kyllä ruokailtavan ilman kaulustakin.
Konsulin antama lista suositteli erästä toistakin hotellia, jonne nyt ajoin, ja se näyttikin jonkun verran siivottomammalta, mutta hinnat olivat vieläkin ylöttömät, joten istuin taas ponin kärryihin ja ajelin edelleen.
Yhden ponin ajoimme aivan kuitiksi, ennenkuin löysimme sellaisen hotellin, joka ei velvoittanut asukasta syömään enempää kuin pukeutumaankaan. Senverran sentään ovenpieleen naulattu ilmoitus rajoitti muuten varsin vapaata elämää, että "pahoja rouvia ei saa pitää huoneissa", kuten hollanninkielisen ilmoituksen vajavaisella taidollani käänsin suomeksi.
Hotelli sijaitsi lähellä sirkusta, ja siitä kai johtui asukkaiden kansallinen kirjavuus. Muistellessani eri huoneiden asukkaita oli niitä seuraavasti: kaksi jaappanilaista, tshekkoslovakki, austraalialainen, hollantilainen, itävaltalainen, puolalainen, kaksi kiinalaista, preussilainen, kaksi ryssää. Näistä kuului sirkukseen vain kolmasosa, jaappanilaiset tietysti poisluettuina, sillä sellainen sirkus, jossa on jaappanilaisia akrobaatteja tai muita klovneja, tekee ensimäisellä viikolla vararikon. Kukaan kiinalainen ei mene sellaiseen sirkukseen, ja heistä kuitenkin riippuu koko sirkuksen menestys.
Hotellin isäntä itse oli müncheniläinen, painoi 130 kiloa, ja muuten sangen mukiinmenevä mies. Hän halveksi Sourabajaa ja ihaili Calcuttaa, jossa oli pitänyt hotellia muutamia vuosia sitten. Sinne hän halusi takaisin, mutta kun kysyin, miksi hän ei mene sinne, sain vain murheellisen päänpudistuksen vastaukseksi.
Kun saavuin hotelliin, istui koko eurooppalainen yleisö sisäpihan kuistilla pelaamassa pokeria. Saatuani huoneasiani järjestykseen, läksin kiertomatkalle kaupungille ja palasin vasta illalla. Peliseurue istui edelleen kuten lähtiessäni — paitsi että puheensävy oli huomattavasti entistään korkeampi. Tunnin verran katselin heidän peliään ja sitten menin nukkumaan, sillä aamulla piti minun jo varhain lähteä matkalle.
Kolmen päivän kuluttua palasin perin hikisenä ja hiekkaisena ja menin suoraan kylpyhuoneeseen ottaakseni vesiryöpyn niskaani. Kylpyhuone oli sisäpihalla, ja sen kuistilla istui sama pokeriseurue aivan kuin lähtiessäni, vaikka isäntä tuntui olevan riitaisella tuulella. Hän väitti, että se tshekkoslovakialainen oli varastanut häneltä 50 senttiä pöydästä, ja juuri kuistille tullessani näin isännän heittävän kaikki rahansa nurkkaan. Slovakki laski rahansa ja sanoi, että hänellä on juuri niinkuin pitääkin, mutta isäntä hyökkäsi tuoliltaan käyden molemmin käsin tämän joukosta kaikkein pienimmän kurkkuun. Tämä otti minun luonnolleni, kun ei kukaan — vaikka viereisellä tuolilla istui poliisikomisaariokin — puuttunut asiaan, ja niin hyppäsin väliin. Kiersin käsivarteni isännän kaulan ympäri ja pitelin häntä siksi, kunnes slovakki oli päässyt pakoon, ja sitten istuin tyhjälle tuolille.
Isäntä katseli hetken ympärilleen, sitten hän huomasi minut. Sadankolmenkymmenen kilon painollaan hyppäsi hän päälleni niinkuin hypätään uimaan, ja tuoli, takanani ollut kallis jaappanilainen tupakkapöytä ynnä minä sorruimme hänen alleen niinkuin pärekori. Selviydyttyämme siitä jatkoi hän hyökkäyksiään ja ainakin kymmenen kertaa koetti nyrkillään lyödä minua joka kerta kuitenkin kaatuen. Kerkisin siinä välillä kysymään komisaariolta, mitä minun pitäisi tekemän, ja hän käski lyömään, koska se olisi opiksi isännälle, mutta kun hän oli muuten ollut perin ystävällinen minulle, jätin hänen naamansa ennalleen ja pakenin omaan huoneeseeni, jonne heti seurasivat komisaario, sirkustirehtööri ja slovakki. Siellä kuulin, että nämä tällaiset kohtaukset ovat isännälle tavallisia, koska hänellä on "tropiikkikoleera". Tiedustelin, mikä se sellainen tauti on, mutta he vain naureskelivat ja sanoivat, että kyllä sen vielä näette.
