NELJÄS VAIHE.

SEURAUKSET.

25.

Saamatta rauhaa Clare läksi iltamyöhällä ulos. Tyttö, joka hänen sydämensä oli vallottanut, oli jo mennyt huoneeseensa.

Yö oli yhtä lämmin kuin päiväkin. Vain heinikko tuntui viileältä; tiet, puutarhan polut ja rakennusten seinät olivat kuumia kuin liesi, ja keskipäivän lämpö hehkui niistä yökulkijan kasvoihin. Clare istuutui portin korvaan pihalle eikä tiennyt mitä itsestään ajattelisi. Tunteet olivat tuona päivänä tosiaan saaneet voiton hänen järjestänsä.

Kolme tuntia oli kulunut äkillisestä syleilystä, eivätkä he sen perästä olleet tavanneet toisiaan. Tess näytti kiihottuneelta, levottomalta tapahtuman johdosta, ja tämä rohkeasti ja harkitsematta otettu askel tuntui Clareakin kiusaavan, herkkä ja mietiskelyyn taipuva kun hän oli luonteeltaan. Hän ei vielä voinut täysin käsittää heidän oikeata suhdettaan toinen toiseensa, vielä vähemmän määrätä, millä tavoin heidän olisi muiden nähden käyttäydyttävä.

Angel oli tullut oppilaaksi tähän meijeriin siinä uskossa, että hänen käyntinsä oli pelkkä syrjätapaus, joka pian unohtuisi mielestä. Hän oli saapunut paikkaan, mistä hän saattoi ikäänkuin verhotusta komerosta tyynesti tarkastella ulkopuolella olevaa kiehtovaa maailmaa ja päättää, miten hän jälleen sekaantuisi siihen. Mutta nyt sen kiehtovaisuus olikin tullut hänen luokseen. Puoleensa vetävä maailma oli muuttunut ikäväksi pantomiimiksi, kun taasen tässä ilmeisesti mitättömässä kuolleessa paikassa oli tulivuoren purkauksen tavoin syöksähtänyt esiin jotain tavatonta, jommoista hän ei ollut koskaan ennen eikä missään muualla kokenut.

Talossa oli jokainen ikkuna auki, ja Clare saattoi kuulla pihan toiselta puolen pienimmänkin äänen, minkä sisällä olijat maata pannessaan synnyttivät. Mitä merkitsi hänelle nyt tuo halpa, vaatimaton meijeritalo, jota hän ennen oli pitänyt yksinomaan pakollisena olinpaikkanaan eikä ollut koskaan ajatellut sitä minään huomattavana osana sitä maisemaa? Vanhat sammaltuneet tiilipäädyt kuiskasivat hiljaa: jää tänne! Ikkunat hymyilivät, ovi viittaili houkutellen, köynnökset punastuivat ymmärtämyksestä. Sisällä löytyi olento, jonka vaikutus ulottui niin laajalle, että se sai tiilikivet, saven ja koko taivaan sykkimään palavaa tunteellisuutta. Kuka oli tämä valtaava olento? Muuan maitotyttö.

Ihmeekseen hän huomasi, kuinka syviä jälkiä syrjäisessä meijerissä oleskelu oli häneen jättänyt. Ja vaikkapa vasta herännyt rakkaus olikin tähän suurimpana syynä, niin oli niitä syitä muitakin. Monet muutkin kuin Angel ovat saaneet kokea, ettei yksistään ympäristön vaikutus anna elämälle merkitystä, vaan omat, mieskohtaiset kokemukset. Vaikutteille herkkä talonpoika elää syvempää, täyteläisempää, draamallisempaa elämää kuin joku, jos niin saamme sanoa, paksunahkainen kuningas. Tältä näkökannalta katsottuna oli elämä yhtä suurta täällä kuin missä muualla tahansa.

Vapaista aatteistaan, vioistaan ja heikkoudestaan huolimatta Clare oli perin tunnollinen mies. Tess ei ollut hänestä mitätön olento, jota saattoi pitää leikkikalunaan ja jonka sitten voi jo heittää syrjään, vaan nainen, joka eli kallista elämäänsä — elämää, joka oli hänelle sekä surun että ilon aikana yhtä merkityksellinen kuin rikkain elämä hänelle itselleen. Omien tunteittensa mukaan Tess arvosteli koko maailmaa, hän käsitti lähimäisiään vain siinä suhteessa kuin nämä olivat hänen omaan olemiseensa. Itse maailmankaikkeus alkoi Tessistä juuri sinä päivänä, jolloin hän syntyi.

Tämä tietoisuus, johon hän oli tunkeutunut, oli ainoa olemassaolon tilaisuus, jonka tyly kohtalo Tessille takasi — oli hänen kaikkensa. Kuinka hän siis voisi pitää häntä vähemmän tärkeänä kuin itseään, vähäpätöisyytenä, jota voi hyväillä ja johon myös saattoi kyllästyä. Eikö hänen ollut kohdeltava mitä vakavimmin tunnetta, jonka hän tiesi herättäneensä hänessä — sillä ujoudestaan huolimatta hän oli tulinen ja vaikutteille altis. Muuten se tuottaisi hänelle tuskaa ja tuhoaisi hänet.

Jokapäiväinen yhdessäolo vain kehittäisi sitä, mikä oli alkanut. Sellaisissa olosuhteissa kohtaaminen merkitsi hellyyteen lankeamista, veri ei voisi vastustaa sitä. Ja kun Clare ei saattanut tehdä itselleen selväksi päämäärää, mihin hänen oli pyrittävä, niin hän päätti luopua joksikin ajaksi toimesta, missä heidän oli myötäänsä oltava lähellä toisiaan. Toistaiseksi hänen tuottamansa vahinko oli varsin vähäinen.

Mutta helppoa ei ollut toteuttaa päätöstä pysyä hänestä erillään.
Jokainen suonen tykytys ajoi häntä tyttöä kohti.

Hän tuumi lähteä ystäviään tervehtimään. Mahdollisesti hän voisi kysyä heiltä neuvoa. Viiden kuukauden kuluttua päättyisi hänen työnsä täällä ja vietettyään vielä muutamia kuukausia eri tiloilla hän olisi täysin oppinut maanviljelijä ja kykenisi omintakeisesti yrittämään. Eikö maamies tarvitsisi vaimoa ja pitäisikö maamiehen vaimon olla korea vahanukke vai nainen, joka ymmärsi maataloutta? Huolimatta hiljaisuuden antamasta tyydyttävästä vastauksesta hän päätti lähteä matkaan.

Muutamana aamuna, kun Talbothaysin meijerillä istuttiin aamiaispöytään, huomautti joku tytöistä, ettei hän ollut nähnyt mr Clarea sinä päivänä.

— Totta kyllä, vastasi Crick. Mr Clare matkusti muutamiksi päiviksi kotiinsa Emminsteriin.

Neljältä pöydän vieressä istujalta tuntui tuokiossa auringonpaiste katoavan ja lintujen liverrys taukoavan. Mutta ei yksikään tytöistä ilmaissut sanoin tai liikkein suruaan.

— Häneltä alkaa jo loppua työ täällä, jatkoi meijerimies välinpitämättömyydellä, joka hänen tietämättään teki tylyn vaikutuksen. Ja hän kai alkaa katsella uutta toimipaikkaa.

— Kuinka kauan hän vielä viipyy täällä? kysyi Izz Huett, ainoa tytöistä, joka uskalsi luottaa ääneensä.

Toiset odottivat meijerimiehen vastausta, aivan kuin heidän elämänsä olisi siitä riippunut. Retty tuijotti huulet vavisten pöytäliinaan, Mariania poltti niin, että posket olivat tulipunaisina, ja Tess katseli niitylle sydämen rajusti tykyttäessä.

— En osaa päivämäärää aivan tarkalleen sanoa katsomatta muistikirjaani, vastasi Crick sietämättömän tyynesti. Mutta kenties hän viipyy vähän kauemmin perehtyäkseen vasikkain hoitoon; kaiketi vuoden loppuun.

Neljä kuukautta tuskallista nautintoa hänen seurassaan. Ja sen perästä yön synkkä pimeys.

<tb>

Samaan aikaan Angel Clare ratsasti kaukana suurustavasta meijeriväestä kapeata tietä isänsä asuntoa kohti. Hänellä oli kerallaan kori, joka sisälsi vähän verimakkaraa ja pullon kotitekoista olutta, jotka mrs Crick oli kunnioittavain terveistensä myötä lähettänyt hänen vanhemmilleen.

Valkoinen tie suikersi edessä, hänen silmänsä olivat siihen luotuina, vaikka kokivat katsella ensi vuoteen. Hän rakasti Tessiä, pitäisiköhän hänen mennä naimisiin hänen kanssaan? Uskaltaisiko hän näin tehdä? Mitähän äiti ja veljet sanoisivat? Mitä hän itse sanoisi parin vuoden perästä? Tämä riippui siitä, oliko hetkellisellä mieltymyksellä juurensa voimakkaassa myötätuntoisuudessa vai hänen ulkomuotonsako sen sai aikaan.

Kukkuloiden ympäröimä pikku kaupunki, punaisesta kivestä tehty kirkontorni ja pappilan metsikkö avautuivat viimein hänen eteensä, ja hän ratsasti tuttua porttia kohti. Ennenkuin hän astui kotiinsa, hän sattui katsahtamaan kirkolle ja huomasi silloin sakastin ovella joukon tyttöjä, ijältään kahdentoista ja kuudentoista välillä. Tytöt nähtävästi odottivat jotakuta, joka tuossa tuokiossa pistäytyi joukkoon — nuori tyttö, toisia hieman vanhempi, leveälierinen hattu päässä ja yllä vaalea, tärkätty puku ja pari kirjaa kädessä.

Clare tunsi hänet hyvin. Hän ei ollut varma näkikö tyttö hänet; hän toivoi pääsevänsä huomaamatta ohitse, sillä häntä ei ensinkään haluttanut mennä tyttöä puhuttelemaan. Nuori neito oli miss Mercy Chant, hänen isänsä naapurin ja ystävän ainoa tytär; Angelin vanhemmat toivoivat hiljaisuudessa, että hän jonain päivänä menisi hänen kanssaan naimisiin. Tytär oli hyvin innokas raamatunselitysten pitäjä ja oli varmaan nytkin menossa sellaisiin. Claren ajatukset lensivät Talbothaysin luonnonraikkaisiin ihmisiin, ja varsinkin yhteen, lämpimimpään ja viehättävimpään heistä.