Kymmenen minuutin kuluttua tuli isäntä huoneeseeni ja kysyi, olisiko hän tehnyt jotain levottomuutta. Kuultuaan asian, pyysi hän niinkuin sovitukseksi meidät seuraavana päivänä päivälliselle klubille, sillä hänen keittiömestarinsa ei ymmärrä sianpäästä mitään, — hän kun halusi tarjota meille oikeata eurooppalaista ruokaa, sianpäätä.
Seuraavana aamuna oli isäntä juhlapuvussa. Kaulaan saakka napitettu takki, hyvinprässätyt housut yllään ja kiiltävän uusi olkihattu päässään kulki hän huoneesta toiseen kutsumassa päivällisvieraita ulkona odottavaan autoon. Ohimennen huomautti hän minulle, että voisin vetää pitkät housut jalkaani, sillä tavallisesti käytin vain noin korttelin pituisia housuja.
Sianpää ei ollut vielä valmiiksi paistettu, joten isäntä odotusajaksi tilasi hollantilaista olutta, joka oli halvempaa kuin saksalainen, jota hän itse möi hotellissaan ja alkoi pelata noppaa klubin isännän kanssa. Kun hän oli juonut noin kolme pullollista olutta, sattui joku kommellus pelissä, ja silloin näin, mitä "tropiikkikoleera" on. — Ensin kehoitti hän meitä seuraamaan mukanaan pois klubilta, mutta me sanoimme odottavamme sitä sianpääpäivällistä. Hän sanoi, että sen saa syödä itsekukin, missä haluaa, ja pilkkoi löytämänsä biljardisauvan hellapuiksi. Sitten sai hän käsiinsä uuden olkihattunsa ja poistui kuistille. Ovelta hän kuitenkin kääntyi takaisin, otti olkihatun päästään ja löi pari kertaa nyrkkinsä sen läpi, niin että se tuli vallan pohjattomaksi. Senjälkeen repi hän sen niin pieniin siekaleihin, kuin hatun yleensä voi repiä, ja heitteli palaset biljardipöydälle. Pää edellä hän sitten hyppäsi portaitten edessä odottavaan autoon, mutta tuli heti toisesta sivusta ulos ja hetkisen töllisteltyään juuri keskitaivaalta paistavaa aurinkoa, tilasi lentokoneen. Sitä ei kukaan voinut hänelle toimittaa, ja kymmenisen minuuttia portailla murehdittuaan tuli hän takaisin huoneeseen, suudellen klubin isäntää ikäänkuin anteeksiannoksi. Hän olisi luultavasti suudellut meitä kaikkia, mutta kun sirkuksen "simpanssi" löi häntä huulille heti ensi yrityksellä, ei hän lähestynyt meitä toisiakaan. Samalla saapui myös tilattu ja luvattu sianpää, — ne olivat muuten siansorkkia — ja niin loppui kaikkinainen riita aterian aikana monisanaiseen yhteisymmärrykseen, eikä isäntä sinä päivänä enää saanut uutta kohtausta.
Klubilla oltaessa oli sirkustirehtööri kutsunut koko seurueen illaksi sirkukseen. Austraaliasta oli juuri saapunut hänelle uutta väkeä, ja niitä sieti katsella.
Illalla sitten istuimmekin koko seurue meille varatuilla "aitiopaikoilla". Nämä aitiopaikat olivat yksinomaan "ylhäisöä" varten, sinne ei rahvaalle myyty lippuja ollenkaan. Koko penkkiyleisö oli pääasiallisesti kiinalaista, muunvärillisiä näki vain harvassa. Kiinalaisen yleisön kustannuksella nämä sirkukset muuten kuuluvat elävänkin, alkuasukkailta kertyy vain mitättömän vähän tuloja.
Esitykset olivat yleensä samanlaisia kuin ne sirkuksissa ovat. Eihän tietysti tästä sirkuksesta voi puhuakaan samana päivänä kuin esimerkiksi Berliinin sirkus Busch'ista, mutta nythän olimmekin Javalla, eikä keneltäkään saa vaatia mahdottomia. Erikoisesti täytyy minun mainita, että klovnit olivat huonoja, sillä vaikka ohjelma olisikin köyhä, tuovat hyvät klovnit siihen aivankuin uusia numeroita ja saavat ihmiset hyvälle tuulelle. Vaikka tuntuipa tämä yleisö ulvovan näittenkin esityksille. — Niinkuin sanoin, ei saa vaatia liikoja.
Erikoisena vetonumerona näytti olevan ohjelmassa mainittu automobiilin ja polkupyörien arvonta. Areenalle tuotiin Oakland-auto ja kolme polkupyörää. Täyden huoneen lippumääräisestä arpakorista vedettiin sitten kullekin arvottavalle esineelle yksi lippu, huudettiin sen numero, ja kenen piletissä oli vastaava numero, oli voittaja. Polkupyörät tai ainakin osa niistä tavallisesti meni, mutta auto ei koskaan. Aina oli niin, että sennumeroinen piletti ei ollut mennyt kaupaksi, se oli vielä lippukassassa, tai jos se oli myyty, ei omistajaa kuitenkaan löytynyt.
Istuessamme aitiossa alkoi tshekkoslovakki jutella minulle kahden kesken. Hän kertoi kauheita juttuja hotellimme isännästä ja hänen menneisyydestään, moitti isäntää maailman kehnoimmaksi ihmiseksi kehoittaen karttamaan hänen seuraansakin, sitten kiitti hän minua eilen illalla pokeripöydässä sattuneessa välikohtauksessa osoittamastani noopelista käytöksestä ja pyysi minua huomenna kello 12 päivälliselle huoneeseensa, jonne hän aina tilaa ateriansa. Kiitin tästä erinomaisesta ystävällisyydestä ja lupasin saapua, eihän matkaa ollut kuin toiselta verannalta toiselle.
Seuraavana päivänä kello 12 koputin sitten hänen ovelleen, mutta kun ei kukaan vastannut, avasin oven ja astuin sisään. Slovakki makasi moskiittoverkon alla sikeässä unessa, ja pöydällä oli ruuantähteitä.
Herätin hänet ja kysyin, missä se päivällinen on. Hän karisteli unet silmistään, selitti sitten olleensa niin nälkäinen jo kello 11 aikaan, että oli tilannut päivällisensä silloin ja syönyt sen. Minä kiitin kutsusta vielä kerran ja menin sitte kiinalaisen luo syömään. Sillä kiinalainen ei nuku Javalla, vaan valvoo ja odottaa etsikkoaikaansa.
Palasin kiinalaiselta päivälliseltäni noin tunnin kuluttua ja päätin ottaa kylvyn, kun helle oli ylen rasittava. Isäntä istui sisäpihan verannalla aterioimassa ja pyysi minua seurakseen. Sanoin jo syöneeni kiinalaisen luona, joskaan en täydellisesti, joten istuin pöytäänsä toiselle aterialle. Isännällä oli nähtävästi jo kolmas olutpullo menossa, sillä naamansa punotti kovasti.
Hän sanoi, ettei voinut ymmärtää, minne aivan uusi olkihattunsa on joutunut; hän on etsinyt sitä joka paikasta, mutta ei löydä mistään. Kysyin, eikö hän muista eilistä siansorkkapäivällistä klubilla. Kyllä hän sen muisti, mutta mitäs sillä on tekemistä hänen olkihattunsa kanssa. Kerroin hänelle, mitä yhteyttä näillä kahdella käsitteellä saattoi olla, jonka jälkeen hän kuin helpoituksesta huoahti:
"No se nyt ainakin on hyvä, ettei se ole hukassa." Hän alkoi sitten kertoilla yhtä ja toista hotellinsa asukkaista luetellen heidän ansioitaan, ja mikäli puheissaan oli yhtään perää, olivat nämä järjestään kaikki Euroopasta lähtiessään polttaneet sillat takanaan, joten sinne ei ollut enää yrittämistä. Lopuksi hän vielä huomautti, että hän ei millään tavoin tahdo sanoa pahaa hotellivieraistaan, mutta viisainta olisi kuitenkin pitää huoneen ovi aina poissaollessa suljettuna. Sen kyllä olin tehnyt käskemättäkin, ja täällä se näytti olleen varsin tarpeen, kuten myöhemmin tulin huomaamaan.