Hänen lähtönsä Emminsteriin oli johtunut hetkellisestä päähänpistosta, eikä hän siis ollut ilmottanut tulostaan edeltäpäin. Aamiaisaikaan toivoi hän kuitenkin joutuvansa perille, ennenkuin vanhemmat olisivat lähteneet kaupungille. Hän tuli vähän myöhään, he istuivat jo pöydässä. Kaikki hypähtivät häntä tervehtimään, kun hän astui sisään.

Siinä oli hänen isänsä ja äitinsä, veljensä Felix, joka oli pappina läheisessä pikku kaupungissa ja nyt kotona käymässä, sekä toinen veli Cuthbert, joka lueskeli papiksi Cambridgessa ja oleskeli loma-ajat kotona. Äidillä oli hopeasankaiset silmälasit, ja isä näytti siltä mikä hän olikin — vakavalta, jumalaapelkäävältä mieheltä; hän oli laihahko, noin kuudenkymmenenviiden vuoden vanha, ja kalpeilla kasvoilla näkyi ajatusten ja työn uurtamia vakoja. Heidän yläpuolellaan seinällä riippui Angelin sisaren muotokuva. Tämä oli perheen esikoinen, kuusitoista vuotta Angelia vanhempi, oli mennyt naimisiin erään lähetyssaarnaajan kanssa ja eli nyt Afrikassa.

Ukko Clare oli Wycliffen, Hussin, Lutherin ja Calvinin henkinen jälkeläinen, mies, joka noudatti apostolista yksinkertaisuutta elämässään ja ajatuksissaan. Nuorena ollessaan hän oli kerta kaikkiaan muodostanut vakaumuksen elämän syvimmistä kysymyksistä ja pysyi siinä järkähtämättömästi kiinni. Hänen ajatussuuntansa kannattajatkin pitivät häntä äärimäisyyden miehenä, kun taas vastustajainkin täytyi ihailla hänen perinpohjaisuuttaan ja tarmokkuuttaan.

Kerran oli Angel kiihtyneessä mielentilassa sanonut onnettomuudekseen isälleen, että ihmiskunnalle olisi koitunut paljon enemmän hyvää, jos nykyisten sivistyskansojen uskonto olisi ollut peräisin Kreikasta eikä Palestiinasta. Isä oli kiistänyt, ettei tuossa väitteessä ollut tuhannettakaan osaa totuutta, vielä vähemmän puolta tai koko totuutta. Hän oli saarnannut hyvin ankarasti pojalleen jonkun aikaa perästäkin päin. Mutta hänen sydämensä oli niin hyvä, ettei hän voinut olla kenellekään vihoissaan pitkää aikaa, ja hän tervehti tänään poikaansa vilpittömän suloisella hymyilyllä.

Angel kävi istumaan, ja paikka tuntui hänestä kotoiselta; mutta ei hän nyt tuntenut niin läheisesti kuin ennen kuuluvansa koolla olevaan perheeseen. Joka kerta kun hän palasi kotiin, tuntui häntä ja vanhempia erottava juopa syvemmältä, ja tällä kertaa hän huomasi enemmän kuin tavallista, kuinka vieraaksi hän oli tullut omaisilleen.

Ja toiset puolestaan näkivät, kuinka suuri erotus oli tämän ja entisen Angelin välillä. Heidän silmiinsä pisti etenkin hänen muuttunut käytöstapansa, varsinkin veljet kiinnittivät siihen huomiota. Hän pyrki käyttäytymään kuin maamies, heitteli jalkojaan edestakaisin, kasvojen lihakset olivat käyneet voimakkaammiksi, silmät kuvastivat tarkoin hänen puhettansa, vieläpä vähän muutakin. Lukumiehen käytöstapa oli miltei kokonaan hävinnyt, vielä enemmän salonkimiehen. Joku saivartelija olisi voinut sanoa hänen käyttäytyvän sivistymättömästi ja joku tekohäveliäs pitää häntä moukkamaisena. Niin suuresti oli oleskelu Talbothaysin asukkaiden parissa häneen vaikuttanut.

Aamiaiselta päästyä hän läksi veljiensä kanssa kävelylle. Nämä olivat korkeakirkollisia, hyvinkasvatettuja, kouluviisaita nuoria miehiä, virheettömiä sormenpäitä myöten, juuri tuommoisia moitteettomia malleja, joita joka vuosi sorvataan järjestelmällisen koulukasvatuksen kautta. Molemmat olivat hieman likinäköisiä, ja kun oli tapana pitää yhtä silmälasia nauhoineen, niin oli heilläkin semmoinen toisessa silmässä, kun käytettiin kakkuloita, niin heillä oli kakkulat nokalla, ja kun oli tapana käyttää silmälaseja, niin heillä oli silmälasit, ottamatta ollenkaan lukuun, missä määrin heidän näkönsä oli puutteellinen. Kun runoilija Wordsworthia ylistettiin pilviin, oli heillä taskussaan hänen teoksiaan, ja kun Shelley joutui syrjään, niin hänen teoksensa saivat tomuttua heidän kirjahyllyllään. Kun Correggion "Pyhää perhettä" ihailtiin, niin he ihailivat Correggion "Pyhää perhettä" ja kun sitä alettiin moittia ja Velasquez'ta ylistää, niin he seurasivat virran mukana muodostamatta omaa mielipidettään.

He olivat kumpikin huomaavaisia poikia ja kävivät säännöllisesti vanhempiansa tervehtimässä. Vaikka Felix oli uudenaikaisempi mielipiteiltään kuin isänsä, oli hän kuitenkin vähemmän uhrautuva ja omaa hyötyä pyytämätön. Joskin hän oli suvaitsevaisempi toisinajattelevia kohtaan, ei hän ollut niin herkkä antamaan anteeksi kuin isänsä. Cuthbert oli ylipäänsä vapaamielisempi, mutta sen ohella neuvokkaampi eikä niin hellätuntoinen kuin isänsä.

Heidän kulkiessaan kukkulan rinnettä Angelissa heräsi hänen entinen ajatuksensa, että olkootpa nuo kaksi kuinka paljon hyvänsä häntä etevämpiä, niin ei kumpikaan heistä nähnyt tai kuvannut elämää sellaisena kuin se todellisuudessa oli. Kenties heillä ei ollut niin hyvää tilaisuutta tekemään huomioita kuin selittämään, sehän oli perin tavallista. Kummallakaan ei ollut riittävää käsitystä siitä, mitä monimutkaisia voimia oli vaikuttamassa sen tasaisen ja rauhallisen väylän ulkopuolella, jossa he ja heidän tuttavansa uiskentelivat. Kumpikaan ei huomannut paikallisen ja yleisen totuuden eroavan toisistaan, ei älynnyt, että se, mitä sisäinen maailma sanoi heidän kirkollisissa ja yliopistollisissa piireissään, oli peräti toisenlaista kuin se, mitä ulkoinen maailma ajatteli.

— Sinä olet varmaan ylen ihastunut maanviljelykseen, sanoi Felix nuorimmalle veljelleen, katsoen silmälasiensa läpi vakavasti pelloille päin. Ja siksi meidän on sitä parhaalla tavalla käytettävä hyväksemme. Mutta pyydänpä sinua hartaasti, että koettaisit pysyä edelleen yhteydessä siveellisten ihanteiden kanssa. Maamiehen ammatti lyö tietysti karkean leimansa, mutta siitä huolimatta saattavat korkeat ajatukset viihtyä vaatimattomassakin elämässä.

— Saattavat tietenkin, sanoi Angel. Eikö siitä ole nähty todistuksia yhdeksäntoista sataa vuotta sitten — jos saan hetkeksi astua sinun alallesi? Miksi sinä luulet minun luopuvan ylevästä ajattelemisesta ja siveellisistä ihanteistani?

— Kuvailin kirjeittesi sävystä ja keskusteluistamme — kuvailua se tosin saattaa olla, että sinä ikäänkuin henkisesti hellittäisit kättäsi. Etkö sinäkin ole tuota arvellut, Cuthbert?

— Kuule, Felix, sanoi Angel kuivasti, me olemme, kuten tiedät, hyviä ystäviä, vaikka meistä kukin kulkee omia teitänsä. Mutta jos on kysymys henkisestä käsityskyvystä, niin taitaa olla parasta, että sinä, dogmatikko kun olet, jätät minut rauhaan ja kysyt mitä omastasi on tullut.

Nuoret miehet kääntyivät kotiin päin joutuakseen päivälliselle, jolle tavallisesti käytiin heti, kun vanhemmat olivat lopettaneet aamutyönsä seurakunnan keskuudessa. Kävellessä oli veljeksille tullut nälkä, varsinkin Angelille, joka oli tottunut ulkoilmaelämään ja meijerin voimallisiin aterioihin. Mutta vanhemmat olivat vielä poissa, ja vasta kun pojat olivat miltei kyllästyneet odottamiseen, he tulivat. Tämä itsensäkieltävä pariskunta oli ollut pitämässä huolta parin sairaana makaavan seurakuntalaisen syömisestä, joita he hieman epäjohdonmukaisesti koettivat pitää lihaan sidottuina, ja siinä puuhassa oli heidän oma nälkänsä kokonaan unohtunut.

Perhe istuutui pöydän ääreen, jolle oli laitettu yksinkertainen ateria, pääasiassa kylmää lihaa. Angelin katse etsi mrs Crickin verimakkaraa, jota hän oli käskenyt hieman paistamaan, kuten meijerissäkin tehtiin, ja jonka erinomaiseen makuun hän toivoi vanhempainsa mieltyvän yhtä paljon kuin hän itsekin.

— Oh, sinä etsit makkaraa, rakas poikani, sanoi Angelin äiti. Mutta varmaan sinä et ole milläsikään, kuten isäsi ja minä, vaikket saakkaan makkaraa, kunhan kuulet syyn siihen. Ehdotin isällesi, että antaisimme mrs Crickin ystävällisen lahjan erään miehen lapsille, joka ei kykene mitään ansaitsemaan, koska hän sairastaa viinahulluutta. Hän arveli lahjan tuottavan heille suurta iloa, jonka vuoksi minä annoin makkaran lapsille.