Aterian jälkeen raukaisi häntä kovasti, ja hän sulkeutui huoneeseensa levolle. Minä menin samoin omaani, mutta heti jälessäni tuli sinne toinen niistä sirkusryssistä ja pyysi, että kirjoittaisin saksankielisen anomuksen poliisideparttementtiin, jotta hän saisi pidennettyä oleskeluaikaa, kun hänen laivansa lähtee vasta kahden viikon kuluttua. Hikoiltuani tuokion sain anomuksen laadituksi, eikä siitä puuttunut muuta kuin allekirjoitus. Mutta se oli vaikea tehtävä. Kirjoitettuani hänelle nimensä mallin, sai hän väännetyksi vähän samantapaisia koukeroita anomukseen, joka nyt oli valmis jätettäväksi asianomaiseen paikkaan. Sitten kysyi hän, enkö lainaisi hänelle 2 guilderiä, kun hän saa rahaa poliisidepartementista vasta huomenna. Anomuksessa oli nimittäin pyydetty myös rahallista avustusta. Sanoin rahojeni olevan myös kohtapuoleen vallan renonssissa eikä niistä riitä lainattavaksi, ja lähden jo ylihuomenna pois, jotapaitsi sen huomenna saatavan poliisidepartementin avustuksen laita lienee niin ja näin, kun ei sinne vielä ole jätetty anomustakaan; mutta hänhän voisi lainata joltakin täälläasuvalta, joka joutaa odottamaan.
En kerinnyt vielä lukita ovea hänen jälkeensä, kun huoneeseeni astui koputtamatta hotellissa asuva puolalainen. Hän katseli hetken ympärilleen, kysyi, mitä minä hommaan, ja kävi sitten sänkyyni pitkälleen. — Pieni esittely lienee ensin tarpeen. Hän oli jo keski-ijän sivuttanut mies, kertoi Saksassa ja Puolassa olleensa kapellimestarina — muuten virka, jonka useimmat tapaamani henkilöt omaksuivat entiseksi toimekseen. — Sitten hän ei kertonut sen enempää elämästään muuta kuin että tuli tänne, ja on nyt jonkun orkesterin palveluksessa, mutta ei sanonut, mitä instrumenttia osaa soittaa. Isäntä tiesi sen ja kertoi hänen elättävän itseään nuotteja jäljentämällä, ja olinkin pari kertaa nähnyt hänen istuvan huoneensa kuistilla nuottipinkka ja mustepullo edessään.
Tämä oli nyt jo ainakin neljäs kerta kolmen päivän aikana, kun hän tuli huoneeseeni ja kävi sänkyyni ettoneelle. Viime käynnilläni olin tehnyt asiaa kaupungille ja maininnut siitä hänelle. Hän sanoi odottavansa minua huoneessani, mutta minä sanoin, että hän voi yhtä hyvin odottaa omassa huoneessaan, sillä minä panen oven lukkoon. Nyt tein saman tempun ja sain hänet siten poistumaan.
Tuli viimeinen päivä, jonka vietin näillä saarilla ja valmistausin lähtemään laivalle. Tavarani olivat pakatut ja lukitut, mutta istuuduin vielä kirjoittamaan erästä kirjettä. Puolalainen seisoi vieressä ja katseli — hän lupasi muuten tulla saattamaan laivalaiturille. Silloin tuli tilaamani auto, minä nakkasin täytekynäni pöydälle ja kiiruhdin maksamaan isännälle laskuni puolalaisen jäädessä huoneeseeni. Kun hetken kuluttua palasin, oli puolalainen hävinnyt ja täytekynäni samoin. Sanoin asiasta isännälle, ja etsimme koko hotellin, mutta puolalaista ei löytynyt kaikkein yksityisimmästäkään osastosta, hän oli kuin poispuhallettu maan päältä. — Luuleeko kukaan, että hän tuli laivalle ottamaan jäähyväisiä?
Myös isäntä ja itävaltalainen yliluutnantti olivat useampaan kertaan pyytämättäni tai kehoittamattani luvanneet tulla kanssani vähän ajelemaan ja saattamaan minua laivalaiturille — sinne oli näet 4 kilometrin matka. Mutta kun lähtiessäni kävin huomauttamassa, että autossa on kyllä tilaa, jos haluavat tulla, niin he kohteliaasti pyysivät anteeksi, että heillä on pokeri juuri alussaan, eikä sitä voi millään keskeyttää. Minä annoin mielelläni anteeksi.