— Niin tietenkin, vastasi Angel iloisesti, etsien olutruukkua.

— Olut tuntui niin kovin voimakkaalta, jatkoi hänen äitinsä, että oli juomaksi sopimatonta; mutta lääkkeeksi se on yhtä hyvää kuin konjakki, ja siksi pistinkin sen lääkekaappiini.

— Periaatteen vuoksi emme koskaan juo väkijuomia pöydässämme, lisäsi isä.

— Mutta mitä minä sanon meijerimiehen vaimolle? kysyi Angel.

— Totuuden tietysti, vastasi isä.

— Mieluummin tahtoisin sanoa, että olut ja verimakkara maistuivat meistä kaikista mainiolta. Hän on tuommoinen ystävällinen iloinen ihminen ja kysyy tietysti heti palattuani, mitä hänen tuomisistaan pidimme.

— Ethän niin voi vastata, kun emme tosiaan ole nauttineet hänen tuomisistaan, väitti isä tyynesti.

— En tietysti, vaan eipä pikku kimpriukonen olisi pahaa tehnyt.

— Mikä? kysyivät Felix ja Cuthbert yhtaikaa.

— No — se on vain niitä Talbothaysin sanasutkauksia, vastasi Angel punastuen. Hän huomasi vanhempainsa menetelleen oikein mielipiteensä mukaan, vaikkei hän hyväksynyt heidän mielipidettään, eikä hän puhunut sen enempää.

26.

Vasta illalla perherukouksen perästä oli Angelilla tilaisuus puhella isänsä kanssa asioista, jotka painoivat hänen sydäntään. Hän oli valmistaunut käymään asiaan kiinni ollessaan polvillaan matolla veljiensä takana ja katsellessaan näiden kengänpohjia ja kengänkorkojen pikku nauloja. Kun iltarukous oli pidetty, niin vanhemmat veljet lähtivät huoneesta äitinsä kera, ja Angel jäi yksin isänsä luo.

Ensiksi hän kertoi aikomuksestaan ruveta suurviljelijäksi joko Englantiin tai siirtomaihin. Siihen isä sanoi, että koska hänen ei ollut tarvinnut lähettää Angelia Cambridgeen, hän oli pitänyt velvollisuutenaan panna joka vuosi syrjään vähäisen määrän ostaakseen tai vuokratakseen hänelle jonain päivänä maatilan, jottei hän tuntisi jäävänsä huonommalle osalle.

— Tämän maailman hyvyyteen nähden, jatkoi hänen isänsä, sinä epäilemättä olet paljon edempänä veljiäsi muutaman vuoden kuluttua.

Tämä isän suopeamielisyys yllytti Angelia ottamaan puheeksi toisen ja rakkaamman aineen. Hän huomautti isälleen, että hän oli kahdenkymmenen kuuden vuoden vanha ja että hän kaipaisi sivullaan tukea ruvetessaan maanviljelijäksi — tarvittiin joku pitämään silmällä kotoisia askareita hänen ollessaan pelloilla ja niityillä. Eikö hänen sen vuoksi ollut paras mennä naimisiin?

Isä ei näyttänyt pitävän tuumaa hullumpana, ja niin Angel kysyi:

— Minkälaisen vaimon luulisitte parhaiten sopivan minunlaiselle uutteralle raatajalle?

— Tosi kristillisen naisen, josta sinulle on apua ja lohdutusta niin hyvin sisälle- kuin uloskäymisessäsi. Mikä on sen yli, se ei suuria merkitse. Semmoinen vaimo onkin löydettävissä, harras ystäväni ja naapurini, tohtori Chant…

— Mutta eikö hänen tulisi etupäässä osata lypsää lehmiä, kirnuta hyvää voita, tehdä juustoa, hoitaa kanoja ja tarpeen tullen johtaa ulkotöitä ja tietää, kuinka tärkeitä lampaat ja vasikat ovat taloudessa?

— Kyllä, maamiehen vaimona, tietysti. Pastori Clare ei nähtävästi ollut koskaan ennen ajatellut näitä seikkoja. — Lisäänpä vielä, että jos tahdot puhdasmielistä ja uskollista vaimoa, niin etpä löydä parempaa etkä äidistäsi ja minusta mieleisempää kuin ystäväsi Mercyn, joka sinua ennen niin viehätti. Tosi kyllä, että hän on viime aikoina, nuorten pappien esimerkkiä seuraten, ruvennut koristamaan kirkon alttaria juhlatiloissa kukilla ja muilla laitteilla. Mutta hänen isänsä, joka ei pidä enempää kuin minäkään moisesta turhuudesta, arvelee asian kyllä olevan autettavissa. Se on vain lapsellinen päähänpisto joka varmaankin aikanansa häviää.

— Mercy on hyvä ja hurskas tyttö, sen kyllä tiedän. Mutta eiköhän teidänkin mielestänne, isä hyvä, minulle sopisi paremmin nuori nainen, joka on yhtä puhdasmielinen ja siveä kuin miss Chant, mutta joka hänen kirkollisten puuhiensa asemesta ymmärtää taloustoimia yhtä hyvin kuin isäntä itse.

Isä pysyi mielipiteessään, että kokemus oli asetettava vasta toiselle sijalle ja uskonnollinen mieli ensimäiselle. Angel tahtoi kunnioittaa isänsä tunteita ja samalla auttaa omaa asiaansa eteenpäin, ja niin hän esitti kysymyksen mahdollisimman selvästi. Hän sanoi kaitselmuksen tuoneen hänen tiellensä naisen, jolla oli kaikki edellytykset tullakseen oivalliseksi maamiehen elämänkumppaniksi ja joka oli hyvin vakavamielinen. Ei hän osannut sanoa, oliko tyttö terveen evankelisen suunnan kannattaja kuten hänen isänsä, mutta luultavasti hän olisi siihen hyvin taipuva, hän kävi säännöllisesti kirkossa, hänellä oli yksinkertainen usko. Sitä paitsi hän oli rehellinen, sopuisa, älykäs, varsin miellyttävä, siveä kuin vestaalitar ja näöltään tavattoman kaunis.

— Kuuluuko hän semmoiseen sukuun, josta sinun sopisi naida — sanalla sanoen onko hän sivistynyt tyttö? kysyi äiti, joka oli hiljaa tullut huoneeseen ja kuullut viimeisen osan heidän keskustelustaan.

— Ei hän ole mitä tavallisesti nimitetään sivistyneeksi naiseksi, sanoi Angel hämmentymättä, sillä hän on työmiehen tytär — ylpeilen siitä. Mutta siitä huolimatta hän on sivistynyt nainen — hänellä on sydämen sivistystä.

— Mercy Chant kuuluu sangen hyvään perheeseen.

— Uh, mitäpä hyötyä siitä on, äiti? kysyi Angel äkkiä. Mitä perhe hyödyttää semmoisen miehen vaimoa, jonka elämä on ja tulee olemaan raatajan karkeata elämää?

— Mercy on saanut täydellisen kasvatuksen. Ja sillä on oma viehätyksensä, tenäsi äiti, katsellen häntä silmälasiensa läpi.

— En ymmärrä mitä hyötyä siitä olisi minun elannossani. Hänen luvuistaan minä kyllä pidän huolen. Hänestä tulee harras oppilas, sen tekin sanoisitte, jos hänet tuntisitte. Hän kuohuu runoutta — hän elää mitä runoilijat vain kirjottavat… Ja hän on nuhteeton kristitty, siitä olen varma, kenties juuri sitä lajia, jota te pyritte kehittämään.

— Angel, sinä teet pilkkaa!

— Suokaa anteeksi, äiti. Mutta koska hän tosiaan käy kirkossa miltei joka sunnuntai ja on hyvä kristitty, niin varmaankin te kärsitte muutamia yhteiskunnallisia vajanaisuuksia älyten, että voisin tehdä huonommin kuin valita hänet.

Angel liioitteli aivan tosissaan rakkaan Tessinsä hieman sovinnaista kirkollisuutta, jota hän — aavistamatta siitä koskaan olevan itselleen niin suurta hyötyä — oli pyrkinyt hiukan ivaamaan huomatessaan sitä hänessä ja hänen tovereissaan, koska se niin huonosti sopi heidän oleellisesti naturalistiseen uskoonsa.

Kun mr ja mrs Clare epäilivät tokko heidän pojallaan itselläänkään oli oikeutta nimitykseen, jota hän vaati tuolle tuntemattomalle nuorelle tytölle, niin he alkoivat pitää etuna, että tällä edes oli terve elämänkäsitys ja että kaitselmus oli saattanut hänet valitsemaan vakavan naisen, sillä itse ei Angel olisi koskaan asettanut kirkollisuutta vaalinsa ehdoksi. He sanoivat viimein, että paras oli olla kiirehtimättä; he toivoivat myöskin saavansa nähdä hänet.

Angel ei selittänyt asiaansa sen pitemmältä tällä kertaa. Hän tunsi, että yksinkertaisilla ja uhrautuvilla vanhemmilla oli omat ennakkoluulonsa, kuten keskisäädyn jäsenillä ainakin, ja että niiden voittamiseen vaadittiin viisautta. Sillä vaikka hänellä lain mukaan oli oikeus menetellä niinkuin halusi ja vaikka heidän miniänsä ominaisuuksista ei saattanut olla heille pienintäkään haittaa, koska hän tulisi elämään heistä kaukana, niin ei hän kuitenkaan tahtonut loukata heidän tunteitaan ottaessaan elämänsä tärkeimmän askelen.

Hän huomasi menettelevänsä sangen epäjohdonmukaisesti puhuessaan Tessin elämän tapahtumista, ikäänkuin ne olisivat olleet aivan välttämättömiä piirteitä. Rakastihan hän Tessiä hänen itsensä vuoksi, hänen sielunsa, sydämensä, ruumiinsa tähden — hänen kätevyytensä meijeriaskareissa, hänen hyväoppisuutensa merkitsivät hänelle hyvin vähän ja kaikkien vähimmän hänen yksinkertaiset muodolliset uskonharjotuksensa. Hänen teeskentelemätön luonnollinen olemuksensa ei kaivannut mitään sovinnaisuuden kiiltoväriä miellyttääkseen häntä. Kasvatus oli hänen mielestään vaikuttanut toistaiseksi perin vähän välittömiin tunteisiin, joista perheonni riippuu. Mahdollisesti edistyneempi siveellinen ja älyllinen kasvatus kehittäisi aikojen kuluessa melkoisessa määrässä ihmisluonnon tahtomattomia, jopa tiedottomiakin vaistoja; mutta aina tähän päivään asti oli sivistys, mikäli hän saattoi nähdä, ulottunut ainoastaan älylliseen ulkokuoreen. Tätä käsitystä vahvisti vielä hänen sivistyneen keskisäädyn naisista saavuttamansa kokemus, joka opetti hänet huomaamaan, että ero kahden hyvän ja viisaan, mutta erisäätyisen naisen välillä oli tavattoman paljon pienempi kuin hyvän ja huonon, viisaan ja typerän saman säätyisen välillä.

Lähtöaamu oli käsissä. Hänen veljensä olivat jo lähteneet pappilasta jalkamatkalle pohjoiseen, jonka perästä toinen palaisi yliopistoon ja toinen virkatoimeensa. Angel olisi saattanut seurata heitä, mutta piti parempana palata armaansa luo Talbothaysiin. Ei hänestä olisi ollut toisille iloa, sillä vaikka hän olikin järkevin ja ihanteellisesti uskonnollisin noista kolmesta, häiritsi heidän väliänsä tieto siitä, että hän itsepintaisesti oli kieltäytynyt kulkemasta hänelle viitotettua tietä. Hän ei ollut uskaltanut mainita Tessistä ei Felixille eikä Cuthbertille.

Äiti teki hänelle evääksi voileipiä, ja isä saattoi häntä vähän matkaa. Selvittyään hyvin omista asioistaan hän kuunteli mielellään, heidän ajaessaan verkalleen varjoisia teitä myöten, isänsä tarinaa niistä vaikeuksista, mitä hänellä oli seurakuntansa hoidossa ja rakkaiden virkaveljien kylmyydestä, koska hän selitti Uutta Testamenttia muka vaarallisessa kalvinistisessa hengessä.

— Vaarallisessa! sanoi pastori Clare lempeällä ylenkatseella ja rupesi kertomaan tapauksista, joiden oli määrä osottaa tuollainen ajatus luonnottomaksi. Hän puhui ihmeellisistä kääntymisistä, joiden välikappaleena hän oli ollut ja joita ei ollut sattunut ainoastaan köyhien, vaan myöskin varakkaiden keskuudessa; hän myönsi myöskin monesti pettyneensä.

Puhuessaan viimeksimainituista hän tuli maininneeksi erään nuoren tilanomistajanousukkaan, nimeltä D'Urberville, joka asui lähellä Trantridgea. — Onko hän Kingsberen vanhaa D'Urberville-sukua? kysyi poika, tuota kummallista sukua, johon liittyy tarina kummitusvaunuista.

— Ei, ei suinkaan. Oikeat D'Urbervillet ovat hävinneet ja haihtuneet kuusikymmentä tai kahdeksankymmentä vuotta takaperin, ainakin minä olen siinä uskossa. Tämä näyttää olevan joku uusi suku, joka on ottanut nimen omakseen. Vanhan ritarisuvun vuoksi toivon näiden olevan vääriä D'Urbervillejä, olenpa siitä varmakin. Mutta onpa ihmeellistä kuulla sinun osottavan mielenkiintoa vanhoja sukuja kohtaan. Arvelin sinun välittävän niistä vähemmän kuin itse teen.

— Käsitätte minua väärin, isä, useinkin niin teette, sanoi Angel hieman kärsimätönnä. Poliitiselta ja älylliseltä kannalta suuresti epäilen, onko suvun vanhuudesta mitään hyvää. Jotkut järkevät heidän omassa joukossaankin panevat Hamletin tavoin oman sukunsa olemista vastaan; mutta lyyrilliseltä, draamalliselta, jopa historialliseltakin näkökannalta pidän paljon vanhoista suvuista.

Tämä selitys tuntui mr Claresta liian monimutkaiselta, ja hän jatkoi alkamaansa tarinaa, kertoen kuinka vanhemman niin sanotun D'Urbervillen kuoltua nuorempi oli ruvennut elämään ylen hurjasti, vaikka hänellä oli sokea äiti, minkä olisi pitänyt herättää hänessä parempia ajatuksia. Kun mr Clare oli ollut Trantridgen tienoilla lähetysjuhlaa pitämässä, oli hän kuullut hänen hillittömästä elämästään ja päättänyt puhua hänelle hengellisistä asioista. Vaikka hän oli toisen seurakunnan pappi, oli hän tuntenut velvollisuudekseen koettaa oikaista häntä ja oli ottanut tekstikseen Luukkaan sanat: "Sinä hullu, tänä yönä sielusi sinulta vaaditaan". Nuori mies suuttui tästä suoruudesta pahanpäiväisesti ja sanasodassa, joka seurasi nuhtelua, ei hän ollut epäröinyt julkisesti loukkaamasta mr Clarea, kunnioittamatta hänen harmaita hapsiaan.

Angel punastui harmista.

— Rakas isä, hän sanoi surumielisesti, toivoisin, ettet sinä panisi itseäsi alttiiksi tarpeettomille ikävyyksille lurjuksien takia.

— Ikävyyksille? sanoi isä, ja hänen kalvakat kasvonsa loistivat kieltäymyksen intoa. Tunsin tuskaa vain hänen tähtensä, tuon mielettömän, nuoren mies poloisen tähden. Luuletko hänen raivoisien sanainsa tuottavan minulle tuskaa, ei, vaikka olisi minua lyönyt, ei se olisi tehnyt mitään.

— Ei hän toki teitä lyönyt, isä? Ei kai hän mennyt niin pitkälle?

— Ei mennyt. Vaikka monta kertaa ovat päihtyneet, mielettömät ihmiset minua lyöneetkin.

— Ei suinkaan?

— Toistakymmentä kertaa, poikani. Mitäpä siitä! Olen pelastanut heidät murhaamasta omaa lihaansa ja vertansa, ja he ovat eläneet kiittäen minua ja ylistäen Jumalaa.

— Kunpa tämä nuori mies tekisi samoin, sanoi Angel tulisesti. Mutta tuskinpa niin käypi, sanoistanne päättäen.

— Toivokaamme kuitenkin, sanoi mr Clare. Minä rukoilen yhä edelleen hänen puolestansa, vaikkemme arvattavasti koskaan tapaa toisiamme haudan tällä puolen. Mutta kenties kuitenkin joku mitättömistä sanoistani nousee taimelle hänen sydämessään ja tekee hedelmän.

Nyt, kuten aina, Claren isä oli kuumaverinen kuin lapsi, ja vaikkei nuorempi voinut hyväksyä isänsä ahtaita mielipiteitä, kunnioitti hän kuitenkin hänen elämäänsä ja näki hänessä sankarin papin viitan alla. Kenties hän kunnioitti häntä nyt entistä enemmän huomatessaan, ettei isä ollut sivumennenkään kysynyt, oliko Tessillä rahoja vai ei. Juuri tuo sama välinpitämättömyys maallista hyvyyttä kohtaan oli pakottanut Angelin rupeamaan maamieheksi siten ansaitakseen toimeentulonsa ja se varmaan pakottaisi veljetkin pysymään aina köyhän papin asemassa; mutta sittenkin Angel ihaili sitä. Huolimatta omista harhaoppisista mielipiteistään Angel tunsi usein olevansa lähempänä isäänsä kuin kumpikaan hänen veljistänsä.

27.

Mäkiä ylös ja notkoja alas Angel ratsasti keskipäivän helteessä, kunnes iltapäivällä saapui niin lähelle Talbothaysia, että uhkean hyötyisä jokilaakso avautui hänen nähtäviinsä. Heti kun hän alkoi laskeutua kukkulalta laaksoon, tuntui ilma raskaammalta ja heinän, kukkien, nurmen ja viljan tuoksu oli niin väkevä, että eläimet, yksinpä mehiläiset ja perhoset, tuntuivat olevan torruksissa. Clare oli niin perehtynyt seutuun, että hän pitkän matkan päästä tunsi nimeltäänkin laitumella olevat lehmät. Ilomielin hän huomasi kykenevänsä nyt katselemaan elämää sen sisemmältä puolelta vieläpä tavalla, joka oli hänelle ollut tuiki outoa nuorempana ollessaan. Ja niin paljon kuin hän rakastikin vanhempiaan, ei hän kuitenkaan saattanut olla huomaamatta, että palattuaan tänne kotoaan hän tunsi ikäänkuin kahleista vapautuneensa.

Ei ristinsielua näkynyt pihalla. Ihmiset olivat ruokalevolla, mikä oli välttämätön näin kesäiseen aikaan, kun täytyi nousta kovin varhain aamusilla. Paljosta hankaamisesta kuluneet ja vaalistuneet kiulut riippuivat kuten hatut naulakossa suuressa monihaaraisessa tammen oksassa, joka varta vasten oli naulattu oven viereen. Kaikki oli valmiina iltalypsyyn.

Angel astui sisään ja riensi äänettömän eteisen läpi sisähuoneihin, missä pysähtyi hetkiseksi kuuntelemaan. Miehet kuorsasivat nukkuessaan ja edempää kuului porsaiden vinkumista. Isolehtiset rabarberit ja kaalit nukkuivat myöskin, lehdet retkottaen kuin puoleksi alaslasketut sateenvarjot.

Hän meni ulos, riisui hevosensa ja antoi sille ruokaa, ja kun hän tuli sisään takaisin, niin kello löi kolme. Kuorimisaika oli käsissä, ja juuri kun kello oli lyöntinsä lopettanut, niin hän kuuli lattian narisevan yläpuolellansa ja sitten jonkun laskeutuvan portaita. Se oli Tess, joka seuraavassa tuokiossa astui hänen silmäinsä eteen.