Kaiken näkemäni perusteella en voi muuta kuin todeta, etten missään siirtomaissa ole nähnyt niin paljon valkoisen rodun roska-ainesta kun Hollannin Intiassa. He ovat suoraan sanoen kaikki joko enemmän tai vähemmän hulluja. Minun siellä ollessani tuli eräs aivan ratkihulluksi ja oli vietävä sairaalaan. Ja syyt tähän ovat varsin helposti löydettävissä: useimpien mieltä näyttää painavan menneisyys, ilmasto on myrkyllisen kuuma, ja kolmanneksi viljellään viinaksia vallan tuhottomasti.
SEKALAISIA KOKEMUKSIA JAAVALLA.
Miltei kaikki päiväntasaajan seutujen hotellit ovat samalla täysihoitoloita, joissa ei saa asua, ellei myöskin nauti talon trahtamenttia. Sikäläiset ruuat olivat kuitenkin meikäläiselle vatsalle liian väkeviä ja höystettyjä, joten pääasiassa elin krapukannalla katuvierusravintoloitten varassa. Olisihan eurooppalaisissa hotelleissa saanut vaikka minkäkaltaisia ruokalajeja, mutta kun minulla ei ollut frakkia matkassani, enkä muutenkaan luonnoltani sovellu kaikenlaisiin etiketteihin, pysyttelin jonkunlaisessa omavaraistaloudessa, ja siten pääsin parhaiten tutustumaan alkuasukkaiden tapoihin.
Näissä lämpöisissä maissa käypikin tutustuminen kanssaihmisiin paljon mutkattomammin kuin meillä. Ei siellä tarvita mitään esittelyjä, juttu alotetaan ilman muuta murjottelematta, kuten vanhan kaverin kanssa ainakin, eikä edeskäypien avulla kauttarantojen oteta selville, kuka mikin on, vaan kysytään sellaiset asiat suoraan asianomaiselta.
Sitäpaitsi oli mukanani esineitä, joiden näkeminen sai vilkkaat etelämaalaiset vieläkin uteliaammiksi. Olihan minulla sekä valokuvaus- että kirjoituskone, ja varsinkin viimeksimainittu herätti huomiota. Se oli värillisten mielestä parempi kuin mikään ministeriaali- tai diplomaattipassi, eikä ainoastaan värillisten, mutta myös valkoisten. Laivoilla esimerkiksi nautin kirjoituskoneeni perusteella suurempia oikeuksia kuin mihin matkalippuni velvoitti — paitsi italialaisella Umbrialaivalla. Mutta puhunkin nyt vain tropiikeista.
Etelämerien laivojen kapteenithan näkevät valkoisissa matkustajissaan vain äveriäitä turisteja, jotka nauttivat kaikkien tuhlaamaa kunnioitusta joko tittelinsä tai rahojensa perusteella. Kun nyt tällainen musta rumilus, jota passissa mainitaan valkoihoiseksi, saapuu laivaan, kävelee siellä ympäri, katselee laivaa sekä ihmisiä, ja varhain sekä myöhään naputtelee kirjoituskoneellaan kenellekään käsittämättömiä historioita, niin laivan komennuskunta alkaa parin päivän kuluttua aavistaa, että tässä on joku tärkeä henkilö, ja nyt hän varsin varmasti kirjoittaa arvosteluja laivan huushollista ja kustakin laivan upseerista erikseen. Joka otaksuma ei muuten ole ollenkaan väärä. Tämän perusteella minuakin katsottiin joko peläten tai kunnioittaen ja kohdeltiin paremmin kuin saman luokan muita kanssamatkustajia. Tämän johdosta neuvoisin jokaista etelämaille lähtevää matkustajaa ottamaan mukaansa jonkun kirjoituskonerämän ja nakuttelemaan sillä vaikkapa vain yhtä kirjainta. Eivät sikäläiset ihmiset siitä kuitenkaan mitään ymmärrä, mutta moraalinen vaikutus on valtava.