Hän ei ollut kuullut Claren tuloa eikä huomannut, että hän seisoi siinä. Hän haukotteli ojentaen toista käsivarttaan niin ylös, että Clare näki valkoisen hipiän alkavan siinä, missä päivettynyt loppui; hänen kasvonsa olivat nukahtamisesta punaiset, ja silmänluomet riippuivat raskaina. Koko hänen olemuksensa uhkui terveyttä ja voimaa. Oli tuommoinen hetki, jolloin naisen sielu on tavallista ruumiillisempi ja jolloin henkevinkin kauneus kiehtoo nautintoon.

Sitten hänen silmänsä välähtivät kirkkaasti, ja katseessa kuvastui iloa, häveliäisyyttä ja hämmästystä, kun hän huudahti:

— Oi, mr Clare! Kylläpä minä teitä säikähdin!

Ensimältä hän ei ollut muistanut, mitä äskettäin oli heidän kesken tapahtunut, mutta hänen kasvojensa ilmeestä näkyi, että Claren hellä katse palautti sen hänelle mieleen.

— Rakas Tess kulta! sanoi Angel hiljaa, pannen kätensä hänen vyötärölleen ja poskensa hänen poskeansa vasten. Älä, herran tähden, herrottele minua tämän koommin. Kiiruhdin näin pian takaisin sinun tähtesi.

Tessin sydän tykytti vastaukseksi hänen sydäntään vasten. He seisoivat tiililattialla, aurinko paistoi Angelin selkään, kun hän puristi tyttöä rintaansa vasten, paistoi Tessin kasvoihin, hänen ohimojensa sinisiin suoniin, hänen paljaaseen käsivarteensa, niskaansa ja vahvaan tukkaansa. Nukkumasta noustuaan hän oli lämmin kuin kissanpentu. Ensinnä ei hän tahtonut katsoa Angeliin, mutta pian hän kohotti katseensa, ja Angelin silmät vajosivat hänen alinomaa häivehtiviin silmäteriinsä.

— Minun pitää mennä maitoa kuorimaan, sanoi Tess viimein. Minulla ei ole tänään apuna muita kuin vanha Deb. Mrs Crick meni mr Crickin kanssa markkinoille, Retty on pahoinvoipa, ja toiset läksivät ulos eivätkä tule ennenkuin lypsylle.

Kun he olivat maitokamariin menossa, niin Deborah Fyander tuli portaissa vastaan.

— Olen kotiutunut matkaltani, Deborah, sanoi Clare hänelle. Minä autan Tessiä kuorimisessa, ja kun te olette kovin väsyksissä, niin ei teidän tarvitse tulla alas ennenkuin lypsylle.

Mahdollisesti ei maito sinä päivänä tullut tuiki tarkoin kuorituksi. Tess kulki kuin unessa, missä tutut esineet häämöttivät epämääräisinä. Joka kerta kun hän piti kuorimiskauhaa pumpun alla antaakseen sen jäähtyä, hänen kätensä vapisi; Angelin lempi oli niin palava, että hän tuntui horjuvan sen alla kuin kasvi liian kuumassa auringonpaahteessa.

Angel sulki hänet taas syliinsä, ja kun Tessin etusormessa oli kermaa, jota hän oli pyyhkinyt maitoastian reunasta, niin Angel lipaisi sen huulillaan puhtaaksi, sillä Talbothaysin meijerin kursailemattomat tavat olivat nyt paikallaan.

— Saatan sen nyt sanoa yhtä hyvin kuin myöhemminkin, armas Tess, hän sanoi hellästi. Tahtoisin kysyä sinulta erästä sangen käytännöllistä asiaa, jota olen ajatellut siitä päivästä lähtien, kun nurmella tapasimme toisemme. Aijon mennä kohta naimisiin, ja kun olen maamies, niin tarvitsen vaimokseni naisen, joka ymmärtää taloudenhoitoa. Tahdotko sinä tulla tuoksi vaimoksi, Tess?

Hän esitti asian tällä lailla, jotta Tess huomaisi hänen tunteittensa olevan vakavampaa laatua eikä vain hetken hurmausta.

Tess sävähti aivan kalpeaksi. Hän oli taipunut siihen, mikä oli välttämättömänä seurauksena hänen välittömästä läheisyydestään: rakastamaan häntä. Mutta ei hän ollut odottanut ratkaisun näin äkkiä tulevan, ja Clarekin oli tehnyt kysymyksensä oikeastaan varemmin kuin oli aikonutkaan. Tuskallisesti, erohetken katkeruudella hän mutisi vastauksen, mikä hänen rehellisenä naisena täytyi antaa:

— Mr Clare … en voi tulla vaimoksenne. En voi!

Hänen omien ratkaisevien sanojensa kaiku näytti musertavan Tessin sydämen, ja hän kumarsi päätänsä syvän surun vallassa.

— Mutta, Tess! sanoi Angel hämillään hänen vastauksestaan ja pitäen häntä yhä lujemmin syliinsä sulettuna. Vastaatko sinä kieltävästi? Rakastathan sinä minua?

— Kyllä, kyllä! Ja teidän omanne minä tahtoisin olla mieluummin kuin kenenkään muun maailmassa, virkkoi epätoivoisen tytön suloinen ja vilpitön ääni. Mutta en voi mennä kanssanne naimisiin!

— Tess, hän sanoi pitäen häntä pikkusen loitompana itsestään, sinä olet sidottu toiseen?

— En, en.

— Miksi vastaat siis kieltävästi?

— En tahdo mennä naimisiin. En aijo, en voi sitä tehdä. Minä rakastan vain teitä.

— Mutta miksi?

Tekosyihin pakotettuna Tess sopersi:

— Isänne on pappi eikä äitinne soisi teidän minunlaistani ottavan vaimoksenne. Hän tahtoo, että ottaisitte jonkun hienosti kasvatetun naisen.

— Mitä joutavia — olen puhutellut heitä kumpaakin. Sen vuoksi minä kävinkin kotona.

— Tunnen, etten voi — en koskaan, en koskaan! toisteli tyttö.

— Kysyinkö minä tätä liian hätäisesti, armas Tess?

— En sitä odottanut…

— Jos tahdot miettiä asiaa, Tess, niin saat kyllä aikaa, Clare sanoi. Liian hätäisesti minä sinulle pyyntöni esitin. En minä virka siitä kotvilleen mitään.

Tess ryhtyi jälleen työhönsä. Mutta käsi ei ottanut häntä totellakseen: milloin kauha painui syvälle maitoon, milloin se viilsi tyhjää ilmaa. Hänen silmissään kimalsi kyyneleitä. Ne oli pusertanut esiin suru, jota hän ei voinut parhaalle ystävällensäkään uskoa.

— Ei tule kuorimisesta mitään, hän sanoi kääntyen pois.

Häiritsemättä häntä kauemmin Clare alkoi rauhottavasti ja ystävällisellä tavallaan puhutella häntä jokapäiväisemmin sanoin:

— Sinä käsität aivan väärin vanhempiani. He ovat mitä yksinkertaisimpia ihmisiä, vailla kaikkea kunnianhimoa. He kannattavat evankelista suuntaa — harvat sitä enää kannattavat. Tess, kuulutko sinä niihin?

— En tiedä.

— Käythän sinä hyvin säännöllisesti kirkossa eikä pappimme kuulu olevan kovin korkeakirkollinen.

Tessin ajatukset seurakunnan papin mielipiteistä, jota hän kyllä oli kuullut joka viikko, tuntuivat vielä hämärämmiltä kuin Claren, joka ei ollut kuullut häntä koskaan.

— Kunpa voisin tarkemmin ajatella sitä, mitä siellä kuulen, sanoi
Tess. Olen siitä usein pahoillani.

Hän puhui niin teeskentelemättömästi, että Angel tuli vakuutetuksi siitä, ettei hänen isällään olisi mitään hänen uskonnollista katsontatapaansa vastaan, vaikkakaan Tess ei tiennyt, minkä suunnan kannattajiin hän kuului.

Angel puhui vielä isästään, hänen tavoistaan ja periaatteistaan. Tess tyyntyi, ja kuoriminen kävi paremmin. Kun hän sai astian kuorituksi, oli Angel heti avaamassa tulppia, jotta maito pääsi valumaan ulos.

— Minusta te näytitte tullessanne hieman alakuloiselta, uskalsi Tess huomauttaa, peläten puheen taas kääntyvän häneen.

— Niin kyllä, isä kertoi minulle huolistaan ja vaikeuksistaan, ja se se aina masentaa mieltäni. Hänen intonsa vie hänet niin pitkälle, että hän saapi monta kertaa osakseen solvauksia ja iskuja toisinajattelevilta, ja minua harmittaa, että hänen ikäistään miestä nöyryytetään tällä tavoin, varsinkin kun en luule näin rajattomiin menevästä innosta olevan mitään hyvää. Hän kertoi minulle eräästä kovin ikävästä tapahtumasta, joka äskettäin oli sattunut ja jossa hänkin oli osalla. Hän oli lähetysjuhlaa pitämässä Trantridgen tienoilla ja läksytti pahanpäiväisesti muuatta nuorta vintiötä, jonka siellä tapasi — mikä lienee tilanomistajan poika ollut — äitinsä kuuluu olevan sokea. Isäni sanoi hänelle vedettömät sanat, ja siitäkös jyräkkä nousi. Tuiki mielettömästi isä kyllä teki pyrkiessään parantamaan vierasta, kun se aivan ilmeisesti oli turhaa työtä. Mutta mitä hän pitää velvollisuutenaan, sen hän tekee, olipa se sitten viisasta tai ei, ja luonnollisesti hankkii hän tällä tavoin itselleen paljon vihamiehiä. Hän sanoo iloitsevansa semmoisista tapahtumista, arvellen niistä aikanaan hyvääkin koituvan, mutta en minä soisi hänen niin paljon rähjäävän vanhoilla päivillään, heittäisi mokomat reikaleet omiin hoteihinsa.

Tessin silmiin oli ilmestynyt jäykkä katkera ilme ja suun tienoille synkkä piirre, mutta mielenliikutus näytti haihtuneen. Clare ei kiinnittänyt häneen erikoista huomiotaan, kun hänen ajatuksensa olivat isässä, ja niin he saivat työnsä loppuun, kun toiset tytöt tulivat raintojaan hakemaan ja Deb alkoi huuhtoa astioita uutta maitoa varten. Kun Tess oli lähdössä lypsylle, niin Angel sanoi hiljaa:

— Entä se asia, Tess?

— Ei, ei! hän vastasi toivottomasti, sillä viittaus Aleksander
D'Urbervilleen oli koskenut häneen sanomattomasti. Se on mahdotonta!

Hän riensi nurmelle, ehätti toisten joukkoon juoksujalassa, aivan kuin antaakseen tuulen karkottaa mielestä alakuloiset ajatukset. Tytöt menivät nurmelle, missä lehmät olivat, tepastellen viehkeästi kuin metsän eläimet ja keikkuen ilmassa kuin uimari aalloilla. Kun Angel taas näki Tessin, niin hänestä tuntui varsin luonnolliselta, että hänen oli valittava puolisonsa vapaasta luonnosta eikä teeskentelijöiden parista.

28.

Tessin kielto ei Clarea sanottavasti vaivannut, vaikka se tulikin odottamatta. Sen verran hän tunsi naisia, että tiesi kieltävän vastauksen usein olevan vain myöntävän vastauksen edeltäjänä, mutta siltä ei hän oivaltanut, että tuo äskeinen kielto erosi sangen suuresti keimailijain kepposista. Hyvältä enteeltä tuntui jo se, että Tess oli sallinut hänen osottaa hänelle rakkauttansa. Hän ei tiennyt, että maalla usein armastellaan lystin vuoksi ja pitemmälle ajattelematta, mikä on harvinaisempaa kunnianhimoisten ihmisten kodeissa, missä nuoren tytön pyrkiminen hyviin naimisiin lamauttaa hänen terveen käsityksensä rakkaudesta.

— Tess, miksi sinä annoit niin jyrkän kieltävän vastauksen? kysyi
Angel muutamien päivien perästä.

Tess hätkähti.

— Älkää kysykö. Olenhan sen osittain sanonutkin. En ole tarpeeksi hyvä, en tarpeeksi sovelias.

— Mitä? Etkö muka olisi tarpeeksi hienosti sivistynyt?

— Vähän niinkin, mutisi hän. Ystävänne pitäisivät minua kovin halpana.

— Sinä erehdyt isäni ja äitini suhteen. Veljistäni minä taas en välitä.

Hän pani kätensä ristiin Tessin selän taakse estääkseen häntä pääsemästä pakoon.

— Ethän sinä toki sitä tarkottanut, rakas lapsi? Aivan varmaan et sinä sitä tarkottanut. Sinä olet saattanut minut niin levottomaksi, etten voi lukea, en soittaa, en tehdä mitään. Eihän minulla mitään kiirettä ole, mutta tahtoisin tietää, tahtoisin kuulla omilta, lämpöisiltä huuliltasi, että sinä eräänä päivänä olet minun — milloin, sen saat itse määrätä, kunhan vaan eräänä päivänä olet omani.

Tess ei voinut muuta kuin pudistaa päätään ja katsoa pois.

Clare katseli häntä tarkoin, tutki hänen kasvojensa piirteitä, aivan kuin ne olisivat olleet hieroglyyfejä. Tess näytti puhuneen totta.

— Sitten minä en saa pitää sinua tällä lailla. Minulla ei ole mitään oikeutta sinuun, ei mitään oikeutta etsiä sinua tai kulkea kerallasi. Tess, sanoppas vilpittömästi, rakastatko sinä jotakuta toista?

— Kuinka te tuommoista voitte kysyä? hän sanoi kokien yhä hillitä itseään.

— Olen melkein varma, ettet sinä toista rakasta. Mutta miksi sinä sitten työnnät minut takaisin?

— En minä työnnä. Kernaasti saatte sanoa rakastavanne minua, saatte sitä myötäänsä sanoa yhdessä ollessamme, mutta ei enempää.

— Mutta sinä et ota minua mieheksesi?

— Oh, se on toinen asia, omaa hyväänne minä vain tarkotan. Voi, uskokaa minua, rakas ystäväni, omaa hyväänne minä vain tarkotan. Onni olisi, jos omaksenne voisin tulla, mutta en voi tuota onnea itselleni antaa, sillä tiedän olevan parasta jättää se tekemättä.

— Mutta sinä tekisit minut onnelliseksi!

— Niin te luulette, mutta ette tiedä.

Tämmöisissä tilaisuuksissa, jolloin Clare luuli syynä Tessin kieltoon olevan hänen alemmuuden tuntonsa, hän väitti Tessillä olevan ihmeellisen paljon tietoja ja sanoi häntä hyväoppiseksi — mikä olikin totta, sillä hänen nopea käsityskykynsä ja kiintymyksensä häneen oli saattanut Tessin omistamaan itselleen harvinaisen paljon hänen sanojansa ja tietojansa.

Aina sen perästä kun he olivat lempeästi kiistelleet ja Tess voittanut, hän pistäysi etäisimmän lehmän taakse lypsyllä ollessaan tai meni huoneeseensa tai johonkin syrjäiseen loukkoon joutohetkinä ja itki äänettömästi, tuskin minuuttia siitä, kun oli näennäisesti hyvin tyynesti antanut hänelle kieltävän vastauksen.

Taistelu oli pelottava; hänen sydämensä oli niin kokonaan Angelin puolella — kaksi palavaa sydäntä yhtä omatuntopoloista vastaan — että hänen täytyi koettaa vahvistaa päätöstään kaikin voimin. Hän oli tullut Talbothaysiin tehtyään järkähtämättömän päätöksen. Ei hän ottaisi millään ehdolla askelta, joka perästäpäin kenties saattaisi hänen miehensä katkerasti katumaan sokeuttaan naidessaan hänet. Mitä omatunto oli hänen sydämensä vapaana ollessa päättänyt, siitä ei saanut nyt luopua.

— Miksei kukaan kerro hänelle onnettomuudestani? hän sanoi itsekseen. Viiden peninkulman päässähän se tapahtui — miksei sitä täällä tiedettäisi? Joku sen kyllä tietää.

Mutta kukaan ei tuntunut siitä tietävän, kukaan ei puhunut Angelille.

Kahteen, kolmeen päivään ei asiasta mainittu mitään. Tess arvasi huonekumppaniensa surullisista kasvoista, että he pitivät häntä ei ainoastaan mr Claren suosikkina, vaan hänen mielitiettynäänkin; mutta nämä näkivät, ettei Tess millään tavalla pyrkinyt hänen suosiotansa tavottelemaan.

Kun ensi kerran tehtiin juustoa, niin he jäivät taas kahdenkesken. Meijerimies oli ollut auttamassa; mutta hän ja hänen vaimonsa näyttivät viimeinkin ruvenneen epäilemään, että näiden kahden välillä oli jotain keskinäistä ymmärrystä, vaikka Clare ja Tess olivat niin varovaisia, ettei epäluuloja juuri voinut syntyä. Joka tapauksessa meijerimies jätti heidät kahdenkesken.

Tess Durbeyfieldin kädet loistivat heleän punaisina valkoisen juustomaidon seasta. Angel herkesi äkkiä työstänsä ja pani kätensä hänen kädellensä. Tessin hihat oli kääritty kyynärpään yläpuolelle, ja Angel kumartui alas ja suuteli hänen pehmoisen käsivartensa sisäpuolella kuumottavaa suonta.

Tessin käsivarsi tuntui hänen huultensa sitä koskettaessa kylmältä ja kostealta kuin vasta poimittu sieni. Mutta hän oli niin värisevän tuntehikas, että veri tuossa tuokiossa tulvahti sormenpäihin, ja käsivarsi sävähti kuumaksi. Ja ikäänkuin sydän olisi sanonut: "Eiköhän ole aika lakata jo teeskentelemästä? Totuus on totuus miehen ja naisen välillä, samoin kuin miesten kesken", hän kohotti katseensa ja antoi sen vaipua hänen silmiinsä huulten vetäytyessä hellään hymyyn.

— Tiedätkö miksi minä näin tein, Tess? kysyi Clare.

— Koska te minua suuresti rakastatte.

— Niin, ja merkiksi siitä, että minä rukoilen sinua taas uudelleen.

— Älkää siitä enää puhuko.

Tess näytti ikäänkuin pelkäävän, että hänen oma kaihonsa murtaisi viimeisen vastustuksen.

— Oi, Tess, Clare jatkoi, en ymmärrä miksi sinä kiusaat minua turhilla toiveilla. Miksi saatat minulle pettymyksiä? Sinä näytät miltei keimailijalta — totta tosiaan oikealta kaupunkilaiskeimailijalta! Milloin ne ovat tulisia, milloin kylmiä, niinkuin sinäkin, ja kaikkein vähimmän odottaisi tuommoista virnakkaa tapaavansa syrjäisessä Talbothaysissa… Ja kuitenkin, ehätti hän lisäämään, nähdessään sanojensa häntä loukkaavan, tiedän sinun olevan rehellisimmän, puhtaimman olennon maan päällä. Kuinka saattaisinkaan pitää sinua keimailijana? Tess, mikset sinä taivu tuumaani: tulemaan vaimokseni, mikset siedä tuommoista ajatustakaan, jos rakastat minua, niinkuin nähtävästi teetkin?

— Enhän ole koskaan sanonut, etten sietäisi tuommoista ajatusta, en voisi sitä koskaan sanoa, koskei se ole totta.

Taistelu kävi niin valtaavaksi, että hänen huulensa vapisivat, ja hänen täytyi rientää pois. Clare oli niin epätoivossa ja sekaannuksissa, että juoksi hänen jälestään ja otti hänet kiinni.

— Voi, sano, voi, sano! hän huohotti tarttuen kiihkeästi häneen, ajattelematta että kätensä olivat märät. — Sano, ettet koskaan kuulu kenellekään muulle kuin minulle!

— Sanon, sanon kyllä, huudahti Tess. Saatte selvän vastauksenkin, kun vain annatte minun mennä. Kerron teille elämäni kokemukset — kaikki vaiheeni!

— Kokemuksesi, armaani, kerro toki ihan juurta jaksain! — Hän puhui hyväilevän ilkkuilevasti, katsoen häntä silmiin. — Tessilläni on varmaan yhtä paljon kokemusta kuin poimulehdellä, joka tänä aamuna avasi nurmella ensimäiset lehtensä. Kerro minulle kaikki, mutta älä käytä koskaan tuota mitätöntä sananpartta, ettet olisi minun arvoiseni.