Istuin Bataviassa hotellini varjoisalla kuistilla hetki jälkeen aamiaisen odottelemassa erästä konsulia, joka oli luvannut saapua minua tapaamaan niihin aikoihin. Visiittiä varten olin käynyt kyselemässä whiskyn hintoja eri kaupoista. Eurooppalaisen liikkeessä maksoi se 45 markkaa, kiinalaisen nurkkakaupassa 35. Jokainen arvannee, kummassako tavaratalossa tein ostokseni. — Tämän seikan mainitsin vain selvittääkseni, miksi kiinalainen kauppias menestyy Jaavalla hyvin ja vähitellen tappaa valkoiset kilpailijansa.
Konsuli sattui viivähtämään, ja jouten ollessani aloin kirjoituskoneellani nakutella jonkunlaista promemoriata viime päivien elämyksistä. Silloin tuli luokseni pari malajilaista nuorukaista ja istuivat pöytääni alkaen keskustelun. Ensiksi he kysyivät, kuka ja minkäarvoinen herra minä olen, ja mitä minä kirjoitan.
Olisin hyvinkin voinut selittää olevani esimerkiksi Suomen raittiusministeri, mutta kun kirjoituskoneeni vieressä kuistin pöydällä oli jo aloitettu, vastamainittu kiinalaiselta ostamani Johnny Walker, sanoin oikean ammattini ja kerroin lähteneeni matkoille tutustuakseni muitten maitten ammattitovereihin sikäläisissä valtionviroissa, erikoisesti tiedustellakseni heidän toimeentulomahdollisuuksiaan. Olin nimittäin kokemuksestani saanut sen käsityksen, että Suomen valtionmetsänhoitajien virat ovat suunnilleen samanluontoisia kuin Sweitsin hallituksen jäsenien paikat — siis kunniavirkoja, joiden haltijoille maksetaan vain näennäinen palkka, sellaisena pienenä hätäapulisänä tälle maamme tuottavimman elinkeinon huoltajavirkakunnalle. Kerroin myös, että kotimaani valtion metsiä hoitaessani minun alunperäinen lukuvelkataakkani oli vajaassa kymmenessä vuodessa kasvanut kaksitoistakertaiseksi, koska isänmaallisena kansalaisena minun täytyi valmistaa uusiakin kansalaisia, ja heidän ruokkimiseensa, vaatetukseensa ja kouluutukseensa kului enemmän kuin valtio antoi minulle velkojeni lyhennykseksi. Puhumattakaan omakohtaisesta vaatimattomasta elämästäni.
Kaikella kunnioituksella kertoilin näistä isänmaatani koskevista asioista uusille ystävälleni millään tavoin koettamatta sortaa tai halventaa meikäläistä lainlaatijakuntaa. Olihan edessäni pöydällä vasta-avattu whiskypullo, ja minulta kysyttiin miltei heti ensimmäiseksi, kuinka uskallan pitää sellaista kapinetta pöydälläni ja nauttia sellaisia aineksia, joiden käyttelemisestä kotimaani laki määrää saman rangaistuksen kuin joissakin tapauksissa vaikeammanpuoleisista murhista.
Huomasin joutuneeni asiantuntijain pariin ja tiedustelin, olivatko he kenties jälessäni lähetettyjä hengenhaistajia, mutta toinen esittäytyi heti medisiinariksi ja toinen taas polyteikkariksi. Kun olen kummankin virkakunnan kanssa elänyt koko ikäni sovinnossa, karkoitin epämiellyttävät ajatukset mielestäni ja kysyin, saisinko tarjota heille sodasekoituksen.
Silloin sain kuulla paikkakunnan oloja kuvaavan selostuksen, ja se oli mielestäni siksi merkillinen, että juttelen näiden uusien ystävieni puhelut.
Olisin tarjonnut heille samanlaisen grogilasin kuin itsellänikin oli edessäni pöydällä, mutta he sanoivat, että kaksi sellaista lasia saattaisivat heidät aivan tiedottomiksi. Heidän ruumiinrakenteensa ei siedä alkohoolia missään muodossa, paitsi kenties joskus lasin tai pari viiniä. Kuumuus Jaavalla on siksi turmiollinen, etteivät ainakaan alkuasukkaan sisukset kestä kuin vallan mitättömän määrän alkoholia.
Minä puolestani olin taas saanut sen käsityksen, että heidän vatsanahkansa on ainakin karhunnahkaa, sillä enhän ollut heikäläisiä ruokia kyennyt syömään kuin korkeintaan maistimiksi. Jo pari päivällistä olisi aiheuttanut ruuansulatushoitooni pitkälle paistavan vatsahaavan, ja vuodenkin oleskelu sikäläisissä täysihoitoloissa olisi tehnyt minusta vainajan.
Ystäväni lääketieteentutkija selvitti nyt eron pohjoismaalaisten ja päiväntasaajan asukkaiden elämäntavoissa. He siellä etelässä käyttävät varsin heikkoa ruokaa, koska eivät tarvitse niin paljon kalorioja kuin pohjoismaalaiset. Pohjoismaiden ilmasto vaatii asukkaalleen vahvan ja rasvaisen ruuan — mieluummin poronkuuta ja metson täkkälihoja — ja sen paineeksi tukevan ruokaryypyn. Etelämaalaisen vatsa ei voi käyttää eikä lävitseen kuljettaa tällaisia annoksia, vaan se vaatii sensijaan kaikenlaisia kryyterejä ja mausteita, jotka puolestaan ovat pohjoismaalaiselle suoranaista myrkkyä.
Niinpä eivät malajit heidän kertomustensa mukaan ryyppääkään kuin vallan mitättömiä määriä, jotavastoin hollantilaisessa Intiassa asuvat valkoihoiset tekevät sitä kuulemma liiaksikin. Ihmettelin suuresti asiain tilaa, ja kysyin siltä vähäläntäisemmältä ystävältäni, kuinka hän ollenkaan voi olla polyteikkari, kun ei saa edes ryypätä. Hän sanoi heti Suomeen tultuaan opettelevansa tämän taidon, sillä Singaporessa opiskellessaan oli hän lukenut jostain amerikkalaisesta sanomalehdestä, että sellaisissa maissa kuin Yhdysvallat ja Suomi saa nykyisin täysipitoisia aineita halvemmalla kuin missään muualla, ja ne ovat lisäksi terveellisiä, koskapa lapsetkin niitä nauttivat, heille kun ei kiellottomana aikana myyty edes olutpulloa.
Olut oli hänen mielestään sangen tärkeä tekijä Jaavan historiassa ja kehityksessä, ja vasta viikkoja myöhemmin sain minäkin todeta hänen väitteensä paikkansapitäväisyyden katsellessani seudun valkoisen väestön elämäntapoja. Enimmäkseen näin siellä saksalaisia — sanotaan nyt noin 70 prosenttia — ja mikäli jouduin heidän kanssaan seurustelemaan, havaitsin heidän käyttävän olutta enemmän kuin berliiniläisten sekä aikaisemmin että myöhemmin tätä mainitsemaani ajankohtaa. Olut oli tuotu Saksasta, monen kuukauden vanhaa pullotavaraa, se maistui ainakin minun suussani tympeältä, mutta he nautitsivat sitä aamusta iltaan tosin mielestäni varsin kohtuullisesti, mutta siitä huolimatta ollen alituiseen päissään. Sellainen jalo tavara kuin äsken mainitsemani Johnny Walker tai Black and White ja muut samanlaatuiset olivat heillekin myrkkyä, eikä niitä käytetty kuin poikkeustapauksissa.
Minä puolestani en voinut käyttää heidän tarjoamaansa olutta kuin korkeintaan pari lasillista aterioitteni höysteeksi. Milloin halusin juhlia — ja se tapahtui perin harvoin — juhlin puhtaalla skotlantilaisella tavaralla.
* * * * *
Olisin keskustellut näitten uusien ystävieni kanssa enemmältikin, mutta kuistille saapui odottamani konsuli, ja hänelle omistin nyt seurustelutaitoni. Aikaisemmin olin pyytänyt häneltä jonkunlaista matkasuunnitelmaa Jaavaa varten, saadakseni nopeimman yleiskatsauksen saaresta, ja hän ystävällisesti antoikin minulle matkareseptin. Siinä oli mainittu saaren tärkeimmät kaupungit ja niiden hienoimmat hotellit, mutta yksityiskohtaisia tietoja en saanut mistään paikasta.
Keskustelussamme kävi näet selville, että vaikka hän oli koko ikänsä asunut Jaavalla, ei hän tuntenut kotimaataan kuin noin kolmen peninkulman säteellä. Aivan ihmeenä kerrottiin, että hänen poikansa oli matkustanut läpi Jaavan vuosi aikaisemmin. Tästä matkasta oli Batavian hienoimmissa seurapiireissä riittänyt puheenaihetta koko vuodeksi, siitä oli kirjoitettu sanomalehdissä, ja asiasta oli pidetty enemmän ääntä kuin Euroopassa koskaan Nobilen lennosta.