— Koetan olla sanomatta. Ja huomenna — ensi viikolla saatte kuulla mikä on syynä.

— Siis sunnuntaina?

— Sunnuntaina.

Viimein hän pääsi irti eikä pysähtynyt, ennenkuin oli kanatarhan luona kasvavassa sakeassa pajukossa, mistä muut eivät häntä nähneet. Täällä Tess heittäytyi ruohopenkille ja venyi siinä tuskan murjomana, johon kuitenkin joskus välähti ilon säde, jota ei edes pelko asian päättymisestä voinut kokonaan himmentää.

Itse asiassa hän oli melkein valmis myöntymään. Jokikinen hengähdys, jokikinen suonen tykähdys, jokikinen hänen korvassaan soiva värähdys oli ääni, joka yhdessä hänen luontonsa kanssa kehotti kapinaan omantunnon pelotteluja vastaan. Rakkaus neuvoi mistään välittämättä hyväksymään hänen tarjouksensa, käymään hänen kanssaan alttarin eteen mitään ilmaisematta, tempaamaan onnen, ennenkuin tuska oli iskenyt rautaiset kyntensä häneen. Ja melkein hurmaantuneena Tess aavisti, että, huolimatta yksinäisyydessä eletyistä kiduttavista kuukausista, huolimatta samanlaista elämää tarkottavista päätöksistä, rakkaus oli kuitenkin pääsevä voitolle.

Ilta alkoi olla käsissä, ja yhä Tess lepäsi maassa pajukon peitossa. Hän kuuli kuinka raintoja otettiin kolistellen haarukasta ja kuinka lehmiä kutsuttiin. Mutta hän ei mennyt lypsylle. Näkisivät hänen kuohuvan mielentilansa, meijerimies kiusottelisi häntä hyväntahtoisesti, luullen vain vähäisen lemmenhaaveilun olevan siihen syynä — sitä ei hän voisi kestää.

Hänen mielitiettynsä oli varmaan aavistanut hänen kaipaavan rauhaa ja oli keksinyt jonkun tekosyyn hänen poissaoloonsa, koska kukaan ei huudellut häntä lypsylle. Puoli seitsemän aikaan aurinko laski taivaanrantaan, hehkuen kuin suunnaton ahjo, ja kohta nousi vaaleankeltainen kuu toiselta puolen. Leikkolatvat pajut muuttuivat ikäänkuin kummallisiksi haamuiksi. Tess meni sisään ja kiipesi pimeässä huoneeseensa.

Nyt oli keskiviikko. Tuli torstai, ja Angel katseli kysellen häneen, mutta ei lähestynyt eikä virkkanut mitään. Tessin kumppanit, Marian ja toiset kaksi, näyttivät aavistavan, että jotain tärkeätä oli tulossa, sillä he eivät sanoneet hänelle mitään. Meni perjantai, samoin lauantaikin. Huomenna oli odotettu päivä.

— Minä annan perään — taivun hänen tuumaansa — menen naimisiin hänen kanssaan — muu ei auta! läähätti hän mustasukkaisena maatessaan tuona yönä polttavat kasvot päänaluseen haudattuina ja kuullessaan jonkun tytöistä kuiskaavan Claren nimeä unissaan. — Hän ei saa joutua kenenkään muun omaksi kuin minun — en siedä sitä! Ja kuitenkin se on väärin häntä kohtaan, se voi surmata hänet, kun hän saa tietää totuuden. Oi, sydäntäni! Oi, Jumalani!

29.

— Arvatkaapas, kestä minä tänä aamuna kuulin? sanoi meijerimies Crick istuutuessaan seuraavana aamuna suuruspöytään. Hän heitti salamyhkäisen katseen syömäpuuhissa oleviin miehiin ja tyttöihin. — Koettakaapas arvata?

Arvailtiin puoleen ja toiseen. Mrs Crick oli vaiti, sillä hän tiesi jo asian.

— Tuosta Jaakko Dollop ketkaleestahan minä kuulin, sanoi meijerimies.
Kuuluu ottaa jymäyttäneen lesken eukokseen.

— Katsoppas Jaakko-riivattua, huomautti joku miehistä. Tess Durbeyfield muisti hyvin nimen, sillä se oli tuon miehen, joka oli saattanut armaansa turmioon ja jolle tytön äiti oli antanut aika huilakkaa meijerin kirnussa.

— Onko hän mennyt naimisiin tuon hönkäakan tyttären kanssa, kuten lupasi? kysyi Angel Clare, kääntäen sanomalehteä, jota hän luki pikku pöydän ääressä, mihin mrs Crick oli hänet karkottanut hänen yhteiskunnallisen asemansa vuoksi.

— Ei, herra Clare. Ei sillä ollut semmoista meininkiäkään, vastasi meijerinhoitaja. Kuten sanoin, oli se leski, ja hänellä oli rahoja, mikä lie ollut viisikymmentä puntaa vuodessa, ja se Jaakon sormia syhytti. He vihittiin kuin tuulessa, ja häiden perästä eukko ilmotti naimisiin menon kautta menettäneensä vuotuiset viisikymmentä puntaansa. Mahtoi siinä mieheltä naama pitkäksi virua! Ja sen perästä ne ovat tapelleet kuin kissa ja koira. Parahiksi moiselle lurjukselle! Mutta leski parka siitä joutui pahoille päiville.

— Ei tolvana osannut aikanaan sanoa entisen miehensä hengen itseään kiusaavan, sanoi mrs Crick.

— Niin kyllä, vastasi mr Crick epäröiden. Mutta ymmärtäähän tuon yskän. Eukko tahtoi omaa kotia eikä mennyt asioistaan edeltäpäin puhumaan — olisi voinut jäädä reen sijalle. Eiköhän juttu ollut semmoinen, vai mitä, tytöt? — Hän katsahti tyttöjen puoleen.

— Olisi sanonut juuri kirkkoon mennessä — ei se toki siitä olisi kehdannut tiehensä pötkiä, virkkoi Marian.

— Niinpä olisi pitänyt, myönteli Izz.

— Kyllä kai leski näki, mitä se Jaakko ajoi takaa — ei olisi huolinut koko veijarista, arveli Retty.

— No mitäs pikku Tess sanoo? kysyi meijerimies.

— Arvelen että — lesken olisi pitänyt sanoa hänelle totuus suoraan — tai pysyä kokonaan erillään — en oikein tiedä, vastasi Tess pala kurkussa.

— Enpä tosiaan minä olisi kumpaakaan tehnyt, sanoi Beck Knibbs, muuan naimisissa oleva vaimo. Rakkausasioissa ja sodassa ovat kaikki keinot luvallisia. Minä olisin ottanut hänet ukokseni samoin kuin leskikin, ja olisipa tullut minulle irvistelemään, etten ollut hänelle aikanaan puhunut entisestä ukostani, niin olisinpa antanut hänelle aika löylyn — mokomallekin kämpyrälle! Sen saattaisi tehdä jokikinen nainen!

Joukko rähähti nauramaan tälle sukkelalle tarinalle, mutta Tess hymähti surullisesti. Mitä toiset pitivät pilana, se järkytti häntä kuin murhenäytelmä; hän tuskin jaksoi kuulla heidän ilveilyään. Pian hän nousi pöydästä ja aavistaen että Clare seuraisi häntä läksi astelemaan pientä suikertelevaa polkua, kunnes tuli virran rannalle.

Hän kärsi katkerasti. Sitä seikkaa, että nainen ilmaisi salaisuutensa, joka painoi häntä kuin raskain risti, näyttivät toiset pitävän vain pilanaan. Marttyyriudelle he tuntuivat nauravan.

— Tess, kuului hänen takaansa, ja Clare syöksähti esiin. — Vaimoni — niin sinua kohta nimitän.

— Ei, ei, en voi. Teidän tähtenne, herra Clare, teidän tähtenne vastaan kieltävästi!

— Tess!

Hän ei ollut odottanut tätä, vaan oli pannut kätensä hänen vyötärölleen. Jos hän olisi antanut myöntävän vastauksen kieltävän asemesta, niin hän olisi suudellut häntä, mutta nyt hänen hellä sydämensä ja Tessin jyrkkä kielto esti häntä sitä tekemästä, ja hän otti kätensä pois.

Ja siihen jäi asia. Lesken tarina oli antanut Tessille voimaa vastata tällä hetkellä kieltävästi; tuokion perästä olisi rakkaus kenties voittanut. Mutta Angel ei virkkanut mitään, hän näytti hämmästyneeltä ja meni tiehensä.

<tb>

He tapasivat toisensa joka päivä, kenties vähän harvemmin kuin ennen, ja näin meni pari, kolme viikkoa. Syyskuu alkoi olla lopussa, ja Tess saattoi lukea hänen silmistään, että hän aikoi kysyä häntä vielä kerran.

Clare menetteli nyt toisella tavalla, sillä hän oli vakuutettu, että Tessin taipumattomuuteen oli syynä hänen kainoutensa ja äkillisen kosinnan aikaansaama hämmästys. Hänen kartteleva käytöstapansa, kun tämä asia oli kysymyksessä, vahvisti Claren otaksumista. Niinpä hän koetti saavuttaa päämääränsä toisella tavalla: hän mielitteli häntä entistä enemmän, ja yrittämättä koskaan tulla häntä liian lähelle, koetti sanoin voittaa hänet omakseen. Aina hän oli Tessin vierellä, milloin lypsyllä, milloin maitoa kuorittaessa tai juustoa tehtäessä, milloin kanoja tai sikoja ruokittaessa; ei koskaan ollut hänenlaisensa mies meijerityttöä sillä tavoin kosiskellut.

Tess tiesi, että hänen täytyi taipua. Tunsihan hän edellisen liittonsa jossain määrin siveellisesti päteväksi ja hän tahtoi myöskin olla avomielinen, mutta kauan eivät nämä seikat enää auttaisi häntä. Hän rakasti Clarea niin tulisesti, ja tämä oli hänen silmissään niin jumalallinen; ja vaikka häneltä puuttuikin opillista sivistystä, oli hänellä kuitenkin vaistomainen pyrkimys päästä korkeammalle, ja koko hänen luontonsa ikävöi Claren opettavaista ohjausta. Tosin hän toisteli myötäänsä itsekseen: "En voi koskaan ruveta hänen vaimokseen"; mutta se oli vain hyödytöntä puhetta. Juuri nämä sanat todistivat hänen heikkouttaan, sillä tyyni voima ei olisi viitsinyt lausua niitä. Hänen oma äänensä herätti niitä lausuessaan hänessä hirvittävää riemua, ja niin hän himosi niitä pelätessäänkin.

Claren käytöstapa näytti osottavan, että hän tahtoi rakastaa, auttaa ja suojella häntä kaikissa vaiheissa, suruissa ja onnettomuuksissa, ja Tessin synkkämielisyys alkoi hälvetä. Päivät kävivät lyhyemmiksi, vaikka ilma oli vielä kaunis. Aamuisin tehtiin työtä tulen valossa, ja eräänä aamuna neljän tienoissa Clare uudisti rukouksensa.

Tess oli, kuten tavallisesti, juossut yöpukimissa hänen ovellansa huutamaan hänen nimeänsä, herättänyt sitten toiset ja pukeutunut. Kymmenen minuutin kuluttua hän oli taas portailla kynttilä kädessä. Samassa tuokiossa Clare tuli paitahihasillaan huoneestaan ja asettui hänen tielleen.

— Nyt, neiti keimailija, hän sanoi päättävästi, ennenkuin menet alas! Kahteen viikkoon en ole puhunut mitään, tämä elämä ei kelpaa. Sinun täytyy sanoa ajatuksesi, muutoin minä lähden täältä tieheni. Oveni oli taannoin raollaan, ja minä näin sinut. Oman turvallisuutesi vuoksi minun täytyy täältä lähteä. Sinä et tiedä, mitä minä tunnen. No, joko viimeinkin annat iloisen vastauksen?

— Nousin vastikään ylös, herra Clare, ja liian varhaista on nyt ruveta tämmöisistä puhelemaan, väitti Tess. Älkää minua suotta keimailijaksi nimittäkö. Teette väärin ja julmasti. Odottakaa vielä vähän. Minä teen vakavan päätöksen. Antakaa minun mennä alas!

Tess näytti hieman sen näköiseltä, miksi Clare oli häntä nimittänyt, seisoessaan kynttilä kädessä ja kokiessaan hymyillä, aivan kuin lieventääkseen sanojensa vakavuutta.

— Sano minua Angeliksi äläkä herra Clareksi.

— Angel.

— Rakkahin Angel, etköhän niin sanoisi?

— Silloinhan minä jo myöntäisin, vai mitä?

— Eihän se muuta merkitsisi kuin että rakastat minua, vaikkapa et voisikaan tulla vaimokseni, ja olethan jo aikoja sitten, kiltisti kyllä, sen myöntänyt.

— No olkoon menneeksi, "rakkahin Angel", koska minun kerran täytyy, mutisi Tess kynttilään tuijottaen ja huulet veitikkamaisesti myhässä jännityksestä huolimatta.

Clare oli päättänyt olla suutelematta häntä, ennenkuin hän oli saanut luvan. Mutta miten olikaan, kun Tess seisoi siinä somassa, sonnustetussa lypsypuvussaan, hiukset huolimattomasti kietaistuina päälaelle, kunnes ehtisi ne lypsyltä päästyä paremmin suoria, niin hän rikkoi lupauksensa ja painoi silmänräpäykseksi huulensa hänen poskelleen. Tess riensi portaita alas katsomatta häneen tai virkkamatta sanaakaan. Toiset tytöt olivat jo alhaalla. Kaikki, Mariania lukuunottamatta, katsoivat epäluuloisina heihin kynttiläin himmeässä valossa, johon yhtyi päivän ensimäiset, kylmät säteet.

Kun oli päästy maidon kuorinnasta — mikä päivä päivältä kävi yhä helpommaksi, koska maitoa tuli vähemmän — niin Retty ja hänen kumppaninsa menivät ulos, ja molemmat rakastavat seurasivat heitä.

— Meidän värisevä elämämme on aivan erilainen kuin heidän elämänsä, vai eikö? kuiskasi Angel hiljaa Tessille, kun he astelivat tyttöjen perästä.

— Tuskinpa kovin erilainen, sanoi Tess.

— Kuinka niin?

— Eipä ole monta naista, joiden elämä ei olisi — värisevä, vastasi Tess, viivähtäen hetkisen uutta sanaa lausuessaan, aivan kuin se olisi tehnyt häneen vaikutuksen. Noissa kolmessa on enemmän kuin luuletkaan.

— Mitä sitten?

— Miltei jokaisesta, virkkoi Tess, tulisi — kenties tulisi — minua parempi vaimo. Ja kenties he rakastavat sinua yhtä paljon kuin minä — melkein yhtä paljon.

— Oi, Tess!

Tuon kärsimättömän huudahduksen kuuleminen tuotti hänelle nähtävästi suurta helpotusta, vaikka hän oli niin jalomielisesti päättänyt asettaa itsensä syrjään. Niin hän oli tehnytkin, mutta häneltä puuttui voimia uuteen itsensäuhraukseen.

Heidän joukkoonsa yhtyi samassa joku lypsymiehistä, ja silloin katkesi puhe asiasta, joka heihin molempiin koski niin syvästi. Mutta Tess tiesi, että tänä päivänä se tulisi ratkaistuksi.

Iltapäivällä meni osa väkeä etäiselle niitylle lypsämään lehmiä, joita ei käytetty pihassa. Työ sujui verkalleen. Äkkiä meijerimies koppasi suuren kellonsa taskustaan ja virkkoi:

— Hyvänen aika, näkyy olevan myöhempi kuin luulinkaan! Parasta on lähteä viemään maitokuormaa asemalle. Meijeriltä ei kerkiä enää maitoastioita ottaa. Kuka lähtee viemään?

Lypsäjät kaatoivat raintansa suuriin, rattailla seisoviin kuletusastioihin.

Mr Clare sanoi lähtevänsä asemalle, vaikkei se kuulunutkaan hänen tehtäviinsä. Tessiä hän pyysi tulemaan mukaan. Ilta oli ollut lämmin, ja Tess oli lähtenyt lypsylle paljain käsivarsin, ilman röijyä, niin ettei hän ollut varsin matkamiehen puvussa. Sen vuoksi hän vastauksen asemesta katseli pukimiaan, mutta Clare pyysi niin kiehtovasti, että hän heitti raintansa ja jakkaransa meijerimiehelle ja nousi rattaille Claren viereen.

30.

Illan suussa he ajaa köröttivät niittyjen halki tasaista tietä pitkin. Tuntui niin suloiselta olla lähellä toisiaan, ettei kotvilleen tehnyt mieli sanaa vaihtaa. Hiljaisuutta häiritsi vain maidon loiskinta korkeissa astioissa. Tie oli niin yksinäinen, että pähkinät olivat saaneet jäädä paikoilleen, kunnes olivat pudonneet koteroistaan maahan, ja karhunmarjat riippuivat vielä raskaissa tertuissa. Silloin tällöin Angel hujautti piiskallaan terttua, tempasi sen irti ja antoi sen kumppanilleen. Mustanpuhuvalta taivaalta alkoi roiskahdella isoja sadepisaroita, tukahuttava, lämmin ilma muuttui raikkaammaksi, ja kevyt tuulen leyhkä leikki heidän kasvoillaan. Purojen ja jokien hopeanhohteinen pinta tummeni harmaaksi, epätasaiseksi juovaksi. Mutta Tess ei kiinnittänyt siihen huomiotansa. Hänen hipiänsä, jonka aurinko oli ruskeaksi paahtanut, kävi heleämmäksi sadepisaroiden kosketuksesta. Hänen hiuksensa olivat lypsäessä päässeet valloilleen vaatehatun alta ja kastuivat ajaessa läpimäriksi.

— Eipä olisi pitänyt lähteä, sanoi hän katsahtaen pilviin.

— Ikävä, että tuli sade, vastasi Clare, mutta sitä hauskempi on, että sinä istut vierelläni.

He olivat ajaneet jo koko pitkän matkan, ja ilta pimeni. Portteja oli tuon tuostakin tiellä, jonka vuoksi piti ajaa hiljalleen. Ilma tuntui kylmähköltä.

— Kunhan sinulle ei vain tulisi vilu, Tess, olet niin vähissä vaatteissa, sanoi Clare. Tuleppa vähän lähemmä, niin et kastu niin pahoin. Olisin yhä enemmän ikävissäni, ellen tietäisi sateesta jotain hyvääkin olevan.

Tess siirtyi huomaamatta lähemmäksi, ja Clare kääri heidän ympärillensä suuren purjekankaan palasen, jota joskus kuumalla käytettiin maitoastioiden peitteenä. Tess piteli verhoa, sillä Claren kädet olivat ohjaksissa kiinni.

— No, nytpä menettelee! Eikös mitä! Vettä valuu niskaani ja kaiketi vielä enemmän sinun niskaasi. No, nyt on hyvä. Käsivartesi ovat kuin märkää marmoria, Tess. Pyyhi ne peitteeseen. Pysyhän nyt hiljaa, niin et kastu ollenkaan. Mutta kuulehan, armaani, mitenkäs se on se kysymys, johon en ole vielä saanut vastausta?

Vastaukseksi kuului vain maidon loiskintaa ja hevosen kavioiden kopsetta kostealla tiellä.

— Muistatko, mitä sinä lupasit?

— Muistan, hän vastasi.

— Ennenkuin tulemme kotiin, muista se!

— Koetanpa muistaa.

Clare ei puhunut sen enempää. Kohta avautui heidän nähtäviinsä vanhan herraskartanon rauniot, kohoten korkealle taivasta kohti. Pian ne jäivät heidän taaksensa.

— Tuo tuossa, Clare sanoi huvittaakseen kumppaniaan, on sangen viehättävä vanha paikka — yksi monista kartanoista, jotka kuuluivat aikoinaan hyvin mahtavalle, vanhalle normannilaissuvulle, D'Urbervilleille. En koskaan mene heidän entisten linnojensa ohi ajattelematta heitä. Surullisia ajatuksia herättää jonkun tuommoisen kuuluisan suvun sammuminen, vaikkapa sen kuuluisuus perustuisikin edustajainsa julmuuteen ja ylimielisyyteen.