Sivumennen mainitsen kuitenkin, että Jaavan saari on kaikkiaan vähän päälle tuhannen kilometriä pitkä, muistaakseni ei täyttä 1,100 km, joka pituus vastaa suunnilleen matkaa Helsingistä Sodankylään. Onhan se pitkänpuoleinen matka meikäläisissäkin oloissa, mutta ei sitä ainakaan ihmeenä pidetä, eikä sellaisen matkan tekijää juhlita vuosikaupalla.
Joskin ainakin tuntemani jaavalaiset ovat näin matkailuhaluttomia, tapaa näillä saarilla runsaasti henkilöitä, jotka elävät matkustamisella ja riekuilemisella — kuten minäkin. He ovat sirkusihmisiä, ja heidän ammattinsa näyttää täällä päiväntasaajan seuduilla menettelevän erinomaisesti. Missään käymässäni maanääressä en ole nähnyt sirkuselämän niin kukoistavan kuin hollantilaisilla Itä-Intian saarilla. Myös Kiinassa kuulutaan sirkuksia suosittavan ja Amerikan humpuukivaltioita en vielä tunne, mutta jo nämäkin näkemäni löivät minut hämmästyksellä.
Jaavan malajilainen ja kiinalainen väestö on uskollista sirkusyleisöä, ja siksipä siellä kaikenlainen humpuuki menestyykin. Samaa näytöstä käydään katsomassa useana iltana, ja sirkustirehtöörit keräävät mynttejä kokoon, mutta kun sirkuksia on useita samanaikaisesti kaupungissaan, ei väkeä riitä kaikkiin, ja niinpä ne eivät voi pitää kunnollisia "taiteilijoita", ja esitykset ovatkin sitten usein vallan ala-arvoisia.
Olin aina kuvitellut Jaavaa paratiisimaiseksi saareksi — jota se luonnoltaan epäilemättä onkin — mutta olin myös havitellut mielessäni, että sikäläinen väestö kaiken tämän luonnonrikkauden keskellä eläisi kadehdittavan ihanaa elämää sovussa ja rauhassa keskenään, kuten aikanaan esi-isäni Aatami, Eeva-vainaa ja käärme. Paratiisimainen tunnelmani särkyi kuitenkin jo ensinäkemältä, sillä kansallisuuksien sekamelska oli siellä suuri, ja yhteisymmärrys, rauhallisuus sekä hyvä tahto olivat kaukana. Jaava näyttää ainakin viimeaikoina muodostuneen jonkunlaiseksi keinotteluparatiisiksi, jossa jokainen yrittää pettää toistaan, itse kuitenkin useimmiten pettyen yrityksissään, ja senjälkeen jää sinne valkoihoiseksi basilliksi. Saksalaisia ja itävaltalaisia siellä tapasin runsaimmin, ja he toimivat kaikilla mahdollisilla aloilla käyttäen samoin kaikkia mahdollisia keinoja elatuksensa hankkimiseksi.
Joitakin vuosia sitten saapui Jaavalle joukko ruotsalaisia liikemiehiä erään rahayhtymän lähettäminä. Mukanaan oli heillä kahden miljoonan kruunun pääoma, ja tarkoituksenaan oli solmia kauppasuhteita sikäläisten tavaraintuottajain kanssa.
He solmivat kauppasuhteita, elivät hienosti, kuten suuren eurooppalaisen liikkeen edustajilta Jaavalla vaaditaankin, ja heitä kohdeltiin erittäin huomaavaisesti. He eivät kuitenkaan tunteneet jaavalaisia kauppatapoja, kuumuus ja muutamat muut seikat sekoittivat heidän älynsä, ja kahden vuoden kokemuksen jälkeen oli liikepääoma käytetty vallan tyystin, liike teki täydellisen romahduksen, eikä rahoittajille jäänyt edes prosenttiakaan yritykseen kiinnittämilleen miljoonille — muisto ainoasta; menetetyistä rahoista ja jaavalaiset liiketuttavat. Näin kertoi minulle eräs batavialainen tehtailija, ja mieleeni piirtyi synkkä kuva liike-elämän vaikeuksista — ainakin Jaavalla.